"Tuhat tulimmaista, enkös sitä ajatellut!" huudahti sir John, jonka
kalpeille kasvoille kihosi hikikarpaloita. "Väijyvä lurjus! Sairaalla
miehellä on tarkka kuulo, rouvaseni. Minä kuulin lemmenlurituksia
ja hän nimitti sinua ristimänimellä. Sellaisia juonia punotte te,
mylady, kun minä joudun hetkeksi jaloiltani!"
"Kautta kunniani", huudahti lady Penelope, "sinä teet minulle
vääryyttä! Minä vannon, etten tiennyt mitään hänen tulostaan!"
"Vanno miten paljon haluat", virkkoi sir John, "minä en sinua usko."
Hän ivaili vaimoansa ja kiihdytti itseään siinä määrin, että hänen
tilansa kävi melkoista huonommaksi. Lady Penelope istui hiljaa,
hautoen omia mietteitään. Hänen kasvoissaan oli ilme, jota niissä ei
ollut usein näkynyt hänen naimisissaolonsa aikana: hän näytti jälleen
harkitsevan niitä sanoja, jotka hän oli tullut keveästi lausuneeksi
eräänä menneenä päivänä, jolloin hän oli vapaa ja kolme miestä
yhtäaikaa tavoitteli hänen kättänsä. "Minä aloin väärästä päästä",
puheli hän itsekseen. "Totisesti minä aloin väärästä päästä."
"Mitä sitten?" kysyi sir John.
"Ei mitään", vastasi lady. "Minä olin omissa ajatuksissani."
Sen päivän jälkeen lady Penelope käyskeli vieläkin murheellisemman
näköisenä kuin tavallisesti, ja hänen ärtyisän miehensä tila
huonontui yhä. Mikä tärkeämpää: sir John kuoli kahden viikon
kuluttua, kaikkien ihmeeksi, mutta harvojen suruksi. Sir William
ei ollut käynyt talossa, sillä hän oli saanut lady Penelopelta --
salaisen viestin, ettei heidän ollut hyvä kohdata toisiaan sir Johnin
mielialan ollessa sellainen kuin oli.
Kun sir John oli muuttanut pois ja hänen maalliset jäännöksensä oli
laskettu perhehautaan hänen kotipuolessaan, alkoi lady Penelope ajan
tullen ihmetellä, minne sir William oli hävinnyt. Mutta hän oli
riittävässä määrin polttanut kyntensä (jos se naiselle ylipäänsä
on mahdollista) ja oli valmis elämään loppuikänsä leskenä, ellei
mainittu sir William ilmaantuisi. Hän vietti aikansa enimmäkseen
huoneissaan tai käyskellen puutarhan ja pallokentän väliä. Harvoin
hän kulki maantielle saakka, joka silloin kiersi puutarhaa
pohjoisen puolelta -- vasta muutamia vuosia sitten se siirrettiin
eteläpuolelle. Hänen kärsivällisyytensä palkittiin (jos rakkaus
milloinkaan voi olla palkintona), sillä eräänä päivänä, useita
kuukausia sir Johnin kuoleman jälkeen, saapui sanantuoja ilmoittamaan
että sir William oli Casterbridgessä ja olisi iloinen saadessaan
tietää, suvaitsisiko lady Penelope ottaa hänet vastaan.
Tuskin tarvinnee mainita, että lady Penelope suostui ilomielin. Ei
kulunut kahta tuntia, kun hänen kosijansa jo seisoi hänen edessään.
Sir William näytti entistä mietteliäämmältä, mutta oli muuten kuten
ainakin: ylevämielinen, vilpitön, vaatimaton aina ujouteen asti.
Se pidättyväisyys, joka naisellisten sopivaisuusnäkökohtain vuoksi
ilmeni hänen käyttäytymisessään, oli ilmeisesti keinotekoinen. Kun
hän sitten virkkoi: "Kaitselmuksen tiet ovat ihmeelliset" ja hetkisen
kuluttua lisäsi "ja armeliaat", niin lady Penelope ei kyennyt
salaamaan mielenliikutustaan, vaan painoi päänsä sir Williamin rintaa
vasten ja purskahti itkuun.
"Mutta tämä tulee liian aikaisin", virkkoi lady Penelope peräytyen.
"Ei mitenkään", vastasi sir William. "Te olette ollut leskenä
yksitoista kuukautta, ja sir John ei ollut mikään hyvä puoliso."
Kuten helposti saattaa arvata, kävi sir William tästä puoleen usein
lady Penelopen luona, ja parin kuukauden kuluttua hän alkoi taivuttaa
häntä avioliittoon. Mutta lady Penelope piti viisaampana pientä
viivytystä.
"Miksi?" kysyi sir William. "Enkö ole odottanut riittävän kauan?
Elämä on lyhyt, me vanhenemme päivä päivältä ja minä olen meistä
kolmesta viimeinen."
"Aivan niin", virkkoi lady Penelope avoimesti. "Siitäpä juuri
johtuukin, etten tahdo kiirehtiä. Meidän liittomme voi näyttää kovin
omituiselta, kun muistetaan ne onnettomat sanat, jotka tulin kerran
lausuneeksi ja jotka juoru on tehnyt yleisesti tunnetuiksi."
Sir William suostui hänen hyvän nimensä ja maineensa vuoksi hieman
odottamaan. Mutta vihdoin tuli heidän hääpäivänsä, ja se oli ilon
päivä ystäville ja kylänmiehille: kirkonkellot pauhasivat aamusta
iltaan. Niinpä lady Penelope vihdoin sai yhtyä siihen mieheen, jota
hän oli rakastanut kaikkein hellimmin ja joka luultavasti olisi ennen
muita voittanut hänet omakseen, ellei olisi ollut niin ujo. Usein hän
toisteli itsekseen: "Kuinka ihmeellistä, että hänen ennustuksensa
täyttyi! Monta totuutta on lausuttu leikillä, mutta varmaan ei
milloinkaan näin merkillistä!" Lady itse ei halunnut tähän seikkaan
enempää syventyä, ja kun sattui pieninkin viittaus sinnepäin, kohosi
hänen kauniille kasvoilleen kainouden, etten sanoisi häveliäisyyden
ilme.
Mutta ihmiset, olivatpa he sitten hienovaistoisia tai eivät, haluavat
aina sanoa jotakin, ja tässä tapauksessa heidän lausumansa olivat
perin omituisia. "Epäilemättä", kuiskivat he, "tässä on kysymyksessä
enemmän kuin sattuma... Ensimmäinen ehkä kuoli luonnollisen kuoleman,
mutta toisen, joka kohteli häntä perin kehnosti, hän epäilemättä
halusi saada pois tieltä, varsinkin kun oli hurjasti rakastunut
kolmanteen!"
Niinpä he alkoivat sommitella yhteen pieniä, sir Johnin sairautta
koskevia yksityisseikkoja, ja tehostivat sitä eittämätöntä tosiasiaa,
että hänen tilansa oli huonontunut kolmannen rakastajan odottamatta
ilmaannuttua, kunnes syntyi kaamea tarina siitä, mitä osaa lady
Penelope oli näytellyt miehensä ennenaikaisessa manallemenossa.
Epäluuloa ei kumminkaan lausuttu julki, koska hän oli jalosukuinen
nainen -- jalosukuisempi kuin kumpikaan hänen miesvainajistaan --
eikä uskallettu pukea epäilystä nimenomaisen syytöksen muotoon.
Kartano, jossa hän asui, oli luovutettu hänelle niin pitkäksi ajaksi
kuin hän halusi siihen jäädä, ja koska hän oli paikkaan mielistynyt,
niin hän suostutti sir Williamin asumaan luonansa. Mutta ajan pitkään
tämä päätös osoittautui kohtalokkaaksi, sillä eräänä päivänä, onnen
ollessa kukkuroillaan, hän sattui kävelyretkellään kuulemaan, mitä
pari korinpunojaa keskusteli pajukossa puutarhan aidan takana. Tämä
keskustelu ensi kerran ilmaisi hänelle ihmisten epäluulot.
"Kaappi lähellä vuodetta ja avain _hänen_ taskussaan. Ahaa!" virkkoi
toinen.
"Ja kaapissa pieni sininen pullo -- hm!" sanoi toinen.
"Ja tulisijan tuhkassa kynsilaukan lehtiä. Oh-hoh!" virkahti kolmas.
Kotiin palatessaan sir William näytti vuosia vanhemmalta. Hän ei
kumminkaan sanonut mitään, ja mitäpä olisi voinutkaan sanoa. Mutta
siitä päivästä lähtien he oudosti vieraantuivat. Lady Penelope ei
voinut käsittää minkä tähden ja jäi odottamaan selvitystä. Mutta
eräänä päivänä ilmoitti sir William: "Minun täytyy lähteä ulkomaille."
"Miksi?" kysyi lady Penelope. "William, olenko minä loukannut sinua?"
"Et", vastasi sir William, "mutta minun täytyy lähteä."
Ei auttanut yrittää saada häneltä parempaa selitystä, ja oikeastaan
ei ollut niinkään ihmeellistä että mies, joka oli nuoruudesta asti
tottunut vaeltamaan, halusi taas päästä liikkeelle. Muutaman päivän
kuluttua hän lähti -- kuten näytti, ihan toisena miehenä kuin
joitakin kuukausia aikaisemmin kiiruhtaessaan rakastamansa naisen luo.
Ei tiedetä, milloin ne huhut, joita ilma pian oli sakeana, lopulta
saapuivat lady Penelopen kuuluviin, mutta varmaa on, että niin kävi.
Muuten ei voinut ollakaan, sillä niitä lenteli kuin pahaenteisiä
yölintuja. Silloin hän säikähtäen tajusi, minkä tähden hänen miehensä
oli lähtenyt pois, ja alkoi siitä pitäen ilmeisesti surkastua.
Hänen kasvonsa laihtuivat, ja ohimoissa näkyi selvästi joka suoni.
Sisäinen tuli näytti häntä kuluttavan. Sormukset valahtivat hänen
sormistaan ja käsivarret, jotka vielä hiljattain olivat täyteläiset
ja kimmoiset, riippuivat nyt ohuina ja hervottomina. Hän kirjoitti
miehelleen kerran toisensa jälkeen pyytäen häntä palaamaan, mutta sir
William, jota ahdistivat ankarat epäilykset ja joka ei tiennyt mitään
vaimonsa sairaudesta enempää kuin siitäkään, että pahat juorut olivat
saapuneet hänen korviinsa, katsoi parhaaksi pysyä loitolla ja keksi
kaikenlaisia syitä puolusteikseen.
Kun sitten lady Penelope synnytti lapsen ennen aikojaan, kirjoitti
hänen äitinsä, kreivitär, sir Williamille kirjeen, jossa kehoitti
häntä palaamaan kotiin, jos halusi nähdä vaimonsa elossa. Hän näet
riutui johonkin salaiseen sairauteen, joka näytti pikemmin kuluttavan
hänen sieluaan kuin ruumistaan. Vanhan rouvan kirjeestä kävi selvästi
ilmi, ettei hän tiennyt salaisuudesta mitään, koska oli elänyt
etäällä tyttärestään. Sir William riensi nyt kotiin ja seisoi pian
kuolevan vaimonsa vuoteen ääressä.
"Usko minua, William", sanoi lady Penelope, kun he olivat jääneet
kahdenkesken, -- "minä olen viaton -- viaton!"
"Miten?" kysyi hänen miehensä. "Taivas tietäköön, etten minä ole
aikonut sinua mistään syyttää!"
"Sinä syytät minua kuitenkin -- vaieten", virkkoi lady Penelope
värähtävin äänin. "Minä en voinut sinulle siitä kirjoittaa -- ja
pyytää sinua kuuntelemaan minua. Se olisi ollut liian vaikeata, liian
nöyryyttävää! Jospa en olisi ollut niin ylpeä! Epäillään, että olen
hänet myrkyttänyt, William! Voi, rakas puolisoni, minä olen syytön,
minä en ole tehnyt tuota kamalaa rikosta! Minä rakastin sinua --
liian aikaisin, mutta siinä olikin kaikki!"
Mikään ei voinut häntä pelastaa. Kalvava mato oli tunkeutunut hänen
sydämeensä niin syvälle, ettei mikään keino enää auttanut. Muutaman
viikon kuluttua hän heitti henkensä. Hänen kuolemansa jälkeen huhut
kävivät äänekkäämmiksi, ja lady Penelopen menettelyä pohdittiin
julkisesti. Vähän myöhemmin saapuivat huhut sen lääkärin kuuluviin,
joka oli hoitanut sir Johnia hänen viimeisen sairautensa aikana. Hän
riensi heti tapaamaan sir Williamia, joka nyt asui Casterbridgessä.
Hän ilmoitti sir Williamille, että eräs sir Johnin sukulainen, joka
kuoleman äkillisyyden vuoksi halusi päästä varmuuteen kuoleman
syystä, oli pyytänyt häntä salaa avaamaan sir Johnin ruumiin. Erään
kirurgin avustamana hän oli toimittanut ruumiinavauksen, jolloin oli
käynyt ilmi, että kuoleman syy oli aivan luonnollinen. Koska siihen
aikaan ei ilmennyt pienintäkään epäluuloa, ei tullut kysymykseenkään
antaa mitään lausuntoa, joka olisi voinut myöhemmin todistaa hänen
viattomuutensa.
Koska niinmuodoin oli ilmeistä, että kaunis ja jalosukuinen nainen
oli joutunut pahanilkisen ja täysin aiheettoman panettelun uhriksi,
alkoivat hänen miestänsä ahdistaa niin kovat omantunnontuskat, että
hän jälleen lähti ulkomaille, tällä kertaa koskaan enää palaamatta.
Sir William eli vain muutamia vuosia vaimonsa kuoleman jälkeen.
Hänen maalliset jäännöksensä tuotiin kotiin ja haudattiin hänen
puolisonsa viereen pitäjän kirkkoon hautakiven alle, joka vieläkin on
siellä nähtävänä. Äskeisimpiin aikoihin asti säilyi lady Penelopen
sukukartanossa, jossa häntä osattiin surra niinkuin pitikin, hyvä
muotokuva, joka esitti häntä surupuvussaan ensimmäisen miehen
kuoleman jälkeen, risti kädessään. Kuitenkin oli olemassa toisia,
muuten sangen oikeamielisiä henkilöitä, jotka väittivät, että hän oli
osoittanut sopimatonta kevytmielisyyttä solmiessaan kolme avioliittoa
kovin lyhyessä ajassa ja että aiheettomat epäluulot oli saattanut
määrätä Sallimus (joka usein toimii välillisesti) hänen heikkoutensa
tähden. Tästä seikasta en voi omasta puolestani mennä mitään sanomaan.
* * * * *
Kunnianarvoisa varapuheenjohtaja lausui esityksen loputtua olevansa
sitä mieltä, että lady Penelopen kohtalo oli katsottava ilmeiseksi
rangaistukseksi. Samaa mieltä olivat suntio ja hänen vieressään
istuva hiljainen herrasmies. Viimeksimainittu tunsi useita
samanlaisia tapauksia, joista eräs oli lyhyesti kerrottavissa.
9.