Esittänyt Hempeämielinen jäsen.
Kaikista Wessexin romanttisista, kaupungeista on Wintoncester
luullakseni soveliain sellaisille henkilöille, joilla on taipumusta
mietiskelyyn. Siellä näet on tuomiokirkko, jonka keskilaiva
on niin pitkä, että sitä kävellessään voi painua salatuimpiin
mietteisiinsä tarvitsematta alinomaa kääntyä takaisin. Voi kulkea
lähes kolmesataa askelta komeiden muistomerkkien keskitse,
hiljaisessa mielessään vertaillen toisiinsa sitä kuivaa pölyä,
joka on laskeutunut kuninkaitten ja piispojen leposijoille, ja
sitä kosteampaa tomua, joka tavallisesti peittää aatelittomien,
pappien ja muiden kuolevaisten viimeistä leposijaa ulkona luonnon
helmassa. Ja jos on rakastunut, niin voi kirkassilmänsä kanssa hiipiä
johonkin kappeliin juhlallisessa ympäristössä puhdistaakseen ja
kypsyttääkseen hurmiotaan, kunnes se saa entistä harvinaisemman ja
hienomman vivahduksen, joka on ymmärrykselle -- joskaan ei aisteille
-- miellyttävämpi kuin se tunteen laji, joka syntyy käyskeltäessä
paikoissa, joissa kaikki huokuu elämää, kasvua ja hedelmällisyyttä.
Tässä juhlallisessa paikassa, jonne he olivat vetäytyneet
välttääkseen omaistensa huomiota, sir Ashley Mottisfont, leskimies,
pyysi eräänä maaliskuun päivänä Philippaa, Squire Okehallin
lempeätä tytärtä, puolisokseen. Philippan elämä oli tähän saakka
kulunut aivan huomaamatta, jotavastoin sir Ashley, vaikka ei
ollutkaan rikas, kuitenkin nautti melkoista arvonantoa, joten
kysymyksessäolevaa liittoa epäilemättä pidettiin suurena kunniana
ja onnena Philippan laiselle vähäpätöiselle henkilölle. Viehättävä
tyttö oli itse aivan samaa mieltä. Hän oli siinä määrin hurmaantunut
sir Ashleyhin, että hän, mainittuna päivänä käyskellessään hänen
rinnallaan kirkonkäytävää, tuskin huomasi jalkojensa koskettavan
kivipermantoon -- pikemmin hän tunsi leijailevansa ilmassa. Philippa
oli intomielinen, tuntehikas tyttö; hän ei voinut ymmärtää, kuinka
hän ansaitsi miehekseen sir Ashley Mottisfontin, tunnetun, laajalti
matkustelleen ja komean henkilön.
Kosiessaan hän ei käyttänyt sitä kömpelöä puheentapaa, jota bukoliset
maamiehet sellaisissa tärkeissä tilaisuuksissa yleensä viljelevät,
vaan puhui niin hienosti kuin olisi oppinut sanottavansa Enfieldin
_Speakerista_. Kumminkin hän hieman epäröi, sillä hänellä oli jotakin
lisättävää.
"Soma Philippani", virkkoi hän, (sivumennen sanoen Philippa ei
ollut lainkaan soma) "minun on ilmoitettava sinulle, että olen
ottanut hoitooni pienen tyttölapsen, joka on kokonaan minusta
riippuvainen. Se on pieni orpo olento, jonka minä eräänä päivänä
löysin kauralyhteestä [siten suvaitsi arvoisa parooni asian esittää]
ollessani matkalla kotiin, nimetön lapsukainen, josta aion pitää
huolta, kunnes hän on kyllin vanha tullakseen toimeen omin neuvoin.
Hän on vasta viidentoista kuukauden ikäinen ja nykyään erään
ystävällisen eukon huostassa. Etkö sinä halua ottaa hoivataksesi
pientä avutonta raukkaa?"
Tarvitsee tuskin sanoa, että ihastunut ja rakastunut nuori ladymme
lupasi tehdä kaikki voitavansa nimettömän lapsen hyväksi. Pian tämän
jälkeen vihittiin pariskunta samassa temppelissä, joka oli ollut sir
Ashleyn lemmentunnustuksen mykkänä todistajana. Vihkimisen toimitti
itse piispa, kunnianarvoisa ja kokenut mies, niin tottunut liittämään
toisiinsa henkilöitä, joilla oli halua tällaisiin kokeisiin, että
molemmat asianosaiset hämmästyksekseen havaitsivat joutuneensa
jo yhteen, vaikka vielä epämääräisin katsein silmälivät toisiaan
itsenäisinä olentoina.
Tämän toimituksen jälkeen pariskunta matkusti kotiinsa Deansleigh
Parkiin ja alkoi elää onnellista yhdyselämäänsä. Lupaukselleen
uskollisena lady Mottisfont kävi seuraavina viikkoina ahkerasti
kylässä katsomassa lasta, jonka hänen miehensä oli niin
salaperäisellä tavalla löytänyt kotiin ratsastaessaan. Tästä
mielenkiintoisesta löydöstä ladyllä muuten oli oma ajatuksensa,
mutta koska luonnostaan oli niin hellä, että olisi paremman
puutteessa voinut rakastaa kiviä ja kantoja, ei hän ajatustaan
ilmaissut. Tyttönen, joka kasteessa sai nimen Dorothy, mielistyi
lady Mottisfontiin niinkuin paroonin nuori vaimo olisi ollut hänen
oma äitinsä ja Philippa puolestaan kiintyi vähitellen lapseen siinä
määrin, että kysyi mieheltään, eikö saisi ottaa häntä luoksensa
kasvattaakseen hänet niin huolellisesti kuin oman tyttärensä. Sir
Ashley vastasi, ettei hänellä ollut mitään sitä vastaan, vaikka
kenties voisi syntyä juoruja. Muuten hän ilmeisesti oli varsin
tyytyväinen asiain uuteen järjestykseen.
Sitten he elelivät edelleen pari kolme vuotta sir Ashley Mottisfontin
maatilalla ja olivat niin likellä onnenautuutta kuin maan ilmanala
salli. Tyttönen oli Philippalle oikea Jumalan lahja, sillä hän
ei näyttänyt saavan omia lapsia. Hän olikin kyllin ymmärtäväinen
kiittääkseen kaitselmusta tästä lahjasta eikä ollenkaan vaivannut
päätään yrittämällä ottaa selkoa lapsen alkuperästä. Luonnostaan
hellänä ja taipuisana hän rakasti miestänsä arvostelematta, väsymättä
ja uskonnollisella hartaudella, ja lasta tuskin vähemmän. Hän helli
pientä lemmikkiä ikäänkuin omaa tytärtänsä. Dorothy puolestaan
oli hänen lohtunaan, kun mies oli poissa kotoa huvittelemassa tai
asioitaan järjestelemässä. Kotiin palatessaan sir Ashley oli perin
tyytyväinen nähdessään miten he olivat voittaneet toistensa sydämet.
Silloin sir Ashley suuteli vaimoansa, hänen vaimonsa suuteli pikku
Dorothya ja pikku Dorothy suuteli sir Ashleytä. Lady Mottisfontilla
oli tällaisen kolminkertaisen tunteenpurkauksen jälkeen tapana sanoa:
"Hyvä isä, minä unohdan kokonaan, ettei hän ole minun lapseni!"
"Mitäpä siitä?" virkkoi hänen miehensä. "Kaitselmus on kaukonäköinen.
Se lähetti hänet meille, koska oli päättänyt olla antamatta meille
omia lapsia."
Heidän elämäntapansa oli mitä vaatimattomin. Lakattuaan
matkustelemasta sir Ashley oli alkanut harrastella metsästystä ja
maanviljelystä, Philippa puolestaan oli mallikelpoinen perheenemäntä.
He tyytyivät niihin huveihin, joita kotiseutu voi tarjota. He
menivät varhain levolle ja nousivat samaan aikaan kuin työhevoset ja
viheltelevät ajomiehet. He tunsivat kaikkien verraten tavallisten
lintujen ja puitten nimet ja olivat säänennustajina huolestuneiden
maanviljelijäin ja liikavarpailla varustettujen vanhain ihmisten
veroiset.
Eräänä päivänä sir Ashley Mottisfont sai kirjeen, jonka hän luettuaan
hajamielisenä laski pöydälle mainitsematta mitään sen sisällöstä.
"Keneltä se on, rakkaani?" kysyi hänen vaimonsa kirjeeseen katsahtaen.
"Se on vain eräältä vanhalta tuttavalta, Bathissa asuvalta
asianajajalta. Hän muistuttaa minulle, mitä olen neljä viisi
vuotta sitten -- hiukan ennen naimisiinmenoamme -- sanonut hänelle
Dorothysta."
"Mitä olet hänestä sanonut?"
"Minä ajattelin silloin, ettet sinä ehkä välittäisi tytöstä ja
kehoitin senvuoksi häntä ilmoittamaan minulle, tuntisiko hän jonkin
rouvashenkilön, joka haluaisi ottaa Dorothyn lapsekseen ja antaa
hänelle hyvän kodin."
"Mutta sehän tapahtui silloin, kun ei Dorothyllä ollut ketään
hoivaajaa", virkkoi lady Mottisfont. "Kuinka hänen päähänsä pälkähtää
nyt kirjoittaa? Eikö hän tiedä, että olet naimisissa? Tietysti hän
sen tietää!"
"Epäilemättä."
Sir Ashley ojensi kirjeen vaimolleen. Asianajaja ilmoitti, että
eräs varakas leskirouva, joka ei toistaiseksi halunnut nimeänsä
mainittavan, oli äskettäin kääntynyt asioissaan hänen puoleensa.
Rouva oli kertonut haluavansa ottaa kasvattaakseen pikku tytön,
kunhan varmaan tietäisi saavansa hyvän ja miellyttävän lapsen. Niin
ollen hän olisi mieluummin ottanut lapsen, joka oli kyllin vanha,
jotta voi päätellä, millainen hän oli luonnonlaadultansa. Asianajaja
palautti sir Ashleyn mieleen, mitä hän oli aikoja sitten ilmoittanut,
ja esitti nyt asian hänelle. Tyttöselle luvattiin erinomainen koti --
siitä voi asianajaja mennä takuuseen -- ellei hänellä jo ollut kotia.
"Onpa mieletöntä, että mies kirjoittaa näin pitkän ajan kuluttua!"
virkkoi lady Mottisfont, joka tunsi kurkkuaan ahdistavan
ajatellessaan, mitä Dorothy hänelle merkitsi. "Minä otaksun että sinä
annoit hänelle tämän tehtävän silloin -- kun Dorothyn -- löysit?"
"Aivan niin -- silloin se tapahtui."
Hän vaipui ajatuksiinsa. Kumpikaan ei vaivautunut vastaamaan
asianajajan kirjeeseen. Asia jäi silleen toistaiseksi.
Eräänä päivänä syödessään muutamain ystäväin kanssa päivällistä
(palattuaan kaupungista, jonne olivat pikimmältään matkustaneet
nähdäkseen mitä maailmassa tapahtuu, kuullakseen mitä siellä
puhuttiin ja ylimalkaan hieman virkistyäkseen pitkäaikaisen
maallaolon jälkeen) he kuulivat eräältä tuttavaltaan, että Fernell
Halliin, lähellä sijaitsevaan herraskartanoon, joka omistajan
huonojen raha-asiain vuoksi oli vuokrattavana, oli asettunut eräs
leskirouva, italialainen kreivitär, jonka nimen jätän mainitsematta
syistä, jotka vähitellen selviävät. Lady Mottisfont oli sekä
hämmästynyt että mielissään. "Vaikka minä luullakseni olisin
mieluummin jäänyt Italiaan, jos olisin siellä syntynyt", lisäsi hän.
"Hän ei ole italialainen, vaan hänen miesvainajansa", sanoi sir
Ashley.
"Oletko kuullut hänestä jo ennen!"
"Olen, Greyn luona puhuivat hänestä tuonnottain. Hän on
englantilainen." Kun sir Ashley ei kertonut enempää, selitti
eräs vieraista lady Mottisfontille, että kreivittären isä oli
keinotellut itäintialaisilla arvopapereilla, joiden avulla siihen
aikaan moni tuli upporikkaaksi. Tytär peri suunnattoman omaisuuden
isänsä kuollessa, mikä tapahtui vain muutamia viikkoja hänen
miehensä kuoleman jälkeen. Otaksuttiin, että rikkaan englantilaisen
tyttären ja köyhän ulkomaalaisen välinen avioliitto oli ollut
pelkkää keinottelua. Suruajan kuluttua leski epäilemättä joutuisi
kaikenlaisten onnenonkijain tavoittelun esineeksi, sillä hän oli
vielä aivan nuori. Toistaiseksi hän kuitenkin näytti kaipaavan lepoa
ja välttävän kaupunkeja ja seuraelämää.
Muutamia viikkoja myöhemmin sir Ashley Mottisfont katsoi kauan ja
tutkivasti vaimonsa kasvoja. Sitten hän virkkoi:
"Dorothylle olisi ehkä ollut parempi, jos kreivitär olisi hänet
ottanut. Hän on paljoa rikkaampi kun me ja olisi melkoista paremmin
voinut ohjata hänet suureen maailmaan."
"Kreivitärkö ottaisi Dorothyn?" kysyi lady Mottisfont säpsähtäen.
"Mitä -- oliko hän se rouvashenkilö, joka halusi saada hänet?"
"Oli; hän oleskeli Bathissa siihen aikaan kun asianajaja Gayton
kirjoitti minulle."
"Mutta kuinka sinä tiedät tuon kaikki, Ashley?"
Sir Ashley näytti hieman arvelevan. "Niin, minä olen kohdannut
hänet", sanoi hän. "Näetkös, hän on toisinaan mukana
metsästysretkille, vaikka ei itse ratsastakaan, ja hän kertoi minulle
olevansa se rouvashenkilö, joka oli tiedustellut asiaa Gaytonilta."
"Sinä siis olet sekä nähnyt hänet että puhutellut häntä?"
"Useita kertoja, kuten kaikki muutkin."
"Miksi et ole minulle mitään virkkanut?" kysyi lady Mottisfont, "Minä
olen kerrassaan unohtanut käydä häntä tervehtimässä. Minä teen sen
huomenna tai jonakin lähipäivänä... Mutta Ashley, minä en ymmärrä,
kuinka sinä voit sanoa, että olisi ollut parempi, jos Dorothy olisi
joutunut hänelle; tyttöhän on nyt niin kokonaan meidän omamme, etten
voi sietää tuollaisia ehdotelmia, vaikkapa ne olisivat pelkkää
leikkiä." Hänen silmänsä olivat niin kaunopuheisen moittivat, ettei
sir Ashley Mottisfont vastannut mitään.
Lady Mottisfont ei metsästänyt sen enempää kuin
englantilais-italialainen kreivitär, sitäpaitsi hän puuhaili niin
uutterasti taloustoimissa ja Dorothyn vaalinnassa, ettei hänellä
ollut halua tuhlata hetkeäkään pelkkään huviin. Oli tosiaankin
karkeata aivan kylmästi harkita, mikä vuosia sitten olisi ollut
edullisinta lapselle, johon he nyt olivat sydämestään kiintyneet.
Lady Mottisfont ei voinut mitenkään ymmärtää, kuinka hänen miehensä
voi katsella asiaa niin persoonattomalta kannalta, sillä kuten
arvoisat kuulijani lienevät arvanneet oli lady Mottisfont aikoja
sitten -- ellei jo alunpitäen -- aavistanut, mikä sir Ashleyn ja
Dorothyn todellinen suhde oli. Paroonin puoliso oli kumminkin
niin säyseä ja hienotunteinen, ettei hän milloinkaan ilmaissut
epäluulojaan, vaan otti napisematta vastaan, mitä taivas hänen
osakseen sääti. Hänen ylevämielisyytensä muuten täysin palkitsi se
ilo, minkä tyttöseen kohdistuva rakkaus hänessä herätti.
Muutamia päiviä myöhemmin, kun tuli puheeksi ulkomaanmatka, hänen
miehensä palasi tuohon kiusalliseen keskustelun aiheeseen. Siinä
tapauksessa, että matkasta tulisi tosi, olisi hänen mielestään
melkein vahinko, etteivät he olleet myöntyneet kreivittären
toivomukseen. Kreivitär oli kohdannut Dorothyn hänen ollessa
hoitajineen kävelyllä ja oli sanonut, ettei hän milloinkaan ollut
nähnyt niin miellyttävää lasta.
"Vai niin -- hän siis yhä himoitsee Dorothyä? Sehän on suorastaan
hävytöntä!" huudahti lady Mottisfont.
"Siltä näyttää... Kuulehan, Philippa rakas, kreivitär olisi
laillisesti ottanut Dorothyn tyttärekseen, mikä olisi tytölle varsin
edullista. Mehän emme ole sitä tehneet, vaan hoidamme ja vaalimme
häntä kasvattinamme."
"Minä otan hänet mielelläni omaksi lapsekseni!" huudahti lady
Mottisfont levottomana. "Kuinka siinä on meneteltävä?"
"Hm." Sir Ashley ei antanut mitään neuvoa, vaan vaipui ajatuksiinsa.
Hänen puolisonsa tunsi itsensä kovin levottomaksi ja huolestuneeksi.
Jo seuraavana päivänä lady Mottisfont vihdoinkin ajoi Fernell
Halliin tervehtimään naapuriansa. Kreivitär oli kotona ja otti hänet
varsin ystävällisesti vastaan. Mutta lady Mottisfont raukan sydäntä
kouristi, kun hän katseli uutta tuttavaansa. Niin ihmeen kauniita
kasvoja hän ei ollut milloinkaan nähnyt. Kreivitär näytti säteilevän
kaikkea sitä suloa ja hempeyttä, minkä nainen omistaa. Hänen hieno
käytöksensä, eloisa olentonsa ja vilkas ajatuksensa muodostivat
eheän ja kauniin kokonaisuuden, jota katsellessaan lady Mottisfont
melkeinpä kääntyi kipeäksi. Hän, samoinkuin viime aikoina sir Ashley
itse, oli verraten maalaismainen käytökseltään, joten oudot aatteet
ja lauseparret kerrassaan hämmensivät hänet. Hän ei osannut juuri
nimeksikään muuta kieltä kuin omaansa; tämä ihmeellinen olento
sitävastoin osasi käytellä italian ja ranskan kieliä ilmaisemaan
ajatuksensa hienoimpia vivahteluja, mikä seikka oli suuri etu siihen
aikaan -- ja monen mielestä vielä nykyjäänkin.
"Kuinka omituisesti kävikään pikku tytön!" virkkoi kreivitär
hilpeästi lady Mottisfontille. "Minä tarkoitan, että se tyttö, jota
asianajaja minulle suositteli, oli vähää ennen joutunut teidän,
nykyisten naapurieni ottolapseksi. Kuinka pienokainen voi! Minun
täytyy tulla häntä katsomaan."
"Haluatteko yhä saada hänet?" kysyi lady Mottisfont epäluuloisesti.
"Miksipä en; minä ottaisin hänet mielelläni."
"Mutta te ette saa häntä! Hän on minun!" sanoi toinen kiivaasti.
Kreivittären käytös muuttui siitä hetkestä lähtien melkoista
kylmemmäksi.
Lady Mottisfont oli hänkin kovin huonolla tuulella palatessaan
kotiin. Kreivitär oli joka suhteessa niin hurmaava, että ladymme
oli häneen kerrassaan ihastunut; kuinkapa hän ei olisi hurmannut
sir Mottisfontia? Sitäpaitsi hän oli herättänyt Philippan
päässä omituisen ajatuksen. Kotiin päästyään hän heti riensi
lastenkammariin, tempasi Dorothyn syliinsä ja suuteli häntä
kiivaasti. Sitten hän siirsi pienokaisen loitommaksi ja tutki tarkoin
hänen piirteitänsä. Hän huokasi syvään, työnsi lapsen luotaan ja
riensi pois.
Tytön kasvot muistuttivat nyt kuten ennenkin hänen miehensä kasvoja,
mutta tällä kertaa hän keksi niissä lisäksi muotoja, viivoja ja
ilmeitä, jotka olivat heidän uudelle naapurilleen luonteenomaisia.
Silloin lady parka vihdoinkin oivalsi asiain hämmästyttävän yhteyden
ja kysyi itseltään, kuinka hän oli voinut olla niin yksinkertainen,
ettei ollut sitä aikaisemmin ajatellut. Kovin kauan hän ei kumminkaan
moittinut itseänsä lyhytnäköisyydestään; hän oli epätoivoissaan
havaitessaan joutuneensa esteeksi noiden kahden henkilön väliin. Se
seikka, ettei hän tietenkään ollut voinut tätä tilannetta aavistaa,
ei lieventänyt hänen suruansa. Nainen, joka oli ollut hänen miehensä
autuus, oli palannut vapaana toisen ehdittyä menettää vapautensa,
ja halusi ilmeisesti vaatia takaisin omansa -- Dorothyn, joka oli
sillä välin ehtinyt tulla lady Mottisfontin melkeinpä ainoaksi
ilonlähteeksi tarjoamalla hänelle jotakin vaalittavaa, herättämällä
hänen äidintunteitaan ja siinä määrin heijastelemalla hänen miehensä
luonnonlaatua, että hän melkein uskoi näkevänsä tytössä jotakin
heijastusta itsestäänkin.
Jos tässä uhrautuvassa, kelpo naisessa oli jotakin vikaa, niin
se johtui hänen liiallisesta alistuvaisuudestaan. Miehet eivät
tosiaankaan usein osoita suurta uhrautuvaisuutta avuttomia naisia
kohtaan, jotka ovat elinikänsä heistä riippuvaiset. Kenties ei
olisi ollut hänelle haitaksi (vaikka en uskalla tätä otaksumaa
mitenkään tehostaa), jos hän heti kotiin palattuaan olisi kiivastunut
miehelleen. Olipa miten hyvänsä, missään tapauksessa hän ei
menetellyt sillä tavoin, vaan ryhtyi odottamaan ja rukoilemaan
Jumalaa, ettei milloinkaan joutuisi loukkaamaan miestänsä, joka
kieltämättä oli aina ollut hellä ja huomaavainen, ja ettei pikku
Dorothyä milloinkaan häneltä riistettäisi.
Vähitellen molemmat kodit kiintyivät toisiinsa, joten kului
harvoin viikkoa, jolloin he eivät tavanneet toisiansa. Vaikka lady
Mottisfont pitikin tätä seurustelua vaarallisena, ei hän parhaalla
tahdollakaan voinut keksiä uudesta ystävättärestään mitään vikaa.
Oli ilmeistä, että kreivitärtä veti taloon Dorothy eikä sir Ashley.
Niin harvinaista kauneutta niin hienoon älyyn yhtyneenä ei Philippa
ollut milloinkaan tavannut oman sukupuolensa jäsenessä ja hän yritti
uskotella itselleen (en uskalla sanoa, millä menestyksellä), ettei
kreivittären tuttavallisuus ollut hänelle mitenkään vastenmielinen.
Eihän niin rikas ja kaunis nainen, jonka ympärillä parveili lukematon
määrä kosijoita, mitenkään voinut häiritä hänenlaisensa vähäpätöisen
henkilön onnea.
Lähestyi se vuodenaika, jolloin kaikki hienot perheet oleskelivat
Bathissa, joten sir Ashley ehdotti, että he lähtisivät sinne
Dorothy mukanaan. Kaikki huomattavat perheet, olivat siellä, arveli
hän. Heidän seudultaan matkusti paljon tuttavia, muiden muassa
lordi ja lady Purbeck, Wessexin kreivi ja kreivitär, sir John
Grebe, Drenkhardit, lady Stourvale, Homptonshiren vanha herttua,
Melchesterin piispa, Exonburyn tuomiorovasti ja monta muuta vähemmän
huomattavaa hoviin, kirkkoon tai maa-aateliin kuuluvaa henkilöä.
Sinne matkusti myöskin kaunis kreivitär, jonka Philippa ei voinut
epäillä hautovan mitään sir Ashleyhin kohdistuvia suunnitelmia, koska
nuoremmat miehet kilpailivat mitä innokkaimmin hänen suosiostaan.
Kreivittärellä oli nyt entistä paremmin tilaisuutta tavata Dorothyä,
sillä lady Mottisfont oli usein huonovointinen eikä muuten
mielellään voinut estää seurustelua, josta tytöllä oli paljon iloa.
Dorothy kiintyi uuteen tuttavaansa vaistomaisen kernaasti, siten
osoittaen kuinka hienot ovat ne siteet, jotka liittävät lähimpiä
veriheimolaisia toisiinsa.
Vihdoin tuli ratkaisu. Sitä kiiruhti eräs onnettomuudentapaus.
Dorothy ja hänen hoitajattarensa lähtivät eräänä päivänä kävelylle;
lady Mottisfont jäi yksin kotiin. Hänen alakuloisesti ajatellessaan,
että kreivitär todennäköisesti pyrkii kohtaamaan tyttöä lausuakseen
hänelle joitakin ystävällisiä sanoja, syöksyi huoneeseen sir Ashley
Mottisfont, joka kertoi Dorothyn hädin tuskin pelastuneen kuolemasta.
Muutamat työmiehet olivat hajoittamassa erästä rakennusta, lapsi
hoitajineen kulki ohi mitään vaaraa aavistamatta, ja juuri silloin
kallistui rakennuksen ulkoseinä kaatuakseen. Hetkiseksi sitä estivät
telineet, ja kadun toista puolta kulkeva kreivitär havaitsi uhkaavan
vaaran. Hän syöksyi luo, tempasi Dorothyn syliinsä, veti hoitajan
mukanaan ja oli tuskin ehtinyt kadun keskipaikkeille, kun heidät
peitti kaatuvasta kivijoukkiosta lähtevä sakea pöly. Kukaan heistä ei
loukkaantunut.
"Missä on Dorothy?" kysyi lady Mottisfont kiihdyksissään.
"Hän on hänen luonaan -- hän ei tahtonut kohta päästää häntä
lähtemään."
"Onko Dorothy hänen luonaan? Mutta tyttö on _minun_ -- hän on minun!"
huudahti lady Mottisfont.
Silloin huomasi tarkkanäköinen lady miehensä tottuneen ajattelemaan
itsensä, Dorothyn ja kreivittären yhteenkuuluvaisuutta siinä määrin,
että hänen esteenä oleva vaimonsa melkein unohtui. Hän oli vaipunut
hurmioiseen unennäköön, jossa kaikki kiertyi mainittujen kolmen
elämän yhteiseen kehään.
Dorothy tuotiin vihdoin kotiin. Hän oli erittäin ihastunut
kreivittäreen eikä käsittänyt ollenkaan päivän tapauksen kamaluutta;
pikemmin se häntä kovin huvitti. Illalla, kun he kaikin olivat
rauhoittuneet ja Dorothy oli mennyt levolle, sanoi sir Ashley:
"Kreivitär on pelastanut Dorothyn, ja minä olen mietiskellyt, mitä
voisimme tehdä osoittaaksemme hänelle kiitollisuutta. Emmekö anna
Dorothyä hänen kasvatettavakseen, koska hän edelleenkin sitä haluaa
ja tytölle olisi siitä suurta etua? Meidän on katseltava asiaa tältä
kannalta, olematta itsekkäitä."
Philippa tarttui miestään käteen. "Ashley, Ashley! Ethän tarkoittane
-- että minun pitää luopua lemmikistäni - ainoastani?" Hänen ilmeensä
oli niin kärsivä, että sir Ashleyn täytyi kääntää katseensa toisaanne.
Seuraavana aamuna, Dorothyn vielä nukkuessa, lady Mottisfont hiipi
tytön vuoteen ääreen ja istuutui katselemaan häntä. Herätessään
Dorothy katsoi Philippaan pitkään.
"Äiti -- sinä et ole niin kaunis kuin kreivitär, ethän?" kysyi hän
vihdoin.
"En, Dorothy."
"Mikset, äiti?"
"Dorothy, kuulehan -- minne jäisit mieluummin aina olemaan, minun
luokseni vai hänen luoksensa?"
Tyttönen näytti epäröivän. "Älä ole vihainen, äiti, minä en tahtoisi
mieltäsi pahoittaa, mutta mieluummin minä olisin kreivittären
luona. Minä tarkoitan, ellen olisi hänelle häiriöksi ja sinä et
loukkaantuisi ja kaikki voisi muuten jäädä entiselleen."
"Onko hän milloinkaan sinulta sitä kysynyt?"
"Ei milloinkaan, äiti."
Sepä se juuri oli katkeraa: ei käynyt mitenkään kieltäminen,
että kreivitär käyttäytyi tässä asiassa mitä kunniallisimmin ja
moitteettomimmin. Saman päivän iltana meni lady Mottisfont miehensä
luo, kasvoillaan omituisen päättävä ilme.
"Ashley, me olemme olleet naimisissa lähes viisi vuotta, ja minä en
ole milloinkaan viitannutkaan siihen, minkä olen varsin hyvin tiennyt
-- tarkoitan Dorothyn sukuperää."
"Sitä et ole koskaan tehnyt, rakas Philippa. Ja kuitenkin minä
huomasin, että sinä tiesit sen alunpitäen."
"Isän minä tiesin, mutta en äitiä. Äitiä en tiennyt pitkiin aikoihin,
mutta nyt tiedän."
"Vai olet sinä hänetkin keksinyt!" virkkoi sir Ashley ilmaisematta
suurtakaan hämmästystä.
"Mitäpä minä sille mahdoin? No niin, asiain ollessa nykyisellä
kannallaan olen niitä harkinnut ja olen puhutellut Dorothyäkin.
Hän saa minun puolestani mennä. Minun on suostuminen kreivittären
toivomukseen, sillä onhan hän ollut kovin hyvä minun -- meidän --
omalle -- lapselleen."
Uhrautuva nainen riensi pois estääkseen miestään näkemästä katkeraa
sydämensurua. Dorothy vaihtoi pian kotia ja äitiä. Ashleyt lähtivät
kaupungista yksinäiseen Deansleigh Parkiinsa; kreivitär matkusti
Dorothyn kanssa joksikin aikaa Lontooseen.
Meluisassa Bathissa oli suhteellisen helppo luopua Dorothystä.
Toista oli elää ilman häntä hiljaisessa kodissaan. Eräänä iltana
lady Mottisfont ei ollut aterialla. Hän oli ollut viime aikoina
niin mietteliäs ja alakuloinen, että sir Ashley heti aavisti pahaa.
Sanaakaan sanomatta hän lähti ulos vaimoansa etsimään ja keksi hänet
vihdoin puistosta, jossa hän usein harhaili. Puiston takaosassa oli
lammikko, joka sai vetensä solisevasta purosta. Saapuessaan lähelle
sitä kuuli sir Ashley loiskahduksen. Hän riensi rantaan ja erotti
vaimonsa valkean puvun lammikon pinnalla. Sir Ashley nosti hänet heti
vedestä, kantoi sisään ja riisui hänet. Kukaan ei ollut tapausta
huomannut. Lady ei ollut ehtinyt menettää tajuntaansa ja toipui
nopeasti. Hän myönsi aikoneensa surmata itsensä, koska kreivitär
oli ryöstänyt Dorothyn, jota hän yhä nimitti omaksi lapsekseen. Sir
Ashley puhui hänelle vakavasti huomauttaen kuinka väärin hän teki
jättäytyessään surunsa valtaan, vaikka kaikki oli mitä parhaimmalla
tolalla. Lady Mottisfont kuunteli nöyrästi moitteita ja myönsi
olleensa väärässä.
Tämän jälkeen hän oli alistuvampi. Kuitenkin löysi sir Ashley
hänet usein itkemästä jonkin Dorothylle kuuluneen nuken, pienen
kengän tai nauhan vuoksi. Sir Ashley päätti matkustaa vaimoineen
Pohjois-Englantiin toivoen että ilmaston ja asuntopaikan vaihdos
vaikuttaisi edullisesti. Siinä hän ei varsin erehtynytkään, kuten
seuraavat tapaukset osoittivat. Lady Mottisfont voimistui sekä
ruumiillisesti että henkisesti, mutta oli yhä vieläkin tavattoman
arka, jos sattumaltakin kuuli lapsesta puhuttavan. Heidän kotiin
palatessaan eivät kreivitär ja Dorothy vieläkään asuneet Fernell
Hallissa. Vasta pari kuukautta myöhemmin he saapuivat, ja muutaman
päivän kuluttua sir Ashley astui vaimonsa huoneeseen täynnä uutisia.
"Ajattelehan, Philippa! Ja hänelle oli niin kovin tärkeätä saada
Dorothy luoksensa!"
"Mitä nyt sitten?"
"Naapurimme kreivitär menee uusiin naimisiin jonkun herrasmiehen
kanssa, johon hän on Lontoossa tutustunut."
Lady Mottisfont hämmästyi kovin. Hän ei ollut uneksinutkaan sellaista
mahdollisuutta. Dorothyn omistamista koskeva kiista oli sysännyt
sellaiset ajatukset kerrassaan syrjään. Mutta mikäpä oikeastaan oli
luonnollisempaa? Kreivitär ei ollut vielä kolmeakymmentä täyttänyt ja
näytti yhä hyvin viehättävältä.
"Meille tai pikemminkin sinulle", jatkoi sir Ashley, "on vielä
mielenkiintoisempaa, että kreivitär nyt tarjoutuu luovuttamaan
Dorothyn meille takaisin. Hän on huomannut, kuinka tytön menettäminen
on sinua surettanut ja tahtoo koettaa tulla toimeen ilman häntä."
"Se ei tapahdu siitä syystä, ei senvuoksi, että hän haluaisi tehdä
minulle palveluksen", virkkoi lady Mottisfont äkkiä. "Syy on varsin
helppo arvata."
"No niin, samapa se; kerjäläisen ei sovi olla vaatelias. Syyt ja
vaikuttimet eivät liikuta meitä; pääasia on, että sinä saat toiveesi
täyttymään."
"Minä en ole enää mikään kerjäläinen", sanoi lady Mottisfont ylpeän
salaperäisesti.
"Mitä sinä tarkoitat!"
Lady Mottisfont epäröi. Joka tapauksessa oli varsin selvää, ettei
hän tuntenut itseään ylen onnelliseksi ajatellessaan että saisi
takaisin lapsen, jonka menettämisestä hänen sydämensä oli ollut
murtumaisillaan muutamia kuukausia sitten.
Vähän ajan kuluttua selvisi hänen mielialanmuutoksensa syy. Oltuaan
viisi vuotta naimisissa toivoi lady Mottisfont vihdoinkin tulevansa
äidiksi, ja tämä seikka sai hänet katselemaan monia asioita toisin
kuin ennen. Niinpä hän ei enää pitänyt Dorothyä välttämättömänä
omiensa ehtona.
Lähenevän avioliittonsa vuoksi päätti kreivitär lähteä Fernell
Hallista palatakseen Lontooseen, pieneen somaan kotiinsa. Hän
ei kumminkaan voinut lähteä niin pian kuin oli aikonut; vasta
puoli vuotta myöhemmin hän lopullisesti muutti pois oleskeltuaan
sillä välin milloin Fernell Hallissa, milloin Lontoossa. Vähää
ennen lähtöänsä hän halusi puhutella sir Ashley Mottisfontia.
Keskustelu tapahtui kolme päivää sen jälkeen kun lady Mottisfont oli
lahjoittanut miehelleen pojan ja perillisen.
"Minä haluan puhua kanssanne", virkkoi kreivitär katsoen sir
Mottisfontia suoraan silmiin, "siitä pikku lemmikistä, jonka otin
toistaiseksi luokseni ja jonka olisin pitänyt omana tyttärenäni,
ellei naimisiinmenoni tekisi asiaa hankalaksi."
"Niin siinä käynee", vastasi sir Ashley katsoen kiinteästi
kreivitärtä. Hän huomasi, miten pari kyyneltä hitaasti nousi
kreivittären silmiin, kun hän kuuli puhuvansa Dorothystä niinkuin oli
puhunut.
"Älkää minua tuomitko", sanoi kreivitär äkkiä. Toivuttuaan hän
jatkoi: "Jos lady Mottisfont ottaa lapsen takaisin, olisi se paljoa
parempi minulle ja Dorothyllekään ei siitä voi koitua vahinkoa. Onhan
hän kaikille muille paitsi meille itselle vain lapsi, johon minä
olen mieltynyt, ja lady Mottisfonthan halusi kovin pitää hänet -- ei
tahtonut häntä mitenkään luovuttaa... Onhan toki varmaa, että hän
ottaa Dorothyn mielellään takaisin?" kysyi hän huolestuneena.
"Minä tiedustelen häneltä asiaa vielä kerran", vastasi parooni.
"Jätättekö Dorothyn tänne toistaiseksi?"
"Jätän. Olen vuokrannut talon vielä kuukaudeksi."
Vasta muutamia päiviä myöhemmin hän puhui vaimolleen ehdotuksesta.
Lady Mottisfont oli silloin jokseenkin voimissaan, ja Lontoosta
oli tullut tieto, että kreivitär oli mennyt naimisiin. Parooni
tuskin ehti mainita Dorothyn nimen, kun lady Mottisfont jo osoitti
kärsimättömyyden oireita.
"Dorothy ei ole käynyt minulle mitenkään vastenmieliseksi", sanoi
hän, "mutta minä tiedän, että nyt on olemassa eräs, joka on minua
lähempänä. Sinun tulee muistaa, että Dorothy itse päätti muuttaa
kreivittären luo, kun minä pyysin häntä valitsemaan jommankumman
meistä."
"Mutta rakas Philippa, kuinka voit puhua tuolla tavoin lapsesta,
vieläpä meidän omasta Dorothystämme!"
"Ei _meidän_", virkkoi hänen vaimonsa viitaten kehtoon. "Meidän
lapsemme makaa tuossa."
"Sinä, Philippa", sanoi parooni ihmeissään, "et siis tahdo ottaa
tyttöä takaisin, vaikka olit kuolemasillasi surusta, kun hänet
menetit?"
"Minä en halua kiistellä asiasta, rakas Ashley. Minusta olisi
parempi, ellei tarvitsisi enää ottaa Dorothyä vastuulleni. Hänen
paikkansa on nyt täytetty."
Lordi Ashley huokasi ja lähti huoneesta. Sopimus oli sellainen,
että Dorothyn piti tulla vieraisiin samana päivänä. Mutta parooni
ei vienytkään tyttöä vaimonsa luo, eikä edes ilmoittanut hänen
saapuneen. Hän koetti itse huvittaa lasta niin hyvin kuin osasi ja
vei hänet puistoon, jossa he yhdessä harhailivat. Vihdoin parooni
istui puunjuurelle ja otti tytön polvelleen.
"Sinä, pikku Dorothy, jolla on ollut kaksi äitiä, jäät yksin
värisemään, koska toisella on mies ja toisella äskensyntynyt lapsi."
"Enkö minä saa matkustaa kauniin äitini luo Lontooseen?" kysyi
Dorothy, joka huomasi, ettei kaikki ollut niinkuin olla piti.
"Pelkään, ettet saa, lapsukaiseni. Hän otti sinut luokseen vain
senvuoksi, että oli niin yksinään."
"Enkö sitten saa asua Deansleigh Parkissa toisen äitini ja sinun
kanssa?"
"Pelkään, ettet saa sitäkään", vastasi parooni suruisesti. "Meillä on
nyt itsellämme pieni lapsi." Hän esti tyttöä vastaamasta kumartumalla
hänen puoleensa ja suutelemalla häntä kyynelsilmin.
"Eikö siis kukaan minusta huoli?" kysyi Dorothy murheissaan.
"Miksei; joku sinut kyllä huolii", vakuutti parooni. "Missä sinä
muuten mieluimmin asuisit?"
Koska Dorothyn kokemukset olivat sangen rajoitetut, mainitsi hän
ainoan vieraan paikan, minkä tunsi, nimittäin sen talonpoikaistalon,
jossa hän oli ollut hoidettavana, ennenkuin lady Mottisfont otti
hänet luoksensa.
"Niin, siellä sinun tosiaankin on paras olla", vastasi sir Ashley.
"Minä tulen katsomaan sinua, rakas tyttöseni, ja tuon sinulle
kauniita lahjoja. Ehkäpä viihdytkin siellä aivan yhtä hyvin."
Mutta kun muutto sitten tapahtui ja Dorothy jätettiin
talonpoikaisvaimon hoiviin, kaipasi lapsiparka kovin Fernell Hallin
ja Deansleighin ilmavia huoneita. Pitkän aikaa kärsivät hänen
pienet jalkansa, jotka olivat tottuneet pehmeihin mattoihin ja
parkettilattioihin, niistä kylmistä kivilaatoista, joiden päällä
hänen nyt oli elettävä ja leikittävä, ja kaivolla peseytyessään
hän sai kylmänvihat kätösiinsä. Mutta paksut naulapohjaiset kengät
suojasivat häntä jossakin määrin pakkaselta, ja hänen tällaisia
seikkoja koskevat valituksensa harvenivat vähitellen, kun hän ehti
uudelleen tottua ankaraan maalaiselämään. Niin hän yleni terveeksi
ja reippaaksi, joskaan ei kauniiksi neitoseksi. Sir Ashley ei
koskaan jättänyt häntä kokonaan unohduksiin, vaikka hänen osakseen
ei tullutkaan aiottua järjestelmällistä kasvatusta, jonka olivat
aloittaneet lady Mottisfont ja hänen toinen äitinsä, vilkasmielinen
kreivitär. Viimeksimainittu sai pian toisia Dorotheoja, jotka
vaativat hänen aikansa ja harrastuksensa yhtä tyystin kuin lady
Mottisfontin ajan ja harrastuksen hänen rakas poikansa. Sittemmin
meni haluttu ja hyljätty Dorothy naimisiin erään kunnianarvoisan
urakoitsijan kanssa -- ellen erehdy, oli hän sama mies, joka pani
uudelleen kuntoon Wintoncesteristä Uuden Metsän halki lounaiseen
päin kulkevan vanhan maantien. Tämän arvoisan liikemiehen sydämestä
tyttö vihdoin löysi sen tyyssijan, jonka hänen oma jalompi lihansa ja
verensä oli häneltä kieltänyt.
* * * * *
Useat kuulijat kehoittivat hempeämielistä jäsentä kertomaan toisenkin
tarinan, mutta hän sanoi, ettei muistissa sattunut olemaan muuta
tällä kertaa. Hänestä näytti -- kasvojen ilmeistä päätellen -- että
eräällä tulisijan toisella puolen istuvalla ystävällä oli jotakin
sydämellään.
Se seuran jäsen, johon puhuja viittasi, oli hyvinarvoisa suntio,
uskollinen kokouksissakävijä. Hänen toisessa silmäkulmassaan oli
veitikkamainen ryppy -- luultavasti jonkin onnettomuudentapauksen
jäljeltä. Hän vastasi, että hänen kasvojenilmeensä lähinnä johtui
siitä vilkkaasta mielenkiinnosta, jota hän tunsi edellisen
kertomuksen naishenkilöitä kohtaan. Hänen mielestään mainituissa
naisissa ilmeni voimakasta äitiysvaistoa, joskaan heidän rakkautensa
ei ollut erikoisen kestävää laatua. Tarina oli palauttanut hänen
mieleensä erään tapauksen, jossa isän (muuten luonteeltaan
rikoksellisen henkilön) puolella ilmeni paljon sitkeämpää
kiintymystä. Hän pelkäsi olevansa kehno kertoja, mutta sanoi
tahtovansa panna parastaan, jos seura halusi kuunnella.
Tällöin puheenjohtaja huomautti, että koska iltapäivä oli jo
kulunut pitkälle, olisi parasta, jos kukin lähtisi asuntoonsa
syömään päivällistä, minkä jälkeen jokaisella olisi vapaus palata
loppuillaksi kuuntelemaan näitä omituisia perhemuistelmia. Suntio,
joka itsekin alkoi tuntea nälkää, taipui mielellään ehdotukseen.
Sitten seura hajaantui. Puolentoista tunnin kuluttua alkoivat
uskollisimmat palata. Niiden joukosta puuttuivat muiden muassa
puheenjohtaja, rovasti ja molemmat apulaispapit. Eversti ja mies
hyvästä perheestä sitävastoin suvaitsivat tulla takaisin, sikarit
hampaissa, sillä hotellissa oli ollut perin ikävää. Museossa ei
ollut mitään varsinaisia valaistuslaitteita, ja se yksinäinen
kynttilä, jonka oli asettanut pöydälle pullojen ja lasien sekaan joku
huolehtiva seuran jäsen, ei kyennyt voittamaan takkavalkean hohdetta.
Monien kuulijain tupakoidessa ryhtyi veitikkasilmäinen suntio, nyt
täysin ravittuna, omin lauseparsin kertoilemaan tarinaansa, jonka
oleellisin sisältö löytyy seuraavasta.
5.