Esittänyt Keikari.
Oli kylmänkolea joulunaatto. Taivas oli niin sakeassa pilvessä,
että päivänvalo melkein kokonaan siihen sammui. Korttelin paksuinen
lumikerros peitti maan ja jatkuva lumisade uhkasi yön kuluessa
vieläkin vahventaa valkoista peitettä. Lähellä Ala-Wessexin karua
rannikkoa sijaitseva matkailijahotelli näytti sellaisen sään aikana
niin yksinäiseltä ja turhanaikaiselta, että ohikulkeva matkamies
saattoi unhottaa kesän mahdollisuudet ja vaipua ajattelemaan sen
liikemiehen uskaliaisuutta, joka oli rohjennut sijoittaa pääomaa
niin autioon ja kaameaan seutuun. Kuulosti melkein sadulta se tieto,
että seudulla oli vielä elokuun aikana ollut vieraita, sillä nyt
oli sää sellainen, ettei se voinut houkutella ketään lähtemään
kotoansa. Joka tapauksessa hotelli seisoi järkkymättä sijoillaan, ja
laakson toisella puolen kohoavat kalliot, lahdelmat ja niemet, jotka
kesällä olivat paikan paras viehätys, näkyivät nyt vain karuin ja
kulmikkain ääriviivoin. Vastapäätä sijaitseva pikku kaupunki näytti
likaisen tummalta, siitä oli hävinnyt se kaunis helmenharmaus, joka
teki sen kesällä perin viehättäväksi. Matkustajahotellissa, joka
vallitsi tätä näkymöä, käveli isäntä joutilaana kädet taskuissa
ollenkaan ajattelematta, että vieraita voisi saapua ja kuitenkaan
kykenemättä ryhtymään mihinkään työhön, joka olisi voinut hänelle
korvata pakollisesta talvisesta toimettomuudesta koituvan tappion.
Itse asiassa tuntui vieraan saapuminen niin epätodennäköiseltä,
että tarjoilijahuoneen palvelija -- sievä poika, jonka lyhyessä
takissa kesäisin kiilsi metallinappeja kuin herneitä ikään -- nyt
esiintyi takapihalla, muuttuneena ihan tavalliseksi, nuttuun ja
naulasaappaisiin puetuksi maalaispojaksi, joka lapioi lunta ja puhui
puhtainta seudun murretta kokonaan unhottaen sen uuden, kohteliaan
äänensävyn, jonka hän oli lämpimänä vuodenaikana oppinut hienoilta
vierailta. Rakennuksen pääkäytävän ovi oli kiinni, ja ikäänkuin olisi
tahdottu erikoisesti korostaa hotellin suljettua ja horrosmaista
tilaa, oli oven eteen asetettu hiekkasäkki estämään tuulta
pyryttämästä lunta sisään.
Isäntä meni omaan huoneeseensa valtaisan takkatulen ääreen, joka
oli aivan välttämätön hänen viihtymiselleen, sillä tarjoiluhuonetta
enempää kuin muitakaan suojia ei ollut lämmitetty. Kohennettuaan
tulta hän palasi saliin pöydän ääreen, missä vieraitten kirja
lepäsi -- nyt suljettuna ja sysättynä seinää vasten. Hän avasi sen
huolettomasti. Siihen ei ollut merkitty yhtään nimeä marraskuun 19
päivän jälkeen, ja mainittuna päivänäkin oli vierailija vain eräs
polkupyöräilijä, jota ei ollut edes käsketty sisään.
Isännän siten kulutellessa aikaansa ilta pimeni pimenemistään. Mutta
ennenkuin ehti tulla niin pimeä, ettei kiertelevän maantien kulkijaa
enää voinut erottaa, pisti isännän silmään kaukana valkoisella
taustalla näkyvä musta pilkku, joka nopeasti suureni ja lähestyi.
Oli luultavaa, että ajoneuvot -- sillä jonkinlaiset ajoneuvot siellä
varmaan liikkuivat -- tulisivat kulkemaan ohi jatkaen matkaansa
lähimmälle asemalle. Mutta isäntä erehtyi: hänen vielä katsellessaan
ikkunasta, kääntyivät ajopelit jo pihaan ja pysähtyivät oven eteen.
Kulkuneuvot olivat perin sopimattomat vuodenaikaan ja säähän: pienet,
avoimet korivaunut, edessä yksi ainoa hevonen. Vaunuissa istui kaksi
henkilöä, nainen ja mies, kuten runsaasta vaatetuksesta huolimatta
saattoi havaita. Mies piti ohjista ja naishenkilö koki saada suojaa
lumimyrskyltä painautumalla kiinteästi hänen kylkeensä. Isäntä
soitti kelloa herättääkseen tallirengin huomion, sillä lumipeite
oli kokonaan vaimentanut pyöräin kolinan. Rengin saavuttua astuivat
tulijat vaunuista, ja isäntä meni heitä vastaan eteiseen.
Herrasmies oli suunnilleen kahdeksankolmatta ikäinen, näöltään
muukalainen. Viiksiä lukuunottamatta olivat kasvot sileiksi ajellut,
ja piirteet olivat säännölliset, jopa kauniitkin. Naishenkilö, joka
ujostellen seisoi hänen takanaan, näytti paljoa nuoremmalta -- hän
oli tuskin vanhempi kuin kahdeksantoista, mutta puku teki vaikeaksi
sanoa mitään varmaa hänen iästään tai ulkonäöstään.
Herrasmies ilmoitti haluavansa viipyä seuraavaan aamuun ja selitti --
jokseenkin suotta, katsoen siihen, että talo oli matkailijahotelli
-- että heille oli matkalla sattunut odottamattomia viivytyksiä.
Otettuaan vieraansa vastaan niin hyvin kuin huonoina aikoina on
mahdollista, isäntä käski lämmittää seurustelu- ja tarjoiluhuoneen.
Sitten hän riensi takapihalle hakemaan poikaa, joka tuota pikaa
peseytyi, veti hovinuttunsa esille, kiilloitti hihallaan napit ja
ilmestyi halliin täysin moitteettomana. Naishenkilölle osoitettiin
huone, missä hän voi riisua kosteat päällysvaatteensa, jotka
lähetettiin keittiöön kuivattaviksi. Sill'aikaa hänen seuralaisensa
laski pöydälle muutamia kultakolikolta ikäänkuin olisi halunnut
saada asiat alun pitäen mahdollisimman miellyttävälle tolalle,
ja pyysi sitten järjestämään heitä varten kuntoon parhaan
yksityisen oleskeluhuoneen. Isäntä vakuutti, että yläkerran
paras seurusteluhuone, jota tavallisesti saivat käyttää kaikki
vieraat, jäisi tänä iltana yksinomaan heidän haltuunsa ja lähetti
palvelijattarensa sytyttämään kynttilöitä. Heille valmistettiin
päivällinen, joka herrasmiehen määräyksen mukaan oli tarjoiltava
mainitussa huoneessa. Kohta kun nuori naishenkilö oli saapunut sinne,
jätti isäntä heidät kahdenkesken, suodakseen heille tilaisuutta
ilmeisesti kaivattuun levähdykseen.
Isännän mieleen oli jo useita kertoja johtunut, että pariskunnassa
oli jotakin omituista, mutta hänen oli vaikea selvittää itselleen,
missä omituisuus piili. Mutta vieras oli osoittanut olevansa halukas
maksamaan runsaasti, joten isäntä luopui kaikista arvailuista
palatakseen käytännöllisiin puuhiinsa.
Noin yhdeksän tienoissa, päivän töiden päätyttyä, hän meni
jälleen halliin ja käveli siellä edestakaisin. Silloin tällöin
hän loi silmäyksen ikkunaan nähdäkseen millainen ilma oli ulkona.
Vastoin kaikkea odotusta oli lakannut satamasta lunta ja osittain
kirkastuneelle taivaalle kohosi kuu kevyiden pilvenhattaroiden yhä
purjehtiessa sen hopeisen kiekon ylitse. Kaikki merkit viittasivat
siihen, että yöksi tulisi pakkanen. Etäinen, kohoava tiekin piirtyi
nyt näkyviin selvemmin kuin häipyvässä päivänvalossa. Mikään ei
rikkonut neitseellistä, valkeata pintaa, sillä lumi oli heti
peittänyt äsken saapuneitten ajoneuvojen jäljet.
Kirkkaassa kuunvalossa isäntä jälleen näki samanlaisen näyn kuin
illan kajasteessa. Taasen näkyi musta täplä lähenevän pitkin
rantatietä. Pian hän huomasi, että nämä ajoneuvot liikkuivat
nopeammin kuin aikaisemmin tulleet pikku rattaat, ja kohta hän
sai näkyviinsä kahden voimakkaan hevosen vetämät vaunut, jotka
nekin ohjasivat kulkunsa suoraan kohti taloa. Tämä ilahduttava
yhdenmukaisuus sai isännän vielä kerran nostamaan hiekkasäkin syrjään
ja menemään portille.
Ensinnä astui vaunuista vanha herrasmies ja heti hänen jäljessään
nuorempi mies. Molemmat astuivat ripeästi lähemmäksi.
"Onko tänne äskettäin saapunut nuori, tuskin yhdeksäntoista
ikäinen naishenkilö hieman vanhemman herrasmiehen seurassa?" kysyi
vanha herrasmies kiireesti. "Miehen kasvot ovat melkein kokonaan
sileiksi ajellut, hän näyttää oopperalaulajalta ja nimittää itseään
Smithozziksi."
"Me olemme saaneet äsken vieraita", vastasi isäntä sellaisella
äänellä kuin olisi saapunut vähintään parikymmentä, sillä hän
ei halunnut ilmaista, miten riutuvaa elämää hänen majatalonsa
talvisaikaan vietti.
"Muistatteko niitten joukossa kaksi sellaista henkilöä kuin
mainitsemani mies -- jonkinlainen barytoni?"
"Hotellissani asuu nuori pariskunta; mutta minä en voi mennä sanomaan
mitään herrasmiehen äänestä."
"Ette tietenkään. Minä olen ihan sekaisin. Saapuivatko he
korivaunuissa, kaikin puolin huonosti varustettuina?"
"He saapuivat vaunuissa, kuten useimmat vieraamme."
"No niin. Minun täytyy heti päästä heitä tapaamaan. Anteeksi, että
esiinnyn näin kursailematta. Viekää meidät heidän huoneeseensa."
"Mutta te unohdatte, sir, että nämä kenties eivät olekaan teidän
tavoittamanne henkilöt. Olisi tuhmaa, jos sallisin teidän häiritä
heitä kesken ateriaa. Ehkäpä menettäisin siten kaksi hyvää vierasta."
"Olette oikeassa, epäilemättä. He kukaties eivät olekaan meidän
etsimämme henkilöt Minä huomaan, että levottomuuteni saa minut
tekemään liian äkkinäisiä päätelmiä!"
"Kaikesta päättäen minä kumminkin uskon, että olemme oikeassa, setä
Quantock", virkkoi nuori mies, joka siihen mennessä ei ollut sanonut
sanaakaan. Isännän puoleen kääntyen hän jatkoi: "Ei liene saapunut
niin paljon matkustavaisia tämäniltaisen, hieman epämiellyttävän
sään vallitessa, että olisitte voinut kerrassaan unohtaa, kuinka
pariskunta saapui ja miten rouvashenkilö oli puettu?" Hän puhutteli
isäntää tyynesti ja kylmästi, hieman ivallisesti.
"Aivan niin, miten hän oli puettu; sinä olet oikeassa, James. Miten
oli hän puettu?"
"Minulla ei ole tapana tutkia vieraitteni vaatteita", vastasi
isäntä kuivasti. Aikaisemmin saapuneen vieraan aulius oli hänet
suostuttanut. "Mutta herrat voivat ottaa silmäilläkseen hänen
päällysvaatteitaan, jos haluatte", lisäsi hän huolettomasti. "Ne ovat
keittiössä kuivamassa."
Ennenkuin hän oli ehtinyt puoliväliin lausettaan, oli vanha herra
huudahtanut "ah!" ja rientänyt sinne päin, missä hän otaksui keittiön
sijaitsevan, mutta huomattuaan osuneensa pimeään komeroon, jossa
majatalon porsliiniastiat kouraantuntuvalla tavalla ilmoittivat hänen
erehtyneen, hän palasi kiireesti takaisin.
"Suokaa anteeksi; jos tietäisitte, millaiset tunteet mielessäni
liikkuvat (en voi niitä nyt teille selittää), niin ette panisi
pahaksenne. Minä tietysti mielelläni korvaan kaikki, mitä olen
rikkonut."
"Älkää olko millännekään, sir", vastasi isäntä. Enemmittä
keskusteluitta hän sitten ohjasi vieraansa keittiöön. Vanha herra
kävi heti käsiksi nuoren naishenkilön viittaan, joka riippui
selkäpuun varassa, ja huudahti: "James, James, se on hänen! Tiesinhän
minä, että olimme heidän jäljillään!"
"Se on tosiaankin hänen", vastasi veljenpoika tyynesti (hän näet oli
melkoista rauhallisemmassa mielentilassa kuin hänen seuralaisensa).
"Viekää meidät heti heidän huoneeseensa", käski vanha herra.
"William, onko herrasväki seurusteluhuoneessa jo lopettanut
ateriansa?"
"On sir, aikoja sitten", kaikui vastaan lukemattomien metallinappien
takaa.
"Vie nämä herrat heti heidän luoksensa. Te kai jäätte yöksi, hyvät
herrat? Käskettekö riisua hevoset valjaista?"
"Kuokkikaa hevoset ja peskää niiden turvat. Jäämmekö vai emme,
riippuu olosuhteista", lausui tyynimielinen nuorukainen lähtien
setänsä ja palvelijan jäljessä portaita ylös.
"Kuulehan James", virkkoi setä, pysähtyen portaitten ensimmäiselle
askelmalle, "minä luulen olevan parasta, että yllätämme heidät.
Muuten hän voi heittäytyä ikkunasta tai tehdä jotakin muuta yhtä
epätoivoista!"
"Tietysti me astumme sisään muitta mutkitta." Hän huusi palvelijaa,
joka oli rientänyt edelle.
"Minä en voi kyllin kiittää sinua, James, että olet niin tehokkaasti
tukenut minua tässä asiassa", huudahti vanha herra tarttuen
kumppaninsa käteen. "Lisääntyvä raihnauteni olisi tehnyt minulle
mahdottomaksi saavuttaa hänet tänä iltana, ellet sinä olisi suonut
aulista apuasi!"
"Tunnen itseni kovin onnelliseksi, setä, voidessani teitä auttaa
tässä kuten muissakin seikoissa. Olisin vain toivonut saavani seurata
teitä miellyttävämmälle matkalle. Mutta on parasta, että riennämme
heidän luokseen, muuten he voivat kuulla meidät."
He nousivat hiljaa portaita.
* * * * *
Oven avauduttua näkyi huone, joka oli liian suuri ollakseen
viihtyisä ja jota valaisi hotellin paras kynttiläjalka. Takkatulen
ääressä istui pariskunta kaikessa viattomuudessa katsellen
hotellin vieraitten kirjaa ja lähiseudun näköaloja sisältävää
valokuvakokoelmaa. Tuskin oli vanha herra ehtinyt astua huoneeseen,
kun nuori nainen -- joka nyt osoittautui mainitussa iässä olevaksi
ja ulkomuodoltaan erittäin miellyttäväksi -- huomattavasti kalpeni.
Veljenpojan saapuessa hän kävi vieläkin vaaleammaksi ikäänkuin
olisi ollut pyörtymäisillään. Nuori mies, jota oli nimitetty
oopperalaulajaksi, nousi jäykän kohteliaasti ja tarjosi tulijoille
istumasijoja.
"Jumalan kiitos, sainpa teidät kiinni", virkkoi vanha herra
hengästyneenä.
"Niin saitte, ikävä kyllä!" mutisi signor Smithozzi puhtaimmalla
lontoolaisella englanninkielellä. Tämä kunnon ulkomaalainen näet
oli ensi kerran avannut silmänsä päivän valkeuteen lähellä City
Roadia. "Hän olisi ollut huomenna minun. Olen muuten sitä mieltä,
että nykyisissä erinomaisissa olosuhteissa olisi viisainta -- katsoen
siihen, kuinka nopeasti häpeänhälinä voi pilata ladyn mainetta --
joka tapauksessa sallia hänen tulla omakseni huomenna."
"Ei milloinkaan!" huudahti vanha herra. "Kysymyksessä on
nuori, alaikäinen tyttö, vailla kaikkea kokemusta, lapsellinen
neitseellisessä viattomuudessaan, tyttö, jota olette ilkeillä
juonillanne houkutellut, kunnes tänään aamun sarastaessa -- --"
"Lordi Quantock, eikö harmaitten hiustenne kunnia -- --"
"Kunnes tänään aamun sarastaessa saitte hänet houkutelluksi lähtemään
kotoansa. Voisiko häneen kohdistua mikään moite, joka asiaan lähemmin
perehdyttäessä ei joutuisi kokonaan teidän kannettavaksenne?
Laura, sinä palaat heti minun kerallani! Minä en olisi missään
tapauksessa saapunut ajoissa sinua pelastamaan, ellei serkkusi,
kapteeni Northbrook, olisi aamulla, kun huomasin sinun paenneen,
tarjonnut apuansa niin auliisti, etten voi milloinkaan olla kyllin
kiitollinen hänelle, ainoalle miespuoliselle sukulaiselle, joka oli
lähettyvilläni. Tulehan nyt! Pukeudu heti, niin pääsemme lähtemään!"
"Minä en tahdo lähteä!" napisi nuori nainen.
"Mahdollista kyllä, ettet tahdo", kertasi isä kuivasti. "Mutta lapset
eivät milloinkaan ymmärrä omaa etuansa. Riennähän nyt vain ja luota
minuun!"
Laura oli vaiti ja liikahtamatta, oopperalaulaja tuijotti avuttomana
tuleen ja nuoren naisen serkku istui tyynesti harkiten, ollen näistä
neljästä henkilöstä ainoa, joka suhteellisen vieraana voi arvostella
pakenemista kylmän järkevästi.
"Alaikäisen tyttären isänä minä käsken sinua, Laura, heti seuraamaan
minua! Mitä? Aiotko pakottaa minut käyttämään ruumiillista väkivaltaa
saadakseni sinut takaisin kotiin?"
"Minä en tahdo palata kotiin!" selitti jälleen Laura.
"Siitä huolimatta on velvollisuutesi heti lähteä, tiedä se!"
"Minä en tahdo!"
"Rakas Lauraseni, kuulehan mitä sanon: lähde nyt kiltisti kotiin
minun ja serkkusi Jamesin seurassa, kuten hyvän ja katuvaisen
tyttären tulee, niin koko asiasta ei synny mitään juttua. Kukaan ei
tiedä tapahtumasta, ja jos heti lähdemme matkaan, niin ehdimme kotiin
ennen päivänkoittoa. Tulehan!"
"Minä en ole velvollinen tottelemaan teidän käskyjänne, isä, ja
minusta on parempi olla niitä tottelematta!"
James serkku oli tämän keskustelun aikana käynyt vähitellen hieman
kärsimättömäksi. Useaan kertaan hän jo avasi suunsa lausuakseen
jotakin, mutta hillitsi itsensä viime hetkessä. Vihdoin hänen
kumminkin kävi mahdottomaksi vaieta kauempaa.
"Tule!" huudahti hän, "tätä ilvettä on jo kestänyt riittävän kauan!
Älä enää niskoittele vaan lähde kanssamme!"
Laura nakkasi kopeasti niskaansa vastaamatta mitään.
"Tuhat tulimmaista, Laura, minä en siedä tätä kauempaa!" huudahti
James kiukuissaan. "Tule ja pukeudu, muuten minä pakotan sinut
siihen. On olemassa eräänlainen pakko, johon verraten kaikki tämä
puhe on pelkkää lastenlorua. Tule heti paikalla!"
Vanha aatelismies kääntyi veljenpoikansa puoleen ja virkkoi
rauhoittaen: "Jätä pakottaminen minun huolekseni, James. Se ei sovi
sinulle. Minä voin puhutella häntä riittävän ankarasti, jos haluan."
James ei kumminkaan välittänyt sedästään, vaan jatkoi: "Sinä sanot,
ettet tahdo tulla! Vai niin, tosiaanko? Onpa kaunista, että sen
minulle ilmoitat! Lähde heti paikalla huoneesta ja jätä tuo lurjus
minun haltuuni! Pidähän kiirettä!" Hän lähestyi Lauraa ikäänkuin
olisi aikonut taluttaa hänet huoneesta.
"Ei, ei!" hätäili Lauran isä, jota veljenpojan odottamaton käytös
kovin hämmästytti. "Sinä otat liian ison urakan! Jätä hänet minun
haltuuni!"
"Minä en jätä häntä teidän haltuunne!"
"Mutta eihän sinulla, James, ole mitään oikeutta puhutella minua
enempää kuin Lauraakaan tuolla tapaa, joten on parasta, että
vaikenet. Tulehan, lapsukaiseni!"
"Minulla on siihen täysi oikeus!" väitti James.
"Kuinka niin?"
"Minulla on aviomiehen oikeudet."
"Kenen miehen?"
"Lauran miehen."
"Mitä?"
"Laura on minun vaimoni."
"James!"
"Lyhentääkseni pitkää juttua, ilmoitan teille, että hän kolme
kuukautta sitten meni salaa naimisiin kanssani, teidän kiellostanne
huolimatta. Ja minun on lisättävä, että välimme olivat aluksi hyvät,
huolimatta siitä, että oli vaikea kohdata toisiaan salaa ja vaikka
Lauran tunteet verrattain pian kylmenivät. Me odotimme vain sopivaa
tilaisuutta ilmaistaksemme teille avioliittomme, kun tämä joutilas
Lemminkäinen sukelsi esiin, myrkytti hänen mielensä ja saattoi hänet
tähän alennustilaan."
Oopperavalo, joka oli istunut jokseenkin hajamielisenä ja
tarmottomana, sävähti veljenpojan tiedonannon johdosta hereille
ja huudahti: "Vannon kautta kuolemani, etten tiennyt hänen olevan
naimisissa. Minä opin hänet tuntemaan isänsä kodissa, hänet,
onnettoman tytön, jota rasitti kodin yksinäinen ja yksitoikkoinen
elämä, seuran puute tai muut sensuuntaiset asiat. Mitä tulee
väitteeseenne, että hän on teidän vaimonne, en sitä käsitä. Oletko
tosiaankin naimisissa hänen kanssaan, Laura?"
Laura nyökkäsi kyynelten kostuttaman nenäliinansa takaa. "Juuri se
luonnoton asema, johon olin joutunut mentyäni salaa naimisiin hänen
kanssaan", nyyhkytti hän, "juuri se vaikutti, että olin kotona
onneton -- ja -- ja minä en pitänyt hänestä enää niin paljon kuin
aluksi -- ja ikävöin päästä pois siitä kiusallisesta tilasta, johon
olin joutunut! Sitten minä näin sinut muutaman kerran, ja kun sinä
sanoit: 'paetaan!', niin siinä näytti olevan pelastuskeino, joten
suostuin seuraamaan sinua!"
"Riittää, riittää! Onko tämä kaikki totta?" mutisi hämmennyksissään
vanha herra siirtäen tuijottavan katseensa Jamesista Lauraan ja
Laurasta takaisin Jamesiin ikäänkuin olisi luullut heitä pelkiksi
mielikuviksi. "Siinäkö siis syy, miksi sinä, James, niin auliisti
suostuit auttamaan vanhaa setääsi, joka etsi tytärtänsä? Taivaan
Jumala, millaisia petollisuuden kuiluja ihmisen vielä pitääkään oppia
tuntemaan!"
"Kuten sanoin, olen mennyt hänen kanssaan naimisiin, setä Quantock",
vastasi James kylmästi. "Tehty on tehty ja sitä ei voida enää saada
tekemättömäksi pitkillä puheilla."
"Missä teidät vihittiin?"
"St. Maryn kirkossa Toneboroughissa."
"Milloin?"
"Syyskuun yhdeksäntenäkolmatta hänen ollessaan siellä käymässä."
"Kuka teidät vihki?"
"Sitä en tiedä. Eräs apulaispastori -- mehän emme tunteneet siellä
ketään. Kun niinmuodoin en voi auttaa teitä saamaan takaisin
tytärtänne, pyydän teitä auttamaan minua saamaan takaisin vaimoni!"
"En milloinkaan!" huudahti lordi Quantock. "Hyvä herrasväki, minä
pyydän saada pestä käteni tässä asiassa! Jos te todellakin olette
mies ja vaimo, niin sopikaa niinkuin parhaaksi näette. Minulla ei ole
enää teille kummallekaan mitään sanottavaa. Minä jätän sinut, Laura,
miehesi haltuun toivoen että sinusta on hänelle paljon iloa -- vaikka
minun täytyykin myöntää, ettei alku tunnu kovin lupaavalta."
Näin sanoen työnsi katkeroitunut puhuja tuolinsa pöytää vasten
sellaisella voimalla, että kynttilät heilahtelivat, ja lähti sitten
huoneesta.
Lauran katse suuntautui vuoroin toiseen, vuoroin toiseen niistä
kahdesta nuoresta miehestä, jotka nyt seisoivat vastakkain. He
näyttivät niin pelottavilta, että Laura pujahti huoneesta isänsä
jälkeen. Isä kuului kumminkin jo menevän ulko-ovesta, ja koska
Laura ei tietänyt, mistä etsiä pakopaikkaa, hiipi hän viereiseen,
pimeään makuuhuoneeseen, missä hän vapisevin sydämin odotti tapausten
kehittymistä.
Sill'aikaa lähenivät miehet toisiaan. Oopperalaulaja keskeytti
hiljaisuuden sanomalla: "Kuinka uskalsitte solvata minua nimittämällä
minua lurjukseksi ja syyttämällä minua siitä, että olen myrkyttänyt
hänen mielensä, kun varsin hyvin oivaltanette, etten minä tietänyt
teidän suhteestanne enempää kuin vastasyntynyt lapsi?"
"Vai niin, vai niin, te ette tietänyt siitä mitään; sen voin uskoa",
kiehui Lauran mies.
"Minä kutsun Taivaan todistajakseni, etten tietänyt mitään!"
"Resitativo -- poljento erinomainen ja ääni hyvin hallittu. Onpa
tosiaan luultavaa, että voisi voittaa sellaisen nuoren hupakon
luottamuksen saamatta vihiä niistä asioista! Kertokaa joutavianne
muille, älkää minulle!"
"Kapteeni Northbrook, vihjailunne ovat yhtä surkeita kuin koko teidän
kurja olemuksenne!" huudahti barytoni, joka oli menettänyt malttinsa.
Hän syöksyi eteenpäin ja iski kapteenia kämmenpohjalla kasvoihin.
Northbrook tuskin väistyi. Rauhallisesti käytettyään nenäliinaansa
nähdäkseen vuotiko verta hän virkkoi: "Minä odotin tätä loukkausta
ja varustauduin sitä varten!" Samassa hän veti pienestä käsilaukusta
esille pistoolikotelon. --
Barytoni säikähti odottamatonta näkyä, mutta toipui kohta
hämmästyksestään ja vastasi: "Hyvä, kuten tahdotte", joskin äänensävy
ilmaisi pientä epävarmuutta.
"No niin", jatkoi aviomies täysin tyynenä, "mehän emme tarvitse
mitään paraatia, mitään joutavuuksia, ymmärrättehän? Voimme kai tulla
toimeen ilman sekundantteja?"
Signor nyökkäsi kevyesti.
"Tunnetteko hyvin nämä seudut?" jatkoi James-serkku samaan tyyneen ja
hiljaiseen tapaan. "Ellette te tunne, niin minä tunnen. Tuolla virran
reunalla vuorenrotkossa on tasainen hiekkatanner, kyllin avoin, jotta
kuutamo pääsee sitä valaisemaan. Sinne johtaa virran tätä rantaa
pitkin kallioon hakattu tie, ja me voimme helposti päästä sinne.
Me -- me molemmat -- menemme sinne, mutta vain toinen meistä palaa
takaisin. Ymmärrättekö?"
"Varsin hyvin."
"Ehkäpä sitten lähdemme; mitä pikemmin se on tehty, sitä parempi.
Me voimme ennen lähtöämme tilata illallisen -- illallisen kahdelle
henkilölle; sillä vaikka meitä, nyt on kolme -- --"
"Kolme?"
"Niin, te, minä ja hän -- --"
"Aivan oikein."
"-- -- niin kohta meitä on vain kaksi, joten me, kuten sanottu,
tilaamme illallisen kahdelle, nuorelle ladylle ja _yhdelle_
herrasmiehelle. Se meistä, joka tulee takaisin, koputtaa hänen
ovelleen ja pyytää hänet mukaansa illalliselle -- sillä hän ei ole
poistunut talosta. Mutta nyt emme saa häntä säikyttää, ja ennen
kaikkea on pidettävä huolta siitä, ettei palvelusväki näe meidän
lähtevän ulos. Näyttäisi oudolta, kun kaksi lähtee ja vain yksi tulee
takaisin! Ha, ha!"
"Ha, ha, aivan niin!"
"Oletteko valmis?"
"Olen -- kyllä."
"Minä menen edellä."
Hän meni hiljaa ovelle ja portaita alas sekä käski toimittaa
illallisen valmiiksi tunnin kuluessa. Sitten hän oli palaavinaan
huoneeseen, viittasi laulajaa lähtemään, ja molemmat poistuivat
talosta erään sivuoven kautta.
* * * * *
Taivas oli nyt aivan kirkas, ja Lauran isän, lordi Quantockin
vaunujen jäljet näkyivät yhä aivan selvästi. Pian saavuttiin
rantaäyräälle. Kapteeni kulki edellä, barytoni seurasi sanaakaan
sanomatta, tavan takaa luoden silmäyksen seuralaiseensa tai
avautuvaan näkymöön. Vihdoin he tulivat rotkoon, josta vesi putosi
kohisten alas. Tästä kohdasta näköala oli erittäin maalauksellinen ja
täysin niiden monien ylistysten, maalausten ja valokuvain veroinen,
joihin paikka oli antanut aihetta. Seutu, joka kesällä esiintyi
viehättävän viheriänä ja harmaana, oli nyt lumen peittämänä kaamea ja
haaveellinen.
Putouksessa syöksyi vesi melkein luotisuoraan kahdeksankymmenen, jopa
sadankin jalan syvyyteen, ennenkuin lopullisesti hävisi hiekkaan.
Vaikka virta oli pieni, sai esiinpistäväin kallionkielekkeiden
vastustus sen jakautumaan sadoiksi suihkuiksi, joiden pärske kohosi
ylös ilmoille. Rannoille oli muodostunut muutamia jääpuikkoja, mutta
keskellä vesi virtasi esteettömästi.
Heidän pysähdyttyään oopperalaulaja katsahti alas, mutta oli
ilmeistä, ettei hän ihaillut seudun kauneutta. Hänen seuralaisensa
seisoi hänen edessään pistoolit kädessä. Hänen ja rotkon välillä
ei ollut mitään suojakaidetta. Äkillistä mielijohdetta noudattaen
laulaja ojensi käsivartensa ja syöksi valtavalla työnnöllä
Lauran miehen syvyyteen. Näkyi kierivä ihmishahmo, kuutamossa
yhä pienentyen, kunnes kokonaan hävisi, kuului muutamia iskuja
esiinpistäviin kallionkielekkeisiin -- aluksi raskaita, veden kohinan
yli kuuluvia, sitten tuskin huomattavia -- sitten katosi kaikki ja
putouksen tavanmukaista solinaa häiritsi enää vain virran loiske,
jota meren kumea kohu säesteli.
Laulaja seisoi muutaman hetken liikkumatta, ikäänkuin odottaen,
kääntyi sitten pois, kulki takaisin tielle ja oli neljännestunnin
kuluttua hotellin ovella. Hän hiipi sisään kenenkään huomaamatta
kellon juuri lyödessä kymmentä ja huusi isännälle tarjoiluhuoneeseen:
"Lasku niin pian kuin suinkin, siihen merkittynä tilattu illallinen,
jota kumminkaan emme ehdi syödä." Sitten hän lisäsi teeskennellyn
hilpeästi: "Ladyn, isä ja serkku pitivät parhaana olla estämättä
avioliittoa ja lähtivät kumpikin kotiinsa riittävästi riideltyään."
"Oivallista, sir!" virkkoi isäntä, joka yhä oli tämän vieraan
puolella noita kahta vastaan, joista hänellä oli ollut pelkkää vaivaa
ja jotka eivät, olleet maksaneet muuta kuin hevosten rehun. "Kyllä
rakkaus keinon keksii. Toivotan teille onnea, sir!"
Signor Smithozzi lähti yläkertaan ja löysi seurusteluhuoneesta
Lauran, joka oli hänen poissaollessaan hiipinyt pois viereisestä
pimeästä makuuhuoneesta. Lauran silmät olivat itkettyneet ja
kasvojenilme levoton.
"Miten on laita? Missä hän on?" kysyi hän huolissaan.
"Kapteeni Northbrook matkusti takaisin kotiinsa. Hän sanoi puolestaan
jättävänsä sinut oman onnesi nojaan."
"He siis ovat minut kokonaan hyljänneet! Ja unohtavat minut, eikä
kukaan enää minusta välitä!" Hän alkoi jälleen itkeä.
"Paremmin ei olisi voinut käydä. Kaikki on nyt niinkuin ennen heidän
aiheuttamaansa häiriötä. Mutta Laura, sinun olisi pitänyt ilmaista
salainen avioliittosi -- vaikka se nyt onkin yhdentekevää; se tulee
luonnollisesti purettavaksi. Sinä olet nyt les--, niin, oikeastaan
sinä olet leski."
"Ei hyödytä mitään, jos moitit minua vanhoista asioista. Mitä minun
nyt on tehtävä?"
"Me matkustamme nyt heti Cliff-Martiniin. Kuluneiden kolmen tunnin
aikana hevonen on levännyt riittävästi, joten se voi vaivatta
vielä juosta kuusi peninkulmaa. Ennen puoltayötä olemme jo
Cliff-Martinissa, ja sieltä löytyy epäilemättä majataloja, jotka
ovat vielä avoinna. Siellä me aamulla varhain myymme hevosemme ja
rattaamme jatkaaksemme matkaa vuokravaunuissa Downstapleen. Kunhan
pääsemme junaan, niin olemme pelastetut."
"Minä suostun mihin hyvänsä", virkkoi Laura mitään pahaa aavistamatta.
Kymmenen minuutin kuluttua oli hevonen valjaissa ja lasku maksettuna.
Lady puki kuivat päällysvaatteet yllensä ja matkaa jatkettiin.
Peninkulman verran kuljettuaan he huomasivat välkkyvän valon
edessään. "Mitä tuo voinee merkitä?" ihmetteli barytoni, jonka käytös
oli alkanut muuttua hermostuneeksi; jokainen ääni ja näky sai hänet
kääntämään päänsä.
"Se on vain vahtitupa", vastasi Laura. "Valo johtuu ulko-oven
yläpuolella riippuvasta lampusta."
"Aivan niin, aivan niin, rakkaani! Kuinka olenkaan tuhma!"
Saavuttuaan portille he näkivät miehen, joka ilmeisesti oli tullut
sinne jalkaisin jotakin oikotietä ja nyt jutteli portinvartijan
kanssa.
"On aivan mahdotonta, että hän olisi voinut pudota kalliolta
vahingossa tai Jumalan tahdosta näin kuutamoisena yönä", kuului
jalankulkija sanovan. "Lapset kertovat nähneensä kaksi miestä menossa
putoukselle, ja kymmenen minuuttia myöhemmin he näkivät toisen heistä
palaavan, niin nopeasti kuin olisi tahtonut paeta tekemäänsä rikosta.
Epäilemättä hän on syössyt toisen miehen alas, ja uskokaa minua: sitä
miestä etsitään pian tiukasti."
Lyhdyn valo lankesi signorin kasvoihin, jotka olivat aavemaisen
kalpeat. Laura katseli häntä muutaman hetken, kunnes vartija
konemaisesti avasi portin. Hänen seuralaisensa ajoi eteenpäin, ja
pian verhosi heidät jälleen valkea hiljaisuus.
Signor Smithozzi oli vähää ennen luvannut tiedustella tietä tästä
vahtituvasta, mutta, se oli jäänyt tekemättä.
Heidän ehdittyään hiukan kauemmaksi alkoi laiminlyönnistä -- olipa se
sitten tahallinen tai ei -- koitua ikävyyksiä. Sen syrjäisen seudun
rajalla, jossa he toistaiseksi liikkuivat, kulki valtamaantie ja
sitä pitkin kävi kulku nopeammin. Mutta he eivät olleet sitä vielä
saavuttaneet ja koska heillä ei ollut opasta mukanaan, alkoi matka
näyttää hankalammalta kuin lähdettäessä. Kun heidän noudattelemansa
kapea tie seuraavassa myötämäessä näytti suuntautuvan minne
hyvänsä muualle, mutta ei Cliff-Martiniin, alkoi tilanne käydä
kovin epämiellyttäväksi. Kuultuaan keskustelun vahtituvalla Laura
oli pysytellyt aivan vaiti, jopa vetäytynyt hieman loitommalle
rakastajastaan.
"Miksi et puhu mitään, Laura?" kysyi mies väkinäisen iloisesti. "Etkö
voi sanoa, mihin suuntaan meidän on ajettava?"
"Voin kyllä", vastasi Laura, äänessä omituinen pelon sävy.
Sitten hän lausui joitakin hajanaisia lauseita, jotka näyttivät
todistavan, ettei hän epäillyt mitään. Vihdoin signor nykäisi
ohjaksista, jolloin väsynyt hevonen pysähtyi.
"Me olemme pulassa", virkkoi hän.
Laura vastasi vilkkaasti: "Anna ohjakset minulle ja mene sinä tuonne
kukkulan laelle katsomaan suuntautuuko tie sieltä oikeampaan. Hevonen
voi sill'aikaa levähtää ja jos tien suunta ei muutu, ajamme takaisin
ja valitsemme toisen tien."
Ehdotus tuntui olosuhteisiin katsoen hyvältä, varsinkin kun se
tehtiin erittäin vakuuttavalla äänellä. Signor Smithozzi luovutti
ohjakset Lauralle -- täysin turha toimenpide, sillä hevonen oli niin
väsynyt, ettei pyrkinyt hievahtamaankaan -- astui vaunuista ja lähti
astelemaan lumista tietä, kunnes hävisi näkyvistä.
Hän oli tuskin ehtinyt poistua, kun Laura odottamattoman kiireesti
sitoi ohjakset vaunujen laitaan, astui maahan, juoksi ahteen alle ja
ryömi aidan aukosta metsään, joka siinä kohden reunusti tietä. Sinne
hän piiloutui tuuheaan pensaaseen, painui kokonaan oksien peittoon ja
kuunteli henkeään pidättäen. Mutta syvää hiljaisuutta ei häirinnyt
mikään muu kuin silloin tällöin oksalta liukuva lumi tai joku valkean
tanteren yli juokseva eläin. Päästyään vihdoin varmuuteen siitä,
ettei hänen seuralaisensa ollut häntä löytänyt tai ei ollut asiain
tällä kannalla ollen halunnut sitä tehdä, hän ryömi pensaasta ja
saapui tunnin kuluessa takaisin hotelliin.
Lähemmäksi tultuaan Laura saattoi nähdä, ettei hotelli ollut pimeä,
kuten hän ehkä oli otaksunut. Kaikki merkit viittasivat siihen, että
koko asujamisto oli jalkeilla, sillä rakennuksen edustalla liikkui
valoja edestakaisin. Lauran kasvoille kohosi tyytyväisyyden ilme, kun
hän huomasi, ettei hälinän aiheena ollut hänen barytoninsa ja pikku
valjakkonsa, mutta kohta muuttui tyytyväisyys suruksi ja peloksi,
kun hän lyhtyjen valossa näki paareilla makaavaa miestä kannettavan
hotellin eteiseen.
"Minä olen tämän aiheuttanut", kuiskasi hän vapisevin huulin. "Hän
on surmannut hänet!" Hän riensi ovelle ja kysyi ensimmäiseltä
tapaamaltaan henkilöltä, oliko paareilla makaava mies kuollut.
"Ei, miss", vastasi työmies tarkastellen odottamatonta ilmestystä
kiireestä kantapäähän. "Sanovat hänen olevan vielä elossa, vaikka
tajutonna. Hän on pudonnut tai syösty putoukseen; otaksutaan, että
hänet on syösty. Se on sama herrasmies, joka hiljattain saapui vanhan
lordin seurassa ja sitten, kuten luullaan, lähti ulos erään hiukan
aikaisemmin tulleen ulkomaalaisen kanssa. Niin olen ainakin minä
asian käsittänyt."
Laura meni sisään, ilmoitti mitä avomielisimmin olevansa
haavoittuneen vaimo ja istuutui heti hoitajattareksi hänen vuoteensa
viereen. Kahden kutsutun lääkärin saavuttua hän sai tietää miehensä
haavoittuneen niin vaarallisesti, että oli hyvin vähän toivoa hänen
paranemisestaan ja että suoranainen ihme oli pelastanut hänet
heti kuolemasta, kuten hänen vihollisensa ilmeisesti oli toivonut
tapahtuvan. Laura tiesi, kuka vihollinen oli, ja häntä puistatti.
Laura valvoi koko yön, mutta hänen miehensä ei tietänyt mitään hänen
läsnäolostaan. Seuraavana päivänä hän näytti hänet tuntevan ja
iltasella hän kykeni puhumaan. Hän kertoi lääkäreille, että signor
Smithozzi tosiaankin oli syössyt hänet putoukseen, mutta Lauralle
hän ei virkkanut mitään, eipä edes vastannut hänen kysymyksiinsä,
nyökkäsi vain jokaisen huomaavaisuuden johdosta, mutta ei mitään sen
enempää.
Parin päivän kuluttua lääkärit selittivät hänen kaikesta päättäen
toipuvan, huolimatta vakavista vammoistaan. Smithozzia etsittiin
innokkaasti, mutta toistaiseksi ei hänestä ollut löydetty jälkeäkään,
vaikka katuvainen Laura oli kertonut kaikki mitä tiesi. Mikäli
saattoi arvata, oli hän ajoneuvojen luo palattuaan hakenut ladyä niin
kauan kuin oli jaksanut. Sitten hän oli lähtenyt Cliff-Martiniin,
myynyt seuraavana aamuna hevosen ja ajopelit ja luultavasti
matkustanut postivaunuissa lähimmälle rautatieasemalle. Alkuperäinen
matkasuunnitelma siis oli muuttunut ainoastaan sikäli, että hän oli
matkustanut yksin.
* * * * *
Pitkän ja väsyttävän toipumisen aikana Laura valvoi vuorokausia
ja viikkoja puolisonsa vuoteen ääressä niin uutterasti ja
uskollisesti, että mikä hyvänsä vähäisempi harha-askel olisi siten
tullut sovitetuksi. Pian kumminkin ilmeni, ettei hänen miehensä
ollut antanut hänelle anteeksi. Kaikista pienistä palveluksistaan,
pielusten asettelemisesta, siteitten vaihtamisesta tai lääkkeitten
tarjoamisesta, Laura tuskin sai muuta kiitosta kuin pari lyhyttä
sanaa, jotka sairas luultavasti olisi lausunut mille naiselle
tahansa, joka olisi sellaisia palveluksia hänelle tehnyt.
"Rakas, rakas James", virkkoi Laura eräänä päivänä kumartuen ylen
liikutettuna miehensä puoleen. "Kuinka oletkaan saanut kärsiä! Se on
ollut liian kauheata! Minä iloitsen nyt paranemisestasi enemmän kuin
voin sanoin kuvailla. Minä olen sitä rukoillut -- ja valitan tekoani;
minä olen viaton, mitä tulee kaikkein pahimpaan ja -- minä toivon,
ettet pidä minua kovin kehnona, James!"
"En ollenkaan. Sinä olet mielestäni erittäin hyvä --
sairaanhoitajattarena", vastasi hän, heikossa äänessä ivallisen
ankara vivahdus.
Laura vuodatti hiljaa muutamia kyyneleitä eikä puhunut sinä päivänä
enää mitään.
Signor Smithozzi näytti päässeen pakoon tavalla tai toisella.
Väitettiin, ettei hän ollutkaan käyttänyt postivaunuja, vaikka oli
epäilemättä poistunut maasta. Joka tapauksessa oli hyvin epävarmaa,
voitaisiinko hänet löytää. Kapteeni Northbrook toipui saamistaan
vammoista. Kävipä vielä selväksi, että hän muutaman viikon kuluttua
olisi jokseenkin täysin entisellään. Oli myös ilmeistä, että
Laura, joka salaa toivoi miehensä antavan hänelle anteeksi yhä
moitittavammalta näyttävän ajattelemattomuuden, samalla kovin epäröi,
millaiseksi heidän suhteensa tuonnempana tulisi muodostumaan. Asioita
hämmensi vielä se seikka, ettei ainoastaan hän jäänyt karanneena
vaimona vaille miehensä anteeksiantoa, vaan että sitäpaitsi hän ja
hänen miehensä olivat karannut pariskunta, joka oli jäänyt vaille
hänen isänsä anteeksiantoa. Vanha herra näet ei ollut lähettänyt
kummallekaan mitään tietoa senjälkeen kun oli majatalossa heistä
eronnut. Lauran lähimpänä huolena kumminkin oli saada anteeksi
puolisoltaan, joka sairasvuoteessaan maaten ehkä hautoi mielessään
Brabantion tunnettuja sanoja: "Hän on pettänyt isänsä ja kenties
sinutkin."
Sillä kannalla olivat asiat, kunnes kapteeni Northbrook oli kyllin
terve voidakseen ryhtyä kävelemään. Silloin hän muutti vaimoineen
hiljaiseen taloon etelärannikolle, missä hänen paranemisensa edistyi
nopein askelin. Eräänä päivänä, kun he vaelsivat kallioilla ja James
tapansa mukaan nojasi vaimonsa käsivarteen, sanoi hän ilman mitään
johdantoa: "James, kuulehan -- jos minä edelleenkin pysyn sellaisena
kuin nyt, koetan täyttää pienimmänkin toivomuksesi enkä milloinkaan
ajattele muuta kuin sinun parastasi, niin etkö voisi -- koettaa
hiukan pitää minusta?"
"Minun täytyy tarkoin harkita asiaa", vastasi James, kuivasti ja
synkästi kuten aina nyttemmin. "Sen tehtyäni ilmoitan mitä ajattelen."
Illan kuluessa ei vastausta kuulunut, vaikka Laura viipyi tavallista
kauemmin järjestämässä hänen vuodettaan yöksi. Hän asetti kynttilän
syrjään, jottei sen valo häntä häiritsisi, näki hänen vaipuvan uneen
ja vetäytyi sitten hiljaa omaan huoneeseensa. Kun he seuraavana
aamuna kohtasivat toisensa aamiaispöydässä, kysyi Laura tapansa
mukaan, miten hän oli yönsä nukkunut ja lisäsi, keskeyttäen hänen
vastaustaan seuranneen vaitiolon: "Oletko nyt harkinnut?"
"En, minä en ole harkinnut riittävästi voidakseni sinulle vastata."
Laura huokasi, mutta se ei auttanut; päivä kului vitkalleen,
ankarasti Lauraa rasittaen ja suoden Jamesille tavanmukaisen lisän
uusia voimia.
Seuraavana aamuna Laura uudisti kysymyksensä katsoen miestään suoraan
silmiin niin epätoivoisesti kuin olisi koko hänen elämänsä riippunut
hänen vastauksestaan.
"Minä olen harkinnut", vastasi James.
"Ah!"
"Meidän täytyy erota."
"Voi, James!"
"Minä en voi antaa sinulle anteeksi; ei kukaan mies voisi sitä tehdä.
Olen tallettanut sinua varten riittävät varat, niin että voit viettää
huoletonta elämää, tekipä isäsi mitä tahansa. Minä aion myydä koko
omaisuuteni ja hävitä tältä maapallon kulmalta."
"Onko päätöksesi järkähtämätön!" kysyi Laura toivottomana. "Minulla
ei ole ketään, joka v-v-välittäisi -- --"
"Päätökseni on järkähtämätön", vastasi James lyhyesti. "On parasta,
että eroamme täällä. Sinä palaat isäsi luo. Minulla ei ole mitään
syytä seurata sinua, koska minun läsnäoloni ainoastaan estäisi sitä
anteeksiantoa, joka luultavasti tulee osaksesi, jos palaat yksin. Me
sanomme toisillemme hyvästi kolmen päivän kuluttua. Toivon voivani
silloin matkustaa."
Surun murtamana vetäytyi Laura huoneeseensa. Hänen miehensä kulutti
jäljelläolevat kolme päivää kirjoittaen kirjeitä ja järjestellen
asioitaan, mutta virkkoi vaimolleen tuskin sanaakaan. Heidän
lähtöpäivänsä valkeni, mutta ennenkuin oli ehditty valjastaa hevoset,
joiden piti kuljettaa heidät eri suuntiin, kauas toisistaan ja
luultavasti iäksi, saapui aamun posti.
Siinä oli kirje kapteenille, ei Lauralle -- hänelle ei tullut
milloinkaan kirjeitä. Tällä kertaa sisältyi kapteenin kirjeeseen
kumminkin erityinen tiedonanto Lauraa varten. Hän luki sen ja
katsahti avuttomana mieheensä.
"Rakas isäni -- on kuollut!" huudahti hän. Hetkisen kuluttua hän
lisäsi kuiskaten: "Minun täytyy matkustaa kotiin hautaamaan hänet...
Etkö tahdo tulla mukaani, James?"
James tuijotteli mietteissään ulos ikkunasta. "Luulenpa, että
sellainen toimi on perin hankala yksinäiselle naiselle", virkkoi
hän kylmästi. "Vai niin, vai niin -- setä parka! -- No, minä lähden
mukaasi ja autan sinua tässä asiassa."
Niinpä he matkustivat yhdessä, eivätkä erikseen, kuten oli
suunniteltu. On turhaa kertoa yksityiskohtaisesti matkasta ja
niistä surullisista viikoista, jotka he sitten viettivät Lauran
isän kodissa. Lordi Quantockin tila oli hieno, vanha rakennus, jota
ympäröi oma puisto ja jossa miehellä ja vaimolla oli mitä parhaat
mahdollisuudet välttää toisiaan tai tehdä sovinto, jos niin halusivat
-- ja ainakin toinen heistä halusi sitä. Kapteeni Northbrook ei
ollut saapuvilla testamenttia luettaessa. Laura meni myöhemmin häntä
tapaamaan ja näki hänen kokoavan papereitaan. Hänen aikomuksenaan oli
nyt avustustyön päätyttyä, lähteä jo seuraavana aamuna.
"Hän on jättänyt minulle koko omaisuutensa!" kertoi Laura miehelleen.
"James, kuulehan, etkö voi antaa minulle anteeksi ja jäädä luokseni?"
"Minä en voi jäädä."
"Miksi et?"
"Minä en voi jäädä", toisti mies.
"Mutta miksi et?"
"Minä en sinusta pidä."
Hän teki kuten oli sanonut. Kun Laura seuraavana aamuna tuli
huoneestaan, kerrottiin hänelle, että James oli lähtenyt.
* * * * *
Laura kesti kaksinkertaisen menetyksensä niin hyvin kuin voi. Se
komea herraskartano, jossa hän tähän saakka oli asunut, siirtyi
kaikkine historiallisine aarteineen hänen isänsä arvonimen perijälle,
mutta hänen oma tilansakaan ei ollut halveksittava. Sen ympärillä
levisi lehväinen puisto, täynnä puita, joiden ikä oli kaksitoista
kertaa korkeampi kuin hänen; puiston tuolla puolen oli metsä, metsän
tuolla puolen sijaitsivat vuokralaisten tilukset. Koko tämä kaunis
ja rauhallinen alue kuului hänelle. Siitä huolimatta hän pysyi
yksinäisenä, katuvana, masentuneena olentona, joka olisi mielellään
luovuttanut suurimman osan omaisuuttaan, jos olisi siten voittanut
takaisin sen miehen läheisyyden ja kiintymyksen, jonka karuus
ja velttouskin -- samat ominaisuudet, jotka aikaisemmin olivat
vieroittaneet heidät toisistaan -- nyt näyttivät hänestä ihailtavilta
luonteenominaisuuksilta.
Hän toivoi toivomistaan, mutta turhaan. Kapteeni Northbrook ei
muuttanut mielipidettään eikä palannut. Hän ei ollut niitä miehiä,
jotka muuttavat mielipidettään -- se oli Lauran lopultakin pakko
tajuta. Niinpä hän heitti kaiken toivon ja vaipui jonkinlaiseen
konemaisen totunnaiseen olotilaan, joka jossakin määrin huumasi hänen
suruansa, tosin sen luontaisen hilpeyden ja säteilevän vallattomuuden
vahingoksi, joka aikaisemmin oli lumonnut kaikki hänen tuttavansa
-- joskin ehkä toisaalta juuri nämä ominaisuudet olivat osaltaan
aiheuttaneet hänen onnettomuutensa.
Minä liioittelisin, jos sanoisin Lauran vuosien kuluessa kokonaan
menettäneen kauneutensa. Mutta aika, kuten tiedetään, ei ole mikään
armahtaja, eikä se mitenkään tehnyt poikkeusta, kun oli kysymyksessä
nainen, jolla oli vuosiensa painon lisäksi suruja kannettavanaan.
Olipa tuon asian laita miten tahansa, joka tapauksessa kului
yksitoista vuotta, Laura Northbrook oli yhä talon ja tilan ainoa
valtiatar eikä ollut kertaakaan kuullut miehestään. Kaiken
todennäköisyyden mukaan hän oli kuollut vieraalla maalla, ja monta
naimatarjousta sai Laura ottaa vastaan tuon todennäköisyyden vuosien
kuluessa yhä enemmän lähetessä varmuutta. Hän ei kumminkaan näyttänyt
milloinkaan pitävän uutta avioliittoa edes mahdollisena. Mahdotonta
on sanoa, toivoiko hän vielä miehensä palaavan; joka tapauksessa hän
edelleenkin vietti ihan samanlaista elämää kuin ensimmäisinä kuutena
kuukautena hänen lähtönsä jälkeen.
Lauran yksinäisyyden kahdestoista vuosi ja hänen elämänsä
kolmaskymmenes vuosi oli kulumassa. Lähestyi se surullinen
vuodenaika, joka oli nähnyt hänen kärsimystensä alkuvaiheet. Joulu
näytti tulevan pikemmin märkä kuin kylmä: puista, jotka ympäröivät
Lauran kartanoa putoilivat sadepisarat yksitoikkoisesti päivät
pääksytyksin. Eräänä jouluviikon päivänä kello kolmen ja neljän
välillä nähtiin vuokravaunujen lähestyvän kartanoa ja pysähtyvän
läheisen kukkulan laelle. Ajoneuvoista nousi keski-ikäinen herrasmies.
"Ei tarvitse ajaa kauemmaksi", virkkoi hän ajomiehelle. "Sade
näyttää melkein tyystin tauonneen. Minä hieman kävelen ja palaan
päivällisaikaan majataloon."
Ajomies kosketti hattuaan, käänsi hevosensa ja ajoi takaisin, kuten
oli käsketty. Hänen hävittyään näkyvistä mies lähti eteenpäin, mutta
ei ollut kulkenut montakaan askelta, kun alkoi jälleen rankasti
sataa. Kävelijä ei siitä paljoa välittänyt, kulkihan vain eteenpäin,
kunnes saapui Lauran veräjälle. Taivas oli pilvessä ja päivä lyhyt,
joten oli ihan pimeä hänen vihdoin seisoessaan talon edustalla. Hänen
ulkoasunsa, joka hänen ajoneuvoista astuessaan oli ollut moitteeton,
muistutti nyt läpimärkää kulkijaa, jolle ei ollut siunautunut liian
paljon maallista hyvyyttä. Hän pysähtyi vain hetkiseksi pääoven eteen
ja meni sitten palvelijain puolelle, ikäänkuin olisi noudattanut
ennen laatimaansa suunnitelmaa. Hänen soitettuaan saapui palvelija,
jolta hän tiedusteli, sallittaisiinko hänen kuivata vaatteitaan
keittiössä tulen ääressä.
Poika poistui ja palasi kuiskutellen keittäjättären seurassa, joka
ilmoitti läpimärälle ja loan tahrimalle miehelle, että vaikka hänellä
ei ollutkaan tapanaan päästää sisään tuntemattomia, hän kumminkaan
ei voinut kieltää tulijaa kuivaamasta itseään, koska ilta oli perin
kolea ja sateinen. Kulkija astui sisään ja sijoittui tulisijan ääreen.
"Tämän talon isäntä on varmaan hyvin rikas herra?" kysyi hän
katsellen vartaassa kääntyvää paistia.
"Hän ei ole herra, vaan rouva", vastasi keittäjätär.
"Leski, vai kuinka?"
"Tavallaan. Ihmisparka -- hänen miehensä matkusti ulkomaille eikä ole
vuosikausiin antanut itsestään tietoa."
"Rouva kai lohduttaa itseänsä ahkerasti seurustelemalla?"
"Ei, ei ollenkaan -- vieraita ei käy juuri nimeksikään. Täällä
palvelee kuin nunnaluostarissa."
Sanalla sanoen: kulkijan, joka oli aluksi otettu kovin kylmästi
vastaan, onnistui avoimella ja rakastettavalla käytöksellään johtaa
keittiön naisväki erittäin luottavaiseen keskusteluun, jossa
esitettiin Lauran historia yksityiskohtia myöten hänen miehensä
lähtöpäivästä aina näihin asti. Palvelijain tiedonannoissa oli
silmiinpistävimpänä piirteenä Lauran järkkymätön uskollisuus miehensä
muistolle.
Saatuaan kaikki haluamansa tiedot -- muun muassa sen, että Laura nyt,
kuten tavallisesti, oli yksinään -- kulkija sanoi olevansa aivan
kuiva ja lähti niinkuin oli tullutkin, kiitettyään palvelijattaria
heidän osoittamastaan ystävällisyydestä. Hävittyään pimeään hän
kumminkaan ei kääntynyt ajotielle, jota pitkin oli tullut, vaan meni
suoraa päätä ulko-ovelle. Hän soitti, ja oven avasi palvelija, jota
hän ei ollut nähnyt talon toisessa päässä viivähtäessään.
Palvelijan kysyttyä hänen nimeänsä hän vastasi virallisesti: "Olkaa
hyvä ja ilmoittakaa jalosukuiselle mrs Northbrookille, että se mies,
jota hän monta vuotta sitten ankaran onnettomuuden jälkeen hoiti, on
tullut kiittämään häntä."
Palvelija vetäytyi pois ja viipyi verrattain kauan, ennenkuin mitään
enempää tapahtui. Sitten hänet johdettiin vastaanottohuoneeseen,
jonka ovi sulkeutui hänen jälkeensä.
Laura istui sohvassa vapisten ja kalpeana. Hän avasi huulensa ja
ojensi kätensä tulijaa kohti, mutta ei saanut lausutuksi sanaakaan.
Mutta tulija ei pyytänytkään yhtään sanaa -- vaieten he syleilivät
toisiaan.
Seuraavina päivinä kierteli maaseudulla ja lähimmässä kaupungissa
ihmeellisiä huhuja. Mutta tässä maailmassa totutaan kaikkeen,
joten jalosukuisen mrs Northbrookin kauan kadoksissa olleen miehen
palaamiseen piankin suhtauduttiin jokseenkin tyynesti.
Muutamia päiviä myöhemmin tuli joulu, ja Laura Northbrookin näihin
asti autio talo säteili nyt kivijalasta kattoon asti valoa ja iloa.
Talo tosin ei ollut vieraita tulvillaan, mutta useita oli sentään
saapunut, ja kuluneitten kahdentoista vuoden synkkä horrostila
oli vihdoin ohi. Se riemu, joka oli taloon saapunut vanhan vuoden
lopulla, ei vähentynyt uuden alkaessa, ja kahdentoista kuukauden
jälleen mentyä menojaan oli Northbrookin riutuneeseen sukuun
puhjennut uusi vesa.
* * * * *
Tarinan päätyttyä seuran jäsenet kiittivät kertojaa hieman
ihmeissään, sillä kukaan ei ollut luullut keikarilla olevan
kertojanlahjoja. Vaikka oli päätetty, että tämä tarina oli oleva
viimeinen, halusivat muutamat kuuntelijat jäädä piippujensa ja
lasiensa ääreen kaivelemaan esille vielä joitakin tapauksia seudun
sukuhistoriasta. Suuri enemmistö kuitenkin piti parempana, että
vetäydyttäisiin vihdoin yösijoilleen.
Ulkona oli aivan pimeä; vain siellä täällä tuikutti surkea katulyhty
ja välkkyi valoa puodista, joka vielä oli auki, huolimatta siitä,
ettei varmaan yksikään sielu lähtenyt lokaiselle kadulle tänä
myöhäisenä iltahetkenä.
Yksitellen, kaksittain tai kolmittain nousivat luonnonhistoriallisen
ja muinaistieteellisen seuran jäsenet paikoiltaan, pudistivat
toistensa käsiä, sopivat seuraavasta kohtaamisesta ja vetäytyivät
kukin asuntoonsa (ilmaiseen tai vuokrattuun) siinä toivossa, että
huomispäivä valkenisi kauniina. Vasta monen kuukauden kuluttua,
seuraavan kesän kokouksessa, tulisi heillä jälleen olemaan tilaisuus
seurustella niin luontevasti kuin nyt. Punakka mallasmestari,
esimerkiksi, tiesi varsin hyvin, että jos hän lähestyväin markkinain
aikana sattuisi kadulla kohtaamaan ystävänsä puheenjohtajan,
everstin, rovastin tai kirjatoukan, niin he kulkisivat hänen
ohitsensa vain kohteliaasti nyökäten, puheenjohtaja ja eversti
sosiaalisista, kirjatoukka älyllisistä ja rovasti moraalisista
syistä -- viimeksimainittu, joka oli ankara raittiusmies, vältti
näet kaikkea, mikä vähänkin haiskahti maltailta. Hempeäluontoinen
jäsen tiesi, että jos hän sattuisi vaelluksillaan kohtaamaan
ystävänsä kirjatoukan, nenä kiinni jossakin somassa nidoksessa, niin
hänen seuransa ei olisi läheskään yhtä tervetullut kuin tänään,
ja puheenjohtaja, aristokraatti ja maanviljelijä tiesivät, että
politiikka, urheilu, perhe- ja talousasiat estäisivät heitä pitkät
ajat mietiskelemästä niiden naishenkilöiden kohtaloita, jotka olivat
jo vuosikymmeniä sitten maatuneet maaksi, miten kauniita ja ylhäisiä
lienevät aikoinaan olleetkin.
Viimeinenkin seuran jäsen vihdoin lähti, vahtimestari sammutteli
lieden tulta, ylihoitaja lukitsi ovet, ja kohta oli jäljellä yksi
ainoa liekki, joka hiilen kärjessä pyörähdellen sai ichtyosauruksen
luut liikahtelemaan, loi eloa täytettyjen lintujen silmäteriin ja
hymyn väikettä Vespasianuksen sotilaiden vernissattuihin pääkalloihin.
_Loppu_.