Thomas Hardy syntyi vuonna 1840 Upper Bockhamptonissa, pienessä
kylässä lähellä Dorchesteria, -- samaa kaupunkia, missä hän
nyt on jo joitakin vuosikymmeniä asunut omassa talossaan.
Hän aloitti uransa arkkitehtina ja sai vuonna 1863 palkinnon
arkkitehtuuripiirustuksista sekä kultamitalin kirjoitelmasta
"Tiili- ja terrakotta-arkkitehtuurista". Varhaisin hänen painetuista
julkaisuistaan on "Chamber's Journal'issa" v. 1865 ilmestynyt pieni
kirjoitus "Miten rakensin itselleni talon". Vasta vuonna 1871,
31-vuotiaana, hän esiintyy kirjailijana. Esikoisteosta, romaania
"Desperate Remedies", seurasi jo sen jälkeisenä vuonna rahvaankuvaus
"Under the Greenwood Tree. A rural painting of the Dutch School".
Vuonna 1874 julkaisemallaan teoksella "Far from the Madding Crowd"
saavutti hän yhä vieläkin kiistämättömän arvoasemansa kirjailijana,
joka George Meredithin rinnalla mainitaan ensimmäisenä Englannin
kirjallisuudessa. Hänen tuotantonsa huippukohtia ovat romaanit "The
Return of the Native" (1878), "The Major of Casterbridge" (1886),
"The Woodlanders" (1887), "Tess of the d'Urbervilles" (1891), "Jude
the Obscure" (1895), sekä novellikokoelmat "A Group of Noble Dames"
(1891) ja "Life's Little Ironies" (1894). Hän on myöskin julkaissut
neljä runonidosta sekä maailmanhistoriallisen, Napoleonin aikaa
käsittelevän draaman "The Dynasts."
Thomas Hardyn nimi ei ole outo Suomen yleisölle. Aikaisemmin on
suomeksi käännetty hänen romaaneistaan se, joka Englannissa on
herättänyt enimmän huomiota. Ja tämä romaani on tarjonnut hyvän
tilaisuuden tutustua hänen kirjallisen tuotantonsa eri puoliin. Ne,
jotka ovat lukeneet "Tessin tarinan", kohtaavat kuitenkin näissä
nyt suomennetuissa kertomuksissa aivan toista kuin odottavat.
Vaikka "Ylhäisiä naisia" ilmestyi vain vuotta ennen kuin "Tess"
näki päivänvalon, on novellivalikoimassa tuskin hiventäkään suuren
romaanin synkkää vakavuutta. Käsittelytapansa samoin kuin aiheiden
puolesta nämä kirpeät herraskartanotarinat eroavat kirjailijan
raskaista talonpoikaisromaaneista. Mutta "Ylhäisiä naisia" ei silti
ole mikään poikkeus Hardyn muusta tuotannosta. Se liittyy aiheensa
puolesta välittömästi hänen muihin teoksiinsa, tai paremminkin, sillä
on oikeutettu paikkansa niiden muodostamassa sikermässä.
Hardyn romaaneilla ja novelleilla on nimittäin, niin sisäisesti
erilaisia kuin ne muuten voivatkin olla, eräänlaista ulkonaista
yhteyttä keskenään. Hänen teoksiensa uusimmassa painoksessa onkin
kaikkien nidosten yhteisenä yläotsakkeena "The Wessex Novels".
Kirjailija on tällä itse tahtonut ilmaista, että hänen runoutensa
aina liikkuu määrätyllä ja tarkoin rajoitetulla alueella. Hän on
valinnut itselleen pienoisen maan, jolle on antanut oman nimensä ja
joka hänen kauttaan on päässyt kirjalliseen maantietoon.
Hardyn Wessex, "Hardyn maa" -- jonka rajat eivät suinkaan ole samat
kuin vanhan Länsi-Saksin kuningaskunnan -- ei ole laajuudeltaan
suuri, sillä se käsittää vain pienen osan Etelä-Englantia. Mutta tämä
pieni maakunta, jossa Hardy on kasvanut ja jossa hän on viettänyt
suurimman osan elämäänsä, on niin täydelleen hänen omansa, että
hän tuntee sen alueella jokaisen tien ja jokaisen kyläpahasen. Hän
kuvaa ainoastaan sellaisia paikkoja, joissa hän on itse käynyt, ja
senlaatuisia ihmisiä, joihin hän on itse tutustunut. Kansan tavat
ja seutujen perintätarut ovat antaneet hänelle kertomusten aiheita.
Samoin kuin hän teoksissa "Far from the Madding Crowd", "The Return
of the Native" ja "Tessin tarinassa" on kuvannut Wessexin alempien
luokkien elämää, on hän "Ylhäisissä naisissa" käsitellyt seudun
vanhoja taruja, jotka kertovat Wessexin ikivanhojen herraskartanoiden
elämästä. Kummassakin tapauksessa on mielenkiintoista verrata
toisiinsa kaunokirjallista tuotetta ja sitä, mitä tiedetään sitä
vastaavasta todellisuudesta.
* * * * *
Ei ole merkitystä vailla se, että "Hardyn maa" on saanut nimen,
jota ei enää tavata maantieteellisissä nimistöissä. "Wessexin
romaanit" eivät tosin ole historiallisia romaaneja. Mutta ne eivät
myöskään, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, ole uudenaikaisia,
saati sitten nykypäivien ajankuvauksia. Silloinkin, kun aihe on
saatu nykyaikaisesta elämästä, tapahtuu toiminta ympäristössä,
jonka nykyaikainen kehitys on jättänyt verraten koskemattomaksi.
Vakinaisen, piintyneen maalaisen tavoin, jonka jatkuvaisuuden aisti
on hyvin kehittynyt, asettaa Hardy aina nykyisen menneen yhteyteen.
Hänen kotiseudullaan olevilla muistomerkeillä roomalaisten ja heidän
edeltäjiensä ajoilta on siten tärkeä sija hänen kuvauksissaan. -- On
luonteenomaista, mainitaksemme vain yhden esimerkin, että hän antaa
"Tessin" viimeisen suuren kohtauksen tapahtua lähellä Stonehenge'iä,
Englannin vanhinta esihistoriallista muistomerkkiä. -- Samalla
tavoin hän on muissa romaaneissaan ja novelleissaan halukkaasti
kuvaillut vanhoja hautakumpuja, raunioita ja muistokiviä. Ja enemmän
kuin mihinkään muuhun hän kiinnittää huomiota arkkitektonisiin
muistomerkkeihin, sarkofageihin, lasimaalauksiin, kirkkoveistoksiin
y.m. Nuoruudessaan, jolloin hän arkkitehdin apulaisena matkusteli
kylästä kylään vanhoja kirkkoja kuntoonpanemassa, oli hänellä hyvä
tilaisuus oppia tuntemaan nämä muinaisten aikojen jäännökset. Ja
hänen ammattitoimensa oli johtanut, ettemme sanoisi pakottanut,
hänet tutustumaan historiallisiin todistuskappaleisiin, joita
kätkeytyy vanhoihin muistotauluihin, hautakirjoituksiin ja
lasimaalausten lauselmiin. Siksi ei olekaan ihme, että hän
romaaneissaan ja novelleissaan sekä kuvailee paikat topografisen
tarkasti että selvittelee perhetarinoita asiantuntevasti kuin seudun
historioitsija. Tämä kirjailijan "kotiseutututkimusharrastus",
joka -- usein pitkien asiasta poikkeavien kuvausten muodossa --
tuntuu kaikissa hänen teoksissaan, ei esiinny missään niin selvästi
kuin "Ylhäisissä naisissa". Antamalla erään "Luonnontieteellisen
ja Historiallisen seuran" jäsenten kertoa keskustelusävyssä nämä
kymmenen kertomusta ja liittämällä välilehdiksi näiden kertojain
keskeisiä lyhyitä keskusteluja hän on saanut täyden vapauden
esittää ainettaan laveasti joka taholta. Pieni novellisikermä on
täten saanut romanttisen herraskartanotarinan luonteen, tarinan,
jonka kommentaareina on suorastaan pieniä sukuhistoriallisia ja
maantieteellisiä huomautuksia. Tätä aito paikkakuntahistorian
vaikutelmaa vastustaa vain se, että vanhojen tilojen ja perheiden
nimet usein on muovattu aivan tuntemattomiksi. Mutta tämä seikka
ei ole voinut estää Hardyn ihailijoita ottamasta selville niitä
paikkakunnalla liikkuvia perintätietoja, jotka ovat kertomusten
pohjana. Ja niin tarkoin on tutkittu "Hardyn maata", että nyttemmin
on saatu identifioiduksi suurelta osalta ne henkilöt ja paikat, jotka
mainitaan "Ylhäisissä naisissa".
Niinpä tiedetään, että se "Wessexin kreivitär", jonka kohtaloista
kuulemme ensimmäisessä kertomuksessa, todellisuudessa oli Wellsin
Thomas Hornerin ja Melburyn Susanna Strangways'in tytär. Betty
Dornellin pakomatka nuoren Phelipsonin kera ja ne romanttiset seikat,
jotka liittyvät hänen ja puolison välillä tapahtuvaan sovintoon,
lienevät Hardyn mielikuvituksen luomia. Mutta Bettyn elämän
perustavat kohdat on saatu vanhasta sukutaulusta, joka sanoo, että
Elizabeth Horner, syntynyt v. 1723, meni v. 1736, s.o. 13-vuotiaana,
naimisiin Sir Stephen Foxin, Ilchesterin kreivin kanssa ja että
hän oltuaan neljäkymmentä vuotta avioliitossa eli vielä 16 vuotta
kreivin kuoleman jälkeen. Se hautakirjoitus, jonka Hardyn kertomuksen
sankaritar kaiverruttaa miehensä hautakiveen, on tarkalleen sama
kuin jotkut rivit Ilchesterin kreivin pitkästä epitafista, joka
vielä tänä päivänä on luettavana Melburyn linnankappelissa. Ja
itse Mells Park-kertomuksen Falls-Park -- on komea herraskartano,
jonka omistajina ja asukkaina edelleenkin on "Wessexin ensimmäisen
kreivittären" jälkeläisiä.
Toisen novellin sankarittaren historiallisia vastinetta ei ole helppo
löytää asiakirjoista. Ansaitsee kuitenkin huomauttamista, että
on ollut olemassa Barbara Webb -- Shaftesburyn viidennen kreivin
puoliso --, joka kuoli Firenzessä ja oli antanut elämän yhdelletoista
lapselle, joista vain yksi pääsi täysi-ikäiseksi. Pieni ravintola,
josta Barbara pakeni kauniin rakastajansa seurassa ja jonka luona
hän odotti onnettoman puolisonsa paluuta, on meidän päiviimme saakka
säilyttänyt entisaikaisen luonteensa.
Kertomus, tai oikeammin jutelma "Anna, lady Baxby" on peräisin
pienestä todellisesta episodista suuren kansalaissodan ajoilta.
Sherborne Castlea (Hardyn Sherton Castlea) piirittivät parlamentin
joukot Bedfordin kreivin johtamina. Linnanherra, lordi Digby (Baxby)
oli todellisuudessa samoin kuin kertomuksessakin naimisissa kreivi
Bedfordin sisaren kanssa. Ja jos hänen vaimonsa jonkun aikaa tunsikin
vetovoimaa veljensä puolueeseen päin, oli hän taas piankin yhtä
täydellinen rojalisti kuin kuka muu piiritetyssä linnassa olija
tahansa. Kerrotaan nimittäin, että kun puolustusvoimat olivat
lopussa, tarjouduttiin antautumaan eräillä edullisilla ehdoilla.
Mutta jollei ehtoja hyväksytty, oli lady Digby yksin asettuva
vallille piirittäjien nuolien maalitauluksi. Tämä vaihtoehto kuuluu
ylenmäärin peloittaneen hänen veljeään, joka lakkautti piirityksen
ja vetäytyi joukkoineen sotanäyttämön toiseen osaan. Kuten näkyy, ei
kertomuksen kuvaama perhetunteiden ja poliittisten velvollisuuksien
ristiriita ole Hardyn keksimä, vaikka hän on itse jutelmaan liittänyt
joitakin piirteitä, joita ei ole historiallisessa perintätiedossa.
Kahdeksannessa kertomuksessa Hardy on käsitellyt vanhaa tarinaa
Penelope Darcysta, Riversin kreivittärestä, joka vuoron mukaan
otti miehekseen kaikki kolme kosijaansa. On myöskin otaksuttavaa,
että hän jäljelläoleviin "naisiin" nähden on käyttänyt hyväkseen
suullista perintätietoa, jota ei enää voida todeta eikä oikaista
viittaamalla historiallisiin asiakirjoihin. Varmaa ainakin on,
että hän on kertomuksissaan osannut hyvin tavata sen sävyn, joka
on ominainen vanhoille, sukupolvien ajat suusta suuhun kulkeneille
herraskartanotarinoille. Tuntee usein sen romanttisen ja hivenen
verran fantastisen kaunistelun, jota kansa käyttää kertoessaan
vanhoista ylhäisistä naisista. Tarinoiden viehättävyyteen ei myöskään
vaikuttane vähimmin se, että kauniit herttuattaret ja kreivittäret
on nähty jonkun matkan päästä -- ylpeinä naisina, jotka ratsastavat
korskuvin hevosin läpi maailman, johon eivät pääse kirkonisännät,
maltaantekijät ja hiljaiset maalaisherrat.
* * * * *
Niin paljon kuin Hardy lieneekin verottanut seudun vanhoja
perimätaruja, on kuitenkin kertomusten oleellinen sisältö kotoisin
hänen omasta mielikuvituksestaan. Sukutaulut, hautakirjoitukset
ja kylätarinat ovat tarjonneet joitakin nimiä, tapauksia ja
luonteenomaisia anekdootteja, mutta persoonallisuudet, naiset itse
ja heidän miehensä tai rakastajansa, ovat kirjailijan luomia, ja
niissä näkee selvät alkuperän merkit. Nämä kymmenen naista ovat
tosin keskenään erilaisia, mutta heillä on monta yhteistäkin
luonteenpiirrettä samalla kuin he ovat Hardyn muiden naishahmojen
kaltaisia. He ovat hurmaavia, mutta eivät suinkaan virheettömiä
olentoja, ja heiltä puuttuu tavallisesti juuri ne hyveet, joita
kirjallisen sovinnaisuuden nimenomaan Englannissa on tapana omistaa
nuorelle naiselle. Yhteiskunnalliset velvollisuudet ja perinnäinen
moraali ovat käsitteitä, joita ei heidän ajatuksissaan näy olevan
olemassakaan ja jotka vielä vähemmin voivat vaikuttaa heidän
elämäänsä. Kainoutta ja naisellista vaatimattomuutta korvaamassa
tapaa heissä usein yritteliään uskaliaisuuden. Kaikessa, mikä
koskee rakkautta, he ovat rohkeampia kuin miehet. Mutta he tuntevat
sensijaan voittamatonta pelkoa yhteiskunnallista häväistystä
kohtaan. Ja kun on kysymyksessä oman uhkamielisyyden seurauksien
välttäminen, on näillä "ylhäisillä naisilla" suorastaan hämmästyttävä
kylmäverisyys ja teeskentelytaito. Kaikkine näine moraaliselta
kannalta moitittavine ominaisuuksineen he eivät kuitenkaan voi
tehdä tyhjäksi myötätuntoamme. Lukija ei heitä tuomitse, koska hän
käsittää, että he harhautumistaan huolimatta ovat olemukseltaan
puhtaita ja kokonaisia ja ettei heidän oveluutensa ole harkittua,
vaan vaistomaista. Varovaisten, tyynesti laskevien miesten rinnalla
-- "Ylhäisten naisten" ainoa todellinen rakastaja on mies, jolla,
kuten erikoisesti huomautetaan, on "ulkomaalaista verta suonissaan"
-- ovat Hardyn naiset kuin alkuvoimaisia luonnonolentoja. He
ovat täynnä sitä mitä Ellen Key nimittää "hurjuudeksi" ja miehet
"pirullisuudeksi"; luonteenomituisuus, joka on arvaamaton, oikukas
ja ällistyttävä ja jota emme voi ymmärtää, se kun on pohjaltaan
järjenvastainen.
Hardyn naishahmoja, joissa vaisto vaikuttaa järkielämän ulkopuolella
-- tai jos tahtoo sanoa, sen yläpuolella -- on useilta tahoilta
moitittu epätodenmukaisuudesta. Mutta vielä enemmän on ollut
muistutettavaa sitä tapaa vastaan, jolla hän muovailee sankariensa
ja sankaritartensa elämänvaiheet. Jos hän on laatinut itselleen
oman erikoisteorian naisluonnon teistä ja harhateistä, on hänellä
vielä tarkemmin määrätty käsitys elämän oikuista ja vaihteluista.
Kohtalo on arvaamaton ja järjenvastainen -- se on Hardyn samoin
kuin vanhojen kreikkalaisten runoilijain silmissä tuntemattomien
voimien leikittelyn tulos. Leikki voi aiheuttaa milloin farsseja,
milloin murhenäytelmiä, mutta kummassakin tapauksessa se
pettää omat toiveemme yhtä suuressa määrin. Ihmiset pyrkivät
vapautumaan välttämättömyydestä, he karkaavat velvoituksistaan ja
sitoumuksistaan, mutta he palaavat aina, jolleivät ensimmäiseen
rakkauteensa niin ainakin ensimmäiseen orjuuteensa. Jos seuraa Hardyn
suurten romaanien sarjaa, voi panna merkille, miten tämä pettävän
kohtalon aihe alinomaa kertautuu hänen runoudessaan. Samoin kuin hän
on eräässä novellikokoelmassaan kuvannut "Life's little ironies",
elämän pikku ironioja, on hän "Tessin tarinassa" kuvannut suuren ja
traagillisen elämänironian. "Tess" on senvuoksi surullinen tarina,
kuten useimmat Hardyn romaaneista.
Mutta paremmin kuin mistään muusta kirjailijan teoksesta oppii
"Fawleysta" tuntemaan Hardyn elämänkatsomuksen: -- raskaan ja
synkän pessimismin, jota eivät lievennä mitkään uskonnolliset
tai metafyysilliset lohdutusperusteet ja joka vaikuttaa sitä
painostavammin kun se on resignoitunut ja vain poikkeuksittain
etsii ilmaisua puhkeamalla katkeriin syytöksiin elämää ja
maailmanjärjestystä vastaan.
Näissä suurissa romaaneissa on ironista elämänkulkua tarkasteltu ja
käsitelty traagillisena aiheena. Useimmissa nyt suomennetun kirjan
kertomuksissa on näkökanta päinvastainen. Hardyn huumori ei missään
olekaan ollut niin vapaata kuin "Ylhäisissä naisissa". Ja hänen
tyylinsä on näissä lyhyissä kertomuksissa keveämpää ja keskitetympää
kuin hänen suuremmissa teoksissaan. Ainoastaan kuvauksissa ilmenee
joskus se arvokas ja raskas, mutta samalla ylen monimutkainen
sanontatapa, joka on Hardylle ominainen ja joka, sanottakoon siitä
mitä tahansa, osaltaan suuressa määrin antaa hänen tuotannolleen
persoonallisen luonteen. -- -- --
_Yrjö Hirn_.
1.