KUKIN ITSESTÄÄN

1.

Oli tultu helmikuun loppuun, mutta tuntui jo maaliskuulta.

Lassila kulkee koululle yhdeksännellä tunnilla. Ilma on avaraa ja

koleahkoa. Taivas korkealla, kevyennäköiset, tiheät pilvet ajelehtivat

siellä laella teräksenvärisinä. Ne ovat monessa kerroksessa, voi

selvään erottaa niiden rajat. Aamukoleus, kuiva, tuuleton ja

tavallinen, asuu kaduilla, ikkunoissa ja seinillä. Vieläpä Lassilan

kasvoillakin, suoralla nenällä, suljetuilla huulilla, ja se korostaa

ohuita viivoja suun ympärillä. Hänen silmänsä ovat aivan samanlaiset

kuin noiden pienten pilvien pinta hyvin korkealla.

Vastenmielisyys luonnossaan kulkee hän työhön, se on tänä talvena

tullut niin raskaaksi. Menee sisään ovesta, jonka yläpuolelta

katselevat uljaina sanat: Yhteiskoulu Valonkoti. Hän asettaa kanslian

eteisessä mustan päällystakkinsa kannattimeen ja panee hyllylle

talvilakkinsa, jonka reunus on tummanruskeaa, hienoa ja kiiltävää

karvaa. Eteisessä on oivallinen, lähes metrin korkuinen peili. Hän

näkee villaisen talvipukunsa, se on hyvin sopiva ja prässätty, näkee

viisaat kasvonsa ja kampaa vaaleahkoa tukkaansa, joka taipuu sileästi

ja kiiltää hiukan sähkövalossa. Keskimittainen vartalo ei ole lihava,

ei pyöreä ja epämiellyttävä, vaan muodokas ja joustava.

Opettajahuoneessa on suuri vihreällä verkaliinalla peitetty pöytä ja

eräässä nurkassa pienempi pöytä ympärillään korituoleja. Kirjahyllyllä

lepäilee sanoma- ja aikakauslehtiä, ja kaapissa on erikoisosastot

kullekin opettajalle. Seinillä ryhmissä tauluja mielen ylennykseksi

ja kohotukseksi. Varsinkin asetelmien runsaus on silmiinpistävä.

Tähän aikaan on harrastelijoiden uuttera parvi upottamaisillaan

asetelmiin koko Helsingin. Eräs niistä esittää vaaleasta savesta

tehtyä vatia kumollaan. Vadin sisältä tulee esiin hiukan surkastuneet

sipulinvarret. Niiden vihreyden takaa kohoaa kellervä lanttu, jonka

yläosa on hienosti sinipunerva, multaläiskä kupeessa. Lantun vierellä

mehevä ja punainen tomaatti ja lanttua vastaan vinottain nojaamassa

puolipitkää lajia oleva porkkana. Taulussa on hyvät värisävyt, esineet

eivät ole litteitä. Voi erottaa punaruskean porkkanan kyljessä ne

hienot viivat. Savivadin takana vallitsee tutkimaton hämärä. Kehykset

ovat paksut, himmeän kullan väriset. Kokonsa vuoksi on se erään ryhmän

keskellä. Toisessa asetelmassa on vain kukkamaljakko sinistä lasia.

Se seisoo päivänpaisteessa yksinään, ylhäisenä ja loistavana, ilman

kukkia, kyljessään ikkunan kuvainen. On myöskin tällainen taulu:

kannumainen porsliinimaljakko sinisin koristein, siinä kehäkukkia.

Maljakon vieressä vanha kirja, jonka ruskeaa nahkaselkää vasten

erottuu viehättävä vaaleanvihreä kesäomena. Omenan pinnalla oleva

kuparinhehkuinen läikkä ei ole väritahra, vaan siihen pudonnut

yksinäinen kukan terälehti.

Useampain asetelmain kaunopuheinen ja arvonsa mukainen selostaminen

käy vaikeaksi. Ehkä ne herättävät suurta ruokahalua opettajissa. Niitä

suosii varsinkin luonnontieteen opettajatar Katri Leppätarha. Hän

istuu tänä aamuna par'aikaa pienen pöydän ääressä korituolissa; ohuet

sääret, joita peittää polviin saakka ulottuvat damaskit, ovat heitetyt

sievään asentoon, ranskalaiset kengät esiintyvät edukseen. Mustassa

muodikkaassa puvussa on sangen paljon herkulesnauhoja. Hame ulottuu

juuri polviin. Kasvot ovat sileät, keskimittaiset kaikissa suhteissa.

Ruskea polkkatukka ei ole pöyheä, vaan noudattaa kuuliaisesti pään

muotoa pienine, sekoittumattomine laineineen. Hän lukee Uutta

Suomea, kädet puristavat lehteä kuin haukan kynnet saalista. Nousee

ja katsoo ikkunasta suureen pihaan, seuraa parin pikkupojan juoksua

ja temmellystä, pää kuroittuu vaanien eteen, pisimmälle yltää

leuka. Silmät ovat kuin kaksi rautanaulaa, terät suoraan alas. Hän

kääntyy pöydän luo parilla kiireisellä askelella, lukee seisaaltaan

Meteorologisen keskuslaitoksen säätiedoitukset. Pukeutuu, ilmestyy

pihalle surupuvussaan. Elegantit vaatteet ja tyttömäinen vartalo omalla

tavallaan korostavat kasvoja, joilla on nykyjään kireytynyt, kurkkiva

ilme, väliin se sulaa makeaan ystävällisyyteen. Hyvin pienin askelin,

juoksussa, säntää hän yli pihan. Vartalo viivana eteenpäin, suruharso

liehuen takana. Pikkuiset, tappelevat murikat seisahtuvat noloina hänen

leukansa varjossa, kyräillen, ruumis vielä liikunnosta nytkähdellen,

nauru ja voima paenneina kasvoilta. Eivät osaa sanoa selitystä,

kuuntelevat satelevia nuhteita. Kun he nyt ovat varmasti erillään,

rientää opettaja toisaanne. Siellä, missä sivurakennuksen leveät

ikkunanpuitteet ovat penkin korkeudella, istuu pikkutyttöjä karmilla,

jalat suorina eteenpäin, selkä lasissa. He saavat ankaran muistutuksen:

ei saa istua ikkunalla. Eräs suurempi tyttö nojaa selkäänsä ruskeaan

tiiliseinään, mutta loikastautuu äkkiä ja katoaa jonkin ryhmän taa. Ei

saa nojata seinään! Nurkkapuolella seisoo Koljovirta, eräs kahdeksannen

luokan nuutunut tyttö, silmäilee repalekantista kirjaa. Hän herää ja

kohottaa päänsä, kun siron leuan varjo välähtää kirjalle.

— Eikö Koljovirta ole ehtinyt lukea kotona? Kahdeksannen luokan oppilas

— pitäisi tietää koulun säännöt. On vaikeata ja ikävää opettajan

muistuttaa tällaisista asioista. — Ääni on hillitty, soi kuitenkin

pistävää harmia. Opettajan silmät sulkeutuvat puoliksi, salattu

raivo välähtää luomien rakosesta. Kasvot jännittyvät niin suuresti

muistuttaessa, että pieni kuoppa ilmestyy kiristyvään lihakseen ohimon

alle. Koljovirta ei ole Leppätarhan lempioppilaita. Painaa happamen,

muutenkin väsyttävän geometrian kainaloonsa ja jää seisomaan.

Nyt on järjestys pihalla. Hyvin puetut nuoret oppilaat juttelevat

ryhmissä, ystäväparit kulkea lapsuttavat hitain askelin käsi

kainalossa edestakaisin pitkähköä pihaa. Opettaja sipsuttaa nopeasti,

puolijuoksussa heidän keskellään ja hänen suruharsonsa liehuu

uskomattomasti aina ja kaikkialla.

Leppätarhaa pelätään eniten tässä koulussa. Ei pelätä sillä tavalla,

että luettaisiin hänen aineensa, vaan pelätään, ettei satuta häntä

miellyttämään. Hän voi hyvinkin pian sulkea silmänsä, koska on niin

hieno, ettei milloinkaan avoimin silmin heitä vihasta kärisevää

katsetta pienimpäänkään oppilaaseen. Mutta ummessa silmin hän

näyttääkin pelottavimmalta. Hän ei saattaisi koskaan hiuskarvan

leveyttä poiketa omista säännöistään, ne hallitsevat nyt koko hänen

maailmaansa. Tosin oppilaat muistavat ajan, jolloin hän oli kuin

hunajaa ja mielisteli heitä kaikkia — hän olikin silloin vielä

naimaton. Ensimmäisenä avioliittotalvena hänen kasvonsa saivat nykyisen

ilmeen, hän näkyi sinä vuonna imeneen salaisista lähteistä kiukkua

ja hermostunutta tarmoa — mutta se on ylipäänsä tarkoin kätketty ja

kuristettu sisimpään. Hän voitti kyllä jalosti avioliittotaistelussaan,

sillä hänen miehensä teki itsemurhan. Sen jälkeen opettaja Leppätarha

käyttää aina mustaa pukua, mutta on yhä vieläkin Helsingin

muodikkaimpia naisia eikä koskaan liho, ei koskaan astu pitkää

askelta! On tullut tavaksi, että silmät ummistuvat sangen usein ja

ääni kähisee silloin hillittyä kaunaa. Hänellä on vain koulu, _koulun

järjestys_. Ja täällä häntä pelätään. Vieläkin sattuu sentään, että

hän aivan odottamatta hymyilee kuin ennen. Kerran pikkujoululahjaksi

lähetettiin hänelle kihokki, sen alla oli kultaisin kirjaimin: Drosera

rotundifolia. Kuuliaiset oppilaat saavat lohtua nimittämällä häntä

Kihokiksi.

Kukin luokka marssii opettajansa perästä juhlasaliin aamurukoukseen.

Korkean sinertävän valkean katon alla seisoo kylmähkössä huoneessa

useampia satoja oppilaita laimeina kuin työssä. Edessä sievässä

asennossa Kihokki, tähystelee vastapäiseen ikkunaan. Kateederiin

nousee Valonkodin johtajatar. Ei juuri löydy laihempaa ja pitempää

naista. Hänellä on tarmokas leuka, terävä suora nenä ja hiukan sisään

kutistunut ohut suu. Pianon luona seisova oppilas ilmaisee hänelle

virren numeron. Johtajatar on jo usein huomauttanut toivovansa, että

jokaisella oppilaalla olisi oma laulukirja rukouksissa. Kuuluvasti ja

selkeästi lukee hän palasen hartauskirjasta »Helmiä syvyydestä». Hänen

äänensä kaikuu suuressa huoneessa:

— »Herra, me toivomme, että meidän tiemme olisi myöskin Sinun tiesi.»

Keskimmäisestä rivistä kuuluu puoliselvä naurunpurskahdus ja kuolee

heti. Joukko säpsähtää. Maisteri Leppätarha ei käännä päätään, mutta

sulkee silmänsä. Johtajatar jatkaa lukuaan tyynenä ja arvokkaana.

— Amen. — Kaikkien päät kumartuvat, sitten hän taivuttaa itseään

vinottain pöydän yli, pyytää maisteri Leppätarhaa kuiskaten jäämään

luokseen, neljäs luokka, syyllinen, saa myös käskyn jäädä paikoilleen.

Muut oppilaat kääntyvät ja marssivat pois. Vahtimestari sulkee

juhlasalin oven. Johtajatar puhuu hiljaa muutaman sanan maisteri

Leppätarhan kanssa, joka on hyvin kunnioittavassa asennossa sokeria

kasvoilla, astuu sitten sivulle, niin että näkee koko rivin. Kaikki

nuoret päät kääntyvät häneen päin. Leppätarha seisoo hiukan sivummalla,

hänen kasvojensa iho on kohonnut pieniin syhermiin kuin viluisella ja

silmäripsien välistä näkyy peitetty vihertävä, laimea katse. Kasvoissa

ei mikään lihas ole liikahtanut, mutta muutos on selvä äskeisestä kuin

lumella varjo. Johtajatar on se, joka loihtii ilon hänen kasvoilleen,

puhuu nyt juuri oppilaille arvokkaasti ja harkitusti.

— Koska rehtorilla on tunti kahdeksannella luokalla, on minun

velvollisuuteni ottaa tämä asia käsitelläkseni, ettei hänen tuntiaan

menisi hukkaan. Tarkoitan häiriötä rukouksissa. Sellaista ei ole

vielä kertaakaan meillä sattunut. Minä tahdon heti lausua, että se

on sangen ikävää. Kunnioituksen rukoushetkiä kohtaan pitäisi saada

teidät hillitsemään itseänne. Teiltä sivistyneiden kotien lapsina

ja neljäsluokkalaisina odotetaan kaunista käyttäytymistä. Me,

tämän koulun opettajat, olemme saaneet suuresti iloita siitä, että

oppilaat ovat tähän saakka esiintyneet harvinaisen kauniisti. Monissa

juhlatilaisuuksissa ovat vieraat lausuneet ilonsa ja ihmetyksensä

siitä. Se on tuottanut koululle kunnioitusta ja arvonantoa Me toivomme

teidän olevan yhteistyössä meidän opettajien kanssa, jotta koulumme

henki pysyisi korkealla, ei vain juhlahetkinämme, vaan joka päiväisessä

työssämmekin, vieläpä kodeissannekin. Ja nyt kehoitan niitä, jotka ovat

syylliset, astumaan esiin.

Todellisuudessa oli asia näin: luokka oli kaksoisrivissä. Rivin

keskikohdalla seisoivat rinnakkain Maire Valpuri ja Elina Wahlberg,

Elinaisen takana hänen paras ystävänsä Birgit Alm. Nyt oli Maire

Valpuri, tummatukkainen ja silmäinen, paksuhuulinen, heidän siinä

toimetonna seisoessaan painanut päänsä alas, työntänyt huulensa

torvelle ja kielenpäänsä näkyviin. Pieni Elinainen katseli häntä ja

hymyili. Sitten työnsi Maire leukansa pitkälle eteen, melkein seuraavan

tytön niskaan, nipisti huulensa, sulki silmänsä ja nosti hartiansa

luimuun. Juuri tällöin luki johtajatar: Herra, me toivomme... Elinainen

ei ajatellut tätä, mutta purskahti kovaan sopraanonauruun. Birgit Alm

veti samalla suunsa hymyyn. He kavahtivat naurun kajahtaessa korkeassa

salissa ja jähmettyivät.

Johtajatar katseli riviä vakavana ja kehoittavana. Elinainen kohotti

päänsä ja astui syrjään rivistä. Pienet, pehmeät kasvot olivat totiset.

Hän katsoi johtajatarta silmiin, mutta ei puhunut mitään. Hetkisen oli

Elinainen seisonut, kun hänen rinnalleen harppasi jalomielinen Birgit,

joka oli hymyillyt. Tummapintainen Maire Valpuri seisoi paikallaan,

eihän hän ollut nauranut.

Eikö tähän kuulunut ketään muita? kysyi johtajatar ja silmäili pitkin

riviä etumaisista pienistä vakavista tytöistä suuriin vahvarakenteisiin

poikiin perällä. He seisoivat hengessään iloisina turvassa eikä kukaan

liikahtanut enää paikaltaan.

Te toiset saatte mennä tunnille. — Rivi kääntyi ja lähti hyvässä

järjestyksessä.

Birgit ja Elinainen seisoivat rinnan. Kauempaa katseli heitä

Leppätarha. Johtajatar astui askelen lähemmäksi.

— Miksi te nauroitte?

Tytöt ajattelivat molemmat Maire Valpuria, joka oli marssinut pois. He

eivät osanneet sanoa mitään ja näyttivät kovasti syyllisiltä. Molempain

katse vaipui johtajattaren kengänkärkiin saakka. Suuressa salissa on

hiljaisuus.

— Te olitte varmaan hermostuneita. Minä ymmärrän, että liikarasituskin

osaltaan aiheuttaa sellaista, ettei voi hillitä itseään, vaikkei olisi

erikoista syytäkään nauruun. Mutta jos olette väsyneitä, voittehan

pyytää päästä penkille istumaan rukousten ajaksi. Sen opettajat

sallivat mielellään. Tänään olette tehneet sangen rumasti. Häiritsitte

toisia ja näytitte huonoa esimerkkiä pienemmille. Niin, minun täytyy

määrätä kummallekin teistä päiväkirjamuistutus.

Tytöt liikahtivat helpotuksesta ja heidän katseensa sipaisi

johtajattaren rintoja. Oli vaikea seisoa. Johtajatar oli tovin ääneti,

katseli heitä, lisäsi vielä raskaalla painolla:

— Niin, minä olen kovasti pahoillani teidän käytöksestänne. Olette

tähän saakka olleet kilttejä tyttöjä. — Yhä hän tarkastaa heitä ja

nyökkää lopulta. Tytöt niiaavat, pujahtavat ovesta, juoksevat käsikkäin

ylös suuria portaita pakoon.

Johtajatar pyysi rakasta Katria suorittamaan merkinnön päiväkirjaan.

Seuraavalla välitunnilla Birgit kulki Maire Valpurin ohi, heitti

päätään, suupielet nytkähtivät ylenkatseesta alaspäin:

— Sinä, joka olet niin raukkamainen, ettet voi vastata teoistasi, sinä,

joka seisot paikallasi, joka _kehtaat_ olla.

— Enhän minä nauranut.

Birgitin silmät mustuivat:

— En minäkään. Menin esiin, koska hymyilin. Sinäpä sait alussa Elinan

nauramaan. Häpeä. Mutta minua ei yksi muistutus paina. Minä kyllä en

jää siitä luokalleni, kuten sinä jäisit.

Ja myöhemmin pitäessään tuntia neljännessä luokassa viittasi Leppätarha

asiaan:

— — — vaikkakin eräät tämän luokan oppilaat ovat käyttäytyneet sangen

sopimattomasti. — Hän katseli Elinaiseen ja Birgitiin päin. Kaikki muut

tunsivat olevansa hänen suosikkejansa sen tunnin ajan — ehkä.

Lassila sai odottaa melkoisen kauan neljättä luokkaa tunnille.

Hän käveli kädet selän takana tyhjässä luokkahuoneessa, kunnes

oppilaat saapuivat. Kaksi tyttöä oli siis jäänyt vielä kuuntelemaan

erikoisripitystä. Tunti kuluu työläästi.

— Sormu tulee todistamaan, että monikulmion kulmain summa on (n — 2)

oikokulmaa.

Tyttö kulkee aikaillen taululle. Hän on lihava olento, vaaleanpunaista

villaleninkiä koristavat hopealangat. Silkkisukat peittävät paksuja

sääriä ja vahvoja polvia. Hän piirtää kolme kirjasta näkemäänsä kuvaa

taululle. Jää seisomaan niiden ääreen. Se on hän, joka kerran sanoi

sukkeluuden erehdyksessä. Rehtori Varjoranta oli syksyllä selittänyt,

ettei valistusaikana uskottu mitä ei voitu järjellä käsittää. Oli

kysynyt sitten Sormulta, millaisia asioita ei voida ihmisen järjellä

käsittää. Tyttö vastasi unisesti: Geometriaa. Tämä tuli kerrotuksi

opettajahuoneessa, Kihokki otti sen johdosta Sormun suosioonsa

ja koroitti hänen numeronsa. — Siinä on nyt Sormu miettimässä

käsittämätöntä. Lassila seisoo luokan perällä ja sanoo hiljaisuuden

vallitessa: No?

Hiljaisuus Sormun taholla jatkuu.

— Miten on todistus? Siinähän on vain piirretty kolme epäsäännöllistä

monikulmiota. Sanokaa edes olettamus ja väitös.

— Oletetaan, että on monikulmio, väitetään, että sen kulmien summa on

(n — 2) oikokulmaa, laskettaa tyttö nopeasti.

— Miksi siis piirsitte _kolme_ monikulmiota?

Sormu sohii karttakepillä kuvioita:

— Tässä yhdessä vähenee yksi sivu ja yksi oikokulma, tässä toisessa

vähenee kaksi sivua ja kaksi oikokulmaa, ja kolmannessa kolmiossa

vähenee kolme sivua ja kolme oikokulmaa.

— Ei se ole kolmio, se on monikulmio — huutaa Lassila.

— Monikulmiossa — paikkaa Sormu.

Lassila harppaa pitkin askelin eteen. Kulmien väliin laskeutuu pari

ryppyä. Tytön veltto ääni! Valkeat kasvot, sileät ja värittömät.

Tavattoman lihava ruumis, kuolleet silmät. Viittilöi kepillä kuin

olisi samantekevää, pudottaako keppi vai ojentaa, kuin juottovasikka,

joka ei saa kesällä syödä ruohoa, että liha pysyisi valkoisena, ja

joka karsinassaan ei pistä turpaansa edes maitoon. Sellainen se härnää

Lassilan raivostumaan.

— Ei kai se sillä ole todistettu, että osoittelette niitä kuvioita.

Alkakaa järjestelmällisesti: Jos meillä on säännöllinen monikulmio,

voidaan teoreema sen suhteen aina todistaa — miten?

Sormu ei liikahda eikä äännä. Ei voi olla varma, tokko nuo korvat

taidokkaasti käherretyn polkkatukan varjossa kuulevatkaan. Lassila

ajattelee rumasti: Tapettu sika, syöttiläs.

— Minähän sanoin, että teoreema on todistettu kirjassa

epätäydellisesti. Oletteko kirjoittanut sen vihkoonne?

— En osannut — nuilahtaa helposti ja viattomasti vaaleanpunaisilta

huulilta.

— Ette siis seurannut viime tunnilla, sehän käytiin kaksi kertaa läpi.

No, kuunnelkaa nyt.

Lassila ottaa karttakepin. Sormu aikoo lähteä paikalleen.

— Ei ole mitään syytä lähteä pois, todistus ei ole suoritettu.

Maisteri todistaa malliksi. Oppilaat näkevät, että hän on suuttunut.

Sormu seisoo syrjässä ja tarkastelee liitukuppia.

— Sormu katsoo nyt taululle — sanoo Lassila — ei viisaus asu siellä

liitukupissa, kyllä se tulee täältä — ja hän selittää teoreeman

kirkkaaksi kuin aurinko. Sitten Sormu todistamaan. Yhtä epämääräisesti

hän sanelee merkityksettömiä lauseita.

— Veltto, veltto — ajattelee Lassila ja sanoo kovasti: — Menkää

paikallenne.

Sormu menee helpottuneena. Iloinen poika kuiskaa käytävän yli:

— Nyt tuli syytä lähteä pois.

Lassila astelee pari kertaa luokan halki, polkee kantapäänsä

maahan kuten talonpojat. Askelet ovat raskaat ja tomahtavat.

Pikkujoululahjaksi olivat oppilaat lähettäneet hänelle kumikannat.

— Ei kai mistään opetuksesta ole hyötyä, jos ette itse vaivaudu

vähääkään ajattelemaan. Tämä ei ole kyvyttömyyttä, se on velttoutta...

Voisinhan minä todistaa sen tuhat kertaa peräkkäin, mutta jos ette

yhdelläkään kerralla seuraa mukana, ei kai se ikinä jää päähän. Mitä

ihmettä te ylipäänsä tulette kouluun? Jääkää pois vaikka väkisin. Miksi

antaa pakottaa itsensä työhön, joka ei suju sen paremmin. Mutta se on

se, että olette välinpitämättömiä, välinpitämättömiä...

Sanat tulevat painokkaasti kuin kuulantyönnöt. Hän harppailee

sivukäytävää, lattia kaikuu. Selkeä säteetön valo leijailee korkeassa

uudenaikaisessa luokkahuoneessa. Oppilaat, joista vanhimmat ovat

viidentoista, istuvat, istuvat. Heidän parvessaan ei synny mitään

erikoisia mielteitä. Edessä nurkassa seisoo pieni pronssipatsas

jalustalla. Kaksi nyrkkeilijää kädet iskuvalmiina katselee siinä

toisiaan. Palkinto tämän luokan pojille kolmiottelusta.

Sähkökello soi. Pulpetin kannet avautuvat kuin iskusta. — Sama läksy

— huutaa opettaja. Luokka alkaa purkautua ulos käytävään. Eräs pieni

poika avaa suuret ikkunat ja asettaa narusta riippuvat pienet pahkat

niiden väliin.

Jumalan kiitos. Tunti on lopussa.

Lassila kulkee luokan perästä, tulee opettajahuoneeseen, ottaa

sanomalehden.

Ison pöydän päässä istuu saksan apulaisopettajatar. Hänellä on

vihkokasa kyynärpäänsä vieressä. Musta tukka leuhottaa yli otsan ja

paksut verevät huulet ovat suipulla. Silmiä ei näy kulmien alta. Niin

hän seuraa oppilaiden viimetuntisia kirjoituksia. Hän on ensimmäistä

vuotta opettajana — oppilaiden menestys on hänen menestyksensä. Huulet

hymyilevät jokaiselle oikealle lauseelle ja suipistuvat äkkiä yhdeksän

pisteen virheiden edessä.

Vaalea ruotsin opettajatar, lihavahko ja kookas, istuu siellä lempeä

surumielisyys soikeilla kasvoillaan. Hän ei kellekään voi sanoa kovaa

sanaa. Ei vaatia liikaa. Kun kahdeksannen luokan pojat eturivilläkin

pitävät kirjaa esillä, syntyy murhe noihin silmiin, hän sanoo

pahoillaan: Herrarna äro goda och lägga bort böckerna. — Se sydän on

läpeensä hyvä, täynnä ihanteita, rakkautta isänmaahan, taiteeseen,

estetiikkaan. Hän on jo monen lapsen äiti. Lukee tunneilla joskus

luokalle ruotsalaisia runoja. Hänestä pitävät pojatkin.

Historian opettaja ja rehtori Amos Varjoranta seisoo hajasäärin, on

vielä pitempi kuin johtajatar ja vielä laihempi. Pää täsmälleen kuin

Aleksis Kivellä. Suuri paljas otsa, kuivunut nahka poskissa vetäytyy

painuneesti luiden yli. Alakuloinen ohut suu kohoaa toiselta laidalta

hymyyn. Hymy näyttää säälittävältä ja surkealta, siihen sisältyy

viisaan epäilystä. Hän kertoo kahdeksannen luokan kehittymättömyydestä.

Oli kysymys: Mitä muuta kuului ritarielämään? Sahlstedt joutuu

vastaamaan, katsahtaa lamppuun ja sanoo: Metsästysretket. — Opettaja

huomauttaa: Selitetään vähän laajemmin. Iso poika katsahtaa uudelleen

lamppuun ja laajentaa: Arkisen elämän yksitoikkoisuuteen tuottivat

vaihtelua ja viehätystä metsästysretket. — Hm. Olihan se täsmälleen

kirjan mukaan.

Ruotsin opettaja hymyilee kuin auringonsäde ja kujertaa kuin kyyhkynen:

Juu, juu, juu.

Saksan opettaja kohottaa päätään ja naurahtaa äänekkäästi. Hänen

silmänsä ovat harmaat.

Maisteri Leppätarha hymyilee ja päättää itsekseen koroittaa Sahlstedtin

numeroita maantieteessä, kasviopissa ja biologiassa.

Amos Varjoranta on tiedemies ja kysyy tieteellisellä tarkkuudella.

Nyhtää oppilaasta viimeiset tiedot. Esimerkiksi:

Oppilas: Pietari suuren aikana asui Moskovassa ulkomaalaisia.

Amos: Mitä ulkomaalaisia?

Oppilas: Saksalaisia ja ranskalaisia.

Amos: No, mitä vielä?

Oppilas: Englantilaisia ja hollantilaisia.

Amos: Missä ne siellä asuivat?

Oppilas: Laitakaupungilla.

Nyt ottaa Amos taskustaan voileipäpaketin ja alkaa pureksia hiljaa.

Ei ole paljon hampaita, mutta kuitenkin hän pureksii tieteellisellä

tarkkuudella ja alottaa syönnin jo ensimmäisellä välitunnilla.

Lassila katsahtaa rouva Tainioon. Tämä opettaa kolmanteen luokkaan

asti matematiikkaa. On auttamattomasti väärällä uralla, näyttää aina

onnettomalta.

Välitunti loppuu. Pastori palaa pihalta valvomasta oppilaita. Hän on

kepelä mies, liikkuvainen ja pyöreä, lystikäs puheissaan. Vaaleat

kulmakarvat lähtevät aivan nenän luota, kohoavat vinosti puoliväliin

matalaa otsaa ja loppuvat siihen, niin että hän näyttää aina

tirkisteleväiseltä ja hiukan hämmästyneeltä.

Oppilaat tulevat portaissa. Heidän puheensa sorina kuuluu kuin virta

kivikosta, ja pastori sulkee oven, hymyilee, hieroo käsiään ja kumartuu

hiukan saksan opettajan puoleen:

— Mitenkäs tämä työ luistaa?

Opettaja pudistaa päätään ja harmaat silmät vajoavat ikäänkuin

avuttomina ja sisäänpäin: Toivotonta, toivotonta... Pastori ottaa käden

vihkopakan päältä omiinsa ja suutelee sitä. Se on hänen tapansa. Toinen

vajoaa uudelleen työhönsä — hän on hyvin nuori.

Opettajat alkavat lähteä luokkiin. Amos Varjoranta nielaisee

viimeisen murun poskestaan, pistää voileipäpaketin taskuunsa, ottaa

kirjan kaapin kulmalta kainaloonsa ja katoaa. Lassila jää istumaan.

Hänen tuntinsa eivät ole yhtäjaksoisesti ja tämän välin viettää hän

koululla opettajahuoneessa. Myöskin Leppätarha jää istumaan ja kysyy

ystävällisesti:

— Sinullahan on tunti välillä vapaata? Oletko koko sen ajan täällä?

Opettajien kesken vallitsee hyvä toveruus. Kaikki ovat sinuja

keskenään. Lassila myöntää istuvansa sen aikaa täällä ja saa kauhukseen

tietää Leppätarhan jäävän seuraansa — tämä on luovuttanut tuntinsa

Matille kokeisiin. Oikeastaan hänen pitäisi järjestää kokoelmahuonetta,

oppilaiden lahjoittamat kasvit olisi sijoitettava koulun herbarioihin.

Hän kertoo vielä viimekeväistä harmiaan. Pitkä Kaijankoski oli

luvannut koululle kaksikymmentä kasvia. Kun hänen lahjoituksensa oli

ehditty painaa vuosikertomukseen, jätti hän ne tuomatta — ja kesällä

oli hävittänyt koko kokoelmansa. (Se oli vahingoksi Kaijankoskelle,

sillä tämä opettaja ei unohda eikä anna anteeksi sellaisia.)

Leppätarha valittaa suuresti _eräiden_ oppilaiden järjestyskyvyn

puutetta. Ylipäänsä koulun oppilaat käyttäytyvät mallikelpoisesti

ja ihailtavasti. Hän on teroittamalla teroittanut, ettei heille ole

olemassa mitään muuta tärkeää kuin koulupaperit — poissaololiput ja

todistukset — ne ovat heidän ainoat arvopaperinsa. Ainoat heidän

tähänastisessa elämässään, jotka he ovat itse ansainneet. Mutta on

suorastaan käsittämätöntä, sitä ei voi ymmärtää, miten kehittymätön voi

olla joku kahdeksasluokkalainenkin tässä suhteessa. Kaksi kertaa on hän

kysynyt Koljovirralta poissaololippua — tämä ei ole muistanut. Kuinka

sen voi unohtaa? Ja sitten nousee seisomaan niin ylimielisenä kuin

olisi opettaja väärässä.

— Etkö sinäkin ole huomannut, että Koljovirta on tullut tavattoman

röyhkeäksi? Kun huomautan hänen käytöksestään tyynesti ja aivan

ystävällisesti, heittäytyy hän pulpetille vielä minun puhuessani ja

alkaa itkeä. Makaa sitten siinä käsiensä päällä koko tunnin.

— Taitaa olla hermostunut.

— Joka tapauksessa on anteeksiantamatonta, että tämän koulun oppilas

käyttäytyy siten opettajaansa kohtaan. Lisäksi hän tahallisesti rikkoo

koulun sääntöjä — lukee koulupihalla. Kahdeksasluokkalainen. Siitä

voisi alentaa käytösnumeroa. Ja lisäksi sellainen huolimattomuus. Minä

tulen ehdottamaan, että ainakin hänen huolellisuusnumeroaan alennetaan.

En käsitä, kuinka olisi mahdollista enää antaa hänelle kymmentä.

— Hän on ainakin minun aineissani varsin huolellinen.

— Kuinka nyt voisi yhdessä olla huolellinen, kun ei ole ylipäänsä. Ja

luokanvalvojana tiedän asian Ei kai hän ole paras matematiikassa? Eikö

Elisabeth Ojanto ole paras?

— Niin, — no, hän onkin taas nero tässä aineessa, ei tarvitse

huolellisuutta.

— Hänestä pitäisi tulla matematiikan opettaja.

— Silloinpa hänen lahjansa menisivät hukkaan.

— Vai niin. Kyvyttömätkö sitten opettajaksi? Minä ihmettelen sinua.

Minä ainakin tunnen vastuunalaisuuteni. Yksin välitunneillakin

valvoessa täytyy katsoa, etteivät oppilaat vahingoita toisiaan, tee

mitään kiellettyä tai puhu sopimattomia. Minulla ei enää olekaan

mitään muuta tässä elämässä kuin koulu. Ajattelen suurella surulla

ylioppilaskirjoituksia tänä keväänä. Se luokka ei lue mitään muuta kuin

matematiikkaa. Ne lyövät sen takia laimin realikokeen. Luulen, että

sinä vaadit heiltä liikaa.

— Kuta enemmän vaatii, sitä enemmän kai ne suhteellisesti osaavat. Ei

ole pelkoa, että tulevat liian korkealle tasolle.

— Mutta nehän ovat suorastaan matematiikkahulluja! Suurin osa luokkaa

ottaa yksityistunteja siinä.

— Ne tuntevat siis oman heikkoutensa.

— Ja laiminlyövät muut aineet, ovat niin väsyneitä, etteivät jaksa

ajatella mitään. Kyllä minä katson oppilaiden parasta, tarkoitan heille

hyvää. Ne ovat niin liikarasittuneita, että istuvat aivan harmaina.

Olen kehoittanut jokaista juomaan kalanmaksaöljyä, mutta kalpeina ne

pysyvät. Koulun toivo...

Tämän ylevän lauseen keskeytti johtajatar, joka tuli kanslian puolelta

kasvoillaan kirkastus.

— Mitä te puhutte koulun toivosta?

— Minä vain — että kahdeksas luokka on aivan liikarasittunutta. Kuinka

ne sitten selviävät tenttiajasta, kun jo nyt ovat niin heikkoja.

— Hoo, kyllä ne ovat koko kouluajan olleet yhtä heikkoja ja

liikarasittuneita, sanoo Lassila.

— Onhan se ymmärrettävääkin, toisaalta — Leppätarha katsoo

johtajatareen ja huolestuneille kasvoille nousee pyytelevä hymy —

he eivät saa syödä kunnollisesti ennenkuin iltapäivällä ja valvovat

myöhään yöhön. Luulen vain, että niillä on liiaksi kotitehtäviä

matematiikassa.

— En minä vaadi liioin osaamista, ulkolukua ei yhtään, ainoastaan

ymmärtämistä — sanoo Lassila.

— Jaa — tämä on tärkeää. Kirjoituksista riippuu koulumme kunnia

ja maine. Mutta puhutaan siitä toiste. On se raskasta työtä tämä

koulutyö, mutta myös ihanaa työtä — johtajatar laskee kätensä maisteri

Leppätarhan olkapäälle, hänen laihat kasvonsa näyttävät rasvaisilta

ja kiiltäviltä auringonpaisteessa — tunnen niin suurta työniloa

tämän nuoren tuleentuvan viljan keskellä — hän on runollinen ja

käyttää mielellään vertauskuvia — mutta nyt pyytäisin sinulta pientä

palvelusta. Rakas Katri, wolltest du mir zu Gefallen tun?

Leppätarha kuroittaa leukaansa ylös kuin äitinsä puoleen, ja äiti

taputtaa häntä olalle:

— Minulle nähkääs juuri soitettiin, että rouva Sörensen Kööpenhaminasta

on Helsingissä. Saako hän tulla tervehtimään meitä? Sehän on kunniaksi

koulullemme. Hän tulee yhden ja kahden välillä. Joka luokassa pitää

yksi oppilas puheen ja kiittää vierasta, mutta kahdeksatta luokkaa emme

tahdo rasittaa sillä, emmehän voi viedä heidän kallista aikaansa. Ehkä

voisimme kuudennessa luokassa järjestää runonlausuntaakin. Ja ihan

alussa, kun hän tulee, ovat valmistavan koulun pienet tytöt ja pojat

suuressa aulassa rivissä kunniakujana pienet Suomen liput käsissään.

Ja he laulavat jonkin laulun. Tunnin päätyttyä juo vieras opettajien

kanssa kahvia täällä. Ehkä sinä nyt tahtoisit kulkea kertomassa

oppilaille tämän ilosanoman, että he saavat tanskalaisen vieraan. Anna

oppilaiden samalla äänestää, kutka pitävät puheita. He saavat seuraavan

tunnin olla vapaina ja valmistella niitä.

Leppätarha nousi heti kuuliaisesti ja sulavasti. Kun hän on

sipsuttamassa pois, sanoo johtajatar:

— Jaa — en minä tiedä miten selviäisin ilman sinua, rakas Katri. Sinä

olet minun oikea käteni.

Rakas Katri hymyili ja katosi, ja johtajatar lähti valmistamaan omaa

puhettaan. Lassila jää yksin. On hiljaista ja aurinko paistaa. Hän

katsoo sen valoa ikäänkuin raskaalla pelolla. Se masentaa ja painaa

yhä enemmän. Tulee ajatuksiin, että pitäisihän hänen olla tullut

niin pitkälle, että luulisi kaiken olevan yhdentekevää, ettei enää

välittäisi mistään. Sittenkin — niin, tietysti on totta, että vain

naiset sopivat tähän virkaan. Niillä riittää loppumatonta intoa pikku

asioihin. Hoh — syököön Leppätarha mielikseen häntä johtajattaren

edessä. Hän osaa kyllä katkaista aikanaan. Syököön. Yht'äkkiä tuntuu,

kuin hän tahtoisi olla metsässä ja hakata puita. Kaataa kaikki maailman

puut, heiluttaa kirvestä — lyödä. Sitten ajatukset taas painuvat alas.

Oli viimeinen välitunti. Päivä olikin kääntynyt aurinkoiseksi. Aamun

korkealla kulkevat pilvet kadonneet. Avaruus siinsi tasaisen sinisenä

ja aurinko paistoi pitkulaiseen koulupihaan. Lassila kuljeskeli

edestakaisin valvontavuorollaan. Oppilaat seisoivat ryhmissä.

Melusivat, kuljeksivat. Heissä eli kadehdittava kevään henki, he

olivat käsittämättömän nuoria. Jotkut pojat hyppivät pihan laidalla

kolmiloikkaa paljain päin. Koulutalon seinä kiilsi päivässä, luokkien

ikkunat olivat auki.

— Hyvin järjestetty ja aurinkoinen Valonkoti — ajattelee Lassila. —

Täällä pihalla nämä vielä nauravat ja näyttävät ihmisiltä, hetken

kuluttua soi kello ja kaikki ovat luokassa paikoillaan harmaina

ja kuolleina. Jolla vielä on henkeä jälellä, se lukee kuin hullu

balsamoituakseen sieluineen ja ruumiineen. Hyvä. Ja minä niitä

liikarasitan, minä niistä laitan muumioita, minä kuivaan nuoruuden

kukoistuksen. Matematiikan laskut — nepä ne syövät punaiset verisolut,

taittavat elinhermon. Hyi. Ja onpa siellä sieviä sääriä. Ne eivät

kuulukaan ensipolven sivistyneistöön. Typerää, typerää, sanoo Eetu.

Hyperviisautta, sanon minä. Inhottava on tämän laitoksen henki...

Auringonpaisteessa selkä seinään nojaten seisoi Koljovirta, tyttö,

josta hän oli puhunut Leppätarhan kanssa. Juuston värisillä kasvoilla,

likaisen otsatukan alla asui katkeruus ja kyllästymys. Silmät

tuijottivat maahan. Ikävältä hän näytti ja vastenmieliseltä. Se melkein

lähenti Lassilaa häneen. Tyttöhän oli itkenyt tänään. Jaa. Siinä on

ainakin yksi elävä kala, joka tuntee olevansa savustuslaitoksessa.

Hän kulki parin kolmannen luokan, pojan ohi, toinen kuului väittävän,

että Tainio hyppää suuttuessaan tasajalkaa puolen metrin korkeudelle.

Toinen kiistää nähneensä, ettei se muka pääse niin ylös. Ei siitä olisi

miksikään korkeushyppääjäksi...

Aika melu kuului kahdeksannesta luokasta, kun hän lähestyi sen ovea.

— Se vielä puuttuisi, että minä heitä varoittaisin olemaan hiljaa.

Järjestykseen. Noudattamaan koulun henkeä.

Luokka nousi seisomaan. Siellä oli raitis ulkoilman tuntu. Erään tytön

hiukset välkehtivät auringossa. Kullahtavat kiharat. Hymyä oli vielä

monilla kasvoilla, joissakin silmissä näkyi huoleton uneliaisuus.

Viikon päästä he pitäisivät penkinpainajaisia. Lassila oikeastaan

tiesi, että tämä luokka piti hänestä. Täällä kerkisi nauttia siitä,

että osasi opettaa terävästi ja selvästi. Niin. Piti kertailla

geometriaa. Hän kulki ikkunan luo ja katseli luokkaa. Aurinko lämmitti

niskaa ja hiuksia. Onpa se jo lämmintä.

— No niin. Todistetaanpa, että kolmion merkilliset pisteet ovat samalla

suoralla.

Jotkut viittasivat kädellään häntä kohti, useimmat eivät tienneet, tämä

on vaikeahko teoreema, eikä ollut läksynä.

— Koljovirta.

Hän seurasi tyttöä tämän kulkiessa taululle. Yhdeksäntoista vanha.

Älykäs, ruma ja kärsivän näköinen. Niin. Rintakehä sisäänpainunut.

Avonaisesta kaula-aukosta näkyivät korkeat solisluut. Hyvin laiha ja

veretön — niin, niin. Purskahtelee usein tunnilla herkästi ja rajusti

nauramaan. On siis itkenyt tänään. Hän katselee tytön liikkeitä ja

olemusta siellä luokan edessä ja toistelee mielessään: niin, niin.

Todistusta kehittelevä ääni kuuluu sangen kaukaa kuin unessa,

epätasaisena ja kiihkeänä. Se lakkaa. Tyttö jää katsomaan häneen kuin:

onko tämä valmis ja oikein? Uskaltaako tässä lähteä paikalleen? Lassila

heristäytyy.

— Jaa. Mutta älkää kuitenkaan puhuko kolmion kyljistä, vaan sivuista.

Kulmalla on kyljet, kolmiolla sivut. Menkää paikallenne.

Hän melkein hymyili.

— Otetaanpa sitten teoreema, että suorankulman projektio tasolla on

suorakulma. Se ei ole kirjassa, mutta teillä oli se viime vuonna

kokeissa.

Kolme kättä nousee. Monet silmät näyttävät hämäriltä. Viime vuonna

—! He saattavat harjoitella kirjantehtävät ulkoa, mutta tällaiset...

probleemat... niitä tulee ylioppilaskokeeseen. Keksi! Ratkaise ne.

Kirjasta vain yksi... Joku tyttö painaa otsan käteensä ja hymyilee.

— Eihän sitä tarvitse muistaa, tulkaa taululle koettamaan. Ensin on

tietysti piirrettävä tämä projektio ja selitettävä miten se tehdään.

Sehän nyt pitää jokaisen osata. Kun sitten ajattelee avaruusgeometrian

teoreemoja, tuleehan siinä mieleen, mihin niistä voi nojata. Jo

konstruktiosta sen huomaa. Pitää _valita_ sopiva. Päätellä: Koska —

niin.

Juustonväristen kasvojen vierestä nousee neljäs käsi.

— Sandberg.

Sandberg on pitkä, hyvin kehittynyt vartaloltaan. Hänellä on komeat

hartiat, suora nenä, huoleton tukka, tumma iho ja ylhäinen ilme.

Jollakin tapaa hienostuneet liikkeet, ei poika vaan mies. Alkaa

selittää, pysähtelee hiukan välillä. Sanoo lauseensa kuin hiukan

halveksien ja varmana.

Lassila sattuu katsahtamaan juustonväriseen. Tämä ei luule kenenkään

näkevän. Pää on kuroittunut eteenpäin. Sadepisaranväriset mitättömät

silmät ovat janoiset kuin väsyksiin ajetulla peuralla. Lassila kääntyy

pois. — Ilmankos. Siinä elää traagillinen rakkaus. Jaa — vastakohdat

etsivät toisiaan tuhotakseen toisensa.

Kuuluu koputus luokan ovelta. Johtajatar tulee sisään vieraineen.

Sandberg vetäytyy syrjään ja kumartaa hiukan.

— Tässä on meidän matematiikan opettajamme, maisteri Lassila —

esittelee johtajatar — ja vieraamme Tanskasta, rouva Sörensen.

Kouluneuvos Airisto ja rouva Airisto.

Vieraat puristavat Lassilan kättä. Pitkä johtajatar taivuttaa päätään

tanskalaisen puoleen, heilauttaa kättään uljaalla liikkeellä, hänen

hymynsä on salaperäinen, voimakas ja loistava: — ja tässä, tässä on

koulun kunnia ja toivo, sen kahdeksas luokka. He tekevät lujasti

ja ahkerasti työtä. Täällä on ikkunaverhoihinkin ommeltu seppeleet

muistuttamaan siitä suuresta voitonpäivästä. Tämä seinällä oleva

reliefi kuvaa kreikkalaisia neitosia kantamassa elämänköynnöstä.

Toisilla köynnös murtuu — toisilla se säilyy ehjänä. Täällä

Valonkodissa rakastetaan taidetta. Kauneuden tulee puhua seiniltäkin

sydämille. Puheita onkin jo pidetty toisissa luokissa No niin, raikkaat

oppilaat, me jätämme teidät taas ahkeraan työhönne.

He poistuivat. Millä verrattomalla äänellä hän sanoi: Valonkoti. Tuo

nainen, joka on koulunsa, tämän kauniin laitoksen tähden, jäänyt

selibaattiin. Hän on kuitenkin sokea — ja onnellinen. Jotkut oppilaat

hymyilivät nopeasti ja hiukan epäuskoisesti hänen puhuessaan heidän

ahkeruudestaan. Sandberg jatkaa todistustaan, Lassila oikaisee välillä.

Tunti loppuu, oppilaat hajaantuvat koteihinsa ja Lassilakin lähtee. Hän

kulkee hitaasti tietään.

Keväinen leyhkä on jo ilmassa. Viettävällä Aleksanterintorilla kulkee

pieniä hiekkaisia puroja tien yli. Hän harppailee sulamattomia

paikkoja. Tänään ensi kerran syntyy ajatus erota opettajan toimesta.

Mitä varten käydä kantamaan sisäistä taakkaa sentähden? Ennen hän piti

siitä hyvinkin.

Ei ole helppo olla sen, jonka sydän on katkeruutta täynnään.

2.

Keväinen iltapäivä. Katu on kuiva, päivänpaiste lepäilee kiveyksellä,

jota ihmiset polkevat. Talot nojautuvat toisiaan vasten ja kohottavat

otsaansa ylös. Ne ovat suoria, järkkymättömiä, uutta tyyliä. Tänään

ne kuitenkin seisovat iloisina kuin pienessä humalassa. Tuulen henki

pyyhkäisee niiden kuvetta, pikkulapset nauravat siellä ihan alhaalla

ja nojaavat selkäänsä talojen jalkoteriin. Sininen taivaan kupu on

kohonnut liian ylös, huimaavan ylös. Ilma kevyt. Kaikkialla tanssii

meren yli tullut huoleton väkevä henki, kevään henki, hiuksissaan maan,

avaruuden ja vetten tuoksu.

Lassila kulkee kotiinsa, astuu auringon puolelta Antinkatu 38:n

varjoon, avaa oven. Rapuissa on kolakka viileys. Hän juoksee muutamat

askelet, hissihän on siellä käänteen takana. Juuri kulmassa syöksyy

vastaan nainen, hänkin juoksussa. Lassila heittäytyi äkkiä nojaa

vasten: Hopsis! Toinen hyppää syrjään, purskahti kirkkaaseen nauruun ja

hyppelee alas rappuja. Lassila seisahtuu pakosta ja jää tuijottamaan

jälkeen. Olento on ovesta livahtamassa, kun hän ehtii huutaa:

— Onko neidillä kiire?

Toinen kuulee jotakin, kääntyy takaisin ja seisahtuu sinne alas. Huutaa:

— Kuinka sanoitte?

Mies ei voi olla nauramatta:

— Onko neidillä kiire?

— Juu, juu. On minulla... Nainenkin nauraa ja katoaa.

Lassila jää seisomaan ja katsomaan jälkeen. Hän hymyilee vielä — seisoo

ja hymyilee. Tämäpä oli sattuma. Suloinen pieni sattuma. Hän tunsi

itsensä niin hurjan iloiseksi. Kuin olisi ryöminyt esiin alkuvuorien

alta tuhannen vuoden perästä ja iloinnut ensi kertaa eläissään. Hän

lähtee naisen jälkeen. Tätä ei näkynyt sillä kadulla, siis torin yli.

Sielläpä se kulkee kiireisin askelin, näkyy olevan hoikka, hiukan yli

keskipituuden. Takki tuollaista epämääräistä hienoa väriä harmaine

nahkoineen. Mustat sukat ja kengät. Menee alas Hietalahden rantaa ja

tuon korkean lankkuaitauksen viertä pitkin Eiran puolelle päin. Nousee

yli leikkikentän, missä lapset heittävät palloa ja kaivavat hiekkaa,

pujahtaa Betanian pääovesta sisään. Menikö tämä kirkkoon? Lassila

kulkee ihmeissään ovelle ja näkee siinä lasin takana ilmoituksen

hartaustilaisuudesta: Pastori Miller puhuu Jakobin painista,

yksinlaulua ja soittoa. Vapaa pääsy. Kaikki tervetulleita.

Lassila menee sisään. Ovella myytiin ohjelmia à 2: —. Penkit olivat

jokseenkin täynnä istujia. Hän istui eteen, ei nähnyt jälkeäkään

äskeisestä naisesta, katseli ympärilleen ja tunsi itsensä sangen

typeräksi, laulettiin virsi ja joku neitonen soitti, siirtyi sitten

istumaan taapäin. Pastori astui korokkeelle. Hän on valkotukkainen,

vanttera, puhuu kiihkeästi ja hyvin.

Tässä tuon vanhan tarinan ydin: Esau tulee metsästä nälkäisenä — kovin

nälkäisenä ja väsyneenä. Hän on harhaillut koko päivän, Jakobin ruoan

haju tunkeutuu nyt hänen sieraimiinsa. Hän on nälkäinen ja pyytää:

»Anna minun syödä tuota ruskeaa ruokaa, sillä olen väsynyt.» Jakob:

»Myy minulle tänään esikoisoikeutesi.» Esau on kuolemaan asti heikko

halusta ja nälästä, näkee ruoan edessään, se kiihottaa hajuaistia.

Hän heittäytyy istumaan, on antautunut ja sanoo: »Katso, minä kuolen

kuitenkin, mitä minulle siitä esikoisuudestani.» Ja Esau söi ja joi,

nousi ja meni pois. Näin halpana piti hän esikoisuutensa.

— — »Mutta moni myy vähemmästä kuin hernerokasta sen mikä on hänen

etuutensa, kuuluva taivaan alla vain hänelle. Se mitä itse haluamme,

mihin on syttynyt oma himomme, se meitä pettää, sen edessä olemme

heikompia kuin Esau.»

Sokea Isak istuu kuolinvuoteellaan. Hän hyväilee petturia, tuntee

nahkojen lemun ja sanoo: »Poikani tuoksu on niinkuin kedon tuoksu,

jonka herra on siunannut.» — Jakob pakenee ja lähtee palaamaan

kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Kaikki rikokset vanhenevat, ehkä aika

on tämänkin vienyt pois — mutta kuitenkin hän pelkää. Pelko syö, eikä

hän enää ole yksin: on kaksi vaimoa ja yksitoista lasta. Sentähden

lähettää hän pyytämään armoa Esaun edessä, mutta sanansaattaja tuo

vastauksen, että häntä vastaan tullaan sotimaan neljänsadan miehen

voimalla. Pelkuri Jakob lähettelee lahjoja, aikoo taas madella —

viimeiseksi varakeinoksi hän jakaa joukkonsa kahteen osaan — jos toinen

lyödään, säilyyhän toinen. Hän ei saa rauhaa vuoteellaan teltassa, vaan

nousee ja vie vaimonsa ja lapsensa keskiyöllä Jabbok-joen yli. Ehkä

he ovat siellä turvassa. Jää itse yksin toiselle puolelle ja huutaa:

»Pelasta minut veljeni Esaun kädestä, sillä minä pelkään, että hän

tulee ja lyö minut ja äidit lapsineen.»

Ja Jumala itse tulee taistelemaan alas Jakobin kanssa yön pimeydessä

hiljaisen joen partaalla. He käyvät äänetöntä kamppailua, eikä Jakob

nyt hellitä, hän — petturi, rikkoja ja pelkuri. Hän ei hellitä, vaan

voittaa. Mutta jää tämän taistelun muistoksi ainaisesti ontuvaksi.

— »Tällaisen taistelun käy jokainen ihminen joskus. Raskaimmin käyvät

sen suuret henget, nuo nerokkaat ja heikot. Jotkut voittavat. Ne,

jotka voittavat, saavat aina kantaa jonkin lähtemättömän merkin tästä

taistelusta. Jakob kulki ontuvana koko loppuelämänsä. Kuinka usea

meistä kantaa tai tulee kerran kantamaan oman sinettinsä?»

Puhuja astuu pois. Hänen vanhat kasvonsa ovat sileät, kovat,

tasaantuneet. Neitonen menee jälleen soittamaan ja toinen —

mustapukuinen. Sehän on nainen, jota Jussila seurasi. Ja kokonaan

mustissa. Pehmeä, muodikas puku. Lassila katseli jalkoja: tavattoman

sievät ja hoikkanilkkaiset. Todella: jalomuotoiset jalat mustissaan.

Hän alkaa soiton mukana laulaa:

»Rauhalla ei loppua,

kun sen antavi mulle Jeesus...»

Nainen seisoi pää ylös kohotettuna, katse kiinnitettynä kaikkien päiden

yli suoraan ja värähtämättä ikkunan yläruutuihin. Hän ei siten voinut

nähdä ihmisiä, mutta tunsi varmasti kaikkien katseet itsessään. Eikös

vain hiljaa värissyt koko olento? Mustan puvun kauluksesta pistää esiin

valkea kaula, sen jänteet liikkuvat hiukan laulaessa. Lassila katsoo

siihen, missä kaula päättyy ja alkaa rintakehän alue, siihen pieneen

kuoppaseen: Kyllä voi olla ihanata ihmisliha.

Siniset silmät, varmat, kirkkaat ja loistavat, katsovat sinne ylös, yhä

samaan paikkaan kuin näkisivät maan yli taivaaseen. Molemmat kädet ovat

edessä puristetut yhteen kuin rukoilijalla. Siinä hän veren kukkiessa

poskilla julistaa riemuiten, korkealla, katkeamattomalla äänellä:

»niin ei rauhalla loppua.»

Laulu on sangen pitkä. Tytön kaikki veri näytti sen kuluessa kohoavan

kasvoihin. Kädetkin ovat ihan punaiset. Eikös hän ollutkin kalpea,

kun he tapasivat rapussa? Huulten välistä välähtelivät helmenvalkeat

hampaat. Pelkäämättä, riemulla hän lauloi Jumalastaan. Ehkä tunsi

ihanaa väreilyä olennossaan ja näki taivaan avoinna, enkelit ja

kunnian. Sen vuoksi autuus kruunasi hänen olentonsa. Hän oli kohonnut

kalliolle. Oli ylettymättömissä vaaroilta, lialta, tuskalta, himolta,

houkutuksilta ja saatanalta... Kaikelta, mikä kuuluu maan piiriin. Oli

voimakkaasti suojeltu, tuhanten enkelien ympäröimä. Siksi kultainen,

väsymätön ääni kertasi uudelleen ja uudelleen varmana, täysin varmana,

voiton hurmiossa:

»Rauhalla ei ole loppua...»

Että ihmislapsi voi olla tuollainen! Nuori nainen, viaton, puhdas,

koskemattomissa keneltäkään, maailmassa ja kuitenkin turvattuna. Ei

aavistustakaan kaikesta siitä, mitä hän, Lassila, oli nähnyt omassa

itsessään ja kaikkialla. Siitä pimeydestä. Siitä elämästä.

Yksi puhdas, yksi varma ja turvallinen. Nuori nainen, jolla on niin

puhdas iho ja ihana kaula. Hoikka, mustapukuinen nainen.

Laulu loppui. Hän katsoi ympärilleen. Eivätkö ihmiset taputa? Mutta

hehän ovat kirkossa, sitä ei voi tehdä. — Mustapukuinen siirtyi

istumaan hänen taakseen jonnekin. Lassila oli yhä ihmetystä täynnä.

Hän ajatteli koko ajan niinkuin oli nyt tottunut sanomaan kaikista

naisista: on tai ei. Tästä hän ajatteli: se tyttö on vielä viaton ja

hyvä. Hänessä on enkelinkaltaisuutta, jokin omituinen henki. Hän ei

ymmärrä sellaista himoa, jota minä näen itsessäni ja kaikissa. Sitä

elämätä ja niitä ajatuksia, joita haudon. Hänestä näen, miten valkeaa

voi olla valkoinen ja puhdasta puhdas. Tämä on ihmeellistä, että

ajattelen näin. Tosiaankin hullua. Minustahan voisi tulla uskovainen

tuossa tuokiossa. Aivan huvittavaa. Noin se liikuttelee huuliaan

ja näyttelee hampaitaan. Entä jos tietäisi, mitä minä ajattelen.

Huomaanpa, että minulla onkin taipumusta musikaalisiin naisiin, niin

siihen yhteenkin... Paulaan. Voi totisesti.

Laulettiin virsi, kerättiin kolehti ja alettiin lähteä pois. Lassila

odotti ja joutui kävelemään rinnan äskeisen laulajan kanssa portaissa.

— Neiti — sanoi hän avatessaan tälle katuovea — saanko esitellä teille

itseni?

Toinen katsahti häneen, ojensi kätensä. Lassila — Margit Hedman.

He kulkivat rinnan. Margit Hedman katsoi häntä ja odotti.

— Neiti Hedman, ettekö nähnyt minua aikaisemmin tänään?

— En muista nähneeni teitä koskaan.

— Luulin, että juoksitte minua vastaan eräässä rapussa.

— Antinkadun 38:ssako? Olin siellä erään tuttavani luona. Oletteko te

se? Minä olen nähkääs huono tuntemaan ihmisiä. — Tyttö nauroi.

— Niin — seurasin teitä tänne kirkkoon.

— Minun ei pitäisi käydä laulamassa uskonnollisissa tilaisuuksissa.

Tunnen itseni silloin aina ulkokullatuksi.

— Sitä en luullut.

— Ettekö? Sepä oli hyvä. Sitten kai eivät muutkaan luulleet. Mutta se

kiusaa minua itseäni. Katsokaas, olen kerran ollut oikein, oikein —

miten sen selittäisin — uskonnollismielinen, oikein syvästi. — Tyttö

katseli suoraan eteensä hyvin vakavasti. Kulki kevyesti ja reippaasti,

puhui ihan luonnollisesti ikäänkuin olisi tuntenut Lassilan jo

ennenkin. — Sitten minä lauloin pari kertaa NYKY:n illanvietossa ja

sieltä kautta jouduin nyt tännekin. Oikeastaan ei voi olla lähtemättä,

kun pyydetään, mutta minun ei pitäisi sitä tehdä. Eikö totta?

— Miksi ei? Minusta on luonnollista, että te laulatte, koska osaatte.

— Katsokaahan nyt: minä itse olen kadottanut sen totuuden kerta. Mutta

koska laulan sellaisia lauluja, niin pitäisi elämäni olla samalla

tasolla.

— Siitähän tuli aivan matemaattinen lauselma: Koska — niin.

Harrastatteko matematiikkaa?

— Älkää kysykö. Vihaan sitä, vihaan jokaista seitsennumeroista lukua,

vihaan niitä ihmisiä, jotka ovat laittaneet logaritmitaulun. Ajatelkaa,

mikä työ ja laskeminen.

— Ja vihaatte matematiikan opettajia.

Tyttö huokasi, painoi päänsä kallelleen ja sanoi hartaasti:

— Totisesti.

Sitten hän nauroi sen päälle. Hänellä oli kapeat vaaleat kasvot.

Herkkäilmeinen suu ja harmaat silmät. Lassila muisti pitäneensä niitä

sinisinä äsken. Tyttöhän ei ole lainkaan kaunis, mutta avoimet ja

suloiset ne kasvot ovat, erikoista niissä on se, että silmäinalukset

ovat syvälle sinertävät. Ehkä hän on nähnyt paljon — mutta on

siitä huolimatta varmasti lapsi. He puhelivat vaivattomasti ja

iloisesti, tyttö sanoi yhtämittaa: Eikö totta. Hän ohjasi kulkua, vei

Yrjönkadulle, pysähtyi erään talon eteen ja ojensi kätensä.

— Nyt minun pitää mennä kotiin.

— Päivällistä syömäänkö?

— Ei, en syö kotona. Asun erään nuoren taiteilijan luona, meillä on

oikea bohemitalous.

Hän nauroi ajatellessaan heidän talouttaan. Näki Lassilan katseen,

painoi kylkeään ja nauroi ihan hillittömästi; sai tuskin sanoneeksi:

— Naisen luona tietysti. Tiedättekö, tuntuu hullunkuriselta, että te

voitte pysyä noin totisena, kun toinen nauraa. Mutta hyvästi nyt.

— Kuulkaahan, odottaako tuo taiteilija teitä?

— Taiteilijatar.

— Niin, taiteilijatar. Odottaako hän?

— Ei. Luulen, että hän tekee työtä parhaillaan.

— Älkää sitten häiritkö hänen työtään.

Ettekö voisi tulla syömään minun kanssani?

Toinen katseli pitkin katua arvellen:

— Kyllähän minä voisin tulla, jos tahtoisin. Samapa se. Mennään. Mutta

nyt on liian aikaista eikä minulla ole nälkäkään. Kävellään ensin, eikö

totta? Minusta on hauska kulkea.

Mentiin Turuntielle. Hesperian puistossa alkoivat silmut paisua.

Linnut pitivät meteliä. Pienet vihreät ruohonpäät alkoivat pistää

esiin lakastuneiden kuloheinien syliin vajonneiden vanhojen lehtien

viereltä. Käännyttiin Mäntymäelle vievää lyhyttä tietä. Töölönlahti

oli vaaleansininen. Kuulas ilta, varhaiskeväinen, ohuttuoksuinen,

ihmeellinen. Sellaista on vain täällä. Koko ääretön ohut avaruus painoi

kuvansa veteen; se näytti aineettomalta. He kulkivat lahden rantaa

kiertävää tietä ensin melkein äänettä.

— Katsokaa, miten vaaleaa vettä, ihan väritöntä. Minä tahtoisin paljon

ja räikeitä värejä.

— Kuitenkin tämä ilta on juuri samanlainen kuin te.

— Minäkö? Ajatteletteko niin?

— Sitä minä tässä kulkiessani ajattelin.

— Siinä te erehdyitte. Katsokaas, luulette, että minä olen idealisti.

Mutta ettehän te tunne minua Tiedättekö, olen niin kevytmielinen. Eräs

ihminen on sen sanonut.

— Vai niin.

— Nyt te ette usko minua. Olkoon miten päin tahansa, joka tapauksessa

arvostelette minua väärin.

— Vai niin. Mutta emmekö käänny takaisin? Minä söisin jo mielelläni.

Turuntiellä tuli juustonvärinen tyttö heitä vastaan, tervehti

opettajaansa päännyökkäyksellä. Lassilasta tuntui hiukan nololta. He

menivät erääseen ravintolaan, valitsivat sellaisen nurkkakomeron, jossa

oli pyöreä sohva ja jonka voi eristää verholla.

— Haluatteko juoda viiniä? — kysyi Lassila heidän selaillessaan

ruokalistaa.

Margit hymyili epäuskoisesti:

— Luuletteko, että täältä saa?

Lassila nyökkäsi ja katseli toista tutkivasti.

— Kyllähän minä voin juoda vähän? Minusta ihminen voi ottaa aina

sen verran, että tuntee itsensä iloiseksi ja huolettomaksi. Juuri

sen verran, että voi nauttia hiukan olostaan, eikö totta? Minä olen

päättänyt, etten juo itseäni koskaan humalaan. Minusta se on typerää.

Miksi ihmiset eivät ole viisaita?

Tarjoilijatar toi, mitä he olivat tilanneet. Hänellä oli pieni

valkoinen esiliina ulkonevien rintojensa alla. Suuri nainen,

vanhemmanpuoleinen, hiukan viluisen näköinen. Ohuen kotkannenän

molemmilta puolen syvistä kuopista katselivat terävät silmät. Nenä teki

sen, että hän näytti haluavan aina nokata jotakin kuin loukkaantunut

kana. Asetteli taitavasti ja äänettömästi kaikki pöydälle, poistui

sitten ja veti tummanpunaisen verhon eteen.

Margit oli tarkastellut häntä.

— Tiedättekö mitä? Näille tarjoilijattarille pitäisi antaa suuret

juomarahat etukäteen, että niitä voisi sietää. Ostaa niiden

ystävällisyys. Nyt ne eivät usko saavansa muuta kuin sen kymmenen

prosenttia ja ovat niin tuikeita. Minun periaatteeni on olla aina ja

kaikille ystävällinen.

Lassila oli syödessä hiljainen, katseli toisen kasvoja, noita sinisiä

varjoja silmien alla. Margit ajatteli itsekseen, ettei hänen ehkä olisi

pitänyt tulla tänne. Tuo herra ei pitänyt hänen seurastaan. Hän puheli

kuitenkin urhoollisesti. Kun oli juotu punaviiniä, jota limonaadipullo

oli puolillaan, tuli Lassila hänen mielestään hauskemmaksi. Oli hyvä

olla. Ihanasti vaikuttaa vanha burgundilainen ihmisessä. He nojasivat

nahkaselustaan, nauttivat huimaavasti puhuessaan ja katsoessaan

toisiaan silmiin — kaksi tuntematonta ihmistä. Kumpikin tunsi katseensa

teräväksi, luuli huumaavansa toista silmillään. Jostakin kuului pianon

ja viulun soittoa, toisesta huoneesta.

Puoli kaksitoista tulivat he Margitin portille. Tyttö kaiveli

kukkaroaan katulyhdyn valossa: Ei ole portinavainta. Jyskytti rautaista

porttia, lukossa se oli. Lassila seisoi portin luona ja nojasi

selkäänsä ristikkoon. Veti tytön käsivarsiensa sisään, tämä painoi

päätään hänen olkaansa:

— Tiedättekö, minua nukuttaa niin armottomasti. Taisin juoda hitusen

liikaa. En jaksa jutella nyt...

Lassila kuuli hänen sanovan sekaisia lauseita suu hänen takkiaan vasten.

— Minun pääni on niin mukava, kuin se putoaisi maahan, jos en pitäisi

teidän olallanne.

Kuului naurahdus. Tyttö siirsi hiukan päätään ja hieroskeli sitä

nuttuun.

— Voisinhan viedä teidät omaan sänkyyni nukkumaan.

— Missä te itse sitten nukutte?

— Teidän vieressänne.

— Lupaatteko pitää minua yhtä hyvästi kuin sisartanne? Katsokaa, minun

ei olisi pitänyt tulla teidän kanssanne, mutta luotan teihin. Te olette

hyvä — se tuli unisesti.

— En lupaa enkä vie teitä kotiini.

— Minkätähden ette vie?

— Ei saa kysyä. Kun en vie, niin en vie. Enkä minä ole mikään hyvä.

— No, ei hätää, älkää suuttuko. Kyllä joku pian tulee.

Joku tuli. Margit ravistautui hereille uinailustaan. Piti portista

kiinni ja ojensi kätensä:

— Tapaammeko koskaan?

— Emme tapaa — Lassila sanoi päättävästi.

Hän lähti kulkemaan yksin öistä katua.

3.

Ylioppilaskokeet olivat ohi. Valonkodin kunnia ja toivo näyttäytyi

horjuvaiseksi. Reputettuja tulisi luultavasti olemaan seitsemän.

Reaalikokeessa neljä, yksi saksassa ja kaksi äidinkielessä, —

huolimatta Amos Varjorannan tieteellisestä ja perinpohjaisesta

metodista. Huolimatta siitä, että Leppätarha kirjoitusten aikana

kulki vaatimassa hiljaisuutta kuin nielevä jalopeura, oppilaat

hiipivät portaissa, ja abiturientit suuressa salissa nauttivat välillä

virkistäviä tai rauhoittavia pulvereita, kukin tarpeensa mukaan.

Olipa juuston värisellä abituralla silmiensä edessä kynälokerossa

kahdenkymmenen gramman pullo. Tuntiessaan aivonsa hiukan hämäriksi hän

nautti siitä noin lusikallisen kerrallaan. Selitti sittemmin siinä

olleen jotakin koffeiinisekoitusta lääkärin määräyksestä. Jo edeltäpäin

oli Leppätarha varoittanut oppilaita käyttämästä kamferttia, se

lamaannuttaa aivoja. Johtajatar suri niin koulun maineen lankeamista,

että kääntyi sairaaksi.

On toukokuun ilta, kuuden tienoo. Valkea ilma selittämätöntä auvoa

täynnä. Ihmiset kulkevat mielikseen ulkona. Abiturientit kävelevät

parittain, ikäänkuin eivät koskaan ennen olisi hengittäneet.

Nuoret herrat heiluttelevat keppiään keveästi. Se kohoaa iloisessa

kaaressa ylöspäin kuin huutaen riemusta, että sai koskettaa kuivaa

asfalttia, se kalahtaa kevyesti jälleen katuun. Naiset työntävät

takinkauluksen olkapäille, valkoinen kaulantaive hohtaa, tuo suloinen

taive. Kadunkulmassa keskustelee koulutyttö ja -poika. Ihmisvirta

vaihtuu, ilma ei lopu. Kevättä riittää kaikille. Nuutuneet ja

värittömät hymyilevät. Kevät koskettaa kaikkia, vain harvoja se pääsee

vapauttamaan. Kevät, kevät!

Hyvä Jumala, miten ihana on tällainen ilta Helsingissä. Ihmisvirta

Erottajalla. Abiturientit ja koululaiset. Tyttö ja poika Bulevardin

ensimmäisen lehmuksen juurella. Kaikki hengittävät pimentymätöntä

ilmaa, jonka syntymäisillään olevat tuoksut herättävät janoa, tuoksut,

joita ei vielä ole, mutta me tunnemme ne. Jumala!

Valjakka kulki Anjan kanssa Roobertia. Hän oli odottanut tyttöä, kun

tämä tuli työstä. He tekivät nykyjään kävelyretkiä joka ilta. Niin,

nytkin hän saattoi Anjaa kotiin. He pysähtelivät kauppojen ikkunoihin.

Katselivat, nauroivat väliin, eivät puhuneet paljoa, mutta molemmat

olivat iloisia. Lasten naurua ja huutoa oli ilmassa, kimeitä ääniä

kuului Sepänkentältä. Albertilla hyppivät tytöt ruutua seinänvierellä.

Lihava nainen sulki Elannon oven ja lähti kulkemaan päällyskengät

jalassa ja talvitakki päällä kotiinsa. Hän oli kuin tynnyri.

— Minne sinä nyt menet? — kysyi Anja.

— Menen käymään Lassilan luona tuolla Antinkadulla. Sitten tavataan

tässä yhdeksältä.

— Minä tulenkin vielä kävelemään sinne asti. En välitä istua kotona.

Meidän huoneemme on niin kolkko, kun ei sinne käy aurinko. Eikö hän se

Lassila, ole kotoisin sieltä päin mistä sinäkin?

— On, maalaistalon poika Säämingistä. Hänen vanhempansa kuolivat jo

aikaa, holhooja möi talon ja piti häntä suuresta maksusta luonaan

täysihoidossa pikkukoulusta asti. On se mukavaa, miten viisaasti

ihmiset katsovat etuaan. Vahinko Lassilalle, terävä-älyinen mies.

— Onko hän terävä-älyinen?

— On. Laski kokeissa paljaita kymmeniä eikä tainnut lukea paljon mitään.

— Minä en varmasti pitäisi hänestä.

— Miten niin?

— Tuntuu vain yht'äkkiä siltä. Käytkö sinä usein siellä?

— En ole nyt käynyt, ennen istuin melkein aina. Hän on tullut niin

äreäksi ja äänettömäksi eikä yleensä siedä ihmisiä.

— Tiedätkö — puuttui Anja vilkkaasti — tänään osastomme chefi puhui

erään rouvan kanssa pitkän aikaa. Tämä oli hänen tuttavansa ja he

juttelivat tietysti ruotsiksi. Minä järjestin hyllyä siinä luona ja

kuulin. Se vieras sanoi, että suomalaiset, »de riktiga finnarna»,

ne ovat niin epäystävällisiä ja karkeita sentähden, että ovat vasta

ensipolven sivistyneitä, ja niin itsepäisiä, niin itsepäisiä. Minua

nauratti, kun hän takutti kättään tiskiä vasten ja pää kallellaan

toimitti: så envisa, så envisa... Niiltä puuttuu muka vielä kulttuurin

hienous, sellainen mukautuvaisuus ja pehmeys.

— Ei se ole sitä, se on kansanluonnetta.

— Mutta sittenkin — ruotsalaisten kanssa on helpompi puhella.

— Jaa. Helpompi — Valjakka tuntui oikein vihaiselta — helpompi!

Siinäpä se on. He puhuvat tarvitsematta ajatella. Heidän ystävyytensä

on liukasta ja venyvää, sitä riittää kaikille. Tahdotko, että sanon

sinulle, millaista Suomen kansa on? Oikein tuollaisen tieteellisen

läpileikkauksen?

— Sanohan — Anja katseli utelias vire silmissään. Hänen kasvonsa olivat

iloiset. Oli hyvä olla.

— No niin — Valjakka mietti hetken ja pudotteli sanojaan harvanlaisessa

tahdissa, nautti itse niistä — ylipäänsä se on jokseenkin

keskinkertaista. Lisäksi hirvittävän tärkeätä, kukaan ei usko millään

hinnalla toista paremmaksi kuin itseään. Me luulemme itsestämme

niin jumalattoman hyvää. Toiset tekevät työtä kuin juhdat, toiset

kuin hullut, useat eivät halua ensinkään työtä. Huomattavin piirre

on tiedonhalu — siis aivan tavallisia ihmisiä. Mutta eräissä elää

pohjalla sellainen alkukansan voima ja vaisto. Jotakin väkivaltaista

ja outoa. Se saattaa purkautua esiin miten tahansa, yht'äkkiä mies

voi muuttua raivoisaksi ja vetää puukon esiin. Tehdä käsittämättömiä.

Sentähden meillä tapahtuu niin paljon murhia. Mutta siitäpä johtuukin,

juuri siitä, että keskuudestamme voisi syntyä tavattoman nerokkaita

ja erikoisia ihmisiä. Luulenpa, että Suomenkansa voi kehittää

suhteellisesti suuremman luvun neroja kuin muut, sillä täällä on

huippuunsa kehittynyt eurooppalainen kulttuuri yhtäkkiä annettu

sitkeän, maasta eläneen kansan leiväksi. Se on ihmeellistä — voisi

nousta mitä tahansa, syntyä renessanssi pohjoisessa, jotakin, joka

hurmaisi maailmaa vielä vuosituhannen jälkeen.

Anja nauroi miellyttävää, matalaa naurua. Hänen silmänsä olivat

kuin kaksi hilpeää tähteä valkean lierin alla. He astelivat hiljaa

hetken. Raitiovaunu tuli rannasta ja suhahti rataansa heidän ohitseen.

Lehmuksissa vihertävät silmut, kovin ne ovat paisuneet. Lahden takana

kuvastuvat nostokurjet kuultavaa taivasta vasten. Siellä lastaavat

ulkolaiset laivat. Valkeassa ilmassa hyräili kaupungin humu.

Valjakka hymähti itselleen:

— Niin, siinäpä se on. Suurin osa kansaa on perin riitaisaa, laimeaa,

perin pikkumaista ja tavallista.

— Minä voisin syödä kaikki suomalaiset, kun ne ovat sellaisia.

Nyt nauroi Valjakka, sitten he nauroivat molemmat.

— Meistäkin tulee hyvin tavallinen aviopari. Minusta tulee tohtori ja

sinusta tohtorin rouva. Menemme maalle ja alamme kasvatella lapsia.

Hän katseli vanhaa hallirakennusta suu erikoisessa hymyssä, silmät

vähän vilahtivat sivulle. Anjan lierin alta kuului hämillinen huudahdus:

— Oi joi...

— Pieni kultaseni, et kai sinä satuttanut varvastasi näihin nupukiviin?

— En, en.

— Ajattelepas, kun meidän ensimmäinen lapsemme syntyy...

— Eetu kulta...

— Katso, minähän olen silloin tohtori. Voin itse auttaa sinua siinä.

— Älä nyt taas — se tuli tuskastuneesi. Anja heilautti päätään ja oli

ihan punainen.

— Sinua on niin mukava kiusata. Sehän on ihan luonnollista. Minä näen

pieniä lapsia harva se päivä. Eihän lasta tarvitse hävetä. Mutta tässä

on Lassilan ovi. Tulehan tänne rappuun, niin näytän sinulle erään

taulun.

— Minkä taulun?

— Täällä rapussa on eräs hieno taulu.

— Ilveilet, en minä tule.

— Tulehan, lyön vaikka vetoa, että täällä on taulu.

Hän veti Anjan mukanaan ylös ja osoitti hissin ovea:

— Katso nyt, eikö siinä ole taulu? Kerjääminen ja kaikenkaltainen...

otti tytön pään käsiensä väliin ja tirkisti silmiin: — No, kuulehan, en

minä kohta kiusaa sinua. Mutta suuteleminen täällä ei ole kielletty —

ja tule sitten yhdeksältä. Hei.

Valjakka soitti ovikelloa, sisältä kuului askelet ja sähkönappulan

kierto. Olipa siitä aikaa, kun hän oli viimeksi täällä. Eeva avasi

oven. Hän tervehti tyttöä kädestä pitäen:

— Mitenkäs te voitte?

— Kiitos, hyvinhän minä...

— Onko maisteri kotona?

— Onhan hän — tuolla huoneessaan.

Valjakka alkoi riisua päältään. Eeva seisoi siinä yhä, piti kättään

sähkönappulan päällä. Silmänaluset olivat laskeutuneet kuopille ja

tulleet tummansinerviksi. Hän oli ikäänkuin laihtunut, ei mitään naurua

ollut kasvoilla eikä raikasta uteliaisuutta silmissä.

— Siellä on mainio ilma. Käyttekös te kävelemässä ollenkaan? Taidatte

istua täällä sisäkukkana vallan, sanoo tohtori harjatessaan päätään.

— En minä oikein osaa, enkä voi yksinäni.

— Mitä se sellainen on? Mikäpä on yksinään kulkiessa. Ainahan sitä omia

jälkiään takaisin osaa. Te muistaakseni piditte luonnosta. Onhan se oma

luontonsa kaupungillakin.

Viimeiset sanat tulivat aivan maisterin huoneen ovelta. Tohtorin

kadottua sammutti Eeva sähkön ja meni hiljaisesti keittiöön.

Lassila istuu kirjoituspöydän ääressä, hiukan hämärässä huoneessa,

kumartuneena joidenkin paperiarkkien yli. Valjakka löi häntä olalle.

Hän kohosi, näytti melkein ilostuneelta ja puristi häiritsijän kättä

reilusti.

— Minä tässä korjasin viimeisiä kokeita.

Sähkö sytytetään ja vedetään alas vihreä kaihdin.

— Odotahan — Lassila kävi koputtamassa keittiön ovelle ja huusi:

Saisikohan kahvia?

— Sinullahan on tässä shakkipelikin täydessä käynnissä.

— Sitähän minä teen kaiket illat. Olen lähettänyt pari tehtävää jo

lehteenkin. Mitä sinulle kuuluu?

— Noo, tavallista, kaikenmoista, luentoja ja tenttejä.

— Onko vielä paljonkin tenttejä? — Lassila irvisti muistaessaan omiaan

ennen, ne olivat usein kuin urheilumetsästystä.

— Kaksi jokseenkin laveaa, mutta mitäs niistä. Olen ne kirjat käynyt

vähitellen läpi ja viivannut jo.

— Se on hyvä apu, että viivaa.

— On se. Nyt kun luen vain ne paikat, on kaikki selvää kuin lasi.

— Sepä se on, että lukee järjellisesti, tajuaa edes pari sanaa

täydellisesti. On ihan kurjaa suorastaan katsoa noita koululaisia, ne

eivät välitä vähääkään.

Valjakka iski silmää:

— Kuka sitä nyt niin hirveästi välittää matematiikasta

— Matematiikkaa tai mitä tahansa. Enemmänhän noita jäi meilläkin

reaalikokeessa kuin matematiikassa.

— Sinähän voit olla iloinen siitä.

— Minä en siedä sellaisia oppilaita. Ne ovat niin velttoja, että tuskin

viitsivät nostaa silmäluomiaan. Ja jos suutun, niin tuijottavat kuin

tyhmä eläin.

— Mitäs sinä tuommoisesta. Kaikesta nyt välittää.

— Välittää, välittää. Luuletko, että kun kerta _pitää_ opettaa, kun

on saatava ne ylioppilaiksi, on saatava se määrätty kurssi niiden

tajuntaan tavalla tai toisella, onko se silloin sama, jos edessä on

kantoja tai kiviä? Ennen puhuisin vaikka pienille porsaille, ne ainakin

välistä nostelisivat kärsäänsä ja juoksisivat nurkkaan, mutta nämä —

Kului vähän aikaa tämän purkauksen jälkeen, hän sanoi matalammin:

— Kuule, minä vihaan niitä tyttöjä. Vihaan niin, että olen sairas.

— Oppilaitasi?

— Niin. Eroan koulusta nyt keväällä.

— Eroat?

— Eroan, niin. Se on savustuslaitos.

— Mikä on savustuslaitos?

— Koulu on savustuslaitos, missä savustetaan kaloja.

Valjakka ryhtyi tarkastelemaan nappuloiden asemaa pöydällä nojaten

kyynärpäällään polveensa, savuke sammumaisillaan. Hän odotti, että

toinen purkaisi itsensä kokonaan, tokkopa liekään muita, joille

voi sellaisia sanoa. Viimein Lassila selitti menevänsä pankkiin

kesäkuun alusta. Hän saa koulusta palkan elokuun loppuun asti, se on

kaksinkertaista tuloa kesältä. Valjakka huomautti pitemmistä työajoista

ja lyhemmistä lomista — tulevaisuuden kannalta katsottuna. Toinen

arveli yhtä hyvin tekevänsä pitemmänkin työpäivän kuin istuvansa

yksinään pitkiä iltapäiviä. Eeva toi kahvia ja poistui äänettömästi,

hänen perässään kulki synkkä varjo, joka jäi huoneeseen vielä hänen

lähdettyäänkin. Valjakka sanoi:

— Hän on muuttunut.

— Niin on, minäkin jo saan olla rauhassa huoneessani. Hän ei istu

kirjoituspöydällä eikä heiluttele sääriään. Se on sivistymistä, se.

— Sivistys ei näy olevan hänelle hyväksi.

Lassila kohotti päätään äkkinäisellä liikkeellä, kasvolihakset

kovettuivat, silmät ikäänkuin terottuivat, ääni kalahti:

— Ohoo. Kukas hänet oikeastaan toimitti tänne?

— Minä toimitin, mutta sinä et näy osaavan kohdella naisia. Niistä

voisi olla iloakin, mutta sinä kidutat niitä ja myrkytät itsesi.

— Iloa. Onko sinulla ollut paljonkin iloa ehkä siitä tytöstä?

— On kylläkin. Hän saattoi minua juuri tänne ovellesi.

— No, se oli suurikin ilo.

— Oli se.

— Eikö hän odota sinua oven ulkopuolella myös?

— Ei, minä menen hakemaan hänet kävelemään.

Lassilan huulet vetäytyivät pilkallisesti. Toinen mietti, uskaltaisiko.

Mitäs, parempihan se on, hän sanoi äkkiä:

— Teitpä sinäkin kävelyretkiä Paulan kanssa.

Toisen silmäkulmat kohahtivat. Myrsky lävähti.

— Kävelyretkiä, niitä tein liikaa. Ehei, naisten kanssa ei pidä tehdä

kävelyretkiä. Paula — tuossa sen kuva on pöydällä, että muistaisin.

Minä kiroan sen naisen, sen elämän ja kuoleman ja iankaikkisuuden.

Kiroan.

Tohtori nousi ja tarttui toisen käsivarteen, olisi lyönyt:

— Herkeä. Että uskallat. Hän on nainen, sinun vaimosi ja hyvä vaimo.

Maisterikin kohosi, oikaisi käsivartensa jäykäksi ja kiristi hampaitaan:

— Hyvä vaimo, sangen hyvä. Ja nyt hän on Thorpen vaimo — totisesti

hyvä, sen minä uskon.

Valjakka astui suuttuneena ovelle, toinen tempasi häntä olkapäästä:

— Juo kahvia!

Omituista kyllä, hän kääntyi takaisin ja istui sohvaan. Lassila kaatoi

kahvia kuppeihin. Leipäkorissa oli hyviä vienerleipiä, joissa on tuo

makea keltainen silmä. Kesti äänettömyyttä, sitten alkoi Lassila ihan

tavallisesti:

— Etpä ole käynyt täällä.

— Mitä minä tänne tulisin, kun sinä kuitenkin haukut minut pois. Et näy

sietävän itseäsikään.

— Sinäkin kartat tahallasi, ettet kuulisi sanojani. Nytpäs kuulit

kuitenkin.

Lassila huitaisi kädellään. Siniset suonet, jotka risteilevät käden

selässä, olivat pullistuneet äskeisestä kiihtymyksestä. Ne kohoilivat

kuin pienet makkarat. Valjakka ajatteli, että samanlaiset olivat hänen

suonensa paljon tanssin jälkeen. Hän melkein leppyi.

— Nukutko hyvin?

— Enpä juuri.

He yrittivät tulla toimeen keskenään. Valjakka alkoi puhua hermoston

terveydestä. Toinen arveli, että kai olisi parempi, jos hänelläkin

olisi tylsemmät hermot. Hän sai tällä kertaa reseptin apteekin

unilääkkeestä, sen piti kaataa vaikka kenet. Lassila sanoi hiukan

kömpelösti, melkein nöyrästi: Tattis.

Toisen alkaessa lähteä hän pyysi:

— Kuule, etkö ottaisi tuota valokuvaa mukaasi? Vie ja hävitä se.

Hävitätkö?

— Hävitän, annahan tänne sisätaskuun.

Lassila jatkoi kokeiden korjaamista. Ne olivat seitsemännen luokan

viimeiset kokeet, joita monet odottavat henki kurkussa. Pääseekö

ehdoitta? Pääseekö kahdeksannelle luokalle? Pääseekö ensi vuonna

ylioppilaaksi? Irti ikuisista läksyistä, istumasta viisi kuusi tuntia

päivässä pulpetissaan, kuuntelemasta Amos Varjorannan väritöntä ääntä,

Lassilan teräviä huomautuksia ja — irti Leppätarhasta sekä koulun

säännöistä. Tärkeät kokeet. Mutta niissä oli omituisia virheitä, oli

ensimmäisen luokan virheitä, toisen, kolmannen, neljännen, viidennen,

kuudennen ja lisäksi oikeita seitsemännen luokan virheitä. Onerva

Hjort näytti olleen aivan hämääntynyt. Eräs yhtälö oli alusta saakka

käsitelty aivan oikein, loistavasti. Loppu oli tällainen:

99x = 99. x = 99/9 = 9. Siis x = 9.

Minkä sille voi, ettei x ole = 9 tällä kertaa? Lasku on ehdottomasti

väärin. Siinä on oikea ensiluokan virhe. Seuraavassa tehtävässä oli

virhe heti alussa, neljännen luokan virhe, riemukkain, reippain

numeroin piirrettynä: 2³ = 16. Lassila kurtisti kulmiaan. Hän oli

näiden kokeiden aikana kulkenut edestakaisin luokan perällä, ne olivat

kolmetuntiset kokeet, ilma alkoi vähitellen tulla kuumemmaksi, aurinko

paahtoi korkeista ikkunoista. Hänen kantapäidensä kaiku topsahteli

luokassa painuneiden päiden yllä. Hän näki, miten Onerva leuka liki

pulpetin kantta moneen monituiseen kertaan tarkasti laskunsa. Lassila

oli ajatellut, että senkin numero heiluu juuri neljän vaiheilla. Ei se

näistä kokeista kohonnut, ei. Oli laskettuna neljä laskua kymmenestä ja

kaksi väärin. Onerva Hjort saa ehdot. Hän on koko talven neljä kertaa

viikossa ottanut yksityistunteja erään tunnetun ja etevän maisterin

luona. Niin. Hän on sievä, hieno, ehkä ylikultivoitunut tyttö. Siis

neljä, iso numero punaisella kynällä alkuun nimen viereen.

Seuraavat kokeet! Niissä oli töhrätty sangen paljon. Kulmikkaat numerot

tehty vihaisesti, pyyhitty kumilla paperi rikki ja kurttuiseksi,

laskettu taas päälle, yksi sivu sotattu lyijykynällä mustaksi paksuin

viivoin. Ei voinut erottaa, mitä sen alle oli laskettu. Hirvittävästi

energiaa tarvittiin jo saamaan paperi noin likaiseksi. Ihme kyllä oli

useimmat laskut laskettu, vieläpä oikein. Kaksi oli kesken, niihin

kirjoitettu takaretkalla käsialalla: Tätä laskua en ehdi lopettaa.

— Olipas hätä alottaa molemmat! Lassila käänteli paperia ja nauroi.

Kirjoitti yläkulmaan 7, töhräsi sen punaisella näkymättömäksi ja pisti

viereen 7 1/2 Kunnianhimoinen, likainen, epätoivoinen, viheliäinen

Justus Mäki sai siis hyvän numeron. Tietysti hän olisi himoinnut

parempaa.

No niin. Seuraavat kokeet!

4.

Ilmoitukset — ne ovat tärkeitä tekijöitä ihmisten elämässä. Tuovat

tuntemattomia tekemisiin toistensa kanssa ja ovat sen tähden

aina jännittäviä. Varsinkin Huusiksen takasivulla ne verhoutuvat

romantiikkaan ja kätkevät taakseen kokonaiset maailmat. Salaperäisyyden

säilyttämiseksi vaitiolo luvataan ja vaaditaan. Syrjäinenkin tulee

iloiseksi ja hyvälle tuulelle lukiessaan parista peräkkäisestä

lehdestä: »Erik, min hövding, jag ber skriv till din älsklingsslavinna»

— sehän on suloinen ilmoitus, siinä kuuluu naisen sydämen rukous.

Kaihoisan mielen S.O.S. yli kaupungin — kuitenkin hymyilyttää.

Elämän idyllisyyttä todistaa seuraava: »Pitkää mustapukuista naista,

jolla on suuret siniset silmät ja joka päivittäin 1:n aikaan käy

Vanhan kirkon puistossa, pyydetään hyväntahtoisesti suomaan kohtaus

50-vuotiaalle gentlemanille — —» Ajatellapa tuota gentlemania, joka

kuljeskelee hiekkakäytävällä suurten puiden alla, katselee puoleksi

kaatuneita hautakiviä, istuu penkille pääkäytävän viereen ja tuntee

sydämensä hiukenevan nähdessään mustan harson kauempana liehahtavan.

Gentlemanin käsi liikahtaa levottomasti pyöreän vatsan päällä. Hänellä

on hyvin hoidettu hieno iho, kasvot salaavat kaiken, mutta silmissä on

vain houkutusta.

Voi olla, että romantiikka joskus muuttuu happoiseksi. Havaitaan eräänä

päivänä: »Allt är som förut — men Ni är inte som förr.» — Jaa — kukin

tekee kaiken omalla uhallaan.

Niinpä oli tehnyt Eevakin.

Huomenna hänen oli määrä matkustaa maalle. Maisteri oli

päivällispöytään tullessaan maksanut hänen viimeisen palkkansa ja

matkarahaa runsaasti, 200 markkaa. Oli lähtenyt heti syötyään ulos.

Eeva kantoi ruoka-astiat keittiön tiskipöydälle, kääri valkean liinan

kokoon ja pisti sen laatikkoonsa. Istui sängylleen. Istui kauan

velttona, kädet helmassa. Kaksikymmenvuotiaan kasvot, silmänaluset

syvälti kellertävän tummat. Tuo pehmeäpiirteinen nenä, jossa oli

polyyppeja, punaiset kasvot. Niillä asui mykkä sulkeutuneisuus,

tuijottava, jähmettynyt mieli, kunnes äkkiä suu väännähti

tuskallisesti, kuin nuolen ampumana hän heittäytyi pitkälleen ja

purskahti rajuun itkuun. Hänellä ei ollut muuta tehtävää kuin palvoa

murhettaan, jossa ei ollut mitään epäitsekästä, ei mitään uskallusta

kärsiä.

— Ja pois huomenna. Jättää nämä huoneet, jättää maisteri, oi, miten se

tekee kipeää. Kunpa saisi häneltä vielä yhden katseen. Jos hän tulisi

kotiin, ja saisi kuulla edes askelet eteisestä. Kuulisi hänen kulkevan

ovessa. Ei, en näytä hänelle itseäni, en mene hänen luokseen. En puhu

sanaakaan. Olen yksin, ylpeä kuin hän. Mutta väliseinätkin hiiltyvät

minun sieluni huutaessa häntä. Oi, kidun ja kärsin ja tahdon kärsiä,

kärsiä. Osani on kärsiä —

Tämä viimeinen ajatus sai kyynelet tulvahtamaan, se oli niin hellä ja

sääliväinen, sitä piti toistella:

— Osani on kärsiä, minun osani. Tieni on oleva täynnä tuskaa —

kunnes tuli taas oikea itkupuuska. Ja kun se tuli, ei sille mitään

voinut. Siihen hukkui kuin hiekkajyvä mereen. Kivisti jo päätä,

kirveli kasvoja. Silmät kieltäytyivät eristämästä nestettä. Tuli

vaimennus, aallonpohja. Mutta ajatuksetpa alkavat taas kiertää murhetta

järkähtämättä kuin tähdet aurinkoa. Alkavat kaukaa, säännöllisinä,

ottavat pyrstötähden radan ja sivuavat itse päivää: tavoittavat säälin,

hellyyden raukkaa ihmislasta kohtaan, jonka osa on kärsiä ja tuleva tie

tuskaa täynnä.

— Niin vieras, niin armoton minulle. Hänen kylmyytensä minut tappaa.

Sydämeni sulaa hehkuviin tuskiinsa. Jos hän tietäisi — tietäisi. Mutta

kuinka voin mennä hänen eteensä, joka on niin kova ja ankara? Kuinka

minä voisin sanoa sen? Hänelle? Jos hän sanoo jotakin pahaa. Kohottaa

päänsä, katsoo _sillä_ tavalla. Mustuu kuin pilvi suuttuessaan. Voi

kuinka pidän hänestä sellaisenaan. _Minä kuolen rakkaudesta..._

Tämä sai kuumat vedet valumaan jälleen tiheiden ripsien alta. Eeva itki

mitään ajattelematta kauan aikaa. Sai silmänsä kuiviksi — ja väsyneinä,

janoisina painuvat ajatukset taas uralleen:

— Miten minä kauhistun omaa ruumistani. Siellä elää — siellä elää

lapsi. Jo kolmatta kuuta. Ja kasvaa yhä. Inhoan ja kammoan itseäni.

Armollinen Isä, menenkö minä kotiini tällaisena? En voi sanoa tätä

hänelle, hän suuttuisi. Ennen tulkoon mitä tahansa. Ennen satakoon

tulta ja tulikiveä ylitseni, ennen kalvetkoot luuni erämaan hiekassa.

Ennen häpeä ja kärsimys. Oi, Kärsimys, ääretön. »En kerjää lempeä

sulta, olen ylpeä niinkuin sa.» Sitä laulettiin kotona maalla. Nyt

ymmärrän sen laulun, ne ihanat sanat... En kerjää lempeä sulta — mutta

en koskaan saata lakata ajattelemasta häntä, en irtoontua hänestä.

Aina, oi aina ja aina tulen rakastamaan häntä, niin että vapisen. Hän

voi murskata minut, polkea jalkoihinsa, lyödä, mutta vaikka hän tekisi

minulle mitä tahansa, vaikka kuolisin —

Kyynelet vilvoittivat jälleen punaisia kirveltäviä, hangattuja silmiä.

Herkkyys oli taas ehtinyt kohota huippuunsa, ajatukset säälivät

omaa itseä. Silloin kuului eteisestä oven käyminen. Neiti! Eeva

kavahtaa istumaan, pitsin virkkuus riippuu rautatankoa vasten maahan

putoamaisillaan. Hän ottaa sen ja tuhertaa silmukkaa neidin tullessa

kello juuri minuuttia vailla yhdeksän.

Neiti ottaa taitavasti hyllyltä pienen alumiinikattilan, puhtaan ja

kirkkaan. Eeva on sen juuri tänään kuurannut. Hän mittaa siihen lasin

täyden kermansekaista maitoa, pistää kaasulle, jää seisomaan hellan

viereen. Toinen käsi lepää kevyesti reunaraudalla, siinä missä Paula

antoi riippua vesikauhan. On vaalea hämärä siistissä keittiössä.

Eeva harrastaa todella puhtautta milloin muistaa. Suuresta ikkunasta

näkyy auvoisa taivas, ja hehkeä, ihmeellinen kuulaus kulkee yli

peltikattojen. Neiti, rauhallisesti ja ystävällisesti:

— Näettekö te vielä virkata ilman sähköä?

— Kyllä tässä näkee.

Neiti ajattelee, että Eeva harrastaa sänkyä. Jalatkin sängyssä.

Eihän tuossa mustanharmaassa huovassa tosin lika tunnu, mutta kun se

kuitenkin on yölläkin peitteenä. Muut ihmiset istuisivat tuolilla. Hän

sanoo:

— Se luisuu kuin itsestään, kun on tottunut.

— Niin.

— Teettekö joskus virheitä?

— Kyllä minä toisinaan puran parikin näpykkää, kun en tule katsoneeksi.

— Minäkin olen virkannut paljon pitsejä. Tänä talvena on mennyt

koko aika siinä suuressa liinassa. Mutta minä katsonkin aina niin

huolellisesti, etten tee väärin.

— Onko se liina jo ihan valmis?

— Yksi sininen kukka on vielä neulomatta. Ajattelin laittaa sen tänä

iltana valmiiksi, mutta menisi vähän liian myöhäksi. Minusta ei pidä

ahnehtia työtä, minulla on aina ollut se periaate. Ihmisen tulee

hallita työtä, niin että osaa ryhtyä ja lakata oikeaan aikaan.

Eevaa harmitti, puhelipas neiti tänään hänen kiusakseen, muulloin ei

siltä saanut sanaakaan. Mutta neidin teki hiljaisesti mieli tietää,

matkustaako maisteri kesälomalle maalle. Huomennahan loppuu koulu. Hän

ei kuitenkaan halunnut kysyä suoraan. Eeva sanoi vähän ajan päästä kuin

ohi mennen:

— Huomenaamulla minä tuon neidille viimeisen kerran suklaata.

— Vai niin. Siis tekin pääsette kesälomalle.

Eeva nytkäytti päätään:

— Menen lopullisesti lomalle.

— Vai niin, maisteri kai matkustaa maalle. Kouluthan loppuvat huomenna.

Maito kiehui. Neiti laittoi voileipänsä — kolme viipaletta ihan

pehmyttä ranskanleipää, melkeinpä lämmintä, runsaasti voita ja

maksapiirasta päälle.

Eeva nousi ikkunan luo tuolille polvilleen, työnsi puoliskon auki

ja kumartui katselemaan pihalle. Siellä kulki lihava nainen liina

päässä ja paketti kainalossa saunasta. — Vai niin, vai niin. Häntä

niin hirvittävästi suututtaa tuo satakertainen vai niin. Mokoma

vai-niin-neiti, ei osaa muuta sanoa. Ihan tässä hermostuu, kun aina

kuulee samaa.

Tuli hiukan koleahko ikkunassa, Eevalla oli lyhythihainen pumpulimekko.

Hän sulki ruudun, sytytti sähkön ja laittoi astiaveden kuumenemaan.

Hiipi maisterin huoneeseen kuin pyhättöön. Matala kirjahylly, joka

tekee kulman seinän mukana. Hän on sen edessä usein lukenut polvillaan

matolla. Täällä maisteri kirjoittaa, istuu ja tupakoi. Sanomaton

kaihomieli valtaa Eevan. Joudunko enää koskaan elämässäni käymään

tässä huoneessa? Ehkä hänelle tulee ikävä minua, ehkä hän etsii minut

käsiinsä. Hän, joka ei koskaan osoita sydäntään, tulee ja sanoo: En voi

elää ilman sinua. Katso, minua painaa suuri suru, jota en voi kertoa

kenellekään, sinä yksin voit minua lohduttaa. — Eeva tuntee sydämensä

hiukenevan hyvyydestä sitä ajatellessaan. Hän otti kirjahyllyltä

kirjan: Tytöistä parhain, ja lähti keittiöön lukemaan. Pian hän nauraa

hyrähytteli Tomin kepposille, varsinkin siirappinekkujen laitto oli

hauskaa.

Vesi kiehui hulluna kattilassa ja tirisi jo kannen raoista hellalle

Eevan noustessa sammuttamaan kaasua. Kello yksitoista kuuli hän

maisterin tulevan kotiin ja huomasi tiskiveden jo jäähtyneen. Piti

lämmittää sitä hiukan ja alkaa tiskata. Ei, maisteri ei pistänyt

päätään keittiöön, vaikka sieltä kuului kolinaa. Voi voi.

Kun Eeva vei neidille suklaata aamulla, sai hän tältä viisikymmentä

markkaa juomarahaa. Lassila viipyi kauan makuulla. Koputti vasta puoli

yksitoista keittiön oveen.

— Saako nopeasti kahvia?

Eeva lennätti tarjottimen sisään, pysähtyi ovelle. Epäselvällä äänellä:

— Maisteri on kai koulussa — se juna lähtee kahdentoista aikaan.

Ajattelin jättää osoitteeni tänne, jos — tulisi kirjeitä.

Lassila katseli häntä ja Eeva tarttui jo ripaan.

— Jaha. Pankaa sinne keittiön pöydälle, kyllä minä lähetän, jos tulee.

Se tuli painokkaasti ja Eeva pakeni pois. Kuunteli henki kurkussa,

vievätkö askelet keittiön oven ohi, eikö sanota edes jäähyväisiä. Ei.

Maisteri tuli täysissä päällysvaatteissaan, koputti, sanoi kynnyksen

takana seisten, hattuaan nostaen ja kumartaen: Hyvästi.

Eeva hämääntyi ja niiasi hiukan. Kuului ulko-oven loukahdus.

— Armias Isä!

5.

Koulun lopettajaiset. Juhlasali on täynnä oppilaita, heidän ystäviään

ja koulun ystäviä, eturivissä istuu Valonkodin kunnia. Amos Varjoranta

nousee korokkeelle. Hän esittää edistyksen, käytöksen ja huolellisuuden

numeroilla lausuttuna. On tehty paljon työtä, aherrettu, ponnistettu,

mutta vielä enemmän aherrusta ja ponnistusta olisi tarvittu. Sitten

rehtori laajentaa puhettaan kosketellen rajoja. On rajoja ihmisten

välillä, rajoja kansallisuuksien välillä, rajoja valtakuntien välillä,

rajoja aikakausien ja rajoja maailman kehitysjaksojen välillä. On myös

raja vanhan ja uuden koulun välillä. Hän käsittelee perinpohjaisesti

vanhaa ja uutta koulua. — Uusiin kesäpukuihinsa pukeutuneet tytöt ja

pojat alkavat tulla levottomiksi ja liikehtiä. Kaikki rajat sekaantuvat

heidän käsityksissään täydellisesti. Joku on onneksi sattunut tuomaan

karamelleja, joita siinä voi hiljaa imeksiä.

Lassila seisoo salin takana ja nojaa selkäänsä voimistelutelineeseen,

ajattelee: Miksi ei mainitse rajoja, jotka määräävät luvun arvon yhden

tuhannesosan tarkkuudella?

Puhe kestää lähes kaksi tuntia. Kaikki ovat jo aivan toivottomia.

Arvokkaat koulun ystävät istuvat ymmärtäväisinä, rauhallisina ja

tarkkaavina. Täytyyhän heidän pystyä sulattamaan tämä puhe, vaikkakin

tavattoman laajakantoinen. Aurinko lähettää vinottain pienen

kirkastuksen noille yleville, arvokkaille kasvoille. Ikkunan takana

huojuu pilkallinen lehmuksenoksa sinistä taivasta vasten. Oppilaat

nykivät toisiaan, jaksavatpa olla iloisia. Ei, eivätpä rajat kuitenkaan

pysty täysin tappamaan heitä. Ei täysin.

Rehtorin jälkeen astuu korokkeelle johtajatar. Siinä vierellä flyygelin

kannella ovat valkoiset lakit, kussakin omistajansa nimilappu sen

hienon kuminauhan alla. Ja Leppätarha luona, mustassa elegantissa

puvussa, joka ulottuu polviin. Onpa hänellä näytteen arvoiset sääret.

Seisoo toisella jalalla, toinen suloisessa lepoasennossa hiukan takana,

kärki koskien kevyesti maata. Kasvoja ei uskalla katsoa. Niissä on

vanhaa ja vastenmielistä, vastaamattomien loukkauksien jälkiä.

Johtajatar on korkealentoinen. Laihat kasvot kiiltävät innosta ja

sisäisestä ilosta. Hän puhuu koulun tähdestä:

— Se on se Valonkodin tähti, joka meitä kutsuu ja viittoo — eteenpäin

ja ylöspäin. Sen tähden alla olette te, rakkaat nuoret ylioppilaamme,

kulkeneet monta vuotta. Te olette olleet sille uskollisia, sen valossa

olette luoneet elämällenne perustan, ponnahduslaudan. Sen loisteessa

olette oppineet katsomaan ympäröivää maailmaa. Te lähdette siihen

maailmaan, ponnahduslaudalta hypähdätte elämään. Koulumme puolesta,

Valonkodinpuolesta, minä kiitän teitä. Te olette olleet ahkeria

oppilaita. Tavattomalla sitkeydellä olette pyrkineet päämääräänne. Te

olette tuottaneet meille opettajille paljon iloa, sanomattoman paljon.

Olette opettaneet meidät pitämään itsestänne, ja mikä tärkeintä:

olette opettaneet meidät uskomaan koulumme tulevaisuuteen, työmme

tulevaisuuteen ja maamme ja kansamme tulevaisuuteen. Me tulemme

kaipaamaan teitä. Lähdette maailmaan, joka voi olla paljon toisenlainen

kuin mitä olette odottaneet. Voi olla, että siellä odottaa työ eikä

vapaus. Ja monet teistä, jotka kulkevat nyt idealismin lumoissa,

huomaavatkin itsensä realisteiksi. Mutta Valonkodin tähti viittaa

edelleen teille, se kutsuu teitä vieläkin eteenpäin ja ylöspäin. Täällä

ovat ovet teille aina avoinna — —

Viimein saavat rakkaat nuoret ylioppilaat lakkinsa. Leppätarha poistaa

nimilaput, ojentaa ne johtajattarelle, ja tämä painaa ne heidän

kiharoilleen. He pääsevät istumaan ja silmäilevät todistuksiaan.

Juustonvärinen fuksi heittää ironisen katseen Leppätarhaan nähtyään

numeronsa. Alennettu kaikissa Leppätarhan aineissa. Voi, että hän luki

kasvioppinsa niin hyvin. Voi, että hän kirjoitti siitä viiden pisteen

vastauksia kokeissa.

Johtajatar puhuu vielä maisteri Lassilalle. Hänen eroamisensa on

koululle todellinen vahinko, sillä hänen työnsä on ollut sangen

suuriarvoista täällä. Häntäkin kiitetään ja tullaan kaipaamaan.

Edelleen puhe koskettelee toisia opettajia ja koulun ystäviä. Kaikki

saavat ylistystä tarpeekseen.

Lassila oli tullut kotiin päättäjäisistä. Kävi kuin humahdus hänen

rinnassaan, kun huoneet olivat tyhjät ja Eevan avain keittiön pöydällä

osoitelipun päällä. Humahdus, tuuli umpilaaksossa. Riippa oli katkennut

kantapäistä, kivi oli vierryt veteen.

Hän avasi kaikki ovet ja kuljeskeli huoneissa. Päivänpaiste loi

ikkunoista kuvaimiaan lattialle. Lassila kävellä pouskutteli

kantapäillään.

Hirvittäväksi taakaksi voi joskus ihminen tulla toiselle ihmiselle.

Kerrassaan lamaannuttavaksi, tappavaksi piinapenkiksi. Kiusaa tuo

jokainen askel, kiusaa hymy ja pieninkin sana, vaikka vain ilmoitus:

Päivällinen on valmis, tai kysymys: Tuleeko maisteri teelle illalla? Ne

herättävät raivoisan vihan. Pitäisi polkea jalkaa, pitäisi lyödä maahan

vastenmielisyydestä. Tuntee hienoa kiirastulta, kun tietää toisen

olevan seinän takana, tympeää tietoa, että sen milloin tahansa vielä

näkeekin.

Lassila avasi tiskipöydän alaisen kaapin oven ja pisti osoitelipun

roskaämpäriin. Hirveän huono käsiala, mutta ne puheet! Varjelkoon

sitä korkeutta ja tunnetta. Sokerivettä, paljasta sokerivettä.

Saakeli lennättäköön helvettiin nuo lirunlarut, sokeat ja sokeroidut.

Eipä nyt muuta kuin huutaa ihanteista, itkeä Aseveljien ääressä.

Suitsutusta hämärässä kirkossa, että tuntisi sielunsa sulavaksi ja

autuaaksi, että nousisi tunteet ja tunnelmat. Ravita niillä itseään,

imeä tunnelmia kuin lapsi rintamaitoa. Uskalla, kärsi — maailma on

sinun. — Sitä vatkuttaa, että vesi valahtelee alaleualle ja ääni

turahtelee nenään. Seisoo siinä, nilkat kuin puntarinpäät, kengänkärjet

tököttää sisäänpäin. Helvetti, ihan sitä tuntee itsensä näljäiseksi ja

liimaiseksi kärpäspaperiksi, roskaa, pölyä ja raatoja täydeksi.

Lassila puisteli hartioitaan, käveli ja pääsi vähitellen vapaaksi

harmaasta ilkeästä olosta. Tuulen humahdus umpilaaksossa!

Pihamaalta kajahti säreä laulu. Siellä seisoi vanha ukko, rähjäisen

näköinen, kasvot parroittuneena turilaana, taivasta kohti kohotettuna,

molemmin käsin pitäen kiinni kepistä, joka sojotti eteenpäin. Hänen

vierellään matala, lihava mummo, punaiset kasvot ylöspäin ikkunoita

tähystellen. Sinisen taivaan alla päivän lämpimässä kilossa he kaksi

lauloivat rinnan värjyvillä äänillä tuota tuttua laulua — pihalaulajien

lempilaulua:

»Kotimaani ompi Suomi,

Suomi on mulle synnyinmaa.

Siellä valkolatva tuomi

ahon laidalla kukoistaa.»

Joistakin ikkunoista heitettiin paperiin käärittynä rahaa. Paksu mummo

poimi ne ketterästi ja kuljetti vaatimattomasti ukon taskuun. Hänen

silmänsä siirtyivät anovina ikkunasta toiseen, huomasipa hän Lassilan

varjonkin ikkunassa, josta ei vielä ollut pudonnut mitään, risti

kätensä, vetäisi:

»— liekö ollut se tahto Herran,

sen piti päättyä kyyneliin.»

Lassila käännähtää pois, kävelee kädet selän takana. Kaikki ovet

ovat auki, uskaltaa mennä keittiöönkin. Ilma alkaa tulla liian

lämpimäksi. Aurinkoa tulee ikkunoista. Lassila ehtii omaan huoneeseensa

kävellessään ja seisahtuu. Neiti Mikkonen kuuluu tulevan kotiin. Kuuluu

riisuvan päältään ja menevän keittiöön. Niin, viemään sinne tuoreen

ranskanleivän kaappiin ja 50 grammaa leikkeleitä. Menee sitten omalle

puolelleen. Lassila heittäytyy nojatuoliin ja ottaa tupakan. Neiti

koputtaa raollaan olevalle ovelle ja tulee sisään.

— Anteeksi, tulen maksamaan vuokraani. Yksi, kaksi kolme, neljä, viisi,

siis viisisataa. Olkaa hyvä.

Lassila ottaa tupakan sormiensa väliin: Kiitos.

Neiti aikoo lähteä, astuu jo ovelle, pysähtyy kuitenkin:

— Ajattelin vain, että maisteri varmaan matkustaa kesäksi maalle.

Toivottavasti minä voin asua silti täällä edelleen. Olen poissa

kaupungista vain heinäkuun ajan.

— Kernaastihan te saatte asua. Minä kyllä tulen olemaan koko kesän

kaupungissa. En vain tiedä, miten tässä järjestäisin, kun tämä

palvelustyttö on lähtenyt maalle, niin täällä ei ole ketään, joka

pitäisi huolta siivouksesta.

— Melkeinhän minä voisin itse pitää huolta omasta huoneestani tai

kutsua jonkun —

— Ei, no — täytyyhän täällä muuallakin siivota. Minä vain en välittäisi

ottaa nyt palvelijaa, söisin ulkona.

— Niin, tietysti, eihän sitä kesällä paljon jaksa syödäkään. Vain

viiliä ja sellaista kevyempää. Tulin tässä ajatelleeksi, että jos te

tahdotte, niin voisinhan pyytää kerran viikossa meidän konttorimme

siivoojaa laittamaan huoneeni. Tuli mieleeni, että samalla hän voisi

siivota kaikki huoneetkin, jos tahdotte.

— Samahan se on, kuka ne siivoaa. Eiköhän täällä pitäisi laittaa

kuitenkin pari kertaa viikossa. Tahtoisitteko te puhua hänelle ja sopia

siitä?

— Mielelläni, kovin mielelläni minä sen järjestän. Olen melkein varma,

että hän tulee. Ja hän on vanha ja luotettava ihminen.

— Minä voinkin sitten jättää hänelle itselleen avaimet, että pääsee

sisälle. En ole päivisin kotona.

Neiti nyökkää ja lähtee. Häntä ei pyydetty istumaan. Se tuntuu

käsittämättömältä. Mysteerioksi jää myös, mitä maisteri tekee kesällä

kaupungissa. Mistään hän ei saa sitä selville, niin paljon kuin hänen

ajatuksensa askartelevatkin maisterin ympärillä.

6.

Niin alkaa kesä ja meneehän se jotenkuten. Konttorityö suuressa

firmassa on hyvää unilääkettä ihmisen henkiselle elämälle. Se on

pientä, täsmällistä, huolellista. Sitoo mielen pieneen, täsmälliseen,

huolelliseen. Siihen kuuluvat liikkeen puolesta hyvät aamiaiset,

pehmeät ranskanleivät, runsaasti meijerivoita ja erilaisia leikkeleitä.

Vanhempien naisten aamiaispöydässä keskustellaan ylimalkaan näin:

— Kuule, Hilja, missä sinä söit eilen päivällisesi? Minä söin

Elannossa, tässä Kluuvikadulla. Menin kerran sinnekin katsomaan,

millaista siellä on. Minähän syön muuten Putkosella.

— Minä taas söin eilen Erottajan automaatissa. Munakasta ja viiliä ja

mansikoita.

— Sehän oli hienoa. Mitä se maksoi?

— Kaksitoista markkaa.

— Miten halpaa! Kuinka sinä sait niin halvalla?

— En ottanut ensinkään leipää eikä voita ja maitoa. Minä en koskaan syö

kesällä päivälliseksi leipää, voita ja maitoa.

— Minäpä en osaa syödä koskaan ilman voileipää ja maitoa. Eihän

liharuoka millään mene alas ilman leipää. Johan se rasva tuntuu

ilkeältä suussa.

— Kuinka ihmeessä te voitte syödä ilman leipää?

— Minäpä en syökään rasvaisia ruokia.

— Mutta kyllä se oli halpaa. Minä menisin sinne tänään,

mutta everstinna Mellin kutsui minut heidän huvilalleen

illallispäivälliselle. He vievät minut autollaan.

— Vai everstinna Mellin? Minä menen pankinjohtaja Kyreniukselle.

— Minä en mene minnekään, vain syömään. Oliko siinä annoksessa paljon

mansikoita?

— Ei nyt niin paljoa, mutta oli kuitenkin. Mitä sinä Katri söit?

— Patapaistia ja viiliä. Eihän sitä kesällä voi niin raskaasti syödä.

Minä pidän hirveästi sipulista, sen tähden tilaankin aina patapaistia,

mutta siinä olikin niin suuri annos, ettei jaksanut syödäkään.

— Hyvänen aika. Minä en voi sietää sipulia!

— Jos vaan minulla olisi koti, niin minä oikein paistaisin suuria

ruskeita sipuliviipaleita ja söisin ne kuumana voileivän päällä.

— Tämä pikku neiti ajattelee aina samalla tavalla kuin Katri. Se on

sitä chefin vaikutusta.

— Istuukin aina chefinsä rinnalla.

— Anteeksi, minä istun tähän sinun rinnallesi, vaikka sinä et olekaan

minun chefini.

— Kuule, Katri, mitä se sinun patapaistisi ja viilisi maksoi?

— Kahdeksan viisikymmentä. Siinä nyt oli vielä voita, leipää ja maitoa.

— Missä niin halvalla saa?

— Kaupunginkellarilla.

— Hyi sinua.

— Mutta mitäs me ostaisimme tänään kahvin kanssa? Nyt on minun vuoroni

ostaa.

— Ne olivat eilen hyviä, ne Opriksen vienerleivät.

— Voi, jos vain tietäisin, mitä toisin.

— Mene Ekbergille.

— Mitä minä sieltä ottaisin?

— Niitä pikkupullia, rusinoituja.

— En minä ainakaan pidä niistä.

— Enkä minä. Kuka nyt ostaa pikkupullia.

— No sanokaa nyt, mitä sitten...

— Ota oikein hyvää. Jotakin —

— Voi, jos minä tietäisin.

On kaikenlaisia muitakin puheita, mutta tämäntapainen kertautuu

useimmilla aamiaisilla vuodesta vuoteen. Ja täällä on naisia, jotka

ovat olleet yli kaksikymmentä vuotta. He voivat hyvin ja heillä on

hupaisaa. Joku säästäväinen laittaa itselleen kolme voileipää kahvia

varten. Hän ei osta erityistä kahvileipää, koska puuhaa omaa osaketta.

Toisessa pöydässä syö nuorempia tyttöjä ja herroja. Erään tytön posket

ovat hyvin pehmeät, ehkä liian lihavat, iho kuin maito. Hän nauraa

paljon. On kapeita ja puuterin syömiä kasvoja, viivamaisia, värjättyjä

kulmakarvoja. Erään nenä on kuin kasa liitujauhoa, iho pienellä

syhermällä, sinervänvalkoisena.

Joku herra huomauttaa vastapäiselle tummalle tytölle:

— Neidin puvussa on vaalea ihailija.

Neiti hymyilee ja katsoo olkapäälleen. Siellä on pieni langanpätkä.

Eräs nainen ei lakkaa puhumasta elokuvista, epätoivon vimmalla hän

yrittää lumota edes joitakin kuuntelemaan itseään. Ääni tulee kuin

tuulenhavina — ikäänkuin hänen suunsa olisi ontto lasipallo. Hänellä

ei varmastikaan ole takahampaita. Hän lakkaa ja punastuu, kun kuulee

pöydän päässä sanottavan toiselle ihmiselle:

— Teillä, neiti, on kolo hampaassa — ja hampaan kolossa jotakin.

Yksi miellyttävä neitonen nauraa hervotonna mustasukkaisen ihailijan

pistellessä. He ovat yrittäneet yhdessä kaataa kahvia.

— Te olette taitamaton.

— Mitä?

— Tepä ette osaa kaataa kahvia.

— Mitä? Hi-hi-hi. Kysyn jo toista kertaa, mitä.

— Anteeksi, neidin hieno kuulo meni harhaan.

Sanoin, että te ette osaa kaataa kahvia.

— Ei, teidänhän se pitikin kaataa.

— Milloinka miehet ovat emäntinä?

— Voi voi, sitä en tiennytkään, että se kuuluu naisille. Ihan totta.

— Sitten teidän pitäisi käydä koulu kahvin kaatamisessa.

— Hyvänen aika. Tehän piditte kiinni sangasta — — ja neitonen lyyhistyi

ihan kasaan nauraessaan.

Työaikana alituinen humina suuressa pankkisalissa. Korvissa paperien

kahina, laskukoneen tahti, askelet, hiljaiset äänet ja yskäykset.

Kirjoita tarkasti numeroita numeron jälkeen. Niiden takana on rahaa.

Katso rauhallisesti ja erehtymättä. Samalla elää alitajunnassa

hienoinen hermostus, kun joku olento vilahtaa tummansinisessä

työpuvussa pöydän ohi ja kiharat lehahtavat. Kuka se oli niistä?

Yleisön puolella kopsavat kannat, silmiä on kaikkialla.

Silmiä. Silmiä.

Nuorimmat naiset lähtevät työstä suoraan uimalaitokselle, puku

tungettuna käsilaukkuun.

Lassila istuu joskus iltapäivällä Mississippin kuistilla. Polttelee

savukkeita, katselee, miten kansallispukuiset tytöt liikkuvat

tarjoillessaan. Lukee lehdistä jokaisen pätkän, ilmoituksetkin.

Erään ystävän hän löytää pankista. He ovat joutuneet syömään aamiaista

rinnan. Eivät alussa puhu toisilleen, eivät näytä huomaavankaan. Toveri

on vähän yli neljänkymmenen, ryppyjäkin on kasvoissa. Hän näyttää

tavattoman myöntyväiseltä, mutta hänen sielunsa salainen ilo on tehdä

hiljaista kiusaa toisille — hän hautoo sellaista ja nautiskelee siitä.

Ei kukaan voi huomata mitään. Omituista — hän ei kylläkään kohdista

haluaan Lassilaan, vetää tämän kohdalla ikäänkuin tuntosarvensa

piiloon. Lassila sai tietää hänen nimensä: Gabriel Keto.

— Gabriel — hän tekee itse pilkkaa nimestään — minähän synnyin

taivaassa, mutta enkeli sattui istumaan reiässä ja minä tipahdin

sukkelasti alas Kedolle. Jumalat ulostavat maanpäälle — hän sanoo

sen hiljaa, juuri lähimmän kuuluville, ja katsoo samalla tarkkaan

syrjäsilmällä, mitä Lassila ajattelee. Mitäs, tämä näyttää huvitetulta.

Kerran he sattuvat yhtä aikaa tulemaan ulos pankin ovesta ja alkavat

kulkea rinnan. Gabriel pyytää Lassilaa lähtemään kanssaan rannalle

kävelemään.

— Mennään sitten Kaivohuoneelle syömään ja puhumaan.

— Mistäs me puhumme — Lassila ei tiedä, lähtisikö.

— Jos ei ole muuta haastamista, niin haastellaan hävyttömiä.

Sen kerran jälkeen he ovat paljon yhdessä. Kulkevat rinnan enimmäkseen

äänettöminä, kunhan vain ovat samalla tiellä. Syövät kaksittain

päivällisensä Kluuvikadun Elannossa. Syötyä kumpikin ehättää tarjoamaan

toiselle savuketta.

— No, otetaan nyt tästä.

— Olisihan täälläkin ollut.

Joskus toinen torjuu:

— Sieltähän sitä viimeksikin pantiin. Ei nyt niin... Pidähän puoliasi.

Sillä ottamisen täytyy käydä vuoron perään. Näin Lassila viihdyttää

itseään, kuin olisi muuttunut vanhaksi herraksi, joka panee suuren

arvon tällaiselle — tupakan tarjoamiselle. Aivan kuin se olisi yksi

hyvin tärkeä tapahtuma päivän elämässä. Hän tulee tietämään, että

Gabrielilla on ollut hyvin kiukkuinen ja heitto vaimo, jo aikaa

kuollut. Gabrieliin ei enää koske elämän pikkumaisuudet ja harmit.

Hän on jo lakannut välittämästä. He alkavat yhdessä pelata Lassilan

kotona shakkia ja istuvat siellä pian joka ilta nenäkkäin pienen pöydän

ääressä savuisessa huoneessa.

7.

Elokuussa samana kesänä Paula makasi verkkokeinussa puutarhassa. Se

oli vedetty kahden suuren koivun väliin. Oksat riippuivat hyvin alas,

niiden lävitse siilautui pieniä läiskiä auringon paisteesta — se ei

ollut enää ollenkaan polttavaa eikä väsyttävää.

Ihmeellisesti lepattavat pienet lehdet tuossa yläpuolella. Kas, miten

hauskasti värisevät. Niitä on tuhansia ja taas tuhansia. Mahtaa niistä

olla hauskaa hiukan keinutella, tuntea ilman virtaavan ohitseen, imeä

vihertävään pintaansa valoa ja lämpöä. Mahtavat ne nauttia olostaan.

Mutta syksyllä ne putoavat tähän nurmikolle. Sääli, sääli — kaikki

tuhannet kuolevat tuhanten perästä. Paula tuntee itsensä runolliseksi

ja syvämietteiseksi, hän iloitsee omista ajatuksistaan. Samalla

väsyttää. Keinu on aikoja lakannut liikkeestä. Entä jos langat, joilla

se on kiinnitetty koivun runkoihin, alkaisivatkin venyä ja laskisivat

hänet aina ja aina alemmaksi, eikä hän tapaisi ollenkaan nurmikkoa,

vaan tässä avautuisi syvä kuilu, ja hän vajoaisi sinne yhä — hautaan.

Huu — ei saa ajatella sellaista.

Omenapuiden välistä käytävää tulee Elsa, hän on aina virkapuvussaan,

musta leninki ja pieni pitsiesiliina.

— Tahtooko rouva, että tuon kahvin tänne ulos?

— En tiedä. Minä vähän mietin, kuinka olisi — ei, kyllä minä tulen

sisälle, minun on kuitenkin noustava tästä.

Paula kömpii nurmikolle ja korjaa vyötäistään, se tahtoo nykyisin vähän

vaivata. Hän huoahtaa ja kulkee hitaasti sisälle, tuskin kehtaisi

nostella jalkojaan. Juo kahvin kuistilla ja kiipeää sitten yläkertaan

omaan huoneeseensa ja laittaa ikkunan auki. Istuutuu sohvalle ja avaa

liivinsä napit, että olisi helpompi olla.

Tuntuu surulliselta. Eric on ongella, hän jaksaa onkia loputtomasti,

ja sitten pitäisi joka päivä syödä kalaa. Olisi velvollisuus syödä,

kun kerta toinen onkii. Paula ei pidä mistään vähemmän kuin kalasta.

Ja ollapa sitten kaikki ajat yksinään täällä kotona. Hänestä ei ole

mukaan kalaan eikä siellä tulisi toimeenkaan kokonaisia rupeamia. Mutta

kotonakin on paha olla yksinään — eikö rakkaus olekin naiselle vain

sitä, että halutaan tulla palvotuksi, koroitetuksi ja pidetyksi hyvänä.

He olivat tulleet ulkomailta jo jouluksi kotiin. Paula oli niin

tahtonut, hän ei lopultakaan viihtynyt matkustelemassa ja katselemassa

maailman ihanuutta ja kurjuutta. Toisaalta hän kaipasi takaisin jo

senkin tähden, että pääsisi Thorpen kotiin, saisi nähdä siellä joka

nurkan ja vallata henkeensä koko kodin. Silloin vasta Eric oppisi

hänestä oikein pitämään. Kaikki kuvitelmat ja toiveet koskivat Ericin

kotia. Mutta se olikin niin kunnossa, ettei siellä ollut mitään

erikoista järjestämistä ja valtaamista. Keittäjä-Hilda ja Elsa tiesivät

liiankin hyvin tehtävänsä.

Paula parka tunsi itsensä ottolapseksi siellä, lisäksi Eric esiintyi

niin vieraasti. Paula ei uskaltanut ottaa itselleen mitään oikeuksia

mieheensä nähden. Hän muisti pelolla: Älä hyväile minua usein. Talvi

muistui harmaana ja raskaana, kun sitä nyt jälkeenpäin katseli.

Olivathan he jo toki vihityt — edes jollakin tapaa sidotut toisiinsa.

Voi voi. Ihminen saattaa olla vihitty mieheen eikä kuitenkaan voi tähän

luottaa. Ei tiedä, mitä tämä ajattelee ja tahtoo.

Paula kadehti kadehtimalla Ericin jokaista sanaa itselleen, jokaista

silmänräpäystä. Hän tahtoi saada kaikki. — On ihan liikuttavaa tuo

hänen itserakkautensa.

Niin. Sitten oli Paula onneksi huomannut tulleensa raskaaksi. Eräänä

iltana, kun valo oli sammutettu, hän istuutui miehensä sängyn laidalle

— he olivat vielä Helsingissä. Hänellä oli muka jotakin kerrottavaa,

eräs asia — Ericin piti arvata. Tämä ei osannut aavistaakaan. Paula

sanoi, että se oli hyvin salaista, heidän kahden oma omituinen asiansa

— eikö hän ollutkin Ericin vaimo? — Ja vihdoin mies arvasi, sanoi,

ettei olisi uskonut sellaista iloa tulevan itselleen — rakas Paula.

Siitä lähtien Eric oli paljon hellempi häntä kohtaan ja huolehti

hänestä. Piti syödä, nukkua ja levätä.

Tietysti Paula oli unohtanut ottaa kärpässuojustimen komerosta ja

panna sen avatessaan ikkunaan — huoneessa on yht'äkkiä hirvittävästi

surisevia kärpäsiä. Ne kiitävät pitkin valkoista kattoa, voi kuulla

niiden kopisuttavan pahvia iskiessään siihen lennosta. Ne ovat

tavattoman suuria.

Nurkassa ylhäällä pärisee eräs hengenhädässä. Se on joutunut hämähäkin

verkkoon, tempoilee ja kähisee, siivet voivat vielä käydä. Verkko

heiluu ja kärpänen lentelee kuolemankeinussaan lyöden välillä itsensä

seinään. Ihmeellistä, että Elsalta on voinut jäädä tuonne hämähäkin

verkko. Hän kun on niin tarkka.

Paula nousee seuraamaan joutessaan, pääseekö se pois verkosta. Hän

on avannut vyötäisestään kaikki napit, ja alusvaatteet valahtavat

polviin, sukat makkaralle. Olenpa minä kurja tuumii hän — kuin siiville

lyöty riikinkukko, ja kannattelee niitä kaksin käsin. Mutta liivitkin

tuntuvat aivan mahdottomalta sietää kiinni, painavat sydänalan poikki.

Hämähäkki, paljon pienempi kuin riehuva kärpänen, juoksee vähän väliä

saaliinsa luo. Näyttää kuin ne iskisivät vimmatusti yhteen, sitten

pienempi juosta vikittää pois. Ne taistelevat moneen kertaan. Siitä

hämähäkki viisastuu, se käy aina vain hiukan puraisemassa raivoisaa

kärpästä, kiinnittää samalla langan siihen ja taas toisaalle, juosta

vikittää edestakaisin — kärpänen on jo hiljaa, vain toinen siipi

lepattaa. Teurastaja pääsee jo sen niskaan eikä enää poistukaan. Se on

käärinyt uhrinsa täysin varmasti.

Paula seisoo, pitelee vaatteitaan, katselee tarkasti ja ajattelee ennen

kuulemaansa:

— Onkohan, onkohan se totta, että hämähäkillä on seitsenkertaiset

leijonanvoimat — suhteellisesti?

Viimein aika lähenee päivällistä. Hän laittaa vyötäisensä kuntoon ja

asettuu ahkerasti ompelemaan koruliinaansa — Ericin pitäisi pian tulla.

Sitten hän houkuttelee mieheltään lupausta lähteä kävelemään syötyä. He

menisivät huvilalta kirkonkylään asti ja ostaisivat kaupasta omenia ja

banaaneja. Hän pyytelee kovasti, Eric ei tahtoisi millään lähteä, hän

on ollut kalassa ja istunut kauan auringonpaisteessa ja laiskistunut.

Vihdoin toinenkin lakkaa hoputtamasta.

Vähän ajan kuluttua näyttää Ericille muistuvan asia uudestaan mieleen.

Hän sanoo:

— Voithan lähettää Elsan hakemaan kirkolta hedelmiä.

— Ei, ei. En tahdo enkä tarvitse — hän on loukkaantunut ja lisää

ajatuksissaan: Vai Elsa? Hän ainakaan ei saa kantaa minulle omenia,

kerta sinä et lähde niitä hakemaan.

— On kai täällä kotona sitten vielä jonkinlaisia omenasäilykkeitä?

— Luuletko minua pikkulapseksi? — Paulaa jo suututtaa. Hän on nykyisin

herkkä ärtymään.

— Sinähän oikuttelet. Miksi sinulle ei kelpaa Elsan hakemat omenat?

— Ei kelpaa. En syö hänen omeniaan.

— Hänen omeniaan! Voi voi — no, olkoon. Jätetään tämä asia nyt. Täällä

on niin hiton paljon kärpäsiäkin, täytyy pyytää niitä haaviloimaan.

Paulalle jäi paha mieli siitä. Syötyä hän teki käsityötään Ericin

huoneessa, Eric istui siinä ja poltteli tupakkaa, oltiin melkein

hiljaa. Sitten mies omituisesta sattumuksesta sanoo:

— Minä maksoin tyttöjen palkatkin tässä. Annoin Elsalle viisikymmentä

markkaa juomarahaa, kun hän on aina puhdistanut sinun valkoiset

kenkäsikin.

Paula sanoo kiireesti neuleeltaan: Niin, niin... Että Ericin piti vielä

kertoa sekin. Tosin hän oli aina illalla pistänyt hiukan nuhraantuneet

kenkänsä oven ulkopuolelle, aamulla löytyivät ne siitä puhdistettuna,

lumivalkoisena. Oli iloinen, ettei tarvinnut käydä likaisissa kengissä.

Sittenkin — malja on kuohumassa: Elsa saa viisikymmentä markkaa, Elsa

saa vaikka mitä, Elsasta kyllä pidetään ja puhutaan. Hän itse ei saa

edes yhtä omenaa.

Paula päättää olla ääneti, puree kieltään, että kipu tekisi hänet

lujaksi. Ei auta, vaikka yrittäisi purra kielensä poikki.

— Minun mielestäni — ei sinun huoli sitä tavaksi ottaa.

Eric katsahtaa ihmeissään:

— Minä olen siinä suhteessa aivan erilainen kuin sinä. Tahtoisin kaiken

maksaa niin runsaasti.

Paula katkeroituu hyvin pahoin. Tehdäänkö hänestä vielä saitakin?

Samantekevää, vaikka heittäisi rahansa tuuleen, mutta Elsa ja aina

Elsa! — Ja miksi hän itse ei saa edes yhtä omenaa? Miksi Eric ei välitä

hänestä? Hän neuloo ääneti ja ahkerasti. Ei lähde edes illalla teetä

juomaan, ei muka haluta.

Nukkumaan mennessä hän toivoo vihdoin sulaneensa. Eric tulee ja peittää

hänet, pitää kovasti huolta vaimostaan nyt. Silloin Paula sanoo jo

iloisesti:

— Kiitos, sinä olet niin hyvä.

Mutta jäätyään sinne yksin — he nukkuvat täällä maalla eri huoneessakin

— katkeruus kasvaa taas hänen rinnassaan. Se on kuin paise, joka yhä

kovenee — tulee kestämään kauan, ennenkuin se on niin hautunut, että

laskee ytimensä ulos. Ydin: Minulle sinä et lähtenyt hakemaan omenia,

muille tuhlaat mitä tahansa.

Paulasta tuntuu, ettei voi koskaan leppyä ja tulla hyväksi miehelleen,

niin kova on hänen mielensä. Aivan hyvin hän tietää, miten pikkumaista

ja aiheetonta tämä on, mutta se ei lähde pois eikä sula. Paula suuttuu

harvoin, hän voi antaa anteeksi kaikki suuret asiat maailmassa,

mutta katkeroituu jostakin pienestä kuin lapsi. Lisäksi tuntuu

pahalta ajatellessa, että hänen pikku lapsensa kukaties perii äidin

itsekkyyden. Mutta miksi Eric ei välitä hänestä sen vertaa, että

lähtisi hakemaan hänen seurassaan joitakin omenoita?

Paula nousi ja kulki paitasillaan ikkunaan. Ruudun läpi henki

viileyttä, se tuntui selvästi kulkevan ihoa pitkin.

Hämärässä pihan ja puutarhan takana toisen huvilan korkea hahmo. Sen

juovat ovat pehmeät, raukenemaisillaan, ikäänkuin aikoisi se muuttua

ilmaksi ja jättää kaikki makaavat ihmiset alas tanterelle kuin lintu

pudonneen sulkansa.

Hän menee vuoteeseensa, mutta ei saa lepoa. — muille tuhlaa mitä

tahansa...

Se palasi niin usein mieleen, että hän tuli epätoivoiseksi, ajatteli

astua miehensä eteen uhkaavin kasvoin ja kysyä: Sitäkö varten miehet

menevät naimisiin, etteivät tarvitse sitten enää välittää vaimoistaan?

— Mutta hävittyään tuskissaan Ericin huoneeseen hän laskeutuikin

polvilleen pienelle matolle vuoteen viereen ja nojasi päätään sängyn

laitaan.

— Että minun pitää olla näin äärettömän pikkumainen.

Kunpa Eric heräisi ja löytäisi hänet tästä. — Toinen nukkuu. Täkki

riippuu hiukan huolimattomasti. Paula vetäisee päättävästi peitteen

ylös ja painautuu viereen. Mies kiertää unissaan kätensä hänen

sydänalansa yli. Paula ei voinut olla lyömättä kättä pari kertaa

kiukkuisesti sormillaan:

— Mitä nyt — miksi sinä hakkaat?

— Olen niin kehnolla tuulella.

— Nuku nyt jo — uninen murahdus.

Käsivarsi lämmitti sydänalaa, se tarttui koko hänen olentoonsa ja hän

alkoi miettiä, miten harvoin oli saanut olla miehensä luona. Eric nosti

unissaan päänsä hänen olalleen, tasainen hengitys kulki hänen kaulaansa

pitkin. Hän tunsi toisen vatsan ja rinnan pienet liikahtelut selkäänsä

vasten. Ne tulivat hänen omikseen ja kulkivat suloisesti lävitse. Olisi

tavattomasti tehnyt mieli kääntyä ja silittää Ericin tukkaa, hamuilla

huulillaan poskea ja koettaa hampaillaan, mutta piti olla hiljaa kuin

hiiri. Äärettömän suloiseksi voi toisen ihmisen ruumiillinen läheisyys

tulla. Se herättää hurmaa, ohutta janoa, jollaista tuntee kevään

viimeisillä hangilla.