Esittänyt Suntio.
Hänen Majesteettinsa kuningas Yrjö kolmannen -- oikean uskon ja
amerikkalaisten alusmaiden puolustajan -- hallitessa eli eräässä
viheriöitsevässä metsäseudussa Bristolin ja Exonburyn kaupungin
välillä nuori nainen, joka muistutti useita jo puheenaolleita
sikäli, että hänkin oli hyvin lahjakas ja erinomaisen kaunis. Näiden
ominaisuuksien lisäksi hänellä oli hieman vallaton ja itsepäinen
luonnonlaatu. Kumminkaan ei hänen kokeneisuutensa ollut niin suuri
kuin hänen varma esiintymistapansa olisi voinut saada uskomaan. Hän
oli orpo ja asui senvuoksi setänsä luona. Vaikka viimeksimainittu
mielellään piti silmällä hänen menestystään, sai hän kuitenkin usein
viettää aikaansa omin neuvoin.
Ollessaan suunnilleen yhdeksäntoista vuoden ikäinen, tämä
rakastettava nuori nainen ratsasti eräänä päivänä metsässä lähellä
setänsä taloa, seuranaan vain eräs nuori poikanen. Hevonen sattui
laukatessaan kompastumaan, jolloin ratsastajatar putosi maahan. Hän
ei loukkaantunut pahoin, ja hänet saattoi kotiin eräs herrasmies,
joka oli ilmaantunut näkyviin juuri onnettomuuden sattuessa. Tämä
herra, joka oli hänelle täysin vieras, osoittautui erään lähellä
asuvan tilanomistajan vieraaksi. Hän oli syntyjään hollantilainen
ja tapasi silloin tällöin liikeasioissa tai huvikseen matkustaa
Englantiin tiluksiltaan Guianasta, Etelä-Amerikan pohjoisosasta,
missä hän yleensä oleskeli.
Siitä syystä Wessexissä vain harvat tunsivat hänet ja tuttavuus
sen herrasmiehen kanssa, jonka talossa hän vieraili, oli sekin
pintapuolista laatua. Joka tapauksessa kävi ystävyys hänen ja
Heymere'ien kesken -- se oli sedän ja hänen veljentyttärensä nimi
-- vähitellen yhä lämpimämmäksi. Koska siihen aikaan paikkakunnalla
oli varsin vähän hienoa väkeä, oli uusi tulokas, jos hänellä oli
hiemankaan seurustelutaipumuksia ja hyvää mainetta, varmasti aina
tervetullut. Hellä tunne (kuten romantikot asiaa nimittävät) versoi
nuorissa nopeasti kehittyen pian täydeksi tuttavallisuudeksi.
Anderling, vieras herrasmies, oli luonnonlaadultaan sangen kuuma ja
vaikka hän yrittikin salata tunteitaan, oli kuitenkin helppo havaita,
että miss Maria Heymere oli tehnyt häneen syvemmän vaikutuksen kuin
kiveen raapaisemalla. Hänen on aivan mahdotonta vapautua miss Marian
lumoista, vaikka hän ilmeisesti ei katsonut voivansa mitään toivoa.
Tämä toivottomuus vuorostaan loi miss Mariaan iloista voiman tuntoa,
joskaan hänessä ei ollut eleillä pelkkä myötätunto, kun hän salaa
kuuli ihailijansa syvään huokailevan.
Kaikkien mahdollisten tekosyitten nojalla siirrettyään luonakäyntiään
tuonnemmaksi hän keräsi vihdoin kaiken rohkeutensa ja tarjosi
neidolle kättänsä ja sydäntänsä. Koska neito ei suinkaan ollut
hänelle ynseä, joskaan ei yhtä lemmekäs kuin hän, ja koska setä
ei asettunut asiaa vastustamaan, niin hän suostui jakamaan hänen
kanssaan hyvät ja huonot päivät kaukaisessa siirtomaassa, jossa mr
Anderlingin riisi, kahvi, maissi ja puutavarat antoivat hänelle
runsaat tulot, minkä väitteen muuten todisti oikeaksi hänen
ystävänsä, sedän naapuri. Lyhyesti sanoen: koska mr Anderlingin oli
välttämättä palattava omalle maallensa, määrättiin häät vietettäviksi
varhemmin kuin on tavallista tai suotavaa, kun on kysymyksessä
avioliitto verraten tuntemattomien asianosaisten kesken.
Häät vietettiin ja Maria lähti setänsä kodista. Hän matkusti
miehineen ensin Lontooseen ja pari viikkoa myöhemmin suuren
valtameren poikki heidän etäiseen kotiinsa -- missä heidän ei
kumminkaan ollut määrä kauan viipyä, sillä mr Anderling aikoi
myydä omaisuutensa, kunhan sota loppuisi ja hän voisi tehdä sen
edullisesti. Sitten he voisivat matkustaa takaisin Eurooppaan ja
asettua mihin pääkaupunkiin haluaisivat.
Kun he olivat ehtineet kauemmaksi, huomasi Maria, että hänen miehensä
kävi yhä rasittuneemmaksi, ja päiväntasaajan poikki kuljettua hän
oli yhtä alakuloinen kuin ennen kosintaansa. Muutamia päiviä ennen
Paramariboon saapumista hän syleili vaimoaan tulisesti ja pyysi
kyynelet silmissä saada tunnustaa jotakin. Hän kertoi varsin nuorella
iällä onnettomuudekseen naineensa Quebecissä erään naishenkilön,
jonka maine oli osoittautunut joka suhteessa kehnoksi. Tämä huomio
oli ollut vähältä tappaa hänet, mutta lopuksi hän oli eronnut
vaimostaan, jota hän sittemmin ei ollut nähnyt. Hän oli toivonut ja
rukoillut, että nainen olisi kuollut, mutta Lontoossa ollessaan,
vähän ennen heidän lähtöänsä, hän oli saanut tietää hänen vielä
elävän. Hän oli päättänyt säästää rakasta vaimoaan näiltä ikäviltä
tiedoilta, mutta se oli osoittautunut hänelle mahdottomaksi. Hän
toivoi, ettei asiain tila mitenkään muuttaisi heidän tunteitaan
enempää kuin sen myöskään tarvitsi vaikuttaa heidän ulkonaisen
elämänsä juoksuun.
Silloin meidän ylpeän ja vallanhimoisen naisemme mieli purkautui
väkivaltaisesti kun luoteismyrsky, ja olihan hänellä syytä kyllin.
Hän oli kuitenkin luonteeltaan siksi joustava, ettei antanut
kuulemansa tunnustuksen masentaa itseänsä, kuten epäilemättä olisi
ollut laita useiden tuttavieni naisten, varsinkin niin kaukana
kotoa, päiväntasaajan helteessä. Oikeastaan oli mr Anderling
surkuteltavampi, sillä hän rakasti nuorta puolisoansa mielettömästi
(hänen suonissaan näet virtasi vierasta verta) ja hänet oli johtanut
rikokseensa Marian erinomainen kauneus, jonka mahtia vastaan hän
oli taistellut yötä päivää, kunnes koko hänen vastustuskykynsä oli
lopussa. Niistä toimenpiteistä, joihin nyt oli ryhdyttävä, alkoi
Maria puhua -- miten järkevä hänen ehdotuksensa oli, jääköön tässä
arvostelematta.
"Minä jätän teidän ratkaistavaksenne", sanoi hän, miehen esitettyä
koko joukon hedelmättömiä valituksia ja vakuutuksia, "minä jätän
teidän ratkaistavaksenne, eikö teidän, jos teissä vielä on jäljellä
miehuuden häivääkään, ole suostuttava kaikkeen, mitä pidän parhaana
päästäkseni siitä pulasta, johon olette minut saattanut?"
Mies lupasi suostua kaikkeen. Maria pyysi häneltä lupaa saada
palata Englantiin ja ilmoittaa hänen kuolleen kuumetautiin heti
heidän Paramariboon saavuttuaan. Marian aikomuksena oli esiintyä
surupuvussa synnyinseudullaan, ja hän toivoi, ettei mr Anderling
milloinkaan kävisi häntä siellä häiritsemässä -- mikä oli sitäkin
luonnollisempaa, kun sellainen vierailu voisi johtaa vakaviin
oikeudellisiin selkkauksiin.
Mies lupasi mielellään suostua kaikkeen ja olisi epäilemättä tehnyt
mitä tahansa hellästi rakastamansa naisen hyväksi -- jopa uhrannut
oman henkensäkin. Saattaakseen Marian heti täysin riippumattomaan
asemaan hän lahjoitti hänelle melkoisen määrän arvopapereita ja
jalokiviä (hän näet ei ollut suinkaan liioitellut puhuessaan suuresta
omaisuudestaan). Paramaribosta Maria palasi ensimmäisellä laivalla
Englantiin. Heidän toisistaan erotessaan mies selitti aikovansa myydä
koko maaomaisuutensa ja ryhtyä sovittamaan rikostansa lähtemällä
vaeltamaan maita mantereita.
Maria saapui Englantiin kaikella kunnialla, ilmoitti heti maihin
astuttuaan sedälleen tulostaan ja saapui tosiaankin hänen luokseen
surupuvussa. Kaikki naapurit valittivat surua kuullessaan hänen
tarinansa. Ainoastaan sedälleen hän ilmaisi asian oikean laidan ja
syyn, jonka vuoksi hän sen muilta salasi. Sillä vaikka Maria olikin
viaton, oli hän kuitenkin samalla niin ylpeä, että olisi tuntenut
itsensä kovin loukatuksi, jos olisi vähänkään epäilty hänen antaneen
pettää itseänsä tai erehtyneen suunnitelmissaan.
Toistaiseksi hän vietti hiljaista elämää setänsä huoneessa ja ajan
täyttyessä syntyi hänelle poika. Hän oli kovin arvossapidetty
tasaisen ja pidättyvän käytöksensä vuoksi, ja hän voi miehensä
luovuttamien varojen nojalla viettää huoletonta elämää talon
kylkirakennuksessa tarvitsematta setänsä avustusta. Mutta tietoisuus,
ettei hän ollut se, joksi ihmiset häntä luulivat, kiusasi häntä.
Usein hän mietti itsekseen: "Mitäpä, jos saisivat täällä tietää hänen
vielä elävän ja pääsisivät selville siitä ylpeästä vaikuttimesta,
jonka vuoksi olen tahtonut nöyryytystäni salata? Se olisi vielä
vaikeammin siedettävissä kuin heti tapahtuva avoin tunnustus -- jonka
olisin tehnytkin, ellen olisi ajatellut lapseni parasta."
Tällaisten ikäväin mietteitten yhä enemmän häntä ahdistaessa hän
tutustui erääseen jalosukuiseen arvon mieheen -- lordi Icenway oli
hänen nimensä -- jonka maatila oli Wintoncesterin tuollapuolen,
vastakkaisessa Wessexin kulmassa. Hänen innokkaasti kosiessaan Maria
suostui, vaikka lordi oli ruma ja vanhanpuoleinen, sillä hän luuli
voivansa uuden avioliiton avulla lujittaa asemaansa nöyryyttävien
ilmitulojen varalta. Muutaman kuukauden kuluttua vietettiin häät,
Maria suoristi lady Icenway'nä niskaansa ja muutti lapsineen miehensä
kartanoon, missä kukaan ei häntä tuntenut.
Vähän aikaa myöhemmin hän selvästi huomasi menetelleensä aivan oikein
-- tai väärin (riippuen siitä, miltä kannalta asiaa katselee).
Saapui näet kirje hänen entiseltä mieheltään Anderlingiltä,
nopeasti kyhätty hellä epistola. Oli kenties onni, että se saapui
lordi Icenwayn poissaollessa. Anderling ilmoitti, että hänen kehno
vaimonsa oli äskettäin kuollut Quebecissä; hän oli matkustanut sinne
päästäkseen selville asian yksityiskohdista ja oli ollut mukana
onnettoman naisen hautajaisissa. Nyt hän oli rientänyt Englantiin
hyvittääkseen Marialle, mitä oli rikkonut. Hän kehoitti vaimoansa
tulemaan Southamptoniin, missä hän arveli nousevansa maihin. Marian
ei tarvinnut olla lainkaan peloissaan, sillä Anderling oli muuttanut
nimeä, eikä kukaan Euroopassa tuntenut häntä. Hänen aikomuksenaan
oli naida Maria uudelleen ja asettua asumaan jonnekin Euroopan
mantereelle, heidän alkuperäisen suunnitelmansa mukaisesti. Hänen
halunsa oli uhrata loppuikänsä Mariansa palvelemiseen sen suuren
rakkauden vuoksi, joka yhä asui hänen sydämessään.
Vaikka lady Icenway oli melkoisen maltillinen, herättivät nämä
uutiset hänessä suurta levottomuutta. Kuultuaan laivan olevan
näkyvissä hän lähti yksinään tulijaa kohtaamaan. Kun he vihdoin
seisoivat toistensa edessä, huomasi Maria yhä vallitsevansa
Anderlingiä. Viimeksimainitun hurmausvoima sitävastoin oli kokonaan
kadonnut. Murehtiessaan Marialle tekemäänsä vääryyttä tuo ennen vapaa
ja elämäniloinen mies oli muuttunut ankaran uskonnollisia tapoja
noudattavaksi paastoavaksi pyhimykseksi. Saatuaan hänet ensin vannoen
vakuuttamaan, että antaisi hänelle täyden hyvityksen (minkä Anderling
luuli merkitsevän laillista avioliittoa) Maria ilmoitti hänelle
menneensä jo naimisiin erinomaisen, hienosukuisen miehen kanssa,
jolla oli laajat tilukset ja joka oli antanut hänelle mieluisan
arvonimen.
Tämä tiedonanto sai miesparan kasvot jäykistymään ja hänen sydämensä
melkein pakahtumaan. Marian kauneus ja ylväät eleet olivat
aikaisemmin vietelleet hänet syntiin, ja nyt, kun tuo kauneus oli
täydessä kukoistuksessaan ja menestys oli saanut hänen olemuksensa
entistäkin ylväämmäksi, oivalsi Anderling, ettei hän kyennyt tätä
hurmausta vastustamaan. Koska hän kumminkin oli luvannut suostua,
täytyi hänen myöntyä Marian pyyntöön, jossa toistuivat vanhat
vaatimukset: Anderlingin oli matkustettava johonkin vieraaseen
maahan koskaan ilmaisematta olemassaoloansa hänen tuttavilleen,
miehelleen tai yleensä kenellekään Englannissa sekä jätettävä hänet
iäksi rauhaan, koska oli selvää, että hänelle nykyisessä korkeassa
asemassaan voisi siitä koitua suurta ikävyyttä.
Anderlingin pää painui. "Entä lapsi -- meidän lapsemme?" kysyi hän.
"Hän voi hyvin", vastasi Maria. "Erittäin hyvin."
Niine hyvineen matkusti kovaonninen mies pois, paljoa
murheellisempana kuin Englantiin tullessaan. Hänen mieleensä ei
ollut milloinkaan johtunut, että nainen, joka piti kunniastaan siinä
määrin kuin Maria, voisi turvautua sellaiseen keinoon kunniansa
säilyttämiseksi, vieläpä niin hämmästyttävän pian. Hän oli otaksunut
varmasti saavansa Marian lailliseksi vaimokseen ja pääsevänsä elämään
onnellista yhdyselämää hänen ja lapsen kanssa, jota kohtaan hän tunsi
yhä suurempaa hellyyttä, vaikka ei ollut sitä edes nähnytkään.
Lady Icenway palasi kotiinsa Wintoncesterin taakse eikä virkkanut
kohtauksesta sanaakaan jalosukuiselle miehelleen, joka oli sinä
päivänä onneksi mennyt pienelle metsästysretkelle Weydon Priorsiin
tietämättä mitään vaimonsa matkasta. Hän oli lähettänyt Anderling
paran menemään, mutta siitä huolimatta hän myöhemmin usein katseli
niin sanotun leskeytensä lasta keksiäkseen isän piirteitten jälkiä
sen kasvoista. Siihen hänellä oli riittävästi aikaa seuraavina
syys- ja talvikuukausina, sillä hänen puolisoltaan, joka oli todellinen
aatelismies, kului aika enimmäkseen urheiluun ja maanviljelykseen.
Eräänä talvipäivänä, lordi Icenwayn lähdettyä ketunajoon kauas
kotoa -- tähän vuodenaikaan hän lähti metsästämään kolme neljä
kertaa viikossa -- käyskeli Maria aurinkoisella pengermällä ikkunain
ulkopuolella. Silloin heitettiin viereisen muurin yli pieni valkoinen
esine, joka putosi hänen jalkojensa eteen. Se osoittautui pyöreän
kiven ympärille kiedotuksi kirjeeksi. Lady Icenway avasi ja luki
sen ja lähti sitten (epäilemättä ankara ilme majesteetillisilla
kasvoillaan) pengermää pitkin puistoon, josta kirje oli heitetty.
Hänen ensimmäinen miehensä seisoi hänen edessään. Koko hänen
ulkomuotonsa osoitti, että hänen oli jollakin tavoin käynyt huonosti.
"Sinä näet, että minä olen muuttunut, rakkaani", virkkoi hän.
"Niin, Maria, minä olen menettänyt omaisuuteni -- pääasiallisesti
mielettömästi pelaamalla niissä mantereen helveteissä, joihin olet
minut karkoittanut. Mutta jotakin minulla vielä on maailmassa --
lapseni -- ja sen vuoksi minä uskallan tänne tunkeutua. Älä pelkää,
kultaseni! Minä en vaivaa sinua kauan; sinä olet minulle liiankin
rakas. Mutta minä ajattelen poikaa, yöt päivät -- en voi sille
mitään -- en voi tukahduttaa tunteitani. Minä haluan nähdä hänet ja
puhutella häntä kerran elämässä."
"Entä valanne?" kysyi Maria. "Tehän lupasitte olla milloinkaan
ilmaisematta -- --"
"Minä en ilmaise mitään. Salli minun vain nähdä lapsi. Minä muistan
varsin hyvin, mitä olen vannonut sinulle, julma valtijattareni, ja
minä pidän valani pyhänä. Muutenhan minä olisin voinut saada hänet
nähdä jonkin petoksen avulla. Mutta minä pidin oikeampana avoimesti
pyytää sinulta lupaa."
Maria harkitsi asiaa hänelle ominaisella ylimielisellä vakavuudella,
jota hänen aateloitumisensa oli pikemmin lisännyt kun vähentänyt.
Sitten hän sanoi haluavansa miettiä asiaa antaakseen vastauksensa
kahden päivän kuluttua, hänen miehensä jälleen lähdettyä metsästämään.
Anderling odotti kärsivällisesti. Lady Icenway, joka ei enää
ollenkaan häntä rakastanut, harkitsi asiaa perinpohjaisesti päätyen
siihen tulokseen, että olisi epäviisasta pakottaa luonnonladultaan
niin tulinen mies äärimmäisyyksiin. Hän siis lähti tapaamaan
Anderlingiä määrättyyn paikkaan määrättynä aikana.
"Te saatte nähdä lapsen", sanoi hän, "mutta luonnollisesti vain sillä
ehdolla, ettette ilmaise itseänne ettekä tule hänen näkyviinsä, sillä
muuten voitte saattaa pulaan sekä itsenne että minut. Minä nukutan
hänet päivällisen jälkeen ja vien teidät sitten takatietä sisään."
Onneton isä, jonka harha-askel nyt kosti itsensä tavalla, jota hän
ei ollut voinut aavistaakaan, lupasi noudattaa määräyksiä ja odotti
puistossa kärsivällisesti Marian kutsua. Se tapahtuikin kello kolmen
aikaan, jolloin hänet saatettiin puutarhaportin kautta taloon ja
portaita pitkin siihen huoneeseen, jossa poika nukkui. Hän makasi
pienessä kätkyessään, kädet pään taakse heitettyinä ja tyynesti
hengitellen. Silkinhienot kiharat lepäsivät pieluksella. Isä, joka
tällä hetkellä oli tosiaankin säälittävä, kumartui hänen puoleensa.
Hänen silmistään pirahti kyynel kehdon peitteeseen.
Maria kohotti varoittaen sormeaan, kun isän suu lähestyi pojan huulia.
"Miksei?" kysyi hän anellen.
"Olkoonpa menneeksi", sanoi Maria. "Mutta niin kevyesti kuin suinkin
mahdollista."
Isä suuteli lastaan sitä herättämättä, kääntyi, katsahti siihen vielä
kerran ja seurasi Mariaa ulos samaa tietä, jota oli tullut.
Tämä keino, jonka olisi pitänyt lievittää isän ikävää,
todellisuudessa vain sitä pahensi. Sen sijaan, että hän alkujaan
oli rakastanut tuntematonta ja näkemätöntä poikaansa epämääräiseen
ja haaveelliseen tapaan, alkoi hän nyt kiintyä lapseensa koko
olemuksellaan. Se tietoisuus, että hän parhaassa tapauksessa saisi
nähdä poikaansa vain harvoin ja ohimennen, saattoi hänet sellaiseen
epätoivoon, että hän melkein oli rikkoa äidille antamansa lupauksen.
Mutta niin ritarillisesti hän kunnioitti lady Icenwaytä ja niin
vilpittömästi hän katui muinaista petostansa, että pakotti sydämensä
alistumaan. Koko se rakkaus, jota hän kykeni tuntemaan -- ja se
ei suinkaan ollut vähäinen -- keskittyi nyt lapseen ja vaimoon --
lapseen, joka ei häntä tuntenut ja vaimoon, joka oli lakannut häntä
rakastamasta.
Se omituinen tilanne, jossa muukalaisparka oli, kävi vähitellen niin
sietämättömäksi, että hän päätti sitä lievittää kaikin ajateltavissa
olevin keinoin, mutta kuitenkin niin, ettei loukkaantuisi sen
naisen nimi, joka oli ollut hänen vaimonsa ja jota hän rakasti sitä
enemmän, mitä ankarampaa rangaistusta joutui kärsimään. Hän oli
aikaisemmin harrastanut tulpaaninviljelystä sekä puutarhanhoitoa
yleensä ja oli omaisuutensa menetettyään hankkinut itselleen näiden
taitojensa avulla satunnaisia tuloja englantilaisten puutarhurien
kasvihuoneissa. Pitäen silmällä uutta suunnitelmaansa hän kehitti
itsestään muutamassa kuukaudessa todella taitavan puutarhurin.
Sitten hän odotti, kunnes lordi Icenway tarvitsi toista puutarhuria,
ilmoittautui heti ja sai toimen kohteliaan käyttäytymisensä ja
älykkyytensä vuoksi. Lady Icenway, joka ei tietänyt asiasta mitään,
hämmästyi niin ollen kovin tavatessaan hänet parin viikon kuluttua
talon kasvihuoneessa. Ensinnä hän aikoi rangaista miestä erottamalla
hänet toimestaan, mutta huomasi lähemmin asiaa ajatellessaan, ettei
olisi viisasta menetellä siten. Hän tiesi, ettei mies palvelijana
ollessaan vahingoittaisi heitä sanallakaan, kun sitävastoin
erottamisesta johtuva suru voisi yllyttää hänet hetkellisessä
epätoivossaan ilmaisemaan, mitä ystävällinen kohtelu voisi saada
hänet salaamaan. Niinpä puutarhuri sai jäädä taloon. Hän asui
puutarhakamarin kupeella pienessä tuvassa, joka oli aikaisemmin ollut
hänen edeltäjänsä asumuksena. Siellä hän eleli aivan yksin käyttäen
suuren osan vapaata aikaansa lueskeluun, mutta vielä suuremman osan
ladyn ikkunain ja nurmikkojen tarkastelemiseen siinä toivossa,
että näkisi lapsensa edes vilahdukselta. Lapsen vuoksi hän erosi
roomalaiskatolisesta kirkosta, jonka oppi oli häneen lapsuudessa
istutettu, ja kävi mitä säännöllisimmin läheisessä pitäjänkirkossa.
Siellä voi puutarhuri istuutua myladyn, mylordin ja poikapuolen
taakse saaden huomiota herättämättä mietteliäänä tarkastella
pienokaisen kasvonpiirteitä ja eleitä.
Hän hoiti virkaansa kolmatta vuotta löytäen sen harjoittamisesta
alakuloista iloa, joka lievitti hänen suruansa. Lady Icenway ei
antanut hänelle milloinkaan anteeksi eikä sallinut hänen olla
lapselleen muuta kuin "puutarhuri", vaikka poika pari kertaa
virkkoi: "Tuon puutarhurin silmät ovat niin surulliset! Miksi hän
katselee minua niin surullisesti." Ladyn pilkallinen ylpeys tuntui
hänestä lämpöiseltä, ikäänkuin se olisi ollut rakkautta, ja lyhyet
määräykset, joita Maria jakeli, kuulostivat hänen korvaansa hellältä
lemmenkuiskaukselta. Omituista oli, että lady Icenwayn osaksi alkoi
lordin taholta tulla sama kohtelu, jota hän osoitti muukalaiselle.
Lordi halusi kovin saada rintaperillisen, mutta siitä ei näkynyt
merkkiäkään. Eräänä päivänä lordi valitti vaimolleen kovaa onneaan
sangen karkeaan tapaan. "Kaikki perii tuo serkkulurjus!" huudahti
hän. "Mieluummin tahtoisin nähdä nimeni ja omaisuuteni haudattavan
meren syvyyteen!"
Lady Icenway yritti tyynnyttää miestään, painui sitten ajatuksiinsa
eikä kostanut hänen syytöksiään. Mutta pian senjälkeen hän meni
eräänä päivänä puutarhurin asunnolle nähdäkseen miten siellä voitiin.
Puutarhuri näet oli ollut viime aikoina sairaana, joskaan ei
vaarallisesti, mikäli lady tiesi. Vaikka lady Icenwayllä oli tapana
usein käydä tervehtimässä alustalaisiaan, ei hän ollut milloinkaan
ennen ollut toisen puutarhurin luona. Niinpä hän kovin hämmästyi,
jopa kerrassaan säikähti ja huolestuikin havaitessaan, ettei
puutarhuri kyennyt kohottautumaan vuoteessaan. Hän meni takaisin
taloon hakemaan jotakin helpostisulavaa ruokaa saadakseen siten
tilaisuuden palata sairaan luo.
Vuoteessa makaaja oli niin heikko ja laihtunut ja hänen koko tilansa
niin huolestuttava, että lady Icenwayn sydän heltyi. Hän huudahti:
"Teidän täytyy tulla jälleen terveeksi -- teidän täytyy! Minä olen
ollut sinulle ankara -- minä tiedän sen. Mutta en ole enää!"
Sairas, kuoleva mies tarttui hänen käteensä ja puristi sen huuliansa
vasten. "Liian myöhään, rakkaani, liian myöhään!" hymisi hän.
"Mutta sinä _et saa_ kuolla! Voi, sinä et saa!" huudahti nainen.
Äkillistä virikettä totellen hän kumartui kuolevan puoleen ja
kuiskasi hänen korvaansa muutamia sanoja samalla punastuen niinkuin
varhaisella tyttöiällään.
Toinen vastasi heikosti, haaleasti hymyillen. "Se oli silloin... nyt
on kaikki mennyttä!" sanoi hän. "Minun täytyy kuolla."
Muutamia päiviä myöhemmin hän kuoli auringon juuri painuessa
puutarhanmuurin taa. Lady Icenway alkoi silloin täysin oivaltaa oman
kovasydämisyytensä ja moitti itseänsä kovin kaikessa hiljaisuudessa.
Hänen ainoa toivonsa oli saada hyvittää ainakin vainajan muistoa
ilman että kukaan tiesi asian johtuvan hänestä. Tämän toivon
täyttymykseksi saapui muutamia kuukausia myöhemmin pitäjän kirkkoon
lahjoitettu maalattu ruutu. Sitä paikoilleen asetettaessa käyskeli
lordi Icenway vaimoineen kirkossa.
"'... _Hänen muistokseen sureva leski_'", luki lordi muistoruudusta.
"Minä en tiennyt hänellä vaimoa olevankaan; minä en nähnyt häntä
milloinkaan."
"Kyllä sinä hänet näit, Icenway, mutta olet kai unohtanut", vastasi
Maria leppoisasti. "Hän ei asunut miehensä luona ja harvoin hän kävi
tervehtimässäkään. He eivät sopineet oikein hyvin. Sitä katkerammin
kai hän nyt suree -- kuten tavallista."
"Ja tuhlaa omaisuutensa tuohon kalliiseen punasiniseen
lasimaalaukseen", virkkoi lordi.
"Väitetään ettei hän ole köyhä."
Vanhemmittain lordi Icenway kävi yhä ärtyisemmäksi, ja joka kerta
kun hänen katseensa sattui vaimonsa ensimmäisen miehen poikaan hän
virkkoi vihaisesti:
"Merkillistä, mylady, että te voitte tehdä palveluksen ensimmäiselle
miehellenne, mutta minulle ette!"
"Ah, jospa olisin tullut aikaisemmin sitä ajatelleeksi!" virkkoi
hänen vaimonsa puoliääneen.
"Mitä sitten?" kysyi lordi.
"Ei mitään, kultaseni", vastasi lady Icenway.
* * * * *
Eversti lausui ensimmäisenä julki ajatuksensa suntion kertomuksen
johdosta arvellen, että miesparan kohtalo oli aika kova.
Herrasmies-liikemies ei voinut pitää miehen kohtaloa mitenkään liian
kovana. Lain mukaan hän ei voinut vaatia mitään ja oli kohdellut
ladyä häpeällisesti. Olisi ollut toinen asia, jos hän todellakin
olisi ollut ladyn mies.
Kirjatoukka huomautti, ettei lordi Icenwaytä suinkaan voitu
syyttää luulevaiseksi, ja tähän mielipiteeseen yhtyi eräs lihava,
punakkakasvoinen herra. "Totta kyllä", sanoi hän, "että hänen
vaimonsa oli tavattoman sulkeutunut henkilö. Jos hän olisi jutellut
huolettomasti, niin hänen miehensä olisi helposti voinut käydä
luulevaiseksi, kuten oli laita sen ladyn miehen, joka asui Stapleford
Parkissa isoisäni aikaan. Mutta tässä tapauksessa oli olemassa
seikkoja, jotka saivat hänen miehensä katselemaan asioita sangen
filosofiselta kannalta."
Muutamat kuulijat uskalsivat sitä epäillä.
Punakka mies, varakas, vatsakas ja lyhytkasvuinen entinen
mallasmestari karaisi kurkkuansa, puhalsi ulos keuhkoistaan liian
ilman ja yritti todistaa väitettään oikeaksi sitä ennen pyydettyään
anteeksi, ettei hänen sankarittarellaan ollut mitään arvonimeä,
koska kertojan hyvä onni ei ollut tutustuttanut häntä moneenkaan
aatelishenkilöön. Seuraavassa on hänen kertomatyylinsä säilynyt vain
suunnilleen.
6.