Esittänyt Vanha tohtori.
Johtui ilmeisesti pikemmin päähänpistosta kuin todellisesta
tunteesta, että lordi Uplandtowers päätti voittaa hänet. Kukaan
ei tietänyt, milloin hän oli päätöksensä tehnyt ja miten hän,
huolimatta ilmeisesti kohtaamastaan kylmyydestä, saattoi olla
varma menestyksestään. Luultavasti se tapahtui vasta kun Barbaran
elämässä oli tapahtunut ensimmäinen tärkeä tapaus, jonka kohta
kerron. Se varhaisvanha ja kyynillinen itsepintaisuus, joka oli
hänelle ominainen jo yhdeksäntoista vuoden iällä, jolloin virikkeet
ylimalkaan ovat harkintaa voimakkaammat, saattoi riippua suvun
perinnäisestä luonteesta sekä siitä, että hän oli jo lapsena joutunut
kreivin arvoon ja sen mukana seuraaviin paikallisiin kunniavirkoihin.
Tämä varhainen ylennys ikäänkuin viskasi hänet miehuusikään riistäen
häneltä koko nuoruusajan. Hän näet oli vasta kahdentoista vuoden
ikäinen, kun hänen isänsä, neljäs kreivi, äkkiä kuoli käytyään
Bathissa terveysvettä juomassa.
Suvunluonne oli joka tapauksessa melkoisena tekijänä. Tämän
vaakunakilven kantajissa ilmeni päättäväisyys perinnöllisenä
ominaisuutena, milloin hyvänä, milloin pahana.
Perheitten tilukset sijaitsivat noin kymmenen peninkulman päässä
toisistaan, ja niiden välinen tie kulki pitkin nykyjään vanhaa,
mutta siihen aikaan uutta viertotietä, joka yhdistää Havenpoolin
ja Warbornen Melchesterin kaupunkiin. Tämä tie, joka on vain
haara Suurta Läntistä Valtatietä, on luultavasti yhä vielä, kuten
viimeisinä vuosisatoina, Englannin hienoimpia viertoteitä.
Kreivin samoinkuin hänen naapurinsa, Barbaran isän kartano sijaitsi
suunnilleen peninkulman päässä valtatieltä, johon sitä yhdisti
tavallinen maantie. Tätä valtatietä ajoi nuori kreivi eräänä iltana
joulun aikaan noin kaksikymmentä vuotta ennen kahdeksannentoista
vuosisadan loppua ollakseen mukana tanssiaisissa Chene Manorissa,
Barbaran ja hänen vanhempiensa, Sir Johnin ja Lady Greben kartanossa.
Sir Johnin arvonimi polveutui kansalaissodan ajoilta, ja hänen
tiluksensa olivat vielä avarammat kuin lordi Uplandtowersin. Paitsi
Chene Manoria kuului niihin eräs toinen tila lähellä rannikkoa,
puolet Cockdenen kihlakuntaa ja lisäksi hyvin aidattuja alueita
useissa muissa seurakunnissa, varsinkin Warbornessa ja sen
lähettyvillä. Barbara oli tähän aikaan tuskin seitsemäntoistavuotias,
ja mainitut tanssiaiset olivat ensimmäinen tilaisuus, jossa lordi
Uplandtowersin mainitaan yrittäneen solmia helliä suhteita häneen.
Kyllin varhain, totisesti.
Erään hänen lähimpiä ystäviään, nimeltä Drenkhard, sanotaan syöneen
päivällistä hänen kanssaan ensinmainittuna päivänä, ja lordi
Uplandtowers oli kumma kyllä ilmaissut vieraalleen sydämensä salaisen
aivoituksen.
"Sinä et saa häntä milloinkaan, se on varmaa, et milloinkaan!" sanoi
ystävä hänen lähtiessään. "Hän ei ole sinuun kiintynyt, ja mitä
tulee siihen, että olisi edullista naida sinut, niin hän laskee ja
harkitsee yhtä paljon kuin taivaan lintu."
"Saadaanpa nähdä", virkkoi lordi Uplandtowers tyynesti.
Epäilemättä hän harkitsi ystävänsä ennustusta ajaessaan vaunuissaan
pitkin valtatietä. Mutta hänen sivukuvansa, joka piirtyi selvänä
kuin veistos pimenevän iltataivaan taustalle, olisi saanut hänen
ystävänsä vakuutetuksi siitä, että kreivin mielenrauha oli
järkkymätön. Hän saapui yksinäiseen, tien vieressä sijaitsevaan
majataloon, jota kutsuttiin Lornton Inn'iksi -- se oli uskaliaiden,
läheisessä metsässä toimivien salametsästäjien tyyssija -- ja jos hän
olisi hieman vaivautunut, olisi hän huomannut omituiset ajoneuvot
odottamassa majatalon edustalla. Mutta hän ajoi hyvää vauhtia ohitse
ja sivuutti puoli tuntia myöhemmin pienen Warbornen kaupungin. Hänen
isäntäväkensä kartano oli peninkulman päässä siitä.
Siihen aikaan se oli komea rakennus -- tai pikemmin rakennusrykelmä
-- yhtä laaja kuin kreivin kartano, joskaan ei läheskään yhtä
säännöllinen. Toinen siipi näytti perin vanhanaikaiselta, sillä siinä
oli valtavat savupiiput, joiden pohjarakenteet kohosivat tornien
tavoin ulkomuurien yli, sekä suunnattoman avara keittiö, jossa
sanottiin keitetyn aamiaisia Gentin Johnille. Jo ulkopihalle hän
kuuli ranskalaisten torvien ja klarinettien, senaikaisten juhlain
suosituimpien soittokoneiden äänen.
Astuessaan pitkään saliin, jossa lady Grebe oli vastikään aloittanut
tanssiaiset menuetilla -- kello näet oli seitsemän -- kreivi
otettiin vastaan arvonsa mukaisesti. Hän etsi heti Barbaraa. Neito
ei tanssinut, vaan näytti olevan ajatuksissaan -- aivan kuin olisi
odottanut häntä. Barbara oli siihen aikaan hyvä ja sievä tyttö,
joka ei puhunut pahaa kenestäkään ja vihasi toisia kauniita naisia
mahdollisimman vähän. Hän ei kieltäytynyt, kun kreivi kutsui hänet
franseesiin, ja oli hänen parinaan vielä seuraavassakin tanssissa.
Ilta kului, ja torvet ja klarinetit soivat iloisesti. Barbara ei
osoittanut tanssikumppanilleen erikoista suosiota enempää kuin
vastenmielisyyttäkään, mutta vanhat silmät olisivat huomanneet, että
hän mietiskeli jotakin. Illallisen jälkeen hän poistui ilmoittaen
syyksi päänkivistyksen. Kuluttaakseen aikaansa hänen poissaollessaan
meni lordi Uplandtowers -- joka ei huolinut tanssia vain tanssiakseen
-- pitkän gallerian vieressä sijaitsevaan pieneen huoneeseen, jonne
eräät vanhemmat henkilöt olivat asettuneet takkavalkean ääreen. Hän
kohotti uutimia ja katseli puistoon ja metsään, jotka lepäsivät
pimeinä kuin hauta. Muutamat vieraat näyttivät jo laittautuvan
lähtemään, sillä pari kynttilää näkyi urkenevan portailta ja häipyvän
pimeään.
Emäntä kurkisti huoneeseen hakien kavaljeereja naisille, ja lordi
Uplandtowers läksi. Lady Grebe kertoi hänelle, ettei Barbara ollut
palannut tanssisaliin: hänen oli täytynyt heti mennä makuulle.
"Tanssiaiset ovat koko päivän häntä hermostuttaneet", jatkoi lady
Grebe, "niin että minä pelkäsin hänen voimainsa piankin pettävän...
Mutta ettehän te, lordi Uplandtowers, vielä lähde?"
Kreivi sanoi kellon olevan pian kaksitoista ja muutamien vieraiden jo
lähteneen.
"Minä vakuutan, ettei kukaan ole vielä poistunut", virkkoi lady Grebe.
Hänen mielikseen kreivi jäi puoliyöhön asti, jolloin hän lähti
kotiin. Hänen kosintansa ei ollut mitenkään edistynyt, mutta hän
oli saanut varmuuden siitä, ettei Barbara asettanut ketään muuta
etusijalle. Ja tanssiaisissa olivat läsnä melkein kaikki lähiseudun
ihmiset.
"Se on vain ajankysymys", arveli tyyni, nuori filosofimme.
Seuraavana aamuna hän nukkui lähes kymmeneen asti ja oli juuri
laskeutumassa portaita alas, kun hiekkakäytävältä kuului kavionkapse.
Hetkisen kuluttua aukeni ovi ja sir John Grebe seisoi hänen edessään.
"Hyvä herra, missä on Barbara -- minun tyttäreni?"
Kreivi Uplandtowerskaan ei kyennyt salaamaan hämmästystänsä. "Mitä on
tapahtunut, parahin sir John?" kysyi hän.
Uutiset olivat tosiaankin hämmästyttäviä. Paroonin katkonaisista
selityksistä lordi Uplandtowers käsitti, että sir John oli vieraitten
poistuttua mennyt puolisoineen levolle näkemättä enää Barbaraa, jonka
he otaksuivat menneen makuulle senjälkeen kun hän oli ilmoittanut
voivansa niin pahoin, ettei voinut enää saapua tanssisaliin.
Palvelijattarelleen hän oli sanonut tulevansa toimeen omin neuvoin.
Oli ilmeistä, ettei neitonen ollut lainkaan mennyt levolle, sillä
hänen vuoteensa oli koskematta. Eräät seikat näyttivät osoittavan,
että petollinen tyttö oli vain teeskennellyt voivansa pahoin
päästäkseen lähtemään tanssisalista ja että hän oli poistunut talosta
kymmenen minuuttia myöhemmin, luultavasti kohta kun tanssi oli
illallisen jälkeen alkanut.
"Minä näin hänen lähtevän", sanoi lordi Uplandtowers.
"Tuhat tulimmaista, näittekö tosiaan?" huudahti sir John.
"Näin." Hän mainitsi häipyvät lyhdyt ja lady Greben väitteen, ettei
kukaan vieraista ollut lähtenyt.
"Se oli hän, epäilemättä!" virkkoi isä. "Mutta nähkääs, hän ei ole
poistunut yksinään!"
"Vai niin. Kuka on hänen seuralaisensa?"
"En voi muuta kuin arvailla. Ja pahin arveluni on todennäköisin. En
sano enempää. Minä ajattelin -- vaikka en tahtonut sitä uskoa --
että te olitte syyllinen. Jospa olisikin ollut niin laita! Mutta se
on eräs toinen! Minun täytyy lähteä heti matkaan saadakseni heidät
kiinni!"
"Ketä te epäilette?"
Sir John ei halunnut mainita mitään nimeä ja lordi Uplandtowers, joka
oli pikemmin ällistynyt kuin levoton, seurasi häntä Cheneen. Hän
kysyi toistamiseen, ketä parooni epäili syypääksi, ja vilkas sir John
ei kyennyt vastustamaan Uplandtowersin itsepintaisuutta.
Niinpä hän vihdoin virkkoi: "Minä pelkään, että syyllinen on Edmond
Willowes."
"Kuka hän on?"
"Nuori poika Shottsford-Forumista -- lesken poika", kertoi
toinen lisäten että Willowen isä tai isoisä oli ollut viimeinen
lasinmaalaaja paikkakunnalla, jossa (kuten tietänette) tämä taide
eleli edelleen vielä senjälkeen, kun jo oli hävinnyt kaikkialta
muualta Englannista.
"Totta totisesti -- sepä ikävää -- kovin ikävää!" virkkoi lordi
Uplandtowers nojaten taaksepäin jäykän epätoivoisena.
Sananviejiä lähetettiin joka suuntaan: yksi kulki Melchesterin tietä,
toinen Shottsford-Forumiin päin, kolmas pitkin rannikkoa.
Mutta rakastavat olivat kymmenen tuntia edellä, ja kieltää ei
sopinut, että he olivat menetelleet varsin älykkäästi valitessaan
pakoansa varten juuri sen illan, jolloin puistossa tai läheisillä
maanteillä liikkuvat vaunut eivät voineet herättää mitään huomiota,
koska ajopelejä oli paljon liikkeellä. Epäilemättä he olivat paenneet
niissä kieseissä, jotka oli nähty odottamassa Lornton Inn'in
edustalla, ja viisas pariskunta oli varmaan jo ehtinyt vihityttää
itsensä.
Vanhempain pelko osoittautui oikeaksi. Kirjeessä, jonka
erikoislähetti saman päivän iltana toi, Barbara ilmoitti heille
lyhyesti, että hän oli rakastajineen matkalla Lontooseen ja
että he ennen tämän tiedonannon perilletuloa jo olivat mies ja
vaimo. Hän oli ryhtynyt tähän epätoivoiseen tekoon, koska rakasti
Edmondiansa enemmän kuin ketään muuta ja koska oli nähnyt käyvän yhä
välttämättömämmäksi joutua naimisiin lordi Uplandtowersin kanssa,
ellei käynyt ohjaamaan kohtaloansa sillä tavoin kuin oli tehnyt.
Hän oli ennakolta hyvin harkinnut tekoansa ja oli valmis viettämään
maalaisvaimon elämää, jos hänen isänsä hänet hylkäisi.
"Piru hänet periköön", virkkoi lordi Uplandtowers ajaessaan kotiin
samana iltana. "Sellainen tuhannen peijakas!" -- mikä lausunto
selvästi osoittaa, mitä lajia lordin rakkaus oli.
No niin, sir John oli tietenkin lähtenyt etsimään pariskuntaa.
Hän ajoi kuin mieletön Melchesteriin ja sieltä suorinta tietä
pääkaupunkiin. Mutta pian hän huomasi yrityksensä turhiksi ja kun
hän kohta sai kuulla avioliiton todellakin jo solmitun, ei hän
enää viitsinyt jatkaa etsintäänsä vaan palasi kotiin sulattelemaan
tapahtumaa niinkuin parhaiten osasi. Barbaran vanhemmat luultavasti
olisivat voineet ryhtyä toimenpiteisiin Willowes'ia vastaan, joka oli
ryöstänyt heidän perijättärensä, mutta he luopuivat väkivaltaisista
kostoaikeistaan ottaen huomioon olemassaolevat tosiasiat. Kului
suunnilleen kuusi viikkoa, jona aikana vanhemmat, vaikka kipeästi
tunsivatkin menetyksensä, eivät olleet minkäänlaisessa kosketuksessa
-- moittiakseen tai antaakseen anteeksi -- petollisen tyttärensä
kanssa. He hautoivat mielessään sitä häpeää, jonka hän oli itselleen
hankkinut, sillä jos nuorukainen olikin kunniallinen mies ja
kunniallisen miehen poika, oli isä kuollut niin varhain ja leski
joutunut niin kiinteästi työskentelemään toimeentulonsa hyväksi,
että pojan kasvatus oli kovin puutteellinen. Sitäpaitsi hän, mikäli
tiedettiin, oli kovin vaatimatonta sukujuurta, kun sitävastoin
Barbaran suonissa äidin taholta virtasi vanhan aatelissuvun hienointa
verta, johon olivat lisänsä tuoneet Maundevillet, Mohun'it,
Sywardit, Peverellit, Cullifordit, Talbotit, Plantagenet-, York-, ja
Lancaster-suvut ja Jumala tiesi mitkä vielä -- -- ja sitä oli vahinko
heittää pois noin vain.
Vanhemmat olivat istuutuneet takan ääreen niiden holvipilarien
väliin, joihin perheen vaakunakilvet olivat kiinnitetyt, ja
valittivat ääneen; lady Grebe vielä ankarammin kuin sir John.
"Että meidän vielä vanhoilla päivillämme piti tällaista kokea!"
virkkoi sir John.
"Moiti itseäsi", nyyhkytti lady Grebe. "Minä olen vain neljänkymmenen
yhden vuoden ikäinen!... Miksi et ajanut nopeammin ja ottanut heitä
kiinni!"
Sill'aikaa nuoret rakastuneet, jotka eivät pitäneet jalosukuista
verta sadevettä arvokkaampana, olivat ylen onnelliset -- onnelliset
siinä alenevassa suunnassa, jonka taivas on viisaudessaan säätänyt
tällaisia äkkinäisiä tapauksia varten. Toisin sanoen: ensimmäisen
viikon he olivat seitsemännessä taivaassa, toisen kuudennessa,
kolmantena he olivat talttuneet, neljäntenä mietteliäät ja niin
edespäin. Mihin vertaisin sen miehen sydämen, joka on rakastettunsa
saanut omakseen? Se on kuin maapallo geologisissa vaiheissansa, joita
arvoisa puheenjohtajamme meille toisinaan kuvailee: aluksi hehkuva
hiili, sitten lämmin hiili, sitten jäähtyvä tuhka, vihdoin kylmä --
en halua jatkaa vertaustani. Lorun loppuna oli, että sir Johnille ja
hänen puolisolleen eräänä kauniina päivänä saapui kirje, joka oli
suljettu heidän tyttärensä pienellä sinetillä ja jonka avattaessa
havaittiin sisältävän nuoren pariskunnan esittämän anteeksipyynnön
ja lupauksen langeta polvilleen rakkaitten vanhempain eteen vannoen
toiste välttävänsä kaikkea tottelemattomuutta.
Sir John puolisoineen istuutui jälleen tulisijan ääreen holvipilarien
väliin ja luki kirjeen kerran toisensa jälkeen. Totta puhuen sir
Johnille oli paljoa tärkeämpi tyttärensä onni kuin perheen nimi ja
sukupuu. Hän palautteli mieleensä Barbaran pieniä omituisuuksia,
huokasi ja alkoi sopeutua siihen ajatukseen, että avioliitosta tulisi
tosi. Tehtyä ei voinut saada tekemättömäksi, ja sir Johnin mielestä
ei ollut syytä osoittaa kovin suurta jyrkkyyttä. Barbara ja hänen
puolisonsa kenties kärsivät puutetta: oliko heillä sydäntä antaa
ainoan lapsensa nähdä nälkää?
Sattumalta olivat Barbaran vanhemmat saaneet pienen lohduttavan
tiedon. Heille näet oli luotettavalta taholta kerrottu, että muuan
plebeijisen Willowes-suvun esi-isistä oli avioliiton sitein liittynyt
erääseen rappiolle joutuneeseen ylimysperheeseen. Sanalla sanoen:
sellaisia houkkioita ovat ylhäiset vanhemmat -- ja toisinaan muutkin
-- että he jo samana päivänä kirjoittivat Barbaralle kehoittaen
häntä palaamaan kotiin miehineen. He eivät kieltäytyisi ottamasta
häntä vastaan eivätkä moittisi häntä, vaan päinvastoin koettaisivat
ottaa heidät vastaan mahdollisimman sydämellisesti ja harkita heidän
kanssaan miten tulevaisuus voitaisiin parhaiten suunnitella.
Kolme neljä päivää myöhemmin pysähtyivät sangen kehnot vuokravaunut
Chene Manorin portaitten eteen. Hellämielinen parooni ja hänen
puolisonsa riensivät ulos tervehtimään jalosukuista prinssiä ja
prinsessaa. He olivat ylen onnelliset nähdessään hemmoitellun
lapsensa palaavan terveenä ja hyvissä voimin -- tosin vain mrs
Willowes'ina, pelkän Edmond Willowesin vaimona. Barbara vuodatti
katumuksen kyyneleitä ja molemmat karkulaiset olivat valmiit
parannuksentekoon, mikä ei ollut niinkään oudostuttavaa, kun ottaa
huomioon, ettei heillä ollut itsellään penniäkään.
Tyynnyttyään pariskunnat kävivät pohtimaan tilannetta. Nuorille ei
sanottu yhtäkään moitteen sanaa; Willowes pysytteli taka-alalla,
kunnes lady Grebe ystävällisesti kehoitti häntä siirtymään lähemmäksi.
"Hän on todellakin kaunis", mietti lady Grebe mielessään. "Eipä
ihmekään, että Barbara on häneen ihastunut."
Joka tytön huulia ei tosiaankaan suutele niin kaunis mies kuin
Willowes. Sininen takki, ruskeat liivit ja harmahtavat housut
verhosivat täysin moitteettomia ruumiinmuotoja. Hänen suurten
tummien silmäinsä katse siirtyi Barbarasta vanhempiin ja hellänä
häneen takaisin. Barbaraa lähemmin tarkastellessaan saattoi hyvin
ymmärtää, minkä tähden kylmäverinen lordi Uplandtowers oli kerrassaan
lämmennyt. Hänen kauniit nuoret kasvonsa säteilivät (vanhain
naishenkilöiden kertoman mukaan) pyöreän, harmajan hatun alta, jota
koristivat valkoiset kameelikurjen sulat, ja sirot kengänkärjet
pistivät esiin harmaan hameen peitosta, tummanruskean viitan takaa.
Hänen piirteensä eivät olleet säännölliset; mikäli voi nähdä vieläkin
perheen hallussa olevista pienoismaalauksista olivat ne melkein
lapselliset, suu osoitti herkkätunteisuutta, ja varmalta tuntui ettei
hän ollut huonolla tuulella, ellei hänellä ollut siihen pätevää syytä.
Tilannetta siis pohdittiin parhaan ymmärryksen mukaan, ja nuori
pariskunta, joka jo riippuvaisuutensa vuoksi halusi sydämestään
saavuttaa vanhusten suosion, oli suostuvainen kaikkiin tilapäisiin
toimenpiteisiin, kunhan ne eivät tuntuneet aivan sietämättömiltä.
Oltuaan jo lähes kaksi kuukautta yhdessä he vastustelematta
hyväksyivät sir Johnin ehdotuksen, joka sisälsi seuraavan
suunnitelman: Sir John antaa Edmond Willowesille riittävät varat
hänen voidakseen matkustella Euroopassa vuoden ajan opettajan
seurassa, jonka matkan aikana nuorukaisen oli mitä suurimmalla
ahkeruudella käytettävä hyödykseen opettajan neuvoja, kunnes hän sekä
ulkonaisesti että sisällisesti olisi kyllin hioutunut soveltuakseen
lady Barbaran aviomieheksi. Hänen oli opiskeltava kieliä, hienoa
käytöstä, historiaa, seurustelutaitoa, raunioita ja kaikkea, mitä
hänen nähtäviinsä sattui, kunnes hän voisi punastumatta asettua
paikalleen Barbaran rinnalle.
"Sillä välin", virkkoi kunnon sir John, "minä järjestän asuttavaan
kuntoon teitä varten pienen kartanoni Yewsholtissa. Talo on pieni ja
syrjäinen, mutta se riittänee nuorelle pariskunnalle aluksi."
"Vaikkei se olisi leikkitupaa suurempi, niin se hyvin meille
riittäisi!" virkkoi Barbara.
"Niin, vaikka se ei olisi kantotuolia suurempi!" lisäsi Willowes. "Ja
mitä syrjäisempi, sitä parempi."
"Me totumme yksinäisyyteen", lausui Barbara, vähemmän innostuneesti.
"Onhan sentään ystäviä, jotka käyvät meitä tervehtimässä."
Kun kaikki tämä oli tullut päätetyksi, palkattiin opettaja --
erittäin kyvykäs ja kokenut mies -- ja eräänä kauniina aamuna
opettaja ja oppilas lähtivät. Ei pidetty suotavana, että Barbara
seuraisi miestänsä, joka siinä tapauksessa luonnollisesti olisi
kiinnittänyt huomiota häneen niin suuressa määrin, ettei olisi
kyennyt ahkerasti käyttämään kaikkia päivän hetkiä näkemiseen
ja oppimiseen -- peruste, joka oli yhtä kaukonäköinen kuin
vastaansanomaton. Kirjeitten kirjoittamista varten määrättiin päivät
ennakolta, Barbara ja hänen Edmondinsa suutelivat toisiaan ovella
viimeisen kerran, ja vaunut vierivät portista maantielle.
Edmond kirjoitti Havresta kohta kun oli sinne saapunut, mikä
epäsuotuisten tuulten vuoksi tapahtui vasta viikon kuluttua; hän
kirjoitti Rouenista ja Pariisista, kertoi nähneensä Versaillesissa
kuninkaan ja hovin sekä linnan ihmeelliset marmorityöt ja kuvastimet,
kirjoitti sitten, verraten pitkän ajan kuluttua, Torinosta kuvaillen
niitä pelottavia seikkailuja, joihin hän oli joutunut ratsastaessaan
muulin selässä Mont Cenis'n yli, missä hänet oli yllättänyt hirveä
lumimyrsky, josta hän, hänen opettajansa ja oppaansa olivat
töintuskin pelastuneet. Sitten hän kirjoitti hehkuvia kuvauksia
Italiasta, ja Barbara voi kirjeistä havaita, miten hänen miehensä
alinomaa ilahduttavasti kehittyi. Oli siis täysi syy ihastella isän
kaukonäköisyyttä tässä kasvatusasiassa. Kumminkin sattui, että hän
silloin tällöin huokasi -- hänen miehensä ei voinut läsnäolollaan
todistaa valintaa oikeaksi -- ja kaikessa hiljaisuudessa kauhistui
niitä nöyryytyksiä, joita kohtalolla saattoi olla hänen varalleen
tämän _mesalliance'in_ vuoksi. Hän kävi hyvin harvoin vieraissa,
sillä niinä parina kertana, jolloin hän oli ollut entisten ystäväinsä
luona, hän oli huomannut heidän ilmeisesti muuttaneen käytöstään,
ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: "Voi sinua, eukkorukkaa, kylläpä
sinulla oli huono onni!"
Edmondin kirjeet olivat yhä yhtä helliä, jopa pian hellempiäkin kuin
Barbaran, joka havaitsi yhä jäähtyvänsä. Hyvänä ja kunniallisena
aviovaimona hän kovin suri tätä seikkaa, sillä hänen ainoa halunsa
oli olla uskollinen ja rehellinen. Hän oli siinä määrin huolissaan,
että rukoili itselleen Jumalalta lämpimämpää sydäntä. Vihdoin hän
kirjoitti miehelleen pyytäen häntä taiteen kotimaasta lähettämään
muotokuvansa, miten pienen hyvänsä, jotta hän voisi katsella sitä
joka päivä siten hetkeksikään unohtamatta hänen piirteitänsä.
Willowes ei suinkaan ollut haluton; hän vastasi tekevänsä enemmänkin.
Hän näet oli tutustunut Pisassa erääseen kuvanveistäjään, joka tunsi
suurta mielenkiintoa häntä ja hänen vaiheitansa kohtaan, ja oli
tilannut taiteilijalta marmorisen rintakuvan, jonka hän lupasi heti
sen valmistuttua lähettää vaimolleen. Barbara oli toivonut saavansa
kuvan heti, mutta ei valittanut sanallakaan viipymistä. Seuraavassa
kirjelmässään Edmond ilmoitti kuvanveistäjän omasta aloitteestaan
muuttaneen suunnitelmaansa sikäli, että hän oli päättänyt rintakuvan
asemesta valmistaa kokovartalokuvan -- niin tärkeätä oli hänelle
saada esittää Englannin ylimystölle taiteensa näyte. Työ edistyi
suotuisasti ja nopeasti.
Sillä välin alkoi Barbara järjestellä kuntoon Yewsholt Lodgea, sitä
kotia, jonka hänen helläsydäminen isänsä oli luvannut luovuttaa
nuorikoille aviomiehen palattua. Se oli suuren kartanon kaavoilla
rakennettu pienoinen talo, herraskartanon tapainen huvila, jossa
oli halli ja sitä ympäröimässä puinen parveke ja lisäksi joitakin
huoneita, jotka kaikki olivat pieniä komeroita. Se sijaitsi rinteellä
niin yksinäisenä ja niin tuuhean lehvistön peittämänä, että linnut
lauloivat siellä mitä ihmeellisimpinä aikoina, ikäänkuin eivät olisi
voineet erottaa yötä päivästä.
Korjaustöiden kestäessä Barbara kävi usein tulevassa kodissaan. Talo
tosin oli puiden peitossa, mutta aivan maantien vieressä, ja eräänä
päivänä Barbara näki aidan yli kurkistaessaan lordi Uplandtowerin
ajavan ohi. Lordi tervehti, joskin konemaisen jäykästi, pysähtymättä,
Barbara lähti kotiin rukoillen Jumalaa pitämään huolta siitä, ettei
hän lakkaisi rakastamasta miestänsä. Sitten hän sairastui eikä
kyennyt pitkään aikaan liikkumaan.
Edmondin kasvatusvuosi oli venynyt neljäntoista kuukauden pituiseksi,
ja talo oli valmiina ottamaan vastaan nuoren pariskunnan. Silloin
saapui tavanmukaisen Barbaralle kirjoitetun kirjeen asemesta Sir
John Grebelle osoitettu kirje, mainitun opettajan käsialaa. Siinä
ilmoitettiin, että Edmond ja hän olivat Veneziassa joutuneet
hirmuisen onnettomuuden uhreiksi. Mr Willowes ja kirjoittaja olivat
eräänä iltana karnevaalin aikana olleet teatterissa katsomassa
erästä italialaista huvinäytelmää. Kynttilänniistäjäin varomattomuus
oli aiheuttanut tulipalon, jossa koko teatteri meni poroksi.
Ihmishengenhukka ei ollut suuri, sillä eräät läsnäolijat olivat oman
henkensä uhalla kantaneet ulos jo tajuttomina makaavia henkilöitä.
Pelastajista oli Willowes ollut sankarillisin. Hänen viidettä kertaa
tunkeutuessaan palavaan teatteriin oli hänen niskaansa pudonnut
joitakin palavia hirsiä ja hänen tilaansa oli pidetty toivottomana.
Onnellinen kohtalo kuitenkin salli hänen päästä pois hengissä, joskin
kamalasti palaneena. Pidettiin melkein ihmeenä, että hän jäi eloon
-- ilmeisesti ihmeen lujan ruumiinrakenteensa nojalla. Nyt hän oli
useiden eteväin lääkärien hoidossa, mutta ei tietenkään kyennyt
kirjoittamaan. Lähempiä tietoja luvattiin lähettää seuraavassa
postissa tai jonkin matkustajan mukana.
Opettaja ei antanut mitään yksityiskohtaisempia tietoja Willowes
paran kärsimyksistä, mutta heti uutisen saavuttua Barbara ymmärsi,
että ne olivat kauheat ja tahtoi heti rientää miehensä sairasvuoteen
ääreen. Lähemmin asiaa harkitessaan hän kumminkin huomasi matkan
mahdottomaksi. Hänen terveytensä ei ollut vielä läheskään ennallaan
ja kulku halki Euroopan postivaunuissa tähän vuodenaikaan tai matka
laivalla Biskajan lahden poikki olivat perin uskallettuja yrityksiä.
Siitä huolimatta hän yhä halusi lähteä, kunnes huomattiin, että
opettaja kirjeensä lopussa kovin varoitti siten menettelemästä
huomauttaen lääkärien olevan ehdottomasti samaa mieltä. Willowesin
matkakumppani ei maininnut mitään perusteita, mutta ne ilmenivät
myöhemmin riittävän selvästi.
Seikka oli se, että Willowesin pahimmat palohaavat olivat päässä ja
kasvoissa -- niissä kauniissa kasvoissa, jotka olivat voittaneet
Barbaran sydämen -- ja niin hyvin opettaja kuin lääkäritkin
oivalsivat, ettei sitä kärsimystä, minkä haavain näkeminen olisi
tuottanut herkkätunteiselle nuorelle naiselle, voinut korvata
hoitamisesta koituva onni.
Lady Grebe tuli lausuneeksi sen ajatuksen, joka oli liikkunut sir
Johnin ja Barbaran mielissä, mutta jota he olivat arkailleet ilmaista.
"Tosiaankin kova isku sinulle, Barbara rukka, että hän menettää
ainoan etunsa -- kauniit kasvonsa -- joka ihmisten silmissä saattoi
puolustaa äkkinäistä valintaasi... Olisitpa mennyt naimisiin tuon
toisen kanssa -- ikävää, ettet sitä tehnyt." Lady Grebe huokasi.
"Hän toipunee pian ennalleen", koetti isä lohduttaa.
Tällaiset lausunnot olivat verraten harvinaisia, mutta niitä sattui
sentään niin usein, että Barbarasta ei päässyt häviämään alinomainen
nöyryytyksen tunne. Hän päätti paeta niitä, ja kohta kun Yewsholt oli
kunnossa, hän muutti palvelijattarineen sinne tuntien ensi kertaa
olevansa valtiatar kodissa, joka hänen miehensä palattua tulisi
kuulumaan yksin heille.
Monien pitkien viikkojen kuluttua Willowesin toipuminen oli
edistynyt siinä määrin, että hän kykeni kirjoittamaan. Varovasti ja
hellästi hän alkoi vaimolleen ilmaista vahingoittumisensa täyttä
ankaruutta. Oli onni ja ihme, kertoi hän, ettei näkö ollut kokonaan
menetetty; hän tunsi kiitollisuutta voidessaan vielä nähdä toisella
silmällään toisen pimennyttyä iäksi. Hänen niukka kuvauksensa ilmaisi
Barbaralle, miten kauheat hänen kärsimyksensä olivat olleet. Edmond
oli kiitollinen Barbaran vakuuttaessa, ettei mikään voinut muuttaa
hänen tunteitansa, mutta samalla hän pelkäsi, ettei Barbara voinut
arvata, kuinka pahoin hän oli runneltu, ja epäili, voisiko vaimonsa
häntä edes tuntea. Joka tapauksessa hän rakasti Barbaraa yhtä
uskollisesti kuin konsanaan.
Barbara arvasi, mitä hänen levottomuutensa merkitsi. Hän vastasi
tyytyvänsä kohtalon määräyksiin ja sanoi lausuvansa hänet
tervetulleeksi, olivatpa hänen kasvonsa millaiset tahansa. Hän
kuvaili sitä somaa piilopirttiä, jonne oli asettunut odottamaan
aikaa, jolloin he asuisivat siellä yhdessä eikä ilmaissut, miten
kovin häneen oli koskenut tieto miehensä kauniiden kasvojen
tuhoutumisesta. Vielä vähemmän hän ilmaisi olevansa levoton
odottaessaan Edmondin tuloa. Ne viikot, jotka he olivat viettäneet
yhdessä olivat olleet perin lyhyet verrattuina hänen pitkään
poissaoloonsa.
Hitaasti läheni se päivä, jolloin Willowes katsoi olevansa kyllin
terve palatakseen kotiin. Hän nousi maihin Southamptonissa ja
matkusti sieltä postikyydillä Yewsholtiin. Barbara päätti lähteä
häntä vastaan Lornton Inniin -- siihen pieneen majataloon, jossa
Edmond oli häntä odottanut sinä iltana, jolloin he pakenivat.
Määrättyyn aikaan hän ajoi sinne pienoisvaunuissa, jotka hänen
isänsä oli lahjoittanut hänelle syntymäpäivänä uudessa kodissa
käytettäviksi. Ajopelit hän lähetti takaisin, sillä sopimuksen mukaan
piti hänen ajaa miehineen kotiin vuokravaunuissa.
Pieni, syrjäinen majatalo ei ollut mitenkään viihtyisä, mutta Barbara
ei siitä välittänyt. Hän käyskeli varhaiskesän kauniina iltana
pihamaalla tähystellen, eikö odotettua näkyisi tulevaksi. Mutta
jokainen etäältä kohoava ja hitaasti lähenevä pölypilvi osoittautui
vieraan tulijan verhoajaksi. Barbara odotti kaksi tuntia yli
määräajan ja alkoi pelätä, että vastatuuli Kanaalissa oli estänyt
häntä saapumasta tänä iltana.
Odottaessaan hän tunsi itsessään omituista värinää, joka ei johtunut
yksinomaan levottomuudesta eikä kiihtynyt peloksi; hänen jännittynyt
epävarmuutensa läheni milloin pettymyksen, milloin kevennyksen
tunnetta. Hän oli elänyt kuusi seitsemän viikkoa puutteellisesti
sivistyneen kauniin miehen kanssa, jota hän sittemmin ei ollut nähnyt
seitsemääntoista kuukauteen ja jota onnettomuus oli niin ruhjonut,
että hän, mikäli vakuutettiin, tuskin voi häntä tuntea. Onko ihme,
että Barbaran mielessä risteili sekavia tunteita?
Mutta lähin vaikeus oli siinä, miten päästä pois Lornton Innistä,
jossa oleskelu alkoi käydä kiusalliseksi. Lähtiessään matkalle
Barbara oli taasen tapansa mukaan menetellyt harkitsemattomasti.
Olettaen että hänen miehensä saapuisi viiden minuutin kuluttua
vuokravaunuissaan oli hän lähettänyt omat ajoneuvonsa takaisin
kotiin. Nyt hän huomasi, että tuttu kun oli seudulla, herätti
hänen matkansa ihmisissä suurta mielenkiintoa. Hänestä tuntui,
että majatalon ikkunasta katseli häntä useampi silmäpari kuin
mitä hän itse voi nähdä. Barbara oli jo päättänyt lähteä kotiin
millaisissa ajoneuvoissa tahansa, kun vielä kerran suuntasi katseen
jo pimenevälle maantielle ja näki lähenevän pölypilven. Hän jäi
paikalleen; majataloa lähenivät vaunut, jotka olisivat vierineet
ohi, ellei vaunuissaistuja olisi huomannut odottelijaa. Hevoset
pysähdytettiin heti.
"Te täällä -- ja yksin, mrs Willowes?" virkkoi lordi Uplandtowers
vaunuistaan.
Barbara selitti, miten hän oli joutunut tähän hylättyyn asemaan. Ja
koska lordi oli matkalla hänen kotiinsa päin, suostui hän astumaan
vaunuihin. Keskustelu oli aluksi jäykkää ja katkonaista, mutta kun he
olivat ajaneet pari peninkulmaa, huomasi Barbara ihmeekseen puhuvansa
lordille avoimesti ja lämpimästi. Hänen avomielisyytensä johtui aivan
luonnollisesti siitä eristetystä elämästä, jota hän viime aikoina oli
viettänyt omituisen avioliittonsa vuoksi. Hänen herkkä sydämensä oli
pakahtua, kun hän lordin kysymysten tai pikemminkin vihjausten vuoksi
salli kaikkien surujensa purkautua. Lordi Uplandtowers vei hänet aina
hänen oman talonsa ovelle ja auttaessaan häntä vaunuista kuului hän
vakavasti moittien kuiskaavan: "Ei olisi tarvinnut käydä niin, jos
olisitte kuunnelleet minua!"
Barbara meni sisään mitään vastaamatta. Illan kuluessa hän alkoi
yhä katkerammin katua, että oli ollut niin avomielinen lordi
Uplandtowersille. Se oli tapahtunut kuin yllättäen. Jos olisi voinut
edes aavistaa hänet tapaavansa, olisi voinut mitä huolellisimmin
harkita käyttäytymisensä! Ajatellessaan suorasukaisuuttaan Barbara
tunsi kylmän hien kihoavan esiin. Hän päätti jonkinlaiseksi itsensä
kurittamiseksi valvoa puoliyöhön saakka Edmondia odottaen. Vaikka
ei ollut luultavaa, että hän saapuisi ennen seuraavaa aamua, käski
Barbara järjestää illallista häntä varten.
Tunnit kuluivat. Yewsholt Lodge lepäsi kuolonhiljaisena; puut vain
humisivat hiljaa. Puoliyön lähestyessä kuului kavionkapsetta ja
lähestyvien pyörien jyrinää. Ollen varma siitä, että tulija ei voinut
olla kukaan muu kuin hänen miehensä, Barbara lähti halliin häntä
vastaan. Mutta siellä seisoessaan hän tunsi suoranaista pyörrytystä
ajatellessaan miten asiat olivat muuttuneet Edmondin poissaollessa.
Äskeisen kohtauksen vuoksi pysyi lordi Uplandtowersin ääni ja kuva
yhä hänen mielessään, estäen Edmondia, hänen miestänsä, pääsemästä
sisimpien tuntojen piiriin.
Hän meni kuitenkin ovelle, ja seuraavana hetkenä astui sisään
henkilö, joka oli tuttu ääriviivoiltaan, mutta ei juuri muuten.
Hänen miehellään oli yllään liehuva, musta viitta ja syvään painettu
hattu ja koko hänen asunsa vaikutti perin ulkomaalaiselta. Kun hän
astui lampunvaloon, havaitsi Barbara hämmästyksekseen ja kauhukseen,
että Edmondin kasvoja peitti naamio. Ensi hetkessä hän ei ollut sitä
lainkaan huomannut, sillä naamio oli väriltään niin luonnollinen,
että satunnainen katselija olisi luullut näkevänsä todelliset kasvot.
Tulija oli epäilemättä nähnyt kauhunilmeen, sillä hän kiirehti
sanomaan: "Tarkoitukseni ei ollut sinua näin yllättää -- luulin
sinun jo olevan makuulla. Kuinka sinä oletkaan hyvä, rakas Barbara!"
Hän kiersi kätensä vaimonsa vyötäisille, mutta ei yrittänyt häntä
suudella.
"Edmond -- _sinäkö?_ -- sinäkö se olet?" virkkoi hän kädet ristissä,
sillä vaikka tulijan hahmon ja liikkeiden olisi pitänyt riittää
ilmaisemaan, kuka hän oli, ja vaikka äänikin oli melkein entisellään,
tuntui ääntäminen perin muukalaistuneen.
"Minä olen näin peitettynä saadakseni olla rauhassa
ravintolanpalvelijain ja muiden uteliaiden katseilta", sanoi hän
hiljaisin äänin. "Minä lähetän vaunut takaisin ja tulen aivan heti."
"Oletko ihan yksin?"
"Olen. Seuralaiseni jäi Southamptoniin."
Vaunut kuuluivat vierivän pois. Barbara meni ruokasaliin, jonne
oli järjestetty illallinen, ja pian saapui sinne Edmondkin. Hän
oli riisunut viittansa ja hattunsa, mutta naamio oli vielä hänen
kasvoillaan. Barbara huomasi sen olevan silkintapaisesta aineesta
valmistetun, taipuisan ja ihonvärisen. Otsalla se luontevasti liittyi
hiuksiin, ja oli muutenkin taitavasti valmistettu.
"Barbara -- sinä näytät sairaalta", virkkoi hän riisuen hansikastaan
ja tarttuen vaimonsa käteen.
"Niin, minä olen ollut sairas", sanoi Barbara.
"Onko tämä pieni sievä talo meidän?"
"On." Hän tuskin tiesi mitä sanoi, sillä käsi, josta Edmond oli
riisunut hansikkaan, oli vääntynyt ja siitä puuttui pari sormea. Ja
naamiosta vilkahteli vain yksi silmä.
"Minä antaisin kaikkeni, jos voisin suudella sinua, rakkaani, nyt,
tällä hetkellä!" jatkoi Edmond synkän intohimoisesti. "Mutta minä en
voi -- tämän naamion vuoksi. Palvelijat kai ovat menneet makuulle?"
"Niin ovat", vastasi Barbara. "Mutta minä voin kutsua heitä. Tahdotko
syödä illallista?"
Hän vastasi myöntäen, mutta sanoi ettei ollut syytä kutsua
palvelijoita, koska oli jo kovin myöhä. Sitten he astuivat pöydän luo
ja istuutuivat vastapäätä toisiaan.
Vaikka Barbara oli säikähdyksissään, ei häneltä jäänyt huomaamatta,
että hänen miehensä vapisi, ikäänkuin hän olisi pelännyt sitä
vaikutusta, jonka oli tehnyt tai tulisi tekemään, vielä enemmän kuin
Barbara. Hän astui vaimonsa luo ja tarttui hänen käteensä.
"Minä teetin tämän naamion Veneziassa", aloitti hän ilmeisesti
hämillään. "Rakas Barbara -- oma vaimoni -- luuletko -- luuletko,
ettei haittaisi, jos otan sen pois? Sinä et inhoa minua -- ethän?"
"Oi Edmond, en tietenkään", vastasi Barbara. "Se, mikä on
sinua kohdannut, on meidän onnettomuutemme; minä olen valmis
vastaanottamaan sen."
"Oletko varma siitä, että olet valmis?"
"Tietysti. Olethan sinä minun mieheni."
"Sinä siis olet todellakin vakuutettu siitä, ettei mikään
ulkonainen seikka voi sinua järkyttää?" kysyi jälleen Edmond, ääni
mielenliikutuksesta väristen.
"Minä luulen olevani -- aivan varma", vastasi Barbara heikoin äänin.
Edmondin pää painui. "Minä toivon, että niin on laita", kuiskasi hän.
Seuraavan vaitiolon aikana tuntui kello naksuttavan tavallista
kuuluvammin. Edmond kääntyi hieman syrjittäin riisuakseen
naamarin. Barbara odotti henkeä pidättäen, katsoi miestään, käänsi
taas katseensa toisaanne ja peitti vihdoin käsillään silmänsä
nähdessään paljastuneen kaamean näyn. Hänen ruumistaan vapisutti
kauhu, mutta siitä huolimatta hän pakotti itsensä vielä kerran
katsomaan tukahduttaen huudon, joka pyrki tunkeutumaan esiin hänen
tuhkanharmailta huuliltaan. Kykenemättä enää häntä katsomaan Barbara
vaipui lattialle tuolinsa viereen ja peitti silmänsä.
"Sinä et voi katsoa minua", valitti Edmond toivottomana. "Minä olen
niin hirvittävä, ettet sinäkään kykene minua sietämään. Minä tiesin
sen, mutta toivoin olevan toisin. Voi kovaa onnea -- kirotut olkoot
Venezian lääkärit, jotka pelastivat henkeni!... Katsohan tänne,
Barbara", jatkoi hän rukoillen, "katso minua tarkoin; jos inhoat
minua, niin sano, että inhoat, niin että voimme selvittää välimme
ikuisiksi ajoiksi!"
Onneton aviovaimo ryhtyi viimeiseen epätoivoiseen ponnistukseen.
Siinä oli hänen Edmondinsa, joka ei ollut tehnyt hänelle mitään
vääryyttä, joka oli paljon kärsinyt. Ohimenevä antaumuksen tunne soi
hänelle jälleen voimia, hän kohotti silmänsä ja katsoi toisen kerran
noita nyljettyjä ihmiskasvojen jäännöksiä. Mutta se oli hänelle
liikaa. Tahtomattaan hän siirsi katseensa syrjään ja vavahteli
tuskasta.
"Luuletko voivasi tähän tottua?" kysyi Edmond. "Joko -- tahi. Voitko
elää tällaisen luurankohaamun kanssa? Päätä itse, Barbara! Tämä on
nyt jäljellä sinun verrattoman kauniista miehestäsi!"
Barbara raukka seisoi hänen vieressään liikkumatta; vain katse
harhaili levottomana sinne tänne. Pelonkauhu oli sysännyt syrjään
hänen luonnolliset antaumuksen- ja säälintunteensa, hänet oli
vallannut samanlainen kauhu ja inho kuin jos olisi nähnyt aaveen. Hän
ei kyennyt mitenkään käsittämään, että tämä oli hänen valitsemansa
-- se mies, jota hän oli rakastanut; hän oli muuttunut kerrassaan
toiseksi olennoksi. "Minä en inhoa sinua", sanoi Barbara vapisten.
"Minä olen niin säikähtynyt -- niin suunniltani! Salli minun toipua.
Tahdotko nyt syödä illallista? Minä menen sillä välin huoneeseeni --
herättääkseni eloon entiset tunteeni. Minä koetan, jos sallit minun
poistua hetkiseksi. Niin, minä koetan!"
Vastausta odottamatta ja katse pelokkaasti toisaalle käännettynä
säikähtynyt nainen hiipi ovelle ja pois huoneesta. Edmond kuului
istuutuvan pöytään ikäänkuin olisi aikonut ryhtyä aterioimaan, mutta
ruokahalu ei tietenkään voinut olla hyvä sellaisen vastaanoton
jälkeen, joka osoitti oikeiksi hänen pahimmat otaksumansa. Noustuaan
yläkertaan ja päästyään omaan huoneeseensa Barbara vaipui lattialle
ja painoi päänsä vuoteenpeitteeseen.
Hän pysyi hetken liikkumatta siinä asennossa. Makuuhuone oli
ruokasalin yläpuolella ja polvillaan ollen voi Barbara pian kuulla
Willowesin työntävän tuolinsa pöydän luota, nousevan ja lähtevän
halliin. Muutaman minuutin kuluttua tuo kamala hahmo varmaan nousisi
portaita ja seisoisi jälleen hänen edessään, tuo uusi, hirvittävä
olento, joka ei ollut hänen miehensä! Yöllisessä yksinäisyydessä,
vailla ystävää tai edes palvelijatarta hän menetti kokonaan malttinsa
ja pakeni kohta kun kuuli hänen askeleensa portaista. Ehtimättä
heittämään viittaakaan hartioilleen hän syöksyi huoneesta, riensi
pitkin parveketta takaportaille, niitä alas, avasi takaoven ja oli
vihdoin ulkona. Hän tuskin tiesi, mitä oli tehnyt, huomasi vain
olevansa kasvihuoneessa, jonkin kukkalavan yli kuupertuneena.
Sinne hän jäi suurin, säikähtynein silmin tuijottamaan ikkunasta
puutarhaan. Hameenhelmat olivat kiinteästi kiedottuina, sillä hän
pelkäsi peltohiiriä, jotka toisinaan pujahtivat kasvihuoneeseen. Hän
pelkäsi joka hetki kuulevansa ne askeleet, joita hänen lain mukaan
olisi pitänyt odottaa ja kaivata, ja sitä ääntä, jonka olisi pitänyt
olla musiikkia hänen sielulleen. Mutta Edmond Willowes ei tullut. Yöt
olivat siihen vuodenaikaan lyhyet, ei kestänyt kauan, ennenkuin päivä
alkoi koittaa ensimmäisten auringonsäteitten tunkeutuessa esiin.
Päivänvalossa pelko väheni, ja Barbara alkoi uskoa voivansa kohdata
hänet jälleen ja tottua tuohon pelottavaan näkyyn.
Kovia kokenut nuori nainen avasi kasvihuoneen oven ja kulki takaisin
saman tien, jota oli muutamia tunteja aikaisemmin tullut. Hänen
miesraukkansa luultavasti vielä nukkui, koska matka oli ollut pitkä
ja rasittava. Senvuoksi Barbara yritti liikkua mahdollisimman hiljaa.
Talossa näytti kaikki olevan samoin kuin hänen poistuessaan. Hallissa
hän etsi miehensä viittaa ja hattua, mutta ei voinut niitä nähdä. Hän
keräsi koko rohkeutensa ja nousi portaita; makuuhuoneen ovi oli auki
niinkuin se oli häneltä jäänyt. Peloissaan hän silmäsi ympärilleen:
vuode oli koskematta. Edmond lepäsi luultavasti ruokasalin sohvassa.
Barbara meni jälleen alas: siellä ei ollut ketään. Koskemattomalla
ruokapöydällä oli muistiinpanokirjan lehdelle nopeasti kyhätty kirje.
Sen sisältö oli suunnilleen seuraava:
"_Iäti rakastettu vaimoni_. -- Kauhistuttavien kasvojeni
sinuun tekemää vaikutusta olin pitänyt täysin mahdollisena.
Toivoin kumminkin, että kävisi toisin, niin uskomatonta kuin
se olikin. Minä käsitin, ettei mikään _inhimillinen_ rakkaus
voinut kestää sellaista onnettomuutta, Minä tunnustan pitäneeni
sinun rakkauttasi _jumalallisena_, mutta niin pitkän eron
jälkeen ei voinut olla riittävästi lämpöä, jotta ensimmäinen,
aivan luonnollinen inho olisi ollut voitettavissa. Se oli koe,
joka epäonnistui. Minä en moiti Sinua, ehkäpä on parempikin
siten. Hyvästi. Minä lähden nyt Englannista vuodeksi. Vuoden
kuluttua näet minut jälleen, jos vielä elän. Silloin on minulla
tilaisuutta saada tietää tunteittesi todellinen laatu ja siinä
tapauksessa, että ne ovat minua vastaan, matkustan pois iäksi.