VANHAPOIKA

Ket' ei näkö pettää voi,

Oikean se valikoi.

Shakespeare.

Rouva Ström, muutaman virkamiehen leski, oli eräälle huvila-alueelle

lähelle Helsinkiä perustanut pienen täysihoitolan. Kesän tullen

hajaantuivat hänen hyyryläisensä ympäri maaseutua, joten meitä erään

kesäkuun alussa oli jälellä vain kaksi uskollista, jotka kodittomina

jäimme koko kesäksi rouva Strömin äidilliseen huomaan. Eikä meillä

ollut syytä olla kohtaloomme tyytymättömiä, sillä rouva Ström ei

ravinnut meitä ainoastaan maallisilla hyvyyksillään, vaan sivistyneenä

naisena osasi hän laittaa olomme henkisestikin miellyttäväksi. Hän

taisi soittaa hyvin pianoa ja keskustella mistä asioista hyvänsä.

Varsinkin muodostuivat tuona kesänä lauantai-illat hupaisiksi, sillä

silloin saapui kaupungista huvilaamme iltaa viettämään pieni seurue,

johon kuului rouva Strömin kaksi miessukulaista sekä toisen sukulaisen

rouva ja kaksi tytärtä.

Kun iltahämy pehmoisena laskeutui maille, kokoonnuimme me aina teetä

juomaan balkongille, joka teatterinäyttämön tavoin muodosti syvennyksen

ulkoseinään. Sinne saattoi metsien yli nähdä osan kaupunkia, josta

kuului vain etäinen häipyvä kohina ja jonka sähkövalot illoin panivat

koko eteläisen taivaanrannan hohtamaan. Kun huvilaamme ympäröivässä,

omiin unelmiinsa vaipuneessa lehtimetsässä lauloi rastas ja kukkulan

juurta kiertävä pieni joki hopeanvälkkyisenä uomassaan uinui, silloin

olivat nuo lauantaiset teeillat siellä balkongilla todellisia

nautinnonhetkiä. Kaupungista tulleet vieraamme vakuuttivatkin niiden

hetkien muistoilla elävänsä aina koko seuraavan viikon kaupungin

pölyssä ja melussa.

Illat kuluivat nopeasti keskustelujen vaihdellessa tai rouva Strömin

ja edellä mainittujen neitien soittaessa viereisessä huoneessa

olevaa pianoa. Eräänä iltana kertoi rouva Ström yhden lukemattomista

ja hauskoista anekdoteistaan. Hänen sukulaisensa rouva vastasi

samanlaisella ja niin virisi siitä kuten tavallista henkilöstä toiseen

siirtyvä kertoilu, kunnes jälellä oli enää toinen rouva Strömin

miessukulaisista, asessori S. Hän oli pieni ja vaitelias mies, jolla

oli lyhyeksi leikatut, kankeat ja jo harmahtavat viikset ja jonka

silmät kultasankaisten lasien takaa katselivat ystävällisesti ulos

maailmaan. Noissa iltaseuroissa istui hän aina sikaria poltellen

mukavassa asennossa, nojaten oikeaa kylkeään balkongin rintasuojukseen.

Keskusteluihin otti hän osaa vain silloin tällöin lausutulla

leikinlaskulla, jonka vaikutusta aina tuntuvasti lisäsi se, että hän

tavallisesti sanoi sen hiljaa hymisevällä äänellä.

Kun nyt jokainen oli omalla kertomuksellaan iltaa lyhentänyt, lausui

rouva Ström asessorin puoleen kääntyen:

-- Kuulepas, sinä vanha nuorimies, nyt on sinunkin välttämättä jotakin

kerrottava.

Asessori joutui hiukan hämilleen, kun kaikkien huomio yhtäkkiä kääntyi

häneen.

-- Mitäpäs minä yksinäinen vanhapoika osaan kertoa, -- sanoi hän, --

minä mieluummin kuuntelen muita.

-- No kerro esimerkiksi, minkä vuoksi sinä valitsit itsellesi

vanhanpojan elämän, vaikka kerran olit jo kihloissakin, -- jatkoi rouva

Ström.

Asessorin viikset alkoivat pöyhistyä aivankuin niiden alla olisi

jotakin liikkunut ja molemmat neidit, jotka tämän nähdessään vainusivat

sukkeluutta, purskahtivat jo edeltäpäin nauramaan. Mutta asessori

virkkoi vain, silmäillen veitikkamaisesti kutakin vuoroonsa:

-- Ennenkuin tuo kihlaukseni ehti kiinteämmäksi suhteeksi muuttua,

rakastuin minä toiseen, erääseen mieheen nimittäin, ja siinä syy

vanhaksipojaksi jääntiini.

Rouva Ström heilutti vakavuutta teeskennellen päätään ja naputti

sormellaan pöytään. Sitte sanoi hän:

-- Mutta rangaistukseksi häijyydestäsi sinun täytyy sittekin kertoa,

kuinka tuo kihlauksesi purkautui.

-- Olkoon menneeksi, jos minut sillä vapautetaan koko kesäksi

kertomisvelvollisuudestani. Muutoin siinä ei ole mitään erinomaista.

Hän hymähti ja alkoi sitte hiljaisella äänellä kertoa:

* * * * *

-- Opiskelin viimeisiä lukukausia yliopistossa, tehden ahkerasti

työtä ja viettäen lepohetket morsiameni seurassa. Olin nimittäin

ylioppilaaksi päästyäni mennyt kihloihin tytön kanssa, johon olin

koulukaupungissani tutustunut ja joka nyt orvoksi jouduttuaan asui

Helsingissä yksinäisen ja varakkaan tätinsä luona.

Eräänä syyspäivänä palasin yliopiston kirjastosta asuntooni, jossa

huomasin kirjotuspöydälläni paperilapun, mihin oli kirjotettu: "Saavuin

tänään kaupunkiin Hanneksen kanssa, joka tuli tänne lääkäriin. Asumme

------ hotellissa, numero 8:ssa. Pentti N."

Ilostuin tavattomasti tästä odottamattomasta löydöstä, sillä veljekset

N. olivat samasta pitäjästä kuin minäkin ja parhaita tovereitani.

He olivat erään etevän, mutta häviöön joutuneen ja nyt äskettäin

kuolleen liikemiehen poikia ja oli heistä vanhempi, tuo kirjelipussa

mainittu Hannes, toiminut jo useita vuosia maanmittarina. Nuorempi,

Pentti, joka oli minun ikuiseni, palveli silloin apteekkialalla täällä

Etelä-Suomessa. Hän oli peräti herkkäsydäminen, vilkas ja avomielinen

mies, jonka kanssa minä olin monta hurjaa unelmaa haaveillut ja muun

muassa tehnyt erään lukemamme romanin perusteella muu tämänlaisen

veriveljesliiton ja muuta semmoista. Hannes taas oli vaitelias ja tyyni

mies, kulmikas käytöksessään ja perki vaatimaton, joka vältti meluisia

seuroja, tyytyi pariin hyvään toveriin ja teki tavattoman ahkerasti

työtä. Velvollisuudentunto ja sen kanssa läheisessä yhteydessä oleva

hienotunteisuus olivat hänessä äärimmilleen kehittyneet. Kun hän oli

minua koko joukon vanhempi, opin häntä ja näitä hänen ominaisuuksiaan

vasta myöhään tuntemaan.

Kerran kun minä vielä olin lyseossa ja hän työskenteli jo

varamaanmittarina, kirjotin minä hänelle jostakin vähäpätöisestä

asiasta. Hän vastasi viipymättä pitkällä ja huolellisesti kirjotetulla

kirjeellä, mikä sai minut häpeämään omaa huolimatonta kirjelippuani.

Kun hän myöhemmin eräänä kevätkesänä oli lähdössä maanmittaustöihin

Lappiin, halutti minunkin lähteä sinne seikkailemaan, jonka vuoksi

tiedustelin eikö hänellä olisi ollut antaa minulle siellä jonkunlaista

työtä, vaikkapa vitjanvetäjän tai linjanhakkaajan. Mutta hän ei sanonut

voivansa antaa minulle minkäänlaista työtä, jonka vuoksi suunnitelmani

raukesi. Mutta Lappiin päästyään lähetti hän minulle pitkän kirjeen,

jossa selitti että hänellä olisi kyllä ollut melkoisen hyväpalkkaista

ja minulle sopivaa työtä, jota paitsi hän olisi minut kovin mielellään

ottanut toverikseen sinne Lapin yksinäisyyteen, mutta niiden tukalien

olojen ja monien vaikeuksien vuoksi, joissa siellä täytyy elää, ei hän

katsonut hennoneensa minua sinne houkutella.

No niin, mainitsin vain nuo pari pikku seikkaa osotukseksi hänen

luonteestaan. Nyt oli hän siis tullut Helsinkiin, arvatenkin suoraa

Lapista, jossa hän viimeksi erottuamme oli lähes vuoden päivät

työskennellyt. Lähdin juoksujalassa kirjeessä mainittuun hotelliin,

etsin heidän hallussaan olevan numeron ja syöksyin sisään. Molemmat

veljekset olivat kotona. Minut nähtyään riensi Pentti riemuhuudoin

vastaani. Hänen rajuista tervehdysmenoistaan vapauduttuani käännyin

vanhemman veljen puoleen, joka istui huoneen perällä olevalla sohvalla.

Sydämeni vavahti, sillä niin muuttunut hän oli. Silmät olivat painuneet

sisään, iho muuttunut keltaisen kalpeaksi ja rinta painunut entistä

enemmän olkapäiden väliin. Ääni oli käynyt niin käheäksi että hänen

vaivaloista puhettaan tuskin saattoi kuulla. Sitäpaitsi oli hän sakean

ja punertavan partansa antanut kasvaa täydessä vapaudessaan, mikä

myöskin osaltaan lisäsi hänen koko olemuksessaan ilmenevää jäytävän

sairauden leimaa. Hän oli Lapissa saanut kurkkutuberkulosin ja raskas

työ, huonot asunnot ja peräti puutteellinen ravinto olivat tavattoman

nopeasti edistäneet tuon vaarallisen taudin työtä.

On aina lämmittävää ja liikuttavaa nähdä kuinka tuollaisten

hienotunteisten ja itseensäsulkeutuneiden miesten kasvoille oikein

puustavillisesti leviää ilonhohde, kun he tapaavat toverin, josta

paljon pitävät. Olin monesti nähnyt hänen ilosta jopa punastuvankin,

kun kotikylässämme joululupien alussa odottamatta ilmestyin hänen

yksinäiseen huoneeseensa, missä hän karttojensa ja laskujensa ääressä

ahersi. Monia muistoja herätti sen vuoksi mielessäni ilme mikä hänen

sairauden runtelemilla kasvoillaan kuvastui, kun hän vaivaloisesti

kohosi sohvalta ja kävi minua tervehtimään.

Olen usein jälestäpäin hävennyt riehakkaa käytöstäni tuossa

tapaamisessamme. Aivankuin olisin ollut maailman keskipiste, aloin minä

tuolla kihloissa olevain sokealla ja vastenmielisellä itsekkyydellä

kuvailla morsiantani, kertoa päättyvistä luvuistani ja pikaisesta

naimisiinmenostani, mitä kaikkea veljekset hienotunteisuudessaan

pitivät velvollisuutenaan, osanotolla kuunnella, niin paljon vakavammat

asiat kuin heillä itsellään olikin.

Kun hiukan myöhemmin tulin uudelleen heidän luokseen, olivat he

jo käyneet lääkärin luona. Kummankin kasvoista näin heti sisään

astuessani, minkä tuomion lääkäri oli julistanut. Mitään paranemisen

toivoa ei enää ollut, sairaan oli palattava kotiin kuolemaa odottamaan.

Oli enemmän kuin liikuttavaa nähdä noiden miehekkäiden veljesten siinä

hartiat kyyryssä istuvan lääkärin kyynillisesti julistaman tuomion

painamina.

Pentti veljen tuli samana iltana matkustaa toimipaikkaansa, hänellä kun

oli ollut vain muutaman päivän loma, mutta Hannes jäi huomiseen saakka

kaupunkiin, käydäkseen nuoremman veljensä kehotuksesta vielä toisenkin

spesialilääkärin luona. Olihan siten edes yhdeksi päivää vielä heikko

toivonkipinä jälellä.

Odotellessamme aikaa, jolloin Pentin tuli lähteä, ei vaihdettu juuri

montakaan sanaa. Vihdoin tuli veljesten sanoa hyvästit toisilleen.

Puristaessaan toisiaan kädestä koetti nuorempi veli lausua rohkasevia

sanoja, mutta yhtäkkiä valtasi kummankin varma tunto siitä, että

he viime kerran näkevät toisiaan, ja kumpikin purskahti itkuun. On

aina syvästi mieltä järkyttävää nähdä karastuneiden ja miehekästen

miesten itkevän. Silloin on ikäänkuin kosketuksissa elämää johtavien

voimien kanssa ja tajuaa niin selvästi ihmiselämän kohtalokkuuden.

Jotain tuollaista eepoksissa esiintyväin sankarien tapaista oli siinä,

kun nuo viime kerran eroavat veljekset itkien puristivat toistensa

käsiä, peittäen vapaalla vasemmalla kädellä silmiään. Ja itsestään

ymmärrettävää on, etten minä, joka syrjempänä seisoin tuon kohtauksen

äänetönnä todistajana, voinut lopulta paljonkaan eteeni nähdä.

Pentin mentyä vietin minä koko seuraavan yönseudun Hanneksen luona.

Koetin kaikin tavoin pitää yllä hänen rohkeuttaan ja toivoaan, vaikka

tunsinkin sanani ontoiksi ja tehottomiksi. Hän koetti hymyillä ja

keskustella minkä mistäkin, vaikka kaiken alla näkyikin selvästi se

toivoton murtuneisuus, minkä lääkärin tuomio oli hänessä saanut aikaan.

Seuraavana päivänä sammutti sitte toinen lääkäri senkin ainoan

toivonkipinän, mikä meissä vielä saattoi olla jälellä. Saman päivän

iltana oli Hanneksen lähdettävä kotiinsa Pohjanmaalle. Mikäli omilta

asioiltani suinkin joudin, olin hänen luonaan ja tulin sinne nytkin

ennen junalle lähtöä. Asemalta minun oli sitte kiiruhdettava morsiameni

luo, jonka kanssa minun oli määrä mennä teatteriin. Silloin oli

premieri-ilta ja morsiameni oli innokas teatterissa kävijä. Sitäpaitsi

oli hänelle vasta valmistunut silkkinen teatteripuku, jota hän oli

eilen minulle näyttänyt ja jonka takia hän kahta kiihkeämmin odotti sen

illan näytäntöä. Ei minustakaan suinkaan ollut vastenmielistä esiintyä

hänen kanssaan sinä iltana teatterissa, sillä tuo puku oli todellakin

aistikas ja soveltui hänelle mainiosti.

Mutta Hanneksen oli lähdettävä asemalle. Hänellä oli kolmannen

luokan piletti ja kun vielä istuimme hänen huoneessaan, kehotin minä

häntä kaikin mokomin ostamaan lisäpiletin, joka oikeuttaisi hänet

matkustamaan toisessa luokassa, ja hän piti sitä itsekin viisaimpana.

Sitä seuranneen äänettömyyden aikana alkoi hän levottomasti nykiä

viiksiään, josta minä tiesin hänellä olevan mielessä jotakin mitä hänen

on hyvin vaikea sanoa. Hetken kamppailtuaan saikin hän sen vihdoin

ujosti esitetyksi. No niin -- hän pyysi vain minua puolestaan ostamaan

tuon lisäpiletin, sillä hänen itsensä oli äänen käheyden takia vaikea

sitä toimittaa!

Asemalle tultuamme ja lisäpiletin saatuamme saatoin minä hänet sitte

muutamaan toisen luokan vaunuun. Kun hänen piti melkein yhtä menoa

yskiä ja sylkeä, näytti hän kovin arkailevan ympäristöään. Hetken

istuttuamme tuli viereiseen osastoon äänekkäästi puhua parpattaen

laukkuineen ja paketteineen pari tukholmalaisen hattumodistin

näköistä, lihavan puoleista, leveähattuista ja vahvasti parfymoitua

rouvasihmistä. Kuullessaan Hanneksen yskivän, kurkistivat he

vuorotellen ovelta, miineilivät paheksivasti ja raivasivat sitte

välioven kiinni. Heti jälkeen asettui viereiselle penkille muuan

kiveräviiksinen herrasmies, näköjään kauppamatkustaja, joka lakkaamatta

venytteli kaulaansa ikäänkuin saadakseen sen paremmin soveltumaan

tavattoman korkean kauluksensa sisään. Antaen katseensa hitaasti

liukua Hanneksen päästä jalkoihin ja sen jälkeen vielä heittäen

jonkunlaisen tuomarillisen yleissilmäyksen hänen kasvoihinsa, otti

hän matkalaukkunsa hyllyltä ja siirtyi toiseen osastoon. Tämä kaikki

vaikutti Hannekseen kuin piiskaniskut. Hän kyyristyi mahdollisimman

ahtaalle penkin kulmaan ja silmäili minua avuttomasti. Ollen säälistä

ja harmista pakahtumaisillani olisin jossakin toisessa tilaisuudessa

ollut valmis hyökkäämään tuon herrasmiehen kimppuun. Mutta sen sijaan

sain nyt paljon onnellisemman päähänpiston, jonka heti panin toimeen.

Kello oli jo kahdesti soinut, kun minä hyökkäsin junasta

pilettiluukulle ja ostin itselleni piletin kotiasemalle. Juna lähti

juuri liikkeelle, kun minä palasin vaunuun ja kerroin Hannekselle

päätöksestäni seurata häntä kotiin. On mahdoton kuvata hänen neuvotonta

hämmästystään ja iloaan sen johdosta. Huolestuneena valitti hän, kuinka

minun asiani joutuvat tämän äkkinäisen matkan takia kärsimään ja

miten minä voin morsiamelleni selittäytyä. Vaikka minä hänet hellällä

väkivallalla pakotinkin siitä asiasta vaikenemaan, näin kuitenkin tämän

seikan huolettavan häntä koko sen ajan mikä meidän oli suotu vielä

yhdessä olla. Mutta toiselta puolen oli hän tuosta odottamattomasta

matkatoveruudestani niin iloinen, että hän ensi aluksi huomattavasti

virkistyi ja minä saatoin jo jonkun aikaa uskoa hänen voivan vielä

parantua.

Ensimäisellä asemalla pistin kirjelaatikkoon pari postikorttia, joissa

kortteerini rouvalle ja morsiamelleni lyhyesti ilmotin matkastani. Ja

niin minä sitte sairasta toveriani holhoen seurasin häntä kotikyläämme

saakka.

Asemalta oli vielä melkoinen taival ajettavana hänen kotiinsa.

Alakuloinen lokakuun päivä alkoi hämärtää ja haikea tuuli lennätteli

kulottuneen lakeuden yli kellastuneita lehtiä, kun minä tuon kuolemaa

lähestyvän mutta äänettömästi kohtaloonsa alistuvan toverini rinnalla

ajoin lokaista maantietä. Ja silloin tunsin minä katsovani elämää

toiselta kannalta kuin pääkaupungin humussa ja omien pikku opintojeni

ääressä. Kylmänä ja lyijynkarvaisena vieri talvilevolle riisuutuneen

maiseman halki joki, jonka rannalla olevassa pienessä ja köyhässä

kodissa Hanneksen vanhaan sivistyssukuun kuuluva ja monien elämän

kolhujen rypistämä äiti eli. Sellaisissa ahtaissa kodeissa, joissa

kärsimysten syventämä perheenäiti liikkuu kuin menneiden aikojen unelma

parempain päiväin häviöstä pelastuneiden ja haaksirikon merkkejä

kantavien huonekalujensa keskellä, on aina oma erikoinen viehätyksensä,

mikä sellaiset kodit tekee monin verroin arvokkaammiksi kuin loistavat

nousukaskodit. Saattaessani Hanneksen tuohon hänen pieneen kotiinsa,

jossa minullekin oli vanhastaan kaikki niin tuttua ja rakasta, lähtien

suuresta vanhanaikaisesta piirongista, rouvan sedän, erään kuuluisan

tiedemiehen muotokuvasta ja tutusta heliotroopin tuoksusta aina Pentin

piirustamaan Wilhelm von Schwerinin muotokuvaan, joka vuosikausia oli

salin oviseinällä uunin vieressä riippunut, tunsin etten voi Hannesta

vieläkään jättää.

Eikä hän elänytkään enää kuin kaksi viikkoa, jona aikana minä harvoin

poistuin hänen vuoteensa luota. Silloin minä sain nähdä yhä syvemmälle

hänen sydämeensä, jota tahtoisin sanoa totisen miehen sydämeksi, missä

eheinä asuivat Platonin neljä päähyvettä. Kuinka minä tuona lyhyenä

aikana ikäänkuin kasvoin kiinni häneen, sen huomasin vasta oikein

seisoessani hänen avonaisen hautansa äärellä.

* * * * *

Tähän päästyään vaikeni asessori pitemmäksi aikaa, jolloin alkoi

erikoisen selvästi kuulua joen rannalla olevasta lehdosta rastaan

helkkyvä liverrys. Vedettyään muutaman savun sikaristaan jatkoi hän:

* * * * *

-- Kun sitte palasin Helsinkiin, tunsin tuona lyhyenä aikana eläneeni

pitkän ja sisällökkään taipaleen elämää. Olipa aluksi ikäänkuin

vastenmielistä ryhtyä jatkamaan omaa yksityistä elämääni siitä mihin

sen parisen viikkoa sitte olin keskeyttänyt.

Ensimäiseksi palattuani menin tietysti morsiameni luo. Hänet nähdessäni

tunsin omituista vieraantumista itsessäni. Tuntui kuin siitä olisi

kulunut hyvin pitkä aika, kun häntä viimeksi näin. Vasten tahtoanikin

tunsin jonkunlaista ujoutta häntä tervehtiessäni ja minun täytyi

oikein vakuuttamalla vakuuttaa itselleni, että viime näkemästämme ei

ollut kahta viikkoa enempää kulunut. Sitäpaitsi huomasin heti sisään

astuessani, että hän oli minulle ankarasti vihoissaan.

Hän istui sohvan nurkassa vastapäätä minua ja kun minä aloin

odottamatonta poistumistani perustella lähemmin kuin mitä tuossa

kortissa sekä sen jälkeen lähettämässäni kirjeessä saattoi tapahtua,

katsoi hän muualle ja hengitti kuohuisasti, joten hyvin näin hänen

tahtovan minua perusteellisesti kurittaa. Jatkoin alakuloisen tyynesti

kertomustani, kunnes hän keskeytti minut sanomalla:

-- Niinkö vähän sinä todellakin minusta piittaat, että voit sanaa

puhumatta moneksi viikkoa hävitä näkyvistäni?

-- Mutta hyvä Martta, -- vastasin minä, -- etkö sinä nyt kirjeestäni

tai ainakin tästä yksityiskohtaisesta selityksestäni ymmärrä, että minä

_en voinut_ muuten tehdä ja että kenen hyvänsä olisi ollut velvollisuus

niin tehdä. Ja ymmärrätkinhän sinä, jos vain tahdot, tiedänhän minä sen.

-- Josko tahdon? Sinä siis väität että minä vasten tahtoani ja

ymmärrystäni sinua syytän!

-- Enhän minä mitään väitä, sanon vain että sinun pitäisi hyvin

käsittää ja suoda minulle anteeksi tämä poistumiseni.

Koetin jatkaa kuvaustani Hanneksesta ja hänen sairaudestaan, mutta

hän ei kuunnellut minua, vaan purskahti itkuun ja jatkoi tyrskivällä

äänellä:

-- Sinä vain _vaadit_ minua suomaan anteeksi etkä edes pyydäkään!

Täti oli osanotolla kuunnellut kertomustani ja sanoi nyt morsiamelleni

nuhtelevalla äänensävyllä:

-- Kuulehan nyt, lapsi kulta, toki loppuun saakka ja tuomitse sitte.

Mutta hän itki edelleen ja puhui katkonaisesti jotakin teatterista

ja odotuksesta, josta minä huomasin kuinka hän oli katkeroitunut

siitä, ettei tuona edellämainittuna iltana päässytkään minun kanssani

teatteriin pukuaan uudistamaan.

Siinä hämilläni ja neuvotonna istuessani näin mielikuvituksessani

elävästi Hanneksen sellaisena kuin hän kädet suoriksi ojennettuina ja

syvä levontunto piirteissään makasi kirstussaan. Ja nähdessäni samalla

morsiameni yhä vain itkevän ja, kuten minusta näytti, sormiensa lomitse

tarkastelevan sen vaikutusta minuun, tuntui minusta kuin tuo oikullinen

tyrskinä häiritsisi ystäväni lepoa, ja minussa alkoi viha saada vallan.

Tunsin kasvoni pahaenteisesti punastuvan, ja täti joka sen huomasi,

katsoi huolestuneena meihin kumpaankin ja koetti uudelleen tyynnyttää

Marttaa. Mutta hän ei nyt kerran tahtonut kuulla muuta kuin minun

anteeksipyyntöjäni.

Minussa viha yhä kohosi ja samalla minä ikäänkuin siirryin hänestä yhä

kauemmas, jotta hän lopulta näytti minusta kovin pieneltä, vieraalta ja

vastenmieliseltä. Ja yhtäkkiä tunsin niinä vastustamatonta halua huutaa

hänelle jotakin hirveän loukkaavaa. Onneksi minä kuitenkin hillitsin

itseni, nousin ääneti ylös ja laskien sormukseni pöydälle lähdin mitään

puhumatta ja kiiruusti pois.

-- Joitakin kuukausia sen jälkeen huomasin sanomalehdistä, että hän oli

mennyt uudestaan kihloihin. Mutta minä sen sijaan jäin vanhaksipojaksi,

-- lopetti asessori keveämmällä äänellä ja hymähti kuten kertomaan

alkaessaankin.