Esittänyt Mies hyvästä perheestä.
Kun matkustaa Casterbridge'istä Ivellin kaupunkiin, näkee tien
oikealla puolella muurivihreän peittämän linnamaisen herraskartanon.
Vaikka rakennus on verraten hyvin säilynyt, ovat sen alkuperäiset,
valtavat mittasuhteet kuitenkin melkoisesti supistuneet. Sitäpaitsi
se on, rakennusta välittömästi ympäröivää suhteellisen pientä
puistoaluetta lukuunottamatta, eristetty niistä muhkeista tiluksista,
jotka aikaisemmin kuuluivat sen omistajalle. Kartanossa näet asusti
ennen muinoin Drenghardien eli Drenkhardien vanha aatelissuku,
jonka miespuolinen haara on nykyjään sammunut ja jonka nimi seudun
paikalliskronikkain mukaan merkitsee _Strenuus Miles, vel Potator_.
Muutamiin suvun jäseniin jälkimmäinen mainesana ei ollenkaan sopinut;
kuten tiedämme, oli eräs heistä kaksintaistelussa tämän seikan
vuoksi. Nyt emme kumminkaan puhu siitä.
Kuningas Jaakko ensimmäisen hallituksen alkupuolella oli nuori
jalosyntyinen ja erinomaisen kaunis nainen vierailemassa muutamien
sukulaisten luona, jotka asuivat lähellä Drenghardin kartanoa. Hän
oli mitä hienointa sukuperää; ah, sellaista verta kuin hänen lienee
nykyjään tuskin olemassa! Hän ei ollut kovin rikas, mutta hänen
sanottiin saavan riittävät myötäjäiset, ja hän oli niin kaunis ja
hänen käytöstapansa niin hurmaava, että kosijoita ilmestyi kuin
sieniä sateella, missä hän vain näyttäytyikään. Hänen äidilleen
kreivittärelle, ainoalle likisukulaiselle, tämä seikka aiheutti
melkoista huolta. Näiden kosijain joukossa oli kolme, joita eivät
tyttären nuoruutta koskevat äidin valitukset eikä neitosen pilkanteko
kyennyt lannistamaan, nimittäin sir Johan Gale, sir William Hervy ja
tunnettu sir George Drenghard, mainitsemani Drenghard-suvun jäsen.
He olivat, kumma kyllä, kaikin yhtä arvokkaat. Senvuoksi pelkäsi
jokainen toisten voittavan hänen suosionsa, ja moninaiset olivat ne
tekosyyt, joiden nojalla he yrittivät häntä tavata. Koska he eivät
tyytyneet kaikkien ajateltavissa olevien aiheiden nojalla käymään
sen sukulaisen luona, jonka kodissa hän vieraili, pidättivät he
häntä hänen kävellessään ja ratsastaessaan ja jos joku heistä sattui
yllättämään toisen yrittämässä osoittaa hänelle liian ilmeistä
huomaavaisuutta, johti odottamaton tapaaminen usein kiivaaseen
toraan. Silloin kävivät molemmat ihailijat niin kiihkeiksi, että
neitonen tuskin tunsi olevansa turvassa heidän läheisyydessään. Hän
oli kuitenkin reipas ja urhea nainen, jota ei ollut niinkään helppo
säikyttää; hänen luonnonlaatuunsa kuului terhakka uskaliaisuus, joka
vivahti veikistelyyn.
Eräässä näistä kohtauksista, joka tapahtui hänen sukulaisensa
puutarhassa ja muodostui niin kiivaaksi, että uhkasi päättyä
kaksintaisteluun, katsoi hän olevan välttämätöntä puuttua asiaan.
Ylväästi kääntyen kiistailevan parin puoleen hän julisti, että se,
joka tästä lähtien rikkoo rauhan, ei saa enää lähestyä häntä, olipa
riidan aihe mikä tahansa. Siten hän toivoi voivansa täydellisesti
ehkäistä näiden kohtausten uudistumisen tekemällä riidan rakentamisen
sen esineestä karkoittavaksi esteeksi.
Molempain aatelismiesten näyttäessä saamansa läksytyksen jälkeen
vielä perin noloilta ilmestyi paikalle kolmas, joka hänkään ei
koskaan ollut kaukana. Neitonen lausui hänelle saman varoituksen.
Nähdessään kuinka voimakkaasti hänen päättävä käytöksensä heihin
vaikutti hän heltyi ja lisäsi veitikkamaisesti hymyillen:
"Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä, te hupsut miehet. Kunhan
odotatte koreasti, niin minä nain teidät jokaisen vuorollaan!"
He nauroivat tuolle päähänpistolle sydämestään ikäänkuin olisivat
olleet kaikkein parhaat ystävät. Mutta neitonen punastui ja näytti
olevan sangen hämillään, sillä hän ei ollut otaksunut, että hänen
leikilliset sanansa kaikuivat niin omituisilta. Siten päättyneestä
kohtauksesta koitui hyviä seurauksia sikäli, että kilpakosijain
katkeramielisyys väheni. He toistivat hänen sanojaan hilpeästi ja
usein ystävilleen ja kylänmiehilleen, mikä seikka, jos hänellä olisi
ollut siitä aavistustakaan, olisi saanut hänet sitäkin enemmän
katumaan ajattelematonta lausuntoansa.
Aikojen kuluessa tilanne selvisi: kaunis lady Penelope (kuten häntä
nimitettiin) suoritti valintansa. Hän päätti ottaa näistä kolmesta
aatelismiehistä vanhimman, sir George Drenghardin, sen herraskartanon
omistajan, jota äsken kuvailimme ja josta niinmuodoin tuli hänen
kotinsa. Koska hänen puolisonsa oli rakastettava mies ja molemmat
perheet olivat täysin yhtä hyvässä maineessa, joskaan ei sulhanen
ollut yhtä jalosukuinen, katsottiin hänen menetelleen oikein
kunnioittaessaan valinnallaan juuri sir Drenghardia.
Mutta kukaan ei voi ennakolta sanoa, mitä tulevaisuuden tumman ja
läpinäkymättömän verhon takana piilee. Muutaman kuukauden kuluttua
kuoli hänen puolisonsa, joka oli taipunut nauttimaan liian paljon
pöydän antimia, ja lady Penelope jäi yksin vallitsemaan hänen
taloansa. Näihin aikoihin hän luultavasti oli kokonaan unhottanut
kosijoilleen antamansa yleislupauksen, mutta kosijat eivät olleet
sitä unohtaneet. Ja koska hän nyt oli vapaa menemään uusiin
naimisiin, ilmestyi sir John Gale hänen ovelleen niin pian kuin se
suinkin oli soveliasta.
Lady Penelope ei häntä erikoisesti rohkaissut, sillä hän antoi
etusijan sir Williamille, jota hän totta puhuen oli usein muistellut
lyhyen avioelämänsä aikana. Mutta hän ei ollut vielä palannut. Ladyn
sydän alkoi taipua hänen puoleensa siinä määrin, että hän jo kautta
rantain vihjaili ystävilleen odottavansa huomaavaisuudenosoitusten
uudistumista. Sir William ei kumminkaan tajunnut hänen varovaisia
viittauksiaan ja vältti pitkät ajat kaikkea lähentelyä. Sill'aikaa
osoittautui sir John, joka oli nyttemmin korotettu paroonin arvoon,
väsymättömäksi. Lady Penelope puolestaan oli hieman loukkaantunut
nähdessään miten hidas hänen suosimansa henkilö oli.
"Mitäpä tuosta", sanoivat leikkiä laskien hänen ystävänsä (jotka
hyvin tiesivät, mitä hän oli tullut sanoneeksi), "mitäpä tuosta?
Miksi et ota heitä siinä järjestyksessä kuin he ilmoittautuvat?"
Tuo suututti häntä sitäkin enemmän. Valittaen vieläkin, että oli
tullut lausuneeksi nuo varomattomat sanat, hän suostui itsepintaisen
sir Johnin ehdotelmiin. Heidät vihittiin kauniina kevätaamuna,
suunnilleen siihen aikaan, jolloin sir William parka vihdoinkin
huomasi olevansa mahdollinen ja valmistautui kiiruhtamaan kotiin
vieraasta hovista vakuuttaakseen lady Penelopelle tunteensa
muuttumattomuutta. Englantiin saapuessaan hän heti kuuli murheellisen
uutisen.
Jos sir William kärsi siitä äkillisestä päätöksestä, jonka lady
Penelope oli tehnyt hänen näennäisen välinpitämättömyytensä vuoksi,
niin lady itse kärsi vielä enemmän. Hän näet ei ehtinyt olla
kauankaan sir John Gale'in puolisona, kun mies jo pyrki hänelle
kostamaan kaikkia niitä vaivoja ja kaikkea sitä ajanhukkaa, mikä
hänelle oli kosinnasta aiheutunut. Yhä useammin alkoi sir John tehdä
vaimolleen tiettäväksi, ettei pitänyt häntä niiden ponnistusten
arvoisena, joihin hänen oli ollut antauduttava hänet saadakseen,
eikä niitä pistosanoja ansainneena, joita kilpakosijat olivat
samasta syystä hänelle viskelleet. Näitä ja muita yhtä sydämettömiä
lausuntoja hän toisteli niin usein, että sai vaimo raukan katkerasti
itkemään. Onnistuipa hänen melkein täydellisesti tuhota se iloinen
luonnonlaatu, joka oli aikaisemmin ollut tälle reippaalle naiselle
ominainen. Vähitellen huomasivat kaikki hänen ystävänsä, että hän oli
kovin onneton. Ja kauniin naisen kohtalo näytti sitäkin kovemmalta,
kun hänen miehensä, jonka oma talo oli pieni ja vaatimaton rakennus,
oli asettunut siihen komeaan kartanoon, jonka ladyn ensimmäinen mies
oli jättänyt hänen yksin käytettäväkseen.
Mutta niin ajattelemattomia ovat ystävät, että kun hän salaa uskoi
heille huoliaan, he vastasivat iloisesti: "Hyvä Jumala, mitä se
haittaa; sinullahan on vielä kolmas odottamassa!" Sellainen sopimaton
lausunto herätti hänessä ankaraa närkästystä, ja hän huomautti
ystävilleen, ettei niin vakavasta asiasta käynyt leikkiä laskeminen.
Kiusallisen selvää oli joka tapauksessa, että lady-raukka olisi
mieluummin ollut kolmannen kosijan puolisona, ja monet moittivat
kovin hänen liian äkillistä valintaansa. Saatuaan tietää, että hän
oli naimisissa, oli sir William palannut vieraille maille eikä
hänestä ollut sen koommin kuultu.
Pari kolme kovaa vuotta vietti lady Penelope kurituksessa ja Herran
nuhteessa sir Johnin puolisona syvästi valittaen erehdystään ja
huokaillen sitä, jonka hän ei uskonut milloinkaan palaavan. Sitten
sattui hänen miehensä lievästi sairastumaan. Muutamia päiviä
myöhemmin, istuessaan miehensä huoneessa tuijotellen ulos ikkunasta,
lady Penelope näki lähestyvän henkilön, joka tuntui hyvin tutulta.
Hän vetäytyi pois sairashuoneesta ja näki sir William Hervyn laihana
ja uupuneena astuvan portista pihamaalle. Hän meni tulijaa vastaan.
"Minä kuljin Casterbridge'in kautta", virkkoi hän hämillään
ja kunnioittavasti, "ja päätin poiketa tiedustelemaan Teidän
Armonne vointia. En voinut olla sitä tekemättä", lisäsi hän,
"ja samalla tietysti halusin käydä tapaamassa teidän miestänne,
vanhaa tuttavaani... Mutta Penelope, sinähän näytät sairaalta ja
surulliselta!"
"Sydämeni on kipeä, siinä kaikki", vastasi lady Penelope.
He voivat huomata toisissaan mielenliikutusta, jota ei kumpikaan
halunnut ilmaista, ja he seisoivat senvuoksi kauan katsellen toisiaan
vaieten, kyynelsilmin.
"Hän ei kohtele sinua hyvin, olen kuullut kerrottavan", sanoi sir
William. "Jumala häntä armahtakoon, jos armahtaminen lie mahdollista!"
"Hiljaa, hiljaa!" kehoitti lady Penelope rauhatonna.
"Ei, minä lausun julki, mitä minulla on sydämelläni", vastasi hän.
"Kieleni on vapaa, sillä minä en ole teidän kattonne alla. Miksi et
odottanut minua, Penelope, tai lähettänyt minulle selvempää tietoa?
Minä olisin matkustanut yötä päivää päästäkseni luoksesi."
"Liian myöhään, William, älä sitä kysy", sanoi lady Penelope
yrittäen rauhoittaa häntä kuten entisinä aikoina. "Mieheni ei voi
tänään hyvin, mutta tulee luultavasti pian jälleen terveeksi. Sinun
täytyy tulla vielä kerran, jotta kohtaat hänet, ennenkuin lähdet
Casterbridge'istä."
Heidän katseensa osuivat yhteen. Molemmat ajattelivat lady Penelopen
kevytmielisiä sanoja, joiden mukaan hän tulisi naimaan kaikki kolme
kunkin vuorollaan, ja molemmat ajattelivat, että lupaus oli jo
toteutunut kahdelta kolmannekselta. Lady Penelopelle tämän muiston
eloonherääminen tuntui olevan epämieluista, sillä hän sanoi jälleen
nopeasti: "Tule takaisin päivän parin kuluttua, kun mieheni on niin
toipunut, että voi ottaa sinut vastaan."
Sir William lähti, ja lady Penelope palasi miehensä huoneeseen. Sir
John kohottautui pielukseltaan ja kysyi: "Vaimo, kenen kanssa sinä
keskustelit pihalla? Minä kuulin sieltä ääniä."
Lady Penelope epäröi, ja sir John toisti kysymyksen kärsimättömämmin.
"Minä en halua sanoa sitä nyt."
"Mutta minä tahdon sen tietää!"