Esittänyt Hiljainen herrasmies.
Noin viisikymmentä vuotta sitten oli silloinen Hamptonshiren herttua,
viides järjestyksessä, epäilemättä kreivikunnan ja varsinkin
Battonin seudun huomatuin tilanomistaja. Hän polveutui Saxelbyen
vanhasta ja rehdistä suvusta, joka jo ennen aateloitumistaan oli
tuottanut useita mainehikkaita sotilaita ja kirkonmiehiä. Huolellinen
kotiseuduntutkija olisi voinut kuluttaa kokonaisen ehtoopuolen
jäljentämällä niitä lukuisia muistokuvia ja -kirjoituksia, joita
oli heidän kunniakseen kaiverrettu pitäjänkirkon sivulaivassa
sijaitseviin metallilevyihin ja hautapaasiin. Herttuassa itsessään
nämä vanhat kivi- ja metallikronikat eivät herättäneet suurtakaan
mielenkiintoa, vaikka koskivatkin hänen omia esivanhempiansa.
Sen sijaan hänen ajatuksensa askartelivat mielellään niissä
jumalattomissa huvituksissa, joihin hänen asemassaan olevalla
henkilöllä on tilaisuutta. Hän voi tarvittaessa tukkia palvelijansa
suun ankarasti sadattelemalla, ja pastorin kanssa hän väitteli
itsepintaisesti kukko- ja härkätaistelujen eduista.
Jalon herran ulkomuoto oli varsin vaikuttava. Hänen ihonsa oli
ruskea kuin kupari. Vartalo oli tanakka, joskin hieman köyry, suu
leveä. Kävelykeppinään hän käytti pelkkää seipään kappaletta, paitsi
silloin, kun hänellä oli kädessään lapio, jolla hän kaivoi maasta
jokaisen keksimänsä ohdakkeen. Hänen linnansa oli keskellä puistoa,
tummain jalavain peitossa -- eteläistä sivua lukuunottamatta --
ja kuutamossa näkyi kivirakennuksen hohtava julkipuoli valkoisena
täplänä pimeällä taustalla. Vaikka rakennusta nimitettiin linnaksi,
ei siinä ollut suuria varustuksia, sillä rakentajat olivat pitäneet
silmällä enemmän asumuksen mukavuutta kuin ampuma-aukkoja, jotka
linnan nimeä lähinnä puolsivat. Todellisuudessa se oli torneilla
varustettu herraskartano, pohjapiirrokseltaan säännöllinen
kuin shakkilauta ja varustettu näennäisillä vallinsarvilla ja
rintavarustuksilla, joiden takana piili savupiippuryhmiä. Hiljaisina
aamuhetkinä, kun liesitulet syttyivät, kun palvelijattaret
varjojen tavoin liikkuivat käytävissä ja ikkunaluukkujen lomitse
tunkeutuvat kapeat valojuovat loivat esi-isäin kasvoihin hymyn
hohdetta, kohosi savupiipuista kaksitoista tai viisitoista ohutta
sinistä savukiehkuraa leviten rakennuksen yläpuolelle kevyeksi
katokseksi. Kartanon ympärillä oli neljätuhatta hehtaaria hyvää,
lihavaa, moitteetonta maata. Linnan ikkunasta katsoen näki vain
ahoja ja nurmikoita, mutta todellisuudessa peittivät alueen arkiset
viljelykset, jotka piiloutuivat liian uteliaalta silmältä taitavasti
suunniteltujen istutusten taa.
Melkoista alempana kaiken tämän maallisen hyvyyden omistajaa
oli arvojärjestyksessä seurakunnan toinen mies, kunnioitettu ja
hyvinarvoisa kirkkoherra Oldbourne, leskimies, joka oli liian jyrkkä
ja äreä papiksi ja jonka jäykkä valkoinen kaulaliina, huolellisesti
kammatut harmaat hiukset ja suoraviivaiset kasvot eivät ilmaisseet
yhtään niistä rakastettavista ominaisuuksista, joiden nojalla
sielunpaimen ylipäänsä kykenee vaikuttamaan seurakuntalaisiinsa.
Sarjan viimeinen mies -- Neptunuksen etäisyydessä näistä
paikallisista suuruuksista -- oli apulaispastori mr Alwyn Hill.
Hän oli kaunis nuori mies, tukka kihara, silmät uneksivat -- niin
uneksivat, että kauan niihin katsoessaan oli kohoavinaan kesäpilvien
keskelle ja liukuvinaan niitten mukana -- iho raikas kuin kukkasen ja
leuka ihan parraton. Hänen olisi luullut olevan vasta kahdenkymmenen
korvissa, vaikka hän todellisuudessa oli jo viidenkolmatta.
Kirkkoherralla oli Emmeline-niminen tytär, joka oli luonnostaan niin
suloinen ja teeskentelemätön, että melkein jokainen paikkakuntalainen
oli keksinyt, mitannut ja määritellyt hänen kauneutensa ennenkuin
hänellä itsellään oli aavistustakaan sen olemassaolosta. Hänet oli
kasvatettu suhteellisen eristettynä, joten hän ihmisten seurassa
esiintyi ujona ja hämillään. Joka kerta kun hänen isänsä luo tuli
vieraita, tyttö pujahti kasvitarhaan, missä pysytteli, kunnes
vieraat poistuivat. Ujous oli hänestä itsestäänkin naurettava,
mutta hän ei kyennyt sitä voittamaan. Hänen hyveensä eivät
johtuneet vastustusvoimaisesta luonteesta, vaan synnynnäisestä
vastenmielisyydestä kaikkeen pahaan, joka oli hänelle yhtä olematonta
kuin lihankappaleet ruohoasyövälle eläimelle. Hänen viehättävä
olemuksensa, käytöksensä ja luonteensa oli jo aikoja sitten
selvästi ilmennyt pappismies-Antinoukselle ja samoin herttualle,
joka -- vaikka ei ollenkaan hallinnut siroa puhetapaa ja käyttäytyi
kömpelösti kauniimman sukupuolen läsnäollessa, sanalla sanoen ei
ollut mikään naisten viehättäjä -- leimahti suorastaan pelottavaan
lemmenpaloon kohdatessaan Emmelinen, joka oli vastikään täyttänyt
seitsemäntoista.
Se tapahtui eräänä päivänä iltapuolella metsikössä, joka sijaitsi
linnan ja pappilan välillä. Herttua katseli myyrää, joka parhaillaan
kaivautui ilmoille, kun sorea tyttö hulmahti hänen ohitsensa
parin sylen päässä, täydessä auringonpaisteessa ja paljain päin.
Herttua palasi kotiin niinkuin palaa kotiinsa mies, joka on nähnyt
ilmestyksen. Hän kiiruhti linnansa taulugalleriaan ja tuijotteli
pitkän aikaa sukunsa menneitä kaunottaria, ikäänkuin hän ei olisi
tullut varhemmin ajatelleeksi, mikä merkitys naispuolisilla jäsenillä
oli ollut Saxelbyen rodun kehityksessä. Sitten hän aterioi yksinään,
joi jotensakin runsaasti ja ilmoitti itselleen, että Emmeline
Oldbournen täytyi tulla hänen omakseen.
Mutta tytön ja apulaispastorin kesken oli jo ehtinyt kehittyä
suloinen ja salainen yhteisymmärrys. Yksityiskohdista ei ollut
lähempää tietoa, silloin enempää kuin myöhemminkään, mutta selvää
oli, ettei tytön isä hyväksynyt tätä kiintymystä. Hän käyttäytyi
kylmästi, ankarasti ja järkähtämättömästi. Apulaispastori hävisi pian
senjälkeen pitäjästä. Eräänä iltana ennen hänen lähtöänsä kuultiin
puutarhasta kiihkeätä sananvaihtoa hänen ja kirkkoherran kesken;
siihen sekaantui naisen rukoilevaa nyyhkytystä, niinkuin kuolevien
valitus sekaantuu taistelun melskeeseen. Vähän aikaa myöhemmin
ilmoitettiin, että herttua ja miss Oldbourne tulisivat menemään
naimisiin hämmästyttävän pian.
Hääpäivä tuli ja meni; Emmeline oli nyt herttuatar. Kukaan ei
tuntunut sinä päivänä ajattelevan karkoitettua nuorta miestä, ja
ne jotka mahdollisesti ajattelivat, pitivät ajatuksensa ominaan.
Muutamat rohkenivat puhua hieman leikillisesti jalosukuisesta
parista, toiset taas pitivät tilaisuuteen sopivia kauniita puheita,
kukin sukupuolensa ja kykyjensä mukaan. Mutta miehet, jotka olivat
illalla kokoontuneet kellotapuliin soittamaan hääsoittoa, kevensivät
sydäntänsä juttelemalla karkoitetusta kunnon nuorukaisesta ja hänen
rakastettunsa nyt ehkä tuntemasta kaipauksesta.
"Eikö se sinunkin mielestäsi ole väärin?" kysyi kolmannen kellon
soittaja pyyhkäisten silmäkulmaansa. "Minä tiedän varsin hyvin, missä
hän tänä iltana levähdyttäisi varsojaan päivän vaivoista."
"Tietäisit, jos voisit sanoa, missä nuori mr Hill on, mutta sitäpä ei
tiedä kukaan koko pitäjässä."
"Paitsi lady, jonka kunniaksi tässä kelloja soittelemme."
Nämä kunnon mökkiläiset eivät kumminkaan edes suunnilleen aavistaneet
Emmelinen onnettomuuden koko laajuutta, sillä hän salasi sydänsurunsa
niin tarkoin, etteivät läheisimmätkään saaneet siitä vihiä. Mutta
morsian ja sulhanen eivät olleet kauankaan asuneet yksissä, kun
nuoren vaimon onnettomuus alkoi ilmetä kenelle hyvänsä. Emmelinen
palvelijattaret tiesivät kertoa, että hän seinään nojaten vuodatti
katkeria kyyneliä, sensijaan että olisi oikean aviovaimon tavalla
tutkinut vaatekomeronsa sisältöä. Hän rukoili hartaasti suuressa
kirkonpenkissä, jossa hän istui yksinäisenä ja mitättömänä kuin hiiri
kellarinholvissa, sensijaan että olisi laskenut sormuksiaan, vaipunut
uneen tai itsekseen naureskellut eriskummallisille seurakunnan
jäsenille, kuten suvun entiset kaunottaret olivat aikoinaan
tehneet. Kristallinen ja hopeinen pöytäkalusto eivät näyttäneet
tuottavan hänelle suurempaa nautintoa kuin saviastiat. Hänellä
oli muuta ajateltavaa, ja sen huomasi liiankin selvään herttua,
hänen puolisonsa. Aluksi herttua vain ivaili hänen mieletöntä
kiintymystään tuohon mitättömään apulaispappiin, mutta myöhemmin
hänen hyökkäyksensä muuttui ankarammaksi. Hän ei uskonut vaimoaan
tämän vakuuttaessa, ettei ollut lähettänyt entiselle rakastajalleen
mitään tietoja senjälkeen kuin he olivat eronneet hänen isänsä
läsnäollessa. Tämä aiheutti ankaroita kohtauksia, joita ei tarvinne
yksityiskohtaisesti kuvailla ja jotka varsin pian johtivat
järkyttävään ratkaisuun.
Eräänä pimeänä, hiljaisena iltana, suunnilleen kaksi kuukautta
häitten jälkeen, astui maantieltä puistoon ja suurelle ajotielle
aukenevasta portista mieshenkilö. Tultuaan kivenheiton päähän
rakennuksesta hän poikkesi hiekkakäytävälle ja kulki linnan
läheisyyteen pensaikon läpi johtavaa kiertotietä. Hän pysähtyi
piilopaikkaansa. Muutaman minuutin kuluttua kuului linnan kello
lyövän, ja kohta senjälkeen hiipi naishahmo vastakkaiselta suunnalta
kohti samaa paikkaa. Sitten molemmat epäselvästi näkyvät hahmot
sulautuivat yhteen kuin kaksi kastepisaraa samalla lehdellä, erosivat
jälleen, seisoivat vastakkain, ja nainen loi katseensa alas.
"Emmeline, sinä pyysit minua tulemaan, ja tässä minä olen. Taivas
minua armahtakoon!" virkkoi mies käheästi.
"Sinä aiot lähteä maasta, Alwyn", sanoi Emmeline murtunein äänin.
"Minä olen kuullut siitä kerrottavan; sinä siis lähdet kolmen päivän
kuluessa Plymouthista _Western Glory_llä?"
"Niin teen. Minä en voi elää kauempaa Englannissa. Täällä eläminen on
minulle kuolemaksi."
"Minun elämäni on sitäkin kehnompi -- se on kehnompi kuin kuolema.
Kuolema ei olisi voinut saada minua ryhtymään tähän tekoon. Kuulehan,
Alwyn, -- minä olen lähettänyt sinulle sanan pyytääkseni saada
matkustaa kanssasi tai ainakin saada olla lähelläsi -- mitä tahansa,
kunhan minun vain ei tarvitse jäädä tänne."
"Matkustaa kanssani?" toisti Alwyn hämmästyksissään.
"Niin, niin -- tai sinun suojassasi tai avullasi, tavalla tai
toisella. Älä säiky minua, sinun täytyy minua sietää, kun sitä
sinulta rukoilen! Ei mikään muu kuin julmuus olisi voinut minua
taivuttaa tähän askeleeseen. Minä olisin kestänyt vaieten kohtaloni,
jos olisin saanut olla rauhassa; mutta hän kiduttaa minua ja minä
lepään kohta haudassa, ellen pääse pakenemaan."
Järkytettynä kysyessään, miksi hänen miehensä häntä kidutti,
Alwyn sai kuulla sen tapahtuvan mustasukkaisuudesta. "Hän yrittää
pakottamalla saada minut tunnustamaan jotakin sinua koskevaa", sanoi
Emmeline, "eikä usko minua, kun vakuutan, etten ole ollut missään
tekemisissä kanssasi siitä lähtien kun isäni kihlasi minut häneen ja
pakotti minut suostumaan!"
Apulaispastori paralle tuo oli kaikkein musertavin uutinen. "Ei hän
suinkaan ole sinua pahoinpidellyt?" kysyi hän.
"On kyllä", kuiskasi Emmeline.
"Mitä hän on tehnyt?"
Emmeline katsahti levottomana ympärilleen ja sanoi sitten
nyyhkyttäen: "Yrittäessään saada minua tunnustamaan sellaista, mihin
en ole milloinkaan tehnyt itseäni vikapääksi, hän käyttää keinoja,
joita en edes uskalla mainita. Minä päätin kirjoittaa sinulle, koska
minulla ei ole yhtään muuta ystävää." Sitten hän lisäsi surumielisen
ivallisesti: "Minä ajattelin, että voin antaa hänelle hieman aihetta
epäluuloihinsa, jottei hänen arvostelukykynsä joudu kokonaan häpeään."
"Ajatteletko tosiaankin, Emmeline", kysyi Alwyn väristen, "että sinä
-- että sinä pakenisit kanssani?"
"Voitko luulla, etten minä tällaisessa tapauksessa puhu vakain
aikomuksin?"
Mies oli hetkisen vaiti. "On parasta, ettet lähde kanssani", sanoi
hän sitten.
"Miksi?"
"Koska se olisi synti."
"Se _ei voi olla_ synti, sillä minulla ei ole ollut milloinkaan halua
syntiin, eikä ole luultavaa, että se heräisi nyt, kun joka päivä
rukoilen Jumalaa saadakseni kuolla ja päästäkseni pois kurjuudestani."
"Se on sittenkin väärin, Emmeline."
"Onko väärin, jos pakenen tulta, joka uhkaa minut polttaa?"
"Tässä tapauksessa se kuitenkin näyttäisi väärältä."
"Alwyn, Alwyn, ota minut mukaasi, minä rukoilen sinua!" huudahti
Emmeline. "Minä tiedän, ettei se yleensä ole oikein, mutta tämähän
on poikkeustapaus. Miksi on tämä kova koettelemus tullut minun
osakseni? Enhän minä tehnyt mitään pahaa, en loukannut ketään, autoin
lähimmäisiäni ja toivoin tulevani onnelliseksi. Ja kuitenkin sattui
tämä onnettomuus. Pitäisikö Jumala minua pilkkanaan? Minulla ei ollut
ketään auttajaa -- minä taivuin; ja nyt on elämäni minulle taakka ja
häpeä... Voi, jospa tietäisit, mitä tämä pyyntöni minulle merkitsee
-- kuinka koko elämäni riippuu siitä -- niin et voisi kieltää!"
"Tämä on melkein mahdotonta kestää -- taivas meitä auttakoon",
huokasi Alwyn. "Emmy, sinä olet Hamptonshiren herttuatar,
Hamptonshiren herttuan puoliso; sinä et saa lähteä mukaani!"
"Sinä siis työnnät minut luotasi? Voi, sinä työnnät minut luotasi!"
huusi Emmeline ihan suunniltaan. "Alwyn, Alwyn, voitko todellakin
sanoa, mitä sanoit?"
"Kyllä, rakkaani, minun täytyy se sanoa. Sinä et saa lähteä. Suo
minulle anteeksi, mutta tässä ei ole mitään valitsemisen varaa.
Vaikka menettäisimme molemmin henkemme, emme sittenkään saa paeta
yhdessä. Sen kieltää Jumalan laki. Hyvästi iäksi!"
Hän riistäytyi irti, kiiruhti läpi pensaikon ja hävisi pian puitten
taakse.
Kolme päivää tämän kohtauksen jälkeen lähti Alwyn -- jonka kauniit
piirteet olivat äkkiä käyneet luisevan ankariksi -- eräänä sateisena
aamuna Plymouthista matkustajalaiva _Western Glory_llä. Rannikon
häivyttyä näkyvistä hän koki konemaisesti totuttautua tyyneen
mielentilaan. Tätä hänen yritystään oli tukemassa se vankka
moraalinen vastustusvoima, jonka varassa hän oli kyennyt voittamaan
Emmelinen häikäilemättömästä luottavaisuudesta johtuneen kiusauksen,
ja se onnistuikin jossakin määrin, vaikka kohiseva aallokko, johon
hän päiväkaudet tuijotteli, tuntui toisinaan puhuttelevan häntä
Emmelinen tutulla äänellä.
Matkan kestäessä hän sommitteli itselleen ohjelman, jonka avulla kävi
mahdolliseksi lieventää niitä hyvinkin kuumeisia katumuksenpuuskia,
joita hän tavan takaa tunsi ajatellessaan kuinka toisin asiat
voisivat olla, ellei hän olisi kuunnellut omantuntonsa ääntä.
Hän kiinnitti ajatuksensa tuntimääriksi mukanaan kuljettamissaan
kirjoissa esiintyviin filosofisiin kohtiin ja salli ajatuksensa
vain silloin tällöin lyhyeksi hetkeksi harhautua Emmelineen --
ikäänkuin sairas nautiskelija, joka järkähtämättömän, mutta samalla
vastahakoisen niukasti mittailee juomia, joista hänen sairautensa
johtuu. Matkan merkillisyydet olivat sen ajan merimatkoille
luonteenomaiset: myrsky, tyven, hukkuminen, syntymä ja hautaus.
Viimeksimainitussa murheellisessa tapauksessa oli hänen, ainoan
laivassa olevan pappismiehen, toimitettava asiaankuuluvat
uskonnolliset menot. Seuraavassa kuussa laiva saapui oikeaan aikaan
Bostoniin, ja sieltä miehemme matkusti Providenceen etsimään erästä
kaukaista sukulaista.
Vähän aikaa Providencessä oleskeltuaan hän palasi Bostoniin ja
hänen onnistui kiinteällä toimiskelulla jossakin määrin häivyttää
sitä synkkämielisyyttä, joka häntä yhä ahdisti. Koska viime aikojen
tapaukset olivat hämmentäneet ja heikentäneet hänen uskoansa,
katsoi hän itsensä ainakin toistaiseksi kelvottomaksi hoitamaan
sielunpaimenen virkaa, joten hän pyrki opettajaksi erääseen
kouluun. Ennen matkalle lähtöä saadut suositukset osoittautuivat
nyt arvokkaiksi, ja hän herätti pian perinpohjaisilla tiedoillaan
ja luotettavuudellaan erään collegen johtokunnan huomiota. Lopulta
hän erosi kouluvirastaan ja astui puhetaidon professorin virkaan
mainittuun opistoon.
Niin hän eleli päivästä toiseen tehden työtä sen lujan periaatteen
nojassa, että hänen oli tunnollisesti täytettävä velvollisuutensa.
Pitkinä talvi-iltoina hän sepitteli sonetteja ja elegioja ilmaisten
usein ajatuksiansa "Muutamissa säkeissä eräälle onnettomalle
naiselle"; kesäisen loma-ajan iltapuhteina hän istui ikkunassaan
katsellen miten varjot pitenivät ja vertaillen niitä oman elämänsä
varjoleikkiin. Käyskellessään ulkona hän selvitti itselleen, missä
oli itä ja salli sitten ajatuksensa kulkea tuhansia peninkulmia yli
vesien ja mannerten arvaillen miten siellä nyt olivat asiat. Sanalla
sanoen: hän käytti jokaisen vapaan hetken uneksiakseen hänestä, joka
oli pelkkä muisto -- eikä luultavasti milloinkaan tulisi olemaan sen
enempää.
Kului yhdeksän vuotta, ja niiden aikana kadottivat Alwyn Hillin
kasvot suuren osan entistä miellyttävyyttään. Hän oli oppilailleen
ystävällinen ja kohtelias kaikille, joiden kanssa joutui tekemisiin,
mutta hänen elämänsä ydin, hänen salaisuutensa, oli piilossa
ikäänkuin hän olisi ollut mykkä. Jutellessaan ystäviensä seurassa
Englannista ja siellä viettämistään vuosista hän huolellisesti vältti
Batton Castlen tapahtumain ja Emmelinen mainitsemista, ikäänkuin
niitä ei olisi ollut olemassakaan. Vaikka nuo seikat olivat hänelle
äärimmäisen mielenkiintoiset, olivat ne kuitenkin vain lyhyen kauden
asioita, olivat sattuneet ohikiitävänä ajankohtana, joka nyttemmin
olisi hänenkin silmistään häipynyt olemattomiin, ellei siihen olisi
sisältynyt merkittävää tapahtumaa.
Kun hän näihin aikoihin eräänä päivänä silmäili vanhaa englantilaista
sanomalehteä, sattui hänen katseensa uutiseen, joka lyhyydestään
huolimatta sisälsi kokonaisia niteitä mieltäjärkyttäviä uutisia.
Siinä kerrottiin, että Hamptonshiren herttua oli kuollut jättäen
jälkeensä puolison, mutta ei lapsia.
Alwynin ajatukset suuntautuivat heti uudelle uralle. Vielä
kerran katsoessaan lehteä hän huomasi, että numero oli vanha,
aikaisemmin huolettomasti sivuutettu. Ellei hän olisi tullut
sattumalta silmänneeksi vanhoja lehtiä, olisi tapaus voinut pysyä
vuosikausia häneltä salassa. Hänen uutista lukiessaan oli herttuan
kuolemasta kulunut jo seitsemän kuukautta. Alwyn ei enää kyennyt
kiinnittämään ajatuksiaan konemaiseen synekdokeeseen, antiteesiin ja
klimaksiin, sillä hän tunsi oman mielensä olevan tulvillaan näitten
puhetaidollisten ilmaisumuotojen etsimättömiä esimerkkejä, joita
hän kumminkaan ei rohjennut lausua julki. Kummako siis, että hänen
ajatuksensa punoi onnellisten mahdollisuuksien unelmia, jotka vasta
nyt, monen vuoden kuluttua, näyttivät voivan toteutua. Emmeline näet
oli yhä vielä hänen ainoa rakkautensa. Kaikkien hiljaisten unelmien
tuloksena oli, että Alwyn päätti mitä pikimmin palata hänen luoksensa.
Hän ei kuitenkaan voinut heti luopua virastaan. Vasta neljän
kuukauden kuluttua hän vihdoin vapautui. Vaikka kärsimättömyys häntä
yhä kalvoi, toisteli hän joka päivä itsekseen: "Jos hän on rakastanut
minua lakkaamatta yhdeksän vuotta, niin hän varmaan rakastaa
kymmenenkin. Hän ajattelee minua sitä hellemmin, kun nykyinen
yksinäisyys on ehtinyt tehdä tehtävänsä. Vanhat muistot verestyvät,
äskeiset kokemukset vaipuvat unohduksiin ja jokainen päivä tekee
minun saapumiseni otollisemmaksi."
Pakollinen odotusaika oli pian ohi. Alwyn Hill saapui Englantiin ja
ehti Battonin kylään eräänä talvipäivänä kaksi-kolmetoista kuukautta
herttuan kuoleman jälkeen.
Oli iltamyöhä, mutta Alwyn ei kärsimättömyydessään voinut pidättyä
lähtemästä jo samana iltana katsomaan linnaa, johon Emmeline oli
astunut onnettomana valtiattarena kymmenen vuotta sitten. Hän kulki
puiston halki katsellen tuttuja ääriviivoja, jotka piirtyivät tummaa
taivasta vasten. Kohta kiintyi hänen huomionsa hilpeisiin maalaisiin,
jotka kaksin tai kolmin kulkivat hänen edellään ja jäljessään linnan
portille johtavaa ajotietä. Ollen varma siitä, ettei kukaan voinut
häntä tuntea, Alwyn kääntyi erään jalankävijän puoleen kysyen mitä
oli tekeillä.
"Hänen Armonsa on järjestänyt alustalaisilleen täksi illaksi
tanssiaiset pitääkseen yllä herttuan ja hänen isänsä ajoilta
polveutuvaa tapaa, jota hän ei ole halunnut poistaa."
"Vai niin. Hän on elänyt täällä ihan yksinään herttuan kuoleman
jälkeen."
"Ihan yksinään. Ja vaikka hän ei itse otakaan vastaan vieraita,
näkee hän mielellään maalaisten huvittelevan ja kutsuu heitä usein
luokseen."
"Hyväsydäminen, kuten aina", mietti Alwyn.
Saapuessaan lähemmäksi hän huomasi, että suuri ajoportti oli
työnnetty muuria vasten ikäänkuin olisi ollut aikomus jättää
se auki ikuisiksi ajoiksi ja että käytävät ja huoneet olivat
kirkkaasti valaistut. Lukemattomat kynttilät vuotivat vahaansa niitä
koristaville vihreille lehdille ja iloisten talonpoikaisvaimojen
silkkihameille heidän kulkiessaan ohi, kukin miehensä kainalossa,
Alwyn pääsi sisään muitten mukana, sillä talo oli tänä iltana avoin
kaikille. Hän seisoi kenenkään huomaamatta eräässä nurkassa. Tanssi
oli juuri alkamassa.
"Vaikka Hänen Armonsa on tuskin ehtinyt riisua surupukunsa, tulee hän
varmaan alas aloittaakseen tanssit naapuri Batesin keralla", virkkoi
eräs.
"Kuka on naapuri Bates?" kysyi Alwyn. "Vanha mies, jota hän pitää
erittäin suuressa arvossa -- hänen vuokraajistaan vanhin. Hän täytti
seitsemänyhdeksättä viime syntymäpäivänään."
"Aivan niin", sanoi Alwyn keventyneenä.
"Nyt minä muistan."
Tanssijat asettuivat riviin ja odottivat. Salin toisessa päässä
avautui ovi, ja mustaan silkkiin puettu naishenkilö astui sisään. Hän
kumarsi hymyillen ja asettui sitten johtamaan karkeloa.
"Kuka on tuo rouva?" kysyi Alwyn hämmästyksissään. "Tehän sanoitte,
että Hamptonshiren herttuatar -- --"
"Sehän on herttuatar", vastasi puhuteltu.
"Mutta onhan olemassa toinenkin?"
"Ei, toista ei ole olemassa."
"Mutta eihän tämä ole se Hamptonshiren herttuatar, joka -- --"
Alwynin kieli takertui kitalakeen, hän ei päässyt sen pitemmälle.
"Mikä teitä vaivaa?" kysyi puhetoveri. Alwyn oli vetäytynyt loitolle
ja nojasi seinään.
Alwyn parka mutisi jotakin pistoksesta, jonka oli muka aiheuttanut
liian nopea kävely. Sitten alkoi soitto soida ja naapurin katse
seurasi tuon oudon herttuattaren liikkeitä tanssin pyörteissä niin
hartaasti, että hän hetkiseksi kokonaan unohti Alwynin.
Siten hän sai aikaa toipua. Hän oli mies, joka oli paljon kärsinyt ja
kykeni kärsimään vieläkin. "Kuinka on tuosta henkilöstä tullut teidän
herttuattarenne?" kysyi hän varmasti ja kuuluvasti, kun oli jälleen
päässyt tasapainoon. "Missä on Hamptonshiren ensimmäinen herttuatar?
Minä tiedän, että hän on ollut olemassa."
"Ahaa, edellinen! Aivan oikein. Hän karkasi useita vuosia takaperin
erään nuoren apulaispapin kanssa. Nuoren miehen nimi oli mr Hill,
ellen väärin muista."
"Ei, niin ei voi olla laita. Mitä oikeastaan tarkoitatte?" kysyi
Alwyn Hill.
"Aivan varmaan hän karkasi. Hän kohtasi apulaispastorin linnan
puistossa pari kuukautta sen jälkeen kun oli mennyt herttuan kanssa
naimisiin. Useat eri henkilöt näkivät heidän kohtauksensa ja kuulivat
osia heidän keskustelustaan. He sopivat matkasta, ja muutamia päiviä
myöhemmin herttuatar lähti hänen seurassaan Plymouthista."
"Se ei ole totta."
"Sitten se on ovelin valhe, mitä milloinkaan on keksitty.
Herttuattaren isä uskoi kuolemaansa asti, että hän matkusti apulaisen
kanssa. Samassa uskossa oli herttua ja kaikki muutkin ihmiset. Asia
herätti aikoinaan suurta huomiota. Herttua seurasi hänen jälkiään
Plymouthiin saakka."
"Todellako?"
"Hän seurasi hänen jälkiään Plymouthiin saakka, ja lähetti
vakoojia, jotka saivat selville, että hän oli laivakonttorista
tiedustellut, oliko mr Alwyn Hill merkinnyt nimensä _Western Gloryn_
matkustajaluetteloon. Saatuaan tietää, että niin oli laita, hän
osti itselleen matkalipun käyttäen väärää nimeä. Laivan lähdettyä
herttua sai kirjeen, jossa herttuatar kertoi, mitä oli tehnyt. Hän
ei palannut milloinkaan. Hänen Armonsa eleli monta vuotta yksinään;
vasta vuotta ennen kuolemaansa hän nai tämän ladyn."
Alwyn oli suunnattoman hämmingin vallassa. Mielenmasennuksestaan
huolimatta hän seuraavana päivänä kävi tapaamassa uutta herttuatarta.
Aluksi herttuatar kovin säikähti, käyttäytyi sitten pidättyvästi ja
kylmäkiskoisesti, mutta suostui vihdoin puhumaan aivan avoimesti. Hän
näytti herttua-vainajan papereista löydetyn kirjeen, joka todisti
Alwynin saamat tiedot oikeiksi. Kirjeen oli lähettänyt Emmeline,
siinä oli _Western Gloryn_ lähtöpäivän leima ja sisältönä lyhyt
ilmoitus, että hän oli matkustanut mainitulla laivalla Amerikkaan.
Alwyn ryhtyi kaikin keinoin selvittämään salaisuutta. Mutta kenen
puoleen hän kääntyikin, aina kerrottiin hänelle sama juttu: "Hän
karkasi apulaispastorin kanssa." Ehdittyään tutkimuksissaan
hieman pitemmälle hän kuitenkin sai tietoonsa muutamia tärkeitä
yksityisseikkoja. Hän sai selville sen soutumiehen nimen, joka oli
ilmoittautunut, kun herttua etsi puolisoaan, ja oli todistanut
kuljettaneensa herttuattaren _Western Gloryn_ kupeelle sateisena
iltana vähän ennen laivan lähtöä.
Etsittyään tuota merkillistä soutumiestä monena päivänä Plymouth
Barbieanista, mielessään nuo mahdottomat sanat "hän karkasi
apulaispastorin seurassa", Alwyn vihdoin löysi hänet. Hän vakuutti
puhuneensa totta, muisti vielä varsin hyvin kysymyksessä olevan
tapauksen ja osasi kuvailla Emmelinen puvun yksityiskohtia myöten.
Ennenkuin ällistynyt Alwyn lähti Atlannin toiselle puolelle
jatkaakseen siellä tutkimuksiaan, asettui hän kirjeellisesti
yhteyteen kapteeni Wheelerin kanssa, joka oli ollut _Western Gloryn_
päällikkönä hänen matkustaessaan.
Kapteeni voi muistaa ja päiväkirjamerkintöjensä nojalla ilmoittaa,
että naishenkilö, joka oli esiintynyt Alwynin mainitsemalla nimellä,
oli kysymyksessä olevana ajankohtana tullut laivaan lunastaen
itselleen halvimman paikan köyhimpäin siirtolaisten joukossa, että
hän matkalla kuoli sekä näytti käytöksestään päättäen vallasnaiselta.
Kapteeni ei voinut aavistaakaan, miksi hän ei ollut sijoittunut
ensimmäisen luokan hyttiin eikä tuonut mitään matkatavaroita
mukanaan, sillä vaikka hänellä ei ollut paljon rahaa hallussaan, oli
hänellä sensijaan koruja, jotka olisi voinut muuttaa rahaksi. "Me
hautasimme hänet mereen", jatkoi kapteeni. "Muistan varsin hyvin,
että eräs matkustajain joukossa oleva nuori pappismies toimitti
hautausmenot."
Kohtaus kaikkine yksityiskohtineen valahti silmänräpäyksessä
Alwynin mieleen. Oli kaunis, raikas aamu kauan, kauan sitten.
Hänelle oli vast'ikään kerrottu, että he purjehtivat hieman yli
sata meripeninkulmaa päivässä. Oli kerrottu miehestä mieheen, että
eräs köyhä naismatkustaja oli vaikeasti sairastunut ja makasi
kuumehoureissa. Tämä uutinen herätti melkoista levottomuutta, sillä
aluksen terveydelliset olosuhteet eivät olleet läheskään tyydyttävät.
Vähän myöhemmin lääkäri ilmoitti hänen kuolleen. Senjälkeen tuotiin
Alwynille tieto, että vainaja oli haudattava mitä pikimmin, jottei
tartunta pääsisi leviämään toisiin matkustajiin. Sitten nousi
muistelijan mieleen hautajaistoimitus ja se huomattava osa, jota hän
itse oli siinä näytellyt. Kapteeni oli pyytänyt häntä toimittamaan
hautausmenot, koska ketään muuta pappismiestä ei laivassa ollut. Hän
oli suostunut; laskevan auringon paistaessa suoraan hänen kasvoihinsa
oli hän tehnyt tehtävänsä kokoontuneitten matkatoverien seisoessa
hänen ympärillään. "Siksi annamme hänen maalliset jäännöksensä
syvyyden haltuun ja toivomme ruumiin ylösnousemusta sinä päivänä,
jolloin meri on luovuttava kuolleensa."
Kapteeni ilmoitti hänelle vielä laivan tarjoilijattaren ja niiden
palvelijain osoitteet, jotka mainittuna aikana olivat kuuluneet
laivan palveluskuntaan. Alwyn kävi heidän kaikkien luona. Vainajan
vaatteet, hiusten väri ja ulkomuoto kuvailtiin niin tarkoin, ettei
voinut jäädä mitään toivoa erehdyksen mahdollisuudesta.
Siten oli tapahtumain kulku vihdoin selvillä. Tuona onnettomana
iltana, jolloin Alwyn oli jättänyt Emmelinen puistoon kiellettyään
häntä seuraamasta hän ei ollut totellut kieltoa. Hän oli hiipinyt
menijän jäljessä äänettömästi kuin säikähtynyt eläinraukka, joka ei
suostu kaikkoamaan. Hänen oli mahdotonta varustautua matkalle: hänen
täytyi mennä laivaan niine hyvineen. Epäilemättä oli hän aikonut
ilmaista itsensä Alwynille kohta kun oli saanut kootuksi riittävän
määrän rohkeutta.
Niin liukui Alwynin kymmenvuotisen romaanin viimeinen luku hänen oman
katseensa ohi. Suuri yleisö ei saanut koskaan tietää, että köyhä
välikannen matkustaja oli ollut Hamptonshiren herttuatar. Alwyn
Hillillä ei ollut enää mitään aihetta viipyä Englannissa, joten hän
pian senjälkeen lähti maasta aikomatta milloinkaan palata. Ennen
lähtöänsä hän uskoi tarinansa eräälle vanhalle ystävälleen -- sen
henkilön isoisälle, joka nyt on kertonut tarinan teille.
* * * * *
Eräisiin seuran jäseniin, muiden muassa kirjatoukkaan, näytti
hiljaisen herrasmiehen kertomus vaikuttaneen syvästi. Mutta se
henkilö, jota olemme nimittäneet keikariksi ja jonka hiuksia --
sivumennen sanoen -- alkoi kirkastaa menneiden päivien hohde,
vaikka hän ei ollut ehtinyt kolmeakymmentä kahdeksaa kauemmaksi,
asteli edestakaisin lattialla useimpain toisten rauhallisesti
istuessa tulisijan vaiheella ja sanoi pitävänsä enemmän iloisemmista
tarinoista -- sellaisista, joissa kauan erossa eläneet rakastavat
lopulta pääsevät yhtymään. Sitäpaitsi hänestä olivat mieluisampia
kertomukset, jotka eivät liikkuneet niin kaukaisissa ajoissa kuin
hänen tänään kuulemansa.
Seuran jäsenet heti kehoittivat häntä esittämään jotakin sellaista
mistä hän piti, ja keikari vastasi mielellään suostuvansa
kehoitukseen. Ja vaikka varapuheenjohtaja, eversti ja useat muut
katsoivat kelloaan selittäen, että heidän oli kohta poistuttava
yöteloilleen läheiseen majataloon, päättivät he kumminkin vielä jäädä
kuuntelemaan keikarin tarinaa.
10.