Pikku palanen arkielämää.
Tunnolle kapalo kaavan,
tuskalle kapulavyö,
näyttämätöntä haavan
ei susi sutta syö.
O. Manninen.
Kello oli puoli kahdeksan aamulla. Auringon synnyttämä ikkunan kuva
oli kerinnyt jo hiljaa väristen hiipiä yli kyökin lattian ja pistäysi
juuri avoimesta ovesta kamariin, jonka punaiseksi lakatulle lattialle
se muodottomaksi venähtäen jäi virumaan.
Ikkunan alta asfalttipihalta kuului käsikärryjen hyrinää ja sitte
vahva miehen ääni, joka sieltä alhaalta umpinaisesta pihasta kaikui
venytettynä ja laulavana:
-- Mu-unia, mu-unia, ostaka'mu-unia! -- sekä pienen väliajan jälkeen
hiukan toiseen äänilajiin: -- färskiä munia.
Silloin koputettiin hiljaa kyökin ovelle. Herra Saarela, joka oli juuri
vuoteesta noussut mutta ei vielä täysin pukeutunut, raotti ovea, ja
rouva joka makasi vielä vuoteessa veti peitteen silmilleen.
He olivat keväällä sen jälkeen kuin herra Saarela oli pienten
riitaisuuksien vuoksi eronnut sanomalehdestä, jossa hän oli
aputoimittajana palvellut, muuttaneet menoja vähentääkseen tänne
suureen työväen kasarmiin, mistä olivat vuokranneet itselleen kyökin
ja kamarin. Edellisestä oli särmillä erotettu yksi osa makuuhuoneeksi,
jälkimäisen ollessa miehen työ- ja samalla vierashuoneena. Rouva hoiti
itse heidän pienen taloutensa ja kaksi lastaan, sillä ne pienet tulot
joita herra Saarela hankki käännöstöillä ja sanomalehtiin kirjottamalla
eivät sallineet heidän pitää palvelustyttöä.
Kun herra Saarela oli vetäytynyt syrjään, ilmestyi ovenrakoon
vanhanpuoleisen naisen kasvot, jotka likaisen ruskeina ja ryppyisinä
muistuttivat päiväpaisteessa näivettynyttä omenaa. Vähitellen tulivat
naisen muutkin ruumiinosat ovenraosta esiin. Hän oli pieni ja laiha
ihminen, yllään rinnankohdalta yhdellä napilla kiinnitetty karttuuninen
aamunuttu ja jalassa paksupohjaiset kirjavat tohvelit.
-- Ai, rouva nukkuu vielä, -- sanoi hän ja yritti palaamaan takaisin.
-- Ei se mitään, enkä minä enää nuku, -- sanoi rouva Saarela, joka oli
tuntenut äänen ja noussut vuoteessa istualleen.
-- Ovatko lapset nukkuneet, koska ei ole ääntä kuulunut? -- kysyi
nainen, jonka epämääräisen mustat, pienet ja vilkkaat silmät eivät
kertaakaan pysähtyneet puhuteltuun vaan luiskahtivat aina ohi jonnekin
muualle.
Hän kumartui pienen rautasängyn puoleen, jonka toisessa päässä nukkui
kaksivuotias tyttö, toisessa istui vielä nuorempi poika ja koputteli
rutistuneella teerasialla sängyn päärautaa.
-- Mu-unia, mu-unia... -- kuului taas pihalta.
-- Pitää lähteä munia valitsemaan... eikö rouvallekin osteta? -- kysyi
nainen ja siirtyi ovelle.
-- Ei... on vielä entisiäkin, -- vastasi rouva viivytellen ja silmäsi
miestään pikaisesti kuin säikähtyneenä.
Enempää kyselemättä meni nainen ulos.
Hän oli vastapäätä samassa porraskäytävässä asuvan kirvesmies
Kankkusen vaimo ja oli hän Saarelain tänne muutettua asettunut heihin
nähden alunpitäin ystävälliselle ja suojelevalle kannalle. He olivat
hyvinvoipaa väkeä, jolla oli oma osake huoneisiinsa ja rahoja vähän
säästössä. Vaimo pistäysi tuhkatiheään uusien naapuriensa kyökkiin ja
näytti hän vallankin näiden lapsiin mieltyneen.
* * * * *
-- Kuule, mitä varten se nytkin tänne tuli, eihän sillä ollut
oikeastaan mitään asiaa? -- sanoi herra Saarela naapurittaren mentyä
vaimolleen.
Kun tämä ei vastannut mitään, jatkoi hän: -- Minä en voi häntä oikein
kärsiä... En tiedä miksi, mutta minä tunnen joka kerta hermostumista
kun hän tänne tulee.
-- Mutta ajattelepas, hyvä ystävä, miten minä olisin tänä kesänä tullut
noiden lasten kanssa toimeen ilman häntä.
-- Niin, mutta sittekin... -- yritti mies väittää vastaan, mutta
vaikeni kesken kun ei löytänyt sopivaa vastaväitteen aihetta.
-- Ja hän pitää niin kovin tuosta pojasta, -- jatkoi rouva
puolustustaan, -- että aina heti hyökkää tänne kun kuulee sen itkevän.
-- No, en minä hänestä muuten, mutta nyt kun meiltä on raha kaikki...
ja kohta ruokakin kaikki, niin... tuntuu niin ilkeältä että hän käy
täällä kurkistelemassa.
-- Onhan se kyllä minuakin näinä päivinä vähän vaivannut, --
myönnytteli rouva. -- Eilenkin sattui kaksi kertaa tulemaan juuri
silloin kun minä syötin lapsille marjasoppaa. Kyllä kai hän siitä
huomasi, ettei meillä ole maitoa. Ja eilen minun täytyi myöskin lainata
häneltä kolme markkaa, kun silittäjältä tuotiin ne sinun kauluksesi...
Saisi sen nyt vain pian maksetuksi.
-- Tänään minä viimeistäänkin toivon saavani vähän rahaa. Ja ei kai se
nyt satunnainen puute hänellekään niin kumma asia liene, -- sanoi herra
Saarela kuin vaimoaan tyynnytellen.
-- Mutta kuulehan nyt, -- sanoi vaimo taas hetkisen kuluttua ja
keskeyttäen pukemisensa istui kuin lamautuneena vuoteen reunalle. --
Tänään tulee taas maitokuski maalta -- eikö nyt kello alakin olla jo
yhdeksän, niin, ja Kankkusen rouva menee taas hakemaan siltä maitoa ja
tulee ottamaan meidänkin kannun niinkuin ennenkin. Mitä sille kehtaa
sanoa, kun ei ole penniäkään rahaa?
Hän istui jännittyneenä kuin joka hetki peläten oven aukeavan ja
äskeisten, näivettynyttä omenaa muistuttavien kasvojen ilmestyvän
siihen uudelleen.
-- Sanoo, ettemme tarvitse maitoa, ja sillä hyvä! -- vastasi mies
kärsimättömästi ja heilautti päätään kuin merkiksi että asia oli
hänestä hyvin vähäpätöinen.
Hän huomasi kuitenkin, ettei hän sillä saanut vaimonsa
huolestuneisuutta karkotetuksi. Hetkisen kuluttua sanoi hän sen vuoksi
reippautta teeskennellen:
-- Minä käyn maitopuodista noutamassa... pyydän iltaan tai huomiseen
asti velaksi, ja kun hän tulee kannua ottamaan, niin sinä saatat sanoa
että me olemme ehtineet jo maitopuodista ottaa.
Vaimo tuntui kuin vapautuvan jännityksestään ja rupesi pukeutumistaan
jatkamaan. Mies otti porsliinisen maitokannun ja lähti ulos.
Palattuaan asetti hän täysinäisen kannun pöydälle.
-- Siinä on maitoa, ja sitte minä lähden rahaa tekemään, -- sanoi
hän iloisena, kun oli onnistunut hämilleen joutumatta ja aivan
luonnollisena asiana ottamaan velaksi maitoa.
Juuri herännyttä tyttöä käsillään heijaten jatkoi hän reippaasti:
-- Sitte saat maksaa ne pikku velkasi, Kankkusen rouvalle ja muille...
ja sitte, tiedätkös, otamme palvelustytön että sinäkin saat vähän
hengähtää ja minä rauhassa työskennellä... ja sitte se käy taas kuin
voideltu, hei vaan!
Kyökin ovelle koputettiin taas. Se oli Kankkusen vaimo, joka pisti
kuten äskenkin päänsä sisään ja sanoi:
-- Siellä on maitokuski portilla. Antakaahan astia, niin minä otan
samalla teillekin.
Herra Saarela oli mennyt kamariin ja kuuli vaimonsa sanovan:
-- Emme nyt tarvitsekaan... kerkesimme jo puodista ostaa.
-- Vaikka, kyllä te lapsille enemmänkin tarvitsette... ja maalta tuotu
maito on aina parempaa. Antakaahan vain kannu, niin mä tuon samalla
kertaa.
-- Kyllä me tulemme nyt tämän päivän tälläkin toimeen... eikä tässä ole
astiaakaan käsillä, -- koetti rouva Saarela vältellä, mutta Kankkusen
vaimo näki pöydällä tyhjän läkkiastian, otti sen ja vakuutti ulos
mennessään:
-- Kyllä se tulee lapsille tarvituksi.
-- Hyväinen aika, nyt se kuitenkin tuo sitä, ja milläs me maksamme,
eikö sinulla ole yhtään penniä? -- hätäili rouva, kun mies tuli
takaisin kamarista.
-- Ei. Ja mikset jyrkemmin kieltänyt, -- sanoi mies ja palasi ärtyneenä
kamariin.
Hän tunsi kuitenkin itsensä levottomaksi ja pysähtyi kuin vasten
tahtoaan kuuntelemaan, kun Kankkusen vaimo toi maitoastiaa.
-- Kun teillä on entistäkin, niin minä otin vain yhden litran, -- sanoi
hän ja laski astian pöydälle.
Rouva Saarela puetti juuri tyttöä ja kumartui vuoteen alta hakemaan
tämän kenkiä, vaikka hän tiesikin niiden olevan selkänsä takana
tuolilla. Ja kun Kankkusen vaimo viipyi vielä ovella, huusi hän
miehelleen toiseen huoneeseen:
-- Näkyykö siellä kamarissa pikku Liinan kenkiä?
Sillä aikaa kerkesi Kankkusen vaimo lähteä ja rouva Saarela sanoi
miehelleen, joka taas ilmestyi kyökkiin:
-- Nyt hän varmastikin huomasi, ettei meillä ole rahaa, mutta oli siksi
hienotunteinen ettei puhunut mitään siitä mitä maito maksoi.
-- Noh, tänään hän saa kuitenkin rahat. Lähden heti syötyäni liikkeelle.
* * * * *
Päivällisen aikaan palasi herra Saarela kaupungilta. Hän ei ollut
saanut käsiinsä sen sanomalehden taloudenhoitajaa, jolta hänen
olisi pitänyt rahaa saada. Kärsimättömän eleen tehden heittäysi hän
väsyneesti sohvalle eikä puhunut mitään.
-- Et saanut rahaa? -- kysyi rouva varovasti. Mies murisi jotain
epäselvästi ja sitten olivat he pitemmän aikaa ääneti, kunnes vaimo
taas virkkoi:
-- Mitäs me syömme päivälliseksi?
Mies liikahti, mutta ei vieläkään puhunut mitään, katseli vain
itsepintaisesti tapetinkuvioita.
-- ... kun leipäkin on kaikki, -- jatkoi vaimo.
-- Keitä puuroa... vai onko ryynitkin kaikki? -- sanoi vihdoin mies ja
alkoi vihellellä.
-- Niin, siihen saatkin nyt tyytyä, -- ja rouva lähti kyökkiin.
Hetkisen perästä palasi hän kamariin ja sanoi hätääntyneenä:
-- Voi hyvä jumala, kun nyt kaljakuskikin tulee! Mitä me sille osaamme
sanoa?
-- Äsh, sekin tähän nyt vielä... sano, ettemme ota kaljaa tällä kertaa,
että on vielä entistäkin... ja huonoahan tuo onkin sen tehtaan kalja...
-- Mene sinä nyt kerrankin, ettei minun aina tarvitse... kuuletko, nyt
se on jo käytävässä!
-- Olkoon... hitto! -- ja mies heilautti ärtyneesti kättään.
Rouva riensi kyökin kautta porraskäytävään, mutta mies istui pöydän
ääreen, laski kyynärpäät pöydälle ja asetti nyrkit korvilleen, kohta
taas ne poistaakseen ja jännittyneenä kurottautuakseen kyökkiä kohti.
Rouva palasi taas kamariin ja istui sohvalle, ottaen nuoremman lapsen
syliinsä. Kun hän ei puhunut mitään, kysyi mies arasti ja uskaltamatta
katsoa häneen:
-- Sinä et tietysti ottanut kaljaa?
-- Otinpahan.
-- Kankkusen rouva maksoi.
-- Äsh, taasko sen piti siihen ehättää!
-- Hän oli käytävässä kun ajuri tuli, ja kun minä sanoin etten voi
tällä kertaa ottaa kaljaa, käski hän vain ottaa ja haki rahat... Ei
kai se ainakaan pahasti ollut, kun hän kerta tietää että meillä tällä
kertaa sattuu olemaan rahanpuute.
-- Tiesi hänen -- murahti mies, mutta mielessään täytyi hänen myöntää
vaimonsa olevan oikeassa.
Sitte he olivat vaiti, söivät päivälliseksi puuroa ja aamulla lähti
mies uudelleen rahaa tavottelemaan. Puolenpäivän seudussa hän palasi
ja heti hänen sisään astuessaan näki vaimo että asia oli tällä kertaa
onnistunut.
Mies asetti pöydälle muutamia pieniä paketteja, seisahtui juhlallisesti
vaimonsa eteen ja pudisti vasenta liivintaskuaan.
-- Kuulehan tätä.
-- Mitähän tuo nyt on... pari kymmenpennistä helisee ja... -- mutta
vaimokaan ei voinut olla hymyilemättä.
-- Pari kymmenpennistä! Sanotko sinä niin? Mikä kuulumaton loukkaus!
Mutta odotahan sinä!
Hän tempasi tuolin, istui vaimoaan vastapäätä ja alkoi juhlallisin
elein vedellä taskustaan rahoja, jotka hän yksitellen laski vaimonsa
helmaan, ensin kuparikolikoita, sitte hopearahoja pienemmästä isompaan
ja lopuksi seteleitä samalla tavoin ylenevässä järjestyksessä.
-- Mitäs sanot? -- ja hän katsoi voitonriemulla vaimoaan silmiin.
-- Ja entäs täällä, -- jatkoi hän ja alkoi paketteja aukoa, -- juustoa,
makkaraa, munia, hei, ja savustettua siikaa... Pistäysin saman tien
hallissa, että pikemmin saadaan syödä. Ja nyt joutuin munat kiehumaan,
sillä aikaa käyt maksamassa lähimmät pikku velat ja sitten elämme taas
ilossa ja riemussa herkullisesti kuin rikas mies ennen!... Eikö sillä
sentään ole hyvätkin puolensa tuolla köyhyydellä? Syntyy sellainen
katkelma kuin meillä juuri oli, on hermostunut ja ahdistuksissaan ja
sitte kun siitä pääsee... ja ainahan sitä pääsee, tietysti, niin hei
vaan, elämä tuntuu paljon keveämmältä kuin koskaan ja ruokakin maistuu
paremmalta, kun on pikku paastolla valmistunut sitä vastaan ottamaan.
-- Noita sinun puheitasi! -- sanoi vaimo, johon yhä enemmän alkoi
tarttua miehensä keveä mieliala.
-- Ja sitten, kuulehan, -- jatkoi mies näppiä lyöden, -- kävin
myös pistämässä sanomalehteen ilmotuksen: nuori siisti tyttö saa
palveluspaikan pienessä perheessä, katu ja numero, toinen kerros, ovi
oikealle, ja siitä niitä huomenaamuna tulee, ettei muuta kuin ota ja
valitse vain... Niin, tässä täytyy vähitellen ruveta elämään suuremmin,
sanalla sanoen rikastumaan.
* * * * *
Illalla kun he olivat jo makuulla, sanoi rouva:
-- Miksikähän siitä tuosta Kankkusen rouvasta on niin vastenmielistä,
että me otamme palvelustytön?
-- Kuinka niin, mistä sinä sellaista päätät?
-- Kun puhuin hänelle äsken, että meille pitäisi huomenna tulla
palvelijan, sanoi hän että me sen suotta otamme elättääksemme ja
samoin hän tätäkin ennen hankasi vastaan kun meillä oli aikomus ottaa
palvelustyttö.
-- Mitä se sitte hänelle kuuluu?
-- Minä luulen että hän pitää noista lapsista niin että hän on
tavallaan mustasukkainen ja pelkää palvelijan tultua niiden
vieraantuvan hänestä.
-- Niinkö lie, -- sanoi mies unisena, käänsi kylkeä ja nukkui.
Aamulla he sitte saivat palvelustytön ja lähtivät illalla yhdessä
käymään eräiden tuttavainsa luona, jättäen lapset tytön huostaan.
Seuraavana aamuna istui herra Saarela pöytänsä ääressä ja kuuli
porraskäytävästä kiivasta puhetta. Kohta sen jälkeen tuli hänen
vaimonsa hyvin kuohuissaan sisälle.
-- Kuulitko sinä... En olisi uskonut kun alkoi sättiä että jätetään
lapset kotiin huutamaan ja ihmisiä häiritsemään ja itse lähdetään koko
yöksi kylää laukkaamaan... Sanoi että hän olisi poliisin lähettänyt
hakemaan, jos olisi tiennyt missä me olimme. Niin, ja kun minä sanoin
että kello oli vasta yhdeksän kun me palasimme ja että lapset jo
nukkuivat silloin, sanoi hän että minä valehtelen, että me emme tulleet
vielä silloin... Ajatteles, kun sanoi että minä valehtelen.
Syvästi hengittäen ja suurin säikähtynein silmin katsoi rouva Saarela
miestään ikäänkuin hän olisi vasta ollut putoamaisillaan johonkin
pimeään kuiluun ja viime hetkessä siitä pelastunut.
-- No sepäs... mikä siihen nyt on mennyt? -- sanoi mies, hänkin yhtä
hämmästyneenä.
-- No, kai hän ennen pitkää huomaa itsekin sopimattoman käytöksensä ja
pyytää anteeksi, -- jatkoi hän neuvottoman äänettömyyden kuluttua kuin
sillä tuon odottamattoman kohtauksen synnyttämää kiusallista mielialaa
hälventääkseen.
* * * * *
Kun herra Saarela illalla palasi kaupungilta asioiltaan, istui hänen
vaimonsa kamarissa ja näytti itkeneen.
-- No, mikäs nyt pikku äitiä on kohdannut? Joko taas Kankkusen
naapuritar vai?
-- Niin, nyt se kävi anteeksi pyytämässä? Tuli tänne ja haukkui mitä
hävittömimmin.
-- Mitä varten? -- kysyt mies kiristyvällä äänellä.
-- Kun poika nukutettaessa itki, niin tuli ja alkoi huutaa, että me
nälällä ja kaikella lapsia rääkkäämme ja itketämme, etteivät ihmiset
muka saa nukkua... Pauhasi niin että tuolla seinän takana lakkasivat
soittamasta ja herkesivät kuuntelemaan....
-- Ja sinä annoit sen täällä suutaan soittaa! Mikset osottanut kohta
ovelle?
-- En minä voinut muuta kuin itkeä, -- sanoi vaimo masentuneesti, --
teki mielelleni niin pahaa, kun saa yöt päivät noiden lapsi polosten
hyväksi puuhata, ja sitte tullaan syrjästä sillä tavoin... ettei niitä
muka hoideta.
-- Eikä se siinä vielä kaikki ole, -- jatkoi hän ja hänen poskilleen
ilmausi punaisia täpliä. -- Äsken alhaalla maitopuodissa käydessäni
kuulin myyjättäreltä, kuinka hän on pitkin kesää puhunut yhdelle ja
toiselle tämän talon asukkaista, ja muun muassa myöskin maitopuodissa,
kuinka me piinaamme nälällä lapsiamme ja kuinka ne ilman häntä olisivat
nälkään kuolleet...
Mies tuijotti sanatonna vaimoonsa ja tämä jatkoi melkein itkuun
purskahtamaisillaan:
-- Ja nyt minä aivankuin uudessa valossa näen monta muutakin seikkaa,
joita en luottavaisuudessani heti käsittänyt. Heti maitopuodista
palattuani välähti sekin mieleeni, kun hän keväällä poikansa
nimipäivänä tuli lapsiamme noutamaan heidän puolelleen. Ne olivat
vielä pukematta ja pesemättä... poika vasta kastellutkin itsensä, niin
minä en luvannut viedä, kun siellä oli juuri joitakin vieraita heillä.
Mutta hän sanoi vievänsä vain kyökkiin ja niin otti ne kiellostani
huolimatta mukaansa. Varotin vielä jälkeen, ettei saa kamariin
viedä... ja yhtäkkiä kuulenkin seinän läpi niiden äänen kamarista.
Muistan kuinka säpsähdin ja aavistin jo silloin jotakin ilkeää, mutta
nyt vasta selvästi käsitän, että hän tahallaan vei ne siinä asussa
sinne, ikäänkuin näyttääkseen että hän on puhunut totta... Oh, tunnen
ihan puistutuksia kuvitellessani siellä olleiden akkojen vihjauksia
toisilleen, kun he lapsiamme osottelivat... Ja nyt olen varma siitäkin
että hän näinä päivinä on vain urkkiakseen tänne alinomaa pistäytynyt
ja tungeksinut auttamaan saadakseen siitä sitte puhua...
-- Kylläpäs se... Semmoinenko se pohjaltaan olikin! -- puhkesi mies
kuin yksinään sanomaan.
Sitte he vaikenivat ja ikäänkuin häpesivät katsoa toisiaan silmiin.
Kummallakin oli samanlainen tunne kuin ihmisellä, joka unissaan on
olevinaan alastomana suuren juhlapukuisen kansajoukon keskellä, tai
joka päiväpaisteisella nurmikolla nukuttuaan herää siitä, että kylmä
sammakko on livistänyt vaatteiden alle ja hyppiä loiskii pitkin ihoa.
Pitkän äänettömyyden perästä virkkoi rouva: -- Mutta kuinka tämä
sittekin on mahdollista? Kun sitä pysähtyy ajattelemaan, niin tuntuu
se väkisinkin pahalta unelta, jota on vaikea todeksi uskoa. En voi
mitenkään itselleni selittää, että sen kaiken hyväntahtoisuuden
pohjalla onkin ollut katalaa ilkeyttä...
Hän vaikeni taas ja katsoi mieheensä avuttomasti ja värähdellen vielä
äskeisistä mielenliikutuksista.
-- Todellakin tämä on ollut meille alennuksen aikaa, -- sanoi mies,
-- me olemme ehkä liiaksi luonnonlapsia... ja olemme muita pitäneet
samanlaisina. Onnellisimmin kai sitä elää lähimmäistensä parissa se,
joka elää enimmän, erilleen vetäytyneenä.
-- Niinkö se lie? -- huokasi vaimo alakuloisesti ja ikäänkuin äskeistä
ajatusjuoksuaan jatkaen lisäsi hän:
-- Ja tiedätkö, minua on ruvennut niin inhottamaan se ihminen. Kun näen
hänet tuolla porraskäytävässä, niin on kuin olisin käärmeen päälle
astumaisillani. En tahtoisi nähdä häntä enää... enkä muistaakaan.
Mies nousi kävelemään ja muutamia kertoja lattian yli kulettuaan
pysähtyi hän vaimonsa eteen ja ikäänkuin koettaen väkivoimin mielialaa
kohottaa lausui teennäisellä reippaudella:
-- Mutta nyt muutammekin kurssia. Haemme uuden asunnon emmekä päästä
ketään lähellemme. Ihan huomenna ryhdymme huoneita etsimään!
Mutta kun hän ei tuntenut itsekään ikävästä, mielialasta vapautuneensa,
istui hän uudelleen ja jäi katsomaan vaimoaan, jonka kasvoilla, näkyi
yhä jonkunlainen säikähtynyt ilme.