Katso, sun rintasi rauhassa menneet kevähät nukkuu,
Katso, sun rakkahat riemus ja tuskas on poissa, on poissa.
Viileä onni sun ohimoillasi asuu, syysöiden onni.
V.A. Koskenniemi.
Palattuani taas kesän loputtua tänne yksinäiseen asuntooni suuren
kivitalon viidennessä kerroksessa olen jo viikon päivät viettänyt
melkein täydellisessä yksinäisyydessä. Ja mitäpä minulla olisikaan
enää muiden ihmisten kanssa tekemistä. Kun katselen ympärilläni noita
tuttuja esineitä: valkoisella raidilla peitettyä vuodettani, leveätä
nahkasohvaani, jonka päällys on sieltä ja täältä ohueksi kulunut,
hyllyllä olevia kirjarivejä tai tuota hiukan pölyttynyttä vesikarahvia
yöpöydällä -- kun katselen niitä, tuntuvat ne minusta vähintäänkin
yhtä läheisiltä kuin kuka hyvänsä noista ulkopuolellani häärivistä
ihmisistä. Niihinhän minua eivät kiinnitä minkäänlaiset siteet, ei
edes kaikkein ulkonaisimmatkaan, sillä elänhän minä täällä komerossani
pienen pääomani jätteillä kenestäkään riippumatta ja vaimoni sekä
kaikki muut läheisimmät omaiseni lepäävät jo nurmen alla, jonne tästä
minäkin kai pian siirryn. Kun ympärilläni on hiljaista ja minä pysähdyn
kuuntelemaan uuninolalla olevan kellon säntillistä ja lakkaamatonta
tikutusta, tuntuu kuin elämästäni joka naksaukselta lohkeaisi tuntuva
pala pois ja että sitä enää on hyvin vähän jälellä.
Eikä se minussa synnytä pelkoa eikä kauhua, päinvastoin minä ihmettelen
ettei tuntilasini ole jo ennen tyhjiin juossut. Sillä jos kukaan
niin kyllä kai minä olen valmis täältä pois siirtymään. Olenhan minä
kuin hyvin järjestetystä kellokoneistosta syrjään ja joutilaaksi
työntynyt ratas, jota kosketus toisiin rattaisiin ei enää liikkeeseen
pane. Varsinkin valtaa minut sellainen tunne asettuessani iltapäivin
akkunani ääreen ja katsellessani ihmisvilinää alhaalla Esplanadilla.
Siellä kävelee, kiertää, soluu tai paikalleen pysähtyneenä juttelee
nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia kaikista yhteiskuntaluokista, ja
kaikki ne tuntuvat toisiaan tarvitsevan ja olevan toisiinsa jollakin
tavoin sidottuja, ja kun ne hajaantuvat koteihinsa, niin on siellä
vastassa uusia individejä, joihin ne liittyvät ja jatkavat tuota samaa
hyörinää. Mutta minä tunnen luisuneeni elämän ulkopuolelle ja katselen
ihmishyörinään tuolla alhaalla kuin jostakin toisesta maailmasta.
Ja ympärilläni on niin viileä ja rauhallinen tuntu ja on kuin nuo
ohimoillani vaalenneet hiukset olisivat alkua siitä lumesta, joka minut
kai pian kokonaan peittää.
* * * * *
Tällaisina hiljaisina iltoina kuin nytkin, jolloin lamppu hiljaa
sihisten palaa pöydälläni, kello uuninolalla jatkaa herkeämätöntä
tikutustaan ja ylhäältä uutimien lomasta pilkistää tänne joku
viluinen tähti, lasken minä kirjan kädestäni ja istun pitkät hetket
alallani enkä ajattele mitään, katselen vain. Katselen kun mennyt
elämäni siirtyy kuin kuvasarja sisäisen näkemykseni editse. Ja noin
katsellessani on minulle selvinnyt monta seikkaa, jotka silloin niihin
kiinni eläytyneenä ollessani tuntuivat milloin selittämättömiltä,
milloin tuskallisilta.
Tajuan nyt niin selvästi, kuinka ja mitä teitä tuo erilleen luisumiseni
on tapahtunut. Monta sidettä siinä on ratkennut ja kipeästi se
aikanaan on koskenut. Tuntuu kuin ympärilläni olisi alkujaan ollut
jonkunlainen romantisuuden harso, jonka elämä on vähitellen risoiksi
repinyt ja tuuleen hajottanut, pakottaen minun katsomaan todellisuutta
sellaisenaan. Enkä minä voi sanoa, oriko tuon elämää kaunistelevan
harson häviäminen ollut minulle onneksi vai onnettomuudeksi, yhtä
vähän kuin kykenen määrittelemään, olenko tässä nykyisessä tilassani
onnellinen vai onneton. Totuttuani lopulta katsomaan elämää sen
realisessa todellisuudessa ovat sammuneet ne intohimot ja lakanneet ne
monet tuskat, jotka ennen tekivät sydämeni levottomaksi kamppaillessani
tuolla elämän hyörinässä. Mutta samalla on minussa ikäänkuin katkennut
elämän valtasuoni, jonka sykähtelyä en enää itsessäni tunne,
älyllisesti vain käsitän sen tuolla ulkopuolellani sykkäilevän. Ja
siten minä olen kulkeutunut elämän ulkopuolelle, jossa ei voi sanoa,
onko olo onnellista vai onnetonta, sillä kauan olen minä jo Faustin
kanssa voinut sanoa:
Entschlafen sind nun wilde Triebe
Mit jedem ungestümen Thun.
Monta seikkaa siihen on ollut vaikuttamassa, tuohon elämästä pois
luisumiseen, mutta nyt antaessani kuluneen taipaleen uudelleen ja
uudelleen katseeni ohi liukua, esiintyy sieltä monien tapausten
joukosta vallankin kolme momentia, jotka voimakkaimmin ja toinen
toistaan perusteellisemmin ovat tuohon irtautumiseen vaikuttaneet.
Nyt kun niiden tuottamat tuskat ovat aikoja laanneet, saatan minä
niitä tyynesti tarkastella ja selvitellä. Vaikka ne ensi katsaukselta
näyttävätkin niin vähäpätöisiltä, ovat ne sentään elämälleni merkinneet
paljon.
* * * * *
Olin silloin kahdeksankolmatta vuoden ijässä sekä ollut jo muutamia
vuosia naimisissa ja minulla oli eräs hyvä ystävä, itseäni paljon
nuorempi mies, joka lueskeli ensi vuosiaan yliopistossa. Kerran
tutustutin minä hänet muutamaan nuoreen ja harvinaisen lahjakkaaseen
naiseen, jonka itse olin aikasemmin tullut tuntemaan. Aivankuin
kokeilija seurasin minä huvitettuna syrjästä, minkä vaikutuksen he
toisiinsa tekevät.
Varsin pian huomasin minä heidän suhteensa kehittyneen sille asteelle,
jota ranskalainen kirjailija Stendhal nimittää kristallimuodostumaksi,
jolloin molemmat näkevät toisissaan pelkkiä hyviä ja kauniita
ominaisuuksia. Vanhemman ja tyyntyneemmän henkilön on aina hauska
syrjästä seurata sellaisten ensi hurmiossaan olevain nuorten
silmänluonteja ja kainoja lähentelemisyrityksiä. Kumpikin piti minua
uskottunaan ja kertoi minulle toisistaan saamiaan vaikutelmia.
Eräänä iltana heidän tutustumisensa ensi aikoina olimme taas kolmisin
yhdessä -- kahden he sitä ennen tuskin lienevät olleet -- ja menimme
syömään illallista erääseen rauhalliseen ravintolaan. Saimme siellä
haltuumme yksinäisen sopen, joka oli raskailla oviverhoilla erotettu
muusta huoneustosta. Puhelimme iloisesti ja puolivallattomasti sitä
ja tätä ja kun toverini piti vähän ajan kuluttua rientää asemalle
muuatta sukulaistaan vastaan, uhkasin minä häntä kiusotellakseni
jäädä vielä ravintolaan ja pyysin neitiä seurakseni. Hän tarttuikin
heti juoneeni ja lupasi jäädä, sanoen erinomaisesti viihtyvänsä minun
seurassani. Ja kun hän toverini huolestuneista silmäyksistä huomasi
maaperän tunnustelussa tulleensa hyviin tuloksiin, innostui hän
edelleenkin vakuuttamaan, kuinka hauska, hänellä on minun seurassani.
Minä vakuutin samaa itseeni nähden ja mitä enemmän toverini synkkeni,
sitä iloisemmalta näytti neitonen. Toverini pyysi meitä lähtemään pois
yhdessä hänen kanssaan, mutta me vakuutimme lujasti jäävämme, vaikka
tosiasiassa kai meillä kummallakin oli aikomus lähteä hänen mukanaan.
Kesken kiistelyämme pistäysin minä toisessa huoneessa ja kun sieltä
hetkistä myöhemmin palasin takaisin, huomasin heti sisään astuessani,
että molemmat olivat siirtyneet lähemmäs toisiaan ja vaikka kumpikin
sisään astuessani oli vaiti, huomasin heidän vielä toisiaan kohti
kumartuneista asennoistaan, että he olivat hiljaa puhelleet, jopa
toverini kasvonilmeistään päättäen erikoisen kiihkeästi.
-- No, kai sinun on jo aika lähteä, että me saamme häiritsemättä jatkaa
illanviettoa? -- sanoin minä äskeistä nuottia jatkaen toverilleni.
-- Kyllä niinkin, -- vastasi hän ja katsahti kysyvästi naistoveriimme,
joka oli nojautunut sohvan selustaan. Siitä asennostaan virkkoi hän
ykskaikkisesti!
-- Kai me nyt lähdemme kaikin pois. Minä olen niin väsyksissä.
* * * * *
Tässä kaikessahan ei ollut mitään erinomaista, sillä olihan oma
tarkotuksenikin ollut että me lähtisimme yhdessä pois. Mutta siltikin
minä nuo heidän sanansa kuullessani säpsähdin ja minun tuli tavattoman
tukala olla.
-- Ei -- ei, kuten sanottu, minä jään vielä tänne, -- vastasin minä
luonnottoman iloisesti ja tunsin samalla kuinka minun toinen suupieleni
väkivaltaisesti värähti aivankuin lapsella, joka koettaa estää
loukkautuneisuuttaan itkuksi muuttumasta.
Minä en uskaltanut katsoa heihin, vaan tähystin eteeni pöydänkanteen
ja pelkäsin sanojani seuranneen lyhyen äänettömyyden aikana, että he
ovat huomanneet mitä minun sisälläni liikkui. Mutta he eivät olleet
sitä huomanneet ja kuinkapa se olisi mahdollista ollutkaan, sillä
täytyihän minun itsenikin myöntää että tämä kaikki mitä tapahtui oli
varsin luonnollista. Mutta minä joka olin esiintynyt heidän seurassaan
jonkunlaisena isällisenä opastelijana ja havainnontekijänä, olin
äkkiä muuttunut kuin lapseksi, joka odottaa isommilta palveluksia
ja hemmottelua. Odotin että he olisivat pyytäneet minuakin
lähtemään, mutta sitä he eivät tehneet, vaan heittivät minulle hyvin
luonnollisesti hyvästi ja lähtivät, jolloin minä taasen tunsin
suupielessäni tuota lapsenomaista värähtelyä, mikä huomio minua yhä
enemmän katkeroitti.
Naistoverimme meni viimeisenä ja kun hänen vaaleansinisen pukunsa
helmusta oli luikahtanut oviverhojen välitse ja viimemainitut
valahtaneet entiseen asentoonsa, vaikutti se minuun aivankuin ne
olisivat sulkeneet minut kokonaan muista ihmisistä erilleen. Istuin
alas ja koetin vakuuttaa itselleni, että tämä kaikkihan oli itsessään
niin vähäpätöistä ja luonnollista, mutta katkeruutta en saanut
mielestäni karkotetuksi. Päinvastoin alkoi tuo tapaus silmissäni
suureta ja saada yhä laajakantoisemman merkityksen.
Toverini oli minun läheisin ystäväni, meillä ei ollut juuri mitään
salaisuuksia ja avomielisesti oli hän kertonut minulle nopeasti
tapahtuneesta kiintymyksestään tuohon naiseen. Ja nyt hän yhtäkkiä
alkoi pelätä minua (minusta tuntui niin varmalta että asia oli juuri
sillätavoin) ja oli valmis selkäni takana kiihkeästi vaatimaan tuota
naista pois minun seurastani ja nainen puolestaan oli valmis tekemään
sen. En voinut mitenkään heitä kumpaakaan tuomita, sillä täytyihän
minun myöntää että itse samoissa oloissa olisin tehnyt aivan samoin.
Mutta se seikka, että ulkoapäin oli tullut vieras voima, lemmenvietti,
joka hajottavana tunkeusi minun ja toverini väliin, se saattoi sinä
hetkenä koko elämän silmissäni näyttämään sattuman leikiltä ja puhalsi
rintaani katkeran turvattomuuden tunnon.
Minä istuin pitkän hetken liikkumatta alallani ja tuijotin mitään
ajattelematta eteeni. Kaasulamppu pääni yllä sihisi ja ritisi hiljaa
ja jostain etäämpää kuului hiljaista puhelua sekä pöytäastiain
kalinaa. Minun oli yhä tukalampi olla ja hetkisen tunsin ikäänkuin
vastenmielisyyttä kulkea noiden samojen oviverhojen välitse, joiden
taakse toverini oli hävinnyt.
Mutta lopuksi tunsin minä itsessäni voimakasta ihmisnälkää, lähdin
nopeasti pois ja etsin ympärilleni muutamia tuttavia, joiden kanssa
menin toiseen ravintolaan illan loppua viettämään.
Olin koko ajan heidän seurassaan remuavan iloinen, mikä herätti
heidänkin huomiotaan ja sai heidät vainuamaan jotakin outoa tuon iloni
alla. Mutta jos he vaanivat minua, vaanin minäkin heitä, sillä heti
alunpitäin näytti minusta luonnottomalta ja huonosti motivoidulta,
että me istuimme yhdessä, pidimme ääntä ja puristelimme toistemme
käsiä, vaikka meillä pohjaltaan ei olisi pitänyt olla mitään yhteistä.
Katsellessani siinä ikäänkuin syrjästä pöytäseuraamme, itsekin siihen
luettuna, heräsi minussa mielikuva kellokoneistosta, jossa kaikki
rattaat koskettavat toisiinsa ainoastaan äärimmäisellä periferiallaan,
mutta keskukset eivät koskaan voi tulla tekemisiin toistensa kanssa.
Samoin kuin me tässä pöydän ympärillä juttelemme, nauramme ja pidämme
toisiamme ystävinä, samoin kieppuu kaikkialla ihmisiä toistensa
ympärillä ja kaikki tai ainakin useimmat ne luulevat olevansa niin
lähellä toisiaan ja kuitenkin he pohjaltaan ovat luoksepääsemättömiä
toisilleen.
Eikä tuo mielikuva jättänyt minua koko aikana minkä heidän seurassaan
istuin. Minä näin tuttavuussuhteemme kuin uudessa valossa, tunsin siitä
jonkunlaista ilkkuvaa mielihyvää ja naurun räjähdystemme keskeltä
kajahti korviini oma ääneni viiltävän räikeältä.
* * * * *
Seuraavina päivinä elin omituisessa mielentilassa. Väliin tunsin
minä kohonneeni jonkunlaiselle ylemmälle tasolle, josta saattoi
silmätä syvemmälle ihmisten välisiin suhteisiin, ja siitä tunsin minä
ylemmyyden varmuutta itsessäni. Väliin taas valtasi minut sama orpouden
ja turvattomuuden tunto, joka siellä ulkoravintolassa minuun ensi
kerran iski, ja tämän jälkimmäisen vallassa olin minä paljon useammin.
Mielikuva kellonrattaista säilyi yhä mielessäni ja tahtomattani
paljastui minulle yhä useammin, kuinka yksin me lopultakin elämme
ja kuinka me toistemme kanssa olemme tekemisissä vain ulkonaisten
itsekästä laatua, olevien seikkojen kautta. Mutta kuinka tuskallisia
nuo huomiot alussa olivatkaan.
Erikoisen uteliaasti tarkastelin tuon illan jälkeen sitä ihmistä,
jonka ainakin ulkonaisesti olisi pitänyt olla minua lähinnä, vaimoani.
Hän oli luonteeltaan vaitelias, sulkeutunut ja velvollisuuksistaan
äärimmäiseen saakka kiinni pitävä -- yksi noita naisia, jotka
kamppailujaan muille paljastamatta ja vaieten mukautuvat karun
todellisuuden lakeihin. Niin ollen hän jo pelkällä olemuksellaankin
vahvisti mielessäni heränneitä epäilyksiä ihmisten auttamattomasta
yksinäisyydestä.
Kun minä eräänä iltana istuin työpöytäni ääressä jotakin kirjettä
kirjottaen, tuli vaimoni ompeluksineen huoneeseeni ja istui
keinutuoliin taakseni. Tunsin että hänellä oli jotakin sanottavaa
sydämellään, sillä sellaisissa tapauksissa oli hänellä tapana
käsitöineen tulla läheisyyteeni ja hetkisen vaiettuaan alottaa
keskustelu suoraan asiasta, ilman mitään valmisteluja, ikäänkuin hän
olisi jo itsekseen jutellut alkuosan ja sitte vain ääneensä jatkanut
samaa asiaa. Laskin kynän pois ja nojausin tuolinselustaan.
-- Kuules, eihän sitä rakkautta ole olemassakaan, -- sanoi hän hetkisen
kuluttua ja mikäli minusta tuntui hyvin tyynesti.
Mutta minä säpsähdin enkä tuntenut uskaltavani kääntyä häneen päin.
-- Mitä... kuinka sinä... mistä sinä nyt sellaista? -- änkytin minä
vihdoin vastaukseksi.
-- Niin vain, olen tullut tässä itsekseni sellaisiin tuloksiin.
-- Tai oikeastaan me olemme Sofian kanssa, (se oli hänen paras
ystävättärensä, myöskin naimisissa oleva) siitä useinkin keskustelleet
ja viimeksi tänään, -- lisäsi hän hetken kuluttua.
-- Mutta kuinka sinä sillä lailla? Mikä se sitte esimerkiksi meidätkin
on yhteen saattanut? -- sanoin minä ja käännyin katsomaan häntä suoraa
silmiin.
-- Mikäkö? Onpahan vain...
Hän sanoi tuon kaiken hyvin rauhallisesti, ripsautti siinä välissä
langan poikki ja jatkoi neulomista toisesta kohti. Minä käännyin taas
pöytää kohti ja otin kynän käteeni, mutta en voinut kirjottaa. Tunsin
vielä itseni niin säikähtyneeksi ja samalla taas niin turvattomaksi.
Vaimoni oli siis omia teitään ja kaikessa hiljaisuudessa tullut
samanlaatuisiin tuloksiin kuin minäkin ja hän tuntui sen ottavan vain
noin tyynesti, tai jos hän siitä kärsikin, niin en minä ainakaan siitä
tiennyt, mikä oli juuri omiaan minussa vahvistamaan uskoani siitä, että
mekin pohjaltaan elimme hyvin erillämme.
Ja tämän jälkeen minä ikäänkuin syrjästä tarkastelin ja vaanin itseni
ja vaimoni välistä suhdetta ja tunsin havaintojeni johdosta vuoroin
kokeilijan itsekästä tyydytystä, vuoroin taas katkeraa tuskaa. Usein
näin kaikenlaiset pikku seikatkin, joihin en ennen ollut osannut
mitään huomiota kiinnittää, uudessa valossa ja erikoisen tärkeinä.
Kun esimerkiksi kuukauden lopulla alkoi talouskassamme olla lopussa
ja meidän piti supistaa välttämättömiäkin menoja pisti nykyään vallan
uudella tavalla silmääni, että vaimoni oli silloin nyreä ja saattoi
helposti minua loukata. Kun taas kuukauden viime päivänä toin palkkani
ja laskin setelipinkan hänen helmaansa, oli hän kovin ystävällinen ja
jakeli minulle ylimääräisiä hyväilyjä.
Monta kidutusta tuottivat minulle tuontapaiset havainnot. Minä en olisi
tahtonut niitä mielelläni huomata, mutta sittekin veti minua kuin
jonkunlainen askeesin himo katsomaan asioita luonnollisessa valossaan.
Ja tuota askettista tunnetta lisäsi vielä enemmän se seikka, että
vaimoni näytti tuosta kaikesta olleen jo aikoja selvillä ja silmäsi
minua väliin kuin tahtoen sanoa: niinhän se nyt kerta on, asiat tulee
ottaa sellaisina kuin ne ovat.
Väkevimmin valtasi minut orpouden tuska silloin, kun minä pari
vuotta noiden edellä kerrottujen pikku tapausten jälkeen seisoin
sairashuoneessa vaimoni kuolinvuoteen äärellä. Kun hän oli viime
kerran ummistanut silmänsä, rinta lakannut elämää huokumasta ja hän
lepäsi suorana ja liikkumatonna valkoisten lakanain keskellä, valtasi
minut äänetön tuska ja häntä katsellessani en minä voinut olla --
ajattelematta, että me olemme niin monta vuotta eläneet yhdessä ja
kuitenkin olleet toisillemme vieraita kuin kaksi matkustajaa, jotka
yhdessä hevosessa matkustavat muutamia kievarin välejä ja joilla ei
ole sen enempää yhteistä kuin sopia kyytimaksuista ja muista matkaa
koskevista seikoista.
Vaimoni kuoleman jälkeen elin minä kummallisen sekasortoisessa
mielentilassa. Vaikka minulle olikin viimeksi hänen kuolinvuoteensa
ääressä niin vakuuttavasti selvinnyt että me olimme eläneet yhdessäolon
aikamme toisillemme vieraina, painoi minua nyt hänen pois mentyään
yksinäisyydentunto entistä raskaammin. Toisinaan tuntui minusta,
että ainakin meidän olisi pitänyt päästä lähelle toisiamme, jos vain
olisimme oikein tahtoneet, ja silloin minä ikäänkuin soimasin häntä
siitä että hän oli niin vain poistunut ennenkuin olimme ehtineet
toisiimme tutustua.
Suhteissani toisiin ihmisiin jatkoin minä samoja huomioita kuin
ennenkin ja vetäydyin ylimalkaan yhä enemmän itseeni, vaipuen toisinaan
pitkiksi ajoiksi liikkumattomaan raskasmielisyyteen. Harso ympärilläni
oli pahoin repeytynyt, mutta minä kärsin siitä vielä ja koetin pitää
kiinni viimeisistä repaleista. Vieläpä minä kudoin hetkeksi aivan
uudenkin sellaisen ympärilleni ja katselin onnellisena sen läpi
maailmaa.
Mikäli aika etäännytti minua vaimoni kuolemasta ja heikensi sen
synnyttämiä suoranaisia vaikutelmia, sikäli alkoi minussa päästä
valtaan vakaumus, että jos me olimmekin pohjaltaan olleet vieraita
toisillemme, niin saattoi silti maailmassa löytyä joku toinen ihminen,
jonka kanssa minä voisin täydellisesti sukulaistua ja päästä hänen
kanssaan äärimmäisen lähelle toinen toistamme Kun jouduin tekemisiin
naisten kanssa, jotka herättivät minussa myötätuntoa ja mieltymystä,
alkoi tuo usko minussa orastaa ja samalla minä tunsin vaistomaisesti
ikäänkuin siirtyväni taapäin kehityksessä. Monesti nuo illusionit
vähänkin lähemmästä kosketuksesta särkyivät ja hajosivat, mutta uusia
syntyi tilalle ja viimeinen niistä oli pitkäaikaisempi ja kestävämpi.
On omituista kuinka pitkällisen henkisen nääntymyksen alta voi yhtäkkiä
luonnonvoiman tavoin riehahtaa esille se, minkä luulee itsessään
jo tukahtuneen ja sammuneen Siten tuo viimeinen suhteeni naiseen
herätti minussa pitemmäksi aikaa eloon saman virvatulimaailman, joka
varhaisimman nuoruuteni päiviä oli värittänyt, ja kääri minut vielä
kerran eheään romanttisuuden harsoon, päästääkseen minut siitä sitte ja
kaikista tuskista ainaiseksi vapauteen.
* * * * *
Matkustin eräänä syksyisenä päivänä rautateitse Helsingistä sisämaahan
päin. Istuin toisen luokan vaunussa ja silmäilin sanomalehteä. Sitä
tehdessäni tuli junan seisoessa muutamalla maaseudun asemalla samaan
vaunuosastoon eräs rouvasihminen ja sijottaen kapineensa hyllylle istui
minua vastapäätä. Minä silmäsin häntä pikimmältään ja huomasin hänen
olevan noin kolmenkymmenen vuotiaan, solakan ja hillitysti täyteläisen
naisen. Hän oli puettu hyvin aistikkaasti ja silmillään oli hänellä
harso. Pikimmältään katsahti hän minuun ja jäi sitte omiin ajatuksiinsa
vaipuneena tuijottamaan ulos vaununikkunasta.
Silmäiltyäni lehden läpi laskin minä sen syrjään ja aloin velttoon
asentoon nojautuneena katsella myöskin ulos, jossa kellastuneet
metsiköt ja kulottuneet maisemat siirtyivät kuin kuvasarjat ohitsemme.
Hetkisen katseltuani siirsin minä kuin silmiä lepuuttaakseni katseeni
vastapäätä istuvaan naiseen ja kun hän katseli yhä ulos oli minun
hyvä häntä tarkastella. Hänessä oli jotakin Tizianin naisille hyvin
ominaista: hänen aistikas pukunsa, asentonsa ja koko olemuksensa
loi hänen ympärilleen kylmän ja selkeän ilmapiirin, hän ei elänyt
enää keväässä, mutta ei myöskään vielä syksyssä, vaan oli täyteen
kypsyyteensä ehtinyt nainen, jonka viileän tyyneyden alla näytti asuvan
verevä intohimoisuus. Hänen suuret siniset silmänsä näyttivät mustan
harson takaa ensi katsauksella tummilta ja kun hän herkeämättä katsoi
ulos, oli niissä jotakin raskasilmeistä.
Kun hän katsoi vinosti ulos, näyttämättä siellä erikoisesti mihinkään
huomiotaan kiinnittävän, annoin minä katseeni kiintyä pitemmäksi
aikaa hänen silmiinsä. Vihdoin hän tunsi katseltavan itseään, teki
kuin unesta vapautuvan liikkeen ja siirti katseensa minuun. Nyt aloin
minä vuorostani katsoa vinosti ulos, huomaten samalla kuinkahan
käsilaukustaan nenäliinaa etsiessään tarkasteli minua. Mutta siinä
ulos katsellessani kohosi vuosien takaa mieleeni eräs pikku tapaus
ensimäisen ylioppilaskesäni ajoilta.
Kotikaupungissani asui isäni naapurina muuan köyhissä oloissa elävä
suuriperheinen virkamies. Yksi hänen pojistaan oli minun luokkatoverini
läpi lyseon ja sen vuoksi kävin minä usein hänen kotonaan. Kun hän
ei ollut mitään läheisempiä tovereitani, kävinkin hänen luonaan
pääasiallisesti hänen nuoremman sisarensa, Esterin, takia, joka silloin
kävi tyttökoulua ja jota minä tiheistä käynneistäni huolimatta sain
aniharvoin nähdä, sillä hän oli kovin kaino ja vältteliäs. Koulussa
oli hän hyvin etevä ja kun häntä ei juuri koskaan nähnyt kelkkamäessä
tai muualla pikkukaupungin koululaisten huvitilaisuuksissa, erosi
hän jo varhain mielikuvituksessani erikoiseksi olennoksi muiden
naiskoulunoppilasten joukossa. Ja mitä vähemmän minulla oli tilaisuutta
tavata häntä, sitä lujemmaksi kävi kiintymykseni. Sitä lisäsi myöhemmin
sekin seikka, että tiesin hänen kotiolojensa takia kärsivän ja olevan
onnettoman. Hänen vanhin veljensä oli nimittäin joutunut hunningolle ja
perheen rauhaa muutoinkin järkyttivät eräänlaiset uskonnolliset häiriöt.
Koulun päätettyään eli Esteri kotonaan entistä eristyneempänä ja
minä en onnistunut pääsemään hänen kanssaan lähempiin tekemisiin
kuin ennenkään ja vain kerran sain sattumalta hitusen kurkistaa
hänen sieluelämäänsä, josta tiesin hänen olevan onnettoman. Kerran
ollessani hänen veljensä luona, sain käteeni muutaman hänen nimellään
varustetun romanin jonka reunoihin hän oli lyijykynällä kirjotellut
kaikenlaisia huomautuksia. Viime sivulle oli hän kirjan päähenkilöön
viitaten kirjottanut: "Sama epätoivon sävel soi minunkin rinnassani ja
onnettomuuteen se on tieni johtava, siitä tunnen jo aavistusta".
Ensimäisenä ylioppilaskesänäni tapasin hänet jonkun kerran, mutta
mitenkään lähemmäs en silloinkaan päässyt. Kuvitteluni hänen
erikoisuudestaan oli tehnyt itsenikin ujoksi, joten välillämme ei
tahtonut syntyä juuri minkäänlaista keskustelua, hän punastui, minä
olin hämilläni ja niin me neuvottomina vaikenimme. Samana kesänä
vähää ennen Helsinkiin lähtöäni näin hänet viime kerran. Istuin
eräänä päivänä puolista odotellessani pihallamme olevassa pienessä
puutarhassa. Naapurin pihassa, jonka erotti meidän puolelta korkea
lauta-aita, asettelivat palvelustytöt pesuja nuorille kuivamaan ja
yhtäkkiä kuulin minä sieltä Esterin äänen. Minä lähenin aitaa ja
tirkistin pienestä oksanreiästä sille puolen. Esteri seisoi siinä aivan
lähellä, puolittain minuun päin kääntyneenä ja katsoi palveliattarien
työtä. Tarkastelin häntä hyvän aikaa kaikessa rauhassa, kunnes hän
käänsi katseensa aitaa kohti, jolloin minä hiljaa poistuin. --
Tuon vastapäätäni istuvan naisen silmäin asento hänen katsoessaan
vinosti minun ohitseni ulos, nosti vuosien takaa eteeni Esterin
katseen, sellaisena kuin sen silloin aidanreiästä tirkistellen viimeksi
näin. Käänsin uudelleen katseeni häneen ja kun hänen silmänsä tällä
kertaa olivat pysähtyneet johonkin vaunun keskustassa, saatoin minä
taas häntä hetkisen tarkastella. Ja omituisesti tuon täysikypsyneen ja
raskasilmeisen rouvan olemuksesta selkeni minulle piirre piirteeltä
Esteri sellaisena kuin hänet viimeksi näin kaksitoista vuotta sitte.
Tuo mikä häneen oli lisäksi tullut ja mikä minulta ensin Esterin
peitti, oli siis kymmenen vuoden työtä!
Tunnettuani hänessä entisen koulupoikaihanteeni minä hiukan säpsähdin
ja siirsin nopeasti katseeni ulos, aivankuin olisin liikkunut
luvattomilla aloilla. Hän nähtävästi huomasi säpsäykseni, sillä
hän käänsi nopeasti silmänsä minuun ja alkoi taas vuorostaan minua
tarkastella. Minä katsoin koko ajan herkeämättä ulos, mutta en
huomannut silti muuta kuin että hän tarkasteli minua. Yhtäkkiä teki
hänkin säpsähtävän liikkeen, muutti asentoa ja alkoi katsella taas
vaunun keskukseen. Kun pikimmältään silmäsin häntä, huomasin hänen
silmistään ja koko olennostaan hävinneen äskeisen raskasilmeisyyden ja
hänen käyneen sen sijaan rauhattomaksi. Hänkin oli siis tuntenut minut.
Päästyäni täyteen varmuuteen siitä että hän oli todellakin Esteri ja
että hänkin oli minut tuntenut, tuli ensimäisenä mieleeni nousta häntä
tervehtimään. Mutta minä en saanut sitä tehdyksi. Omituisesti valtasi
minut samanlainen ujous kuin ennenkin hänen läheisyydessään ollessani,
jopa tunsin sydämenikin alkavan levottomasti lyödä, aivankuin entisyys
olisi tahtonut kaikkine piirteineen vielä kerran eloon havahtua.
Mielessäni olivat jo valmiina sanat, joilla häntä puhuttelisin, mutta
kun minä silmäsin häneen ja katseemme osuivat vastakkain, säpsähdimme
me kumpikin uudelleen ja aloimme katsella toisaalle. Ja mitä enemmän
aikaa kului, sitä vaikeampi oli minun panna päätöstäni toimeen. Asemani
tuntui samanlaiselta kuin ensimäisenä ylioppilaskesänäni kerran Esterin
kotona ollessani. Esteri istui yksinään ottamatta keskusteluun osaa ja
minä aioin nousta ja siirtyä hänen luokseen, alottaakseni puhelun hänen
kanssaan, mutta päätöstäni en saanut toimeen, istuin vain rauhatonna ja
haudoin mielessäni niitä sanoja, joita aioin hänelle puhua.
Eräälle kaupunkiasemalle pysähtyessämme nousi sitte Esteri paikaltaan,
kokosi kapineensa ja ikäänkuin välttäen minuun katsomasta valmistausi
junasta lähtemään. Kun vaunusta oli paljon ulosmenijöitä, pysähtyi hän
hetkeksi vartomaan ja siinä lähelläni selin minuun seisoessaan tuntui
minusta koko hänen olennossaan olevan epäröimistä ja odotusta ja minun
valtasi vielä kerran voimakas halu ryhtyä häntä puhuttelemaan. Mutta
silloin tyhjeni oviaukko ja Esteri meni ulos.
* * * * *
Monesti kaduin ja soimasin sen jälkeen itseäni, etten tuolla
junamatkalla ollut häntä lähentynyt. Sillä lakkaamatta palasivat
ajatukseni häneen, ne muodostelivat ja täydensivät hänen kuvaansa
ja yksinäisinä hetkinä saatoin minä pitää pitkiä keskusteluja hänen
kanssaan ja tunkeusin yhä syvemmälle hänen sieluunsa. Ja niin valtasi
minut vähitellen varma usko, että hän on juuri se ihminen, jonka
kanssa minä täydellisesti voisin sukulaistua. Uskottelinpa itselleni
hyvin tärkeäksi seikaksi sitäkin, että hän oli ollut ensimäisen ja
puhtaimman ja siis myöskin kirkasnäköisimmän lemmentunteeni esineenä.
Ja toisaalta tulin minä yhä enemmän vakuutetuksi, että hänkin ajatteli
ja tunsi samoin ja että minä olin muodostunut hänen mielikuvamaailmansa
keskustaksi aivan samoin kuin hän minun.
Vaikka minua kouluaikanani olikin aina vaivannut epäilys, ettei hänellä
ole minuun nähden samoja tunteita kuin minulla häneen, pidin minä nyt
päinvastoin hyvin varmana, että hän oli jo silloin rakastanut minua
sekä sen jälkeen uskollisesti ja vaieten säilyttänyt minut mielessään.
Minä muistelin tarkoin hänen käytöstään ja kasvonilmeitään niinä
kertoina, jolloin minä olin pikimmältään joutunut hänen kanssaan
tekemisiin, ja kaikki minusta näytti puhuvan tuon vasta syntyneen
vakaumukseni puolesta. Ja vaikka täysikypsynyt mies minussa säälivästi
hymyilikin tällaisille lapsellisuuksille ja koetti minua vapauttaa
niiden vallasta, pidin minä kuvitteluistani kuitenkin lujasti kiinni.
Täten olin minä yks-kaks joutunut saman "kristallimuodostuman"
alaiseksi kuin vuosia aikaisemmin tuo ystäväni, jonka lemmenvaiheita
minä tyyntyneen miehen ylemmyydellä olin syrjästä seurannut. Kuten
lehdetön ja kuivunut oksa vanhan suolakaivoksen pohjalla täyttyy
tuhansilla kimmeltävillä pikku kristalleilla, niin minunkin
mielikuvitukseni lisäili lakkaamatta Esteriin kaikkia ajateltavissa
olevia hyviä ominaisuuksia ja koristeli kuviteltua sukulaisuuttamme
lukemattomilla mielikuvituksen timanteilla. Ja noin häntä
muodostellessani valtasi minut usein polttava ikävä ja ahnaasti minä
häntä silloin mielikuvituksessani syleilin.
Tuollaisissa romanttisissa lemmenvaiheissa kului koko seuraava talvi,
minun saamatta uudelleen Esteriä tavata tai muutoin hänestä mitään
kuulla. En tiennyt edes hänen olinpaikkaansakaan, hämärästi vain
muistelin joskus kuulleeni, että hän oli aikoinaan mennyt naimisiin
jonkun rautatievirkamiehen kanssa.
Seuraavana kesänä matkustin minä kesälomaani viettämään muutamalle
idyllisessä sisämaan seudussa olevalle terveyslähteelle, jossa kerran
olin veljeni seurassa ollut ja johon silloin erikoisesti miellyin.
Siellä tapasin aivan odottamatta Esterin.
Oltuani viikon päivät paikkakunnalla tuli hän eräänä iltapäivänä
lähteelle rakennetun hotellin käytävässä vastaani; Kumpikin me
pysähdyimme yhtaikaa ja tervehdimme toisiamme iloisesti vaikka
tosin hyväsesti hämillämme, aivankuin olisimme tarvinneet koko ajan
tuosta rautatiematkasta lähtien tullaksemme varmuuteen vanhasta
tuttavuudestamme.
Hän oli seurannut tänne äitiään, jonka lääkäri oli määrännyt
kivennäisvettä juomaan. He olivat vasta tulleet, ja kun hotellissa ei
ollut vapaita huoneita, asettuivat he asumaan erääseen torppaan noin
kilometrin päähän lähteeltä ja hotellista, jossa minulla oli asunto.
Tapasimme sen jälkeen joka päivä toisemme ja melkein joka kerta
saatoin minä häntä torpalle, johon johti hauska jalkapolku pienen
järvenlahden ympäri. Hänen äidiltään sain minä ennen pitkää kuulla,
että Esteri oli ollut hyvin onneton avioliitossaan, josta hän toista
vuotta sitten oli kuitenkin vapautunut. Hänen miehensä oli nimittäin
tehnyt jonkun kavalluksen ja joutunut vankeuteen, jonka jälkeen Esteri
oli hakenut avioeron, eläen sen jälkeen enimmiten vahempainsa luona.
Sen kuullessani läikähti minun sisälläni riemukas tunne ja minusta
näyttivät kaikki seikat järjestyvän ihmeelliseksi ketjuksi, joka johti
siihen että minä vihdoinkin olisin löytävä ihmisen joka kuului yksin
minulle.
Esteri itse oli kuten ennenkin vaitelias ja itseensä sulkeutunut.
Mutta se lisäsi vain minun uskoani siihen että hänessä kätkeytyi rikas
maailma samalla kuin minusta tuntui niin varmalta, että minä voin
tuohon maailmaan tunkeutua ja tulla osalliseksi sen rikkauksista.
Tuollaisiin unelmiin vaipuneena vietin minä erään yön valvoen ikkunani
ääressä, katsellen lahdesta kohonneeseen sumuun kätkeytynyttä torppaa
kohti, jossa Esteri äitineen asui. Ja minulle tuli polttava halu päästä
mitä pikimmin hänen olemukseensa tunkeutumaan.
Kun hänen äitinsä oli yöllä tullut hiukan kipeäksi, en tavannut Esteriä
ennenkuin iltapäivällä, jolloin hän tuli lähteellä käymään. Saatoin
häntä asuntoonsa ja vietin siellä muutaman hetken. Kun sitte lähdin
takaisin, tuli Esteri vielä hiukan kävelemään. Keskustelumme johtui,
tai oikeammin sanoen minä johdin sen siihen kuinka erillään me usein
lähimpäin omaistemmekin parissa elämme ja kuinka paljon orpouden tuskaa
sen takia vallankin herkkätuntoiset ihmiset saavat kärsiä. Puhelumme
kestäessä kävi Esteri yhä avomielisemmäksi. Hän oli tullut samanlaisiin
huomioihin kuin minäkin ja kertoi sen takia paljon kärsineensä. Ensi
kerran puhui hän minulle avioliitostaankin ja vaikka hän kajosikin
siihen vain muutamalla sanalla, paljastivat ne minulle pitkän rivin
kärsimyksiä.
Kun hän matalalla äänellä puhuen ja kertaakaan minuun katsahtamatta
kulki siinä rinnallani, tuntui hän joka sanalta käyvän minulle yhä
läheisemmäksi. Puolitiessä torpasta lähteelle oli aita, jonka yli
kulettiin paria porraspuuta myöten. Kun minä olin kiivennyt aidan yli,
jäi Esteri toiselle puolen aikoen nähtävästikin palata siitä takaisin.
Mutta kun keskusteluamme jatkui vielä, jäimme me seisomaan vastapäätä
molemmin puolin aitaa. Oltuamme hetkisen vaiti jatkoin minä kysymällä:
-- Uskotteko sitte että on olemassa ihmisiä jotka ovat henkisesti
sukulaisia keskenään ja jotka voivat päästä yhä lähemmäs ja lähemmäs
toisiaan, niin että lopulta tuntevat olevansa turvassa tuota orpouden
tunnetta vastaan?
Kysymykseni kuullessaan hän hiukan värähti, aivankuin se olisi sattunut
häntä arkaan kohtaan. Luomatta minusta kuitenkaan katsettaan vastasi
hän hiljaa:
-- Uskon kyllä, -- ja hetken kuluttua lisäsi hän kuin epäröiden: --
vaikka elämässäni onkin ollut monesti hetkiä, jolloin en ole sitä enää
uskonut.
Hän näytti tahtovan vielä jatkaa, mutta joutui hämilleen aivankuin hän
olisi uskaltanut liian paljon, loi silmänsä alas ja vaikeni.
Minun lävitseni värähti lämmin aalto ja kun Esteri nosti jälleen
silmänsä minuun, aloin minä jonkunlaisella hillityllä kiihkolla
puhua, kuinka minäkin olin aikoinani tuntenut tuskaa ja ahdistusta
huomatessani olevani niin kovin vieras muille ihmisille, mutta kuinka
minussa sen jälkeen oli vähitellen alkanut eheytyä ja varmistua usko
nuoruuden aikaisiin ihanteihin henkisestä läheisyydestä ihmisen
ja ihmisen välillä ja kuinka monet seikat olivat järjestyneet
loogilliseksi ketjuksi tätä käsitystäni tukemaan.
Puhuessani tunsin minä jonkunlaista ristiriitaa mielessäni, aivankuin
kypsyneempi ja kriitillisempi aines minussa olisi ironisesti hymyillen
kuunnellut puhettani. Tukahduttaakseni tuon tunteen puhuin minä yhä
suuremmalla kiihkolla ja katsoin Esteriä koko ajan silmiin. Hän kastoi
myöskin minuun ja puhuessani näyttivät hänen silmäteränsä laajenevan ja
hän tuntui ikäänkuin tietämättään kumartuvan aidan yli lähemmäs minua.
Silloin valtasi minut palava halu kietoa käteni hänen ympärilleen ja
vetää hänet luokseni sekä tuntea hänen täydellistä läheisyyttään.
Mutta samalla heräsi minussa myöskin omituinen saituruuden tunne, halu
säästää sitä hetkeä ja saada henkisesti hekumoida tietoisuudesta, että
se on vielä edessäpäin. Ja kenties siihen yhtyi myöskin jonkunlainen
itsetiedoton pelko siitä, että lähempi kosketus särkisi illusionini.
Ja niin minä yhtäkkiä vaikenin ja siirryin hiukan taaksepäin, jolloin
arkielämän sävelet, niittokoneen rätinä ja heinäväen hoilaukset
läheiseltä niityltä tunkeusivat ilmapiiriimme ja rikkoivat välillemme
syntyneen jännityksen. Esterikin vetäytyi taaksepäin ja näytti kuin
kutistuvan pienemmäksi. Hän katsoi minua samalla pitkään ja siinä
katseessa näytti olevan avuttomuutta ja soimausta, mikä taas minussa
synnytti pikaisen vihlasevan nautinnontunteen.
Hämillään ollen ja kokonaan toiseen äänilajiin vaihdoimme sen jälkeen
muutamia sanoja seuraavasta tapaamisestamme ja erosimme sitte kumpikin
tahollemme. Enkä sinä kesänä enää Esteriä nähnyt.
Seuraavana aamuna lähdin minä nimittäin lähimpään kaupunkiin, jossa
minulla oli muutamia asioita suoritettavana, ja kun sieltä parin
päivän mentyä palasin takaisin, oli Esteri äitineen matkustanut pois.
Minulle oli hän edellisenä päivänä jättänyt pienen kirjelapun, johon
oli kirjotettu: "Kun äitini sairaus uhkaa käydä vakavammaksi, päätimme
me lähteä viivyttelemättä kotiin. Lähdemme jo tänä iltana, joten en
ole tilaisuudessa Teille tämän läheisempiä hyvästejä heittämään. Olen
Teille kiitollinen monesta hyvästä hetkestä. Olisin iloinen tavatessani
Teidät taas joskus jälleen. Monin terveisin meiltä molemmilta piirrän
kiitollisesti kättänne puristaen Esteri S."
Tunsin tästä hänen odottamattomasta poistumisestaan itseni hyvin
masentuneeksi niinkuin se joka huomaa laskuissaan pahasti erehtyneensä.
Ja pettymyksen tunteitani lisäsi vielä tuo kirje, joka oli minusta
kovin tavallisin sanoin kirjotettu. Vaikka kuinka vakuutinkin
itselleni, ettei se mitenkään voinut toisellainen olla, kiusasi se
minua sittekin "Olisin iloinen tavatessani" j.n.e., sehän oli kovin
tavallisesti ja tyynesti sanottu. Kirje oli tosin suuressa kiireessä
kirjotettu ja parissa kohti oli pyyhitty yli joku puolinainen sana,
minkä johdosta saatoin vakuuttaa itselleni, että hän oli ensi
välittömyydessään yrittänyt käyttämään avomielisempiä sanoja, mutta
tarkemmin harkittuaan puhunutkin tavallisempaa kieltä. "Olisin iloinen"
sanojen välissä oli o ja sen perässä suunnilleen n:n tapainen kirjain,
jotka oli hyvin huolellisesti pyyhitty yli, niin että ainoastaan
vaivalla saattoi niistä saada selkoa. Hän oli siis todennäköisesti
ollut kirjottamaisillaan: "Olisin onnellinen" j.n.e. ja sehän olisi jo
ollut paljon enempi kuin mitä hän todella katsoi soveliaaksi sanoa.
Tällaisilla pikku uskotteluilla viihdyttelin itseäni kuin
kärsimättömäksi käynyttä lasta. Mutta kaikissa tapauksissa vaikutti
Esterin äkkinäinen poismeno minuun hyvin masentavasti. Kirjeen
muutamaan kertaan luettuani ja jokaisen siinä olevan jos olemattomankin
sanan erikseen punnittuani lähdin kävelemään torpalle johtavaa polkua,
jonka yllä tuntui olevan oma erikoisesti tuoksuva ilmansa. Muistelin
erikseen kaikkia niitä hetkiä, jotka olimme yhdessä viettäneet. Kun
seisoin aidan nojalla, jossa viimeksi olimme yhdessä olleet, ja annoin
katseeni siirtyä pitkin pensasten välitse luikertelevaa polkua, jota
pitkin olin niin usein nähnyt Esterin kulkevan ja seurannut häntä
silmilläni niin kauan kuin pensasten keskeltä vähänkin vilkkui hänen
hattuaan ja vaaleaa puseroaan, puristi taas sydäntäni yksinäisyyden
tuska kovemmin kuin pitkiin aikoihin.
En tuntenut enää viihtyväni paikkakunnalla ja seuraavana päivänä
lähdinkin takaisin Helsinkiin.
* * * * *
Seuraava aika oli rikas epäilyksistä, itsesoimauksista ja riemukkaasta
lemmenhurmasta, mitkä vuorotellen mielialaani hallitsivat. Kypsyneempi
minuuteni syyteli itsesoimauksia siitä, että olin heittäytynyt
lapsellisten haaveilujen maailmaan, että tämähän oli mitä tavallisinta
lemmenhurmausta ja oikein ehta kristallimuodostumaa ja että minulla
tosiasiallisesti ei ollut mitään varmuutta siitä, että Esteri olisi
minulle sen sukulaisempi kuin kuka muu nainen hyvänsä. Tuollaiset
ajatukset olivat hyvin tuskallisia ja tavallisesti minä karkotin ne
vihaisesti luotani, toistellen kärsimättömästi mielessäni sanoja: "ei
se ole niin, ei, ei, ei!" kuten naiset tekevät epämieluisia tosiasioita
kuullessaan. Ja kun minä sain nuo ajatukset mielestäni karkotetuksi
ja Esterin kuva oli eheänä ja säteilevänä asettunut haavemaailmani
keskustaan, oli minun taas hyvä olla kuin lapsen, joka on saanut
mielihalunsa tyydytetyksi.
Usein minä silmät ummessa unelmoiden muistelin viimeistä kohtaustamme
siellä aidan luona, elin sen yhä uudelleen läpi ja nautin niistä
hermoväreilyistä joita se herätti. Ja sellaisina hetkinä saatoin
lujasti uskoa, että Esterikin samalla tavoin eli mielikuvituksessaan
yhä uudelleen tuon hetken ja salassa ikävöi sen uudistumista
perinpohjaisemmassa muodossa. Mutta noita kuvitteluja seurasi
taas vuorostaan epäilys siitä, että minä Esteriin nähden siinä
suhteessa kokonaan erehdyn ja että Esteri ei lainkaan himoitse minun
läheisyyttäni. Silloin valtasi minut polttava halu kirjottaa hänelle
ja päästä kerta kaikkiaan noista epäilyksistä, jotka olivat vielä
tuskallisempia kestää kuin itsesoimaukset lapsellisesta haaveilusta.
Mutta kuitenkaan en minä hänelle kirjottanut, sillä, ajattelin minä,
jos hän todellakin ikävöi minun läheisyyteeni yhtä väkevästi kuin minä
hänen, on parempi että minä pysyn passiivisena ja annan tapausten sekä
hänen oman ikävöimisensä kuletella hänet uudelleen tielleni. Silloin
on tuo uneksittu yhtymisemme hetki oleva kahta tenhoisampi. Sitäpaitsi
tuo saituruuden tunne, jota olin ensi kerran siellä aidan luona
tuntenut, esti minua myöskin kirjottamasta. Sillä niin kauan kuin asia
oli lopullisesti ratkasematta, saatoin minä pelkästä viivyttelystäkin
nauttia, joskin sen hintana olivat nuo epäilykset ja itsesoimaukset,
jota vastoin siinä tapauksessa että olisin Esterin suhteen erehtynyt ja
hän kirjeessään sen minulle paljastanut, olisin auttamattomasti tullut
viskatuksi karuun todellisuuteen. Ja sitä minä nykyään pelkäsin enemmän
kuin koskaan.
Sillä tavoin kului aika kevättalveen. Silloin huomasin eräänä päivänä
sananomalehdestä, että Esterin äiti oli kuollut. Sen johdosta kirjotin
minä Esterille lyhyen kirjeen, jossa pääasiallisesti vain ilmasin
osanoton tunteeni hänen suruunsa. Toukokuun lopulla kirjotti hän
minulle sitte vastauksen.
Tuntiessani kirjekuoressa Esterin käsialan valtasi minut iloinen
hämmästys ikäänkuin tuo odotettu hetki olisi lähentynyt aivan eteeni.
Pelonsekaisella jännityksellä avasin sen ja aloin lukea. Se oli pitkän
puoleinen kirje, jossa Esteri kertoi tarkemmin äitinsä sairaudesta
ja kuolemasta sekä yhtä ja toista omasta elämästään ja entisen
kotikaupunkini kuulumisista.
Vaikka koetinkin vakuuttaa itselleni, etteihän minun sopinut mitenkään
tältä kirjeeltä odottaa sitä jota salaisuudessa olin toivonut, tunsin
minä kuitenkin pettymystä ja pientä katkeruutta, seuratessani rivi
riviltä noita asiallisia tiedonantoja, joita Esterin kirje sisälsi,
mutta jotka eivät tuntuneet minua lainkaan liikuttavan.
Aivan kirjeen lopussa ilmotti Esteri tulevansa kesää viettämään
Helsingin saaristoon, missä eräs hänelle sukua oleva perhe omisti
huvilan. Yhtäkkiä läikähti minussa tämän luettuani tavaton ilo ja
minusta tuntui ihan varmalta, että Esteri oli juuri tämän seikan takia
koko kirjeenkin kirjottanut.
* * * * *
Kesäkuun alussa kävin kirjeessä mainitulla saarella, jossa
höyrylaivalaiturin läheisyydessä oli metsän keskellä siellä ja täällä
muutamia huviloita sekä merenpuoleisella rannalla, noin kilometrin
päässä huviloista, muutamia pieniä kalastajain taloja. Yhdestä niistä
vuokrasin itselleni vinttikamarin kesäasunnoksi, johon minun oli määrä
tulla asumaan vasta heinäkuun alussa, sillä silloin alkoi kesälomani.
Esterin tiesin muuttaneen saarelle kesäkuun puolivälissä, mutta minä
en ilmottanut hänelle itsestäni mitään (tuohon toukokuussa saamaani
kirjeeseensäkään en ollut vastannut) enkä päätöksestäni tulla samalle
saarelle kesää viettämään. Vaikka ikäväni päästä hänen läheisyyteensä
kävikin päivä päivältä yhä polttavammaksi, sain minä kuitenkin itseni
pidätetyksi antamasta hänelle mitään tietoja, saadakseni yllätyksenä
tapahtuvan kohtaamisemme sitä sisällökkäämmäksi.
Tuskin koulupoika on koskaan sen kiihkeämmin kesälupaansa odottanut
kuin minä heinäkuun alkua. Kun se vihdoinkin tuli riensin minä
suoraapäätä saarelle.
Kohtaamatta Esteriä laivasillan läheisyydessä kulin minä asuntooni ja
vietin ensimäiset pari päivää ollenkaan liikkumatta huvila-alueella
päin ja nauttien tietoisuudesta, että Esteri asuu ja liikkuu
läheisyydessäni eikä tiedä minusta mitään.
Talonväeltäni sain tietooni Esterin sukulaisten omistaman huvilan ja
kolmantena päivänä ulotin kävelyretkeni sille kulmalle saarta. Kulin
hitaasti astellen huvilan ohi johtavaa polkua ja kertaakaan sinne päin
katsomatta, mutta tuntien kuitenkin jännitystä ikäänkuin Esteri olisi
jostakin ikkunasta hämmästyneenä minua katseellaan seurannut. Kun olin
ehtinyt huvilan sivu tunsin jonkunlaista pettymystä ja palasin toisen
kautta asuntooni.
Seuraavana päivänä kulin samaa tietä ja samalla tavoin. Tapaamaan
Esteriä asunnossaan en vieläkään päättänyt mennä. Mutta kun olin
juuri sivuuttamaisillani huvilan, kuulin pensasten keskeltä huvilaa
ympäröivän aidan takaa mainittavan nimeäni. Jotakin sellaistahan olin
salaa odottanutkin ja kuullessani tuon tutun äänen minä värähdin ja
käännyin kohti.
Siinä oli siis Esteri edessäni ja väkisinkin tunsin minä jonkunlaista
hämillisyyttä käydessäni häntä tervehtimään.
Hän ihmetteli kovin tavatessaan minut täällä niin odottamatta,
sanoi olevansa siitä kovin iloinen, kyseli olinko minä täällä kesää
viettämässä ja kuinka minä olin voinut viime tapaamisemme jälkeen.
-- Erinomaisen hauskaa, että tekin olette tänne kesäksi asettunut.
Täällä on niin vilpoisaa ja raikasta, -- lopetti hän.
Minä tunsin noiden sanojen johdosta masentavaa pettymystä aivankuin
jotakin olisi ollut käsistäni pois luisumassa. Varsinkin kiusasi minua
se, että hän tuntui niin luonnollisesti sanovan olevansa iloinen minun
tapaamisestani. Vastatessani hänelle jotakin ylimalkaista katsoin minä
häntä tutkivasti silmiin. Ja siellä syvällä luulinkin näkeväni jotakin
värähtelevää odotusta ja neitseellistä arkuutta.
Sen huomatessani kävin minä tavattoman iloiseksi ja aloin vuorostani
kertoa hyvin luonnollisesti ja keveästi, kuinka täällä oli hauska
kesäänsä viettää, kuinka minä olen täällä kerran ennenkin asunut
(mikä ei ollut lainkaan totta) ja kuinka meri-ilma on vahvistavaa
j.n.e. Silloin katsoi Esteri minua pitkään ja näytti vuorostaan
tuntevan pettymystä. Mutta minä kävin yhä iloisemmaksi ja kerroin
purjehdusretkistäni, jommoiselle voisimme joskus yhdessäkin lähteä,
vesilinnun metsästyksistäni ynnä muusta sellaisesta. Ja kuta pitempään
hän minua katsoi, sitä iloisemmaksi tunsin itseni. Lopuksi heitin
kohteliaat hyvästit ja lähdin riemuitsevin mielin edelleen kulkemaan.
Seuraavan päivän pysyttelin omalla kulmallani ja sitä seuraavana
näin ikkunastani Esterin vaalean päivänvarjon liikkuvan läheisellä
rantakalliolla. Minä säpsähdin ilosta, sillä jotakin sellaistahan olin
odottanutkin. Hän istahti hetkeksi kallion laella olevalle paadelle.
Kertaakaan ei hän katsahtanut taloja kohti ja siitä minun iloni
yhä kasvoi. Ensin päätin rientää suoraapäätä hänen luokseen, mutta
sitte sai minussa taas saituruus vallan ja minä pysyin sisällä ja
hyväntunnosta hytisten seurasin katseellani Esteriä, kun hän hitaasti
kävellen kulki kallion toiselle puolen ja hävisi näkyvistäni.
Sen jälkeen seurasi pari myrskysateista päivää, jolloin meri pauhasi
mustana ja vaahtoisena ja vettä tuli aamusta iltaan ja läpi öiden.
Noina pitkinä ja ikävinä päivinä painui mielialani maan rajaan ja
sielussani alkoivat taas risteillä epäilykset ja itsesoimaukset.
Kun ilma vihdoin kolmantena päivänä selkeni ja aurinko iltapuoleen oli
ehtinyt kuivata kostean maan, lähdin minä kävelemään pitkin rantaa
huviloille päin.
Puoli taipaleessa minä pysähdyin iloisesti hämmästyen, sillä Esteri
istui muutamalla rantapaadella ja katsoi ulapalle, missä mainingit
raskaasti ajoivat toisiaan.
-- Esteri! -- huudahdin minä iloisesti ja riensin hänen luokseen sekä
ottaen häntä kädestä jatkoin:
-- Tiedätkö, kotoa lähtiessäni minä vaistomaisesti tunsin, että
tapaisin sinut jossakin täällä!
Me emme olleet ennen toisiamme varsinaisesti sinutelleet, mutta nyt
tuntui minusta niin luonnolliselta asialta puhutella häntä Esteriksi ja
sanoa sinuksi.
Hän kohosi nopeasti seisomaan ja minä ehdin nähdä vain häipyvän
varjon siitä alakuloisesti ilmeestä, mikä hänen kasvoillaan oli vasta
asunut mutta mikä nyt nopeasti teki tietä ilonhohteelle. Hän yritti
sanomaan jotakin, mutta vaikeni kesken ja katsoi vain minua, silmissään
hyväilevä ilme.
-- Ja sinäkin olet aavistanut minun tulevan tänne, eikö totta? --
puhuin minä kiihkeästi edelleen pitäen häntä molemmista käsistä.
-- Ethän loukkaannu, että niin sanon, sillä minä olen jo kauan
tuntenut meidän välillämme vallitsevan henkisen yhteyden? Tiedätkö,
minä jo koulupoikana ikävöin ja pyrin sinun läheisyyteesi ja sitte
vuosien mennessä on minussa vallinnut sama pyrkimys vaikkakin
itsetiedottomasti. Silloin junamatkalla, muistathan, selveni se minulle
ja tällä hetkellä olen siitä aivan vakuutettu. Ja tuon matkan jälkeen
olen minä kokonaan elänyt sinussa, vain sinussa, ja ikäväni sinuun
jokaisen epäilyksen hetken jälkeen on käynyt yhä polttavammaksi.
Sillä sinussa olen nähnyt ja tuntenut sen ihmisen, jonka läheisyys
tuntuu poissa ollessakin. Mitä epäilyksiä ja mitä riemua minä olenkaan
näinä lähes parina vuotena tuntenut! Nyt viimeksi näinä sadepäivinä
ahdistivat minua epäilykset ja pelko, mutta tänä aamuna laikahti
minussa riemukas tunto sinun läheisyydestäsi ja kun näin sinut täällä,
tuntui minusta kuin vuosien tuskat ja kamppailut olisivat olleet
valmistusta juuri tälle hetkelle --
Katsoen häntä silmiin puhuin minä yhä kiihkeämmin ja vaikenin sitte
äkkiä. Puhuessani tuntuivat hänen silmäteränsä, kuten siellä aidan
luonakin, laajenevan ja hän itse vetäytyvän minun puoleeni. Hänellä oli
suu puoliavoinna ja kun minä vaikenin, liikutti hän huuliaan.
-- Antero! -- lausui hän vihdoin puoleksi kuiskaten ja painausi
luokseni.
Äänessä millä hän nimeni lausui tuntui kätkeytyvän sama vuosikausien
kamppailu ja ikävöiminen, josta itseeni nähden juuri olin puhunut. Minä
kiedoin käteni hänen ympärilleen ja vedin hänet kiihkeästi, melkein
hurjasti syliini ja painausin häntä suutelemaan suoraa huulille.
* * * * *
Mutta kun hän oli niin lähelle minua painautuneena ja kun minä tunsin
hänen rintansa, polviensa ja huuliensa kosketuksen itseeni, valtasi
minut uusi ja odottamaton tunne. Minusta oli kuin jotakin vierasta
ja kylmää olisi tunkeutunut itseni ja sen Esterin väliin, joka näinä
vuosina oli yhä selventyen ja kaunistuen hallinnut mielikuvamaailmani
keskustassa ja jonka mantteliin minä olin liittänyt yhden kimaltavan
timantin toisensa jälkeen.
Minussa tuntui jotakin vääntyvän ja pyrkivän särkymään ja suudellessani
häntä kiintyi katseeni hänen ummistettuihin silmiinsä ja ne muutamat
hienon-hienot rypyt, joita oli silmäin alla ja jotka näin läheltä
saattoi hyvin huomata, vahvistivat tuota rikkovaa ja masentavaa
tunnetta. Mitä kokemuksia ja sielullisia prosesseja noiden ryppyjen
taakse kätkeytyy, siitähän minä en tiedä mitään enkä voi koskaan tulla
tietämään! -- jotakin sellaista liikkui tuskallisesti mielessäni.
Kiihkeä suudelmani yhtäkkiä ikäänkuin jähmettyi. Esteri avasi silmänsä
ja kun hän katsoi minuun, näytti hän ikäänkuin aavistuksena käsittävän
mitä minun mielessäni liikkui, sillä hänen katseessaan kuvastui kysyvää
pelkoa.
Minun käteni hänen ympärillään herpausivat ja yhtäkkiä luisui hän
syleilystäni pois, painui alas paadelle ja kumartaen päänsä käsiin
alkoi hiljaa mutta hillittömästi itkeä.
Nähdessäni kuinka hänen hartiansa värähtelivät olisin niin mielelläni
sanonut hänelle jotakin, mutta puhekykyni ja ääneni olivat painuneet
niin syvälle lähteisiinsä, että minä en jaksanut saada niitä esille.
Sekasortoisin mielin tirkistelin minä eteeni ja hetki hetkeltä tuli
minun yhä pahempi olla. Minuakin ikäänkuin joku veti painumaan alas
kivelle, itkeäkseni siinä hänen rinnallaan. Mutta siihenkään en
tuntenut kykeneväni, seisoin vain ja tuijottelin eteeni...
* * * * *
Seuraavat tunnit muodostavat muistossani hyvin sekavan kuvan. Kauan
minä harhailin metsässä; kiipeilin kallioita ja sammaltuneita paasia
ylös ja toisia alas, istahdin jollekin kaatuneelle puunrungolle
ja pureskelin jotakin risua, viskasin sen kohta taas pois ja ylös
ponnahtaen jatkoin levotonta ja sekavaa harhailuani...
Illan tullen alkoi sitte sekasortoinen mieleni vähitellen selkeentyä.
Yhtenäisemmin muistan taas niin sisäiset kuin ulkonaisetkin vaiheeni
siitä hetkestä lähtien, jona seisoin keskellä metsää nojaten vasenta
olkapäätäni petäjän kylkeen. Sivullani kahahti ja risahti jotakin
ja kun käännyin katsomaan, näin siitä lähitseni ketun loikkaavan.
Se pysähtyi hetkeksi ja katsoi minuun terävillä ja viekkailla ketun
silmillään, joissa näytti olevan halveksivaa ivaa minua kohtaan, teki
sitte tarpeettoman korkean hypyn muutaman puunjuuren yli, liehautti
häntäänsä ja katosi hämyyn pensasten keskelle.
"Näin sitä minä, mutta entäs sinä polonen?" tuntui se tuolla kaikella
sanovan, ja hymähtäen resignoidun katkerasti lähdin minä taas
liikkeelle ja kiipesin muutaman kallion laelle, jossa istuin pitkän
hetken erikoisesti mitään ajattelematta. Tunsin vain kuinka mieleni
pohjalle vähitellen raskaana kerroksena laskeutui elähtänyt tyytymys.