VÄSYNEITÄ

Der Tod, das ist die kühle Nacht,

Das Leben ist der schwüle Tag.

Es dunkelt schon, mich schläfert,

Der Tag hat mich müd gemacht.

Heine.

Herra Launola istui yksin arkkitehtitoimistossaan ja kumartui sitä

lähemmäs piirustuksiaan kuta sankempana syksymyöhäisen iltapäivän

hämärä tunkeusi isoruutuisista ikkunoista sisään. Vaikka hänen edessään

laajan työpöydän nurkalla oli viheriäkupuinen sähkölamppu, ei hän

näyttänyt joutavan hellittämään kynää kädestään niin kauaksi että olisi

sen palamaan vääntänyt, vaan työskenteli hermostuneella kiiruulla

edelleen.

Mutta kun hän yhä alemmas kumartuneena tähysti papereihinsa, kihosi

hänen ylenmäärin ärtyneisiin silmiinsä vettä, jolloin viivat hänen

edessään taittuivat ja kaikki meni sekaisin. Silloin heitti hän kynän

kädestään ja ojentui suoraksi. Mutta vain pari sekuntia oli hän tuossa

asennossa. Kohoten puoleksi tuolilta veti hän ikkunaverhon alas,

napsautti sähkölampun palamaan ja tarttui uudelleen piirustimeen.

Huoneeseen syntyneessä vihertävässä valossa näyttivät hänen

hienopiirteiset ja parrattomat kasvonsa luonnottoman kalpeilta.

Suuret ja kosteat silmät olivat kuin ulospullistuneet ja suun

sekä silmäkulmien seutuvilla liikkui lakkaamatta hermoväreitä.

Tavaton hermostuneisuus näkyi myöskin siitä kärsimättömästä tavasta

millä hän liikutti kynää tai vaihtoi pöydällä hujanhajan olevia

piirustusvehkeitä. Kaikki hänen kasvoissaan ja käytöksessään todisti

intensiivistä nautintoelämää. Aina tavantakaa pysähtyi hän, laski

päänsä vasemman käden varaan ja lepäsi siten liikkumatta ja hervotonna.

Mutta yhtäkkiä hän havahtui äkkinäisen liikkeen tehden ja ryhtyi

työtään jatkamaan, muistuttaen siten noilla pysähdyksillä ja niitä

seuraavilla havahtumisilla lopen väsynyttä hevosta, joka vastamäkeen

kuormaa vetäessään uupuneena seisahtuu kohta taas ajajan huudosta

liikkeelle säikähtyäkseen.

* * * * *

Kun hän oli lampun sytytettyään työskennellyt noin pari tuntia, tärähti

pöydällä oleva telefoni yhtäkkiä soimaan, tylyllä kilinällään ilkeästi

keskeyttäen huoneessa vallinneen hiljaisuuden. Herra Launola säpsähti

epämieluisasti, viskasi kynän kärsimättömästi pöydälle ja katsoi

tuskastuneena ja vihaisesti puhelimeen. Mutta sen sijaan että olisi

tarttunut kuulotorveen, väänsi hän lampun sammuksiin aivankuin tahtoen

kätkeytyä soittajalta ja poistui nopeasti pöydän luota. Toimistosta

johti ovi hänen yksityishuoneeseensa, jonne tultuaan hän valkeaa

sytyttämättä painui pehmeään nojatuoliin, tuki pään käsiinsä ja jäi

siten pimeän ja hiljaisuuden keskelle istumaan.

Mutta nyt ei hän voinut estää tulvimasta esiin niitä ajatuksia ja

mielikuvia, joita hän kuumeenomaisella työllä oli koko päivän luotaan

pidättänyt. Näitä yksinäisiä ja hiljaisia iltahetkiä oli hän aina

pelännyt ja karttanut. Joka ainoan illan olikin hän toistakymmenen

vuoden mennessä viettänyt joko jossakin tanssiaisissa tai toverien

seurassa kapakassa. Mutta häntä oli alkanut jo kaikki kyllästyttää.

Ei ainoastaan nautintoja vaan koko elämäänsä katsoi hän työläällä

vastenmielisyydellä kuin sairas sille tarjottuja herkkuja.

Toimistossa herahti taas telefoni soimaan ja lakkasi sitte yhtä äkkiä

kuin oli alkanutkin. Se vaikutti niin ilkeästi aivankuin hän koko ajan

sen soidessa olisi ollut tuskallisen hermokidutuksen alaisena. Hän

tiesi että ne olivat tovereita, jotka kapakasta hänelle soittelivat,

sillä tähän aikaan heidän oma pöytäseurueensa alkoi olla täysilukuisena

tavalliseen illanviettoonsa kokoontuneena. Niin kauan kuin telefoni oli

auki soitettuna, vaivasi häntä siellä jossakin langan toisessa päässä

kuunteleva korva ja hänestä tuntui kuin telefonin kautta olisi tänne

hänen huoneisiinsa levinnyt tympäsevä ravintolatuulahdus: pihvin käryä,

sikarinsavua, punssin tuoksua ja äänten sorinaa. Hän yritti lähteä

sulkemaan kokonaan telefonin, mutta teki sen sijaan vain kädellään

ykskaikkisen liikkeen pimeässä ja painui entiseen asentoonsa, kädet

ohimoille painettuina. Hänen ympärillään oli täydellinen hiljaisuus,

jostain ylhäältä kuului vain kiviseinäin takaa kuin aavistuksena

kehtolaulun hiukeneva sävel.

* * * * *

Mitä varten elää? kohosi hänen eteensä vanha kysymys, mutta tällä

kertaa paljon selvempänä ja vaativampana kuin ennen. Elämä ei

voi tarjota enää mitään uutta. Se on tyhjäksi kaluttu eikä siitä

voi enää mitään nautinnonlähdettä puhjeta. Ei työnteollakaan ole

entistä viehätystä, se on vain keino jolla päivän pitkään voi

torjua luotaan kalvavat ajatukset. Eikä tämä ollut enää kuten ennen

ohimenevää reaktsionia, jota saattoi seurata uuden elämän ja uusien

nautintojen kausi. Tämä oli jo, sen hän tunsi, sitä lopullista ja

kestävää reaktsionia, jota täytyi seurata kuoleman. Kaikki oli kuin

kuloksipalanutta hänen ympärillään, ei missään koskematonta, vihantaa

hohtaa. Se oli tullut minkä hän jo kauan oli kammoksuen tuntenut

lähestyvän: hän tunsi olevansa impotentti -- impotentti koko elämään

nähden.

Eikö silloin ollut parasta muodollisestikin erota elämästä, kun kuolema

itse asiassa oli jo tapahtunut, kun elämällä ei enää ollut mitään

antaa. Olihan hänen elämänsä enää vain varjoelämää ja liikkuihan hän

kuin konkurssintehnyt toimeliasten liikemiesten keskellä. Eikä häntä

sitonut tänne niin mikään, hänellä ei ollut enää elossa läheisempiä

omaisia eikä saamamiehiä, jotka jäisivät häntä kiroilemaan.

* * * * *

Hän istui kauan alallaan, silloin tällöin vain nytkähdellen ja kädet

silmillä, sillä häntä pelotti katsoa pimeään huoneesensa, jossa monina

unettomina öinä olivat hänen hermojaan kaikenlaiset hallusinatsionit

kiduttaneet. Mutta lopulta tuskastutti häntä kuunnella oman sydämensä

säännötöntä lyöntiä ja ohimoiden jyskytystä. Hän oihkasi, kohotti

päänsä ja hapuili kuin vaistomaisesti pöytälaatikkoa, veti sen auki

ja otti sieltä revolverin käteensä. Hän säpsähti hiukan sen kylmästä

kosketuksesta ja muisti samalla, kuinka hän pari vuotta sitte sitä

ostaessaan oli tullut ajatelleeksi, että sillä hän kerran vielä

päivänsä päättää. Nyt viime aikoina oli hän yhä useammin tullut

revolveriaan muistaneeksi ja tänään oli hänet kerran työn lomassa

vallannut tunne, että illalla se tapahtuu, kun hän istuu yksin pimeässä

huoneessaan ja kuulee sen vienon värinän etäisestä kehtolaulusta.

Kuin koetteeksi asetti hän revolverin suun oikeata ohimoaan vasten.

Kylmä rauta synnytti hänessä puistutuksia ja sydämessä tuntui

tavallista voimakkaampi sykähdys. Hän uudisti muutamia kertoja saman

tempun ja tunsi kuin jonkinlaista nautintoa noista puistutuksista

ja sydämen lyönneistä. Sitte sulki hän silmänsä ja koetti kuvitella

kuinka se tapahtuisi. Hän asettaisi revolverin ohimolleen ja painaisi

peukalolla liipasinta, huumaava pamaus ja samalla kuin murskaava

salaman isku aivoihin, jonka jälkeen hän sammuvana vaipuisi kokoon ja

kaikki olisi lopussa.

Mutta eikö hänen pitäisi jättää jälkeensä jonkunlainen selitys

kuolemastaan, ettei sanomalehtireportterien tarvitsisi kuolinuutisen

perään liittää omia tyhmiä arveluitaan? Hän teki liikkeen noustakseen

ja sytyttääkseen lampun, mutta se kaikki tuntui niin vastenmieliseltä,

että hän painui uudelleen istumaan. Eikä hän oikeastaan tuntenut mitään

tarvetta jättää edes lähimmille tovereilleenkaan mitään selitystä

tai viime tervehdystä. Hän tunsi olevansa kaikista niin etäällä ja

yksinään. Kaikkea kohtaan tunsi hän vain rajatonta kyllästystä, ja

inhoa.

Mutta miksi hän viivyttelee? Vai onko häneltä jo kaikki tarmo niin

lopussa, ettei hän kykene muuta kuin tylsänä tässä paikallaan istumaan?

Hänessä heräsi jonkunlainen katkera vihantunne itseään kohtaan ja

äkkinäisellä liikkeellä tarttui hän revolveriin. Kun hän nosti sen

ohimolleen, rupesi hänen sydämensä äkkiä tavattoman rajusti lyömään ja

silloin tunsi hän varmasti, että nyt hän laukasee revolverin. Mutta

ennenkuin hän ehti asettaa peukaloaan liipasimelle, alkoi telefoni

toisessa huoneessa taas soida. Se soi pitkään ja kiivaasti ja revolveri

ohimolle kohotettuna kuunteli hän rävähtämättömin silmin, ja kun se

lakkasi soimasta, kuuli hän sydämensä kumeat lyönnit. Silloin tuli

äkkiä hänen mieleensä, että se on hänen äitinsä, joka juuri on tullut

kaupunkiin ja nyt soittaa hänen luokseen. Mielikuva oli niin elävä

että hän oli ilmetyisenä näkevinään äitinsä jossakin telefonikaapissa,

kuulotorvi korvalle nostettuna ja jännittynyt ilme kasvoillaan.

Hänet valtasi kauhu ja heittäen revolverin kädestään sieppasi hän

päällystakkinsa ja syöksyi ulos.

* * * * *

Kadulle tultuaan selkeni hänelle vasta täydellisesti mielikuvansa

epätodellisuus ja että äiti oli jo kaksi vuotta ollut kuollunna.

Mutta takaisin asuntoonsa ei hän tuntenut voivansa palata, häntä

värisytti vieläkin ja hän lähti kävelemään pitkin katua. Mereltä oli

noussut sankka sumu, joka pehmeänä ja liikkumatonna lepäsi korkeiden

kivirakennusten välissä. Pimeyden ja usvan keskeltä pilkottivat

katulyhdyt kuin kuumesairaan silmät ja kadulla kulkevain miesten

sikarit ja paperossit olivat kuin tulisilmiä, jotka yksinään pimeässä

liikkuivat, suurenivat ja taas pienenivät. Hänestä tuntui kuin kaikkien

niiden elämä olisi riippunut noista tulipisteistä, joita risteili

kaikkialla sumun seassa ja joita ne intohimoisella epätoivolla

imeskellen koettivat vireillä pitää. Häntä inhotti ja kyllästytti

yhä enemmän ja vetäen päänsä kauluksen sisään kulki hän sivuilleen

katsomatta katua edelleen.

Hetken käveltyään päätti hän mennä parhaan toverinsa, säveltäjä

Kivimäen luo, ja jäädä sinne odottamaan, jollei Kivimäki olisi kotona,

sillä omaan asuntoonsa ei hän tuntenut voivansa yöksi mennä.

Hän tapasi ihmeekseen Kivimäen kotona, jossa tämä loikoili leposohvalla

palavan pesän edessä.

-- Sinäkään et siis ole ulkona? -- sanoi hän.

-- En. Minua miellytti kotoinen takkavalkea enemmän. Sitäpaitsi

odottelen tietoja äidistäni, joka on hyvin sairaana. Mutta kuinka sinä

tulit tänne tulleeksi?

-- Minä pakenin kotoa, en voi siellä yötäkään olla. Minä... ooh, minua

tämä elämä niin kyllästyttää, kaikki kyllästyttää... Tiedätkö, minä

pidin äsken kotona istuessani jo revolveria kädessäni...

Ystävä kääntyi nopeasti ja katsoi häntä tarkasti silmiin.

-- Ethän... niinkö pitkällä sinä jo olet?

-- ... mutta silloin soitti joku telefonia ja minä olin ensi hetkenä

varma, että se on äitini, kaksi vuotta sitte kuollut äitini, joka

siellä soittaa. Minut valtasi kauhu ja minä pakenin ulos.

-- Totta puhuakseni ei kaikki tuo ole minullekaan outoa. Mutta nyt

sinä jäät yöksi tänne minun luokseni, sillä yksinäisyys tuossa sinun

mielentilassasi on sietämätöntä. -- Sinä kai olet hyvin väsyksissäkin?

-- Aivan äärimmäisyyteen. Olen koko päivän yhtä menoa työskennellyt,

karkottaakseni kaikenlaisia kalvavia ajatuksia. Onko sinulla täällä

kenties mitään... sydämeni lyö niin säännöttömästi ja muutoinkin on yhä

niin tukala olla.

Herra Kivimäki haki säiliöistään alotetun konjakkipullon ja laittoi

sitte sohvalle makuutilan. Launola maistoi vähän konjakkia ja laittausi

lepäämään. Kun Kivimäki oli hänet huolellisesti viltillä peittänyt

ja sitte istunut entiselle paikalleen pesän ääreen, valtasi Launolan

jonkunlainen rauhottava turvallisuuden ja kodikkuuden tunto. Hän

katseli ystäväänsä, joka istui pesän edessä selin häneen, nojaten

leukaansa käteen. Hän näki vinosti hänen oikean ohimonsa, jolla

värjyivät levottoman pesävalkean luomat varjot. Kulma oli rypyssä ja

alaspäin vetäytynyt, kuten ainakin synkissä mietteissä istuvalla. Ja

kun Launola siirsi katseensa hänen epäjärjestyksessä olevaan tukkaansa

ja sitte alas tuon kumaran asennon takia köyristyneeseen selkään,

unhotti hän melkein oman tilansa ja rupesi säälivällä myötätunnolla

ajattelemaan ystävänsä asemaa. Hänen halutti puhutella Kivimäkeä ja

hetken mietittyään lausui hän:

-- Sinä sanoit muistaakseni, että odotat tietoja sairaasta äidistäsi?

-- Niin.

-- Mutta mikset ole matkustanut kotiin? Kivimäki oli vaiti ja

Launolasta näytti hän kyyristyvän vielä kumarampaan. Hän alkoi jo

pelätä loukanneensa toveriaan ja mietti sanoilleen jotakin perustusta,

kun Kivimäki samalla lausui alakuloisesti:

-- En töiltäni oikein jouda... ja... on siihen tärkeämpikin syy.

Hän kääntyi Launolaan ja katsoi tätä suoraan silmiin, jatkaen:

-- Tiedätkö, minä pelkään että läsnäolollani tärvelisin äidin viime

hetket. Minusta tuntuu että kaikilla, ja varsinkin äiteillä, kirkastuu

katse kuoleman edellä niin että he näkevät paljon syvemmälle kuin

muut. Eikä ainoastaan tunnu, vaan minä olen ihan varmakin, että äitini

näkisi minua katsellessaan koko menneen elämäni ja... käsitäthän

kyllä, että minä en sitä voi äidin silmille paljastaa... Olen tässä

juuri muistellut, kuinka äiti minun nuorempana ollessani aina unelmoi

miniästä ja koetti varovasti tiedustella, enkö ollut jo johonkin

neitoseen vakavammin kiintynyt ja... nyt näkisi hän tuon äidillisen

toiveensa auttamattomasti sammuneen. Olen syyksi ilmottanut työni,

vaikka tosiasiassa minulla on syynä tämä pelkoni äidille näyttäytyä.

Hän kääntyi taas entiseen asentoonsa ja tuijotti pesään. Launola tunsi

niin hyvin käsittävänsä ystäväänsä ja pelkästä myötätuntoisuudesta

pysyi hän vaiti.

Hetkisen kuluttua muistui hänen mieleensä toinen toverinsa, toimittaja

Lindroth, joka vuosikausia oli kolmantena miehenä kuulunut heidän

suletuimpaan piiriinsä ja ollut mukana kaikissa heidän nuorenmiehen

nautinnoissaan. Hän kohotti päätään tyynyltä ja sanoi:

-- Kuule, missähän Erkki polonen mahtanee harhailla? Eiköhän meidän

olisi hänetkin saatava tänne?

-- Niin olisimme kaikin kolmin yhdessä. Minä ajattelin juuri samaa. Hän

istuu tietysti kapakassa ja odottaa meitä. Kutsunko hänet tänne?

-- Kutsu.

Kun Kivimäki läheni telefonia, nosti Launola uudelleen päänsä ja sanoi:

-- Kuulehan, kun soitat, niin paina sormellasi sitä... sitä kilistintä,

tiedäthän...

Sen sanottuaan painui hän kiiruusti tyynylle ja veti viltin

hartioilleen. Sen läpi kuuli hän sen mykän tutinan, joka syntyi

Kivimäen telefonia vääntäessä, ja sitte hänen huutonsa puhelimeen.

Kuten äsken kotonaankin, oli hän tuntevinaan huoneeseen telefonin

kautta leviävän vastenmielisen ravintolatuoksun.

* * * * *

Hetkisen kuluttua saapui herra Lindroth. Sohvalta nousematta

tarkasteli Launola häntä, kun hän keskilattialla seisoen kuivasi

silmälasejaan. Kun hän siiristellen tirkisteli tovereitaan, näyttivät

hänen silmänsä niin oudoilta ja kiillottomilta. Ja Launolasta näytti

hän entisestäänkin kutistuneen ja kalvenneen ja hänenkin kulmiensa ja

suunsa ympärillä liikkui lakkaamatta hermoväreitä. Kun hän oli saanut

silmälasit paikalleen, katsahti hän kumpaankin toveriinsa ja ikäänkuin

olisi nyt vasta heidät tuntenut, lausui hän:

-- Odotin teitä kapakkaan tuleviksi ja kun teitä ei näkynyt, valtasi

minut omituisen kolkko tunne. Liityin kyllä erääseen tuttuun

pöytäseuraan, mutta teidän poissaolonne vaivasi sittekin. Olin

näkevinäni siinä jonkinlaisen ennemerkin, viittauksen siitä että

meidän paikkamme ovat kohta kaikkialla elämässä omistajiaan vailla. Ja

kun minua kutsuttiin telefoniin, heräsi minussa omituinen mielikuva.

Kävellessäni salin läpi telefonin luo, tuli äkkiä mieleeni, että te

olette jo aikoja sitte kuolleet... Älkää naurako (kukaan ei ollut

yrittänytkään nauraa)!... ja nyt sieltä haudan takaa annatte minulle

tietoja...

Hän vaikeni ja katseli vuoron perään tovereitaan kuin varmistuakseen

että hän todellakin istui heidän keskellään.

-- Eiköpä se kohta niin lienekin, -- sanoi Launola, -- ainakin minä

tunnen olevani loppuun elänyt mies.

Hän tuntui sanoneen sen kuin kaikkien puolesta, sillä sen jälkeen

olivat he pitemmän aikaa vaiti.

-- Toivotonta se on, -- alkoi Kivimäki hetken kuluttua, -- että

parhaassa iässä ollessa elämä sillä tavoin edestämme sulkeutuu. Mikään

ei enää vedä puoleensa... ja tässä sitte istumme ja värjötämme yhdessä

kuin lapset, jotka yksin kotiin jätettyinä pelkäävät pimeätä.

-- Haaveiltiinhan sitä joskus ennen omasta kodistakin ja

perhe-elämästä, -- lausui Lindroth alakuloisesti, -- mutta olisikopahan

meistä enää siitäkään laidasta alkamaan?

Kun kukaan ei vastannut, jatkoi hän Launolaan kääntyen ja ikäänkuin

tahtoen väkisinkin saada keskustelun käyntiin:

-- Ja etkö se sinä Yrjö juuri viimeksi sellaista suunnitellut?

Odottihan jo moni sinun menevän neiti Rönnholmin kanssa naimisiin.

-- Niin, se oli silloin, -- sanoi Launola vastenmielisesti ja päätään

tyynyltä nostamatta. -- Mutta sen on käynyt kuten niin monen muun

naissuhteen sitä ennen... Hänen kanssaan minä todellakin kerran uskoin

meneväni naimisiin. Kun häneen ensi kerran tutustuin, niin silloin se

tuli mieleeni. Ja omituista, se oli hänen oikea käsivartensa, joka

sai ensi kerran intohimoni leimahtamaan. Hän kirjotti pikimmältään

jotakin, kuittia tai sen semmoista, ja minun katseeni kiintyi hänen

pyöreään, valkoiseen ja voimakkaaseen käsivarteensa. Siinä oli

jotakin niin sensualista, samaa mitä heti jälkeen huomasin hänen

leuassaan, poskissaan ja koko olennossaan. Silloin tunsin jotakin

väkevätä vetovoimaa häneen ja aloin ahkerasti seurustella hänen

kotonaan. Mutta se meni pian ohi. Minulla, ja niin kai teilläkin, on

vähitellen kehittynyt taipumus katsella kaikkia asioita kyynillisesti,

niiden viheliäisimmässä alastomuudessa -- eikä se kai oikeastaan ole

katselemista, vaan tahdotonta näkemistä. No niin, ja kerran minä

huomasin niin vääjäämättömän selvästi, kuinka tytön äiti pitää häntä

kuin syöttiä edessäni ja tekee laskuja minun vuosituloistani ja kuinka

tyttö itse kiemailee ja vetoaa aistillisuuteeni. Siitä hetkestä minua

alkoi perinpohjin kyllästyttää ja seurustelenkin nyt enää vain muodon

vuoksi heidän perheessään.

-- Perheitä perustamaan! Siihen meistä ei totta tosiaan enää ole,

-- jatkoi hän hetkisen kuluttua katkerasti. -- Ja olisiko meillä

oikeuttakaan jatkaa kuolemaan tuomittua sukuamme? Ja viihdyttäisiköhän

meitä perhe-elämä, kun ympärillämme saisimme nähdä sairaita ja rampoja

jälkeläisiä?

Hän tunsi tätä sanoessaan jonkunlaista pirullista nautintoa ja

odotettuaan jonkun aikaa vastausta, lausui hän vielä:

-- Meidän ruveta perhe-elämästä suojaa hakemaan olisi yhtä kuin

heittäytyä Skyllasta Karybdikseen. Sillä me olemme ehdottomasti

menneitä miehiä.

Toiset istuivat sohvan edessä kahden puolen pöytää eivätkä puhuneet

mitään. Lindroth vihelteli hiljaa ja Kivimäki naputti sormellaan tuolin

nojapuuta ja tuijotti eteensä.

Ulkona oli alkanut sataa ja pehmeästi valellen viruttelivat sadekuurot

akkunaruutuja. Kattorännistä kuului taukoamatta ja omituisesti hermoja

jäytävä veden solina. Noita erilaisia ääniä kuunnellen vaipui Launola

jonkunlaiseen unenhorrokseen.

* * * * *

Puoliyön seuduissa hän heräsi hänelle tavalliseen puistutukseen. Kun

huoneessa paloi vielä lamppu, kohousi hän kyynärpäänsä varaan ja

näki molempien toveriensa istuvan ennallaan, päät käsien varassa.

Ensin luuli hän heidän nukkuvan, mutta tarkemmin katsoessaan huomasi

hän, että kumpikin itkeä nyyhkytti. Ison aikaa silmäili hän vuoroin

kumpaakin kuin lapsi, joka huomatessaan vanhempainsa itkevän on

täydellisen neuvottomuuden vallassa ja valmiina seuraamaan heidän

esimerkkiään. Sitte huomasi hän pöydällä auki revästyn sähkösanoman.

Se oli osotettu Kivimäelle ja siinä oli sanat: "Viimeinen tervehdys

äidiltä. Nukahti rauhallisesti tänä aamuna. Joudu hautajaisiin. Isä."

Hän laski sähkösanoman hiljaa pöydälle, painausi kiiruusti suulleen

sohvalle ja veti viltin päänsä yli. Viltin alta näkyi kuinka hänen

hartiansa värähtelivät. Huoneessa ei kuulunut muuta kuin lampun

tasainen sihinä ja sade veden jorotus kattorännistä.