Traurig wird in dieser Stunde
Selbst der Liebe süsstes Pfand,
Kalt der Kuss von deinem Munde,
Matt der Druck von deiner Hand.
Göthe.
Oli ankara syystalven pakkanen, jonka lisäksi Helsingin katuja lakasi
mereltä tuleva kostea ja kylmästi pureva tuuli. Ihmiset, joiden
oli pakko ulkona liikkua, kulkivat turkkeihinsa ja kauluksiinsa
vetäytyneinä kiirein askelin katuja eikä kukaan näyttänyt vähääkään
välittävän lähimmäisestään. Pohjois-Esplanadin keikaritkin, jos niitä
tällaisella ilmalla yleensä oli päiväkävelyllä, eivät oman ruumiinsa
suojelemiselta joutaneet heittämään silmäyksiä vastaan tuleviin naisiin.
Kenenkään huomiota kiinnittämättä kulkikin neiti Aurén mainitun kadun
päästä päähän, pysähtyen vain kuin vanhasta tottumuksesta kurkistamaan
jonkun myymälän ikkunaan. Näädänpäällä varustettu boa tiukasti kaulan
ympärillä ja muftiin pistetyt kädet rinnan alle painettuina kulki hän
hoikkana ja hentosena kiiruusti eteenpäin aivankuin eteläsatamasta
puhaltava tuuli olisi häntä edellään kiidättänyt Hänen suuret silmänsä,
joissa oli tuntuva kärsineisyyden leima, olivat kylmästä käyneet
tavallistakin kosteammiksi ja hänen hienoihoisilla ja kalvakoilla
kasvoillaan oli ikävystynyt ilme.
Tänään kahdesta kolmeen hänen olisi pitänyt antaa sairasvoimistelua
eräälle Kruununhaassa asuvalle rouvalle, mutta hänet oli anteeksi
pyytäen palautettu ovelta, sillä rouvalla ei tänään ollut tilaisuutta
hänen hoitoonsa antautua. Eräs toinen hänen hoidokkaistaan oli
aamupäivällä ollut määräaikana kokonaan poissa kotoa, joten hänellä
tällaisen muutenkin ikävän päivän osalle oli kaksi turhaa käyntiä. Hän
tunsi mielessään katkeruutta, jota lisäsi vielä kodittomuuden tunne.
Esplanadin päähän tultuaan pysähtyi hän ja mietti hetkisen, lähtisikö
takaisin ja menisi erään Kluuvikadulla asuvan perheen luo, joka
oli hänelle hiukan sukua ja johon hänellä oli tilaisuus mennä
päivälliselle. Toiselta puolen halutti hänen pelkästä katkeruudesta
mennä ja sulkeutua koko iltapäiväksi omaan yksinäiseen ja kylmään
asuntoonsa. Kun hän näki Esplanadia pitkin tulevan muutaman vanhan
herran, joka aina vastaan tullessaan katsoi häneen hyvin julkeasti
ja jota kohtaan hän tunsi suurta vastenmielisyyttä, antoi hän tuon
pikku asian ratkasta, kuten on tavallista tuollaisissa ykskaikkisissa
taitekohdissa. Hän kääntyi ympäri ja lähti kulkemaan Antinkadulle,
jonka länsipäässä hän asui.
* * * * *
Tultuaan huoneeseensa, joka yhdeltä seinältään porraskäytävään
rajottuen oli tällaisella ilmalla tavattoman kylmä ja epäkodikas,
istui hän nojatuoliin akkunan luo ja jäi tuijottamaan autiolle
kadulle. Vastapäätä toisella puolen katua oli suuri rakennuksen
alainen tiilimuuri, jota ympäröivässä aidassa tuuli yksitoikkoisesti
remputti irtaantunutta laudankappaletta. Aidan takaa näkyi rakennuksen
vartian piippua poltteleva pyöreä pää, joka katsoi kohtisuoraa hänen
akkunaansa. Muulloin tuo humoristinen ukonpää olisi häntä huvittanut,
mutta nyt sen yksitotinen tuijotus kyllästytti ja vaivasi niin että hän
veti uutimen alas ja sytytti lampun, vaikkei ulkona ollutkaan vielä
kovin pimeä.
Hänen halutti itkeä, sillä tuollaisina iltoina kävi yksinäisyyden ja
kodittomuuden tunne aina kovin painostavaksi. Mutta ainoastaan pari
kirpeää kyyneltä kihosi silmiin eivätkä ne lievennystä tuottaneet.
Kädet silmille painettuina koetti hän elää yhä uudelleen ne muistot,
joita hänellä oli kodistaan. Mutta noiden muistojen keskeltä esiintyi
hänen mieleensä aina voimakkaimpina kaksi tapausta, jotka yhä vielä
saivat hänet värisemään, kuten silloin niiden tapahtuessakin. Ne
molemmat keskittyivät hänen isäänsä, jota hän muistikin vain noiden
tapausten nojalla.
Hän oli silloin vielä pieni tyttönen vanhempainsa kodissa eräässä
maaseutukaupungissa. Muutamana syyskesän aamuna heräsi hän aikaisin
ja kun hänen kotiopettajattarensa toisessa vuoteessa vielä nukkui,
avasi hän akkunan pihalle, jossa paistoi päivä ja josta leyhähti
vahva saunakukkien tuoksu, mikä on niin ominaista elokuulle ja
pikkukaupungeille. Kun hän juuri kurottausi uutimien välitse ulos,
kuuli hän toisesta huoneesta isänsä äänen. Isä oli kuten hänelle
vasta paljon myöhemmin selveni, ollut yön ulkona ja tuli nyt vasta
kotiin, puhuen iloisella ja rennolla äänellä. "Katsos, Amalia, mitä
minä sinulle tuon," kuuli hän isänsä sanovan ja sitte kuului äidin
vihaista mutta häädettyä puhetta. Siinä ikkunan luona seisoessaan ja
kuunnellessaan piirtyi hänen mieleensä varma kuva isästä ja hänen
halutti pian päästä näkemään isää, aivankuin tarkistaakseen tuota kuvaa.
Myöhemmin päivällä hän sen sitte saikin tehdä. Hän meni äidin jälessä
pihan perällä olevaan makasiiniin ja sieltä löysivät he hiiren, joka
oli mennyt satimeen. Häntä huvitti ja pelotti tuo pieni, mustasilmäinen
ja vapiseva elukka, joka säikkyen hyppi rautalankaverkon sulkemassa
vankilassaan. Kun hän henkeään pidätellen ja vuoroin huudahtellen
kantoi sen pihalle, tuli isä hihasillaan ja haukotellen ulos.
Nähdessään satimen otti isä sen häneltä, tarkasteli sitä hetkisen
ja etsi sitte ison rautanaulan, jolla alkoi rautalankojen välitse
tavotella hiirtä. Hän seisoi syrjässä ja äidin hameesta pidellen
seurasi henkeä pidättäen isän käden liikkeitä. Kuullessaan kuinka
rautanaula kalahteli satimen pohjaan ja hiiri hätääntyneenä heittelehti
ympäri ahdasta vankilaansa, alkoi hän yhtäkkiä huutaa ja hyppiä
paikallaan. Silloin käänsi isä käherän täysiparran peittämät kasvonsa
ja sanoi kylmällä äänellä: "Mitä se tyttö siinä parkuu?" Hän hillitsi
itkunsa ja näki kuinka isän jäntevälihaksinen käsi teki äkkiliikkeen.
Samalla kuului satimesta rusahdus ja isän paksulle kalvoselle ruiskahti
verta.
Kun isä puoli vuotta sen jälkeen loukkausi tehtaassaan ja kannettiin
verissään ja kuolevana kotiin, valtasi hänet samanlainen kauhu ja
äitiinsä tarttuen huusi hän: "Hiiri, hiiri!"
* * * * *
Karkottaakseen noista muisteluista syntyneen piinaavan mielialan, otti
hän pöydältä sulhasensa valokuvan ja vaipui sitä katselemaan. Hän oli
viime kevännä lyhyen tutustumisen jälkeen mennyt kihloihin muutaman
nuoren maisterin kanssa, joka nykyään oli lehtorin sijaisena eräässä
maaseutukaupungissa. Vuoden kuluttua olivat he päättäneet perustaa
kodin ja olivat nyt keskenään vilkkaassa kirjevaihdossa.
Mutta kuinka tänään näyttäysikin kaikki niin vieraassa valossa. Noissa
hänen Kaarlonsa piirteissäkin ilmeni jotakin mitä hän ei ennen ollut
huomannut, ei ainakaan niin itsetietoisesti kuin nyt. Kasvoissa, vaikka
ne olivatkin säännölliset ja hyvin muodostuneet, oli jotakin paksua ja
viljelemätöntä. Silmät olivat tuollaiset rehelliset siniset silmät,
mutta ei mitään muuta. Vaalea pystyyn kammattu tukka antoi kasvoille
yksinkertaisen ja hiukan avuttoman ilmeen.
Mutta minähän olen tänään ihan häijy, ajatteli hän, siirsi valokuvan
syrjään, ummisti silmänsä ja koetti loihtia eteensä Kaarlon kuvaa
kokonaisuudessaan. Mutta silloin ei hän voinut olla entistä selvemmin
tuntematta sitä vastenmielistä painostusta, jota hänessä oli aina,
vaikka ennen tosin epäselvemmin, synnyttänyt Kaarlon tukeva vartalo ja
koko hänen olemuksestaan uhkuva vahva hyvinvointi. Ja niin sukeltausi
hänen mieleensä elävänä se hetki, jolloin he viime kevännä kerran
ravintolassa söivät illallista ja Kaarlo syömästä lakattuaan nojausi
mukavaan asentoon, levitti heidän välilleen sanomalehden ja alkoi
hampaitaan kaivellen uutisia katsella. Silloin oli hänen mieleensä
varastautunut kysymys, tuleeko hän Kaarlon kanssa onnelliseksi ja
tahtomattaan oli hän hänen tilalleen kuvitellut hentoa, kalvakkaa ja
syväkatseista miestä ja oli tuntenut etäistä onnentunnetta ajatuksesta
saada sellaista hoitaa ja vaalia.
Mutta miksi hänen mieleensä tulvivat tänään kaikki kiusalliset
mielikuvat! Kuin Kaarloa hyvittääkseen otti hän piirongin päältä
lippaan, jossa hän säilytti tältä tulleet kirjeet, otti sieltä
päällimmäisen ja alkoi sitä lukea. Kaarlo kertoi siinä ikävästään ja
tulevan kodin kaipuustaan, teki selkoa uusista tuttavuuksistaan ja
ruokapaikkansa viimeisestä päivällisestä, josta hän oli tullut hiukan
pahoinvoivaksi. Sitte kertoi hän edellisenä sunnuntaina käyneensä
eräällä kauniilla näköpaikalla. "Näköala oli todellakin hurmaava.
Siellä yksin seisoessani muistin Sinua ja sitä iltaa, jolloin me
yhdessä istuimme Tähtitornin mäellä." Sen jälkeen oli kirjeessä
vedetty ajatusviivoja kaksi yli sivun ylettyvää riviä ja hänellä
vilahti mieleen, että nuo viivat on pantu siihen peittämään ajatusten
ja mielikuvituksen köyhyyttä. Mutta hän karkotti nopeasti sellaisen
ajatuksen ja luki edelleen: "Lopetin juuri kirjottamaan ryhtyessäni
oppilasten ainevihkojen korjauksen ja tunnen sen vuoksi itseni
väsyneeksi. Sitäpaitsi on jo lähdettävä illalliselle. Lopetan siis
tällä kertaa tähän. Voi paksusti, pusuja monia! piirsi Kaarlosi."
Hän säpsähti niin että tunsi sydämensä alkavan tavallista kiivaammin
lyödä. Oliko siinä todellakin sillä lailla? "Voi paksusti, pusuja
monia!" Niin siinä oli selvin kirjaimin. Mutta kuinka hän sen olikaan
ensi kerralla lukenut, huomaamatta ollenkaan noita sanoja. Hän oli
itkuun purskahtamaisillaan, sulki kirjeen lippaaseen ja nosti sen
takaisin piirongin päälle.
Koko kirje ja vallankin viime lause sopi niin kiusallisesti yhteen
niiden piirteiden kanssa, joita hänelle juuri oli sulhasestaan
selvinnyt. Mutta eikö tämä kaikki johtunut vain hänen satunnaisesta
mielentilastaan? Mitä sitte jos tuo kirje hiukan tuoksahtikin
ylioppilasten osuusruokalalle, eihän siinä vielä tarvinnut mitään
pahaa olla. Rehellisessä poikamaisuudessaan käytti Kaarlo noita
ylioppilaskielen sanoja, jotka häneen toverien seurassa olivat
juurtuneet. Ja eikö häntä Kaarlossa alkuaan ollutkin miellyttänyt juuri
tuo koristelematon poikamaisuus?
Rauhottuakseen koetti hän kuvitella heidän tulevaa kotiaan jossakin
rauhallisessa pikkukaupungissa, jossa lauantai-illoin kirkonkello
ilmottaa lepopäivän tuloa ja työmiehet vihta kainalossa vaeltavat
saunaan. Kaarlo on lehtorina kaupungin lyseossa ja he asuvat omassa
talossaan: pitkä valkoinen puurakennus tontin kulmassa vastapäätä
puistoa. Mutta sitte tuli kuin syrjästä työnnettynä hänen mieleensä
syyskesäinen päivä, jolloin saunakukat heidän pihallaan väkevästi
tuoksuvat. Hän on pikku tyttärensä, oman kihara tukkansa kanssa
löytänyt hiiren satimesta, Kaarlo tulee hihasillaan ja unisena
päivällislevolta, ottaa satimen ja alkaa rautanaulalla tavotella hiirtä
ja silloin kiharatukka hänen hameeseensa tarttuen alkaa hätääntyneenä
huutaa...
Tällä kertaa purskahti hän todellakin hillittömään itkuun, sillä tuo
mielikuva tuntui niin todelliselta ja samalla niin toivottomalta tuo
menneen palautuminen uuden sukupolven mukana.
* * * * *
Tyynnyttyään ja kyynelet kuivattuaan otti hän esille käsityönsä, pienen
kankaan palasen, jolle hän brodeerasi eräänlaista alankomaalaista
maisemaa. Siitä piti tulla taulu Kaarlon huoneen seinälle. Mutta kun
hän hetken oli työskennellyt jäi kangas polvelle lepäämään, hänen
tuijottaessaan miettivänä eteensä. Sitte siirsi hän sen kokonaan
syrjään, istui pöydän ääreen ja otti paperia ja kynän esille.
"Hyvä Kaarlo," kirjotti hän, mutta jäi taas pitkäksi aikaa miettimään.
Sitte kastoi hän uudelleen kynän ja kirjotti nopeasti ja tylyin
kynänliikkein: "Tahdon kiertelemättä sanoa sen, mihin vakaumukseen olen
nykyään meidän suhteestamme tullut, ja se on: Olemme olleet lapsellisia
ja harhanäyillä pettäneet itseämme. Me olemme liiaksi erilaista ainesta
emmekä siis sovi toisillemme. Avioliitostamme ei voisi lähimainkaan
muodostua sellainen ihanneyhdistys, josta olemme haaveilleet. Tällainen
vakaumus on minussa horjumattomaksi varmistunut ja toivoakseni selvenee
se joskus Sinullekin. Suo anteeksi että näin jyrkässä muodossa
esitän tämän, mutta minun oli ikäänkuin pakko tehdä se, päästäkseni
sisälliseen tasapainoon. Jos tämä tulee Sinulle kovin odottamatta
ja masentavana, niin toivon Sinun miehen tavalla sivuuttavan sen.
Toivottaen Sinulle kaikkea menestystä piirrän ystävällisesti Anna
Aurén."
* * * * *
Päätettyään kirjeen istui hän hetkisen mietteissään ja ikäänkuin
kuunteli, eikö hänen sisältään nousisi joku ääni vastustamaan tätä
tekoa. Mutta hänen sydämessään oli kaikki äänetöntä ja niin sulki hän
kirjeen ja vei heti lähimpään postilaatikkoon.
Palattuaan pyysi hän palvelustytön virittämään pesään tulen, siirsi
nojatuolin valkean eteen ja ottaen kirjelippaan syliinsä alkoi hän
heitellä siinä olevia kirjeitä yksitellen pesään. Hänen huulillaan
oli itkevää hymyä ja silmistä kuvastui pelonsekaista ihmettelyä kuin
lapsella, joka heittelee särkyviä korukaluja lattialle.
Kun viimeinen kirje oli hiiltynyt, laski hän tyhjän lippaan polvelleen
ja istui hiilokseen tuijottaen. Ja hänestä tuntui ettei hänen ollut
hyvä eikä paha olla -- enemmän kenties hyvä.