WESSEXIN ENSIMMÄINEN KREIVITÄR.

Esittänyt Paikallishistorioitsija.

King's-Hintockin kartano (sanoi kertoja kääntäen muistiinpanokirjansa

lehteä) -- King's-Hintockin kartano on, kuten tiedämme, uhkeimpia

niistä herraskartanoista, jotka sijaitsevat kauniin Blaekmoorimme eli

Blackmoor Vale'in yläpuolella. Niiden erikoisten tapahtumain aikana,

joista nyt käyn kertomaan, rakennus lepäsi, kuten monta kertaa

ennen, tyynen ja kirkkaan yön täydessä hiljaisuudessa, vain tähtien

viileän hohteen valaisemana. Oli talvisaika, kauan sitten, sillä

kahdeksannestatoista vuosisadasta ei ollut kulunut juuri enempää kuin

kolmasosa. Talon pohjois-, etelä- ja länsisivuilla olivat kaikki

ikkunat kiinni ja kaikki uutimet alhaalla: itäpuolella sitävastoin

oli avoinna yksi yläkerran ikkuna, ja sen reunalautaan nojasi

kahden- tai kolmentoistavuotias tyttö. Oli selvää, ettei hän ollut

siinä huomioitten tekoa varten, sillä hänen silmänsä olivat käsien

peitossa.

Nuoren tytön huone oli viimeinen pitkässä rivissä, ja siihen

pääsi ainoastaan kulkemalla viereisen suuren makuuhuoneen läpi.

Makuuhuoneesta kuului torailevia ääniä; muuten oli talo täydellisen

hiljaisuuden vallassa. Päästäkseen kuulemasta noita ääniä neitonen

oli noussut vuoteeltaan, heittänyt harteilleen viitan ja nojautunut

hengittelemään öistä ilmaa.

Mutta miten hän yrittikin, keskustelun kuulemista hän ei voinut

välttää. Sanat kaikuivat hänen korviinsa kiusallisen selvinä; erästä

lausetta toisteli ääni -- hänen isänsä -- moneen kertaan.

"Saat uskoa, ettei siitä kihlauksesta tule mitään! Saat uskoa! Hän on

vielä lapsi!"

Tyttö tiesi itse olevansa kiistan esineenä. Kylmä naisen ääni --

hänen äitinsä -- kuului vastaavan:

"Riittää, riittää, ole toki järkevä! Hän suostuu odottamaan viisi

kuusi vuotta naimisiinmenoa, ja koko kreivikunnassa ei ole hänen

veroistaan miestä."

"Siitä ei tule mitään! Hän on neljännelläkymmenellä. Sehän olisi

synti ja häpeä."

"Hän on tasan kolmenkymmenen ja paras ja hienoin mies, mitä ajatella

saattaa -- kaikin puolin sopiva."

"Hän on köyhä!"

"Hänen isänsä ja vanhemmat veljensä ovat hovin suosiossa -- ketään

ei kutsuta niin usein kuin heitä -- ja Bettyn omaisuudella hän --

kenties -- voi päästä parooniksi."

"Taidat olla itsekin häneen rakastunut?"

"Kuinka voit noin minua loukata, Thomas! Ja eikö ole uskomatonta,

että puhut synnistä ja häpeästä, vaikka omassa päässäsi pyörii

samanlaisia suunnitelmia? Sinä tiedät varsin hyvin, että niin on

laita. Joku itse valitsemasi pökkelö -- joku mitätön maalaisherra,

joka elelee takamaillasi, Falls-Parkissa -- jonkin juomaveikkosi

poika -- --."

Enempäin todisteiden sijaan purkausi talonherran suusta sadatustulva.

Päästyään tyyntymään sen verran, että voi lausua yhtenäisen

ajatuksen, hän virkkoi: "Te räkytätte ja pyydätte vallita, rouvaseni,

koska olette tämän talon haltija. Te olette omassa talossanne,

omalla tilallanne. Mutta sallikaa minun sanoa, että kun tulin

tänne enkä vienyt teitä oinaan talooni, niin se johtui pelkistä

sopivaisuussyistä. Mitä perh--! Enhän minä ole mikään kerjäläinen!

Onhan minulla oma tilani! Onko minun puistokäytäväni lyhyempi kuin

sinun? Eivätkö minun pyökkini ole sinun tammiesi veroiset? Minä

olisin elänyt tyytyväisenä omassa rauhallisessa talossani, ellet sinä

olisi houkutellut minua pois juonillasi ja tempuillasi. Totisesti,

minä lähden takaisin; minä en viitsi enää asua luonasi! Vain Bettymme

vuoksi olen täällä näin kauan pysytellyt!"

Sitten ei enää sanottu mitään. Mutta kohta kuuli neitonen oven

alhaalla avautuvan ja sulkeutuvan ja katsoi jälleen ulos ikkunasta.

Käytävän hiekka narahteli askelten alla ja tummanruskeaan

päällystakkiin puettu mieshenkilö, jonka hän helposti tunsi isäkseen,

poistui talosta. Menijä kääntyi vasemmalle, ja neitonen näki hänen

kulkevan pitkin itäistä julkipuolta, kääntyvän kulman taa ja

häviävän. Nähtävästi hän meni talliin.

Tyttö sulki ikkunan, pujahti vuoteeseensa ja itki itsensä uneen. Tämä

vanhempainsa ainoa lapsi, Betty, johon äiti kohdisti kunnianhimoisen

rakkautensa ja isä vilpittömän hellyytensä, joutui usein epätoivoon

tuollaisten kohtausten vuoksi, joskin hän oli liian nuori omasta

puolestaan kovin välittääkseen siitä, kihlasiko äiti hänet

kiistanalaiseen herraan vai eikö.

Talon herra oli usein lähtenyt kotoa samoinkuin nyt, vakuuttaen

menevänsä iäksi, mutta joka kerta hän oli ilmestynyt takaisin jo

seuraavana aamuna. Tällä kertaa kumminkin kävi toisin. Päivällä

Betty sai kuulla, että hänen isänsä oli varhain aamulla ratsastanut

talonvoudin seurassa maatilalleen Falls-Parkiin asioita järjestämään

ja että hän luultavasti palaa vasta muutaman päivän kuluttua.

* * * * *

Falls-Park sijaitsi yli kahdenkymmenen peninkulman päässä

King's-Hintockin kartanosta ja oli sekä rakennuksiltaan että

tiluksiltaan paljoa vaatimattomampi kuin viimeksimainittu. Mutta kun

Squire Dornell tänä helmikuun aamuna jälleen sen näki, niin hänen

täytyi ajatella olleensa päästä pyörällä voidessaan sen jättää,

olkoonpa että kysymyksessä olikin Wessexin rikkain perijätär.

Sen klassillisen, Kaarle toisen ajalta polveutuvan julkisivun

säännöllisissä muodoissa piili arvokkuus, jota hänen vaimonsa

valtava ja tyyliltään sekasortoinen palatsi ei kyennyt voittamaan.

Hänen mielensä oli perin raskas, ja ne tummat varjot, joita lehtevä

puisto loi näkymölle eivät suinkaan olleet omansa häivyttämään

alakuloisuutta tästä kahdeksanneljättä vuotiaasta punakasta miehestä,

joka istui tukevasti ratsunsa selässä. Surun aiheena oli hänen

lapsensa, hänen rakas Bettynsä. Hän oli onneton eläessään vaimonsa

läheisyydessä ja yhtä onneton ollessaan poissa tyttärensä luota. Tämä

pulma ei ottanut selvitäkseen. Senvuoksi hän antautui jokseenkin

vapaasti nauttimaan pöydän iloja. Hänestä tuli niinsanottu kolmen

pullon mies, ja hänen vaimonsa mielestä hän sopi yhä huonommin

hienojen kaupunkilaisvieraitten seuraan.

Hänet otti vastaan pari kolme vanhaa palvelijaa, jotka hoitivat

yksinäistä kartanoa, jossa vain muutamia huoneita pidettiin

asuttavassa kunnossa häntä ja hänen metsästystovereitansa varten.

Aamun kuluessa hänen mielialansa melkoisesti kirkastui, kun Tupcombe,

vanha uskollinen palvelija, saapui King's-Hintockista. Mutta

vietettyään pari kolme päivää yksinäisyydessä hän alkoi selvästi

tajuta, että oli erehdys ollenkaan lähteä tänne. Hän oli matkustanut

pois King's-Hintockista ja samalla oli hänelle käynyt mahdottomaksi

vastustaa vaimonsa järjetöntä aietta naittaa Betty miehelle, jota

hän tuskin oli nähnytkään. Hänen olisi pitänyt jäädä paikalleen

suojellakseen tytärtään sellaiselta ilkeältä kohtalolta. Hänestä

tuntui melkein onnettomuudelta, että tytär oli suurten rikkauksien

perijätär ja senvuoksi kuningaskunnan kaikkien seikkailijain

tähtäimessä. Paljon suuremmat olisivat tyttären onnenmahdollisuudet

olleet, jos vain pieni, vaatimaton Falls olisi kuulunut hänelle

perintöosana.

Rouva oli arvannut oikein viittaillessaan siihen, että hänellä

itsellään oli tiedossa kosija tytärtään varten. Erään rakkaan

ystävävainajan poika, joka asui vain parin peninkulman päässä

siltä seudulta, missä Squire Dornell nyt oleskeli, nuorukainen,

joka oli pari vuotta vanhempi kuin Betty, näytti isästä ainoalta

mieheltä, joka voisi tehdä hänen tyttärensä onnelliseksi. Mutta

hän ei ollut koskaan aikonutkaan ilmaista suunnitelmaansa

kummallekaan asianosaiselle niin sopimattoman kiireellisesti

kuin hänen vaimonsa: vasta vuosien kuluttua saattaisi tulla aika

siitä puhua. Nuoret olivat jo nähneet toisensa, ja Squire luuli

havainneensa nuorukaisessa hyvää ennustavaa kiintymystä. Hän tunsi

ankaraa kiusausta noudattaa vaimonsa esimerkkiä ja ehkäistä hänen

naittamispuuhansa tuomalla molemmat nuoret henkilöt yht'aikaa

tänne Fallsiin. Vaikka tyttö aikakauden näkökannan mukaan oli jo

naimakuntoinen, oli hän kuitenkin liian nuori voidakseen rakastua.

Mutta nuorukainen oli jo viisitoistavuotias ja oli tyttöön mieltynyt.

Squire Dornellin mieleen johtui, että olisi edullisempaa saada tytär

joksikin aikaa Fallsiin, erikoisen silmälläpidon alaiseksi, kuin

valvoa ja vartioida häntä King's-Hintockissa, jossa hän tietenkin oli

erittäin suuressa määrin äidin vaikutuksen alaisena. Mutta miten se

kävisi päinsä ilman väkivaltaa! Se olisi mahdollista ainoastaan siinä

tapauksessa, että äiti sallisi Bettyn -- niinkuin usein ennenkin --

näön vuoksi tulla häntä tervehtimään, jolloin voisi keksiä keinon

pidättää hänet Fallsissa, kunnes Reynard, hänen vaimonsa suosima

kosija, olisi lähtenyt ulkomaille, minkä piti tapahtua jo seuraavalla

viikolla. Squire päätti palata King's-Hintockiin yrittääkseen

toteuttaa suunnitelmaansa. Siinä tapauksessa, että odottamassa olisi

kielto, hän melkein varmasti päätti ottaa tytön väkisin mukaansa.

Miten epämääräiset ja donquixotiset hänen aikeensa olivatkin,

tuntui paluumatka kuitenkin melkoista keveämmältä kuin tulo. Kävipä

suunnitelman miten tahansa, joka tapauksessa hän saisi nähdä Bettyn

ja jutella hänen kanssaan.

Hän ratsasti pitkin tasaista tietä, joka kulkee Falls-Parkia

ympäröivien kukkuloiden ja Ivellin kaupunkia rajoittavien

kumpujen välitse, ja saapui mainitun pikkukaupungin sivuutettuaan

King's-Hintockiin vievälle valtamaantielle. Kylän toisella puolella

hän poikkesi ankaran pitkälle ajotielle, joka johtaa kartanoon läpi

puiston. Koska tie oli avoin, vailla istutuksia, saattoi Squire jo

kaukaa erottaa julkisivun ja portin ja oli itse näkyvissä kartanon

tämänpuolisiin ikkunoihin. Niinpä hän toivoi Bettyn tavallisuuden

mukaan huomaavan hänen tulonsa ja juoksevan ovelle häntä vastaan tai

heiluttavan hänelle nenäliinaa.

Mistään sellaisesta ei näkynyt merkkiäkään. Astuttuaan alas ratsunsa

selästä Squire heti tiedusteli vaimoansa.

"Rouva on poissa. Hänet kutsuttiin Lontooseen, Sir."

"Entä miss Betty?" kysyi hämmästynyt Squire.

"Hänkin on poissa, hieman virkistyäkseen. Rouva on jättänyt kirjeen

herralle."

Kirje ei selittänyt mitään, ilmoittihan vain rouvan matkustaneen

Lontooseen järjestämään yksityisasioitaan ja ottaneen tyttären mukaan

saamaan hiukan vaihtelua. Takasivulla oli pari Bettyn kirjoittamaa

riviä, jotka kertoivat saman asian ja olivat ilmeisesti kyhätyt juuri

ennen huviretkelle lähtöä erinomaisen hilpeän mielialan vallitessa.

Squire Dornell mutisi joitakin mehukkaita sanoja ja koki salata

pettymystään. Rouva ei puhunut sanaakaan siitä, miten kauan hän aikoo

viipyä, mutta asiaa tiedusteltuaan Squire sai tietää mukaan otetun

niin paljon matkatavaraa kuin kysymyksessä olisi ollut kahden kolmen

viikon matka.

Niinpä oli King's-Hintock nyt yhtä yksinäinen kuin Falls-Park oli

ollut. Squire oli viime aikoina menettänyt koko eränkäyntihalunsa,

niin että hän tänä metsästyskautena tuskin oli ollut kertaakaan

jahtiseurueensa mukana. Hän luki yhä uudelleen Bettyn harakanvarpaat

ja etsi sitäpaitsi kätköistään esiin muutamia hänen kirjoittamiaan

vanhoja kirjeitä. Niiden lukeminen näytti nyt olevan hänen ainoa

ilonsa. Muutamia päiviä myöhemmin saapunut kirje antoi varmuuden

siitä, että hänen vaimonsa ja tyttärensä todellakin olivat Lontoossa.

Mrs Dornell ilmoitti heidän toivonsa olevan päästä kotiin suunnilleen

viikon kuluttua ja huomautti samalla, ettei ollut voinut aavistaakaan

hänen palaavan niin pian King's-Hintockiin; muussa tapauksessa hän ei

olisi lähtenyt matkalle antamatta hänelle tietoa.

Squire Dornell ihmetteli, oliko hänen vaimollaan aikomus Lontooseen

mennessään tai sieltä tullessaan poiketa Reynardin maatilalla lähellä

Melehesteriä, jonka kaupungin läpi heidän oli matkallaan kuljettava.

Mahdollista oli, että hän niin menetteli edistääkseen suunnitelmiaan,

ja pelkkä ajatus, että omat suunnittelut voivat joutua häpeään, oli

kovin kiusallinen.

Squire ei tietänyt mitä tehdä, kunnes hänen mieleensä äkkiä juolahti,

että tästä sietämättömästä painostuksesta pääsee parhaiten kutsumalla

luokseen päivälliselle muutamia ystäviä ja hukuttamalla huolensa

grogiin ja viiniin. Päätöksensä hän toteutti heti. Kutsuvieraat

olivat enimmäkseen tilanomistaja-naapureita, kaikki vähäpätöisempiä

miehiä kuin hän itse, jahtiseurueitten jäseniä. Eversheadin tohtori

oli mukana ja useita muita suruttomia veikkoja, joita hänen vaimonsa

ei olisi suvainnut, jos olisi ollut kotosalla. "Kun kissa on poissa

--!" sanoi Squire.

Vieraat saapuivat, ja saattoi selvästi huomata, että heillä oli

aikomuksena viettää hupaisa ilta. Sherton Castlen Baxby oli

myöhästynyt. Häntä odotettiin hetkinen, koska hän oli Dornellin

ystävistä kaikkein iloisin, mies, jonka puuttuessa ei tämäntapaisia

pitoja voinut katsoa täysin onnistuneiksi, ja -- tämä lisättäköön --

jonka läsnäollessa ei kumpaakin sukupuolta edustavassa vierasjoukossa

voitu koskaan noudattaa täysin moitteetonta käytöstä. Hän oli juuri

saapunut kotiin Lontoosta, ja Squire paloi halusta saada häntä

puhutella -- ilman mitään varsinaista syytä; mutta olihan hän

äskettäin hengitellyt sen kaupungin ilmaa, jossa Betty oleskeli.

Vihdoin kuului Baxby ajavan oven eteen. Isäntä ja vieraat siirtyivät

ruokasaliin, ja kohta heidän jäljessään astui sisään Baxby pyydellen

anteeksi myöhästymistään.

"Minä olen palannut kotiin viime yönä", kertoi hän, "ja totta puhuen

olen jo nauttinut täyden määrän." Isännän puoleen kääntyen hän

lisäsi: "No, Dornell -- viekas Reynard se vei sinun karitsasi? Ha,

ha!"

"Mitä?" huudahti Squire Dornell tylsästi yli pöydän, jonka ääressä he

kaikki seisoivat. Kylmä maaliskuun aurinko valaisi hänen täyteläisiä,

sileäksi ajeltuja kasvojaan.

"Totta kaiketi sinä tiedät, mitä koko kaupunki tietää -- olet kai jo

saanut kirjeen -- että Stephen Reynard on nainut sinun Bettysi? Niin

totta kuin elän! Koko juttu oli hyvin järjestetty. He erosivat heti

ja tapaavat toisensa vasta viiden kuuden vuoden kuluttua. Mutta hyvä

Jumala, täytyyhän sinun se tietää!"

Kaatumisesta aiheutuva jymähdys oli ainoa vastaus. Vieraat kääntyivät

nopeasti katsomaan. Squire oli kaatunut kuin pölkky pöydän taakse ja

makasi liikahtamatta tammipermannolla.

Lähinnä seisovat kumartuivat hänen puoleensa, toiset neuvottomina

hätäilivät. Havaittiin että hän oli ihan tajuton, vaikka huokaili ja

puhkui kuin pajanpalkeet. Hänen kasvonsa olivat lyijynharmaat, suonet

paisuneet, ja hiki helmeili hänen ohimoillaan.

"Mikä hänen tuli?" kysyi joku.

"Halvauskohtaus", sanoi Eversheadin tohtori vakavasti.

Tavallisesti hänet kutsuttiin kartanoon vain pieniä vammoja

parantamaan, ja hän oivalsi nyt tilanteen tärkeyden. Hän kohotti

isännän päätä, irroitti hänen kaulaliinansa ja vaatteensa ja soitti

palvelijoita, jotka kantoivat sairaan yläkertaan.

Siellä hän makasi kuin nukutettuna. Lääkäri päästi hänestä verta

pesuvadillisen, mutta vasta kello kuuden tienoissa hän tuli jälleen

tajuihinsa. Päivällisseurue oli jo kokonaan hajaantunut, useimmat

olivat lähteneet kotiinsa; vain pari kolme henkilöä oli jäänyt.

"Siunatkoon", huokaili Baxby kerran toisensa jälkeen, "enhän minä

tiennyt, että Dornellin ja hänen ladynsä välit ovat sillä tolalla!

Minä luulin, että hän oli järjestänyt pidot juhliakseen tapausta,

joka oli tähän saakka pidetty salaisuutena! Hänen pikku tyttärensä

siis meni naimisiin hänen tietämättään!"

Tultuaan jälleen tajuihinsa Squire heti läähätti: "Sehän on selvä

ryöstö! Häpeällinen rikos! Mies olisi hirtettävä! Missä on Baxby?

Minä voin nyt aivan hyvin. Mitä muuta olet kuullut, Baxby?"

Onnettoman uutisen tuoja oli perin haluton enempää järkyttämään

Dornellin mieltä, joten hän ei aluksi sanonut juuri mitään. Mutta

tuntia myöhemmin, kun Squire oli osittain toipunut, Baxby kertoi

kaikki mitä tiesi. Yksityiskohtaisista tiedonannoista tärkein oli se,

että Bettyn äiti oli ollut vihittäessä läsnä ja oli näyttänyt varsin

tyytyväiseltä. "Kaikki tuntui käyvän niin säännöllistä latua, että

minä luonnollisesti otaksuin sinun tietävän asiasta", sanoi hän.

"Minä en tiennyt mistään enempää kuin mullassa makaava vainaja!

Lapsi, joka ei ole kolmeatoista täyttänyt! Miten Sue minut petti!

Tiedätkö, matkustiko Reynard Lontooseen heidän seurassaan?"

"En tiedä. Tiedän vain, että ladysi ja tyttäresi olivat kävelyllä ja

että heitä seurasi palvelija; että he astuivat erääseen kultasepän

myymälään, missä Reynard oli heitä odottamassa ja että Bettysi

siellä, liikkeenomistajan ja nimenomaisessa tarkoituksessa sinne

kutsutun palvelijan läsnäollessa kysyi Reynardilta -- näin kerrotaan,

mutta minä en totisesti vastaa asian todenperäisyydestä -- 'Tahdotko

naida minut?' tai 'Minä tahdon mennä naimisiin kanssasi; tahdotko

naida minut -- nyt tai ei koskaan?'"

"Mitä hän lienee sanonut, ei merkitse mitään", mutisi Squire

kostein silmin. "Hänen äitinsä on opettanut hänelle nuo sanat,

jotta välttyisivät kaikki väkivallan käyttämisestä johtuvat vakavat

seuraukset. Sanat eivät ole lapsen -- hän, tyttö raukka, ei osannut

uneksiakaan naimisiinmenosta, luonnollisesti ei. Jatka!"

"No niin, olipa miten hyvänsä, ainakin he näyttivät päässeen täyteen

yksimielisyyteen. He ostivat paikalla, sormuksen, ja vihkiminen

tapahtui lähimmässä kirkossa seuraavan puolen tunnin kuluessa."

* * * * *

Paria päivää myöhemmin Squire Dornell sai rouvaltaan kirjeen, joka

oli kirjoitettu ennenkuin tieto halvauskohtauksesta oli ehtinyt

perille. Hän kertoi kaikki asian yksityiskohdat mitä ystävällisimpään

tapaan sitovasti perustellen ja puolustellen antamaansa suostumusta

äkilliseen liittoon, joka nyt oli valmis tosiasia. Hän ei ollut --

ennen odottamatta sattunutta painostusta -- ollenkaan aavistanut,

että naimasopimus tulisi niin pian tehtäväksi. Puolittain yllätettynä

hän oli sitten myöntynyt saatuaan tietää, että Stephen Reynard,

joka nyttemmin oli heidän vävypoikansa, nautti suurta suosiota

hovissa ja että hänelle todennäköisesti lähimmässä tulevaisuudessa

myönnettäisiin arvonimi. Tämä varhainen naimasopimus ei voinut

mitenkään vahingoittaa heidän tytärtään, koska hän tulisi elämään

muutamia vuosia kuten tähänkin asti heidän valvontansa alaisena.

Lopuksi rouva vielä huomautti, ettei King's-Hintockissa vietetty

hiljainen maaelämä varmaankaan tarjoa tilaisuutta yhtä edulliseen

naimaliittoon etevän hovimiehen ja kokeneen maailmanmiehen kanssa,

joka sitäpaitsi oli hyvässä maineessa erinomaisten persoonallisten

avujensa vuoksi. Niinmuodoin hän oli myöntynyt Stephenin anomuksiin

ja toivoi miehensä antavan hänelle anteeksi. Sanalla sanoen: rouva

kirjoitti niinkuin kirjoittaa nainen, joka tosiasiallisesti on saanut

tahtonsa toteutetuksi ja senjälkeen mielellään suostuu kaikkiin

sanoja ja myöhempää käyttäytymistä koskeviin myönnytyksiin.

Kaiken tämän Dornell jätti omaan arvoonsa. Koska hänen täytyi kaikin

mokomin välttää mielenliikutuksia, hän koetti parhaansa mukaan

vallita sekavia tunteitaan käyskennellen huoneesta huoneeseen

entisestään perin muuttuneena. Hän varoi antamasta vaimonsa tietää,

mikä oli syynä hänen äkilliseen sairastumiseensa, sillä hän

ikäänkuin häpesi herkkätunteisuuttaan, joka kaupunkilais-ilmapiiriin

eläytyneestä rouvasta epäilemättä näytti naurettavalta

ominaisuudelta. Halvauskohtauksesta kertova huhu oli kuitenkin

jollakin tavoin tullut hänen kuuluviinsa ja hän ilmoitti miehelleen

palaavansa heti häntä hoitamaan. Silloin Squire kohta kokosi

tavaransa ja lähti omalle maatilalleen Falls-Parkiin.

Siellä hän aluksi eleli erakkona. Hän oli vielä liian sairas

sietääkseen seurustelua tai ratsastaakseen metsästämään. Ja ennen

kaikkea oli hänestä vastenmielistä nähdä tuttuja ja tuntemattomia,

jotka epäilemättä olivat kuulleet, minkä tempun hänen vaimonsa oli

hänelle tehnyt.

Hän ei voinut mitenkään moittia Bettyä siitä, että hän oli

ollut urotyössä osallisena. Hän ei voinut uskoa tytön toimineen

vapaaehtoisesti. Haluten kovin tietää, kuinka Betty voi, hän lähetti

uskollisen palvelijansa Tupcomben Eversheadin kylään, joka sijaitsee

aivan lähellä King's-Hintockia, sovittaen matkan siten, että Tupcombe

saapui perille pimeän suojassa. Lähetti, jolla ei ollut yllään

livereitä, ei herättänyt kenenkään huomiota istuutuessaan "Sian ja

Tammenterhon" majatalon uuninloukkoon.

Ravintolavieraitten keskustelu koski tietenkin vereksintä uutista

-- äsken solmittua avioliittoa. Tupakoiva kuuntelija sai tietää,

että mrs Dornell oli pari päivää sitten palannut tyttärineen

King's-Hintockiin, että Reynard oli lähtenyt mannermaalle ja

että Betty oli lähetetty takaisin kouluun. Neitonen ei ollenkaan

käsittänyt asemaansa Reynardin lapsipuolisona -- niin kerrottiin

-- ja vaikka juhlalliset vihkimismenot olivatkin aluksi häntä

säikähdyttäneet, hän piankin toipui havaitessaan ettei hänen

vapauttaan millään tavoin rajoitettu.

Senjälkeen alkoivat Dornell ja hänen vaimonsa säännöllisesti lähettää

tietoja toisilleen. Jos viimeksimainittu oli aikaisemmin ollut

vaatelias, niin hän nyt esiintyi sitä sopuisampana. Mutta hänen

talonpoikaismainen, suorasukainen, kiukkuinen miehensä pysytteli

yhä loitolla. Pyrkien pääsemään sovintoon -- saamaan anteeksi

sotajuonensa -- ja sitäpaitsi vilpittömästi haluten hellyydellään

lievittää miehensä surua hän vihdoin saapui hänen ovelleen

Falls-Parkiin.

He olivat viimeksi nähneet toisensa sinä riitaisena yönä, jonka

jälkeen rouva matkusti Lontooseen ja herra sen johdosta sairastui.

Viimeksimainittu oli kovin muuttunut. Kasvot olivat ilmeettömät

kuin nuken, ja vielä huolestuttavampaa oli, että hän asusti yhdessä

ainoassa huoneessa runsaasti nautiskellen sellaisia virvokkeita,

jotka lääkäri oli häneltä ehdottomasti kieltänyt. Selvää oli, ettei

sopinut sallia hänen jatkavan tätä mieletöntä elintapaa.

Rouva siis osoitti myötätuntoa, pyysi anteeksi ja hyvitteli Mutta

vaikka he tästä päivästä lähtien eivät olleetkaan enää niin vieraita

kuin ennen, tapasivat he kuitenkin toisiansa vain sattumalta, sillä

Dornellin päämaja sijaitsi edelleenkin Fallsissa.

Niin kului kolme neljä vuotta. Sitten saapui rouva eräänä päivänä

tavallista iloisempana ja ilmoitti lyhyesti, että Bettyn koulunkäynti

oli päättynyt; hän oli palannut kotiin ja oli pahoillaan, kun isä oli

poissa. Hän oli pyytänyt äitiänsä viemään perille terveiset: "Pyydä

isää tulemaan takaisin rakkaan Bettynsä luo."

"Ah! Hän on varmaan kovin onneton!" virkkoi Squire Dornell.

Hänen vaimonsa oli vaiti.

"Se kirottu naimisliitto!" jatkoi Squire.

Vieläkään ei hänen vaimonsa ryhtynyt väittämään vastaan, sanoihan

vain ystävällisesti: "Hän on pihalla vaunuissa."

"Mitä -- Bettykö?"

"Niin."

"Miksi et sitä heti sanonut?" Dornell hyökkäsi ulos, ja siellä

istui tyttö odottaen hänen anteeksiantoaan. Hän näet otaksui isän

närkästyneen häneen samoinkuin äitiinkin.

Niin, Betty oli jättänyt koulun ja oli palannut King's-Hintockiin.

Hän oli pian seitsemäntoista vuoden ikäinen ja oli kehittynyt

nuoreksi neitoseksi. Varhainen avioliitto ei näyttänyt häntä

mitenkään vieroittaneen kodistaan; tuntui siltä kuin hän olisi

unohtanut koko jutun. Kuin unennäkönä oli hänen mielessään tuo

kirkas, kylmä maaliskuun päivä, Lontoon kirkko upeilevine,

vihreäpeitteisine penkkiriveineen ja suuret urut läntisellä

parvekkeella -- kaikki perin toisenlaista kuin heidän omassa pikku

kirkossaan -- kolmenkymmenen ikäinen mies, jonka kasvoihin hän oli

katsonut tuntien kunnioitusta ja pelkoa ja samalla ajatellen, että

hän oli aika ruma ja kauhistuttava, tuo mies, jota hän ei ollut sen

koommin nähnyt -- ainoastaan kohteliaat kirjeet olivat ylläpitäneet

yhteyttä heidän välillään -- ja joka oli hänelle nyt siinä määrin

samantekevä, että jos olisi kerrottu hänen kuolleen, olisi hän

vastannut vain: "Todellako!" Bettyn tunteet uinuivat yhä.

"Oletko hiljattain kuullut miehestäsi", kysyi Dornell, kun olivat

ehtineet sisään, nauraen samalla kertaa pilkallisesti ja lempeästi,

mikä osoitti, ettei hän odottanut vastausta.

Tyttö säpsähti ja rouva katsoi rukoillen mieheensä. Koska Dornell

keskustelun jatkuessa taipui ilmaisemaan tunteita, jotka saattoivat

ainoastaan vahingoittaa auttamatonta tilannetta, ehdotti mrs

Dornell, että Betty poistuisi huoneesta, kunnes vanhempien välinen

yksityiskeskustelu olisi lopussa. Betty totteli mielellään.

Dornell pääsi nyt vapaasti toistamaan huomautuksiaan. "Etkö nähnyt,

kuinka hän pelästyi pelkän nimen kuullessaan?" lisäsi hän sitten.

"Ellet sinä huomannut, niin huomasinpa minä. Tuhat tulimmaista!

Millainen tulevaisuus onkaan tyttö raukkaani odottamassa! Minä sanon

sinulle, Sue, se ei ollut moraalisessa katsannossa mikään avioliitto,

ja jos minä olisin nainen hänen sijassaan, niin en pitäisi sitä

sellaisena. Hän voisi yhtään syntiä tekemättä rakastua kehen hyväksi

näkee, ikäänkuin ei olisikaan toiseen henkilöön kahlehdittu. Niin,

juuri niin minä ajattelen, auttamattomasti. Saat uskoa, Sue, että

minun mieheni oli paras! Hän olisi sopinut Bettylle."

"Sitä en usko", vastasi rouva epäillen.

"Olisitpa nähnyt hänet, niin uskoisit. Hänestä on sukeutunut pulska

poika."

"Hst! Hiljempaa!" kehoitti rouva nousten tuolistaan ja mennen

viereiseen huoneeseen, jonne heidän tyttärensä oli vetäytynyt. Mrs

Dornell säikähti nähdessään Bettyn istuvan tuijotellen, vaipuneena

niin syviin haavelmiin, ettei huomannut äitinsä tuloa. Hän oli

kuullut joka sanan ja sulatteli nyt uusia tietojansa.

Äiti arveli, että Falls-Park, katsoen Dornellin mietelmiin ja

mielipiteisiin, oli vaarallinen olopaikka vastaanottavaisessa

ikäkaudessa elävälle nuorelle tytölle, erittäinkin siinä erikoisessa

asemassa, jossa Betty oli. Hän kutsui Bettyn luokseen, ja sitten

he sanoivat hyvästi. Squire ei halunnut palata King's-Hintockiin

asettuakseen sinne asumaan, mutta Bettyn sielläolo oli nyt, kuten

ennenkin, riittävä syy: hän lupasi pian käydä heitä tervehtimässä.

Koko kotimatkan Betty oli hiljainen ja mietteissään. Hänen

huolestunut äitinsä huomasi liiankin selvään, että Squire Dornellin

vapaat näkökannat olivat vaikuttaneet tyttöön jollakin tavoin

herättävästi.

Squire Dornell piti lupauksensa saapua odottamattoman pian. Hän

tuli eräänä aamupäivänä kahdentoista tienoissa aivan samoin kuin

ennen vanhaan itse ajaen punapyöräisten keltaisten ajopelien eteen

valjastettuja ruskojansa uskollisen Tupcomben seuratessa ratsain.

Squiren vieressä istui nuori mies, ja mrs Dornell tuskin kykeni

salaamaan hämmästystään, kun Squire esitteli hänet ystävänään

Elm-Cranlynehin Phelipsonina.

Dornell kävi tyttärensä luo ja suuteli häntä hellästi: "Aiheuta

äidillesi hieman omantunnontuskaa, tyttöseni!" kuiskasi hän. "Aiheuta

hänelle omantunnontuskaa sanomalla mieltyneesi Phelipsoniin ja

huomauttamalla, että olisit pitänyt vanhan isäsi valitseman miehen

parempana sitä, jonka äitisi sinulle väkisin tyrkytti."

Kunnon vanhus kuvitteli kehoituksen vaikutukseksi, että Betty

päivällispöydässä salaa loi ihastuneita silmäyksiä vilkkaaseen ja

avomieliseen Phelipsoniin, ja häntä nauratti kovin, kun huomasi talon

emännän sielunrauhan todellakin rikkoutuvan. "Nyt saa Sue nähdä,

miten väärin hän on menetellyt!" mietti hän.

Mrs Dornell oli tosiaankin kovin levoton. Tilaisuuden tullen hän kävi

kahdenkesken moittimaan miestänsä. "Sinun ei olisi pitänyt tuoda

häntä tänne. Voi Thomas, kuinka saatoitkaan olla niin ajattelematon!

Hyvä Jumala, etkö ymmärrä, ettei tehtyä voi saada tekemättömäksi

ja että koko tämä hassutus saattaa hänen ja hänen miehensä onnen

vaaranalaiseksi? Hän oli nöyrä kuin karitsa ja odotti iloiten mr

Reynardia palaavaksi, kunnes sinä pilasit koko asian puhumalla hänen

kuultensa tästä Phelipsonista. Sen jälkeen kun kävimme Falls-Parkissa

tyttö on ollut luonnottoman vaitelias ja kokonaan omiin ajatuksiinsa

vajonnut. Mitä pahaa sinä aiotkaan tehdä? Ja kuinka tämä päättyy?"

"Myöntänet ainakin, että minun ehdokkaani olisi sopinut hänelle

paremmin. Minä otin hänet mukaani ainoastaan saadakseni sinut siitä

vakuutetuksi."

"Miksei, miksei, minä myönnän, että niin on laita. Mutta vie hänet

toki heti pois! Älä salli hänen jäädä tänne! Minä pelkään, että Betty

on jo häneen kiintynyt."

"Joutavia, Sue. Me vain päätimme tehdä pienen kepposen ärsyttääksemme

sinua!"

Äidin silmiä ei kumminkaan ollut niin helppo pettää. Jos Betty

sinä päivänä tosiaankin vain näytteli rakastuneen osaa, niin hän

esitti sitä täysin todenmukaisesti, niinkuin Rosalinda. Paraskin

asiantuntija olisi erehtynyt uskomaan, että oli tosi kysymyksessä.

Päästyään voitolle Squire suostui mielellään kuljettamaan pois tuon

liiaksi viekoittelevan nuorukaisen. Varhain iltapuolella he lähtivät

paluumatkalle.

Päivän koe kiinnitti suuressa määrin myöskin heidän takanaan

ratsastavan hiljaisen miehen mieltä. Seuraillessaan silmillään

Squiren ja nuoren Phelipsonin selkäin heiluntaa ajatteli uskollinen

Tupcombe, kuinka mainiosti viimeksimainittu olisi sopinut Bettylle

ja kuinka kovin ensinmainittu oli huonontunut viimeksikuluneitten

vuosien aikana. Hän kiroili emäntäänsä, jota hän piti tämän

epäsuotuisan muutoksen aiheuttajana.

Tämän muistettavan vieraskäynnin jälkeen Dornellien elämä lipui

hiljaa eteenpäin kokonaista kaksitoista kuukautta. Squire pysytteli

enimmäkseen Fallsissa ja Betty liikkui molempain kartanoiden väliä

pari kertaa säikähdyttäen äitiänsä palaamalla isänsä kodista vasta

keskiyön tienoissa.

* * * * *

King's-Hintockissa vallitseva rauha häiriytyi erikoislähetin

saapuessa. Squire Dornell ilmoitti sairastuneensa kolotukseen, joka

oli suorastaan hengenvaarallinen. Hän halusi nähdä Bettyn: miksi ei

hän ollut pitkiin aikoihin käynyt isäänsä katsomassa?

Mrs Dornell oli yleensä kovin haluton ottamaan tytärtään mukaansa

niille maille. Mutta tyttö, jonka harrastukset olivat viime aikoina

keskittyneet yksinomaan Falls Parkiin ja sen ympäristöön, pyrki niin

kiihkeästi mukaan, ettei äidillä ollut muuta neuvoa kuin suostua

hänen pyyntöönsä.

Squire Dornell oli kärsimättömästi odottanut hänen tuloansa. Hän oli

kovin kipeä ja ärtyisä. Hänellä oli tapana ajaa paha ruumiistaan

voimallisilla lääkkeillä, mutta tällä kertaa ei yritys ollutkaan

onnistunut.

Tyttären läsnäolo tyynnytti häntä nyt kuten aina ennenkin, joskin se

myös -- samoin tavallisuuden mukaan -- teki hänet alakuloiseksi: hän

ei voinut milloinkaan unhottaa, että tytär oli suunnitellut elämänsä

vastoin hänen toiveitansa, joskin hän salaa oli vakuuttanut isälleen,

ettei olisi milloinkaan myöntynyt, jos olisi ollut niin vanha kuin

nyt.

Kuten kerran aikaisemmin, halusi hänen vaimonsa nytkin puhua tyttären

tulevaisuudesta kahden kesken, sillä lähestyi se aika, jolloin

Reynardin oli määrä saapua valvomaan oikeuksiansa. Hän olisi tullut

jo aikaisemmin, ellei neitonen olisi kiihkeästi pyytänyt häntä

siirtämään tulonsa tuonnemmaksi. Tässä suhteessa vanhemmat olivat

samaa mieltä kuin tytär, pitäen silmällä hänen nuoruuttansa. Reynard

oli nöyrästi alistunut heidän toivomuksiinsa, sitä suuremmalla

syyllä, kun tehty sopimus kielsi häntä käymästä tapaamassa vaimoaan

ennenkuin viimeksimainittu oli täyttänyt kahdeksantoista vuotta,

mikäli eivät molemmat asianosaiset yksimielisesti suostuisi tätä

ehtoa kumoamaan. Nykyinen asiaintila ei kumminkaan voinut kauan

jatkua, ja Reynardin viime kirjeen sävy riitti osoittamaan, että

hän aikoi pian ottaa vaimonsa haltuunsa, oli miten oli. Betty oli

lähetetty alakertaan, jottei tämä arkaluontoinen keskustelu tulisi

hänen kuuluviinsa, ja kohta hän näkyi katoovan puistoon. Hän näytti

erittäin sievältä pitkässä viheriässä hameessaan ja leveälierisessä

sulkahatussaan. Palatessaan aineeseensa mrs Dornell havaitsi miehensä

yhä yhtä vastahakoiseksi suostumaan Reynardin esittämään pyyntöön.

"Vasta kolmen kuukauden kuluttua hän täyttää kahdeksantoista!"

huudahti Squire. "Hän yrittää tulla liian aikaisin. En tahdo kuulla

siitä puhuttavankaan! Hän ei saa vielä tytärtäni, vaikkapa minun

täytyisi miekka kädessä torjua häntä tulemasta."

"Mutta Thomas kulta", koetti rouva sovitella, "ajattelehan, jos

sattuisi jotakin sinulle tai minulle, kuinka paljon parempi silloin

olisikaan, että hän jo eläisi heidän yhteisessä pesässään!"

"Se on liian aikaista!" väitti Squire otsasuonten alkaessa

paisua. "Jos hän tulee ennen Kyntteliä, niin minä haastan hänet

kaksintaisteluun -- sen lupaan ja vannon! Parin kolmen päivän

kuluttua minä palaan takaisin King's-Hintockiin ja silloin minä

vartioin Bettyä yöt päivät!"

Rouva ei uskaltanut kuohuttaa hänen mieltänsä sen enempää vaan

taipui vakuuttaen, että kirje, jonka Reynard hänen poissaollessaan

mahdollisesti kirjoittaisi sopiakseen tulopäivästään, jätettäisiin

Squiren luettavaksi ja että hän saisi menetellä niinkuin hyväksi

näkee. Siihen loppuivat kahdenkeskiset asiat, joten mrs Dornell lähti

hakemaan Bettyä toivoen ettei hän ollut kuullut isänsä äänekkäitä

lausuntoja.

Hän ei tosiaankaan ollut tällä kertaa niitä kuullut. Mrs Dornell

asteli polkua, jota pitkin hän oli nähnyt Bettyn kulkevan, mutta

sai vaeltaa hyvän matkan näkemättä vilahdustakaan tytöstä. Niinpä

hän kääntyi takaisin palatakseen niityn poikki vievää oikotietä,

kun hämmästyksekseen ja kauhistuksekseen havaitsi etsintänsä

esineen istumassa seetrin, vaakasuoralla oksalla, hänen vieressään

nuori mies, joka oli kiertänyt, käsivartensa hänen vyötäisilleen.

Nuori mies liikahti hieman, ja mrs Dornell tunsi hänet nuoreksi

Phelipsoniksi.

Hän siis oli sittenkin oikeassa. Niinsanottu teeskennelty rakkaus

olikin aitoa. Miten mrs Dornell tällä hetkellä nimitteli miestään

sen johdosta, että hän oli ollut kyllin ymmärtämätön saattaakseen

nuoret toistensa pariin, jääköön kertomatta. Hän päätti heti

olla ilmaisematta rakastaville, että oli heidät nähnyt. Niinpä

hän peräytyi, saapui taloon toista tietä ja huusi ikkunasta niin

kimakasti kuin voi: "Betty!"

Ensimmäisen kerran kysyi Susan Dornell itseltään, oliko ollut

viisasta naittaa tyttö salaa niinkuin hän oli tehnyt. Hänen miehensä

alkujaan kestämättömät vastaväitteet olivat kohtalon avulla

muuttuneet epäämättömiksi. Tulevaisuus näytti uhkaavalta. Miksi

oli Dornell sekaantunut asiaan? Miksi oli hän niin itsepintaisesti

puolustanut ehdokastaan? Nyt oli selvää, minkä vuoksi Betty

innokkaasti vaati lykkäystä joka kerta kun oli puheena hänen

miehensä paluu, oli selvää, minkä vuoksi hän mieluimmin oleskeli

Falls-Parkissa. Äskeinen kohtauskin oli kenties järjestetty kirjeiden

avulla.

Tytön ajatukset eivät luultavasti olisi milloinkaan joutuneet

harhateille, ellei hänen isänsä olisi herättänyt hänessä

vastenmielisyyttä varhaista liittoa vastaan väittämällä hänen olleen

liian nuoren voidakseen tietää mitä tahtoi. Muussa tapauksessa hän

luultavasti olisi määräpäivänä avosylin rientänyt miestään vastaan.

Vihdoin näkyi Betty tulevan. Hän oli kalpea, mutta ei muuten

ollenkaan ilmaissut ketään kohdanneensa. Mrs Dornell huokasi

havaitessaan oman lapsensa niin kavalaksi. Siinä siis oli se

puhdassydäminen olento, jonka kasvamista ja kehittymistä he olivat

hellästi valvoneet -- varhaisvanha heilakka, joka oli ehtinyt

hankkimaan itselleen rakastajan ja osasi salata hänen olemassaolonsa

niin taitavasti kuin maailmannainen ainakin! Mrs Dornell valitti

kovin, ettei Stephen Reynardin ollut sallittu saapua noutamaan Bettyä

ehdottamanaan aikana.

Palatessaan King's-Hintockiin he istuivat melkein vaieten vierekkäin.

Vain Betty sanoi muutamia sanoja, joiden virallisuus osoitti, että

hänen mieltään ja sydäntään askarruttivat aivan toiset asiat.

Mrs Dornell oli liian älykäs äiti ryhtyäkseen avomielisesti

moittimaan Bettyä. Siitä asia olisi vain pahentunut. Ainoa keino oli

viedä tyttö lukkojen taakse, kunnes hänen miehensä saapuisi ottamaan

hänet haltuunsa. Mrs Dornell toivoi hartaasti, että Reynard jättäisi

ottamatta huomioon Dornellin vastustuksen ja tulisi aivan pian.

Senvuoksi näytti mrs Dornellista onnelliselta sattumalta, että hänen

King's-Hintockiin saapuessaan jätettiin hänelle Reynardin lähettämä

kirje. Se oli osoitettu hänelle ja hänen miehelleen yhteisesti ja

ilmoitti kohteliaasti, että kirjeenkirjoittaja oli äskettäin astunut

maihin Bristolissa ja pyysi saada lähipäivinä tulla King's-Hintockiin

vihdoin kohdatakseen rakkaan Bettynsä sekä viedäkseen hänet mukanaan,

ellei hänellä ja vanhemmilla ollut mitään sitä vastaan.

Bettykin oli saanut samansisältöisen kirjeen. Äidin ei tarvinnut

muuta kuin luoda silmänsä hänen kasvoihinsa nähdäkseen miten

tiedonanto tyttöön vaikutti. Hän oli kalpea kuin palttina.

"Sinun tulee ottaa hänet vastaan niin ystävällisesti kuin suinkin

voit", sanoi äiti lempeästi.

"Mutta -- mutta -- minä -- --"

"Sinä olet nyt täysikasvuinen", lisäsi mrs Dornell vakavasti, "ja

lykkäysten tulee loppua."

"Entä isä? Minä tiedän varmaan, ettei hän sitä salli! Minä en ole

vielä valmis. Jospa hän suostuisi odottamaan vielä vuoden -- jospa

hän odottaisi edes muutamia kuukausia! Jospa -- jospa isä olisi

täällä! Minä lähetän heti häntä hakemaan." Äkkiä hän vaikeni,

heittäytyi äitinsä kaulaan, purskahti itkuun ja huudahti: "Äiti,

äiti, armahda minua -- minä en rakasta tuota miestä, miestäni!"

Tuskainen huudahdus kävi mrs Dornellin sydämelle; hän ei voinut pysyä

jäykkänä. Mutta mitä voi tehdä enää nyt, kun asiat olivat kehittyneet

näin pitkälle. Hän oli hämmennyksissä ja taipui ymmärtämään Bettyä.

Aluksi hän oli aikonut lähettää Reynardille myöntävän vastauksen,

kehoittaa häntä saapumaan King's-Hintockiin ja salata asian

mieheltään, kunnes hän jonakin kauniina päivänä tulisi Fallsistaan

ja näkisi kaikki jo järjestettynä, Reynardin ja Bettyn elämässä

toistensa kanssa rauhassa ja rakkaudessa. Mutta päivän tapaukset ja

tyttären äkillinen tunteenpurkaus muuttivat hänen suunnitelmansa.

Betty oli epäilemättä valmis toteuttamaan uhkauksensa, antamaan

isälleen asiasta tiedon, ehkäpä pakenemaankin hänen seurassaan.

Sitäpaitsi oli Reynardin kirje osoitettu mr Dornellille ja hänelle

yhteisesti, ja hänen omatuntonsa ei sallinut sen salaamista.

"Minä lähetän kirjeen heti isällesi", vastasi hän hyvitellen.

"Tehköön hän aivan niinkuin hyväksi näkee. Sinä tiedät, että hän

ottaa sinun toivomuksesi huomioon. Toivon vain hänen kestävän kirjeen

aiheuttaman mielenliikutuksen. Suostutko ehdotukseeni?"

Betty raukka suostui sillä ehdolla, että hän itse saisi lähettää

kirjeen matkaan. Äidillä ei ollut mitään sitä vastaan, mutta kohta

kun ratsastava sananviejä oli ehtinyt puistokujalta maantielle, alkoi

mrs Dornellin myötätunto häipyä. Tytön salainen kiintymys nuoreen

Phelipsoniin ei sittenkään ollut mikään mitätön seikka. Betty voi

lähettää hänelle tietoja, saattoipa hän yrittää häntä kohdatakin.

Se oli perin vaarallista. Stephen Reynardin täytyi nopeasti astua

paikalleen Bettyn rinnalle.

Mrs Dornell istuutui kirjoittamaan Reynardille kirjettä, joka loi

valoa hänen suunnitelmiinsa.

* * * * *

"Minun on nyt välttämätöntä ilmoittaa Teille", kirjoitti hän,

"jotakin, jota en ole milloinkaan ennen Maininnut -- kenties olen

saanut Teidät uskomaan aivan Päinvastaista -- nimittäin, että

Bettyn Isä on yhä vielä vastahakoinen suostumaan liittoonne. Koska

en omasta puolestani Halua Teitä viivyttää kauempaa -- Tyttäreni

parasta silmällä pitäen odotan Teidän Tuloanne yhtä hartaasti kuin

Te itse -- niin minulla ei ole muuta neuvoa kuin kannattaa Teidän

Aikomustanne Mieheni tietämättä. Hän, ikävä kyllä, makaa nykyjään

sairaana Falls-Parkissa, mutta minä katsoin Velvollisuudekseni

lähettää hänelle Teidän Kirjeenne. Vastauksessaan hän luultavasti

tulee kehoittamaan Teitä matkustamaan muutamaksi Kuukaudeksi --

tai kunnes sopimuksessa määrätty aika on kulunut umpeen -- sinne,

mistä äskettäin olette palannut, Jos sellaisen Kirjeen saatte, niin

neuvoisin Teitä jättämään sen kokonaan huomioonottamatta ja saapumaan

tänne aikomuksenne mukaisesti. Toivottavasti ilmoitatte minulle

Päivän ja Hetken (pimeän tullen, jos mahdollista), jolloin saamme

Teitä tänne odottaa. Rakas Bettymme on luonani ja minä vastaan siitä,

että hän Teidän saapuessanne on Kotona."

* * * * *

Kenenkään tietämättä lähetettyään tämän kirjelmän mrs Dornell ryhtyi

suunnittelemaan toimenpiteitä voidakseen estää tytärtänsä poistumasta

kotoa. Samalla oli pidettävä huolta siitä, ettei tyttö tuntenut

olevansa silmälläpidon alaisena. Mutta aivan kuin aavistamalla oli

Betty lukenut äitinsä kasvoista, että aviomies oli tulossa.

"Hän tulee!" huudahti tyttö. "Ei vielä viikkoon", vakuutti äiti.?

"Mutta viikon kuluttua -- varmasti?"

"Niin, epäilemättä."

Betty vetäytyi nopeasti huoneeseensa eikä enää näyttäytynyt.

Viekoittelevan yksinkertaista olisi ollut lukita huoneen ovi ja

Reynardin saavuttua jättää avain hänelle. Hiljaa koskettaessaan

lukkoon mrs Dornell kuitenkin havaitsi, että ovi jo oli sisäpuolelta

lukossa. Sitäpaitsi oli Betty antanut määräyksen, että ateriat oli

tuotava hänen huoneeseensa.

Mrs Dornell istuutui omaan huoneeseensa. Bettyn huoneeseen voi

päästä ainoastaan kulkemalla sen ja makuuhuoneen läpi. Mrs Dornell

päätti pysyä vartiopaikallaan yöt päivät, kunnes Bettyn puoliso

saapuisi. Siinä tarkoituksessa hänkin varustautui aterioimaan omassa

huoneessaan. Betty siis ei voinut päästä karkuun, vaikka olisi

tahtonutkin, äidin tietämättä, sillä hänen huoneessaan oli tämä ainoa

ovi, lukuunottamatta pieneen pukuhuoneeseen vievää ovea, johon taas

ei voinut päästä mistään muualta käsin.

Oli ilmeistä, ettei Betty ajatellutkaan pakenemista. Pikemmin hän

suunnitteli linnoittautumista. Hän oli valmis kestämään piirityksen

vaivat; pakoa hän sitävastoin halveksi. Niinmuodoin hän ainakin oli

varmasti tallessa. Miten Reynardin tuli menetellä saadakseen tavata

hänen arkaa ja vastahakoista tytärtään, täytyi äidin mielestä jättää

hänen oman kekseliäisyytensä ratkaistavaksi.

Kuullessaan puolisonsa pian saapuvan Betty oli näyttänyt niin

kalpealta ja epätoivoiselta, ettei mrs Dornell uskaltanut jättää

häntä yksin. Tunnin kuluttua hän tirkisti avaimenreiästä. Betty

makasi sohvalla tuijotellen tylsästi kattoon.

"Sinä näytät sairaalta, lapsukaiseni", huudahti äiti. "Et ole ollut

pitkään aikaan raittiissa ilmassa. Tulehan ajelemaan kanssani."

Betty ei vastustellut. Hetkisen kuluttua he ajoivat puiston läpi

kylään päin, tytär yhä jäykkänä, jäisenä ja hiljaisena. He jättivät

puiston palatakseen toista tietä ja kulkivat maantien vieressä

sijaitsevan tuvan ohi.

Bettyn katse osui tuvan ikkunaan. Siinä näkyi hänen ikäisensä nuori

tyttö, jonka kasvot olivat hänelle tutut, istumassa nojatuolissa.

Tytön poskia peitti hilse, joka kiilsi päivänpaisteessa. Hänessä

oli ollut tulirokko -- sairaus, joka yleisyytensä vuoksi oli siihen

aikaan niin ankara vitsaus, että me nykyjään tuskin voimme sitä

käsittää.

Äkkiä kirkasti Bettyn elottomia kasvoja ajatuksenvälähdys. Hän

vilkaisi äitiin. Mrs Dornell oli katsellut toiselle taholle. Betty

sanoi haluavansa pistäytyä tupaan puhuttelemaan tyttöä. Mrs Dornell

näytti epäilevän, mutta huomattuaan ettei tuvassa ollut takaovea,

joten Betty ei voinut päästä huomaamatta karkuun, hän suostui

pysäyttämään ajoneuvot. Betty juoksi tupaan ja palasi parin minuutin

kuluttua istuutuen jälleen rauhallisesti paikalleen. Ajoneuvojen

lähtiessä liikkeelle hän loi äitiinsä syvän katseen ja sanoi: "Nyt se

on tehty!" Hänen kalpeat kasvonsa näyttivät kovin rauhattomilta ja

silmät olivat kyyneleitä tulvillaan. "Mitä sinä olet tehnyt?" kysyi

Mrs Dornell. "Nanny Priddle on sairastanut rokon, minä näin hänet

ikkunassa ja menin suutelemaan häntä saadakseni tartunnan. Nyt minä

siis olen rokkotautinen, joten hän ei voi tulla minua lähelle!"

"Sinä ilkiö!" huudahti hänen äitinsä. "Mitä minun nyt on tehtävä!

Sinä hankit itsellesi taudin, anastat Jumalan pyhän oikeuden, koska

et voi sulattaa sitä miestä, johon olet vihitty!"

Säikähtynyt rouva käski ajaa kotiin mitä pikimmin, ja Betty, jota

hänen oma mielettömyytensä jo alkoi hieman pelottaa, pistettiin

kylpyyn. Sitäpaitsi tehtiin kaikki, mitä tehtävissä oli, jotta tauti,

jonka hän oli yrittänyt vapaaehtoisesti itselleen hankkia, ei pääsisi

kehittymään.

Nyt oli kaksinverroin syytä sulkea kapinoiva tytär ja vaimo omaan

huoneeseensa. Siellä hän pysyikin lopun päivää ja seuraavat päivät.

Aljettiin uskoa, ettei hänen huimapäisyytensä ollut aiheuttanut

mitään ikäviä seurauksia.

* * * * *

Sillaikaa Reynardin ensimmäinen kirje, jossa hän ilmoitti mrs

Dornellille ja hänen miehelleen pian saapuvansa, oli ehtinyt

matkallaan Falls-Parkiin. Se jätettiin sinetöitynä uskolliselle

palvelijalle Tupcombelle, jota kehoitettiin antamaan se isännälleen

virkistävän päivällislevon jälkeen. Tupcombe valitti kovin

tehtäväänsä, sillä tällä tavoin lähetetyt kirjeet tekivät hänen

isäntänsä aina perin levottomaksi. Arvaten että ajan pitkään

sittenkin olisi suunnattomasti pahempi salata kirjeen sisältämä

uutinen, hän odotti soveliasta hetkeä. Se tuli seuraavana aamuna,

jolloin hän jätti kirjeen isännälleen.

Mrs Dornell osasi korkeintaan odottaa, että hänen miehensä määräisi

Reynardin pysyttelemään vielä muutamia kuukausia loitolla. Mutta

Squire ilmoittikin itse lähtevänsä Bristoliin tapaamaan Reynardia ja

selvittämään asian hänen kanssaan suullisesti.

"Sitä te ette voi tehdä, hyvä herra", sanoi Tupcombe. "Te ette voi

nousta vuoteesta."

"Mene tiehesi, Tupcombe, äläkä ryhdy minua neuvomaan. Käske satuloida

Jerry tunnin kuluessa."

Uskollinen Tupcombe luuli isäntänsä joutuneen järjiltään -- niin

äärimmäisen avuttomalta hän näytti -- ja lähti vastahakoisesti

huoneesta. Heti hänen poistuttuaan Squire kurottautui avaamaan

vuoteen vieressä olevan kaapin ovea. Sieltä löytyi pieni,

luuvalolääkettä sisältävä pullo, jonka käyttämisestä henkilääkäri oli

häntä varoittanut.

Nyt hän välitti viisi kaikista varoituksista. Hän otti

kaksinkertaisen annoksen ja odotti puoli tuntia. Se ei näyttänyt

vaikuttavan mitään. Sitten hän kaatoi kolminkertaisen annoksen,

nieli sen, nojasi tyynyihinsä ja odotti. Hänen odottamansa ihme

tapahtui viimein. Tuntui siltä kuin jälkimmäinen annos ei olisi

vaikuttanut yksin omalla voimallaan, vaan olisi sitäpaitsi herättänyt

ensimmäisenkin annoksen uinuvat mahdit. Hän pisti pullon talteen ja

soitti Tupcombea.

Tuskin tunnin kuluttua hämmästyi eräs palvelijattarista, jotka

luonnollisesti tiesivät, kuinka sairas heidän isäntänsä oli,

kuullessaan portaista tanakoita askeleita, joita säesteli

laulunhyräily. Tohtori oli käynyt talossa jo aamusella ja askelet

olivat liian raskaat ollakseen ajomiehen tai minkään muun

miespalvelijan aiheuttamat. Katsahtaessaan ylös hän näki Squire

Dornellin astelevan portaita alas täydessä ratsastuspuvussaan

rehevin, vapain liikkein niinkuin muinoin voimansa päivinä.

Palvelijattaren kasvot näyttivät hämmästyneiltä.

"Mitä pirua sinä töllistelet?" kysyi Squire. "Etkö ole milloinkaan

ennen nähnyt miehen lähtevän talostaan, tyttö?"

Jatkaen uhittelevaa hyräilyänsä hän jatkoi matkaansa

kirjastohuoneeseen, soitti kelloa, kysyi, olivatko hevoset valmiina

ja käski tuoda ne portaitten eteen. Kymmenen minuuttia myöhemmin

hän ratsasti Bristoliin päin, jäljessään Tupcombe, joka vapisi

ajatellessaan mitä tämä saattoi merkitä.

He ratsastivat tasaista vauhtia komeain metsäin ja yksitoikkoisten

tasankojen halki. Kun he olivat ehtineet kulkea suunnilleen

viisitoista peninkulmaa, niin Tupcombe voi havaita, että Squire

alkoi olla väsynyt -- niin väsynyt kuin kymmenen vuotta aikaisemmin

ratsastettuaan kolme kertaa pitemmän matkan. He saapuivat kumminkin

onnellisesti Bristoliin ja asettuivat siihen majataloon, jossa Squire

kaupungissa käydessään tavallisesti asui. Pian senjälkeen Dornell

lähti jalkaisin siihen majataloon, jonka osoitteen Reynard oli

ilmoittanut. Kello oli silloin suunnilleen neljä.

Reynard oli jo syönyt päivällistä -- siihen aikaan syötiin varhain

-- ja oli omassa huoneessaan. Hän oli vastikään saanut mrs Dornellin

vastauksen, mutta ei tahtonut noudattaa hänen neuvoaan ja lähteä

King's-Hintockiin, ennenkuin olisi kulunut päivä tai pari, jotta

Bettyn isällä olisi tilaisuus ilmoittaa hänelle mielipiteensä,

jos haluaisi. Palannut matkamies olisi mielellään nähnyt isänkin

suostuvan siihen, että hän kävi tapaamassa morsiantaan, koska hänen

liittymisensä perheeseen niin ollen kävisi sievemmin. Vaikka mrs

Dornellin tiedonannot osoittivatkin, että appiukon taholta oli

odotettavissa vastaväitteitä, oli Reynard sittenkin melkoisesti

hämmästynyt, kun ilmoitettiin, että Squire itse oli saapunut häntä

tapaamaan.

Stephen Reynard ja Dornell seisoivat vastakkain Bristolin majatalon

parhaassa vierashuoneessa. He olivat mahdollisimman suuressa

määrin toistensa vastakohdat: Squire kiukkuinen, luuvaloinen,

puuskapäinen, suorapuheinen ja häikäilemätön; nuorempi mies

kalpea, pitkä, levollinen ja hillitty, maailmanmies, joka täysin

ansaitsi King's-Hintockin kirkossa vieläkin nähtävänä olevan

hautakirjoituksen, joka luettelee hänen hyviä ominaisuuksiaan:

Henki hienostunut, käytös kiehtovainen,

tieteillä kaunistettu, hiottu hovilainen.

Hän oli silloin suunnilleen viidenneljättä vuoden ikäinen, mutta

säännölliset elämäntavat ja tyyni, tasainen luonnonlaatu saivat hänet

näyttämään paljoa nuoremmalta.

Squire Dornell kävi siekailematta asiaansa käsiksi.

"Nöyrin palvelijanne, hyvä herra", virkkoi hän. "Olen lukenut

vaimolleni ja minulle kirjoittamanne kirjeen, johon tahdoin

mieluummin vastata suullisesti."

"Käyntinne on minulle suuri kunnia, Sir", vastasi Stephen Reynard

kumartaen.

"No niin, ja sitä mikä on tehty, ei saada tekemättömäksi", sanoi

Dornell, "vaikka se tapahtuikin kovin varhain ja minun tietämättäni.

Hän on teidän vaimonne, auttamattomasti. Mutta lyhyesti sanoen, Sir,

hän on vielä liian nuori miehelään; me emme saa pitää silmällä vain

hänen ikävuosiaan, vaan myöskin hänen luonnonlaatuaan. Hän on vielä

lapsi, te teette epäkohteliaasti tullessanne jo nyt; riittää, jos

haette hänet ensi vuonna."

Miten sopuisa Reynard muuten olikin, saattoi hän kumminkin esiintyä

hieman itsepintaisena, kun oli kerran päättänyt jotakin tehdä. Betty

oli luvattu hänelle viimeistään kahdeksantenatoista syntymäpäivänä --

mahdollisesti aikaisemmin, jos hän olisi terve ja voimissaan. Bettyn

äiti oli määrännyt ajan oman mielensä mukaan ilman pienintäkään

painostusta hänen taholtaan. Hän oli oleskellut ulkomaitten hoveissa,

kunnes oli aivan uupunut. Betty oli nyt niin täysikasvuinen kuin

suinkin voi toivoa, ja Reynardin mielestä ei ollut vähintäkään syytä

pitää häntä enää erossa. Äidin suoman kannustuksen rohkaisemana hän

kohteliaasti mutta varmasti selitti Dornellille tähän asti vanhempain

mieltä noudattaakseen suostuneensa pidättymään oikeuksistaan, mutta

nyt tahtovansa päästä niitä nauttimaan sekä itsensä että Bettyn

vuoksi. Koska Betty ei ollut saapunut häntä vastaanottamaan, aikoi

hän lähipäivinä matkustaa King's-Hintockiin noutaakseen hänet.

Hienosta esitystavasta huolimatta tämä tiedonanto sai Dornellin

raivostumaan.

"Mitä helvettiä, herraseni; te puhutte oikeuksista, te, joka

olette ryöstänyt hänet, lapsen, vastoin minun tahtoani ja minun

tietämättäni! Jos me olisimme pyytäneet ja rukoilleet teitä ottamaan

hänet, niin ette olisi voinut sanoa sen enempää!"

"Kautta kunniani, syytöksenne on täysin perätön, Sir", vastasi vävy.

"Tiedossanne täytyy olla -- ja ellei, niin on suunnaton vääryys

minua kohtaan, että luonnettani teidän silmissänne rumensi sellainen

tahra -- tiedossanne täytyy olla, etten minä käyttänyt minkäänlaista

houkuttelua tai kiusausta. Bettyn äiti suostui; hän itse suostui.

Minä luotin heidän sanaansa. Vasta jälkeenpäin sain kuulla teidän

todella olevan avioliittoa vastaan."

Dornell selitti, ettei hän ollenkaan uskonut Reynardia. "Te ette

saa häntä, ennenkuin hän on täyttänyt kahdeksantoista -- ei yhtään

tyttöä pitäisi naittaa sen nuorempana -- ja minun tytärtäni ei

käsitellä miten sattuu!" Siten hän pauhasi, kunnes Tupcombe, joka

oli rauhatonna kuunnellut viereisessä huoneessa, äkkiä astui

sisään ja selitti Reynardille, että keskustelun pitkittyessä hänen

isäntänsä henki oli vaarassa, koska hän jo aikaisemmin oli saanut

halvauskohtauksia samanlaisten tapausten vuoksi. Reynard vastasi

heti olevansa kaikkea muuta kuin haluton vahingoittamaan Squire

Dornellia ja lähti pois huoneesta. Päästyään jälleen säännöllisesti

hengittämään ja saatuaan mielensä rauhoittumaan, lähti Squirekin

majatalosta Tupcomben käsivarteen nojaten.

Tupcombe olisi halunnut yöpyä Bristoliin, mutta Dornell, jonka tarmo

näytti yhtä tyhjentymättömältä kuin äkilliseltä, tahtoi välttämättä

ratsastaa takaisin Falls-Parkiin jatkaakseen seuraavana päivänä

matkaansa King's-Hintockiin. Kello viiden tienoissa he lähtivät

matkalle kulkien eteläistä tietä Mendip Hillsiin päin. Ilta oli kuiva

ja tuulinen, ja -- ellei aurinkoa olisi ollut -- aivan samanlainen

kuin se maaliskuun ilta lähes viisi vuotta aikaisemmin, jolloin

King's-Hintockiin saapui Bettyn naimaliittoa koskeva uutinen --

uutinen, joka oli vaikuttanut kovin epäedullisesti Dornelliin ja

välillisesti koko siihen huonekuntaan, jonka päämies hän oli. Sitä

ennen olivat talvet olleet iloisemmat sekä Falls-Parkissa että

King's-Hintockissa, vaikka Squire ei enää säännöllisesti oleskellut

viimeksimainitussa paikassa. Vieraita tuli ja meni, ja kaikki olivat

tervetulleita. Tupcombe vihasi tuota hiottua hovimiestä, joka oli

lopettanut koko ilon ryöstämällä Squire Dornellilta hänen ainoan

aarteensa.

Alkoi pimentyä heidän ratsastaessaan eteenpäin, ja mr Dornellin

ryhdistä näkyi, että hänen voimansa olivat loppumassa. Tupcombe

kannusti hevostansa, saavutti isäntänsä ja kysyi kuinka hän voi.

"Huonosti, hiton huonosti, Tupcombe! Tuskin pysyn satulassa.

Pelkään etten koskaan enää tästä kohennu. Joko olemme ehtineet

Kolmenmiehenhirsipuun ohi?"

"Emme pitkiin aikoihin, Sir."

"Jospa olisimme. Tuskin kykenen matkaa jatkamaan."

Squire huokasi tavan takaa tuskaisesti, ja Tupcombe arvasi hänen

olevan kovin kipeän.

"Jospa makaisin jo haudassa -- se on oikea paikka minunlaisilleni

narreille! Ilomielin minä siellä makaisinkin, ellei Miss Bettyä olisi

olemassa. Reynard tulee huomenna King's-Hintockiin -- hän ei suostu

enää odottamaan. Hän lähtee aamulla ja on perillä illalla, koska hän

ei poikkea Fallsiin. Hän aikoo yllättää Bettyn. Minun täytyy ehtiä

sinne ennen häntä."

"Toivottavasti olette niin terve, että voitte sen tehdä, Sir. Mutta

minä uskon tosiaankin --"

"Minun _täytyy_, Tupcombe! Sinä et tiedä, mikä minua pahiten

rasittaa. Ei niinkään se, että Betty meni naimisin tuon miehen kanssa

ilman minun suostumustani -- sillä mikäli tiedän ei hänessä ole

mitään moittimista -- mutta Betty ei ole ollenkaan häneen kiintynyt,

näyttää kerrassaan pelkäävän häntä, sanalla sanoen: ei välitä hänestä

vähääkään. Jos hän nyt väkisin tunkeutuu perheeseemme, niin sehän on

selvää julmuutta. Suokoon Jumala, että tapahtuu jotakin, mikä tekee

hänen aikeensa tyhjäksi!"

Tupcombe tuskin tiesi, kuinka he tulivat kotiin tuona yönä. Squire

oli niin kipeä, että hänen täytyi istua etukumarassa, ja Tupcombe

pelkäsi joka hetki hänen putoavan. Mutta kotiin he vihdoin pääsivät,

ja mr Dornell saatettiin heti vuoteeseen.

* * * * *

Seuraavana aamuna oli ilmeistä, ettei Dornell ainakaan lähimpinä

päivinä kyennyt lähtemään King's-Hintockiin. Hän makasi vuoteessaan

kiroillen kykenemättömyyttänsä toteuttamaan suunnitelmaa, joka oli

liian henkilökohtainen ja arkaluontoinen vieraan suoritettavaksi. Hän

näet halusi saada kuulla Bettyltä itseltään, oliko Reynard hänelle

niin vastenmielinen, että hänen tulonsa muodostuisi suorastaan

sietämättömäksi. Siinä tapauksessa, että niin olisi laita, oli Squire

päättänyt nostaa tytön taaksensa satulaan ja kuljettaa hänet pois.

Mutta kaikki tuo oli nyt mahdotonta, ja Squire toisti toistamistaan

Tupcomben, sairaanhoitajattaren ja muiden palvelijain kuullen:

"Suokoon Jumala, että hänelle tapahtuisi jotakin!"

Tuo toivomus, jonka Squire alinomaa uudisti heittelehtiessään

edellisenä päivänä nautittujen voimallisten rohtojen aiheuttamissa

tuskissa, teki syvän vaikutuksen Tupcombeen ja toisiin palvelijoihin,

jotka pitivät Dornellin taloa kotinaan ja joille King's-Hintock

oli vieras. Tupcombe, ärtyisä mies, ajatteli Reynardin saapumista

melkein yhtä levottomana kuin Squire itse. Ajan edetessä ja sen

hetken lähestyessä, jolloin Reynard otaksuttavasti tulisi kulkemaan

Fallsin ohi matkallaan King's-Hintockiin, Dornellin tunteet joutuivat

yhä enemmän kuohuksiin, joten vaikutuksille altis Tupcombe tuskin

enää voi tulla hänen läheisyyteensä. Jätettyään isäntänsä tohtorin

huostaan hän meni puutarhaan, sillä hänen oli vaikea hengitellä siinä

kiihtyneessä ilmapiirissä, joka ympäröi hänen herraansa. Tupcombe oli

elänyt Dornellin luona poikavuosista alkaen, oli syntynyt Fallsin

muurien suojassa, hänen koko elämäänsä liitti tähän perheeseen

uskollinen kiintymys, jonka vertaista ei meidän päivinämme enää tapaa.

Hänet kutsuttiin sisään ja hänelle ilmoitettiin, että oli päätetty

heti lähettää hakemaan mrs Dornellia, koska hänen miehensä tila

oli arveluttava. Palvelijakunnassa oli pari kolme sellaista, jotka

sopivat läheteiksi, mutta Dornell halusi Tupcomben lähtevän. Syy

ilmeni varsin pian, sillä Tupcomben ollessa valmis matkaan kutsui

Squire Dornell hänet huoneeseensa ja kumartui hänen puoleensa niin

että voi kuiskata hänen korvaansa:

"Anna Peggyn liikkua liukkaasti, Tupcombe; järjestä asiat niin, että

ehdit perille ennen häntä, ymmärräthän -- ennen häntä. Tänä päivänä

hän uhkasi tulla. Hän ei ole vielä sivuuttanut Fallsin risteystä.

Jos ehdit sinne ajoissa, niin voit saada Bettyn lähtemään tänne --

ymmärrätkö? -- sen jälkeen kun hänen äitinsä on lähtenyt matkaan;

silloin hänellä on täysi syy olla odottamatta Reynardia. Tuo hänet

alatietä -- Reynard kulkee ylätietä. Sinun tehtävänäsi on pitää

huolta siitä, etteivät he tapaa toisiansa -- ymmärräthän! -- ja sehän

on asia, josta ei voi kirjoittaa kirjettä."

Viittä minuuttia myöhemmin Tupcombe ratsasti pitkin tietä -- tietä,

jota hän oli kulkenut lukemattomat kerrat siitä lähtien kun hänen

isäntänsä, pulska nuori maalaisherra, alkoi liikkua kosioretkillä

King's-Hintockin kartanossa. Sivuutettuaan Fallsin luona olevat

kukkulat tie kulki pitkin, loivin mutkin peninkulmamääriä yli

tasankomaan. Menneinä, onnellisina aikoina, jolloin ilo oli vallinnut

molemmissa taloissa, oli tämä osa tietä tuntunut yksitoikkoiselta.

Nyt, Tupcomben ratsastaessa yksin, yöllä, viemään murheellista

viestiänsä, se vaikutti kovin synkältä. Hän ratsasti ja mietti. Jos

Squire kuolisi, niin hän, Tupcombe jäisi yksin ja ystävättömäksi,

sillä hän ei ollut mrs Dornellin suosiossa. Jos taas Squire pettyisi

toiveissa, joihin hän oli koko sielullaan kiintynyt, niin sekin

luultavasti olisi kuolemaksi. Näitä seikkoja mietiskellen Tupcombe

tavan takaa pysähdytti ratsunsa kuunnellakseen oliko aviomies

tulossa. Aika alkoi olla käsissä. Tupcombe oli tarkoin pitänyt tietä

silmällä koko iltapuolen, tiedustellut jokaisesta majatalosta, jonka

ohi oli ratsastanut ja oli varma siitä, ettei vieras aviomies ollut

vielä ehtinyt nuoren valtiattaren luo.

Tytön äitiä lukuunottamatta oli Tupcombe ainoa huonekunnan jäsen,

joka aavisti Bettyn kiintymyksen nuoreen Phelipsoniin hellin tuntein,

jotka pahaksi onneksi olivat hänessä ilmenneet kohta koulunkäynnin

päätyttyä. Senvuoksi hän kykeni -- jopa paremmin kuin tytön armas isä

-- kuvittelemaan miten häneen vaikuttaisi se tieto, että Reynard jo

illalla saapuu King's-Hintockiin.

Hän ratsasti ratsastamistaan, milloin epätoivoisena, milloin

toivorikkaana. Hän oli varma siitä, ettei mrs Dornell voisi estää

Bettyä rientämästä isänsä sairasvuoteen luo, ellei sattuisi niin

perin onnettomasti, että vävy saapuisi taloon hänen kintereillään.

Kello oli suunnilleen yhdeksän, kun Tupcombe, kaksikymmentä

peninkulmaa ratsastettuaan ehti Ivellin ja King's-Hintockin kyliin

vievälle veräjälle ja jatkoi matkaansa läpi puiston johtavaa

tietä pitkin. Vaikka King's-Hintockin puisto olikin hyvin taaja,

kasvoi tien vieressä vain vähän puita, joten se näkyi kalpeassa

yövalaistuksessa kuin levitetty höylänlastu. Pian sukelsi näkyviin

rakennuksen epäsäännöllinen julkisivu, laaja, mutta matala, paitsi

missä sen ääriviivat nousivat leveän, neliskulmaisen tornin hahmoksi.

Lähestyessään taloa Tupcombe pysytteli ruohomatolla tien vieressä

saadakseen, jos mahdollista, varmuuden siitä, että oli ehtinyt

ensiksi. Kartano oli pimeä ja unelias; missään tapauksessa se ei

näyttänyt odottavan sulhasta.

Pidättäessään hevostaan hän selvään kuuli toisen hevosen

kavionkapseen takaansa ja pelkäsi kovin, ettei ehtisikään ennen

Reynardia. Hän vetäytyi tuuheimman puun suojaan ja ehti tuskin

väistymään toisen ratsumiehen tieltä, sillä viimeksimainittukaan ei

kulkenut hiekoitettua tietä, vaan aivan hänen vieritseen. Tupcomhe

tunsi ratsastajan nuoreksi Phelipsoniksi. Ennenkuin Tupcombe ehti

koota ajatuksiaan oli Phelipson ratsastanut ohi, mutta ei talon

valtaovelle. Hän kääntyi vasempaan, itäisen siiven puolelle, jossa

Tupcombe tiesi Bettyn huoneitten sijaitsevan. Senjälkeen hän astui

satulasta, sitoi ratsunsa riippuvaan oksaan ja lähti kävelemään kohti

rakennusta.

Äkkiä Tupcombe näki esineen, joka heti selitti tilanteen. Talon

seinämällä kasvavien puitten juurelta kohotettiin tikapuut

ensimmäisen kerroksen ikkunaa vastaan, joka kuusimmäisen kerroksen

ikkunaa vastaan, joka kuului Bettyn huoneeseen. Se oli varmaan Bettyn

ikkuna; Tupcombe tunsi varsin hyvin talon kaikki huoneet.

Nuori ratsumies, joka oli kulkenut hänen ohitsensa, oli nähtävästi

hänkin jättänyt hevosensa jonnekin puiden suojaan ja tuli nyt

näkyviin tikapuitten yläpäässä, Bettyn ikkunan kohdalla. Tupcomben

odottaessa astui viittaan verhottu naishahmo varovasti ikkunalaudan

yli ja molemmat alkoivat laskeutua alas nuoren miehen suojatessa

neitosta putoamasta. Kohta kun he olivat ehtineet maahan, korjasi

nuori Phelipson pois tikapuut piilottaen ne pensaikkoon. Sitten pari

katosi, ja vasta muutaman minuutin kuluttua näki Tupcombe hevosen

sukeltavan loitompana esiin pimeästä. Hevosella oli kaksinkertainen

kuorma, sillä nuori tyttö istui satulassa ratsastajansa takana.

Tupcombe ei oikein tiennyt, mitä tehdä tai ajatella, mutta vaikka

hän ei ollutkaan varustautunut näkemään tällaista pakoa, oli hän

nyt kumminkin varma siitä, että Betty oli päässyt pakoon. Hän meni

takaisin hevosensa luo ja ratsasti rakennuksen toiselle puolelle

palvelusväen ovelle jättäen sinne mrs Dornellin kirjeen. Suullisen

tiedon antaminen Bettylle oli nyt mahdotonta.

Kartanon palvelijat kehoittivat häntä jäämään yöksi, mutta Tupcombe

ei suostunut, sillä hän tahtoi mahdollisimman pian palata isäntänsä

luo kertomaan mitä oli nähnyt. Hän ei tiennyt, oliko menetellyt

oikein, kun ei ollut yllättänyt nuoria ja itse vienyt tytärtä isänsä

luo. Nyt oli joka tapauksessa liian myöhäistä, joten Tupcombe käänsi

selkänsä King's-Hintockin kartanolle kostuttamatta huuliaankaan ja

maistamatta leivänmurenaa.

Vasta kuljettuaan pitkän matkaa kotiin päin pysähtyessään juottamaan

hevostaan majatalon lyhdyn luona, hän näki vastakkaiselta suunnalta

saapuvan matkustajan vuokra-ajoneuvoissa. Lyhty loi valoa hänen

kasvoihinsa. Tupcombe tunsi hetkisen kestävää voitonriemua, vaikka

hänellä ei ollut siihen erikoista syytä. Myöhästynyt matkamies oli

Reynard; toinen oli ehtinyt ennen häntä.

Ehkäpä nyt haluatte kuulla, kuinka oli miss Bettyn laita. Koska hän

vietti viimeksi kuluneet päivät enimmäkseen yksinään, oli hänellä

runsaasti aikaa miettiä epätoivoista yritystään saada tartunta --

minkä hänen äitinsä nopea asiaanpuuttuminen oli kumminkin nähtävästi

ehkäissyt. Hän ei voinut ymmärtää, millä muulla tavalla voisi aikaa

voittaa. Se päivä ja iltahetki, jolloin hänen miehensä oli määrä

saapua, läheni yhä.

Pimeän tultua hän kuuli ikkunaan koputettavan, kerran, kahdesti,

kolmasti. Hän säikähti, sillä ainoa vierailija, jota hän tiesi

odottaa, oli henkilö, jonka lähentelyjä hän oli peljännyt siinä

määrin, että oli pannut alttiiksi terveytensä ja elämänsä voidakseen

niitä välttää. Hän hiipi ikkunan luo ja kuuli ulkopuolelta äänen

kuiskaavan:

"Minä täällä olen -- Charley."

Bettyn kasvoja kirkasti sanomaton ilo. Viime aikoina hän oli alkanut

epäillä ihailijansa luotettavuutta ajatellen hänen rakkautensa

riittävän ainoastaan kohteliaisuuksiin, joita ei kummallakaan puolen

pidetty erikoisen merkittävinä. Hän avasi ikkunan ja kuiskasi

iloisena: "Charley, minä luulin, että olet minut kokonaan hylännyt!"

Nuorukainen vakuutti, ettei niin ollut laita ja että hänellä

oli mukanaan hevonen, jos hän halusi ratsastaa pois. "Sinun on

kiirehdittävä", lisäsi hän, "sillä Reynard on tulossa tänne."

Neitonen heitti viitan hartioilleen, katsoi, oliko ovi lukossa,

kiipesi ikkunanlaudan yli tikapuille ja niitä pitkin alas niinkuin jo

aikasemmin mainittiin.

Hänen äitinsä, joka oli saanut Tupcomben tuoman tiedonannon, piti

miehensä sairautta koskevaa uutista niin vakavana, että vävypojan

saapumiseen kohdistuvat ajatukset työntyivät syrjään. Hän riensi

kertomaan asiasta tyttärelleen arvellen olevan parasta ottaa hänet

mukaan isän sairasvuoteen ääreen. Pyrkiessään Bettyn huoneeseen hän

havaitsi oven olevan yhä lukossa. Mrs Dornell huusi, mutta vastausta

ei kuulunut. Pahojen aavistusten ahdistamana hän kutsui kartanon

vanhan hovimestarin pyytäen häntä murtamaan lukon. Se ei ollut mikään

helppo tehtävä, sillä kaikki talon puutyöt olivat varsin lujaa tekoa.

Vihdoin lukko kumminkin aukeni ja mrs Dornell astui tyttärensä

huoneeseen havaitakseen vain, että ikkuna oli auki ja lintu tiessään.

Ensi hetkessä mrs Dornell kerrassaan jähmettyi. Sitten hänen

mieleensä juolahti, että Tupcombe kenties oli Bettylle ilmoittanut

isän ankarasta sairastumisesta ja että tyttö, peläten joutuvansa

odottamaan miestänsä, oli lähtenyt Falls-Parkiin tuon itsepintaisen

ja epäluotettavan palvelijan seurassa. Mitä enemmän hän asiaa

ajatteli, sitä uskottavammalta tämä otaksuma tuntui. Niinpä mrs

Dornell valmistautui lähtemään, käskettyään hovimestarin pitämään

salaisuutenaan, mitä Bettystä tiesi.

Hän ei osannut aavistaakaan, missä määrin hänen miehensä tila oli

huonontunut Bristolin matkalla, joten hän ajatteli enemmän Bettyn

asioita kuin omiaan. Oli luultavaa, että Bettyn mies saapuisi jotakin

toista tietä jo samana iltana kohtaamatta vaimoaan enempää kuin

anoppiaankaan kotosalla. Mrs Dornell koki kuitenkin parhaansa mukaan

pitää silmällä oikeanpuolista ajotietä, jolla hän ennen Ivelliin

saapumistaan omien vaunulyhtyjensä valossa keksi Reynardin vuokraamat

ajoneuvot.

Mrs Dornellin ajomies pysähtyi totellen ohjetta, joka hänelle oli

annettu jo lähdettäessä. Toiselle ajomiehelle huudettiin, vaihdettiin

muutamia sanoja, Reynard astui vaunuista ja tuli mrs Dornellin

vaunujen ovelle.

"Tulkaa sisään", virkkoi rouva. "Minä haluan keskustella kanssanne

kahdenkesken. Miksi saavutte näin myöhään?"

"Toinen este toisensa jälkeen", vastasi Reynard. "Otaksuin ehtiväni

perille viimeistään kello kahdeksan. Kiitokset kirjeestänne. Toivon

-- --"

"Älkää yrittäkö vielä kohdata Bettyä", sanoi rouva. "Toiset ja

tärkeät syyt estävät teitä häntä näkemästä. Kirjoittaessani ei niitä

vielä ollut olemassa."

Olosuhteet olivat sellaiset, ettei mrs Dornell mitenkään voinut niitä

kokonaan salata. Sitäpaitsi saattoi eräiden tosiseikkojen tunteminen

paremmin kuin mikään muu estää Reynardia toimimasta tavalla, joka

voisi turmella tulevaisuutta. Sattuu muuten tilanteita, joissa mrs

Dornelliakin etevämmät juonittelijat pakostakin ilmaisevat joitakin

totuuksia -- ellei muusta syystä, niin keventääkseen omaa mieltänsä.

Niinpä hän ilmaisi eräitä äskeisiä yllätyksiä: että Bettyn sydän oli

kiintynyt toisen miehen kuvaan ja että tyttö voisi joutua epätoivoon,

jos Reynard pakostakin tahtoisi nyt saada hänet kohdata. "Betty on

totta puhuen karannut isänsä luo välttyäkseen kohtaamasta teitä",

sanoi mrs Dornell. "Mutta jos odotatte vähän aikaa, niin hän pian

unohtaa tuon nuorukaisen eikä teillä ole mitään pelättävää."

Naisena ja äitinä hän ei voinut mennä sen pitemmälle, joten häneltä

jäi kertomatta Bettyn epätoivoinen yritys hankkia itselleen tartunta

saadakseen Reynardin siten karkoitetuksi. Samaten jäi häneltä

mainitsematta se levottomuutta herättävä mahdollisuus, että Betty

kenties ei ollutkaan paennut isänsä vaan rakastajansa luo.

"Hyvä", huokasi aviomies odottamattoman rauhallisin äänin, "sellaista

on ennenkin sattunut. Ehkäpä hän sittenkin tulee asettamaan minut

etusijalle oivallettuaan, kuinka toisin minä olisin voinut menetellä

häntä kohtaan. Mutta älkäämme puhuko siitä enempää tällä kertaa.

Voinko saada talossanne yösijan?"

"Epäilemättä. Tehän lähdette huomenna varhain?" Mrs Dornell puhui

hätäillen, sillä hän ei halunnut ilmaista Reynardille enempää.

"Mieheni on niin pahasti sairaana", jatkoi hän, "että sen täytyy

riittää puolustamaan minun ja Bettyn poissaoloa teidän saapuessanne."

Reynard lupasi lähteä varhain seuraavana aamuna ja sanoi pian

kirjoittavansa rouvalle. "Ja sitten, kun arvelen ajan tulleen",

lisäsi hän, "kirjoitan hänelle itselleen. Minulla kenties on hänelle

jotakin kerrottavaa, joka voi saada hänet suopeammaksi."

Mrs Dornell saapui Falls-Parkiin kello yhden tienoissa aamusella.

Kaksin kerroin ankara isku oli häntä odottamassa. Betty ei ollut

saapunut; hän siis oli paennut jonnekin muualle, ja murheellinen äiti

saattoi aavistaa kenen seurassa. Hän riensi miehensä sairasvuoteen

luo ja sai surukseen kuulla, että lääkäri oli heittänyt kaiken

toivon. Squire oli menoteillään, ja hänen äärimmäinen uupumuksensa

oli melkein muuttanut hänen luonteensa, lukuunottamatta sitä seikkaa

että hän itsepintaisesti kuten ennenkin kieltäysi ottamasta vastaan

pappia. Hän kyynelöi vähimmästäkin ja nyyhkytti nähdessään vaimonsa.

Hän kysyi Bettyä, ja mrs Dornellin täytyi raskain mielin ilmoittaa,

ettei tyttö ollut tullut hänen mukanaan.

"Ei suinkaan hän ole Bettyä estämässä?"

"Ei, ei. Hän matkustaa takaisin -- hän ei tule muutamaan aikaan."

"Mikä sitten on voinut estää häntä -- tuota sydämetöntä,

välinpitämätöntä tyttöä?"

"E, ei, Thomas; hän on -- Hän ei voinut tulla."

"Mitä tämä merkitsee!"

Viimeisten hetkien juhlallisuus lienee luonut häneen tutkijamahdin:

kylmä puoliso ei kyennyt häneltä salaamaan tapahtunutta pakoretkeä.

Rouvan hämmästykseksi tämä uutinen vaikutti häneen kerrassaan

sähköittävästi.

"Mitä -- Betty -- siis sittenkin onnistunut kepponen? Eläköön! Hän on

oikea isänsä tyttö! Hän ei ollutkaan helposti otettavissa! Hän tiesi,

että hänen oma isänsä oli valinnut hänelle juuri sen miehen! Ja hän,

minun mieheni, vannoi pääsevänsä pelissä voitolle! Hyvä, hyvä! Peli

myöty! Eläköön!"

Squire oli puhuessaan vähin erin kohottautunut istumaan ja painui

nyt uupuneena takaisin. Sitten hän ei enää sanonut sanaakaan. Ennen

aamunkoittoa hän kuoli. Kansan kesken puhuttiin, ettei seudun

vallasväen keskuudessa ollut vuosiin sattunut niin surkeata loppua.

* * * * *

Nyt palaan siihen hetkeen, jolloin Betty karkasi kotoaan rakastajansa

mukana. He lähtivät puistosta pimeän itäisen portin kautta kulkien ja

tulivat pian senjälkeen syrjäiselle vanhalle roomalaistielle, jolla

nykyään on nimenä Long-Ash Lane.

Nuoria ja kokemattomia kun olivat, alkoivat he jo hieman epäillä

yrityksensä onnistumista. Senvuoksi he ratsastivat melkein

äänettöminä, kunnes saapuivat pieneen majataloon, jonka ovet

olivat vielä avoinna. Betty, joka oli koko ajan pidellyt kiinni

rakastajastaan, mielessään ankara määrä pahoja aavistuksia, tunsi

hirveätä pahoinvointia ja pyysi päästä alas.

Niinpä he astuivat uupuneen ratsun selästä ja heille osoitettiin

pieni pimeä huone, jossa he seisoivat vierekkäin hämillään kuten

pakolaiset ainakin. Huoneeseen tuotiin kynttilä, ja heidän jäätyään

kahdenkesken Betty riisui yltään viitan. Tuskin oli nuori Phelipson

nähnyt hänen kasvonsa, kun hän säikähtyneenä huudahti:

"Hyvä Jumala, sinä sairastut rokkoon!"

"Oh -- minä olin unohtanut!" sopersi Betty. Sitten hän kertoi, miten

hän viikkoa aikaisemmin, kuullessaan miehensä olevan tulossa, oli

yrittänyt hankkia tartunnan pitääkseen hänet siten loitolla. Aina

tähän hetkeen saakka hän oli luullut yrityksensä epäonnistuneen.

Kuumeisen tilansa hän oli otaksunut johtuvan vallitsevasta

sielullisesta jännityksestä.

Havainto teki kerrassaan valtavan vaikutuksen nuoreen Phelipsoniin.

Moni karskimpikaan mies ei olisi koetta kestänyt, ja hän oli vain

hieman tyttöä vanhempi. "Ja sinä olet pitänyt minusta kiinni koko

ajan!" huudahti hän. "Ajattelehan, jos se käy pahemmaksi ja me

sairastumme molemmin, mitä silloin teemme? Sinä tulet näyttämään

hirveältä pari kuukautta, Betty, Betty parka!"

Kauhuissaan hän yritti nauraa, mutta nauru loppui lyhyeen. Betty oli

jo pikemmin täysi nainen kuin lapsi ja arvasi hänen tunteensa.

"Yrittäessäni karkoittaa hänet karkoitan siis sinutkin?" virkkoi

hän valittaen. "Inhoatko minua senvuoksi, että muutun rumaksi ja

sairaaksi?"

"En -- en tietenkään!" sanoi nuorukainen rauhoitellen. "Mutta minä

-- minä ajattelen, ettemme menettele aivan oikein. Näetkö, rakas

Betty, jos et olisi naimisissa, niin asian laita olisi toisin. Totta

kyllä, ettet sinä ole rehellisellä tavalla joutunut hänen vaimokseen,

mutta laki on laki etkä sinä voi tulla omakseni niin kauan kuin

hän on elossa. Ja koska tuo hirveä tauti on nyt alkamassa, niin

olisi kenties parasta, jos sallisit minun viedä sinut kotiin ja --

kiipeisimme ikkunasta takaisin."

"_Sellaistako_ sinun rakkautesi on?" kysyi Betty moittien. "Vaikka

sinä sairastuisit ruttoon ja muuttuisit rumaksi kuin peikko, en minä

-- --"

"Ei, ei, sinä erehdyt, autuuteni nimessä!" Mutta Betty oli jo sydän

kurkussa kietoutunut viittaansa ja lähtenyt huoneesta. Hevonen seisoi

siellä yhä. Hän nousi portailta satulaan ja sanoi Phelipsonille,

joka oli seurannut häntä: "Älä tule lähelleni, Charley, vaan taluta

hevosta, jottet saa tartuntaa kotimatkalla, ellet jo ole sitä saanut.

Se mikä sinut karkoittaa, kyennee toki pitämään hänetkin loitolla.

Nyt eteenpäin!"

Nuori mies ei vastustellut, ja niin he kulkivat takaisin samaa tietä,

jota olivat tulleet, Betty vuodattaen katkeria kyyneleitä sen koston

vuoksi, jonka hän oli itselleen aiheuttanut, sillä vaikka hän olikin

moittinut Phelipsonia, oli hän sittenkin kyllin ylpeä ollakseen

häntä sydämessään syyttämättä siitä, että hänen rakkautensa oli

osoittautunut niin pinnalliseksi. Puistossa hevonen pysähdytettiin,

ja he vaelsivat vaieten nurmikon poikki niiden pensaiden luo, joiden

alla tikapuut olivat piilossa.

"Oletko hyvä ja nostat ne pystyyn?" kysyi Betty synkkänä.

Nuorukainen nosti tikapuut sanaakaan sanomatta. Kun tyttö lähestyi

lähteäkseen kiipeemään, sanoi hän: "Hyvästi, Betty!"

"Hyvästi", vastasi Betty vaistomaisesti kääntäen kasvonsa häneen

päin. Nuorukainen väisti suudelmaa, ja Betty horjahti taaksepäin

ikäänkuin kirvelevästä iskusta. Hän kiipesi niin nopeasti, että

nuorukainen tuskin ehti seurata ja varjella häntä putoamasta.

"Pyydä äitiäsi heti kutsumaan tohtoria!" virkkoi nuorukainen

huolestuneesti.

Betty astui sisään taakseen katsahtamatta. Nuori mies laskeutui alas,

nosti pois tikapuut ja meni menojaan.

Päästyään huoneeseensa Betty heittäytyi vuoteeseensa ja purskahti

itkemään. Hän ei tahtonut myöntää rakastajansa käyttäytyneen

moitittavasti, mutta hän oivalsi nyt, miten ajattelemattomasta hän

itse oli menetellyt edellisellä viikolla. Kukaan ei ollut kuullut

hänen tulevan, ja hän oli sekä ruumiillisesti että henkisesti liian

uupunut voidakseen ajatella lääkärinapua. Tunnin kuluttua hän oli

vieläkin sairaampi, todella sairas, ja kun vastoin tavallisuutta ei

kukaan tullut huoneeseen makuullemenoaikaan, katsahti hän oveen.

Näkyi, että lukko oli väkisin riistetty irti, ja se seikka vei

häneltä halun kutsua palvelijaa. Hän avasi varovasti oven ja hiipi

portaita alas.

Vastaanotto-ruokasaliksi nimitetyssä huoneessa Betty kovin hämmästyi

nähdessään vieraan miehen, joka oli juuri lopettamassa ateriaansa.

Äitiä ei näkynyt enempää kuin ketään palvelijoistakaan. Betty kääntyi

ja tunsi miehensä.

"Missä on äiti?" kysyi hän ilman minkäänlaista johdantoa.

"Matkustanut isänne luo. Onko -- --" Hän keskeytti, säikähtäneenä.

"On, Sir. Tämä täpläinen olento on teidän vaimonne. Minä olen tehnyt

sen, jotta saisin teidät pysymään loitolla!"

Reynard oli kuusitoista vuotta vanhempi ja kyllin iäkäs voidakseen

tuntea myötätuntoa häntä kohtaan. "Lapsi parkani, teidän täytyy heti

mennä makuulle! Älkää peljätkö, minä kannan teidät ylikertaan ja

lähetän heti hakemaan lääkäriä."

"Oh, te ette tiedä, millainen minä olen", huudahti hän. "Minulla on

ollut rakastaja, mutta hän on mennyt. Minä en häntä hylännyt. Hän

hylkäsi minut, ei tahtonut suudella minua, kun olin sairas, vaikka

minä toivoin hänen suutelevan!"

"Eikö tahtonut? Olipa hän raukka miehekseen. Betty, minä en ole

suudellut teitä senjälkeen kun kahdentoista ja puolen vuoden ikäisenä

seisoitte pikku vaimonani vieressäni! Saanko nyt teitä suudella?"

Vaikka Betty ei suinkaan erikoisesti välittänyt hänen suutelostaan,

oli hänessä kumminkin niin paljon Schillerin Kunigundaa, ettei hän

kieltäytynyt suostumasta uskaliaaseen pyyntöön. "Jos tohditte, Sir,

niin miksei!" sanoi hän. "Mutta ajatelkaa, että voitte menettää

henkenne!"

Reynard meni hänen luokseen, suuteli häntä suulle ja sanoi: "Toivon

toiste lisää!"

Betty pudisti päätään ja vetäytyi nopeasti pois, vaikka Reynardin

rohkeus häntä salaa miellytti. Mielenliikutus oli pitänyt häntä

vireessä kuluneiden muutaman minuutin ajan, mutta nyt hän tuskin

jaksoi siirtyä huoneeseensa. Hänen miehensä kutsui palvelijoita ja

lähti itse hakemaan lääkäriä.

Seuraavana aamuna Reynard odotti, kunnes sai tohtorilta kuulla, että

Bettyn sairaus oli varsin lievää laatua, ja lähtiessään hän kirjoitti

Bettylle seuraavaa:

"Nyt minun on mentävä. Minä lupasin Äidillenne, etten vielä kävisi

Teitä tapaamassa ja hän voi suuttua, jos löytää minut täältä.

Luvatkaa, että saan nähdä Teidät kohta kun olette terve!"

Oman aikansa miesten joukossa oli Reynard kykenevin ratkaisemaan

syntyneen vaikean pulman. Hän oli kekseliäs, teräväjärkinen,

hienokäytöksinen mies, ajattelija, joka oivalsi, että elämän ainoa

muuttumaton ominaisuus on sen muuttuvaisuus, ja oli sitä mieltä,

että niin kauan kuin nainen elää, ei ole mitään lopullista hänen

intohimoisimmissakaan suuntautumisissaan. Vuoden kuluttua saattoi

hänen pikku vaimonsa äskeinen hullautuminen olla hänelle itselleen

kerrassaan vastenmielinen. Muutamassa vuodessa vaihtui hänen

ruumiinsakin toiseksi -- niin opetti tiede; -- ja hänen sielunsa,

joka oli paljoa muuttuvampi, voi vaihtua yhden vuoden aikana. Betty

oli hänen, ja tärkeätä oli vain keksiä ne keinot, joiden avulla

muodonmuutos oli toteutettavissa.

Painettuaan kiinni miehensä silmät mrs Dornell palasi päivän

kuluessa kartanoonsa. Hän tunsi todellista mielenkevennystä

löytäessään Bettyn kotoa, vaikkakin vuoteesta ja sairaana. Tauti

kulki muuten säännönmukaista kulkuansa, ja ajan tullen Betty

alkoi toipua joutumatta kärsimään mitään vaikeampia seurauksia

ajattelemattomuudestaan. Ainoiksi jäljiksi jäi pari pienoista arpea,

toinen korvan vieressä, toinen leuassa.

Squire Dornellin ruumista ei tuotu King's-Hintockiin, sillä hän oli

ilmaissut toivovansa, että hänet haudattaisiin sinne, missä hän oli

syntynyt ja ennen naimisiinmenoaan elänyt. Vaikka mrs Dornell ei

ollutkaan miehensä eläessä ilmaissut mitään erikoista kiintymystä,

heräsi hän, kuten useat muutkin lesket, heti kuolemantapauksen

jälkeen elävästi tajuamaan aviomiehensä monia hyviä ominaisuuksia

ja ryhtyi innokkaasti kannattamaan vainajan mielipidettä, jonka

mukaan Bettyn ja Reynardin liitto oli siirrettävä tuonnemmaksi.

Mies parkani, miten oikeassa hän olikaan -- ja miten väärässä minä!

Kahdeksantoista vuoden ikä oli epäilemättä vähin vaatimus, mikä

Reynardille oli asetettava -- ei, sekin oli liian varhaista! Aivan

liian varhaista!

Hänestä oli niin tärkeätä tässä suhteessa kunnioittaa miesvainajansa

tunteita, että hän kirjoitti vävylleen kirjeen, jossa ilmoitti Bettyn

jäävän kotiin yhdeksänteentoista syntymäpäiväänsä saakka, osaksi

siitä syystä, että hän suri isänsä kuolemaa, osaksi isän ilmaisemien

toivomusten takia.

Stephen Reynardia kenties olisi aikaisemmin voitu jossakin määrin

moittia käyttäytymisestään naimisasiassa; nyt hän pikemmin

ansaitsi sääliä. Ensinnä Bettyn itsepintaisuus, nyt hänen äitinsä

katumuksellinen mielenmuutos; se totisesti riitti saamaan suunniltaan

kenen tahansa. Niinpä hän kirjoitti leskelle sellaiseen sävyyn,

että näiden ennen hyvien ystävien välit alkoivat käydä hieman

kylmemmiksi. Mutta koska hän tiesi, että hänen oli vaimo voitettava,

eikä vaadittava ja että Phelipsonit olivat lähettäneet poikansa

merille, päätti hän taipua eräisiin myönnytyksiin, palata Lontooseen

ja pysytellä kokonaan loitolla Bettystä ja hänen äidistään, jotka

jäivät maalle. Kaupungissa häntä lievästi ahdisti tauti, jonka

hän oli saanut Bettyä suudellessaan. Kirjeissään hän kumminkin

varoi huomauttamasta, että sairaus oli lievää laatua, joten Betty

pakostakin sääli häntä ja joutui puolestaan kirjoittamaan melkoista

ystävällisemmin kuin sitä ennen.

Kokemansa vastustuksen vuoksi Reynard oli vähitellen todella oppinut

rakastamaan Bettyä -- omalla lempeällä, tyynellä ja luotettavalla

tavallaan, sillä tavalla, joka kenties ajan pitkään on parhaiten

omansa tekemään naisen avioliitossa onnelliseksi, joskaan ei ylen

autuaaksi. Oli perin kiusallista, että mrs Dornell niin liioitellen

noudatti miehensä lausumaa toivomusta, mutta hän ei halunnut ryhtyä

avoimesti sitä rikkomaan. Hän kirjoitti Bettylle helliä kirjeitä

ja ilmoitti pian, että hänellä oli pieni yllätys hänen varalleen.

Salaisuus oli se, että kuningas oli suvainnut erään sukulaisen kautta

ilmoittaa aikovansa tarjota hänelle paroonin arvonimen. Miellyttääkö

Bettyä nimi Ivell? Sitäpaitsi oli hänellä aihetta otaksua, että

arvo muutaman vuoden kuluttua vaihtuisi kreivin arvoon, jota varten

Wessexin nimi tuntui hänestä perin sopivalta, koska suuri osa heidän

tiluksiaan sijaitsi mainitussa piirissä. Niinpä hän nyt pyysi saada

kolmannen kerran tarjota sydämensä lady Ivellille, tulevalle Wessexin

kreivittärelle.

Hän ei lisännyt, vaikka olisi voinut sen tehdä, kuinka suuressa

määrin tämän toivotun päämäärän saavuttamista olivat edistäneet

King's-Hintockissa ja muualla sijaitsevat suuret tilukset, jotka

kuuluivat perintöosana Bettylle ja hänen jälkeensä hänen lapsilleen.

En voi sanoa, missä määrin nuo luvassaolevat arvonimet vaikuttivat

Bettyn tunteisiin, sillä hän kuului niihin sulkeutuneisiin

luonteisin, jotka eivät milloinkaan ilmaise toisille sydämensä

sisimpiä aivoituksia. Joka tapauksessa on varmaa, ettei hän ollut

osannut sellaista kunniaa odottaa. Ei käynyt myöskään kieltäminen,

että Stephen oli osoittanut hänelle suurta ystävällisyyttä,

suvaitsevaisuutta, jopa jalomielisyyttäkin antaessaan anteeksi

ohimenevän kiintymyksen, jota hän olisi voinut täydellä syyllä

paheksua, olkoonpa että myönnettiinkin julmaksi se menettely, jonka

nojalla Betty oli joutunut naimisiin ennenkuin kykeni tajuamaan siitä

johtuvia seurauksia.

Surren ja katuen sitä rakkaudetonta elämää, jota oli elänyt karhean

mutta avosydämisen aviopuolisonsa keralla mrs Dornell teki nyt

miehensä jokaisesta päähänpistosta uskonkappaleen ja oli yhä sillä

kannalla, ettei vävy saanut asettua asumaan Bettyn kanssa ennenkuin

isän kuolemasta oli kulunut vähintään vuosi, jolloin tyttö ei

vieläkään olisi yhdeksäntoista vuoden ikäinen. Siihen mentäessä

Stephenin oli tyydyttävä kirjeenvaihtoon.

"Hän joutuu odottamaan aika kauan", sanoi Betty eräänä päivänä.

"Mitä?" huudahti äiti. "_Sinäkö_ sen sanoit? Etkö välitä enempää

rakkaan isäsi -- --"

"Tietysti se on aivan oikein", virkkoi Betty, "en tahdo sitä kieltää.

Minä vain ajattelin, että -- että -- --"

Määrätyn odotusajan pitkinä hitaina kuukausina äiti harjoitti

huolellisesti Bettyä hänen tuleviin velvollisuuksiinsa. Antaen nyt

täyden arvon rakkaan vainajansa monille hyveille hän korjautti

King's-Hintockin kirkon ja perusti hyväntekeväisyysyhdistyksiä

kaikkiin sennimisiin kyliin, hamaan Little-Hintockiin asti, joka oli

useitten peninkulmien päässä.

Mrs Dornellin valvoessa näitä töitä, varsinkin kirkonrakennusta, oli

hänellä tyttärensä Betty alinomaisena seuralaisenaan, ja tämä puuha

epäilemättä vaikutti tyynnyttävästi nuoreen mieleen. Betty oli äkkiä

kehittynyt lapsesta naiseksi, ja hänen mietteliäissä kasvoissaan oli

tuskin jälkeäkään siitä tyttösestä, jolla vuosi sitten ei näyttänyt

olevan käsitystäkään mistään vastuunalaisuudesta. Niin kului aika,

kunnes Squire oli levännyt kohta vuoden hautaholvissaan. Silloin

tiedusteli kärsivällinen Reynard kirjeessään mrs Dornellilta, eikö

hänen jo pian sallittaisi saapua. Hän ei tahtonut viedä Bettyä pois,

jos äidistä tuntui liian yksinäiseltä elää ilman häntä, vaan halusi

asua toistaiseksi heidän kanssaan King's-Hintockissa.

Ennenkuin leski oli ehtinyt vastaamaan tätä kirjettä, osui hänen

katseensa eräänä päivänä tyttäreen, joka käyskeli eteläisellä

pengermällä paljain päin ja ilman viittaa. Hänen vartalonsa oli

omituisesti muuttanut muotoaan. Mrs Dornell kutsui hänet sisään ja

kysyi heti: "Oletko tavannut miestäsi isäsi kuoleman jälkeen?"

"Olen, äiti", vastasi Betty punastuen.

"Mitä -- vastoin minun ja rakkaan isäsi tahtoa! Tottelemattomuutesi

hämmästyttää minua!"

"Mutta isähän sanoi kahdeksantoista; sinä tahdoit siirtää sen paljoa

kauemmaksi --"

"Tietysti, pitäen silmällä sinun etuasi! Milloin olet hänet tavannut?"

"Kirjeissään hän sanoi, että minä kuulun hänelle ja ettei haittaisi

mitään, jos kohtaisimme toisemme kenenkään tietämättä. Ja ettei minun

pitänyt loukata sinun tunteitasi puhumalla asiasta sinulle."

"Entä sitten?"

"Sitten minä matkustin Casterbridge'iin sill'aikaa kun sinä olit

Lontoossa, noin viisi kuukautta sitten -- --"

"Ja tapasit hänet siellä? Milloin sitten palasit?"

"Äiti hyvä, oli kovin myöhä, ja hän sanoi olevan parasta palata

kotiin vasta seuraavana päivänä, kun tiet olivat niin huonossa

kunnossa: ja koska sinäkään et ollut kotona -- --"

"En halua kuunnella enempää! Tällä tavalla sinä siis kunnioitat isäsi

muistoa", huokaili leski. "Milloin kohtasit hänet viimeksi?"

"Oh -- vain pari viikkoa sitten."

"Pari viikkoa sitten! Montako kertaa olet kaikkiaan hänet kohdannut?"

"Saat uskoa, äiti, että tusinan verta riittää."

"Tusinan verta! Ja vasta kahdeksantoista ja puolen vuoden ikäinen!"

"Kaksi kertaa tapasimme toisemme sattumalta", selitteli Betty.

"Kerran Abbot's-Cernelissä ja toisen kerran Punaisessa Jalopeurassa

Melchesterissä."

"Sinä kavala tyttö ", huudahti mrs Dornell. "Sinä tulit poikenneeksi

Punaiseen Jalopeuraan minun odottaessani Valkoisessa Hirvessä! Nyt

muistan -- sinä tulit kotiin puolenyön aikaan ja sanoit katselleesi

tuomiokirkkoa kuutamossa."

"Äiti hyvä, niin oli todellakin laita. Minä vain menin myöhemmin

hänen kanssaan Punaiseen Jalopeuraan."

"Voi Betty, Betty! Että oman lapseni piti minua näin pettää

leskeyteni päivinä!"

Mrs Dornell huokasi: "Minulla ei ole muuta sanottavaa kuin että alat

mitä pikimmin asua yhdessä miehesi kanssa", virkkoi hän. "Käydä

tuolla tavoin ja näytellä nuorta tyttöä -- minua hävettää, kun

katselen sinua!"

Hän kirjoitti heti Stephen Reynardille: "Minä pesen käteni, mitä

teidän välisiinne asioihin tulee, mutta neuvon teitä yhtymään

_julkisesti_ niin pian kuin suinkin -- jos haluatte välttää hälinää."

Hän saapui, ei kumminkaan ennen kuin luvattu arvonimi oli saatuna ja

hän voi nimittää Bettyä "My Lady".

Myöhemmin väitettiin, että he elivät yhdessä hyvin onnellisina. Miten

lieneekään, varmaa ainakin on, että heille karttui lapsia koko joukko

ja että Bettystä aikanaan tuli Wessexin ensimmäinen kreivitär, kuten

Reynard oli ennustanut.

Sitä pientä valkoista pukua, jota Betty oli kantanut vihkiäisissään

kahdentoista vuoden iällä, säilytettiin pyhäin esineiden joukossa

King's-Hintockin kartanossa, jossa halukkaat vieläkin voivat sen

nähdä. Se on liikuttava, kellastunut todiste siitä, miten vähän

siihen aikaan välitettiin viattoman lapsen onnesta ja miten suurta

onnettomuutta siten voitiin aiheuttaa, joskaan tässä tapauksessa ei

sattunut niin käymään.

Kreivin kuoltua Betty laati hänelle hautakirjoituksen, jossa hän

ylisti vainajaa miesten, isien ja ystävien parhaaksi ja nimitti

itseänsä hänen lohduttomaksi leskekseen.

Sellainen on nainen; tai sanoakseni paremmin -- sillä ei ole syytä

loukata liian yleisillä väitteillä -- sellainen oli Betty Dornell.

* * * * *

Ylläoleva tarina osaksi kerrottiin, osaksi luettiin paperista eräässä

Wessexin Luonnontieteellisen ja Historiallisen Seuran kokouksessa

muodottomia perhosia, kivettyneitä härjänsarvia, esihistoriallisia

ateriatunkioita ja muuta samantapaista koskevien, jäsenten vakavaa

huomiota tavallisesti vaativien esitysten asemesta.

Mainittu seura oli luonteeltaan vapaamielinen, kansanvaltainen.

Toisin ei voinut ollakaan laita siinä osassa Englantia, jossa se

toimi rakkaassa, viehättävässä Wessexissä, jonka järkkymättömät

dynastiat ovat vasta äskettäin alkaneet tuntea uuden, ulkoapäin

tunkeutuvan hengen aikaansaamaa häiriötä, kuten Hesekielille näyssä

ilmestynyt autio laakso, jonka kuivuneet luut alkoivat liikkua --

Wessex, jossa kunnianarvoisat maanviljelijät, liikemiehet, papit,

asianajajat ja muut hyvät ihmiset yhä vieläkin yhdestä suusta

kiittävät Herraa, joka on luonut tämän mahdollisimman parhaan

maailman.

Puheenaoleva kokous, joka oli suunniteltu kaksipäiväiseksi, oli

avattu sen kaupungin museossa, jonka rakennuksiin ja ympäristöön

jäsenten oli määrä tutustua. Välipala oli vast'ikään nautittu ja

oltiin juuri lähdössä iltapäiväkävelylle, kun alkoi itsepintaisesti

sadella. Poutaa odotellessaan kokouksen osanottajat alkoivat väristä

vilusta, vaikka olikin vasta syksy. Niinpä sytytettiin takkavalkea,

joka loi lempeätä valoansa vernissattuihin pääkalloihin, uurniin,

penaatteihin, marmorilevyihin, pukuihin, rengashaarniskoihin,

aseisiin ja messukirjoihin ja elähdytti kivettynyttä ichtyosaurusta

ja iguanodonia. Täytettyjen lintujen kuolleet silmät -- olentojen,

joita sellaisista kokoelmista ei milloinkaan puutu, vaikka ne

jatkuvan surmaamisen vuoksi ovat luonnosta melkein sukupuuttoon

hävinneet -- välkähtivät niinkuin ne olivat välkähtäneet auringon

noustessa sinä kohtalokkaana aamuna, jolloin paula kiertyi

linnun jalkaan. Silloin veti paikallishistorioitsija esiin

käsikirjotuksensa, jonka hän sanoi laatineensa pitäen silmällä

mahdollista julkaisemista. Kertomuksen päätyttyä puhuja lausui

toivovansa, että ruma sää ja tieteellisempäin esitelmäin puute

puolustaa aiheen sopimattomuutta.

Useat jäsenet huomauttivat, ettei rajuilmaa piileksivän seuran

sopinut olla nirso ja että he kaikki olivat erittäin kiitollisia

siitä omituisesta, kreivikunnan perhekronikkaan kuuluvasta luvusta,

jonka olivat kuulleet.

Puheenjohtaja katseli synkkänä ulkosalla yhä riehuvaa sadesäätä ja

keskeytti lyhyen vaitiolon huomauttamalla että vaikka seuran jäsenet

olivat koolla, ei kumminkaan ollut lainkaan todennäköistä, että he

voisivat käydä tutustumassa niihin mielenkiintoisiin asioihin, jotka

oli mainittu ohjelmassa.

Rahastonhoitaja huomautti, että heillä oli ainakin katto päänsä

päällä ja vielä toinen päivä käytettävänään.

Eräs hentomielinen jäsen, joka istui takakenossa tuolissaan, selitti

ettei häntä ollenkaan huvittanut lähteä ulos ja ettei mikään olisi

hänelle niin mieluista kuin saada kuulla toinenkin kreivikunnan

kronikkaan kuuluva tarina, kerrottiinpa se sitten käsikirjoituksen

varassa tai ilman sitä.

Eversti lisäsi, että toisenkin tarinan aiheen pitäisi olla jokin

ylhäinen nainen. Sen kuultuaan huudahti eräs herrasmies, joka

tunnettiin keikarin nimellä: "Hyvä, hyvä!"

Vaikka puhujat olivatkin vain laskeneet leikkiä, huomautti eräs

läsnäoleva rovasti, ettei aineksesta ollut puutetta. Lukuisia

tarinoita oli olemassa ylhäisistä naisista, jotka menneinä aikoina

olivat mainehikkaita tässä osassa Englantia ja joiden teot ja

intohimot nyt enimmältä osalta lepäsivät lyhyen hautakirjoituksen tai

kuivan sukupuumerkinnän alla.

Eräs toinen jäsen, vanha tohtori, hieman karski, mutta

seuraarakastava mies, yhtyi täydellisesti edellisen puhujan

mielipiteeseen ja oli varma siitä, että kunnianarvoisan rovastin

muistissa oli yltäkyllin sellaisia tarinoita kauniista naisista,

heidän rakkaudestaan ja vihastaan, heidän iloistaan ja suruistaan,

heidän kauneudestaan ja kohtaloistaan.

Rovasti oli hieman hämillään ja vastasi torjuen, että heidän

ystävänsä lääkäri, joka itse oli lääkärin poika, oli varmaan ehtinyt

toimessaan nähdä ja kuulla paljon, joten hän epäilemättä oli jäsenten

joukossa kaikkein perehtynein sellaiseen vanhaan tietoon.

Kirjatoukka, eversti, historioitsija, varapuheenjohtaja, suntio,

molemmat apulaispapit, herrasmies-liikemies, hentomielinen

jäsen, punakka mallasmestari, hiljainen herrasmies, mies hyvästä

perheestä, keikari ja useat muut yhtyivät täysin kannattamaan

ja pyysivät häntä palauttamaan mieleensä jotakin sentapaista.

Vanha tohtori virkkoi, että vaikka hän olikin kaikkein vähimmin

odottanut sellaista ehdotusta Mid-Wessexin Luonnontieteellisen

ja Historiallis-muinaistieteellisen seuran kokouksessa, ei hän

kumminkaan tahtonut kieltäytyä; rovasti puolestaan lupasi esiintyä

hänen jälkeensä. Tohtori mietti hetkisen ja päätti sitten kertoa

tarinan eräästä Barbara-nimisestä ylhäisestä naisesta, joka oli

elänyt viime vuosisadan lopulla. Puhuja pyysi ennakolta anteeksi,

että hänen esitelmänsä kenties muodostuisi liian ammatilliseksi.

Kuullessaan anteeksipyynnön punakka mallasmestari vilkutti

merkitsevästi keikarille, ja sitten aloitti tohtori esityksensä.

2.