Oikeuden majesteetti kaikessa mahtavuudessaan lepää jokaisessa
tuomiossa, jonka tuomari julistaa täysivaltiaan kansan nimessä.
Anatole France.
Odotushuoneen seinällä oleva kello oli juuri päässyt lyömästä puoli
yhtä, kun oikeussalin ovet avautuivat ja käsillä olleen jutun
asianomaiset astuivat ulos. Keltaiseksi maalatulla halkoarkulla istuva
mies, joka ajatuksiinsa vaipuneena oli nojannut uunin kylkeen, teki
levottoman liikkeen ja jäi tuijottamaan oveen. Hän oli lyhyen vanttera
mies, jonka pyöreistä, lyhyeksi leikatun parran reunustamista kasvoista
saattoi heti päättää, että niissä ilmenevä huolestuneisuus oli vain
väliaikaisesti anastanut tilan niillä tavallisesti majailevalta
hyväntuulisuudelta.
Oikeussalin ovi avautui uudelleen ja virallisuutta tavottelevalla
äänellä kutsui vahtimestari kuorma-ajuri Antti Kaakista vastaamaan
jutussaan. Uunin luona istuva mies ponnahti ylös ja astui ponnistetulla
päättäväisyydellä sisään. Hän koetti pakottaa kasvoilleen leikillistä
ilmettä, mutta se onnistui perin huonosti. Kotoa lähtiessään oli hän
kumonnut muutamia ryyppyjä, kyetäkseen suuremmalla ponnella lyömään
kaikki leikiksi, näyttämään että asia, josta häntä syytettiin, oli
hänen puoleltaan ollut sulaa leikintekoa. Mutta saadessaan tuntikauden
odottaa esiinhuutoa, oli noiden ryyppyjen vaikutus ehtinyt haihtua, ja
miettiessään ehtisikö hän ennen jutun alkua pistäytyä Suurosen matamin
luona lisää itseään vahvistelemassa, oli hänen jännityksensä käynyt
vain sen kiusallisemmaksi.
Sisään tultuaan pysähtyi hän epävarmana oven lähelle ja teki
tuomaripöytää kohti tervehtivän liikkeen. Vahtimestarin viittauksesta
astui hän sitte keskelle avaraa salia ja pysähtyi vastapäätä
oikeudenpuheenjohtajaa, joka istui pitkän viheriäverkaisen pöydän
takana erikoisella korokkeella. Toisessa päässä pöytää istui
pöytäkirjuri, tummaverinen ja laiha lakitieteen ylioppilas, joka
papereitaan järjestellen hiljaa ryiskeli. Toisessa päässä nojaili
tuoleihinsa muutamia äänettömiä raatimiehiä. Salin vasemmalla
sivustalla istui pienen pöydän takana yleinen syyttäjä ja oikealla
häntä vastapäätä jonkun sanomalehden kertoja, joka lyijykynä sormiensa
välissä katsoi tarkkaan Kaakiseen, aivankuin aikeissa ruveta hänen
muotokuvaansa piirustamaan edessään oleville paperiliuskoille.
Kaakinen tunsi hyvin viskaalin, mutta koskaan ei tuo lihavakasvoinen ja
kaljupäinen ukko ollut hänestä näyttänyt niin pelottavalta ja vieraalta
kuin täällä, tässä avarassa ja äänettömässä salissa, jossa yksin
tuolla viheriäverkaisella pöydällä ja korkeaselkäisillä tammipuisilla
tuoleillakin tuntui olevan syyttäjän ilme. Puheenjohtajan nuorekkaat
kasvot tummine ja likinäköisine silmineen näyttivät nojatuolin korkeata
selustaa vasten kylmiltä ja ilmeettömiltä ja kuin apua anoen käänsi
Kaakinen katseensa yleisölle varattuja tuoleja kohti, jossa oli vain
yksi kuulija. Se oli asioitsija Telin, joka ajettavanaan olevan
jutun esiinhuutoa odotellessaan oli tullut muiden asiain käsittelyä
seuraamaan. Hän käytti aina ruskettunutta hännystakkia ja oli kaikkien
kaupunkilaisten tuttava, joka kaduilla ja torilla pysähtyi nuuskaa
tarjoten jokaisen luo, vaihtaakseen ystävällisen sanan ilmoista
ja yleisistä asioista. Hänet nähdessään koetti Kaakinen hymyillä
kuin löydöstään ilostuneena. Mutta Telinin suu oli tiivisti yhteen
nipistettynä ja nuuskarasiansa kantta etusormen kynnellä naputtaen
katsoi hän Kaakisen ohi jonnekin sinne salin perälle.
Silloin tunsi Kaakinen olevansa ypöyksinään vihamielisten voimain
saartamana. Mielessään kutistui hän siinä keskilattialla seisoessaan
yhä pienemmäksi ja vilahduksena kävi hänen mielessään katumus, ettei
hän sittekin ollut pistäytynyt Suurosen matamin luona.
Viskaali alkoi isosta paperiarkista lukea syytöstään yksitoikkoisella
ja rämähtelevällä äänellä, jonka jokaisessa väreessä tuntui Kaakisen
mielestä olevan salattua ilkeyttä. Syytöksessä kerrottiin kuorma-ajuri
Antti Kaakisen juovuspäissään häirinneen katurauhaa käymällä käsiksi
hänen ohitsensa kulkeneeseen patruuna Isak Rönnbergiin, jota hän ensin
oli lyönyt olkapäälle sekä sitte tästä kiellettynä tarttunut mainittua
patruuna Rönnbergiä rinnuksiin, pudistaen siitä niin että palttoosta
oli nappi irtautunut. Tämän johdosta vaati syyttäjä vastaaja Kaakiselle
erinäisten rikoslain pykäläin nojalla edesvastausta juopumuksesta,
rauhan häiritsemisestä yleisellä paikalla ja pahoinpitelystä sekä
ilmottaen asiaan kaksi todistajaa.
Kun syyttäjä oli lopettanut, kääntyi oikeudenpuheenjohtaja syytetyn
puoleen ja kysyi mitä hänellä oli puolustuksekseen esiintuotavana.
Kaakinen oli viskaalin puhuessa koettanut sonnustaa vaipuvaa ryhtiään
ja saatuaan suurella ponnistuksella vaisun naurunilmeen kasvoilleen,
ryhtyi hän puolustautumaan. Nieleskeltyään ensin hetkisen tyhjää alkoi
hän:
-- ... olin ollut vähän niinkuin ilottelemassa sinä päivänä ja kun
sitte pitkin kirkkokatua palailin kotiin, niin näin Römperin patruunan
tulevan vastaan... ja kun me olemme vanhoja tuttuja -- minähän olin
renkinä patruunan pappa vainajalla ja yhdessä Iikan kanssa tehtiin
silloin monta kujetta -- niin minä, kun näin Iikan tulevan vastaan,
löin olalle ja sanoin että: terve, Iikka! Ja kun se ei tuntunut
tuntevan muuta kun karjasi vain että: huuti, mies! niin minä tartuin
häntä rintapielistä ja pudistin, että etkö sinä Iikka minua tunne,
Kaakisen Anttihan minä...
Kaakinen nauroi ja teki nyrkeillään pudistavan liikkeen. Sitte pisti
hän kädet housuntaskuihin ja yritti kiikkua jalkaterillään, kuten hänen
tapansa oli tehdä tuttavajoukossa rentoillessaan. Mutta kun hän näki
ympärillään yhä vain totisia kasvoja ja uhkaavia silmäpareja, kävi hän
uudelleen levottomaksi ja jatkoi epävarmemmin:
-- Enkähän minä sillä mitään pahaa tarkottanut, noin vain
leikinvarjolla pudistin, että etkö muista Iikka miten sitä ennen...
-- Vastaaja myöntää siis ensinnäkin olleensa juovuksissa tuossa
tilaisuudessa? -- keskeytti puheenjohtaja.
Kaakinen siristi toisen silmänsä pienemmäksi ja katsoi viekkaasti
puheenjohtajaan ikäänkuin tutkaillen piilikö tuossa kysymyksessä joku
salainen koukku.
-- Niin no, enhän minä nyt oikeastaan juovuksissa muuta kuin noin
iloisimmillaan... eikähän sitä niin paljon ryypättykään, mitä häntä nyt
oli pari kolme lämmintä ja jokunen kylmä ryyppy siihen nokkaan... Niin
etten minä sen päähän sitä tehnyt, vaan kuten jo sanoinkin, tuttavuuden
nimessä ja noin vain leikinvarjolla...
Nyt pyysi syyttäjä puheenvuoroa ja tahtoi painostaa erikoisesti sitä
seikkaa, että patruuna Rönnbergin palttoosta oli tuossa tilaisuudessa
lähtenyt nappi, mikä seikka hänen mielestään päivän selvästi puhui sitä
vastaan, että kohtaus syytetyn puolelta olisi mitenkään leikinvarjolla
tapahtunut.
-- Nappiko? -- puuttui Kaakinen viskaalin vaiettua puolustustaan
jatkamaan. -- Jos lie nappi lähtenyt, en minä häntä niin huomannut...
ja eikähän ne napit aina niin lujassa...
Hän olisi vielä jatkanut ja koettanut saada oikeudenjäsenet
vakuutetuiksi, että se totisesti oli vain leikkiä, mutta hän ei
löytänyt mielestään kyllin tehovia sanoja. Hän vaikeni ja kulmat
rypistettyinä katsoi eteensä lattiaan kuin ajatuksiaan kooten.
Vahtimestari kutsui nyt puheenjohtajan viittauksesta todistajat
sisään. Toinen niistä, poliisikonstaapeli, kertoi tavanneensa
vastaajan kirkkokadulla pitelemässä patruuna Rönnbergiä rinnuksista
sekä ottaneensa miehen, joka oli juovuksissa, haltuunsa. Toinen
todistaja, muuan muotikaupan myyjätär, kertoi ohikulkiessaan nähneensä
vastaajan näköisen miehen -- hän silmäili tarkkaan Kaakista -- pitävän
rinnuksista muuatta herrasmiestä.
Todistajain poistuttua otti syyttäjä taas puhevuoron ja sanoi asian
tulleen tarpeeksi toteennäytetyksi sekä vaati vastaajalle rangastusta
syytöksessä mainitsemainsa lainkohtain nojalla.
Syyttäjän jälkeen sai vastaaja vielä puhevuoron. Viskaalin rämähtelevä
ääni oli saanut hänet taas epävarmaksi ja sen vuoksi käytti hän vielä
viimeistä tilaisuutta hyväkseen, saadakseen oikeudenjäsenet ymmärtämään
asian oikealta kannalta.
-- ... tuota, kyllä minä pysyn sanassani, ettei siinä minun puoleltani
ollut mitään pahaa tarkotusta... ja ymmärtäähän sen nyt toki oikeuskin,
ettei sitä selvällä päivällä ja keskellä katua tartuta toisen rintaan
muuten kuin leikinvarjolla, nimittäin tuttavuuden nimessä minä
tarkotan... ja kun ei siinä sen pahemmin päissäänkään oltu, niin...
ymmärtäähän oikeus ettei...
Hän hymyili epävarmasti ja vaikeni. Kun hän ei enää jatkanut, sai hän
poistua ja oikeus rupesi päätöstä harkitsemaan.
Sitä ei kestänyt kauan. Kymmenisen minutin kuluttua sai Kaakinen
uudelleen astua saliin ja hänen pysähdyttyä entiselle paikalleen luki
oikeudenpuheenjohtaja päätöksen: Oikeus oli harkinnut asiaa ja katsonut
tulleen toteennäytetyksi, että vastaaja kuorma-ajuri Antti Kaakinen
tästä kaupungista oli tehnyt itsensä syypääksi juopumukseen, rauhan
häiritsemiseen yleisellä paikalla sekä toisen lievempään pahoinpitelyyn
ja katsoi oikeus sen johdosta mitä oli tullut toteennäytetyksi oikeaksi
tuomita vastaajan rikoslain 21 luvun 12 §:n sekä saman lain 43 luvun 6
§:n nojalla ja lieventäväin asianhaarain vallitessa -- vastaaja kun ei
ollut ennen ollut syytteessä -- sadan markan sakkoihin, jotka varain
puutteessa oli kuitattava 20 vuorokauden vankeudella.
Vastaaja tuijotti suu puoliavoinna puheenjohtajaan ja kun tämä oli
lukenut päätöksen loppuun, kohotti hän oikean kätensä korvalliselle ja
virkkoi:
-- Mutta kyllä se nyt tuli aivan syyttömästi se sakko... Eihän sitä
nyt leikistä... sillä kyllä se vain minun puoleltani oli koko ajan
leikkiä...
Puheenjohtaja luki nyt päätöksen loppuun kuuluvan valitusosotuksen,
laski paperin kädestään ja nojausi tuolinselustaan. Kaakinen, joka
käsitti että juttu oli nyt ainakin siinä paikassa päättynyt, kääntyi
ovea kohti, mutta epäröi hetken ja kysyi uudelleen puheenjohtajaan
kääntyen:
-- Tuota, miten pian se on sitte maksettava?
Puheenjohtaja oli hetkisen vaiti kuin harkiten, sopiko hänen vastata
tuohon kysymykseen, joka ei kuulunut enää asiaan, mutta virkkoi sitte
kuitenkin:
-- Kuuden kuukauden kuluessa ovat sakot viimeistään maksettavat.
Kaakinen seisoi vielä hetkisen alallaan ja näytti mielessään laskevan,
voisiko hän sen kuuden kuukauden kuluessa suorittaa. Saatuaan
laskunsa suoritetuksi, pudisti hän päätään ja lausui ulos mennessään
alakuloisesti:
-- Kyllä kai sitä sitte täytyy käydä istumassa.