Esittänyt Punakka mallasmestari.
Kaikki ne, jotka vähänkin tuntevat Stapleford Parkin historiaa,
tietävät sanomattakin, että tilan omisti kahdeksannentoista
vuosisadan keskivaiheilla Timothy Petrick, mies, joka osasi paremmin
kuin kukaan muu hankkia itselleen kauniita tiluksia antamalla
lainoja kiinnityksiä vastaan. Timothy oli ammatiltaan asianajaja
ja useat aatelismiehet käyttivät häntä edustajanaan, joten hänelle
tarjoutui tilaisuus harjoittaa sitä erikoista liiketoiminnan muotoa,
joka avautui hänelle jonkinlaisen ilmestyksen tietä. Väitetään,
että eräs hänen sukulaisensa, erittäin syvämietteinen ajattelija,
joka myöhemmin ikävä kyllä ajettiin eliniäkseen maanpakoon, koska
oli tehnyt erehdyksiä erään testamentin allekirjoittamisessa, oli
perehdyttänyt hänet eräisiin lainopin osiin, joita hän päätti
käytellä omaksi hyväkseen.
Olipa miten tahansa, minulla ei ole mitään erikoista kerrottavaa
hänen varhaisemmista, toimeliaammista vuosistaan, vaan pikemmin
niistä ajoista, jolloin hän -- jo vanhana miehenä -- oli
yllämainitulla tavalla saanut haltuunsa useita suuria maatiloja,
muiden muassa Staplefordin valtaisan kartanon, jonka komeassa,
nykyjään hajoitetussa päärakennuksessa hän asusti. Sitäpaitsi hän
omisti tiluksia Marlottissa ja Sherton Abbasin tienoilla, melkein
koko Millpoolin kauppalan ja useita maatiloja lähellä Ivelliä. Minun
muistissani on nykyjään tuskin puolet hänen maaomaisuudestaan, mutta
se ei olekaan kovin tärkeätä nyt, kun mies on kuollut ja haudattu
jo monta vuotta sitten. Kerrotaan, ettei hän milloinkaan maksanut
ostamansa maatilan hintaa, ennenkuin oli omin jaloin astellut sen
koko alueen ristiin rastiin ja käännellyt maata omalla lapiollaan
saadakseen selville sen ominaisuudet. Katsoen hänen alueittensa
laajuuteen lienee siinä ollut työtä aivan riittämään asti.
Siihen aikaan, josta nyt käyn kertoilemaan, oli Timothy Petrick yli
kahdeksankymmenen ikäinen, ja hänen poikansa oli kuollut. Mutta
hänellä oli kaksi pojanpoikaa, joista toinen, vanhempi, hänen
kaimansa, oli naimisissa ja odotti piakkoin saavansa perillisen.
Juuri silloin isoisä sairastui -- hengenvaarallisesti, kuten
otaksuttiin katsoen hänen korkeaan ikäänsä. Testamentissaan
vanhus oli perustanut fideikomissin (sillä nimellä lakimiehet
luullakseni sitä nimittävät), määräten kaikki tiluksensa vanhemmalle
pojanpojalleen ja hänen miespuolisille rintaperillisilleen
tai, ellei niitä ollut olemassa, nuoremmalle pojanpojalleen ja
hänen rintaperillisilleen tai, ellei niitäkään ollut olemassa,
kaukaisemmille sukulaisille, joita ei nyt ole tarvis mainita.
Vanhuksen maatessa sairaana synnytti hänen vanhemman pojanpoikansa
vaimo, Annetta, odotetun lapsensa, joka havaittiin pojaksi.
Timothy, hänen miehensä, ei ollut laisinkaan laskeileva, vaikka
kuuluikin laskeilevaan sukuun. Hän oli päinvastoin silloin elävistä
Petrickeistä ainoa, jonka sydämessä eivät tunteet aina liikkuneet
voitonhimon uomissa, ja senvuoksi hän ei myöskään ollut mennyt hyviin
naimisiin, kuten sanotaan. Hänen vaimonsa näet kuului perheeseen,
joka ei ollut hänen omaa perhettään kummempi, koska isänsä oli
pikkukaupungin käsityöläisiä. Joka tapauksessa hän oli erittäin
kaunis nainen, ja hänen miehensä oli nähnyt hänet, kosinut häntä ja
nainut hänet kiivaan rakastumisen tilassa, varsin lyhyen tuttavuuden
jälkeen ja tuntematta hänen sydämensä tarinaa. Hän ei ollut
toistaiseksi huomannut olevan mitään syytä katua valintaansa, joten
hän kovin toivoi vaimonsa pian toipuvan.
Äiti ja lapsi voimistuivat yhä, joten ei luultu enää olevan mitään
vaaraa. Silloin tapahtui äkillinen käänne: äidin tila huononi siinä
määrin, että se pian oli kerrassaan toivoton. Huomatessaan lopun
lähestyvän hän kutsui luokseen miehensä, joka saapui viipymättä.
Saatuaan vakuuden siitä, että he olivat yksinään, pyysi vaimo
miestään pitämään lapsesta mahdollisimman hyvää huolta, olivatpa
asiat miten tahansa. Siihen Timothy tietenkin mielellään suostui.
Hieman epäröityään Annetta sanoi, ettei voinut kuolla petos
omallatunnollaan; hänellä oli tehtävänä ankara tunnustus, ennenkuin
hänen huulensa iäksi sulkeutuivat. Sitten hän mainitsi lapsen isyyttä
koskevan seikan, jonka laita ei ollut aivan niin kuin Timothy oli
otaksunut.
Vaikka Timothy Petrick oli kuumaverinen mies, ei hän kuitenkaan
yleensä ilmaissut hermostumistaan. Tänä ankarana hetkenäkin hän
käyttäytyi niin sankarillisesti kuin suinkin voi toivoa. Hänen
vaimonsa kuoli jo samana yönä. Hänen maatessaan ruumiina Timothy
riensi sairaan isoisän vuoteen ääreen ja ilmoitti hänelle, mitä
oli tapahtunut, lapsen syntymän, vaimonsa tunnustuksen ja hänen
kuolemansa, sekä vannotti vanhusta vielä yhdennellätoista hetkellä
kokoamaan voimansa ja muuttamaan testamenttinsa, jotta vieras
tungettelija syrjäytettäisiin. Vanhaa Timothyä, joka näki asiat
samassa valossa kuin hänen pojanpoikansa, ei tarvinnut yllyttää, kun
oli kysymyksessä laillisen perintöjärjestyksen ylläpitäminen. Hän
laati uuden testamentin, jossa määräsi fideikomissin vanhemmalle
Timothylle hänen eliniäkseen ja sitten testamentin päiväyksen
jälkeen mahdollisesti syntyville miespuolisille perillisille ja
heidän jälkeensä nuoremmalle pojanpojalle Edwardille ja hänen
perillisilleen. Siten joutui äskensyntynyt lapsi, joka oli ollut
monien toiveiden esineenä, perintöjärjestyksen ulkopuolelle.
Vanha kiinnitystenomistaja ei elänyt enää kauan. Järkyttävä paljastus
oli vaikuttanut häneen tuntuvasti. Hänet koottiin isäinsä tykö
niinkuin kaikkein armeliaimmat miehet sinne kootaan. Vaimonsa ja
isoisänsä hautajaisten jälkeen Timothy yritti palata entiseen
elämäänsä tuntien tyydytystä sen johdosta, että oli nopealla ja
päättävällä toiminnallaan ehkäissyt häneen kohdistuneen inhottavan
aviorikoksen seuraukset. Hän päätti mennä uusiin naimisiin, kunhan
löytäisi mieleisensä vaimon.
Mutta ihmiset eivät aina tunne itseänsä. Timothy Petrickin
katkera mieliala kehittyi vähitellen sellaiseksi naissukupuoleen
kohdistuvaksi vihaksi ja luulevaisuudeksi, ettei hän voinut enää
kosia, vaikka tutustuikin useihin viehättäviin naisiin. Hän kauhistui
ajatellessaan jälleen joutuvansa aviomiehen asemaan, epäili jokaista
hametta satimeksi ja jokaista mahdollista perillistä epätoivon
kuiluksi. "Se, mikä on tapahtunut kerran, kun kaikki näytti olevan
aivan hyvin, voi tapahtua toistekin", mietti hän mielessään. "Minä en
halua saattaa nimeäni uudelleen vaaranalaiseksi." Niinpä hän luopui
naimasuunnitelmistaan ja lakkasi kaipaamasta rintaperillistä, joka
hänen jälkeensä tulisi Staplefordin omistajaksi.
Timothy oli tuskin kertaakaan nähnyt lapsiparkaa pidettyään huolta
siitä, että hänen kasvattamistaan koskeva lupaus tuli jotenkuten
täytetyksi. Muistaessaan sattumalta lupauksensa hän loi lapseen
pikaisen silmäyksen, havaitsi hänen menestyvän hyvin, antoi joitakin
määräyksiä ja meni jälleen menojaan. Siten he elivät yhdessä pari
kolme vuotta Staplefordin kartanossa. Eräänä päivänä puistossa
käyskellessään hän huomasi unohtaneensa nuuskarasiansa penkille.
Kääntyessään sitä hakemaan hän näki poikasen seisovan penkin luona.
Lapsi oli pujahtanut hoitajaansa pakoon ja leikki rasialla huolimatta
sen aiheuttamista ankaroista aivastuksista. Paatunutta miestä alkoi
huvittaa pienokainen, joka oli kyllin itsepintainen jatkaakseen
leikkiä, vaikka seuraukset olivat verrattain epämiellyttävät. Hän
tarkasteli lapsen kasvoja keksien niistä vaimonsa piirteitä, mutta
ei omiansa, ja painui miettimään, kuinka surkuteltava lapsuus on
-- varsinkin kun ovat kysymyksessä halveksitut ja hyljätyt lapset,
joiden joukkoon hänen edessään seisova poikanenkin oli luettava.
Miten hän sittemmin yrittikin tukahduttaa heränneitä tunteitaan,
voitti inhimillinen rakkaudentarve kumminkin hänen niin sanotun
viisautensa. Hän alkoi pitää hellää huolta pikku Rupertista. Tämän
nimen oli hänelle antanut kuoleva äiti poikaa kastettaessa hänen
huoneessaan, koska peljättiin lapsenkin kohta kuolevan. Timothy
ei ollut milloinkaan tullut ajatelleeksi, että nimi voi merkitä
jotakin, kunnes hän suunnilleen näihin aikoihin sai sattumalta
tietää, että nuori Christminsterin markiisi, Southwesterlandin
herttuan poika, johon Annetta oli ennen naimisiinmenoaan mieltynyt,
oli samanniminen. Muistettuaan muutamia irrallisia sanoja vaimonsa
viimeisistä lausumista hän vihdoin oivalsi hänen tarkoittaneen tätä
henkilöä antaessaan avaimen pikku Rupertin tarinaan. Timothy, joka
ei ollut onnellisimpina aikoinaankaan ollut kovin puhelias, voi nyt
istua tuntikausia vaieten lapsen seurassa. Mutta poika oli niin
liukaskielinen, ettei keskustelu milloinkaan tauonnut, vaikka Timothy
Petrickillä ei ollut mitään sanottavaa. Tällä tavoin kulutettuaan
aamupäivänsä Timothy tavallisesti lähti omaan huoneeseensa, jossa
hän käyskeli edestakaisin, kiroilla sirautteli pitkään ja hartaasti,
nimitti itseänsä naurettavimmaksi houkkioksi, mitä maa on milloinkaan
päällänsä kantanut, ja vakuutti jättävänsä nallikan oman onnensa
nojaan -- unohtaakseen kaikki vakuutuksensa jo seuraavana aamuna.
Onneksi eivät sellaiset tapaukset ole ihmisluonnolle vieraita, mutta
milloinkaan ei liene sattunut, että mies olisi pitänyt entistä
minäänsä pilkkanaan siinä määrin kuin tässä tapauksessa.
Pojan kasvaessa Timothy kiintyi häneen yhä enemmän, kunnes Rupert
oli hänen elämänsä melkeinpä ainoana sisältönä ja tarkoitusperänä.
Timothy Petrickissä piili sentään sen verran suvun ylpeyttä, että
hän tunsi hieman kademieltä, kun hänen veljensä Edward vähän
myöhemmin sai myöntävän vastauksen jalosukuiselta neidiltä Harriet
Mountclereiltä, samannimisen varakreivin tyttäreltä. Mutta kun hän
sittemmin mainitsemallani tavalla oli keksinyt Rupert-poikasen
juontavan sukujuurensa vieläkin ylhäisemmistä yhteiskunnan
kerrostumista, hävisivät nuo kateudentunteet kerrassaan. Mitä
enemmän hän veljensä aristokraattisen avioliiton jälkeen harkitsi
asiaa, sitä tyytyväisemmäksi hän kävi. Hänen vaimovainajansa ilmeni
leppoisemmassa valaistuksessa, kun Timothy ajatteli, kuinka hyvä maku
hänellä, yksinkertaisella keskiluokan naisella, ilmeisesti oli ollut.
Se tietoisuus, että poika olemuksellaan -- joskaan ei nimellään --
edusti erästä Englannin hienointa sukua, oikeutti lopulta hänen
kiintymyksensä lapseen.
"Hän oli sittenkin hienovaistoinen nainen", mietti hän ylpeästi
mielessään. "Hän valitsi herttuan arvonimen lähimmän perijän --
mikä oivallinen tempaus! Ja vaikka mies olisi ollut yhtä alhaista
syntyperää kuin minä, ei vainaja sittenkään olisi ansainnut sitä
kovaa kohtelua, joka on minun taholtani tullut hänen ja lapsen
osaksi. Kuinka sitten nyt, kun oli käynyt ilmi, että niin huono maku
oli ollut kaukana hänen sielustaan! Annetta rakasti aatelismiestä ja
minun poikani on jalosukuinen minusta huolimatta!"
Mielenmuutoksen seuraukset alkoivat pian ilmetä. "Sen sijaan, että
estin poikaa perimästä tilaani", mietiskeli Timothy, "olisi minun
pitänyt iloita hänestä! Hän on ainakin isän puolelta mitä puhtainta
rotua, jota vastoin hän asiain luonnollisen järjestyksen mukaan olisi
ollut aateliton ytimiään myöten."
Mitä puutoksia Timothy Petrickissä lieneekään ollut, varmaa on, että
hän uskoi lujasti kuninkaallisten ja muiden ylhäisten henkilöiden
jumalalliseen etevämmyyteen. Ja mitä enemmän hän tarkasteli asiaa
tältä näkökannalta, sitä enemmän häntä miellytti se ajatus, että
hänen vaimoraukkansa oli parantanut Petrickien rotua. Hän ajatteli,
millaisia rumia, laiskoja, juoppoja heittiöitä useat hänen omat
sukulaisensa olivat olleet -- ne kurjat kirjurit, koronkiskurit ja
panttilainaajat, joita hänen esi-isiensä joukossa oli -- ja mietti
sitä mahdollisuutta, että jokin heidän kehnoista ominaisuuksistaan
olisi voinut mennä perintönä hänen omalle lapselleen, joka olisi
tuottanut hänelle surua vanhoilla päivillä, harmentanut hänen
tukkansa, hakannut metsän paljaaksi ja Jumala tiesi mitä kaikkea,
ellei hän olisi taitavan puutarhurin tapaan pitänyt huolta
oksastamisesta siten jalostaen rotua. Lopulta alkoi kunnon Timothy
aamuin illoin langeta polvilleen kiittääkseen Jumalaa siitä,
ettei hänellä ollut näissä asioissa niin ahtaat mielipiteet kuin
tavallisilla alhaissyntyisillä isillä yleensä.
Timothyn poveen pesiytynyt tyydytys sai ravintoa Petrick-suvun
ominaisesta luonnonlaadusta. Petrickit näet olivat aina jumaloineet
aatelisia ja samalla heitä nylkeneet. Kelpo Izaak Waltonin
suhtautuminen kaloihin muistutti suuressa määrin vanhan Timothy
Petrickin ja lievemmässä määrin hänen jälkeläistensä suhtautumista
aatelisiin tilanomistajiin. On vaikea ymmärtää, kuinka voi samalla
kertaa rakastaa ja kiduttaa toista, mutta varsin helppo on siten
menetellä, kuten nämäkin tapaukset osoittavat.
Kun siis Timothyn veli Edward erään kerran viittaili siihen suuntaan,
että Timothyn poika oli kyllä hyvä, mutta että hänen taustanaan oli
vain kauppapuoteja ja virastoja, jotavastoin hänen omat lapsensa --
mikäli niitä ilmaantuisi -- olivat aivan toista maata, koska heillä
oli äitinänsä, jalosukuinen Harriet, tunsi Timothy riemunsykähdyksen
rinnassaan, kun ajatteli, miten helppoa hänen olisi kumota tuo väite,
jos haluaisi.
Niin mielenkiintoiseksi kävi poika hänelle tässä uudessa
valaistuksessa, että hän alkoi tutkia kuuluisain aatelissukujen
vanhoja perhekronikoita -- esimerkiksi Southwesterlandin herttuain
historiaa -- autuaan Kaarle kuninkaan ajoista aina omaan aikaansa
asti. Hän painoi muistiinsa heidän osakseen tulleet kuninkaalliset
lahjat ja läänitykset, omaisuudensiirrot, naimaliitot, viljelykset
ja rakennukset. Erikoisen hartaasti hän tutki heidän valtiollisia
ja sotilaallisia saavutuksiaan, jotka olivat melkoiset, sekä
heidän kirjallisuuden ja taiteen aloilla suorittamaansa toimintaa,
joka sekään ei ollut vähäksi arvattava. Hän tutki mainitun suvun
muotokuvakokoelmaa ja ryhtyi sitten kiteytymistä tarkkaavan kemistin
tavoin erittelemään nuoren Rupertin kasvoja keksiäkseen niistä ne
historialliset viivat ja vivahteet, jotka maalaajat Van Dyke ja Lely
ovat kankaalle ikuistaneet.
Kun poika ehti lapsuuden viehättävimpään kauteen, jolloin hänen
naurunsa kaikui kautta Staplefordin kartanon, ei Timothy Petrickin
omantunnonsoimauksilla ollut enää rajoja. Koko maailmassa ei ollut
ketään, jolle hän olisi luovuttanut maatilansa niin mielellään kuin
omalle Rupertilleen. Ja nyt piti pojan jäädä vaille perintöä hänen,
Timothyn, järjettömän hankkeen takia. Koska hän ei aikonut mennä
uusiin naimisiin, oli maatilojen määrä joutua hänen veljelleen ja
veljenpojilleen, jotka eivät merkinneet hänelle mitään ja joiden
kehuttu polveutuminen äidin puolelta oli vähäarvoinen seikka
verrattuna Rupertin sukujuureen.
Kunpa hän olisi jättänyt isoisän ensimmäisen testamentin koskematta!
Hänen ajatuksensa askartelivat lakkaamatta testamenteissa,
jotka molemmat olivat vielä olemassa ja joista aikaisempi oli
hänen hallussaan. Joka yö kuulivat palvelijat makuulle mentyään
varmuuslukon napsahduksen: Timothy otti esille ensimmäisen
testamentin, tarkasteli sitä ja olisi toivonut sen olevan
jälkimmäisen ja ainoan pätevän.
Vihdoin tapahtui ratkaisu. Vietettyään eräänä iltana monta hupaista
tuntia pojan seurassa ei Timothy enää jaksanut sietää sitä ajatusta,
että hänen rakas Rupertinsa joutuisi syrjäytetyksi. Hän ryhtyi
rikokselliseen tekoon: muutti aikaisemman testamentin päiväyksen,
jotta näytti siltä kuin se olisi laadittu myöhemmin kuin toinen.
Sitten hän julkeasti väitti ensimmäistä testamenttia myöhemmin
laadituksi.
Hänen veljensä Edward myöntyi, koska asia näytti eittämättömältä,
vieläpä siten paljoa uskottavammaltakin, sillä hän oli monien
muiden tavoin kovin kummastellut myöhemmän testamentin rajoittavia
määräyksiä, joiden aihetta hän ei aavistanutkaan. Veljensä Timothyn
kanssa hän julistutti ensimmäisen, jo vahvistetun testamentin
mitättömäksi, ja sitten menivät asiat jälleen tavallista menoansa,
koska uusimman testamentin eriävät määräykset koskivat tulevaisuutta.
Vuodet vierivät. Rupertin kasvoissa ei voinut nähdä jälkeäkään niistä
kärsimättömästi odotetuista historiallisista piirteistä, joiden
piti ilmaista herttuallisen suvun poliittisia kykyjä. Sattuipa
sitten, että Timothy Petrick tutustui erääseen arvossapidettyyn
budmouthilaiseen lääkäriin, joka oli useiden vuosien kuluessa ollut
mrs Petrickin perheen neuvonantaja ja ystävä. Annettan mentyä
naimisiin ja muutettua Staplefordiin hän ei ollut enää useinkaan
tavannut tuttavaansa, koska Annetta luonnollisesti turvautui
lähistöllä asuvaan Petrickien perhelääkäriin. Timothy hämmästyi
sitä tietojen runsautta, joka Budmouthin lääkärin puheessa ilmeni.
Tuttavuuden kypsyttyä ystävyydeksi lääkäri viittaili eräänlaisiin
hallusinatioihin, joita oli sattunut Annettan äidille ja isoäidille
ja jotka tekivät heidät kykenemättömiksi erottamaan unta ja totta
toisistaan. Hän tiedusteli Timothyltä hienotunteisesti, oliko hän
havainnut vaimossaan mitään sentapaista, sillä hän, lääkäri, oli
luullut huomanneensa hänessä taipumusta samaan omituisuuteen, kun
oli hoitanut häntä hänen tyttöaikanaan. Asia selkeni selkenemistään,
kunnes Timothy Petrick oli vakuutettu siitä, että Annettan tunnustus
johtui itsepetoksesta.
"Miksi näytätte niin masentuneelta?" kysyi tohtori kesken kaiken.
"Se tuli hieman odottamatta. Mutta tuntuu perin uskottavalta",
huokasi Timothy.
Hän ei kumminkaan vielä voinut oikein uskoa, että se oli mahdollista,
ja koska hän katsoi olevan viisainta olla vilpitön, kertoi hän
tohtorille kaikki, mitä ei siihen saakka ollut ilmaissut kenellekään
ihmiselle. Kuolevasta isoisästä hän sentään ei hiiskunut sanaakaan.
Hänen ihmeekseen tohtori selitti odottaneensa Annettassa ilmenevän
juuri senlaatuista luulottelua. Petrick jatkoi tutkimuksiaan
toisaallakin ja johtui pian päättelemään, ettei hänen vaimoparkansa
vakuutteluissa voinut olla mitään perää. Se nuori markiisi, johon
Annetta oli ollut ihastunut -- erittäin siveä ja puhdassydäminen
ylimys -- oli matkustanut ulkomaille vuotta aikaisemmin kuin Annetta
meni naimisiin ja oli palannut vasta hänen kuoltuaan. Nuoren tytön
rakkaus oli ollut pelkkä unelma -- eikä mitään muuta.
Kun Timothy palasi kotiin ja poika juoksi häntä vastaan, valtasi
hänet omituinen, vieno tyytymättömyys. Hänen nimensä ja tilustensa
perijän suonissa virtasi sittenkin vain plebeijistä verta; hän siis
ei saanutkaan aatelista jälkeläistä! Rupert tosin oli hänen poikansa,
mutta se kunnian ja maineen hohde, jonka hän luuli periytyvän pojalle
aikakausien takaa ja joka himmensi hänen veljensä lasten ylhäisyyden,
oli iäksi väistynyt hänen päälaeltaan. Hän ei voinut enää lukea
historiaa pojan kasvoista eikä vuosisataista valtiasmieltä hänen
katseestaan.
Siitä lähtien hän alkoi kohdella poikaansa yhä kylmemmin. Katkerin
sydämin hän havaitsi, miten Petrickien luonteenomaiset piirteet
yhä selvemmin ilmenivät hänen kasvoissaan. Sen hienon, ohuen nenän
sijaan, joka oli Southwestlandin herttuain tyypillinen tuntomerkki,
alkoivat isoisä Timothyn leveät sieraimet ja painunut nenänvarsi
voittaa alaa pojan kasvoissa. Harmaansiniset silmät, joiden ilme
rupesi vähitellen yhä suuremmassa määrin muistuttamaan erästä
tavattoman epämiellyttävää serkkua, eivät ennustaneet minkään etevän
valtiomiessarjan syntymistä, ja niiden suupielten asemesta, jotka
olivat ihastuttaneet kuulijoita parlamentissa, kasvoivat esiin paksut
huulet, jotka johtivat vastustamattomasti ajatukset testamenttia
korjanneeseen ja eliniäksi maasta karkoitettuun setämieheen.
Mikä surkeus, että Timothy itse oli tehnyt saman synnin pojan
hyväksi, joka hiuskarvalleen muistutti tuota kurjaa setää! Yksin
pojan ristimänimikin oli petosta ja pilaa, sillä se viittasi
perinnäiseen voimaan ja loistaviin lahjoihin, joita varmaan ei
milloinkaan tulisi hänen osakseen. Olihan Timothyllä sentään
lohdutuksenaan se, että lapsi oli hänen oma poikansa, mutta
sittenkään hän ei voinut pidättyä huokaamasta: "Miksi ei poika voi
olla minun ja samalla jonkun muun?"
Markiisi kävi vähän myöhemmin Staplefordin lähistöllä, joten Timothy
Petrick sai tilaisuuden ihastella hänen jaloa hahmoaan. Timothyn
ollessa seuraavana päivänä työhuoneessaan, naputti joku oveen.
"Kuka siellä?"
"Rupert."
"Minä annan sinulle Rupertia, sinä junkkari! Pelkkä tavallinen
Petrick, eikä muuta!" murahti isä. "Miksi ei äänesi ole sellainen
kuin markiisin, jonka näin eilen?" sanoi hän pojan tultua sisään.
"Miksi et ole hänen näköisensä, miksi et näytä sellaiselta kuin
olisit vuosisatoja tottunut käskemään?"
"Miksi en? Kuinka voit niin ajatellakaan, isä; enhän minä ole hänen
sukujaan?"
"Etpä et! Mutta sinun pitäisi olla", napisi hänen isänsä.
* * * * *
Kertojan vaiettua huudahtivat tohtori, eversti, historioitsija,
keikari ja useat muut, että he tieteellisen seuran jäseninä halusivat
kuulla juuri tällaisia hienoja ja opettavia sielutieteellisiä
tutkielmia (sielutieteen ollessa yleensäkin korkeassa kurssissa) ja
kysyivät, eikö herra mallasmestari voisi kertoa jostakin toisesta
samanlaatuisesta mielenharhasta.
Mallasmestari pudisti päätään ja pelkäsi olevansa liian hienostumaton
uskaltaakseen ryhtyä kertomaan toista tarinaa, joka moraaliselta
sävyltään kenties ei seuraa tyydyttäisi. Senvuoksi hän mieluummin
antoi sananvuoron paremmalle kertojalle.
Eversti oli vaipunut mietteisiinsä. Totta kyllä, huomautti hän,
että naisen vaistomainen ja uneksiva luonnonlaatu synnyttää sekavia
mielikuvia, jotka usein voivat johtaa omituisille urille terveen
järjen taas temmatessa niiltä takaisin -- joten toisinaan saattaa
koitua perin naurettava tulos. Tapaukset, jotka ovat ajaneet naista
johonkin määrättyyn suuntaan, voivat pakottaa häntä kulkemaan samaa
latua, kunnes hän vihdoin äkkiä vierähtää takaisin lähtökohtaansa.
Varapuheenjohtaja nauroi ja taputti käsiään huomauttaen, että
väitteen takana piili tarina, ellei hän aivan pahoin erehtynyt.
Eversti suori kasvoilleen hyvän kertomailmeen ja aloitti ilman
enempiä esipuheita.
7.