Toivuttuaan ensi hämmästyksestään Barbara tunsi menetelleensä
anteeksiantamattoman väärin. Hänen olisi pitänyt nähdä miehessään
kovia kokenut olento eikä antaa pelkän ulkonäön johtaa itseänsä
käyttäytymään lapsen tavoin. Hänen ensimmäinen ajatuksensa
oli koettaa tavoittaa Edmond ja saada hänet palaamaan. Mutta
tiedustellessaan hän huomasi, ettei kukaan ollut menijää nähnyt: hän
oli hävinnyt hiljaa ja jäljettömästi.
Sitäpaitsi oli mahdotonta saada yöllinen kohtaus olemattomaksi. Hänen
kauhunsa oli ollut liiankin ilmeinen ja Edmondia oli turha koettaa
houkutella takaisin yrittämällä täyttää velvollisuutensa. Barbara
meni vanhempainsa luo ja tunnusti heille, mitä oli tapahtunut. Pian
tuli asia tunnetuksi perheen piirin ulkopuolellakin.
Vuosi kului, ja Edmondia ei kuulunut takaisin; aljettiin epäillä,
oliko hän enää elossa. Barbaran omantunnontuskat olivat siihen aikaan
niin ankarat, että hän halusi rakennuttaa kappelin tai pystyttää
muistomerkin ja antautua laupeudentöihin loppuiäkseen. Siinä
tarkoituksessa hän tiedusteli asiaa kunnon pastorilta, jonka saarnoja
hän kävi joka sunnuntai kuulemassa. Mutta saarnamies ei osannut muuta
kuin asetella tekotukkaansa ja koputtaa nuuskarasiaansa, sillä niin
välinpitämättömiä oltiin siihen aikaan uskonnollisessa suhteessa,
ettei koko maakunnassa tarvittu yhtään kappelia, kirkontornia,
-porttia, kuorinikkunaa, kymmenen käskyn taulua tai kynttilänjalkaa.
Kahdeksastoista vuosisata erosi tässä suhteessa jyrkästi niistä
onnellisista ajoista, joissa me elämme, jolloin posti joka päivä
tuo hartaita avustuspyyntöjä mainitunlaisia tarkoituksia varten ja
jokainen kirkko on kuin kirkas kupariraha. Voimatta tällä tavoin
tyynnyttää omaatuntoansa Barbara päätti ryhtyä harjoittamaan
hyväntekeväisyyttä ja pian hän sai tyydytyksekseen nähdä ovellaan
parveilevan koko kristikunnan repaleisimpia, laiskimpia, juopoimpia,
tekopyhimpiä ja kelvottomimpia maankiertäjiä.
Mutta ihmissydän on muuttuvainen kuin köynnöskasvin lehti, ja vähän
ajan kuluttua Barbara voi tyynesti kuulla äidin tai ystävättärien
sanovan: "Aina paras niinkuin tapahtuu." Hän alkoi itsekin ajatella
samoin, sillä hänen oli vieläkin mahdoton kauhistumatta palauttaa
mieleensä tuota rujoa hahmoa, joskin hän toisaalta tunsi hellyyden
värinää muistellessaan avioliittonsa alkuaikoja ja sitä miestä, joka
silloin oli ollut hänen vierellään. Jos Edmond nyt olisi saapunut
hänen luoksensa, olisi tunne voinut kasvaa hyvinkin voimakkaaksi.
Barbara oli nuori ja kokematon ja oli miehensä ensi kertaa palatessa
tuskin ehtinyt irtautua tyttöikänsä oikuista ja päähänpistoista.
Mutta Edmond ei palannut. Kun Barbara ajatteli, että hän oli luvannut
tulla vielä kerran takaisin, jos olisi elossa, ja samalla tiesi,
että hän aina piti sanansa, niin hän alkoi uskoa miehensä kuolleen.
Samoin uskoivat hänen vanhempansa ja samoin vielä eräs henkilö
-- se hiljainen, itsepintaisen järkähtämätön mies, joka oli niin
valpas kuin seitsemän vahtisotilasta, vaikka näyttikin nukkuvan
yhtä sikeästi kuin hänen perhehautansa kivikuviot. Kuullessaan
kerrottavan Barbaran säikähdyksestä ja pakenemisesta miehen palattua
ja viimeksimainitun äkillisestä poistumisesta, nauraa hihitti lordi
Uplandtowers, joka silloin ei ollut vielä kolmeakymmentä täyttänyt,
niinkuin vanha vahingoniloinen hupsu ukko. Hän oli joka tapauksessa
varma siitä, että Willowes loukatuista tunteistaan huolimatta olisi
palannut vaatimaan kirkassilmäistä puolisoaan, jos olisi vielä ollut
elossa määräajan kuluttua.
Koska aviomiestä ei ollut, oli Barbara jättänyt sen kodin, jonka
hänen isänsä oli pannut kuntoon heitä varten, ja asui nyt, kuten
tyttöaikanaan, Chene Manorissa. Vähitellen alkoi Edmond Willowsin
nimeen liittyvä välikohtaus muuttua pelkäksi kuumehoureeksi ja
kuukausien kasvettua vuodeksi virkistyi lordi Uplandtowersin ja
Chene Manorissa asujain välinen ystävyys -- joka Barbaran karattua
oli hieman viilentynyt -- melkoisessa määrässä. Hän vieraili
jälleen usein talossa. Hänen oli mahdotonta ryhtyä pienimpäänkään
muutokseen tai uudistukseen maatilallaan Knollingwood Hallissa, jossa
hän asui, neuvottelematta sitä ennen ystävänsä sir Johnin kanssa.
Siten alinomaa hänet nähdessään Barbara vähitellen tottui häneen ja
seurusteli hänen kanssaan ujostelematta kuin veljensä kanssa. Alkoipa
hän suhtautua kerrassaan luottamuksellisesti tähän arvossapidettyyn,
ymmärtäväiseen ja luotettavaan mieheen, ja vaikka yleisesti
kerrottiin hänen tuomitsevan kovin ankarasti salakuljettajia,
sala-ampujia ja varkaita, luotti Barbara kumminkin siihen, että suuri
osa juttuja saattoi perustua vääriin otaksumisiin.
Niin kului aika, kunnes hänen miehensä oli ollut kaksi vuotta
kadoksissa, joten näytti varsin varmalta, että hän oli kuollut.
Lordi Uplandtowersin uudistama tyyni kosinta ei niinmuodoin voinut
enää tuntua sopimattomalta. Barbara ei häntä rakastanut, mutta
hän oli niitä hervottomia luonteita, jotka tarvitsevat tukea
voidakseen puhjeta kukkaan. Sitäpaitsi hän nyt oli vanhempi ja valmis
myöntämään, että mies, jonka esi-isät olivat Pyhän Haudan puolesta
taistellessaan puhkoneet miekallaan kymmenittäin saraseeneja, oli
sosiaalisessa katsannossa otollisempi aviopuoliso kuin toinen, joka
ei tiennyt esivanhemmistaan muuta kuin sen, että isä ja isoisä olivat
olleet arvossapidettyjä porvareita.
Sir John ilmoitti tilaisuuden sattuessa tyttärelleen, että hän lain
mukaan nyt voi pitää itseänsä leskenä, ja lordi Uplandtowersin
onnistui, lyhyesti sanottuna, toteuttaa aikeensa. Barbara suostui
hänen vaimokseen, joskaan hän ei milloinkaan myöntänyt rakastavansa
lordia niinkuin oli Willowesia rakastanut. Lapsuuteni aikana minä
tunsin erään vanhan rouvashenkilön, joka oli ollut läsnä heidän
vihkiäisissään. Hän kertoi, että lordi ja lady Uplandtowers ajoivat
illalla Chene Manorista nelivaljakossa ja että mylady oli puettu
viheriään, hopeakoristeiseen pukuun ja koreimpaan sulkahattuun,
mitä milloinkaan oli nähty. Mutta miten lieneekään ollut laita,
eikö viheriä väri sopinut hänelle vai miten, joka tapauksessa
näytti kreivitär kalpealta ja kuihtuneelta. Häitten jälkeen
lordi Uplandtowers vei vaimonsa Lontooseen, missä hän otti osaa
seuraelämään. Pian he palasivat Knollingwood Halliin, ja siten meni
vuosi menojaan.
Ennen naimisiinmenoa näytti lordi vähät välittävän siitä, ettei
Barbara voinut kiihkeästi häntä rakastaa. "Kunhan saan teidät
omakseni", sanoi hän, "niin tyydyn kaikkeen." Nyt sitävastoin näytti
Barbaran kalseus häntä ärsyttävän ja hän kosti käyttäytymällä
niin, että Barbara joutui viettämään hänen seurassaan tuntikausia
kiusallisen vaitiolon vallitessa. Arvonimen todennäköinen perijä
oli toistaiseksi eräs kaukainen sukulainen, jota kohtaan lordi
Uplandtowers tunsi hänelle ominaista vastenmielisyyttä. Hän oli
päättänyt hankkia itselleen rintaperillisen ja moitti vaimoaan kovin
siitä, ettei mitään sellaisia toiveita ollut olemassa, kysyen mihin
hän oikeastaan kelpasi.
Eräänä yksitoikkoisen elämänsä päivänä Barbara sai odottamattaan
kirjeen, joka oli osoitettu mrs Willowesille. Eräs pisalainen
kuvanveistäjä, joka ei tietänyt mitään hänen myöhemmästä
avioliitostaan, ilmoitti hänelle, että veistokuva, jonka mr
Willowes kaupungista lähtiessään oli jättänyt hänen haltuunsa, yhä
vieläkin oli hänen työhuoneessaan. Koska tilaus ei ollut täysin
maksettu ja hänen oli hankala kauemmin säilyttää veistosta luonaan,
ilmoitti hän olevansa kiitollinen, jos velka suoritettaisiin ja
hänelle annettaisiin tieto, minne veistos olisi lähetettävä. Tämä
kirje saapui eräänä ajankohtana, jolloin kreivitär yhä suuremman
vieraantumisen vuoksi alkoi salata mieheltään yhtä ja toista (tosin
aivan viattomia asioita). Niinpä hän kirjoitti vastauksen virkkamatta
sanaakaan lordi Uplandtowersille, lähetti kuvanveistäjän mainitseman
puuttuvan rahasumman ja pyysi viipymättä toimittamaan veistoksen
hänelle.
Muutamia viikkoja ennen veistoksen saapumista Barbara sai ensimmäiset
ehdottomasti luotettavat tiedot Edmondin kuolemasta. Se oli
tapahtunut useita vuosia sitten, vieraassa maassa, noin kuusi
kuukautta heidän viimeisestä kohtauksestaan. Syynä olivat olleet
hänen aikaisemmat kärsimyksensä sekä ankara mielenmasennus, joka
oli saanut hänet sortumaan verraten mitättömään sairauteen. Uutisen
lähettivät hänelle muutamat Willowesin sukulaiset lyhyessä ja
virallisessa kirjeessä.
Barbaran suru muuttui vähitellen intohimoiseksi säälintunteeksi.
Hän moitti itseänsä siitä, ettei ollut kyennyt voittamaan
vastenmielisyyttänsä muistuttelemalla, millaiseksi luonto oli
Edmondin alun pitäen muovannut. Se murheellinen hahmo, joka oli
muuttanut ikuisuuteen, ei ollut milloinkaan ollut hänen Edmondinsa.
Jospa olisi saanut nähdä hänet sellaisena kuin hän oli avioliiton
ensi aikoina, ajatteli Barbara. Parin päivän kuluttua hän ja hänen
miehensä näkivät aamiaisaikaan kahden hevosen vetämäin rattaiden
ajavan pihaan. Kohta tultiin heille ilmoittamaan, että Hänen
Armolleen oli saapunut laatikko, johon oli merkitty "Veistokuva".
"Mitä se mahtanee olla?" kysyi lordi Uplandtowers.
"Se on Edmond parkani kuva, se kuuluu minulle, mutta on vasta nyt
lähetetty", vastasi Barbara.
"Minne sinä aiot sen asettaa?" kysyi lordi.
"En vielä tiedä", vastasi kreivitär. "Minne hyvänsä, kunhan se ei
sinua vaivaa."
"Oh, se ei vaivaa minua ollenkaan", virkkoi lordi.
Kun veistos oli saatu ilmoille, lähtivät he sitä katsomaan. Se oli
kokovartalokuva, puhtainta Carraran marmoria, ja esitti Edmond
Willowesia alkuperäisessä kauneudessaan, sellaisena kuin hän oli
seisonut vaimonsa edessä matkalle lähtiessään: mies, jonka jokainen
ääriviiva ja kaikki ruumiinmuodot olivat melkeinpä täydelliset. Työ
oli suoritettu täysin uskollisesti.
"Phoibos Apollon, totisesti", virkkoi kreivi Uplandtowers, joka
ei ollut milloinkaan nähnyt Willowesia, kuvassa enempää kuin
todellisuudessakaan.
Barbara ei kuunnellut. Hän katseli kuin lumoutuneena ensimmäistä
puolisoansa unohtaen kokonaan, että hänen toinen miehensä oli hänen
vieressään. Willowesin runnellut kasvot olivat kadonneet hänen
mielestään; tämä täydellinen olento oli se mies, jota hän oli
rakastanut, eikä tuo myöhempi, surkuteltava hahmo, joka rakkauden ja
uskollisuuden olisi pitänyt -- mutta jota ne eivät olleet voineet --
tuntea omakseen.
Vasta kun lordi Uplandtowers karkeasti lausui: "Aiotko seisoa tässä
koko aamupäivän häntä palvomassa", hän jälleen heräsi.
Lordi Uplandtowers ei ollut tähän päivään saakka aavistanutkaan,
että Edmond Willowes oli ollut niin kaunis. Nyt hän ajatteli, miten
mustasukkainen hän olisikaan ollut, jos olisi Willowesin tuntenut
useita vuosia sitten. Astuessaan iltapäivällä halliin hän näki
vaimonsa parvekkeella, jonne veistos oli asetettu.
Barbara seisoi vaipuneena sen katseluun, aivan samoin kuin
aamupäivällä.
"Mitä sinä teet?" kysyi lordi Uplandtowers.
Barbara säpsähti ja kääntyi. "Minä katselen m-muotokuvaa nähdäkseni
onko se hyvin tehty", sopersi hän. "Enkö saisi?"
"Mitäpä siitä hyötyä", sanoi lordi. "Mitä sinä teet tuolla
möhkäleellä? Eihän se voi jäädä tänne olemaan."
"En minäkään sitä tahdo", virkkoi Barbara. "Minä kyllä keksin sille
paikan."
Hänen omassa huoneessaan oli syvä komero, ja kun kreivi seuraavalla
viikolla oli joitakin päiviä poissa kotoa, tilasi Barbara kaupungista
pari puuseppää, jotka hänen määräyksensä mukaan sulkivat komeron
siten, että varustivat sen ovella. Niin syntyneeseen pyhättöön
Barbara siirrätti veistokuvan, lukitsi oven ja pisti avaimen
taskuunsa.
Palattuaan kotiin lordi Uplandtowers huomasi veistokuvan
kadonneen parvekkeelta, mutta koska hän arveli sen tapahtuneen
hienotunteisuudesta, ei hän virkkanut mitään. Toisinaan kumminkin
sattui, että hän havaitsi vaimonsa kasvoissa ilmeen, jota hän ei
ollut nähnyt milloinkaan ennen. Hän ei kyennyt sitä selittämään;
se oli jonkinlaista hiljaista hurmiota, jonkinlaista salaista
autuudentunnetta. Lordi Uplandtowers ei voinut aavistaakaan,
minne veistokuva oli joutunut, ja alkoi yhä uteliaampana etsiä
sitä eri paikoista, kunnes vihdoin tuli ajatelleeksi vaimonsa
yksityishuonetta. Koputtaessaan hän kuuli oven sulkeutuvan ja avaimen
vedettävän lukosta, mutta sisään astuessaan hän näki vaimonsa
istuvan tekemässä käsityötä. Lordi Uplandtowersin katse sattui
äskenmaalattuun oveen, joka oli entisen komeron edessä.
"Sinä näytät teettäneen täällä puusepäntöitä minun poissaollessani,
Barbara", huomautti hän välinpitämättömästi.
"Niin olen, Uplandtowers."
"Miksi olet teettänyt tuollaisen ruman oven, joka kokonaan pilaa
komeron kauniin holvikaaren?"
"Minä tarvitsin vaatekomeron, ja kun ajattelin, että tämä on minun
huoneeni -- --"
"Tietysti", keskeytti lordi Uplandtowers, joka nyt tiesi, missä
Willowesin muotokuva sijaitsi.
Eräänä yönä tai pikemminkin aamun pienimpinä tunteina hän huomasi
kreivittären poistuneen viereltään. Koska hermostunut kuvittelu
oli hänelle vierasta, hän nukahti jälleen sen enempää asiaa
ajattelematta, ja seuraavana aamuna hän oli unohtanut koko seikan.
Mutta muutamia öitä myöhemmin kävi samoin. Tällä kertaa lordi heräsi
täysin, mutta ennenkuin ehti lähteä häntä etsimään, hän jo astui
huoneeseen aamupuvussaan, kädessään kynttilä, jonka hän lähestyessään
sammutti luullen miehensä nukkuvan. Lordi voi hänen hengityksestään
huomata hänen olevan omituisen mielenliikutuksen vallassa, mutta
tälläkään kertaa hän ei ilmaissut mitään nähneensä. Kohta kun Barbara
oli ehtinyt vuoteeseen lordi oli heräävinään ja kysyi jotakin
vähäpätöistä asiaa. "On, _Edmond_", vastasi Barbara ikäänkuin
itselleen vieraana.
Lordi Uplandtowers oli varma siitä, että Barbaralla oli tapana
useinkin lähteä huoneesta, ja hän päätti ryhtyä vahtimaan. Seuraavana
yönä hän oli nukkuvinaan sikeästi ja huomasi silloin ennen pitkää
vaimonsa varovasti nousevan ja hiipivän pois huoneesta. Hän puki
ylleen joitakin vaatekappaleita ja lähti seuraamaan. Käytävän
toisessa päässä, josta piin ja teräksen ääni ei voinut kuulua
makuuhuoneeseen, hän iski tulta. Lordi vetäytyi erääseen tyhjään
huoneeseen, kunnes Barbara oli sytyttänyt kynttilän ja jatkanut
matkaansa omaan huoneeseensa. Muutaman minuutin kuluttua lordi
Uplandtowers seurasi häntä. Astuessaan huoneeseen hän näki komeron
oven olevan auki ja Barbaran seisomassa siellä käsivarret kiinteästi
kiedottuina Edmondin kaulaan ja huulet puserrettuina hänen huuliinsa.
Huivi, jonka hän oli heittänyt yöpukunsa yli, oli liukunut alas
hartioilta, ja hänen valkea hameensa ja kalpeat kasvonsa saivat hänet
näyttämään kuvapatsaalta, joka syleili toista. Suutelojensa lomassa
hän soperteli hiljaa ja lapsellisen hellästi:
"Sinua, yksin sinua minä rakastan -- kuinka saatoinkaan olla sinulle
niin julma, sinä ihmeellinen -- niin hyvä ja oikea -- minä olen
sinulle iäti uskollinen, näennäisestä uskottomuudestani huolimatta!
Minä ajattelen sinua aina -- uneksin sinusta -- päivän pitkinä
hetkinä ja yöllä valvoessani! Oi Edmond, minä olen sinun iäti!"
Sanat, joihin liittyi huokauksia ja kyyneleitä, osoittivat sellaista
tunteen voimaa, jota lordi Uplandtowers ei ollut uskonut vaimollaan
olevan.
"Ahaa", mietti hän itsekseen. "Tämä siis on syynä -- tämä se tuhoaa
kaikki toiveeni saada nimelleni perillinen -- ahaa! Täytyypä puuttua
asiaan!"
Lordi Uplandtowers oli nokkela mies, kun kerran antautui
sotaisiin toimiin. Kumminkaan ei hän tässä tapauksessa keksinyt
yksinkertaisinta ja tehokkainta menettelytapaa: väsymätöntä
hellyyttä. Toisaalta hän ei myöskään ajattelemattomasti yllättänyt
vaimoansa, vaan hiipi takaisin makuuhuoneeseen yhtä äänettömästi
kuin oli sieltä lähtenyt. Kreivittären palatessa, pidätetyistä
huokauksista vapisten, hän oli tapansa mukaan sikeästi nukkuvinaan.
Seuraavana päivänä hän aloitti vastahyökkäyksensä tiedustelemalla,
mihin oli joutunut se opettaja, joka oli seurannut Willowesia hänen
matkoillaan. Hänelle ilmoitettiin, että mainittu herrasmies nykyjään
oli opettajana eräässä oppikoulussa verraten lähellä Knollingwoodia.
Ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa lordi Uplandtowers matkusti
sinne puhuttelemaan opettajaa. Koulumestari oli kovin mielissään,
kun niin vaikutusvaltainen naapuri suvaitsi tulla häntä tapaamaan ja
antoi mielellään kaikki Hänen Armonsa haluamat tiedot.
Aluksi hieman juteltuaan koulusta ja sen kehittymisestä lordi
Uplandtowers mainitsi kuulleensa, että opettaja oli kerran
matkustellut aika kauan mr Willowesin seurassa ja ollut läsnä siinä
onnettomuudessa, jonka uhriksi hän oli joutunut. Lordi Uplandtowers
oli halukas tietämään, miten siinä oikeastaan oli käynyt ja oli
useasti aikonut ottaa asiasta selkoa. Hän sai kuulla kaikki, mitä
tahtoi tietää, ja keskustelun muututtua tutunomaiseksi opettaja
piirsi paperille ruhjoutunutta päätä esittävän kuvan ja selitti
matalin äänin kaikki sen yksityiskohdat.
"Omituinen ja kamala näky epäilemättä", virkkoi lordi Uplandtowers
ottaen piirroksen käteensä. "Ei nenää eikä korvia!"
Samalla viikolla, kreivittären mentyä tervehtimään vanhempiansa,
lordi Uplandtowers lähetti lähimmästä kaupungista hakemaan erästä
käsityöläistä, joka maalasi ilmoituskilpiä ja suoritti taitavasti
kaikenlaisia mekaanisia töitä. Lordi teki miehelle tajuttavaksi,
että häneltä pyydetty tehtävä oli aivan yksityisluontoinen,
ja vaitiololupaus vahvistettiin rahasummalla. Sitten avattiin
komeron ovi tiirikalla ja mies ryhtyi työhön käyttäen apunaan
opettajan piirrosta. Lordin valvonnan alaisena kävi kätevä
mekaanikko ja maalari jumalallisen marmorikuvan kimppuun. Minkä
tuli oli runnellut henkilössä, sen runteli taltta kuvassa. Se oli
häikäilemätön, pirullinen hävitystyö, jonka tulos esiintyi sitäkin
kauhistuttavampana kun se maalattiin luonnollisin värein.
Kuusi tuntia myöhemmin, miehen mentyä, lordi Uplandtowers katseli
työtään, hymyili ilkeästi ja virkkoi:
"Veistokuvan on esitettävä miestä sellaisena kuin hän eläessään oli,
ja hän oli tällainen! Ha, ha! Mutta tätä ei ole tehty suotta, vaan
hyvässä tarkoituksessa."
Hän sulki komeron oven ja lähti hakemaan kreivitärtä kotiin.
Seuraavana yönä Barbara nukkui, lordi sitävastoin pysytteli
valveilla. Barbaran kerrotaan unessa hymisseen rakkaita sanoja,
ja lordi tiesi, että kuviteltu hellä keskustelu tapahtui sen
miehen kanssa, jonka hän oli korvannut ainoastaan nimeksi. Vihdoin
kreivitär heräsi ja nousi vuoteestaan, ja sitten uudistuivat
edellisten öiden tapaukset. Lordi makasi hiljaa, kuunnellen. Kello
kuului lyövän kaksi, kun Barbara lähti huoneesta jättäen oven
raolleen ja kulki käytävän toiseen päähän, missä hän tavallisuuden
mukaan sytytti kynttilän. Niin syvä oli hiljaisuus, että lordi voi
vuoteestaan kuulla hänen puhaltavan hehkuvaan taulaan, iskettyään
teräksellä piihin. Hän kulki edelleen huoneeseensa, ja lordi kuuli
tai oli kuulevinaan, että avain kiertyi lukossa. Seuraavassa
silmänräpäyksessä kuului sieltä päin ankara, pitkä huuto, joka
kajahteli talon etäisimmissä kulmissa. Se toistui ja sitten kuului
raskas kaatuminen.
Lordi Uplandtowers hyppäsi vuoteestaan. Hän kiiruhti pimeän käytävän
läpi vaimonsa huoneen ovelle ja sinne ehdittyään hän näki nuoren
kreivittären makaavan yöpuvussaan komeron lattialla. Ehdittyään
hänen luokseen lordi huomasi hänen vain pyörtyneen -- hän oli jo
pelännyt käyneen pahemmin. Hän nosti vaimonsa käsivarsilleen ja
lukitsi nopeasti komeron oven. Muutaman hetken kuluttua Barbara avasi
silmänsä. Sanaakaan sanomatta hän painoi kasvonsa miehensä kasvoja
vasten. Lordi kantoi hänet takaisin makuuhuoneeseen ja koetti samalla
häivyttää hänen pelkoansa nauramalla hänen korvaansa -- naurua, jossa
omituisesti yhtyivät toisiinsa ilkeys, hellyys ja raakuus.
"O-ho-ho!" virkkoi lordi. "Hieman säikähtynyt, kultaseni, vai kuinka?
Millainen lapsi sinä oletkaan! Pelkkää pilaa, Barbara, -- oivallista
pilaa! Mutta lapsukaisen ei pidä öiseen aikaan vaeltaa vaatekomeroon
katselemaan rakkaan vainajansa haamua! Ja jos hän sen tekee, niin
hänen täytyy olla valmis pelästymään häntä -- o-ho-ho!"
Kun he olivat ehtineet makuuhuoneeseen ja Barbara oli täysin
toipunut, vaikka hermot olivat vielä kovin kiihdyksissä, puhutteli
lordi häntä sitäkin ankarammin: "Vastaahan minulle nyt, mylady,
rakastatko häntä -- häh?"
"En -- en!" sopersi hän kauhuissaan tuijottaen miehensä silmiin. "Hän
on liian hirveä -- en, en!"
"Oletko aivan varma?"
"Aivan varma", vastasi uupunut kreivitär parka.
Hänen luontainen itsepintaisuutensa ilmeni kuitenkin pian uudelleen.
Seuraavana aamuna lordi kysyi jälleen: "Rakastatko häntä nyt?"
Barbara vavahteli, mutta ei vastannut mitään.
"Se merkitsee, että sinä yhä häntä rakastat!" huudahti lordi.
"Se merkitsee, etten tahdo valehdella, enkä myöskään suututtaa
mylordia", vastasi Barbara arvokkaasti.
"Ajattelehan, jos niin ollen katselisimme häntä vielä kerran?"
Puhuessaan hän äkkiä tarttui vaimoaan vyötäisistä kiinni ja kääntyi
kuin olisi aikonut viedä hänet takaisin tuohon kammottavaan komeroon.
"Ei -- ei! Oh -- ei!" huusi Barbara, ja hänen epätoivoinen
vastustuksensa osoitti, että yöllinen säikähdys oli jättänyt hänen
mieleensä syvemmät jäljet kuin olisi voinut arvata.
"Vielä annos tai pari, niin hän paranee", mietti lordi itsekseen.
Kreivin ja kreivittären epäsopu oli jo niin yleisesti tunnettu, ettei
ensinmainittu välittänyt sitä erikoisesti salata. Päivän kuluessa
hän käski neljä köysillä ja vivuilla varustettua miestä komeroon.
Heidän saapuessaan oli ovi auki ja veistokuvan yläosa oli peitetty.
Lordi siirrätti nyt kuvan makuuhuoneeseen. Seuraavista tapauksista
on olemassa vain löyhiä olettamuksia. Mikäli minulle on kerrottu,
näki lady Uplandtowers seuraavana iltana makuulle mennessään sängyn
vieressä ison, tumman kaapin, jota siellä ei ollut ennen ollut. Hän
ei kumminkaan kysynyt, mikä tehtävä kaapilla oli.
"Minulle sattui pieni päähänpisto", selitti lordi, kun valot oli
sammutettu.
"Tosiaanko?" kysyi kreivitär.
"Järjestin pienen alttarin, tai miten sitä nimittäisi."
"Pienen alttarin?"
"Niin, eräälle henkilölle, jota me molemmin palvomme yhtä hartaasti.
Minä näytän, mitä se sisältää."
Hän nykäisi nuoraa, joka oli piilotettu sänkyverhojen poimuihin, ja
kaapin ovet aukenivat hitaasti. Hyllyt oli poistettu ja sisus muuten
järjestelty niin, että aavemainen veistokuva sopi sinne. Siellä se
nyt oli samoinkuin aikaisemmin vaatekomerossa; erona vain, että
kummallakin puolella paloi vahakynttilä valaisten runneltuja ja
vääntyneitä piirteitä. Barbara tarttui mieheensä, kiljaisi ja peitti
kasvonsa vuodevaatteisiin. "Ota pois, ota pois!" rukoili hän.
"Kaikki aikanaan, nimittäin sitten, kun rakastat minua enemmän kuin
häntä", vastasi lordi tyynesti. "Vielä ei liene aivan niin laita, vai
mitä?"
"Minä en tiedä -- minä luulen -- voi, Uplandtowers, armahda -- minä
en voi sitä kestää -- armahda, vie se pois!"
"Joutavia, kaikkeen tottuu. Katsohan toinen kerta!"
Lyhyesti sanoen: hän jätti kaapinovet auki ja vahakynttilät palamaan
vuoteen jalkopäähän, ja kamala näky vaikutti kreivittäreen niin
omituisesti lumoten, että hän joutui sairaalloisen uteliaisuuden
valtaan. Lordin jälleen kehoittaessa hän katsoi uudelleen, värisi
kauhusta, käänsi katseensa toisaanne ja katsahti vielä kerran, koko
ajan rukoillen miestänsä ottamaan kuvan pois, ellei tahtonut tehdä
häntä mielenvikaiseksi. Lordi ei kumminkaan siihen suostunut; kaappi
oli avoinna aamunkoittoon saakka.
Kohtaus uudistui seuraavana yönä. Lordi käytti järkähtämättä julmaa
parannusmenetelmäänsä, kunnes vaimoraukan hermot värähtelivät
ääretöntä tuskaa sen kekseliään kidutuksen kestäessä, jonka avulla
uskotonta yritettiin saattaa takaisin hyveen tielle.
Kolmantena yönä, kohtauksen alkaessa samoinkuin ennenkin, Barbara
makasi katsoa tuijottaen suurin silmin kauheata näkyä ja purskahti
yht'äkkiä luonnottomasti nauramaan. Hän nauroi yhä äänekkäämmin,
yhä tuijottaen kuvaan, kunnes suorastaan huusi. Sitten hän äkkiä
vaikeni, ja lordi huomasi hänen menneen tajuttomaksi. Ensin hän luuli
vaimonsa pyörtyneen, mutta havaitsi pian, että asiat olivat pahemmin:
kysymyksessä oli kaatuvataudin kohtaus. Lordi hyppäsi vuoteestaan
säikähtyneenä siitä, että hän -- kuten viekkaat henkilöt useasti
-- oli vahingoittanut omia etujansa. Se rakkaus, johon hän kykeni
(pikemmin itsekästä hekumoimista kuin uhrautuvaa hellyyttä), heräsi
silmänräpäyksessä eloon. Hän sulki kaapin nykäisemällä nuorasta, otti
vaimonsa syliinsä, kantoi hänet varovasti ikkunan luo ja teki muuten
minkä voi saadakseen hänet toipumaan.
Kului pitkä aika, ennenkuin kreivitär jälleen tuli tuntoihinsa, ja
silloin näytti hänen tunne-elämässään tapahtuneen perinpohjainen
muutos. Hän kiersi käsivartensa miehensä kaulaan ja suuteli häntä
pelosta läähättäen kerran toisensa jälkeen, kunnes vihdoin parahti
itkemään. Aikaisemmin hän ei ollut kertaakaan itkenyt näiden
yöllisten kohtauksien kestäessä.
"Otathan sen pois, rakkaani -- otathan!" pyysi hän hellytellen.
"Jos rakastat minua."
"Minä rakastan -- rakastanhan minä."
"Ja vihaat häntä ja hänen muistoansa!"
"Vihaan -- vihaan!"
"Voinko luottaa sinuun?"
"Minä en voi ajatellakaan häntä!" huudahti kreivitär-raukka
masentuneena. "Minua hävettää -- kuinka saatoinkaan olla niin
viheliäinen! Minä lupaan olla tästä lähin käyttäytymättä huonosti, ja
sinä et enää näytä minulle tuota ilkeätä kuvaa, ethän?"
Lordi tunsi hyvin voivansa antaa pyydetyn lupauksen. "En", vastasi
hän.
"Silloin minä kyllä rakastan sinua", virkkoi Barbara vilkkaasti
ikäänkuin peljäten, että häntä jälleen voitaisiin rangaista. "Ja
minä lupaan olla koskaan uneksimattakaan mitään ajatusta, joka sotii
nykyisen avioliittoni velvollisuuksia vastaan."
Oli omituista, että tämä teeskennelty rakkaus sai tottumuksen
voimasta jonkinlaisen todellisuusluonteen. Kreivittäressä ilmeni
orjallista kiintymystä mieheensä ja samalla alkoi Edmondin muisto
käydä hänelle vastenmieliseksi. Kiintymys lisääntyi ja vakiintui,
kun kuva oli viety pois. Pysyvä mielenmuutos oli tapahtumassa ja
voimistui yhä vuosien kuluessa. Ainoastaan kokeneet lääkärit voivat
meille selittää, kuinka pelko voi aiheuttaa tuollaisen vaihdoksen,
mutta luullakseni; eivät sellaiset tapaukset ole aivan tuntemattomia.
Lopulta osoittautui parannusmenetelmä niin tehokkaaksi, että siitä
itsestään aiheutui uusi sairaus. Barbara näet alkoi kiintyä mieheensä
siinä määrin, ettei tahtonut mielellään hetkeksikään poistua
hänen näkyvistään. Hän ei halunnut oleskella, muualla kuin hänen
huoneessaan, vaikka ei voinutkaan olla säpsähtämättä hänen arvaamatta
astuessaan sisään. Hän katseli melkein lakkaamatta miestänsä.
Lordin lähtiessä ajelemaan hän tahtoi päästä mukaan, ja pieninkin
toisille naisille osoitetta kohteliaisuus sai hänet suunnattoman
mustasukkaiseksi. Hänen pelkkä uskollisuutensa muuttui lopulta
rasitukseksi: se riisti lordin aikaa, rajoitti hänen vapauttaan
ja sai hänet ankarasti kiroilemaan. Kun lordi toisinaan puhui
kiivaasti, ei Barbara enää lohduttautunut pakenemalla omaan sisäiseen
maailmaansa, sillä se kiintymys toiseen, joka oli aikaisemmin suonut
hänelle runsaan korvauksen, oli nyt jäähtynyttä tuhkaa. Tästä lähtien
oli pelotetun ja kidutetun naisen elämä -- joka olisi voitu kehittää
paljoa korkeampiin tehtäviin, ellei hän olisi joutunut vanhempainsa
halpamaisen kunnianhimon ja aikakauden sovinnaisuuksien uhriksi --
pelkkää alamaista tottelevaisuutta luonnotonta ja julmaa miestä
kohtaan. Pieniä henkilökohtaisia seikkoja sattui hänelle toinen
toisensa jälkeen -- puoli tusinaa, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen
sellaista tapausta -- sanalla sanoen: hän synnytti miehelleen
seuraavien kahdeksan vuoden aikana yksitoista lasta, mutta puolet
niistä tulivat maailmaan ennen aikojaan ja kuolivat muutaman päivän
ikäisinä. Yksi ainoa lapsi, tyttö, eli täysi-ikäiseksi. Hänet nai
sittemmin jalosukuinen mr Beltonleigh, joka sai lordi D'Almaine'in
arvonimen, kuten muistanette.
Poikaa ja perijää ei ollut. Ruumiiltaan ja sielultaan kokonaan
runnellun lady Uplandtowersin vei hänen miehensä ulkomaille
nähdäkseen mitä lämpöisempi ilmanala voisi vaikuttaa hänen
riutuneeseen terveyteensä. Mistään ei ollut apua. Hän kuoli
Firenzessä muutaman kuukauden kuluttua.
Vastoin odotusta lordi Uplandtowers ei mennyt uusiin naimisiin.
Sellaiset omituiset, ankaran säälimättömät tunteet kuin hänen eivät
näytä voivan periytyä. Kuten tiedämme, siirtyikin arvonimi hänen
kuoltuaan veljenpojalle. Kenties ei ole yhtä tunnettua, että kun
taloa ryhdyttiin laajentamaan kuudetta kreiviä varten, löydettiin
perustusta kaivettaessa särkyneen marmoriveistoksen kappaleita.
Ne jätettiin tarkastettaviksi useille muinaistutkijoille, jotka
otaksuivat, että veistos, mikäli vahingoittuneista palasista saattoi
päätellä, oli runneltu roomalainen satyyri tai kuoleman vertauskuva.
Ainoastaan muutamat seudun vanhimmista asukkaista arvasivat, ketä oli
esittänyt se kuva, jonka löydetyt kappaleet olivat muodostaneet.
Minun olisi ollut lisättävä, että Melchesterin tuomiorovasti piti
kohta kreivittären kuoltua erinomaisen saarnan, jossa hän -- joskin
nimiä mainitsematta -- viittasi yllä kerrottuihin tapauksiin.
Hän esitti laajasti sitä ajatusta, että oli mieletöntä antautua
aistillisen, kaunista ulkomuotoa tavoittelevan rakkauden valtoihin
ja todisti, että mainitun tunteen ainoa järkevä ja hyveellinen kasvu
perustui sisäisiin arvoihin. Mitä tulee siihen hellämieliseen,
joskin hieman pintapuoliseen naishenkilöön, jonka tarinan olen
teille kertonut, on varsin varmaa, että nuoren Willowsin hurmaava
ulkomuoto oli pääasiallisimpana aiheena hänen avioliittoonsa.
Se oli sitäkin valitettavampaa, kun miehen kauneus, kaikkien
yksimielisen todistuksen mukaan, oli hänen hyvien ominaisuuksiensa
joukossa vähäpätöisin, sillä hänen luonnettaan kiitettiin lujaksi
ja vilpittömäksi, älyä teräväksi ja hänen tulevaisuutensa näytti
inhimillisesti katsoen varsin lupaavalta.
* * * * *
Seuran jäsenet kiittivät vanhaa tohtoria kertomuksesta, jonka
rovasti sanoi olevan hänen tarinaansa paljon mielenkiintoisemman.
Eräs vanhahko jäsen, jota tavallisesti kutsuttiin kirjatoukaksi,
sanoi että naisen luonnollinen uskollisuusvaisto voi tosiaankin
merkillisellä tavalla miehen kuoltua vallata hänen sydämensä, jos
sattuu jotakin, mikä väkevästi kohottaa alkuperäisen, tunteen ja
miehen alkuperäisen hahmon hänen mieleensä -- miten vähäpätöinen
vainaja lieneekin ollut yhteiskunnallisessa tai muussa katsannossa.
Sitten syntyi yleinen keskustelu, joka koski naisen kykyä nähdä
kuvassa alkuperäistä, unessa todellista -- kykyä, jota miehissä
(hentomielisen jäsenen mielestä) ei vastaa mikään.
Rovastin mielestä sellaiset tapaukset kuin tohtorin kertoma pikemmin
kuvailivat äkkiä uudelleen syttynyttä intohimoa kuin piilevää
aito rakkautta. Kertomus oli palauttanut hänen mieleensä erään
tarinan, jonka hän oli kuullut nuoruudessaan ja jonka hän lupasi
koettaa esittää, vaikka pelkäsikin sen herättävän paljon vähemmän
mielenkiintoa kuin edellisen. Siinä ilmeni jälkimmäinen, parempi
tunteen laji, ja siinäkin oli sankaritar suvultaan miestänsä
ylhäisempi. Seura pyysi rovastia jatkamaan, ja hän aloitti.
3.