Esittänyt Rovasti.
Eräässä komeassa herraskartanossa, joka nuoruuteni aikana oli
minulle hyvin tuttu ja sijaitsi tuskin sadan peninkulman päässä
Melchesterin kaupungista, eli monta vuotta sitten ylhäinen nainen,
jonka persoonalliset avut olivat niin erikoiset, että melkein kaikki
Wessexin aatelis- ja herrasmiehet liehittelivät ja hemmottelivat
häntä. Jonkin aikaa nämä huomaavaisuudenosoitukset miellyttivät
häntä sangen hyvin. Mutta samoinkuin kelpo Robert Smithin mukaan
(jonka saarnat ansaitsisivat joutua paljon ahkerammin luetuiksi)
intohimoinen metsästäjä pitäisi rangaistuksena ja kiusana, jos
hänen täytyisi joka päivä mennä metsälle haukkoineen ja koirineen,
samoin tämä ylhäinen nainen pian kyllästyi siihen alinomaiseen
palvontaan, josta hän aluksi oli nauttinut. Tämän varsin luonnollisen
mielialanvaihteen vuoksi hän käänsi katseensa suoraan, alaspäin,
käyttääkseni sosiaalista sanontaa. Hän näet rakastui järjettömän
intohimoisesti erääseen nuoreen mieheen, joka oli ulkonäöltään
ihan tavallinen, sitäpaitsi vaatimatonta sukua ja aivan vailla
yhteiskunnallista asemaa. Nuori mies, lukkarin poika, joka oli
luonteeltaan hiljainen ja hienotunteinen, käytökseltään miellyttävä
ja vilpitön sydämeltään, oli palveluksessa nuoren naisen isän,
Avonin kreivin tilanhoitajalla ja toivoi tulevaisuudessa pääsevänsä
samanlaiseen asemaan. Lisättävä on, että lady Carolinen kiintymystä
hieman lisäsi se huomio, että eräs kylän tytöistä oli kovin
rakastunut nuorukaiseen ja että viimeksimainittu oli osoittanut
tytölle jonkinlaista huomaavaisuutta, tosin vain satunnaista ja
viatonta laadultaan.
Koska työ alinomaa pakotti nuorukaista oleskelemaan talossa ja sen
lähitienoilla, oli lady Carolinellä usein tilaisuutta nähdä ja
puhutella häntä. Ladyllämme oli, Chaucerin sanontaa käyttääkseni,
"lemmen kaunis taide kokonansa", aina sormenpäihin asti, ja
nuorukainen, jonka sydän oli herkkä syttymään, havaitsi pian hänen
äänessään ja katseessaan ilmenevän hellyyden. Aluksi hän ei rohjennut
uskoa onneensa, koska ei tiennyt, kuinka kyllästynyt hän oli
hienostuneihin miehiin. Mutta tulee hetki, jolloin yksinkertaisinkin
mies näkee toisen puoliskonsa vilkahtavan esiin kauniista silmistä,
ja tuo hetki tuli meidänkin miehellemme, jota ei suinkaan voinut
soimata yksinkertaiseksi. Hänen saavutettuaan enemmän varmuutta
johtivat satunnaiset kohtaukset sopimuksenmukaisiin, kunnes he eivät
enää ollenkaan salanneet toisiltaan tunteitansa. He kuiskailivat
helliä sanoja, kuten rakastavat ainakin, ja olivat kovin toisiinsa
kiintyneet. Mutta he eivät antaneet muun maailman vilahdukseltakaan
aavistaa suhdettansa.
Kun nyt lady Caroline rakkautensa vaikutuksesta kävi yhä vähemmän
harkitsevaksi ja nuorukainen oman tunteensa nojalla yhä nöyremmäksi,
ja kun he yhdessä tarkastelivat tilannetta, niin heidän asemansa
näytti sietämättömän toivottomalta. Mahdottomalta tuntui, että
lady Caroline milloinkaan uskaltaisi pyytää lupaa saadakseen mennä
hänen kanssaan naimisiin, ja yhtä mahdottomalta, että hän voisi
vaieta ja luopua hänestä. Niin ollen he päättivät valita kolmannen
mahdollisuuden: mennä salaa naimisiin, mutta näennäisesti elää
samoinkuin ennenkin. Tässä suhteessa he erosivat ystäväni kertomuksen
rakastavista.
Vanhempainkodissa ei ollut ketään, joka olisi voinut aavistaa, että
kylmän rauhallisena saliin astuva lady Caroline eräänä päivänä
tätinsä luona käydessään oli saanut tilaisuuden liittyä rakastajaansa
siteillä, jotka vain kuolema voi katkaista. -- Niin oli kumminkin
laita: nuori nainen, joka ratsasti pulskilla hevosilla, ajeli pikku
vaunuissaan jokaisen kunnioittavasti tervehtiessä, ja nuori mies,
joka astuskeli pelloilla, valvoi metsänhakkuuta ja kalalammikoiden
rakentamista -- he molemmat olivat nyt mies ja vaimo.
Kuukauden ajan he käyttäytyivät ihan suunnitelmanmukaisesti:
tapasivat toisensa salaa milloin ja missä vain sopi ja olivat
kumpikin ylen onnelliset ja tyytyväiset. Mutta kuukauden lopulla, kun
lady Carolinen rakkauden ensimmäinen kiivas hehku alkoi viilentyä,
hän toisinaan itsekseen kummasteli, kuinka hän, jolla olisi ollut
tilaisuus valita oikea aatelismies, parooni tai ritari tai -- jos
olisi ollut vakavamielinen -- sellainen verraten suruton piispa tai
tuomari, johon nuoret lesket yleensä helposti kiintyvät, oli voinut
mennä niin harkitsematta naimisiin. Niin tapahtui varsinkin silloin,
kun lady Caroline heidän salaisten kohtaustensa aikana huomasi, että
vaikka hänen miehensä olikin mietteliäs ja sangen paljon lukenut,
heillä ei kumminkaan ollut sosiaalisessa katsannossa yhtään yhteistä
kokemusta. Aviomiehellä oli tapana käydä yön tultua vaimonsa luona
hänen omassa huoneessaan, elleivät he voineet kohdata toisiaan
muualla. Siinä tarkoituksessa lady Caroline jätti auki pihanurmikon
puoleisen ikkunan, jonka kautta pääsi takaportaille. Siten aviomies
voi hiljaisuuden vallitessa hiipiä vaimonsa huoneeseen ja päästä
hänen vaiheilleen.
Eräänä pimeänä yönä hän tapansa mukaan kulki mainittua tietä. Kun he
olivat seurustelleet suunnilleen tunnin ajan, arveli aviomies, että
hänen oli lähdettävä.
Hän olisi mielellään viipynyt kauemmin, mutta kohtaus oli hieman
kiusallinen. Se mitä lady Caroline oli tänä yönä hänelle sanonut,
oli kovin kuohuttanut ja surettanut häntä, sillä se oli ilmaissut
muutoksen tapahtuneen: kylmä järki oli saanut valtoihinsa hänen jalon
vaimonsa, joka nyt enemmän suri omaa asemaansa ja tulevaisuuttaan
kuin rakasti miestään. Jääköön arvaamatta, riippuiko mainitusta
mielenkuohusta vaiko jostain muusta, mutta joka tapauksessa on
varmaa, että aviomiestä kohtasi ankara kouristus. Hän läähätti,
nousi, astui ikkunaa kohti hengittääkseen raitista ilmaa ja kuiskasi
äkkiä käheästi: "Voi sydäntäni!"
Kykenemättä enää astumaan askeltakaan hän vaipui lattialle pusertaen
kättänsä poveansa vasten. Ehdittyään sytyttää kynttilän, joka oli
sammutettu siltä varalta, että joku vastakkaisella puolella asujista
voisi huomata poislähdön, lady Caroline havaitsi, että hänen
miehensä sydän oli tauonnut sykkimästä. Samassa hänen mieleensä
johtui, että eräs hänen ystävistään oli maininnut hänelle usein
sattuvan sydänkohtauksia, jotka lääkärien lausunnon mukaan saattoivat
muodostua kohtalokkaiksi.
Tottuneena tohtoroimaan pitäjäläisiään lady Caroline yritti
tehdä voitavansa saadakseen hänet tajuihinsa, mutta turhaan.
Hänen liikkumattomuutensa ja käsien ja jalkojen kylmeneminen
osoittivat nuorelle naiselle liiankin selvästi, että hänen
miehensä oli auttamattomasti kuollut. Joka tapauksessa hän jatkoi
toivutteluyrityksiään ja vihdoin, nähdessään ettei mikään auttanut,
hän kumartui pelästyneenä ja epätoivoissaan hänen ruumiinsa yli
tietämättä mihin enää ryhtyä.
Aluksi hän epäilemättä tunsi ankaraa surua menetyksensä vuoksi, mutta
sitten hän alkoi ajatella omaa asemaansa kreivin tyttärenä. "Voi
miesparkani, miksi kuolitkaan minun huoneeseeni ja tähän aikaan!"
valitteli hän. "Miksi et kuollut omaan tupaasi, jos sinun kerran oli
kuoltava! Silloin ei kukaan olisi saanut tietää harkitsemattomasta
avioliitostamme eikä kukaan virkkaisi sanaakaan siitä, että minä
alennuin sinua rakastamaan!"
Kellon lyödessä yksi lady Caroline heräsi huumauksestaan, nousi ja
meni ovelle. Ainoa pelastuskeino tässä epätoivoisessa tilanteessa
näytti olevan äidin herättäminen. Mutta aikoessaan avata ovea hän
tahtomattaan veti kätensä takaisin. Oli melkein mahdotonta kutsua
edes äitiä avuksi palvelijain saamatta vihiä asiasta. Jos hänen
sitävastoin onnistuisi ilman vierasta apua kantaa ruumis hieman
loitommalle, niin kaikki epäilykset olisivat kenties torjuttavissa.
Ajatellessaan ajattelemattomasta teostaan johtuvien sosiaalisten
seurausten välttämistä ja vapautensa takaisinsaamista lady Caroline
epäilemättä tunsi mielensä keventyvän, sillä, kuten sanottu, aseman
pakotettu ja uskallettu luonne oli alkanut rasittaa hänen hermojansa.
Hän keräsi kaiken rohkeutensa ja puki nopeasti ensin itsensä, sitten
miesvainajansa. Senjälkeen hän sitoi nenäliinalla hänen kätensä,
kiersi käsivartensa hänen olkapäittensä ympäri ja kantoi hänet
kapeita portaita alas. Päästyään ikkunan luo hän pudotti ruumiin
hitaasti maahan. Sitten hän kiipesi itse ulos pihalle, jätti ikkunan
auki ja laahasi ruumiin yli nurmikon aiheuttamatta enempää melua kuin
jos olisi hieman luutaa heiluttanut. Pihan toisella puolella hän
tarttui kiinteämmin kiinni ja sukelsi taakkoineen puitten varjoon.
Rakennusten piiristä poistuttuaan hän voi ryhtyä pontevammin
tehtäväänsä, joka oli hänelle aika hankala, vaikka hän olikin
varsin roteva. Hänen jo suorittamansa ponnistus ja kokemansa pelko
alkoivat tuntua, kun hän ehti kartanon ja kylän välillä sijaitsevaan
pyökkilehtoon. Hän oli niin uupunut, että luuli olevansa pakotettu
jättämään ruumiin sinne. Mutta hetkisen kuluttua hän laahasi
taakkaansa edelleen yrittäen mahdollisuuden mukaan pysytellä
nurmella ja saapui vihdoin sen tuvan portille, jossa vainaja oli
asunut isänsä, pitäjän lukkarin kanssa. Lady Caroline itse olisi
tuskin osannut sanoa, miten hän suoritti loppuosan tehtäväänsä.
Jotta tiehen ei jäisi jälkeä, hän kantoi ruumiin hiekkakäytävän
poikki ja laski sen oven eteen. Talon tapoihin tottuneena hän haki
ikkunaluukun takaa avaimen, jonka hän pisti vainajan kylmään käteen.
Sitten hän viimeisen kerran suuteli hänen kasvojaan ja erosi hänestä
äänettömästi nyyhkyttäen.
Lady Caroline palasi samaa tietä, jota oli mennyt ja saapui
seikkailutta kartanoon, jossa ikkuna, hänen suureksi kevennyksekseen,
oli yhä auki niinkuin se häneltä oli jäänyt. Kiivettyään sisään hän
kuulosti tarkkaavasti, sulki ikkunan, nousi hiljaa portaita myöten
huoneeseensa, järjesti siellä paikat kuntoon ja palasi vuoteeseensa.
Seuraavana aamuna levisi nopeasti tieto, että miellyttävä nuori
maamies oli löydetty makaamasta kuolleena isänsä oven edessä, jota
hän ilmeisesti oli juuri ollut avaamassa, kun kuolema hänet kohtasi.
Seikka oli siksi tavaton, että katsottiin olevan syytä toimittaa
tarkastus, joka epäämättömästi osoitti sydänhalvauksen olleen
kuoleman syynä. Sitten ei asiasta enää puhuttu. Mutta hautajaisten
jälkeen aljettiin huhuilla, että eräs kaukaisilta hevosmarkkinoilta
myöhään yöllä palaava mies oli yön pimeydessä nähnyt henkilön --
kuten näytti, naishenkilön -- laahaavan raskasta esinettä lukkarin
puutarhanportille. Myöhempäin tapahtumain valossa hän luuli voivansa
väittää, että esine oli ollut nuoren miehen ruumis. Nyt tarkastettiin
vaatteet yksityiskohtaisemmin, ja tuloksena oli, että niistä sieltä
täältä löytyi merkkejä, jotka osoittivat ruumista laahatun pitkin
maata.
Kaunis ja kekseliäs lady Caroline oli nyt pahassa pulassa ja alkoi
miettiä, eikö sittenkin ehkä olisi ollut parasta heti tunnustaa
kaikki. Mutta koska asia oli kehittynyt tälle asteelle tulematta
ilmi, päätti hän yrittää pitää sitä vieläkin salassa. Hänen mieleensä
johtui oivallinen ajatus. Lienen jo maininnut, että tilanhoitajan
apulainen oli ollut aikaisemmin erään toisen tytön lemmen esineenä.
Tämä nuori neiti oli hänen naapurinsa metsänvartijan tytär, jolle
hän puolestaan oli osoittanut hieman huomaavaisuutta. Oli sangen
todennäköistä, ettei tytön rakkaus ollut vieläkään sammunut. Lady
Caroline, jolla oli suuri vaikutusvalta isänsä alustalaisiin nähden,
päätti käydä tapaamassa tyttöä voidakseen suunnitelmansa mukaisesti
pelastaa maineensa. Nyt, kun hänen, päähänpistonsa oli voitettu, hän
alkoi suorastaan hävetä mieletöntä kiintymystään ja melkein toivoi,
ettei olisi milloinkaan miestänsä nähnyt.
Pitäjällä käydessään hän meni tapaamaan nuorta tyttöä, joka näytti
kalpealta ja surulliselta ja oli puettu yksinkertaiseen mustaan
pukuun kunnioittaakseen sen miehen muistoa, jota hän oli hellästi
rakastanut saamatta osakseen vastarakkautta.
"Sinä olet menettänyt rakastettusi, Milly", virkkoi lady Caroline.
Neitonen ei voinut pidättää kyyneleitään. "Mylady", sanoi hän, "hän
ei välittänyt minusta. Mutta minä rakastin häntä, ja nyt, kun hän on
kuollut, en tahdo enää elää."
"Voitko pitää tietonasi erään häntä koskevan salaisuuden", kysyi
lady, "salaisuuden, joka koskee hänen kunniaansa -- jonka minä yksin
tiedän, mutta mielelläni kertoisin sinulle?"
Tyttö vastasi myöntäen ja oli todellakin tässä suhteessa täysin
luotettava; niin syvä oli hänen kiintymyksensä vainajaan.
"Tule hänen haudalleen tänä iltana puoli tuntia auringonlaskun
jälkeen, niin minä kerron sinulle kaikki", sanoi toinen.
Samana päivänä hämärissä kohtasi kaksi naishenkilöä toisensa nuoren
miehen vereksen hautakummun ääressä. Siinä juhlallisessa paikassa
kaunis ja ylhäinen nainen kertoi tarinansa: kuinka hän oli rakastanut
vainajaa ja mennyt hänen kanssaan naimisiin, kuinka mies oli kuollut
hänen huoneeseensa ja kuinka hän salaisuuttaan varjellakseen oli
laahannut hänet hänen oman asuntonsa ovelle.
"Mennyt naimisiin hänen kanssaan, mylady!" huudahti tyttö astahtaen
taaksepäin.
"Sanoinhan sen jo", vastasi lady Caroline. "Mutta silloin en
menetellyt viisaasti, se oli suuri erehdys. Hänen olisi pitänyt naida
sinut! Sinä, Milly, olit hänen omansa. Mutta sinä menetit hänet."
"Niin", virkkoi tyttö parka, "ja senvuoksi minulle naurettiin.
'Ha-ha, sinä rakastat häntä, Milly, mutta hän ei välitä sinusta!'"
"Eikö olisi suloista kostaa noille ilkeille pilkkaajille?" kysyi lady
Caroline. "Sinä menetit hänet hänen eläessään, mutta voisit kenties
saada hänet kuolleena, _ikäänkuin_ olisit omistanut hänet elävänä ja
siten maksaa pilkkaajille samalla mitalla."
"Miten?" kysyi tyttö henkeään pidättäen.
Lady Caroline kehitteli suunnitelmaansa jonka sisältö oli
seuraavanlainen. Millyn piti ilmoittaa, että nuori mies oli salaa
mennyt naimisiin (mikä oli totta), nimittäin hänen, Millyn, kanssa,
että hän oli käynyt vaimonsa luona kuolemansa edellisenä iltana, että
Milly, huomatessaan hänet kuolleeksi, oli kantanut hänet kotiin,
jotteivät vanhemmat saisi tietää heidän suhteestaan ja että hän oli
aikonut pitää koko asian salassa, kunnes huhut olivat pakottaneet
hänet ilmaisemaan asian.
"Mutta kuinka minä voin näyttää toteen tuon kaiken?" kysyi
metsänvartijan tytär hämmästyen uskaliasta ehdotusta.
"Varsin helposti. Jos tarvitaan, voit sanoa, että vihitytit itsesi
häneen Pyhän Mikaelin kirkossa Bathissa ja että ilmitulon varalta
käytit minun nimeäni, joka sattui juolahtamaan mieleesi. Siellä näet
meidät vihittiin. Ja minä olen valmis todistamaan väitteesi oikeaksi."
"Minua ei oikein miellytä -- --"
"Jos teet, kuten pyydän", sanoi lady Caroline päättävästi, "niin
minä pysyn aina sinun ja isäsi ystävänä, ellet, niin asia muuttuu
toiseksi. Minä annan sinulle vihkimäsormukseni, jota saat pitää
omanasi."
"Onko se ollut teidän sormessanne, mylady?"
"Ainoastaan öisin."
Millyllä ei ollut paljoa valitsemisen varaa, joten hän vihdoin
suostui. Ylhäinen nainen veti poveltaan esiin sormuksen, jota hän ei
ollut milloinkaan voinut kantaa kaikkien nähden, tarttui neitosen
käteen ja painoi sormuksen hänen sormeensa rakastajansa haudalla
seisoen.
Millyä puistatti; hänestä tuntui kuin hänet olisi vihitty ruumiiseen.
Mutta siitä hetkestä lähtien tyttö antautui koko sielustaan
näyttelemään osaansa. Hänen mielensä täytti rauhaisa onnentunne.
Hänestä tuntui, että hän oli kuolemassa voittanut itselleen sen
miehen, jota hän oli turhaan palvonut hänen eläessään, ja hän tunsi
itsensä melkeinpä tyytyväiseksi. Lady Caroline jätti nuoren miehen
toiselle vaimolle kaikki ne pienet muistot ja korut, jotka vainaja
oli hänelle itselleen lahjoittanut. Niiden joukossa oli muistokotelo,
joka sisälsi vainajan hiussuortuvan.
Seuraavana päivänä tyttö suoritti niin sanotun tunnustuksensa, jota
näennäisesti todensi hänen jo aikaisemmin kantamansa yksinkertainen
surupuku, ja pian levisi pieni romanttinen tarina yli koko maaseudun
aina Melchesteriin asti. Oli omituinen psykologinen tosiasia, että
Milly tunnustettuaan näytti todella hurmautuneena antautuvan uuteen
asemaansa. Lady Carolinen antamalla runsaalla rahasummalla hän osti
täydellisen surupuvun, jonka hän puki ylleen kirkkoon mennessään.
Hänen mitättömät pikku kasvonsa näyttivät suruharsokehyksessään niin
somilta, että toiset samanikäiset kylän tytöt melkein kadehtivat
häntä. Milloin naisen suru valtaa siinä määrin koko nuoren
elämän kuin tässä tapauksessa, ei petoksesta oikeastaan voi olla
puhettakaan. Hänen kertomuksensa sopi niin hyvin kaikkeen, mitä
tiedettiin nuoren miehen käyttäytymisestä -- esimerkiksi niihin
perustelemattoman äkkinäisiin poistumisiin ja yhtä odottamattomiin
palaamisiin, joita hänen ystävänsä olivat usein ihmetelleet --
ettei kukaan hetkeäkään epäillyt kenenkään muun kuin hänen olleen
salaisessa avioliitossa osallisena. Täysi totuus olisi tuntunut aivan
mahdottomalta väitteeltä verrattuna tähän sangen todennäköiseen
selitykseen. Koska ei ollut mitään perittävää, ei yksikään sielu
vaivautunut lähtemään neljänkymmenen peninkulman päässä sijaitsevaan
kirkkoon etsimään avioluettelosta vahvistusta niin vaatimattomaan
romaaniin.
Vähän ajan kuluttua Milly pystytti miehensä haudalle kauniin patsaan,
johon oli hakattu: "Hänen sureva leskensä pystytti patsaan." Ottaen
huomioon, että siihen kuuluvat varat olivat lady Carolinen, suru taas
Millyn, oli tuo hautakirjoitus yhtä tosi kuin sellaiset kirjoitukset
yleensä ja olisi ollut vieläkin todempi, jos ei siitä olisi jäänyt
pois pari monikonpäätettä.
Herkkätuntoisesta ja alttiista Millystä oli kerrassaan nautinto saada
leskenä käydä joka päivä miehensä haudalla ja avoimesti antautua
surunsa valtoihin. Hän laski kummulle tuoreita kukkia ja antautui
tunnehaaveisiinsa siinä määrin, että itsekin melkein uskoi olevansa
vainajan leski. Eräänä iltapäivänä, Millyn uutterasti koristaessa
rakkaan miesvainajansa hautaa lady Caroline käyskeli muutamain
ystäväin kanssa hautausmaan aidan viertä. He katselivat Millyn puuhia
ja huomauttivat, miten vaikuttava näky oli ja miten hellästi vainajan
oli täytynyt rakastaa tuollaista antaumuksellista olentoa. Silloin
välkähti lady Carolinen silmistä omituinen, kärsivä hohde, ikäänkuin
hän olisi ensi kerran kadehtinut sitä asemaa, johon hän vain suurella
vaivalla oli saanut neitosen taivutetuksi. Lady Carolinessa uinui
vielä mieheen kohdistuvaa hellyyttä, jota sosiaaliset sovinnaisuudet
eivät olleet kyenneet täysin sammuttamaan.
Molemminpuolinen tyytyväisyys asiain onnelliseen järjestämiseen
loppui äkkiä, kun lady Caroline eräänä päivänä ilmestyi hautausmaalle
juuri kun Milly oli saapunut sinne tuomaan kukkia kuten tavallista.
Lady Caroline, joka oli rauhattomana odottanut häntä sakariston
takana, näytti kalpealta ja liikutetulta.
"Milly!" huusi hän. "Tule tänne! En tiedä, miten saan sinulle
sanotuksi, mitä minulla on sanottavana. Olen pelosta puolikuollut."
"Minä valitan, Teidän Armonne", virkkoi Milly ihmeissään.
"Anna sormus minulle", sanoi lady yrittäen tarttua tytön vasempaan
käteen.
Milly veti nopeasti kätensä takaisin.
"Anna se tänne, kuuletko!" toisti Caroline käskevästi. "Sinä et
tiedä, miksi! Minä olen joutunut ikävään asemaan, jota en ollenkaan
tiennyt odottaa!" Lady Caroline kuiskasi tytölle muutamia sanoja.
"Voi mylady", virkkoi säikähtynyt Milly. "Mitä nyt aiotte tehdä?"
"Sinun täytyy sanoa, että tunnustuksesi oli kurja valhe, häpeällinen
keksintö, kuolemansynti -- että minä pyysin sinua tekemään sen minua
suojataksesi ja että minut vihittiin häneen Bathissa. Sanalla sanoen:
meidän täytyy ilmaista totuus, muuten on kaikki hukassa -- ruumiini,
sieluni ja hyvä nimeni -- iäksi!"
Hellämielistenkin naisten taipuvaisuudella on sentään rajansa. Milly
oli ehtinyt eläytyä siihen ajatukseen, että hän ja nuori mies olivat
tulleet yhdeksi lihaksi ja että hänellä oli oikeus käyttää vainajan
nimeä, oli tottunut pitämään vainajaa miehenään siinä määrin, ettei
voinut luopua hänestä ensi vaatimalla.
"Ei, ei", huudahti hän, "minä en voi enkä tahdo hänestä luopua!
Teidän Armonne otti hänet minulta hänen eläessään ja antoi hänet
minulle takaisin vasta hänen kuoltuaan. Nyt minä tahdon hänet pitää!
Minä olen todellakin hänen leskensä. Paremmalla syyllä kuin te,
mylady, sillä minä rakastan ja suren häntä ja käytän hänen rakasta
nimeänsä -- Teidän Armonne sitävastoin ei tee mitään!"
"Tietysti minä rakastan häntä", huudahti lady Caroline säihkyvin
silmin, "minä pidän hänet enkä luovuta häntä sellaiselle kuin sinä!
Kuinka voisinkaan, koska hän on sen lapsiraukan isä, jonka minä tulen
synnyttämään? Minun täytyy saada hänet takaisin! Milly, Milly, etkö
voi ymmärtää ja sääliä minua, sinä paatunut tyttö, etkö näe, missä
epätoivoisessa tilassa minä olen? Voi harkitsemattomuutta, naisen
turmiota! Miksi en miettinyt asiaa paremmin ja odottanut? Jätä
minulle takaisin kaikki, mitä olen sinulle antanut ja lupaa auttaa
minua, kun tunnustan totuuden."
"En milloinkaan, en milloinkaan!" vakuutti Milly kiivaasti. "Katsokaa
tätä hautakiveä! Katsokaa suruhattuani ja -pukuani -- ja tätä
sormusta! Kuulkaa se nimi, jolla minua mainitaan! Minun hyvä maineeni
on minulle yhtä kallis kuin teidän maineenne teille! Olen tunnustanut
rakkaani omakseni ja itseni hänen omaksensa, olen ottanut hänen
nimensä, surrut hänen kuolemaansa niinkuin mieheni kuolemaa ainakin
-- kuinka siis voisin sanoa, ettei se olekaan totta? Sellaiseen
häpeään en tahdo joutua! Minä todistan teitä vastaan mylady, ja
minua uskotaan, sillä minun kertomukseni on paljoa todennäköisempi
kuin teidän. Mutta minä pyydän teitä, mylady, älkää pakottako minua
siihen! Armahtakaa minua, antakaa minun pitää hänet!"
Nimellisessä leskiraukassa herätti pelkkä ehdotus, jonka
toteuttamisesta olisi hänelle koitunut katkera nöyryytys, niin syvää
surua, että lady Caroline vaikeasta tilanteestaan huolimatta lämpeni
häntä säälimään.
"Minä ymmärrän asemasi", virkkoi hän. "Mutta ajattelehan minun
tilaani! Mitä minun on tehtävä? Ellet sinä minua auta, näyttää
siltä kuin olisin keksinyt koko jutun vain häpeästä pelastuakseni.
Vaikka esitän vihkimätodistuksen, on ihmisten skandaalinhalu niin
suuri, että useimmat jättävät tosiasian huomioonottamatta ja uskovat
mieluummin sinun kertomuksesi oikeaksi. En tiedä edes ketkä olivat
todistajina, en tiedä kerrassaan mitään!"
Muutaman hetken kuluttua molemmat nuoret naiset oivalsivat oikeaksi
vanhan väitteen, että yksimielisyydessä on suuri voima. Niinpä
he tyynesti harkitsivat asiaa ja harkinnan tuloksena oli, että
kumpikin palasi kotiinsa ja lady Caroline jo samana iltana tunnusti
avioliittonsa kreivittärelle, mutta ei kenellekään muulle koko
maailmassa. Vähän ajan kuluttua matkustivat lady Caroline ja hänen
äitinsä Lontooseen, missä he pian senjälkeen kohtasivat Millyn, jonka
kerrottiin lähteneen johonkin kylpypaikkaan hoitamaan terveyttänsä.
Viimeksimainittuun tarkoitukseen tarvittavat rahat olivat
lahjoittaneet herraskartanon rouvat, jotka tunsivat syvää myötätuntoa
yksinäistä ja turvatonta leskeä kohtaan.
Seuraavan vuoden alkupuolella tuli Milly kotiin lapsi käsivarrellaan.
Manor House'in naiset olivat matkustaneet ulkomaille. He palasivat
matkaltaan vasta seuraavana syksynä, jolloin Milly lapsineen oli
muuttanut pois isänsä, metsänvartijan kodista, koska hänelle oli
tarjoutunut tilaisuus asettua omaan kotiin usean peninkulman päähän
syntymäkylästään. Sitäpaitsi oli lady Carolinen ja hänen äitinsä
välityksellä hankittu hänelle ja hänen lapselleen sievä vuotuinen
avustus eliniäksi.
Kului pari kolme vuotta, ja lady Caroline meni naimisiin erään
aatelismiehen -- Stonehengen markiisin -- kanssa, joka oli paljoa
vanhempi kuin hän ja kosiskeli häntä kauan laiskanlaisesi. Hän ei
ollut rikas, mutta lady Caroline eleli hänen kanssaan rauhallisesti
monta vuotta. Avioliitosta ei syntynyt yhtään lasta. Sill'aikaa
Millyn poika kasvoi ja vaurastui erinomaisesti. Hän rakasti
otaksuttua äitiänsä, ja Milly puolestaan oli koko sielustaan
kiintynyt poikaan, jonka kasvoissa näkyivät yhä selvemmin sen miehen
piirteet, joka oli muinoin voittanut tytön sydämen ja vielä kuoleman
jälkeen piti sitä omanaan.
Milly kasvatti poikaa niin hyvin kuin voi käytettävissään olevilla
rajoitetuilla varoilla. Avustusta näet ei ollut lisätty, sillä lady
Caroline -- nyttemmin Stonehengen markiisitar -- näytti välittävän
heistä yhä vähemmän. Milly oli pojan puolesta kovin kunnianhimoinen;
hän kieltäytyi melkeinpä välttämättömimmästäkin voidakseen
antaa hänen käydä lukiota samassa kaupungissa, jonne he olivat
vetäytyneet. Kahdenkymmenen vuoden ikäisenä nuorukainen kirjoittautui
ratsuväki-rykmenttiin, ei satunnaisen laiskuudenpuuskan vuoksi,
vaan harkiten ja vilpittömästi haluten antautua sotilaanammattiin.
Hänen harvinaiset kykynsä, miehekäs ryhtinsä ja vakaa käytöksensä
olivat aiheena pikaiseen ylenemiseen, jota vielä edisti siihen aikaan
sattunut vakava sota. Palattuaan rauhan solmimisen jälkeen Englantiin
hän oli saavuttanut ratsumestarin arvon ja kohta hän, nuori mies,
ylennettiin majoitusmestariksi.
Hänen äitinsä -- hänen oikea äitinsä, siis Stonehengen markiisitar,
-- kuuli puhuttavan poikansa menestyksestä. Se herätti eloon
hänen äidinvaistonsa ja täytti hänen sydämensä ylpeydellä. Etevä
sotilaspoika herätti hänessä suurta mielenkiintoa. Hän halusi
nähdä poikansa, varsinkin kun markiisi oli kuollut jättäen hänet
yksinäiseksi lapsettomaksi leskeksi. En voi sanoa, olisiko hän
tullut lähteneeksi poikaansa tapaamaan ilman ulkonaista yllykettä.
Mutta eräänä päivänä, kun hän ajoi avonaisissa vaunuissaan läheisen
kaupungin ulkokulmilla, kulki kasarmeihin sijoitettu sotaväki
marssijärjestyksessä hänen ohitsensa. Hän tarkasteli marssijoita ja
tunsi komeimman upseerin omaksi pojakseen -- siinä määrin oli poika
isänsä näköinen.
Tämä kohtaus elvytti hänen äidintunteitaan, jotka olivat vuosikausia
uinuneet. Hän moitti itseään kovin laiminlyönnistään. Jos hänessä
olisi ollut tosi rakkauden rohkeutta, olisi hän tunnustanut
ensimmäisen avioliittonsa ja antanut kasvattaa pojan omanaan. Mitäpä
olisi merkinnyt, vaikka hän ei olisi milloinkaan saanut hienoa,
jalohelmistä ja kultalehdistä kokoonpantua vaakunakilpeä, jos hänen
osakseen olisi tullut jalon, kelpo pojan rakkaus ja suoja. Tällaiset
ajatukset viiltelivät yksinäisen ja surullisen naisen sydäntä.
Nyt hän katui, että oli ylpeästi kieltänyt ensimmäisen miehensä,
katui katkerammin kuin oli milloinkaan katunut harkitsematonta
naimisiinmenoansa.
Hänen kaipauksensa kävi niin voimakkaaksi, että hänestä näytti
mahdottomalta olla tunnustamatta itseään poikansa äidiksi. Kävi
miten kävi, hänen täytyi se tehdä; miten myöhäistä olikin, täytyi
hänen ottaa poika pois tuolta naiselta, jota hän alkoi hillittömästi
vihata, koska hän oli anastanut hänen ainoan lapsensa. Hän oli varma
siitä, että poika ilomielin vaihtaisi yksinkertaisen maalaisäitinsä
ylhäiseen äitiin, joka oli ollut päärin puoliso. Koska lady
Stonehenge leskenä voi matkustaa, milloin ja miten halusi, lähti hän
jo seuraavana päivänä siihen pieneen kaupunkiin, jossa Milly eli yhä
kantaen surupukua nuoruutensa rakastetun muistoksi.
"Hän on _minun_ poikani", virkkoi markiisitar kohta kun oli jäänyt
kahdenkesken Millyn kanssa. "Sinun on annettava hänet takaisin
minulle nyt kun olen siinä asemassa, että voin uhmata maailman
mielipidettä. Hän kai käy usein sinua tervehtimässä?"
"Kerran kuussa sodasta palattuaan, mylady. Toisinaan hän jää luokseni
pariksi kolmeksi päiväksi ja vie minut mukanaan kaikkialle." Milly
puhui rauhallisesti ja ylpeästi.
"No niin, sinun on luovuttava hänestä", sanoi markiisitar kylmästi.
"Mutta sinun ei tarvitse joutua siitä kärsimään, sillä saat tavata
hänet niin usein kuin haluat. Minä aion tunnustaa ensimmäisen
avioliittoni ja ottaa hänet asumaan luokseni."
"Te unohdatte, että tässä on otettava lukuun kaksi henkilöä, mylady.
Ei ainoastaan minut, vaan myöskin hän itse."
"Se seikka on helposti järjestettävissä. Etkö luule, ettei hän
tahdo -- --" Tahtomatta loukata Millyä puhumalla heidän erilaisesta
yhteiskunnallisesta asemastaan sanoi hän: "Hän on minun lihaani ja
vertani eikä sinun."
"Liha ja veri eivät merkitse mitään!" vastasi Milly kiivastuen
siinä määrin kuin yksinkertainen maalaisvaimo voi kiivastua paarin
puolisolle -- tässä tapauksessa kelpo tavalla. "Mutta minä suostun
jättämään asian hänen itsensä ratkaistavaksi."
"Muuta en pyydäkään", sanoi lady Stonehenge. "Pyydä häntä tulemaan
tänne, jotta saan kohdata hänet."
Sotilaalle kirjoitettiin ja kohtaus järjestettiin. Nuori mies ei
ollutkaan kovin hämmästynyt saadessaan kuulla sukujuurensa, sillä
hän oli jo vuosikausia tietänyt, että asiassa piili jokin salaisuus.
Hän käyttäytyi markiisitarta kohtaan kunnioittavasti, mutta ei
niin lämpimästi kuin tämä oli toivonut. Äidin valinnan vaihtoehdot
mainittiin miehelle. Hänen vastauksensa oli hämmästyttävä.
"Ei, mylady", virkkoi hän. "Paljon kiitoksia, mutta minä annan
asiain mieluummin jäädä ennalleen. Isäni nimi on joka tapauksessa
minun. Nähkääs, mylady, te ette välittänyt minusta paljoakaan, kun
olin pieni ja avuton; miksipä minä tulisin luoksenne nyt, kun olen
täysikasvuinen ja voimakas? Tämä rakas, uhrautuva sielu vaali minua
kohta syntymäni jälkeen, valvoi ja hoiti minua, kun olin sairas,
ja kieltäytyi monesta mukavuudesta antaakseen minulle tilaisuutta
päästä eteenpäin. Minä en voi rakastaa ketään toista äitiä niinkuin
olen häntä rakastanut. Hän _on_ minun äitini ja minä olen aina hänen
poikansa." Puhuessaan hän laski voimakkaan käsivartensa Millyn
olkapäille ja suuteli häntä hellästi.
Markiisitar-parka oli surkean epätoivon vallassa. "Sinä surmaat
minut", sanoi hän, koko ruumis nyyhkytyksistä vapisten. "Etkö sinä --
voisi -- rakastaa -- minuakin?"
"En, mylady. Koska pakotatte minua sanomaan, niin sanon teille, että
jos te häpesitte isäparkaani, joka oli hyvä ja kunniallinen mies,
niin minä puolestani häpeän teitä."
Mikään ei voinut häneen vaikuttaa. Vihdoin sai lady-parka sanotuksi
vain: "Etkö -- etkö voi suudella minuakin? Eihän se ole liikaa --
minä en pyydä mitään muuta."
"Epäilemättä", vastasi hän.
Seurasi kylmä suutelo, ja sitten oli kiusallinen kohtaus ohi. Tämä
päivä oli onnettomalle Stonehengen markiisittarelle lopun alku. Se
seikka, että poika oli hänet kieltänyt, sai hänet sitä katkerammin
kaipaamaan hänen rakkauttansa. Minä en tarkoin tiedä, miten kauan hän
vielä eli, mutta kovin pitkä ei aika voinut olla. Hänen elämäänsä
kalvoi tuska, joka oli pistävämpi kuin käärmeen hammas. Ollenkaan
välittämättä ihmisistä, heidän tavoistaan ja tuomioistaan hän salli
asian tulla tunnetuksi. Ja kun odotettu loppu vihdoin oli käsissä
-- minua surettaa sanoessani, että hän kieltäytyi ottamasta vastaan
uskonnon lohdutusta -- niin hänen kuolemansa syyksi oli oikeimmin
merkittävä "särkynyt sydän".
* * * * *
Rovastin lopetettua huomautettiin hänen kertomuksensa johdosta yhtä
ja toista. Hempeämielinen jäsen sanoi lady Carolinen tarinan olevan
murheellisena esimerkkinä siitä, kuinka alkujaan terve inhimillinen
tunne voi tärveltyä luokkaeron ja sosiaalisten ennakkoluulojen
vaikutuksesta. Lady Caroline ansaitsi sääliä, mutta vielä enemmän
ansaitsi sitä hänen lapsensa, ennenkuin oli ehtinyt täysi-ikäiseksi.
Puhujan mielestä ei ollut mitään sydäntäsärkevämpää kuin lapsi, joka
havaitsee olevansa vierottu eikä ymmärrä onnettoman asemansa syytä.
Siksi oli varsin luonnollista, että hän ryhtyi kertomaan tarinaa,
joka koski samaa aihetta kuin edellinen, mutta päättyi aivan toisin.
4.