Naturam expelles furca,
tamen usque recurret.
Latin. sananl.
[Hätyytä vaikka kuinka luontoa, kuitenkin se kaikkialla ottaa
oikeutensa takaisin.]
Kun syyskuun kuluessa kesäasukkaat muuttavat kaupunkiin, kun puistot ja
lehdot ensin kellastuvat ja sitte kokonaan riisuutuvat kesäverhoistaan
ja kasvitarhoissa ylösalaisin mulistetut penkit ja käytävillä
ajelehtivat mädät kasvienvarret enää muistuttavat kesästä, silloin me
vakinaiset huvila-asukkaat sulkeudumme ikäänkuin koteroihin. Teillä ja
kujanteilla, joiden yli säleaidasta piittaamatta pihlajat nojautuvat
kuin paisuvan punaisina hohtavain marjaterttujensa painamina, ei
näy enää iltahämyssä porttien luona tai aitojen yli keskustelevia
palvelustyttöjä, ei viheriän kuulakan lehtiverkon alla keinuvissa
riippumatoissa kirja silmillä uneksivia kesäluvan viettäjiä, ja puiden
keskeltä vilkkuvat keinut ovat pitkäksi aikaa pysähtyneet tai autioksi
jätetyn huvilan avaralle verannalle nostetut. Kiiruusti ja itseensä
sulkeutuneina kulkevat ne uskolliset, jotka ovat huvilakaupunkiin
talveksi jääneet, asemalle ja sieltä ostoksineen tai kirjoineen
takaisin, kätkeytyäkseen taas päiväkausiksi puiden keskellä ja
pensasaitojen takana lymyäviin huviloihin.
Mutta kesäkuun alussa taas kaikki muuttuu, puistot ja kentät pukeutuvat
kiiruusti kesäväreihinsä ja päivänsäteet pujotteleivat vereksen
lehtiverkon läpi tunnustelemaan huvilain valkoisia, vihreitä ja
keltaisia seiniä ja laskemaan vallatonta leikkiä puutarhapeilien
kanssa. Huonekaluvaunuja mennä notkuilee pitkin mutkittelevia
puistokujia ja kaikkialta kuuluu lasten ja lintujen keväistä ilonpitoa.
* * * * *
Minulla, piinttyneellä vanhallapojalla, on omat merkkini, joista
päättelen vuodenaikojen vaihtumiset. Tarvitsematta täältä toisessa
kerroksessa olevasta huoneestani minnekään poistua ja yleensä
ajankulusta mitään tietää, näen minä sesonkimme alkaneeksi seuratessani
liikettä pihalla olevan kaivon ympärillä, mikä on kohtisuoraan ikkunani
edessä. Heti muuttopäivistä alkaen vallitsee sen ympärillä vilkas
liike. Kun useista naapurihuviloista puuttuu kokonaan kaivo tai sattuu
se toisissa olemaan kelpaamattomassa kunnossa, saa meidän huvilamme
kaivo runsaasta ja kristallikirkkaasta sisällöstään täyttää ne ämpärit,
pesukannut ja karahvit, joita päivän pitkään ympäristön naisväen
saattamana sen luo vaeltaa.
Jo monena kesänä on minulle tuottanut huvia täältä työpöytäni takaa
kätköstä tarkastella noita monia naisia ja heidän erilaisia liikkeitään
ja asentojaan, kun he tulevat kaivolle, laskevat astian maahan,
ottavat pitkän varren päässä olevan kiulun ja upottavat sen kaivoon.
Parhaasta päästä ne ovat palvelustyttöjä, mutta usein, vallankin
muuttoselkkausten aikana, käy siellä rouvia ja neitejä. Avopäin ja
kotoisessa puvussa ne tulevat eivätkä näytä aavistavankaan, että
erään akkunan takana yksinäinen vanhapoika seuraa heidän pienimpiäkin
liikkeitään. Mutta välistä minä sentään karkaan lymypaikastani
esiinkin. Kun joku hento tyttönen turhaan ponnistelee ja jännittää
ruumistaan, saadakseen raskaan kiulun paikalleen kaivonkannen harjalle,
silloin minä tohvelit jalassa juoksen ulos auttamaan häntä ja olen
tyytyväinen palkaksi saamastani kainosta punastuksesta ja sirosta
niiauksesta.
Jos niillä jokaisella onkin omat eri liikkeensä ja asentonsa,
niin kaikille niille on sentään ominaista välttää joka tilassa
epämiellyttäviä asentoja, olipa sitten etteivät he luule kenenkään
heitä tarkastelevankaan. Aivankuin se pieni tyttö pahanen,
joka eräässä Gallenin porilaisista freskoista seuraa uteliaana
linnunampumista, näyttää päinvastoin kuin kulmikas ja yksistään
tuohon linnuntähystämiseen kaikki sielunvoimansa keskittänyt pikku
veljensä joka hetki kuin vaistomaisesti huolehtivan asentonsa ja
kasvonilmeidensä miellyttävyydestä, muistavat nuo kaivollamme käyvät
rouvat ja neitoset alas kumartuessaan tai vettä astiaan kaataessaan
alati olla varuillaan, että vartalon ääriviivojen pyöreys ilmenisi
mahdollisimman edullisena. On välistä sula nautinto nähdä, kuinka
sirosti ja miellyttävästi jotkut hoikat ja notkeavartaloiset neitoset
suoriutuvat kaikista noista veden ottamisessa esiin tulevista
liikkeistä.
* * * * *
Viime kevännä huomasin veden noutajien joukossa erään nuoren naisen,
jota en ollut ennen nähnyt. Hento mutta hyvin muodostunut vartalo ja
käytöksessä neitseellinen arkuus ja huolellisuus pienimpiä seikkoja
myöten kiinnittivät hänessä heti huomiotani. Hän tuli avopäin ja ruskea
tukka kiersi kahtena palmikkona ohimoita, josta se kiertyi niskassa
olevalle solmulle. Palvelustytöltä ei hän puvustaan ja käytöksestään
päättäen näyttänyt.
Utelen usein ruokarouvaltani noita kaivollamme kulkevia naisia ja
sallin hänen sen johdosta kernaasti laskea kustannuksellani leikkiä.
Hän kyllä pitää huolen siitä, etteivät huvilayhteiskuntaamme
ilmestyneet henkilöt jää hänelle tuntemattomiksi. Ja mielellään hän
aina minullekin jakaa runsaista tietovaroistaan.
-- Kuulkaas, rouva, näittekö tuota naista, joka juuri nouti vettä
kaivostamme? Kuka hän on? En ole häntä täällä ennen nähnyt.
-- Ja sekö, jolla oli tukka otsalle palmikoitu? Hän on erään
konttoristin rouva. Ovat kuulemma vasta menneet naimisiin ja tulleet
kesän ajaksi tänne.
-- Hän on siis naimisissa! Ja näytti niin tyttömäiseltä.
Pidin sen jälkeen aina varalla, milloin hän tuli kaivollemme, mutta
kertaakaan en saanut tilaisuutta juosta häntä auttamaan, niin
mielelläni kuin olisin sen tehnytkin. Sen sijaan tutustuin häneen
vallan toisissa oloissa.
* * * * *
Viereiseen huvilaan oli kaupungista tullut, kaksi nuorta avioparia
kesäänsä viettämään. Kesäkuun keskivaiheilla sai toinen rouvista eräänä
päivänä ankaran vetotaudin yhteydessä ennenaikaisen synnytyskohtauksen.
Kätilö ja lääkäri, jotka telefonoitiin paikalle, eivät voineet
mitään, kehottivat vain kiiruusti toimittamaan sairaan kaupunkiin
synnytyslaitokseen, ja sielläkään arvelivat he häntä tuskin voitavan
pelastaa.
Hänet oli vietävä paareilla ensimäiseen junaan, joka puolen tunnin
päästä meni kaupunkiin. Mutta miehiä ei ollut saapuvilla, sillä
ympäristön miesväki oli päivän toimissaan kaupungissa tai muualla.
Silloin hyökkäsi sairaan sisar itkeneenä ja hätääntyneenä minun
luokseni, pyytäen minua avuksi kantamaan sairasta. Käsitin että siellä
oli tosi hätä ja vetäen kiiruusti kengät jalkaani riensin paikalle.
Jostakin kivilouhokselta olivat he toiseksi kantajaksi saaneet muutaman
vanhan kivimiehen. Kätilön ja muiden saapuvilla olevain naisten piti
auttaa lisäksi.
Sairas oli iso ja lihavanpuoleinen nainen ja nyt hän oli lisäksi
ajettunut yli ruumiin. Vaikka hän olikin tajutonna, huusi ja valitti
hän lakkaamatta, kun hänet asetettiin paareille jotka asemalta oli
nopeasti hankittu. Viltteihin käärittynä ja hihnoilla paareihin
kiinnitettynä lähdimme häntä sitte kiiruusti kulettamaan asemaa kohti.
Kivimies kantoi edestä ja minä takaa, joten sairaan kasvot olivat
aivan minun edessäni. Ne olivat muodottomiksi ajettuneet ja suu puoli
avoinna ahmi hän valitushuutojen lomassa raikasta ilmaa. Tämä kaikki
teki minuun hyvin tuskallisen vaikutuksen, jopa niin että minä tunsin
epämääräistä vihaa.
Eteenpäin kulkiessamme sattui omituinen tapaus, joka minuun vaikutti
kerrassaan symbolisesti. Kuten jo sanoin auttoivat meitä kantamisessa
kätilö ja pari kolme muuta sairaan luona ollutta naista. Mutta tien
varrella olevista huviloista ja metsiköistä liittyi kulkueeseemme
nainen toisensa jälkeen. Osa niistä oli näköjään neulojattaria ja
kesälomaa viettäviä myyjättäriä, jotka tänne huvila-alueen metsiin
olivat valkoisiin kesäpukuihin puettuina tulleet kaunista kesäpäivää
viettämään. Heittäen kokoamansa kukat ja lehvät käsistään riensivät
he äänettöminä luo ja tarjoutuivat vuorottamaan käsiä meidän entisten
kantajain kanssa. Lopulta heitä karttui niin paljon, että he
ympäröivät joka puolelta paarit ja työnsivät kokonaan erilleen minut
ja kivimiehen, kuten valkeat verisolut poistavat ruumiista sinne
ilmestyneen liian ainehitusen. He näyttivät äänettömästä sopimuksesta
tunnustavan sairaan asian sukupuolensa omaksi ja meitä he tuntuivat
kohtelevan mykällä vihamielisyydellä.
Niin tuo matkue kulki nopeasti, puolijuoksua eteenpäin mutkaista
huvilakaupungin raittia. Vauhtia pysäyttämättä vaihtoivat naiset käsiä,
joten aina osa kulki ympärillä joutilaana. Äänettömyyttä keskeyttivät
vain sairaan valitukset ja hiekan kirskuminen askelten alla. Niin tuo
omituinen kulkue, minun ja kivimiehen harppaillessa perässä, saapui
asemasillalle juurikuin sen laiteeseen porhalsi kitkerää kivihiilen
savua tupruttava juna.
Kun sitte junan lähdettyä yksin ja mietteissäni palailin asemalta
kotiin, kiintyi huomioni edelläni kulkevaan naiseen. Hän oli
hentorakenteinen ja käveli hiukan väsyneesti. Välistä pisti näkyviin
mustan sukan verhoama erinomaisen siro pohkio ja vasemman kenkänsä
oli hän polkenut hiukan kallelleen, mikä seikka yhdessä sen kanssa
että hänen hiuksensa olivat auenneet solmusta -- hän oli nimittäin
avopäin -- ja riippuivat pitkänä palmikkona alas, antoi hänelle niin
tyttömäisen ja samalla hiukan avuttoman leiman.
Siinä hänen jälessään astellessani huomasin sitte yhtäkkiä, että hän
oli juuri se nuori konttoristin rouva, jonka kaivolla käyntiä minä
aina olin odottanut. Ja nyt muistin että hän oli ollut siellä sairaan
luona sekä sitte kantamassa häntä, vaikken silloin ehtinytkään sitä
erikoisesti merkille panemaan.
Katsellessani hänen hentoa vartaloaan ja tyttömäisiä piirteitään tuli
minulle äkkiä tuon äskeisen vihaisen mielialani johdosta omituinen
halu jollakin tavoin kiduttaa häntä. Kun me olimme yhdessä olleet
sairasta kantamassa, sopi minun ilman muuta antautua keskusteluun hänen
kanssaan, minkä askeleitani jouduttaen ja hänen rinnalleen päästyäni
teinkin. Hän näytti hyvin itkeneeltä ja alakuloiselta, mikä minussa yhä
vain kiihotti tuota omituista haluani. Vaihdettuamme muutamia sanoja,
joista sain tietää hänen olevan sairaan hyvän ystävättären, lausuin
minä lyhyen äänettömyyden jälkeen äkkiä ja kyynillisesti:
-- Eikö tunnu tuollaista kokiessaan sentään masentavalta olla nainen?
Hän katsahti minuun kuin säikähtyneenä ja yrittäessään sanomaan minulle
jotakin, huokasi hän ainoastaan ja vaikeni. Minua jo kaduttivat sanani,
mutta ikäänkuin haluten samalla itseänikin kiduttaa jatkoin tylysti:
-- Minä ainakin tunnen tämän jälkeen itseni tyytyväiseksi, että olen
mies ja lisäksi yksinäinen mies.
Tällä kertaa hän ei katsahtanut minuun, mutta minusta näytti hän olevan
aivankuin itkuun purskahtamassa.
Erottuani hänestä asuntoni portilla tunsin jo suurta katumusta ja
omantunnonsoimauksia. Kenties turmelin häneltä noilla töykeillä
sanoillani iäksi avio-onnen, syyttelin minä itseäni. Koetin seuraavina
päivinä vartoa sopivaa tilaisuutta, voidakseni jollakin tavoin
peruuttaa nuo sanani ja vahvistaa hänen lapsellista luottamustaan
elämään. Mutta en nähnyt häntä ennenkuin seuraavana sunnuntaina.
* * * * *
Silloin oli tavattoman kaunis päivä ja kuten tavallista lähdin minä
aamukahvin juotuani joelle uimaan. Tapani mukaan poikkesin minä rantaan
johtavalta polulta syrjään ja kulin omia teitäni, voidakseni siellä
tiheän viidakon keskellä, päivän kuumasti paahtaessa ja hyönteisten
suristessa kuvitella olevani tropikkimaiden ihminen.
Eteenpäin kulkiessani ja oksia syrjään taivuttaessani aukeni sieltä
villin pensaston keskeltä eteeni tosi idyllinen taulu. Ruohikossa
olevan öljykeittiön päällä porisi kirkkaaksi kiillotettu kahvipannu,
maahan levitetyllä liinalla oli leipäkori ja kupit ja niiden vieressä
istui hihasillaan oleva mies, polvellaan nuori nainen. Yritin kiiruusti
palata takaisin, mutta tuntiessani samalla tuon tyttömäisen pikku
rouvan, viivähdin kuin tahtomattani pienen hetken paikallani.
He eivät huomanneet minua. Mies piti kohotetussa kädessään sokeripalaa,
jota pieni ja tuuheakarvainen koira kahdella jalalla tanssien koetti
tavotella. Rouva nauroi iloisesti ja kun mies pudotti sokeripalan
koiran suuhun, kietoi hän kätensä miehen kaulaan ja katsoi häntä
hellästi silmiin, jonka jälkeen kumpikin varustausi kaikesta päättäen
pitkään suudelmaan. Minä annoin syrjään työntämäni pensaanoksan vaipua
hiljaa paikalleen ja pujottelin toisen kautta rantaan.