Esittänyt Eversti.
Se tapahtui suuren kansalaissodan eli -- käyttääkseni uskollisena
alamaisena mieluummin Clarendonin antamaa nimitystä -- suuren kapinan
aikana. Se tapahtui, kuten sanottu, tuona onnettomana historiallisena
ajankohtana, jolloin parlamentin joukot leiriytyivät Sherton Castlen
edustalle: kahdeksattatuhatta miestä jalkaväkeä ja neljä tykkiä.
Kuten kaikki tiedämme, omisti linnan siihen aikaan eräs Severnin
kreivi, ja eräs jalosukuinen markiisi, joka komensi kuninkaan
joukkoja siinä osassa maata, oli majoitettu linnaan suojelemaan
kreiviä. Kreivi itse ja hänen vanhin poikansa, lordi Baxby, olivat
kotoa poissa värväämässä joukkoja kuninkaalle. Piirittäjien saapuessa
oli linnassa hänen kaunis miniänsä, lady Baxby palvelijattarineen
sekä joukko hänen miehensä ystäviä ja läheisiä sukulaisia. Puolustus
oli niin hyvä ja harkittu, ettei heidän katsottu olevan varsinaisessa
vaarassa.
Parlamentin joukkojakin johti jalosukuinen mies -- sodan tässä
vaiheessa eivät kaikki aateliset vielä olleet kuninkaan puolella
-- ja oli helppo huomata, että hän näytti sangen murheelliselta
ja masentuneelta sekä yöllä linnaa lähetessään että aamulla
tiedusteluretkien aikana. Seikka oli se, että linna, jonka
valloittamisen kohtalon omituinen oikku jätti hänen tehtäväkseen,
oli hänen oman sisarensa koti, sisaren, jota hän oli hellästi
rakastanut ja jota kohtaan hän yhä vielä tunsi harrasta kiintymystä
huolimatta hänen puolisonsa vihamielisyyden aiheuttamasta suhteen
kylmenemisestä. Hän uskoi, että sisarkin, tuosta onnettomasta
erimielisyydestä huolimatta, yhä hänestä piti.
Ne, jotka eivät tunteneet hänen perheensä historiaa, eivät voineet
ymmärtää, miksi hän epäröi, kun oli suunnattava tykit linnan muureja
kohti. Hän pysytteli linnan pohjoispuolella (jota vielä tänä
päivänäkin mainitaan hänen nimellään tämän leiriytymisen muistoksi),
kunnes hänen mieleensä johtui, että hän voi lähettää sisarelleen
Annalle kirjeen, jossa vakavasti kehoitti häntä, mikäli henki oli
hänelle rakas, pujahtamaan pois linnasta eteläpuolella olevasta
pienestä portista paetakseen sitä tietä muutamain ystäväin luo.
Suureksi hämmästyksekseen hän pian senjälkeen näki naishenkilön
ratsastavan linnasta yhden ainoan seuralaisen saattamana. Hän
ratsasti suoraan kohti rinnettä, missä piiritysjoukot ja teltat
sijaitsivat. Vasta kun ratsastajatar ehti aivan lähelle, tunsi
päällikkö hänet sisarekseen Annaksi ja säikähti kovin ajatellessaan,
kuinka vaarallista oli tuolla tavoin ratsastaa hänen joukkojensa
editse ollenkaan tuntematta niiden aikeita, koska ensimmäinen
laukaus olisi voinut pamahtaa milloin tahansa hänen turmiokseen.
Anna astui maahan, ennenkuin oli ehtinyt ihan veljensä luo, ja
viimeksimainittu näki, että hänen tutut kasvonsa olivat kalpeat,
mutta ei ollenkaan itkettyneet, kuten nuoruusiällä olisi ollut laita.
Jos meidän päiviimme saakka säilyneitä huhuja voi uskoa, oli veljen
mielenkuohu paljon suurempi kuin sisaren. Hän vei Annan telttaansa,
pois ympärilläseisojien näkyvistä, sillä vaikka monet hänen soturinsa
olivatkin kunniallisia ja vakaita miehiä, ei hän kumminkaan voinut
sietää, että rakas lapsuudentoveri joutui suruissaan uteliaiden
katseiden esineeksi.
Kun he olivat teltassa kahden kesken, sulki veli syliinsä sisaren,
jonka hän oli viimeksi nähnyt sodan alkaessa, jolloin lankomies ja
hän olivat yhdessä tuominneet kuninkaan omavaltaisen menettelyn
aavistamatta että joutuisivat vielä toistensa vihollisiksi. Sisaren
kerrotaan käyttäytyneen hillitymmin ja alkaneen ensimmäisenä puhua
johdonmukaisesti.
"William", virkkoi hän, "minä olen tullut sinun luoksesi, mutta en,
kuten luulet, pelastaakseni itseni. Miksi, voi miksi sinä yhä tuotat
meille surua kannattamalla väärää asiaa?"
"Älä sano niin", vastasi veli. "Jos totuus piilee lähteen pohjalla,
niin miksi otaksut oikeuden viihtyvän ylhäisillä paikoilla? Minä
puolustan oikeutta, maksoi mitä maksoi. Luovuta linna, Anna; sinä
olet sisareni, pakene ja pelasta henkesi!"
"En milloinkaan!" vastasi hän. "Aiotko todellakin panna täytäntöön
suunnitelmasi ja jaoittaa linnan maan tasalle?"
"Epäilemättä tulen sen tekemään. Mitäpä muuta tekemistä luulet näillä
joukoilla olevan?"
"Niinpä löydät sisaresi ruumiin valloittamistasi raunioista!" virkkoi
sisar. Lisäämättä sanaakaan hän käänsi veljelleen selkänsä ja lähti
pois.
"Anna -- jää luokseni!" kehoitti veli. "Veri on vettä sakeampaa, ja
eihän teillä, miehelläsi ja sinulla, ole enää mitään yhteistä."
Sisar vain pudisti päätänsä tahtomatta häntä kuunnella. Sitten
hän riensi ulos, nousi satulaan ja palasi linnaan samoinkuin oli
sieltä tullut. Kuinka monta kertaa olenkaan kuvaillut mieleeni tämän
kohtauksen ratsastaessani koirineni saman kentän poikki!
Sisar ratsasti yli kentän ja välillä olevan alueen painuen pian
vallinsarven taakse. Veli, joka ei enää nähnyt edes hänen hevosensa
valkoista häntää, alkoi tuntea sisarensa vuoksi entistä ankarampaa
pelontuskaa. Hän moitti itseään, ettei ollut pidättänyt sisarta
väkisin luonaan, mietti miettimistään hänen sanojaan kysyen
itseltään, eikö sisar ollut vakaumusta arvokkaampi ja eikö olisi
ollut luonnollisempaa pysyä hänen kohtalotoverinaan.
Piirittäjäin vitkastelun sanotaan johtuneen yksinomaan päällikön
epäröinnistä. Hän jäi linnan edustalle, yritti suorittaa joitakin
sotaliikkeitä ja hieroi sopimusta linnan päällikön kanssa, jolla
oli melkoista vähempi määrä väkeä käytettävänään. Hänen mieleensä
ei johtunut, että nuori lady Baxby, hänen sisarensa, oli jokseenkin
samanlaisessa mielentilassa. Veljen tuttu ääni ja silmät, jotka
olivat väsyneet ja kiusaantuneet sotilaselämästä ja tämän onnettoman
kahakan aiheuttamista suruista, nousivat iltapäivän kuluessa alinomaa
hänen näkyviinsä. Ja päivän kalvetessa illaksi hän muuttui yhä
suopeamielisemmäksi parlamenttia kohtaan, vaikka ainoina perusteluina
olivat perhesiteet.
Hänen miehensä, kenraali, lordi Baxby oli matkoilla maan itäosassa,
mutta odotettiin kaiken päivää palaavaksi, sillä oli lähetetty
sananviejä ilmoittamaan hänelle mitä kotona oli tapahtunut. Hän
saapuikin vihdoin illan suussa tuoden mukanaan odottamattoman
paljon apuväkeä. Hänen veljensä vetäytyi silloin eräälle Ivellin
luona sijaitsevalle kukkulalle, neljän viiden peninkulman päähän,
suodakseen miehistölleen ja itselleen hieman lepoa. Lordi Baxby
sijoitti sill'aikaa joukkonsa, niin ettei vaara enää ollut mitenkään
uhkaava. Näihin aikoihin oli lady Baxby parlamenttia kohtaan
suopeampi kuin koskaan ennen, ja veljen kuva hänen mielessään
tuntui moittivan häntä sydämettömyydestä. Kun lordi Baxby astui
hänen huoneeseensa punakkana, meluten ja täynnä toivoa, otti lady
hänet vastaan sangen laimeasti. Ja kun lordi tuli hänen veljensä
peräytymisestä puhuessaan maininneeksi muutamia halventavia sanoja,
joihin näytti sisältyvän loukkaavaa rohkeuden epäilemistä, niin hän
vastasi loukkaantuneena, että lordi Baxby itse oli aluksi vastustanut
hovipuoluetta ja että olisi ollut hänelle suuremmaksi kunniaksi,
jos hän olisi edelleenkin pysynyt mielipiteessään eikä olisi
ryhtynyt kannattamaan kuninkaan valheellista politiikkaa (kuten hän
sitä nimitti) kurjan lojaalisuusperiaatteen vuoksi, joka oli vain
tyhjä lauseparsi, kun kuningas ja kansa eivät olleet yksimieliset.
Erimielisyys kävi yhä jyrkemmäksi muuttuen piankin ankaraksi
riidaksi, koska molemmat olivat sangen kuumaveriset. Lordi Baxby
oli väsynyt pitkästä marssista ja kestämistään mielenliikutuksista,
joten hän lähti varhain levolle. Hänen vaimonsa seurasi häntä tuntia
myöhemmin. Lordi Baxby lepäsi sikeässä unessa, mutta lady ei mennyt
sänkyyn, vaan istui mietteissään ikkunan ääressä, kohottaen silloin
tällöin verhoja nähdäkseen ympäristön kukkulat.
Hiljaisuuden vallitessa, vahtisotilaitten askelten etääntyessä, hän
saattoi kuulla heikkojen äänten kantautuvan kaukaisilta kukkuloilta,
joille hänen veljensä sotilaat tuskin olivat ehtineet leiriytyä
illalla suorittamansa peräytymisen jälkeen. Syksyn ensimmäinen halla
oli koskettanut ruohoa ja rutistanut köynnöskasvien hennot lehdet,
ja lady Baxby oli näkevinään Williamin makaamassa kylmällä kentällä,
ponnistuksistaan uupuneena. Kyyneleet virtasivat hänen silmistään,
kun hän muisti miehensä soimanneen veljeä pelkuriksi, vaikka lordi
William oli menneinä vuosina riittävän selvästi osoittanut mihin
kykeni ja mitä uskalsi.
Mukavassa vuoteessaan makaavan lordi Baxbyn syvä ja levollinen
hengitys suututti ladyä ja sai hänet tekemään ratkaisevan päätöksen.
Hän sytytti äkkiä kynttilän ja kirjoitti paperilapulle seuraavat
sanat:
_"Veri on vettä sakeampaa, rakas William -- minä tulen!"_ Tämä kirje
kädessään hän lähti portaita alas. Mutta lähemmin asiaa harkittuaan
hän palasi makuuhuoneeseen, puki ylleen miehensä hatun ja viitan
-- ei kumminkaan hänen tavallisesti käyttämäänsä -- jottei häntä
sattumalta tavattaessa luultaisi palvelijattarien sulhaseksi. Siten
varustautuneena hän laskeutui portaita, jotka johtivat pengermälle
talon länsipuolella, jossa ilmansuunnassa hänen veljensä joukot
olivat. Hän ajatteli vahdin huomaamatta hiipiä talliin, missä hän
aikoi herättää jonkun rengin lähettääkseen hänet ennakolta viemään
veljelle sanan, että hän oli tulossa liittämään kohtalonsa hänen
kohtaloonsa.
Hän seisoi vielä seinän varjossa läntisellä pengermällä odottaen
vahdin poistumista, kun hänelle äkkiä huudettiin toiselta puolen:
"Täällä minä olen!"
Ääni oli naisen. Lady Baxby ei vastannut, vaan painautui vaieten
seinää vasten.
"Mylord Baxby", jatkoi ääni, jonka ääntämisen nojalla voi päättää
kuuluvan jollekin läheisestä Shertonin pikku kaupungista kotoisin
olevalle tytölle. "Minä olen väsynyt odottamaan, rakas lordi Baxby!
Pelkäsin jo ettette tulisikaan!"
"Kuinka heilakka onkaan häneen rakastunut!" mietti hän mielessään
kuultuaan äänen, joka kaikui valittavan hellänä kuin kujertavan
linnun ääni. Silmänräpäyksessä muuttui velvollisuutensa unohtanut
karkulainen vaimoksi, joka oli täysin tietoinen oikeuksistaan ja
osasi pitää niistä huolta.
"Hiljaa", sanoi hän.
"Mylord", jatkoi tyttö, "te käskitte minun tulla kello kymmenen ja
nyt on kello pian kaksitoista. Kuinka voitte antaa minun odottaa niin
kauan, jos todellakin rakastatte minua, kuten sanoitte? Minä olisin
pitänyt entisen, parlamentin jo ukkoihin kuuluvan rakastajani, ellei
teitä olisi ollut, rakas lordi Baxby!"
Epäilemättä luuli tuo kevytmielinen lunttu lady Baxbyä hänen
miehekseen. Siinäpä sievä petosjuttu! Viekkaita juonia ja
uskottomuutta! Pieni soma kohtaussuunnitelma, jonka hän sai
sattumalta tietää! Hänen miehensä, jota hän tähän hetkeen saakka oli
pitänyt uskollisista uskollisimpana -- kuinka hän saattoikaan!
Lady Baxby vetäytyi nopeasti torninportaitten ovelle, nousi pari
kierrosta korkeammalle, kunnes tuli ampumaluukulle. "Minä en tule!
Minä, lordi Baxby, halveksin sinua ja koko sinun kevytkenkäistä
joukkoasi!" kähisi hän aukosta. Sitten hän hiipi takaisin
makuuhuoneeseen yhtä järkkymättömänä kuningasmielisenä kuin kuka muu
linnassa olija tahansa.
Hänen miehensä nukkui yhä väsyneen ja ravitun, joskaan ei vanhurskaan
unta. Lady Baxby riisuutui nopeasti omin neuvoin -- sillä hänen
kamarineitinsä oli otaksunut hänen menneen jo aikoja sitten levolle.
Ennen makuullemenoa hän lukitsi äänettömästi oven ja pisti avaimen
pieluksen alle. Sitäpaitsi hän irroitti kureliivinsä nauhan, hiipi
varovasti miehensä luo ja solmi nauhan lujasti hänen tukkaansa;
toisen pään hän sitoi sängynpatsaaseen. Väsynyt kun oli, pelkäsi Lady
Baxby nukkuvansa liian sikeästi. Jos hänen miehensä heräisi, olisi
tuo hienona vihjauksena, että hän oli saanut tietää kaikki.
Väitetään vielä, että tämä suloinen nainen suuremmaksi varmuudeksi
piti koko yön miehensä kättä kiinteästi kädessään. Mutta se on akkain
juorua, jota ei ole mitenkään voitu vahvistaa todeksi. Samaten
on jäänyt pelkkäin otaksumain varaan, mitä lordi Baxby mietti ja
sanoi, kun hän seuraavana aamuna herätessään havaitsi olevansa niin
omituisesti liekaan pantuna, mutta meillä ei ole mitään syytä otaksua
hänen vihansa olleen ylen suuren. Mitä tulee hänen syyllisyytensä
määrään tässä salaisessa lemmenseikassa, oli asianlaita tämä:
pysähtyessään samana päivänä eräässä tienristeyksessä lähellä
Shertonia, oli hän huvitellut mielistelemällä erästä kaunista nuorta
naista, joka ei ollut laisinkaan ynseä hänen kohteliaisuuksilleen,
ja oli kehoittanut häntä saapumaan linnan pengermälle pimeän tultua.
Tämän kehoituksen hän oli kotiin tultuaan kokonaan unohtanut.
Mikäli tiedetään ei lordi ja lady Baxbyn kesken tämän jälkeen
sattunut kovinkaan usein riitoja, vaikka miehen käytös seuraavina
aikoina toisinaan olikin varsin eriskummallinen, kunnes hänen
valtiollinen uransa päättyi pitkäaikaiseen maanpakoon. Linnan
todellinen piiritys tapahtui vasta pari kolme vuotta myöhemmin,
jolloin lady Baxby ja kaikki muut naiset, kuvernöörin puolisoa
lukuunottamatta, oli viety turvalliseen paikkaan. Tämä muistettava,
viisitoista päivää kestänyt piiritys, jota johti Fairfax ja jonka
tuloksena oli linnan antautuminen parlamentinjoukoille, kuuluu
historiaan, joten minun on turha ryhtyä sitä tässä kertomaan.
* * * * *
Seuran jäsenten lakattua nauramasta kääntyi hyvän perheen mies
everstin puoleen selittäen tarinan uskollisesti kuvailleen erästä
historiallista tapahtumaa, jonka hän hyvin tunsi, koska hänen oman
sukunsa jäseniä oli ollut mainitussa kahakassa mukana. Hän kysyi,
oliko eversti kuullut yhtä todenperäistä, joskaan ei niin sotaista
kertomusta lady Penelopesta, joka eli samalla vuosisadalla ja tuskin
kahdenkymmenen peninkulman päässä mainitusta paikasta.
Eversti ei ollut kuullut eikä kukaan muukaan,
paikallishistorioitsijaa lukuunottamatta. Niinpä kehoitettiin kysyjää
heti aloittamaan esityksensä.
8.