TAVATAAN JÄLLEEN

1.

Pieni palvelijanhuone Kauppiaskadun varrella. Pari metriä

alempana pihaa, samalla tasolla kuin pesutupa ja kellarit. Se oli

epäsäännöllisen nelikulmion muotoinen, pienin, puoli metriä leveä

sivu pihaan päin ja siinä katon rajassa sangen likainen ja hämähäkin

verkkojen kaunistama kaksiruutuinen ikkuna. Lattialla seisoja

tunsi olevansa kuilun pohjalla, ikkuna näytti sopivalta luukulta

johtamaan kaikki pihan likavedet pieneen huoneeseen. Seinäpaperit

olivat sinervät, niissä pieniä sikeröisiä luikkia päällekkäin, tuota

vanhaa kuosia, jonka ääretön kukkarunsaus on lukuisampi kuin tien

santa. Monen viattoman hurme oli ajan vieriessä vuotanut näille

kukkaskentille. Ne kantoivat pitkiä ja verisiä jälkiä taisteluista

luteiden kanssa. Viluinen, vihertävä pieni peltiuuni seisoi nurkassa.

Sitä oli lämmitetty edellisenä talvena, ja nyt se sai hytisemään

äänettömällä, tunnottomalla kylmyydellään koko huoneen. Kuilun pohjalla

oli korkeajalkainen, hontelon näköinen pukkisänky laihan ja kuluneen

viltin peittämänä. Katon rajassa olevan ikkunan alla pöytä ja tuoli.

Tässä hämäryydessä voi vaivoin erottaa pöydän ääressä lautaa vasten

kuukistuneena ihmisolennon. Pää oli painunut ristikkäin pujotettujen

käsivarsien päälle. Tukka kohosi pörröisenä, olisi luullut hänen

nukkuvan, mutta ruumis värähteli hiljaa — hän heilutteli toisen polven

päälle heitettyä oikeaa jalkaansa kiihkeässä tahdissa pöydän alla.

Olennon koko tarkkaavaisuus oli kiinnitetty jalan heiluttamiseen, hän

piirteli sillä kahdeksan numeroa ilmaan, ärtyneet, harrittavat hermot

keinuivat ja lepäsivät kahdeksan numeron tahdissa.

Oveen koputettiin.

Keittiöstä pisti päänsä sisään vanha vaimo. Kasvot vaaleat ja iljaiset,

posket valuneet syville pusseille ja pussien lomasta pisti esiin pehmeä

suu haastellen pehmeällä äänellä rauhallisia sanoja hampaattomien

ikenien välistä. Silmät olivat venyneet pienelle rakoselle, punertavat

yläluomet saivat uskomaan, että hän oli jo kadottanut tämän maailman

valon ja olisi aivan hyvin voinut seisoa katuvarrella ilman mustia tai

vihreitä silmälaseja käsivarressaan keltainen nauha.

— Kah, nukkuuko se? Minä täällä keitin perunoita, jos se tahtoo syödä.

Olento nousi ja kohosi päivänvaloon.

— Kiitoksia, en minä nukkunut. Ei sitä silloin jaksa maata, kun olisi

aikaa.

Hän näytti noin kaksikymmennelivuotiaalta, kalvakka ja veretön tyttö.

Vaalea ja likainen tukka sekaisin kiharoin ympäröi päätä kuin kruunu.

Joutilaisuudessaan hän aina iltaisin kierteli tukkaansa sanomalehden

ympärille. Pienikokoinen, sangen mitättömän näköinen. Hän vetäytyi

vaimon perästä keittiöön, painui istumaan jakkaralle, pyyhkäisi

molemmin käsin kasvojaan kuin karkoittaakseen jotakin maahanvetävää,

lamaannuttavaa, mutta hänen leponsa ei ollut uni.

Matalalla kaappipöydällä oli perunakuppi, teevati ja veitsi. Tyttö,

Ester Viitala, alkoi kuoria perunaa.

Vanha vaimo istui hellan luona, katseli häntä ja sanoa loksahutti:

— Ottaa siitä silakkaa.

Hiljaisuutta. Ester söi ja yritti syödä hitaasti.

— Meneekös se tänä päivänä sinne Myllyyn?

— Pitänee mennä, vaikka ei sieltä kuitenkaan mitään työtä saa.

Esterin katse harhaili seinähyllyyn. Siellä oli kirjavia rasioita,

kyljessä reklaamikuvia. Mitähän niissä kaikissa oli? Kahvia ja sokeria.

Hänen väsyneet ajatuksensa hyppäsivät ylös: Kahvia! — Maata janoavat

solut huudahtivat: kahvia! ja vaikenivat taas.

Mitä turhaa?

Omituinen harmaja sumu tunkeutui aivoihin. — Hän oli syönyt kolme

perunaa ja kaksi silakkaa, eikä uskaltanut ottaa enää, vaikka mummo

kehoittikin:

— Syö nyt pois kyllikseen.

Ester veti päälleen harmaan ohuen takkinsa. Vetäen nuttua tiukempaan

hän työnsi kädet toistensa hihoihin ja silitteli omia käsivarsiaan. Oli

syksy, kadut kuivia, kylmä, selkeän harmaa päivä. Näin hän lähestyi

Myllyä, s.o. Helsingin kaupungin työnvälitystoimistoa länsirannassa,

pujahti siivoojain puolelle, jätti korttinsa sisälle ja istuutui

odotushuoneeseen. Huone oli täynnä väkeä, vanhoja ilkeännäköisiä

eukkoja, toisia, jotka nököttivät paikallaan kuin vanhat naakat, nuoria

naisia julkein, halveksivin piirtein. Kolea, raskas henki täytti

huoneen — joukko istui puupenkeillään, kaikki rivit täynnä, äänetönnä,

puolikuolleena, toivottomana, koskaan vähenemättä.

Joku sopotti hiljaa jotakin vierustoverilleen, joku saattoi väsyä ja

lähteä pois, joku tulla sisään. Kaikkia katsottiin. Päät liikahtivat

koneellisesti ja painuivat jälleen samaan asentoon. Ei edes odotettu,

oltiin vain. Mittaamattoman pitkä on tuntien kulku.

Neiti tuli sisältä, lihava ja tylyilmeinen. Huusi: — Ester Viitala —

Viitalaa!

Ester säpsähti ja vetäisi pois kädet nutun hihoista, seurasi neitiä

konttorihuoneeseen ja pinnisti aivojaan käsittääkseen ensi kerralla

tämän kylmän puheen.

— Täällä olisi siivousta pariksi tunniksi. Tahdotteko te ottaa sen? Se

alkaa kello kaksi.

Ester oli kiitollinen siitä, neiti kirjoitti hänelle kortin ja huusi,

kun hän oli livahtamaisillaan ovesta:

— Älkää myöhästykö. Kello kaksi.

— En, en.

Kadulla Ester alkoi tutkia korttiaan.

Anvisningskort. N:o 5 A.

Fru Thorpe Georgsgatan 13.

Enligt Eder rekvisition av den — är Ester Viitala hänvisad till Eder

för erhållande av arbete som städerska och bör inträffa å stället —

kl. 2.

Helsingfors Stads Arbetsförmedlingsbyrå.

Esterin suu vetäytyi makeaan nauruun, hän toisti: — är Ester Viitala

hänvisad till Eder...

— Mitäs tyttö nauraa?

Raikea ääni tunkeutui hänen korviinsa, hän katsoi pelästyneenä ylös.

Kulmassa seisoi sälli, kädet housuntaskuissa, suu vihellyksessä, silmät

kiiluen mielihyvää tämä tirkisti Esteriä silmiin. Ester ei kyennyt

nauramaan hänelle vastaan, vaan lähti pitkin, epätasaisin askelin

Kauppatorille. Kello kulmassa oli 11,50. Hän lähti siksi aikaa istumaan

Katajanokalle huoneeseensa, mutta koska ei ollut kelloa, sattui hän

istumaan vähän liian kauan ja tultuaan takaisin Kauppatorille se oli

2,30.

Hän kulki puolijuoksua Espistä ylös. Yläruumis eteenpäin taivutettuna,

kädet ilmaa hakaten, hän loukkasi monen esteettistä silmää, syytäen

solvauksia ylitseen.

— Voi kirottu päivä! Kun sinä kerran saat työtä, niin seisoisit

Yrjönkatu kolmentoista ovella vaikka viisi tuntia etkä myöhästyisi. Nyt

on joku muu sen vienyt, se on varmaa. Sinusta ei tule ihmistä, vaikka

hakkaisit itsesi kappaleiksi.

Poltti tulena, että joku muu on ehtinyt sinne, ja hän juoksi

loppumatkan, ei odottanut hissiä, vaan rontusti portaita ylös ja soitti.

Oven avasi mustapukuinen hoikka tyttö, valkea esiliina vyöllä, katsoi

epäilevästi. Hän ojensi tälle korttinsa ja jäi ovensuuhun. Vastapäätä

oli avoin leveä ovi ja hän näki suureen huoneeseen, missä pehmeä,

sammalenvärinen matto hienoin punaisin ja keltaisin kuvioin peitti koko

lattian. Perällä kahden ikkunan välissä oli kirjoituspöytä sivuttain.

Siellä oli pieni lamppu sytytetty ja valaisi hyvin kirjoittavan

naisen kasvot. Esterin levoton katse imi hätäisiä kuvia hänen

ruskeasta herttaisesta tukastaan ja valkoisin nahkoin reunustetusta,

hopealangoilla koristellusta punertavasta puvusta. Sinne kulki

palvelija sipsuttavin askelin ja jätti kortin... »är Ester Viitala

hänvisad till Eder».

Ester käänsi päänsä sivulle, oli älytön ja vieras. Sydänalaa

tuimi, aivojen sumuun eivät jaksaneet tunkeutua kuvat tästä kodin

hienoudesta... kuin liukuvassa, kaukaisessa unessa erotti hän suuren ja

kauniin peilin pöytineen, sen molemmin puolin oli kaksi kultakehyksistä

pyöreää taulua. Hevosen pää —

Rouva tuli hänen luokseen.

— Me luulimme, ettette enää, tulekaan, ja ehdimme alottaa. Mutta jos te

nyt jatkaisitte. Elsa kiltti, näyttää mitä on tehtävä.

Elsa, se mustapukuinen, vei hänet eteisestä suureen ruokasaliin.

— Täällä on jo matto viety ulos ja puhdistettu. Nyt teidän pitäisi

pestä tämä lattia ja pyyhkiä pölyt. Jos te nyt otatte sen takkinne ja

hattunne pois päältänne, niin minä vien ne keittiöön ja tuon sieltä

vettä.

Ester sai luutun ja haaleaa vettä, johon oli vatkattu hiukan saippuaa

joukkoon. Sen lämpimyys teki hyvää käsille. Elsa neuvoi ihan tarkkaan,

miten oli pestävä. Pieni pala kerrallaan tämän pehmeän harjan kanssa

ja kuivattava heti jälkeen, myöskin kaappien aluset. Hän alkoi pestä,

ryömyili polvillaan, työnsi kätensä olkapäitä myöten sohvan alle. Koko

ajan vilahteli katse ympäriinsä, hipoi tauluja, hipoi pehmeää sohvaa,

pieniä esineitä seinälaudoituksen reunustalla ja suurta öljyväritaulua,

josta katselivat hienot, lempeät vanhahkon naisen kasvot.

Olipas täällä suloista! Ilmakin niin hienoa. Hän liikkui hyvin

varovasti. Mieleen syntyi hieno halu siinä pyyhkiessä lattiaa suuren

kruunun loisteessa, halu johonkin tällaiseen.

Elsa tuli sisään.

— Jättäkää nyt kesken ja tulkaa juomaan kahvia, jatkatte sitten.

Hänet vietiin johonkin käytävään ja sieltä keittiöön. Tanakka, lauhkea

nainen paistoi munkkeja hellan ääressä. Kiehuva rasva tirisi, hän

pyöritteli ruskeanpunaisia pallerolta kristallisokerissa. Keittiössä

oli vähän sauhua, ihana käry tunki sieraimiin, oli kuin se tuntuisi

nälkäisessä vatsassa saakka, kiertelisi suolistoa pitkin.

Oh, huimaavan hyvä haju!

Ester muisti, miten oli joskus kuljeksinut Fazerin karamellitehtaan

luona kadulla ja hengittänyt suklaailmaa keuhkoihinsa. Eikä se

ravinnut, lakkasi tuntumasta, jos kuljeksi pitemmän aikaa. Tuskinpa

tämä lakkaisi, se tuo hurjaa nälkää.

— Laittakaa siitä voileipää, jos tahdotte — sanottiin.

Hän tunsi itsensä heikoksi, söi neljä voileipää, ei jaksanut vastustaa

kiusausta. Sitten alkoikin Elsa pyyhkiä tomuja ruokasalista, hänet

pantiin pyyhkimään suuren salin lattiaa. Rouva kulki kerran salin läpi.

Punertava, hopeakuvioinen puku heilahti. Kevyestipä se meni. Ja hirveän

hoikka oli vyötäisistä. Katsahti polvillaan olevaan Esteriin. Sitten

kuului keittiön väliköstä:

— Ehtisikö Hilda antamaan tälle siivoojalle kahvia?

— Kyllä hän on saanut jo. Annoin samalla, kun mekin joimme.

— Hyvä on, mutta saisinko minä sitten maistaa yhden ihan kuuman munkin?

Näyttävät niin herkullisilta.

— En minä häntä estä, jos rouva tahtoo ottaa —

Kuului pientä naurua. Ester toisti: Tälle siivoojalle kahvia. — Se

hiukan loukkasi. Olipa hän käynyt kauppakoulun ja ollut kaupassa,

olipa asunut hyvässäkin perheessä. Tiesi hän, että ihmiset osaavat

puhua mukavasti ja laatuisasti keskenään. Syövät kylläkseen. Menevät

aikanaan nukkumaan, käyttävät yöpaitaa. Niinkuin Salmenkin Martta, joka

aina istui yöpaidassaan sängyssään ja luki Nyyrikkiä. Onpas hienoja

koteja ihmisillä. Onpas ilmapiiri kuin suitsutusta. Hyh — miten sitä

on halveksittu ja huono, kun on hajallinen nuttu, ränsäiset kengät ja

paksut sukat. Kuin olisi luotukin paksuksi, kömpelöksi ja hitaaksi.

Ihan sitä vaivaa itse itseään. Taidankin olla paksumpi kuin tuo rouva,

vaikka olenkin näin laiha. Mutta sillä onkin niin ruumiinmyötäinen

puku, ihan nuoltu ihoa pitkin, helmat leveinä heilahtavat, valkoinen

nahka kiertää. Miehensä sille ostaa kaikki, ja mistäkä hyvästä?

Mistäkä hyvästä — sama koneisto joka muijalla.

Rouva tuli takaisin. Pyyhkäisi kevyesti huuliaan, kun Ester vilkaisi

sinne, meni toisesta ovesta ja jätti sen raolleen. Siinä oli tietysti

makuuhuone. Sieltäpä alkoi tulla lirkutusta ja säveleitä:

— Kultaseni, pikku kultaseni valvoo siinä yksinään silmät auki eikä

virka mitään. Pöpö, pöpö, pöpö — pöpö. Senkin pieni pöpö. Naura

vähäisen, naurahan kultaseni. Maitoko pulahtaa suusta? Ja äidin

käsille. Sellainen mies, syö mahapunkerinsa niin täyteen — suuta

myöten. Röystäyttää ja nauraa. Kultaseni, tu-tu-tuu: Ime äidin pientä

sormea, imehän. Sellaiset ikenet punaiset ikenet. Eikö kulta leikikään?

Katselee niin totisesti.

»Minun kultani kaunis on,

se on kuin nurmen nukka.

Sillä on silmät sametista

ja suu kuin aurankukka.»

Samettisilmät, totiset samettisilmät, isän silmät. Äiti pitää sinusta

niin paljon, kun sinä olet niinkuin isä. Ei poju tule sellaiseksi kuin

äiti, eihän, samettisilmä. Äitipä jättää sinut, koska et naura. Pöpö,

pöpö, pöpö-pöpö. Suuta myöten täysi, pieni ahmuri.

Rouva tuli ja meni pois salin läpi. Lattia joutui puhtaaksi. Ester sai

kantaa Elsan kanssa ruokasalin maton parvekkeelta paikoilleen. Suureen

saliin ei levitetty mattoa. Siellä tanssittaisiin illalla. Sitten

Esterille annettiin palkka ja hän sai lähteä...

2.

Paula heittäytyi nahkatuoliin maksettuaan Esterille: Kunhan Eric tulisi

pian.

— Hyvä Jumala. Miten hento, heikko ja vielä voimaton olen. Kävely

huoneiden läpi väsyttää, vieppaa päätä. Jospa Eric tulisi pian. — Ooo —

Se oli kovaa, kovaa. Yhäti värisen niitä poltteita. Kuin revittäisiin

jäseniä irti. Kylläpä suloisesti nyt väsyttää. Tekee hyvää sydänjuuriin

asti, että on vapaa kuormasta, että on läpi. Ajatella, jokainen äiti

on käynyt sellaisen liekin läpi. Jokaisen äidin pitäisi olla hyvä kuin

henki kaiken sen jälkeen. Kosketella ja liikkua kuin enkeli. Hänen

sydämensä sulaa ensikerralla eikä voi tulla lujaksi enää. Tuskako

muuttaa? Jalostaa? Mutta minä olen niin raukea, etten voisi olla paha.

Värisyttää, värisyttää. En tahtoisi enää sellaista. Enää minä en

kestäisi, en jaksaisi läpi. Kuolisin — tiedänhän sen itsekin, vaikka

lääkärikin varoitti. Omituinen aavistus viiltää mieltä. Hyvä Jumala,

ole minulle armollinen! Kun nyt Eric tulisi. Minäpä otankin itselleni

jonkin paikan hänen äitinsä raamatusta. Mikä sattuu minulle nyt? Nyt

ehkä tulee jotakin parempaa.

Hän nousi, etsi mustakantisen Biblian kirjahyllyltä. Eric piti tätä

omalla hyllyllään kunniapaikalla, hän kunnioittaa äitinsä uskontoakin.

Paula asetti saranan kädelleen, odotti silmät ummessa, että avautuu.

Taas! Piileekö tässä kirjassa lumous? Eikö se koskaan lakkaa?

»Älkää eksykö. Eivät huorintekijät, ei epäjumalan palvelijat, ei

avionrikkojat, ei velttiöt eikä miehimykset, ei varkaat, ei ahneet, ei

juomarit, ei herjaajat eivätkä anastajat saa periä Jumalan valtakuntaa.

Kaikki on minulle luvallista, mutta ei kaikki ole hyödyksi. Kaikki on

minulle luvallista, mutta minä en saa antaa minkään itseäni vallita.

Ettekö tiedä, että ruumiinne ovat Kristuksen jäseniä? Ottaisinko nyt

Kristuksen jäsenet ja tekisin ne porton jäseniksi? Enpä suinkaan.

Vai ettekö tiedä, että joka yhtyy porttoon, tulee yhdeksi ruumiiksi

hänen kanssaan? Sanoohan Jumala: 'Ne kaksi tulevat yhdeksi lihaksi.'

Paetkaa haureutta. Kaikki muu synti, mitä ihminen tehneekin, on

ruumiin ulkopuolella, mutta haureudenharjoittaja tekee syntiä omaan

ruumiiseensa.

Vai ettekö tiedä, että ruumiinne on sen Pyhän Hengen temppeli, jonka

olette Jumalalta saaneet, ja ettette ole itsenne omat?

Sillä te olette kalliisti ostetut. Kirkastakaa siis Jumala ruumiissanne

ja hengessänne, jotka ovat Jumalan.»

Paula laukaisi nopeasti kirjan paikoilleen. Painoi poskeaan.

— En ikinä enää avaa tuota kirjaa, koska minulle aina sattuu se sama.

Olenko minä yhtynyt porttojen kanssa? Tai harjoittanut haureutta?

Olenko varas, juomari, anastaja, miehimys? Huuh, millaisia sanoja.

Minua inhottaa raaka kieli, olkoon vaikka raamatussa. Velttiö ja

miehimys. Sitä en edes ymmärrä. Ihmistenkin pitäisi toisilleen puhua

hellävaroen. Minä en koskaan loukkaisi ketään, en edes maan matosta.

Huuh, tosin olen joskus tuntenut intohimoa, mutta siitä ei pääse kukaan

ihminen. Intohimo on ihanaa tulta, alkuliekkiä olemuksen. Ikävöin

lähelle miestäni, hänen luokseen. Se on totta: Jos olisin kylmä,

jos olisin jäätä, pitäisi hän enemmän minusta. Ei vuokraisi muualta

työhuonetta, etten minä häntä häiritsisi, ettei hän muka kuulisi minun

askeleitani oven takaa. — Silloinpa hän päinvastoin heristäisi korviaan

kuullakseen minun menevän ja tulevan. Mutta minkä sille voi, että olen

tällainen? Ja on mukava olla tällainen. Minun luonteeni on paljon

hauskempi kuin joku jäinen ja jölö. Eric — hän nauroi, kun sanoin, että

siinä kirjassa on kaamea lumous, että saan aina sanat _miehimyksestä_.

Mitä minä välitän, vaikka hän nauraa, tekee pilaa, sanoo: Miehimys...

Hän kuitenkin pitää minusta, se on varmaa. Ovatpa nämä päivät pitkiä!

Alkoi yhä enemmän unettaa. Ajatukset hidastuivat ja harvenivat.

Vähitellen Paula vaipui unen horrokseen. Pojan syntymästä oli

kaksi viikkoa. Hän istui raukeana, henkäisi väliin syvään. Pää oli

nuokuksissa tuolin selustaa vasten. Tänä iltana piti olla pienet kutsut

pojun kunniaksi. Arkkitehti oli vielä työssä, hän työskenteli ahkerasti

vuokratussa työhuoneessaan, jossakin Sepänkadulla. Oli kerrassaan

uponnut piirustuksiinsa ja omiin ajatuksiinsa.

Paula ei kuullut hänen kotiin saapumistaan. Ovi avautui.

— Täälläpä sinä olet. Katselin joka huoneesta — Thorpe laski kätensä

vaimonsa olkapäälle, ravisti hiukan. — Oletko sinä nukuksissa?

— Voi veikkonen, minua raukaisee niin julmasti. En jaksa pitää koholla

edes kättäni, se retkahtaa itsestään alas. Katso, noin. Jok'ikinen

lihas on kuin keitetty, niinkuin keväällä, kun on voimakas kirkas ilma,

eivätkä vaaleat ihmiset jaksa tehdä mitään. Älä sinä työnnä kättäsi

minun sisälleni, Eric.

— Mutta mitäs tämä on? Ei suinkaan sinun vyötäisilläsi ole kureliivi?

— Kuule, ei se ole epäterveellistä. Rouva Nikki sanoi, että näin heti

synnytyksen jälkeen pitää olla tiukat liivit, että vatsalihakset

supistuvat entiselleen.

— Juoskoon järveen, eihän tohtorikaan niitä määrännyt.

— Pitäisikö minun ottaa ne pois? Luuletko?

— Mistä minä tiedän — pitäisikö sinun ottaa liivisi pois. Ainakin nyt,

kun mennään syömään. Elsa sanoi, että ruoka on pöydässä.

— Nosta sinä minua. Nostathan?

— Oh lasta. Nousepa sitten. Kyllä sinä minua vaivaat.

Syötiin ruokasalissa kruunun valossa. He pitivät aina sähkön

sytytettynä syödessä, se oli kotoisampaa. Paula näytti ihmeen

herttaiselta punaisessa puvussaan, valkoinen nahka kauluksen rajalla,

hopeakuviot rinnoilla. Hän söi runsaasti huolimatta väsymyksestään,

antoi käsiensä välillä levätä pöydällä. Eilen hän oli ollut niin

virkeä. — Thorpe arveli, että täytyy hiukan sopivalla tavalla

huomauttaa vieraille, etteivät ole kovin kauan.

Oh pyydetty ainoastaan muutamia lähimpiä ystäviä.

Vieraat tahtoivat nähdä heti perintöruhtinasta. Täytetyt viinilasit

kohotettuina seistiin pienen vaunun ympärillä. Poika nukkui pää

syrjällään lumivalkoisella tyynyllä, sinisen silkkipeitteen ja ohuiden

pitsilakanain alla. Otsakaljua vasten piirtyi jokin suora pikimusta

haituva. Vanha rouva Malin kumartui, läikäytti hiukan viiniään

lattiamatolle.

— Oi joi, kun se hiukan kasvaa, sen tukka voi muuttua vielä ihan

kullankeltaiseksi.

— Kultaseni, laskekaa lasinne tähän yöpöydälle, muuten kastatte urhomme

viinillä.

— Olkaa te kiltti ja asettakaa se sinne. Minun tekee niin mieleni

katsoa sitä lähempää.

— Kyllä se on kaunis.

— Äärettömän kaunis.

— Niin suuri ja kaunis.

— Luuletteko, että se hymyilee unissaan?

— Kyllä se hiukan hymyilee — ja ynähtää, senkin herttainen.

Tehtailija Halli kumarsi Paulalle:

— Rakas rouva Thorpe!

Muut äänet vaikenivat. Hallilla oli toinen silmä ummessa, toisella hän

tähtäsi Paulaan sinisenleikkisän ylpeän katseen, kumarteli yhtämittaa

lasi kohotettuna, ikäänkuin olisi jo siitä maistanut. Ummistetun silmän

puoleinen suupieli oli vetäytynyt hyvin ylös, tärkeästi.

— Rakas rouva Thorpe — Minä pyydän... meidän kaikkien puolesta...

onnitella teitä äitinä... Ei ole mitään korkeampaa... ei ole mitään

kunnioitettavampaa... kuin nainen äitinä... Äiti ja lapsi ovat yhtä...

Yksi erottamaton persoona — kuin isä, poika ja pyhä henki... Siispä...

teidän ja teidän esikoisenne malja...

Lapsi jätettiin rauhaan ja mentiin nauttimaan kahvia ja kaikenlaista

hyvää. Rouva Malinia ei tahdottu saada pois lapsen äärestä. Istuttiin

pikkuryhmissä suuressa salissa.

Paula meni sohvaan neiti Alvina Bromsin viereen. Hänellä oli

sydämellään erikoisesti tälle puhuttavaa. Alvina oli Ericille

etäisempää sukua äidin puolelta. Lähellä neljääkymmentä, tietoinen

hyväntekeväisyysihminen.

— Tiedätkö, minä ajattelen usein Ericin äitiä, oikeastaan ihailen häntä

ja pidän esikuvanani. Minussa itsessäni on niin paljon pikkumaisuutta,

olen nähnyt sen eräästä tapahtumasta. Jokaisen vaimon tulisi saavuttaa

miehensä kunnioitus. Eivät muut tunteet ole mitään, kuplahtelevat ja

häviävät. Olen vähän huolissani, rakas Alvina, neuvo minua.

— Eivätpä miehet itsekään ole niin kunnianarvoisia.

— Niin, voihan se olla. Voihan sekin olla.

— Toisekseen: jos ei kenellä ole itsellään kunniaa, kuinka se voisi

kunnioittaa toista.

— Voihan, tietysti voi. Jos esimerkiksi minä olen miten alhaalla

tahansa, eihän se estä minua näkemästä, että joku toinen on korkealla.

Tietäähän paha henkikin Jumalan olemassaolon. Ne, jotka istuvat

pimeässä helvetissä, tietävät aivan hyvin, että on taivas ja autuaita.

— Ei se ole niin. Jos ken on kunniaton, tehnyt kaikenlaisia alhaisia

tekoja, laittaa konnanjuonia ja ilkeyksiä ihan ilokseen, ajattelee

itse aina likaisia ajatuksia, on sillä asteella, että nauraa vain

siveettömille sukkeluuksille, ihastuu ruokottomasta sanasta kuin olisi

löytänyt aarteen, uuden maanosan kerrassaan, ja ajattelee jokaista

naista, minkä sattuu näkemään, vain esineenä, joka voisi kukaties

huumata hänen turtuneita aistejaan, jota pitäisi koetella, voisiko

tämä sen tehdä, pystyisikö siihen paremmin kuin joku edellinen — ush

— sellainen saastainen mies, jonka aivot ovat kourallinen syksyistä

lokaa, miten hän voisi kunnioittaa naista?

— Et suinkaan sinä tarkoita Ericiä — Paula avasi silmänsä suuriksi ja

kalpeni.

— En, älä mene henkilöihin. Minä puhun yleensä miehistä. Ja minä, minä

olen kyllä tullut kokemaan, minkä verran ne voivat kunnioittaa naista.

Olen sen itse nähnyt.

— Niin, tietysti sinä olet oikeassa — tavallaan. Mutta ei sentään

niinkään. Jos joku on ollut korkealla ja sitten pudonnut alas, kaikkein

alimmalle portaalle, ajattelehan, hän on mitannut omalla itsellään

matkan ylhäältä alas, tietää, miten pitkä se voi olla. Hän näkee eron —

että lumivalkea on aivan toista kuin vaaleanharmaa. Hän voi ikävöidä,

ihannoida puhtainta.

— Sitä minä sanon elämän mittaamiseksi, että mittaa matkan alhaalta

ylös. Vähä loassa rypevien ajatuksista. Kelpaa kai sitten ihannoida j a

ikävöidä!

— Ericin äiti ainakin on ollut sellainen nainen, jos palaan vielä

siihen äskeiseen, jota voi kunnioittaa.

— Äiti — se on eri juttu.

Alvina sanoi aina täällä Ericin äitiä äidikseen. Hän vakuutti heidän

olleen henkiystäviä.

— Tiedätkö, olen tavattomasti ajatellut tätä kunnia-asiaa. Se on

vaivannut minua, eräs tapaus kerran iski sen mieleeni. Olen miettinyt

myötä- ja vastapäivään, niinkuin jokin ajatus voi juuttua mieleen, eikä

lähde millään. En ole puhunut tästä muiden kanssa. Katsos, tahtoisin,

että minua kunnioitetaan, mutta sitä varten pitää olla sellainen, että

kunnioittaminen tulee mahdolliseksi.

— Hyy — jos nyt löytyy enää miestä, joka kykenisi lainkaan

kunnioittamaan naista. Se on epäiltävää.

— Rakas Alvina, älä puhu. Vaikka tiedänkin, ettet tarkoita Ericiä, niin

minuun koskee. Mutta sanopas, Alvina, kun kerran tuli puheeksi, mitkä

olisivat naisen parhaita ominaisuuksia? Millainen hänen tulisi olla?

— Naisen tulee olla ylevä, ei ylpeä, tietoinen tehtävästään eikä

liian nöyrä. Hänen tulee ehdottomasti pysyä totuudessa, pitää kotinsa

järjestyksessä ja tehdä hyvää oikealla tavalla.

Paula katkaisi keskustelun, hän arveli, että Alvinan oli hyvä puhua.

Hänellä oli itsellään kaikki ne ominaisuudet. Tältä ei saanut apua

omien ajatustensa hyökkäyksille. Voi, miten hän puhui miehistä. Paula

oli tullut tarkoin tuntemaan kaksi miestä — molemmat parempia kuin hän,

niin varmasti olivat.

Gramofoni oli pantu soimaan valssia. Thorpe kumarsi ensimmäisenä

vaimolleen. Avaralle lattialle tuli muitakin pareja, kun Paula äkkiä

painoi päänsä miehensä olkaan ja sopotti:

— Minua huimaa niin omituisesti.

Mies puoleksi kantoi hänet suureen nojatuoliin. Elsa toi lasin kylmää

vettä.

— Oi, ei tämä ole mitään. Rakkaat ystävät, tanssikaa nyt, minä

katselisin niin mielelläni.

Rakkaat ystävät eivät enää kuitenkaan tanssineet. Halli seisautti

särisevän levyn kiertämästä. Juteltiin siinä emännän ympärillä. Kaikki

olivat osaaottavia. Eihän ihmekään, jos hän on vielä heikko. Vähitellen

lähdettiin, Thorpe jäi kahden vaimoineen.

— Vieläkö sinä voit pahoin? Näytähän, minä autan sinut sänkyyn.

— Tekee vähän ilkeää tästä.

— Otitko sinä ne liivit pois?

— En.

— Siinä se on. Tule nyt, minä avaan ne. Kaikenlaisia kapineita!

Aviopuolisot olivat päässeet sänkyihinsä, huone oli pimeä. Paula

käänteli, kierteli täkkiä ympärilleen, korvissa humisi pimeys. Eric

varmaan jo nukkui. Hän siirteli päätään tyynyn laidalta toiselle,

etsi viileyttä, käänsi tyynyn toisinpäin. Hipoi poskia, päässä

huojui, silmät peittyivät hiljaa kuumaan verhoon. Alkoi tulla pieniä

nyyhkäyksiä.

Pimeä vavahteli.

— Paula. — Thorpe kohottautui, käsi sattui vaimon tukkaan: — Paula,

itketkö sinä? — Älä nyt suotta. — Mikä sinua vaivaa? — Sano, mitä tämä

on?

— Minulla on niin ikävä, olen niin onneton.

— Tahtoisitko sinä mitä?

— Ei, ei mitään.

— Lakkaahan nyt. Sinä olet vielä sairas, ehkei sinun pitäisi nousta

ylös päivällä.

Eric taputteli, silitteli ja rauhoitti. Silloin uskalsi Paula sanoa:

— Hyvä, kiltti Eric, tule sinä tämän täkin alle. Kun olen tässä yksin,

niin ihan keinun.

Pää miehensä kaulaa vasten, käsivarsien sulkemana hän tyyntyi. Miehestä

uhosi se lämpö, voima ja turva, jota tarvittiin.

Siinä Paula nukkui.

3.

Lassila on tullut halukkaaksi tanssimaan ja lähtenyt Polylle.

Hän on tullut aikaisin, seisoo ja nojaa salin oven pieleen. Edessä

soittolavan yläpuolella köyristelee musta kissa, hopeanhohtoa

selässään. Soittajien taakse on kuvattu jättiläismäinen päivänkorento.

Ympäri salin seinustoja istuu naisia vieri vieressä, vähän puettuja,

avoimin kauloin, punaisin huulin, käherretyin tukin ja tuhatvivahteisin

silmin. He ympäröivät ryhmässä parvea kannattavan patsaan. Pieniä

huudahduksia, naurahduksia. Päät kääntyvät kuin kyyhkysillä, katseet

vilahtaa, kiharat lehahtaa. Siinä värejä. Siinä liepeitä, rimsuja,

kurttuja, silkkisukkaisia sääriä. Kaikki he ovat laitelleet itseään

hirvittävällä huolella. Jokaisen kiharan asento ja kaarevuus on tarkoin

tarkastettu. Moneen kertaan on puuteroitu, pyyhitty puuteria pois ja

puuteroitu vähän lisää taas. Jokainen nainen on tullut voittamaan

kaikki toiset. Siinä ne istuvat pitkin seinänvieriä ja seisovat patsaan

ympärillä. Ei ole kedonkukkanen niin vaatetettu kuin yksi heistä.

Tyhjä, avara lattia odottaa. Ovensuussa seisoo kourallinen miehiä.

Alkaa soitto; muutamia pareja ilmestyy lattialle. Lassila puhelee

jonkun tutun polyteikkarin kanssa.

— Ihan tässä tulee itserakkaaksi.

— Hah-haa. Kun ei sitä tiedä kenen ottaa...

— Minä haen tuon vihreän, sillä on niin hienot sääret.

— Minä olen tanssinut sen kanssa, se on tylsä.

— Katsohan nyt sen sääriä.

— Se on niin jumalattoman raskas viedä.

— Nyt siellä on jo tyttöpareja, katso, katso.

— Eivät ne siekaile ja istu turhaan nuoruuttaan.

— Mitä helvettiä se toimittaisi. Minä otan sittenkin tuon viheriän.

Ihana on jazzin sähköinen, kuuma tahti. Ihania ovat kaikki naiset

lattialla. Kuluu ilta, lämpenee sali, värisee ilma sähköä.

Paperihattuja painetaan kiharoille, serpentiininauhat kiemurtelevat

ilmassa, kiertyvät paljaisiin käsivarsiin, kietovat kaksi ihmistä

yhteen. Parvekkeella muuntelee mies valonheittäjän värejä. Keltaista,

punervaa ja vienon violettia, hohtavan kuninkaallista valoa. Ah tätä

huumaavaa soittoa. Ah tätä liikuntoa. Ah näitä naisia.

Lassila ei lyönyt laimin ainoatakaan tanssia. Loputtua hän kuumana,

paita kosteana lähti harhailemaan pitkin katuja. Oli joulukuun

alkupuoli.

Hän harhailee kauan, joutuu Turuntielle, kun aamun ensimmäiset

raitiovaunut kulkevat tyhjällä kadulla. On vielä hämärää. Raiteet

kiiltävät, kivi kiven vieressä levittää sileän rintansa himoiten

askeleita, kulumista. Harva lyhtyrivi loistaa, talot ovat pimeitä,

peitettyjä ja elottomia. Katu leveä ja pitkä. Ylhäällä harmaa, ääretön

taivas.

Hän tulee kotiinsa, ehtii nukkua kolme tuntia ja lähtee työhönsä

sumein mielin. Numerot menevät oikein, kaikki käy, mutta pientä usvaa

välähtelee mielessä.

Kotiin lähtiessään hän sattumalta kääntyy Keskuskadulle. Seisahtaa

äkkiä käytävälle:

Toisella puolen, juuri Uuden Stockmannin oven edustalla kävelee nainen,

riiputtaa nappulasta pakettia.

Paula.

Paula — juuri sellaisenaan.

Hän kulkee nopeasti kadun yli, laskee kätensä turkin hihalle, hänen

olentonsa kuumenee.

— Olli.

Paula käännähtää, peräytyy askelen, silmät kohoaa, terät laajenee.

— Tule minun kanssani.

— Kuulehan, minun pitää odottaa erästä rouvaa, hän on tuolla...

— _Tule minun kanssani nyt._

Hän taluttaa Paulan turkinhihasta autoon, siinä keskellä katua on

pirssi.

— Antinkatu 38.

Auto heilahtaa pehmeästi nurkan ympäri, Paula lennähtää takatyynyä

vasten, naurahtaa hiukan. Pikkupoikia juoksentelee perätysten

Heikinkadulla. Koko kaupunki soi huudoista: Dagens telegramblad.

Jokainen talo kaikuu, kaikilta kaduilta kajahtaa sotahuuto, kirkas,

raikuva, loppumaton: Dagens telegramblad.

Paula nauraa, toistaa nuotilleen: Dagens telegramblad. — Lassila sanoo:

Urheilusähkösanomia.

He eivät muuta puhu matkalla. Paula on kevyellä tuulella. Kun hän

lukee hissin ovella sen vanhan taulun: Kerjääminen ja kaikenkaltainen

kaupusteleminen..., naurahtaa taas.

— Se on vähän kaksimielinen sana — tuo kaikenkaltainen kaupusteleminen,

sanoo Lassila.

Hän riisuu Paulan turkin ja työntää tämän huoneeseensa. Paula heittää

pakettinsa kirjoituspöydälle, istuu, vetäisee jalkansa sohvalle.

Lassila käy toiseen kulmaan.

— Kuulehan, ethän sinä ole suuttunut minuun?

— Hy — sepä olisi typerää.

— Annathan anteeksi.

— Älä puhu, äläkä pyytele sellaisia. Onko mitään anteeksiantoa? Ei kai

voi antaa anteeksi, mitä ei voi unohtaa tai korvata. Luuletko, että

olisin unohtanut sinut?

— Olen pelännyt tätä.

— Niinikö? Et ole öisin nukkunutkaan?

— Oo-l-li. — Pyytävästi, rukoillen.

— Paula. Mitä nyt?

— Älä tee pilaa minusta. Usko minua, olen hirveän pahoillani, että olen

tällainen. Mutta enhän minä voi mitään itselleni.

— Et niin... En minäkään.

— Hyvä Olli, älä näytä tuollaiselta, noin katkeralta ja halveksivalta.

Lassila siirtyi hiukan ja nosti kätensä Paulan olkapäälle. — Yhä

muuttumaton, sama pikku tyttö, notkea ja liikkuva. Paulalla on

yllään jokin tummansinisen ja hopeansekainen silkkipulloveri, noita

metallinhohtoisia, kalliita pullovereita, joita naiset rakastavat.

On tummeneva hämärä. Mies tuijottaa sangen avonaista kaulaa. Ikävä

polttaa hänen ruumistaan kuin välähtelevät tulikielekkeet. Patoutunut

ikävä, pitkäaikainen suunnaton himo. Sillä ei viini, ooppiumi eikä

mitkään maan myrkyt vaikuta mieheen niinkuin nainen, joka on käden

ulottuvilla, mieleltään voittamattomissa, joka puhelee, liikuttelee

itseään, nauraa ja kiihottaa. Saa aivot takomaan, suonet kohoamaan;

nostaa voimakkaimmat vietit: omistajan, herran, luojan vietit. Tekee

ymmärtäväisen ja hillityn miehen järjettömäksi, mielipuoleksi, raivon

aalloksi, kuumenevaksi dynamiitiksi.

Paula työntää huulensa eteen tyytymättömänä, kohauttaa itseään.

— Sinä painat minun olkapäätäni.

Hän ottaa rauhallisesti miehen käden ranteesta, nostaa sen pois,

panee tämän omalle polvelle. Kohottaa ihmeesti silmiään ja hätkähtää:

On jotakin omituista. Lassilan tavallisesti vaaleat kasvot ovat

tummanhehkuvan punaiset, kuin paisuneet.

— Tiedätkö, minulla on vähän kiire.

— Minnekä kiire?

— Kotiin.

Paula katsoo tyynesti ja uhkarohkeasti.

— Thorpen luo?

— Niin.

On äänetöntä.

— Kuule, mistä sinun piti puhua? Puhu nyt.

— Istu minun syliini.

— Ei, ei. — Paula pudistaa päätään, ei kuitenkaan voi olla nauramatta.

— Kymmeneksi minuutiksi.

Paula epäröi, katselee.

— Tule nyt, minä puhun sitten.

Viehättävää on herättää miehessä intohimoa, viedä hänet lähelle

viimeistä rajaa, kun tuntee itsensä häneen nähden kylmäksi, vapaaksi,

huolettomaksi. Niin Paula istuu polvelle, varovasti ja totisena. Toinen

kiertää kätensä hänen vyötäistensä ympäri.

— Yksi suukko.

— Ei, ei.

— Yksi suukko — se tuli janoten, vaativasti.

— Ei, hyvä, rakas Olli.

— Miksi sanot hyvä rakas?

— Tahdoin vain pyytää sinua.

— Mutta miksi sanot niin? En minäkään käytä sanoja, jotka eivät mitään

merkitse.

— Hyvänen aika, älä kiivastu. Sanoin vain sentähden, että sinä

tottelisit minua. Älä katso noin. Sinä et saa pyytää. Minä en voi.

— Olet suudellut minua ennenkin.

— Mutta en voi nyt enää.

— Onko Thorpe pyhittänyt sinun huulesi?

Paula liikahti tuskaisesti.

— Älä puhu noin.

— Anna minun suudella — itsevaltiaan käsky.

Paula otti miehen pään käsiensä väliin, silitti tämän poskea, sanoi

ystävällisesti ja houkutellen:

— Älä pyydä, katso, minä en tahdo, minä en voi. Ole minulle hyvä.

Sinähän sanoit puhuvasi jotakin.

Turhaa ovat sanat, turhaa hyvyys, turhaa, typerää pilkkaa kaikki. Paula

pelästyy tuntiessaan miehen sydämen hakkaavan itseään vasten. Se on

villin arohevosen kuumaa laukkaa, kun tämä on päässyt aidoista omaan

haltuunsa, janotuille aavikoille. Hän kiskaisee irti.

— Minun täytyy lähteä nyt.

Samassa mieskin tempaisee. Imee huulia kuin tahtoisi juoda veren,

herpaantuneen naisen tuskasta vääntyneet kasvot retkahtaneena

käsivarrelleen, kuiskaa:

— Sinä olet suloinen, suloinen nainen. Kääntelet kuin kyyhkynen.

Olkapääsi liikahtelevat, olet taipuva.

— Älä, puhu nyt se asiasi vikkelästi.

— Hahhaa. Enhän minä päästä sinua, tämän kerran minä en hellitä...

vaikka maa halkeaisi ja nielisi sinut, vaikka salama juoksisi

lävitseni, halvaus kahlitsisi, kuolema löisi. Soikoon viimeinen

pasuuna, ajakoot laumoja tuomiolle, syttyköön ja palakoon maankuori,

auetkoon helvetti, tuli, vesi, kirous tulkoon. Nyt minä rakastan sinua.

Sinun lihasi on ihanaa, teet hulluksi miehen. Minä tahdon rakastaa

sinua. En päästä.

— Ei ikinä.

— Mutta minun täytyy saada rakastaa sinua.

Paula koettaa päästä irti. Syntyy taistelu. Molemmat putoavat

lattialle. Laahautuen vatsallaan maassa, vetäen sohvan jalasta

kiskoutuu nainen ovea kohti.

— Et sieltä pääse. Ovi on lukossa.

— Sinä et saa. Minulla on lapsi kotona, minun täytyy olla sille äitinä.

Etkö sinä käsitä minua?

— Minä tahdon sinut nyt.

— Rakkaani, rukoilen sinua, pyydän sinua. Rakas Olli, ole armollinen.

— Mitä sinä hoputat: rakkaani. Minä en siedä sitä.

— Päästä minut. Minä vannon, että tulen luoksesi toisen kerran. Katso:

minä tulen luoksesi, keitän sinulle ruokaa vaikka joka päivä, siivoan

sinulle, käyn palvelijaksesi. Teen mitä ikinä tahdot, jos päästät minut

irti. Rakkaani, minä vannon, että tulen...

— Valehtelet.

— Niin valehtelenkin. Minun on päästävä pois.

— Älä kynsi minua.

— Oo — sinä taitat ranteeni. Älä kierrä, minun käteni katkeaa.

Kuulehan, minä istun sinun sylissäsi koko illan, annan sinulle

ystävyyteni, olen sinulle hyvä. Päästä minut irti, muutoin en koskaan,

koskaan, en koskaan tule näkemään sinua.

— Tule tai ole tulematta. Se ei tule kysymykseen.

— Sinun täytyy hillitä itsesi. Sinähän olet kauhea. Ole rauhallinen,

ole niinkuin minä. Lähde saattamaan minua.

— Ymmärrä nyt sinäkin, että olet kiusannut minua niin kauan. Olen siinä

tilassa, että minua ei estä mikään.

— Sinä sanoit, ettet ole vihainen.

— Se ei kuulu tähän.

— Älä ole kova. Älä ole raaka. Älä tapa minua.

— En minä tapa, elävänä sinua tarvitsen.

— Minähän olen toisen miehen.

— Vaikka olisit ollut sadan miehen, rakastan sinua sittenkin.

— Minulla on lapsi, olen äiti, muista se.

— Portto sinä olet. Et muuten olisi minun kanssani tänne tullutkaan.

Maksun sinä saat.

— Älä tapa minua. Olet järjetön, mielipuoli. Rakkaani, minä rukoilen...

Lattia värisi tuskasta, seinät seisoivat tukahtuneina ja onnettomina

naisen rukousten vuoksi. Ne toistuivat uudestaan ja uudestaan. Mies

piti häntä kiinni ja repi vaatteita vastaan taistelevalta olennolta.

Silkkitrikoo sihahti revetessään.

— Usko minua, olet ihan hullu. Minä puren, minä lyön ja revin.

Taistelen elämästä ja kuolemasta.

— Minä rakastan sinua, taikka tapan meidät molemmat. Isken sinut

kuoliaaksi. Älä pure, älä pure.

Mies työnsi naisen pään rutosti lattiaan. Takaraivo kolahti.

Ei yhtään liikettä enää.

4

On jo aivan pimeä.

Paula pitkänään lattialla, painaa kasvojaan puuhun.

— Jumalani, minä en tahdo mennä kotiin. Jumalani, menen mereen, mereen.

Ruumis vavahteli. Hän koetti takaraivoaan, jossa oli kirvelevä kuhmu.

Mustelmat pakottivat käsivarsissa. Hän hankasi tahallaan otsaansa

lattiaan.

Lassila istui sohvalla. Teki kipeää nähdä naisen hierovan otsaansa

puuhun. Hän laskeutui alas, vierelle, koski olkapäähän.

— Paula, Paula. Mies voi kadottaa järkensä.

Ei vastausta.

— Paula, pane päällesi. Saatan sinut kotiin.

Ei vastausta.

— Paula, kuuletko, minä olin hullu. Kun istuit syliini, en enää ollut

oikeassa mielentilassa. Eihän tämä hyödytä. Paula, nouse nyt.

Paula kohottautui hiukan.

— Mene toiseen huoneeseen. Minä puen.

Lassila totteli, meni. Ovi ei ollutkaan lukossa.

Paula alkaa puutuneesti ja koneellisesti laitella päälleen revityitä

vaatteita. Menee sitten kylpyhuoneeseen. Pesulaitteen yllä on sama

peili, sen alla pienellä ulokkeella yksi hammaslasi tuhruisena

valkeasta jauheesta. Hän pesee lasin. Sen kyljessä seisoo vihrein

kirjaimin, vinosti: Oxygenol. — Asettaa harjan lasiin ja panee sen

paikoilleen...

Sääli ja kurjuus pitävät toisiaan kädestä.

Hän huuhtelee ja painelee kasvojaan kylmällä vedellä, hieroo niitä

vähän likaiseen pyyheliinaan. Menee eteiseen, alkaa vetää turkkia

päälleen.

Lassila tulee ja ottaa päällystakkiinsa...

— Minä menen yksin.

— Minä saatan sinua.

On kirkasta ulkona lyhtyjen valossa, hyvin kova tuuli. Paulan silmät

ovat puoliummessa. Omituisen vetävä, toivoton katse tuijottaa luomien

rakosesta. Hän ei ole itkenyt.

He kulkevat ääneti Antinkatua. Pölyn kohdalla sanoo Lassila:

— Missä sinä asut?

— Yrjönkatu 13.

Katu on kuiva, melkein autio. Tuuli tohahtelee siellä täällä.

Lyhtyrivit loistavat ja hukkuvat kaarena kauas. He menevät kuin

tuomitut, jähmettyneet oliot. Kaksi hyvin vierasta, kolkkoa ja

kuollutta ihmistä kulkee rinnakkain.

Puiston kulmasta on kymmenen askelta kadun yli Paulan ovelle. Siinä

Lassila tarttuu toisen hihaan, seisahdutaan.

— Näemmekö sitten?

— Käsitäthän sinä, että emme saa panna uudestaan toimeen tällaista

kohtausta.

— Ei, emme mene edes sisälle. Kävelemme — Paula heitti hartioitaan ja

päätään taaksepäin, repäisi kiinni Lassilan nutun rinnustaan.

— Mistä minä voin sen tietää? Niinhän sinä sanoit tänäänkin...

puhellaan! Menet turmiolle naisten tähden, olet tullut sellaiseksi.

Minä sanon sen sinulle, että menet pilalle. Lupaatko, ettet ensi

kerralla järjestä mitään sellaista. Katso nyt minua silmiin. Lupaatko

sinä?

Mies käänsi harhailevan, epämääräisen katseensa naiseen ja heti taas

pois. Ei näytä tajuavan. Paula melkein sille hymyilee. Seistään

hetkinen, mies sanoo:

— Minä tulen sitten sinua vastaan tähän. Maanantainako?

— Maanantaina — kahden viikon päästä.

— Siis kahden viikon päästä. Mihin aikaan?

— Puoli yksi — Paula ihmettelee itsekseen, että Olli suostuu lykkäämään

niin kauas. Hän näyttää myöntyvän mihin tahansa. Mutta heidän on

välttämätöntä tavata — nyt.

— Päivällä? Minähän olen konttorissa.

— Sitten seitsemän illalla. Yksi tunti.

Paula lähtee oveaan kohti. Sen yläpuolella on seinäpinnassa suurin

kirjaimin: Uusi Suomi. — Tämä on liiketalo.

Lassila kiirehtii perästä, avaa oven valmiiksi, Paula pujahtaa sisään.

Rappukäytävässä on punainen matto, samanlainen kuin Antinkadun 38:ssa.

Se muistuu nyt. Hän nousee muutamat askelmat ensi kerrokseen. Siinä on

rautasohva hissin odottajille. Hän painuu istumaan.

Hissipoika, pieni, keltaisin kiinalaiskasvoin, avaa häntä varten oven.

On virkapuvussaan, lakin lipalta loistaa metallikirjaimin: Uusi Suo

i. Kirjaimista on haluton m tippunut pois. Poika pureksia matustelee

hiljaa jotakin. Oli matustellut jo Paulan lähtiessä. Posket liikkuvat

kuin unessa.

— Ei kiitos. Minä en tulekaan ylös nyt — unohdin — sanoo Paula, lisää

ajatuksissaan: Yhäköhän tuokin pureksii samaa palaa? Astelee hitaasti

alas ovelle, kurkistaa kadulle, mies on jo kadonnut.

Hän lähtee nopein askelin Yrjönkatua pitkin Erottajalle. Jatkaa

merenrantaan asti. Puut kohisevat, tuulee mereltä. Kesken kaiken häntä

huvittaa se pikkuseikka, että Olli syö nyt hänen banaaninsa. Ajattelee,

että sama Paula... Hän naurahti itkunsekaisesti, laskeutui alas rantaan

miesten uimalaitoksen luona, kulki siltaa pitkin. Lankkujen alla

hyrskyi vesi. Hän kuljeskeli tyhjiä, harmaita käytäviä pitkin. Tuuli

kohisi harvalla katolla, ritisi lautojen liitoksissa. Edessä aallot

löivät kallioon. Lakkaamatonta voimaa, tyrskyä, kohinaa. Ylhäällä

seisoi yksinäinen lyhtypylväs ajotien laidalla. Yö hallitsi Ullanlinnan

valleja, tanssi aaltojen harjoilla.

— Tuolla Vedutassa join Ericin kanssa kahvia kesällä. Raidallinen

varjostin oli pöydän yli. Niin. Katseltiin purjeveneitä. Koira ui

hakemassa kalikoita vedestä. Ihmiset istuivat tyyninä lämpimässä. Oli

tuhatvuotinen valtakunta.

Niin.

Kuitenkin on elämä kurjan kurjaa. Eikä kukaan näe tätä rauhan

hetkenään. Puhuvat ja syövät, puhuvat, kunnes avautuu seinä ja

nielaisee. Jokin hetki muuttaa kaiken, ei tunne yhtään ihmistä enää.

— Huuh. — Täällä rutisee. Jos täällä pimeässä asuu — henkiä. Henkiä?

Jos täällä on tapettu mies ja työnnetty sillan alle? Jos noissa

kopeissa istuu murhattuja — ja kuiskailevat keskenään. Koputtavat

lautoja, koettavat lukkoa. Jumala!

Ne tietävät, että elän. Ajavat, panevat kätensä minun ylitseni.

— Uu-huh-huuu.

Paula karkaa ylös kalliolle. Murhattu juoksee kantapäillä. Kuolleet

pitävät kauluksesta. Silta lankut louskuvat. Hän seisahtuu, pitelee

poskiaan, tuijottaa alas. Silmät verestävät, alkavat paisua ulos.

Ruumis lepattaa. Selässä matelee kauhu kuin kylmä käärme.

— Henget. Henget täällä yössä — olkapäät syöksähtävät pystyyn, hän

kyyristyy —

* * * * *

— — Kalliolla sivahtelee ilma käpertyneen olennon yli. Vesi huutaa

alempana.

— Raivoa, vedä. Kas, ettei vielä tule rakeita! Tuulikin viiltää kuin

veitsenterällä! Kas, ettei talvi salamoi, tulipallo käy elävästä

elävään.

Tuo hirveä muutos miehessä, raivo ja kylmyys. Pääni oli halkaista, en

uskaltanut enää sormea kohottaa. Olisi voinut lyödä kuoliaaksi asti.

Mieletön — sanoo minua portoksi...

Ennen minä hieroin olkaani häntä vasten, katselin silmäkulmastani: Pane

pois se kirja. Pane tämän kerran. Sain hänet aina myöntymään. Voiko

luonto vaihtua? Kammottava hän on — mies mielipuolena, petojen päämies.

Musta hulluus. Niinhän taittuivat rukoukseni kuin ruoho laavavirran

tieltä, verta, tulikiveä, palavaa rikkiä.

Minähän nytkin istuin syliin, minähän nauroin, silittelin kaulaa. Voi

hullu koira, jota aina saa usutetuksi kalikalla. Piski, iäti juoksussa,

se olen. Tuuliviiri, aina valmis lepattamaan. Houkuttaa nauraa,

houkuttaa nykäistä ja temmata käteni pois.

Viisastunut?

Voi Paula, poloinen Paula. Voi raukka, kurja olento, kurjimusten

kurjimus, typeristä typerin. Sokeista sokein. Siveettömistä

siveettömin. Voi likalätäkkö, Paula.

Olisi joku toinen tässä. Olisipa ylväs nainen, vaikkapa Alvina. Alvinan

pitäisi juuri olla tässä. Hän olisi suuttunut, sättinyt Ollin erotessa,

musertanut vihallaan. Polkenut ja lyönyt sen jälkeen. Kostaisi

leppymättömästi. Vetäisi oikeuteen, antaisi poliisille. Nostaisi

skandaalijutun. Siitä puhuttaisiin Amerikassa asti.

Alvina — hän juuri.

* * * * *

Paula menee Ollia tapaamaan. Paula on valmis nuolemaan. Pistä nauhaan

pieni rakkikoira — ole hyvä! Vaikka minä autuuteni, onneni ja henkeni

nimessä vannoisin, vannoisin kirouksen nimessä, etten mene häntä

tapaamaan, tiedän jo nyt, tällä sekunnilla, että menen ja odotan häntä

puiston nurkalla. En voi olla menemättä. Jalkani vievät väkisin.

Tuhannen pientä pirulaista asuu ruumiissani ja hengessäni. Kaikki ne

ovat ihanampia kuin Isä Jumala.

Kostoko? Ei se ollut kostoa. Hyvä Jumala, että hän on sellainen luonne.

En koskaan ole aavistanut, että miehen luonto voi olla sekin. Kuin

olisi yht'äkkiä kauhea syvyys avautunut... Olin rusentua iskusta. Ei

yhtään hän ajattele, että nainen on ihminen, viskaa kuin olisin kivi,

murskattava kalliota vasten.

Tämähän on sääliä, kurjaa sääliä. Sääli on inhottavaa, kaikista

inhottavinta.

Minäkin tunsin ennen intohimoa — se oli niin toisenlaista.

Olen tyhmä, niin olen, voi voi.

Ystävyyteni tarjoaisin hänelle. Käärme lihan asemesta. Olla hyvä,

sanoja, keskustelua. Hyy, kivi leivän sijasta nälkäiselle. Toveri —

pilaa, se on tässä. Jos voisi olla kahden miehen vaimo yht'aikaa —

Paula nousi seisomaan, hän uskalsi jo.

— Mitä minä välitän itsestäni? Mitä minä katuisin? Tätäkö. Lapsenko hän

minussa raiskasikin?

— Ooo — minä en ole naisasianainen enkä Neitsyt Maria. Kyllin syntinen

on ruumiini ennestään. Minä hautaan tämän — se jää ikuisesti tämän yön

ja myrskyn salaisuudeksi. Ja nyt kotiin, Paula.

Hän lähti nopeasti pitkin askelin. Suu mutistui toisinaan. Tuli kotiin

hiljaa ja painoi tulen eteiseen.

Eric ilmestyy ruokasalin ovelle, tulee ottamaan turkkia pois.

— Kiitos, päällyskengät vielä. Sormeni ovat niin kankeat. Kiitos.

Eric panee kätensä hartioille, vie hänet ruokasaliin.

— Minä olin näin kauan.

— Missä sinä olit?

— Tapasin Alman, kun tulin Stockmannilta. Tiedäthän, Alma Bergin, sen

musiikkiopistotoverin. Hän vei minut luokseen ja sinne tuli vieraita...

— Jo minä ihmettelin, kun et tullut päivälliselle etkä edes soittanut?

Olin ihan levoton — voihan sitä sattua mitä tahansa.

— Älä ole vihainen, Eric.

— Enhän minä sinulle vihainen olekaan. Sinun kasvosi ovat kovin

punaiset. Ja huulesi — ihan paisuneet.

— Siellä on suuri myrsky ja tuuli ulkona.

— Sataako siellä?

— Ei sada.

— Ettei sinulla vain ole kuumetta? lämmitetään teetä ja juodaan vielä

yhdessä.

— Ei, kuule. Minua vähän väsyttää. Vie minut sänkyyn, Eric.

* * * * *

Maanantaina kaksi viikkoa sen jälkeen seisoo Paula levottomana

ikkunassa ja katselee ulos. Siellä on sähkön valaisema puisto. Puut

kantavat lunta haaroillaan, on satanut vasta äskettäin. Ehkä tämä on jo

pysyvä lumi. Ja pian tulee joulukin. Joulu — nyt Paula kaipaa joulua.

Niin, puiden on hyvä ja rauhaisa olla peitettynä.

— Oh, paljonko kello? Puoli seitsemän. Voisin aivan hyvin mennä, Eric

viipyy kokouksessa yhdeksään asti. Menisinkö? On oikeastaan paha

luvata eikä mennä, jos toinen odottaa. Mitä varten en menisi? Minä

tiedän kuitenkin nyt hallitsevani häntä, eihän hän edes uskaltanut

katsoa minua silmiin silloin erotessa. Ja hänelle tulee yksinäinen

joulu — tietysti minä menen. Hyvänen aika, miten minua liikuttaa,

että mies pelkää, seisoo olat riipuksissa, ei näe mitään. Pitää olla

hyvä hänelle. Olli naurahtaa niin mukavasti, matalasti. Hahaa... kuin

näkisi hullua ja mitätöntä kaikessa. Kunhan vain ne kasvot muuttuisivat

toisenlaisiksi. Se terävyys, sellainen koleus. Leuka kuin kallion särmä.

— että jo neljännestä vailla. Kuitenkin olen levoton. Eric sanoisi

taas: Kuumetta. Hän ei sitä ymmärrä, että monta asiaa yht'aikaa panee

ihmisen kiehumaan. Omituisia sekoituksia. Kahvikin tulee parempaa

sekoituksista. Jaava — La Guayra — Santos... nytpä tein keksinnön,

tämän kerron Ericille ja sanon päälle: katso, minussa on kaikkia

sekoituksia. Pikkuruikkusen mitä tahansa. Minä olen sitä jalostettua ja

suurta. Helmi Syvyydestä... Kyllä Eric nauraa. Jumala olkoon minulle

syntiselle armollinen.

Viittä vailla. En lähde ennenkuin viisi yli. Olli on löytänyt sen

minun pakettini, jäi sinne kirjoituspöydälle. Tietysti hän avasi

sen. Banaaneja ja liköörikaramelleja. Onkohan se jo syönyt minun

karamellini? Banaanit se on ainakin syönyt.

Nyt! Tuolla on mies, se on varmasti Olli, ei näy hyvin. Hyvä, ettei

täällä ole valoa, hän ei erota minua ikkunasta. Kiireesti, menen

pahuuttani.

Yhdessä sutakassa pani Paula päälleen ja juoksi portaita alas.

Ei, puiston kulmassa ei ole ketään. Paula kuljeskelee siinä. Olli ei

tule.

— Miksi hän ei tule? Ei ole leppynyt vielä. Tai hän on viisaampi kuin

minä.

Paula nousi ylös portaita kotiinsa hiukan allapäin, ei tahtonut käyttää

edes hissiä. Hän tuli ajatelleeksi elämän ihmeellistä surkeutta. Se

tuntuu toivottomalta ja on sattumia täynnä. Vie ihmisiä niinkuin

haluaa, leikkii heillä. Ja turvaton on jokainen sen kädessä.

Portaissa seisoi yksinäinen pieni koira, sillä oli lyhyt karva, ja

kuono näytti jollakin tapaa turvonneen. Muistui mieleen vasikat.

Hän kumartui sitä silittelemään ja puheli sille: — Pikku vasikka, pieni

vasikka rukka.

5.

Ester Viitala seisoi kamarinsa avoimella ovella, toinen käsi hamuili

saranaa. Vanha mummo istui siinä jakkaralla, selkä hellan laitaa

vasten, muuri lämmitti häntä vähän.

— Minä ajattelin, että lähden tässä maalle. Ei täällä olosta kuitenkaan

tule tuon taivaallista.

Vanha mummo avasi suunsa, loksahutti:

— Minnekäs se maalle menee?

— Onhan minulla siellä isä. Eiköhän tuo antane ruokapalkalla työtä.

— Milloinkas se meinaa mennä?

— Tänään, kun nyt on kuukausikin täysi, eikä minulla ole vuokraa

maksaa, olen jo entisestäkin velkaa.

— Tuleepa ne velat maksetuksi, kun työtä saa. On tässä ollut vähän

rattoisampaa minulla.

— Vielä minusta rattoa on!

— Onhan se turvaisampaa, kun on joku seinän takana.

— Mikäs turva täällä on kelkassa kellään. Ja siksi toisekseen:

saattehan te toisen vuokralaisen.

— Milläs rahoilla se sitten maalle menee?

— Käyn yhden serkun luona. Kyllä se antaa minulle lipun.

— Ne serkkujen liput — huut hiiteen.

— En voi tässäkään kasata velkaa velan päälle. Teen vaikka mitä. Jokin

selvyys tästä elämästä pitää tulla.

— Jokos se on nyt just paikalla menossa? Nuttu ja hattu päällä?

— Juu. Minä jättäisin tänne nämä muut vaatteeni pantiksi, tuossa sängyn

alla korissa. Siellä on joitakin alusvaatteita ja se toinen leninki.

Jätän ne siitä velastani. Edes.

— Tarvitseehan se vaatteet itsekin. Eikä ne minun päälleni sovi.

— Voittehan te myydä. Ne ovat puhtaita sen pyykin jäleltä. Ei niistä

tosin monta markkaa saa.

— Se on nyt ihme... aikooko se alasti tästä lähtien kuljeksia?

— Ajattelen, että jos minun elämäni ei sen vertaa parane, että saan

uuden paidan, kun tämä on likainen, niin sekin on sitten samantekevää.

Helvettiin kelpaa likaisellakin paidalla.

— En minä niitä vaatteita niihin tellää. Kyllä sen on parasta viedä ne

mukana. Jaksaahan nuo kantaa — lintu höyhenensä. Ja onhan se pessyt

minulle pyykin ja kantanut puut. Millä minä senkin korvaan. Istuu nyt

sekunnin, kyllä niihin juniin aina kerkiää. Keitän tässä erojaiskahvin,

koska se on niin minuun suuttunut. No, ottaa nyt vielä nutun päältään.

— En minä, istun nuttu päällä.

— On kolea tuo päivä.

— Niin näyttää.

— Omituiseksi käy... Ei tule pakasta eikä kunnon lunta.

Juotiin kahvia, mummo otti hyllyltä kaksi kovettunutta korvapuustia.

— Jos nyt jotenkuten sattuisi, ettei mene maalle, niin tulee tänne

minun luokseni.

— Niin. Tuskinpa joutunen tulemaan.

— On se isäkin, ettei ole mitään tiedustellut.

— Hiisi minä hänen tiedusteluistaan.

— Katsoo nyt eteensä. Yksinäinen nuori tyttö on kuin lihapala suden

nenän edessä. Ei ole miestä, joka sitä säästäisi.

— Olenpa minäkin nuori tyttö. Kaksikymmentäneljä vuotta.

— Nuori minun rinnallani, jolla on kuolema kosijana.

— Mistä sen tietää, kumpaa kuolema kulkee lähempänä.

— Ei puhu nyt ylen kahteen. Voi tulla kuolema tosissaankin. Ja voi

tulla pahempaakin kuin kuolema.

— En minä paljoa hievahda minkään edessä.

Ilman tätä talvea olisin toinen ihminen. Nyt ei sappeni enää väljähdy.

— Ei vain lähde kadulle. Kyllä tässä sopii asua.

— Hyvänen aika. Mitä se on? Katujahan kulkevat kaikki.

— Kulkevat eri aikoina. Vanhempana sinua neuvon, vaikka vieras oletkin.

Näenhän, etteivät sinua ole omasi neuvoneet. Kun sitä on mieli

myrryksissä, on valmis heittämään kaikki kerralla vaikka mutahautaan.

Sinne ne liejuun juuttuu. Sinulla on vain oma kunniasi.

— Ei teidän kannattaisi luottaa minun kunniaani. Tässä se näkyy.

— Olet asunut minun silmäini alla. Kirvelee mieltäni, että noilla

sanoilla lähdet.

— Millä sanoilla? Mikä on kurjan kunnia? Sitä ei ole.

— Joko se hyökkää ovelle? Antaa nyt kättä edes mummolle. Hakee sitten

ne vaatteet pois.

— Myykää ne, niin saatte muutaman markan. Hyvästi ja kiitoksia.

— Tulee nyt katsomaan.

— Tulen jos hyvin käy, jos pahasti, ette minua näe. Hyvästi nyt.

— Hyvästi, hyvästi. Niin se on.

Kolea, kolea iltapäivä.

Taivas ylt'yleensä harmaa kuin liotettu savi. On kuivaa, mutta korkeat

talot seisovat surkeina kuin olisivat juuri nostetut likavedestä. Sadat

ikkunat palelevat. Jossakin näkyy jo valo. Nälkä kaivaa sisuksia kuin

syömähullu rotta. Kahvi, se oli vain yllykettä nälälle. Päätä vieppaa

huimaus taapäin. Likainen ruumis ei saa millään lämpimäänsä. Hyvä

Jumala, jos kerran vielä pääsisi saunan lautehille.

— Nuo autot ne ajavat minun ylitseni varmasti. Uuh, että vielä

pääsinkin tuon alta pois.

Hän harhailee. Kuluvat tässä lisää rikkinäiset kengänpohjat, kannat

lintsottavat. Onpa tuokin herra lihava, syönyt minunkin edestäni. Jos

minä äkkiä iskisin sitä nyrkillä selkään. Se olisi temppu. Hän luulisi,

että olen raivohullu. Minä kumartaisin ja sanoisin: Erehdys... Se

olisi vasta temppu. Onkohan sillä turkki päällään? Vai päällystakki?

Turkki tietysti, pitää sillä olla lämmin. Entä jos juoksisin hiukan,

kohottaisin helmaa ja sanoisin: Anteeksi setä, katson vain, onko tämä

turkki. Hahhaa. Ehkä se silittäisi päätäni.

Ester on tullut Kalevankadulle. Pysähtyy katselemaan Orionin elokuvia.

Setä Tuomon tupa. Neekereitä, paksut huulet ja leveä suu.

Siihen seisahtuu myöskin joku rouva. Hänellä on urheilumallinen ruskea

takki, suuri kaulus, pieni musta hattu. Pitää pikkutytön kädestä

kiinni. Lapsi on korkeintaan nelivuotias. Puettu taivaansiniseen

lyhyeen nuttuun, valkoisin nahkoin. Valkea turkishattu, siinä

suuri sininen rusetti. Huulet ovat ruusuiset, iho puhtaampi kuin

taivaallisilla. Tämä pieni enkeli hankaa itseään Orionin ikkunakarmin

peltiä vasten. Sanoo keikkuessaan:

— Va' heter den här filmen?

— Onkel Toms stuga.

— Den sku' ja villa si — sanoo enkeli.

Ester lähtee tiehensä. Ruotsalaisia. — Den sku' ja villasi... Hohoo.

Nuo autot ne hyrräävät huumaavasti, varmasti ajavat minun ylitseni.

Siitä ei pelasta mikään.

Hän kulkee Temppelikadun leikkikentän ohi. Siellä vasta on kerubeja.

Niillä on tupsuja, nauhoja, nahkoja. Ne ovat punaisia, sinisiä,

valkoisia. Juoksevat kuin pienet pallot. Ovat lämpimiä kuin

karhunpoikaset.

Onpa hyvin puettuja lapsia Helsingissä. Kyllä nousee kansaa.

Kolea iltapäivä vaihtua öiseksi. Ester Viitala kuljeksii yhä katuja,

hyvin hitaasti. Lihakaupan ikkunassa on kinkku. Sisällä riippuu rivissä

sadoittain makkaroita, ruskeita ja lihaisia. Vihlaisee. Miten paljon

söisikin, tämä nälkä ei lakkaisi. Voi voi, tekisi mieli repiä itsensä

kappaleiksi. Vapisee tuo kauppa ja makkarat rivissä heilahtavat

pelosta, kun katsonkin niitä.

Ester päätyy Vanhan kirkon puistoon. Hautakivet lepäävät kallellaan.

Hän heittäytyy penkille selkänojaa vasten. Suu juontelee katkerasti.

Joku herra kulkee puiston halki vinottaista tietä. Katsoo sangen

pitkään. Menee joitakin askeleita ohi, pyörähtää takaisin hänen

eteensä. Vaaleat, kylmännäköiset kasvot.

Se on Lassila. Hän muisti kulkiessaan siinä puiston läpi, että tuolla

laitatalossa nukkuu Paulakin. Niin, koko talo näkyy olevan pimeänä.

Yhtä hyvinhän voi jäädä puhumaan tuon naisen kanssa kuin mennä

valvomaan sänkyynsä. Ulkona kuluu aika sentään paremmin. Voisihan

tuotakin tutkia.

— Mitä te istutte siinä, neiti?

— Pidän kortteeria.

— Vai niin. Oletteko tyytyväinen majapaikkaanne?

— Eihän tässä ole valinnan varaakaan.

— Onko tuo olevinaan totta?

— Tuossa on pussini, tutkikaa paperini ja rahani. He!

Lassila avasi käsilaukun. Sisällä oli pieni linkkuveitsi,

kauppakoulutodistus ja papinkirja: Nuori neito Ester Viitala...

kauppakoulua varten....

— Ester Viitala? Minä olen kuullut sen nimen ennen. Kuulkaas, haitteko

tässä viime syksynä erään herran taloudenhoitajaksi, minusta tuntuu...

— Entä sitten?

— Se herra olen minä. Oletteko te taas ilman paikkaa?

— Taas olen ilman paikkaa, taas olen ilman asuntoa, taas olen ilman

rahaa, taas olen ilman ruokaa. Taas, taas, taas. No?

— Tehän olette ihan raivo. Jos ette lyö, istun tähän penkin päähän.

— Koettakaahan.

Lassila istui, katseli kasvoja edessään. Parin askelen päässä on lyhty.

Leveät kasvot, likaisen kellervä iho. Silmät painuneet hyvin syvälle

vahvojen kulmaluiden alle, ne ovat harmaat ja tuikeat, niiden

valkuaiset hyvin sameat ja verisuonia täynnään. Hiukan kiero, kapea

nenä, sen nipukka kohoaa oikullisesti ylöspäin. Tyly suu. Kun ylähuuli

nousee, näkyvät keltaiset leveät hampaat. Likainen vaalea tukka

törröttää suorana hatun laidan alta. Ikävät, kehnot kasvot. Pieni

mitätön olento.

Ester räjähtää nauramaan:

— Siinä te mietitte, voisiko minua käyttää.

— Mietin, että olette ruma.

— Mitattu, mitattu, punnittu ja liian köykäiseksi havaittu.

— Äsh, sitä kieltä...

— Varjelkoon, kuinka nuorukainen tiensä puhdistaisi...

— Oletteko uskovainen?

— Käynyt rippikoulun. Eikö näkynyt papinkirjasta: rokotettu ja Herran

Pyhällä ehtoollisella käynyt nuori neito.

— Kas, nuori neito.

— Epäilettekö? Annan pääni pantiksi siitä.

— Kyllä teidän päänne silloin on löysässä, hyvä neiti.

— Hankin lääkärintodistuksen.

— Siis viaton kuin pappilan lapset — ja tietää kaikki.

— Mikä kieltää tietämästä? Luuletteko, että pelko sitoo kieleni?

Pelätköön se, jolla on jotakin pelättävää. Moraali? Työttömyys alentaa

moraalia, sitä ei ole. Luuletteko minua niin tyhmäksi, etten osaa

ajatella? Viisaampi kuin te minä olen. Niin hiiden viekas ja älykäs.

Onnettomuus on hionut ajatukseni loistavaksi kuin salama.

— Kaksi hyvää yhdessä.

— Kaksi viisasta. Vaikka te ette tunnu erikoisen viisaalta.

— Jassoo. Luulin jo saavani älyn laakeriseppeleen, kun sanoin teitä

rumaksi.

— Ei sitä anneta yhdestä sanasta. Täytyy tulla totuuksia tusinoittain,

mättää kuin turkin hihasta.

— Kotiinne siitä jo!

— Ei ole asuntoa, uskokaa se.

— Monesko yö tämä on?

— Ensimmäinen. Läksin päivällä, kun jäin velkaa asuntooni eikä ollut

vuokrarahaa.

— Ja mitä sitten teette?

— Se on minulla selvänä: Jos saan työtä tahi tulen jollakin keinoin

toimeen, niin tulen toimeen. Jos ei olo tästä parane, on parempi avata

valtimo ja laskea veri kuiviin. Siinä kukkarossa on pieni linkkuveitsi.

Kuolo on silmäin edessä: yhä lipuaa kieli, jos saisi jotakin maistella.

Liikaa maailmassa.

— Tulkaa.

— Samapa tuo.

Lassila vei Esterin asuntoonsa, avasi keittiön oven.

— Siellä on sänky, menkää maata.

Ester laittoi itselleen vuoteen. Luoja, tätä nälkää. Tämähän on

keittiö, eiköhän tuolla kaapissa ole mitään? Estä ja varjele, jos se

mies tulisi tänne. Hiljaa hän kiersi avainta ja veti komeron oven auki.

Olihan siellä lasipurkissa puolikas ranskanleipää ja hyllyllä hyvin

käärittynä voita ja leikkeleitä. Kannussa lasillinen rasvaista maitoa.

Ester söi, yltyä tämä vain oli nälälle.

Seuraavana aamuna hän peittelee par'aikaa kokoontyönnettyä sänkyään

viltillä. Ei ole aavistustakaan ajasta. Keittiön ikkunalla on

herätyskello, se seisoo.

Kuuluu koputus ovelta. Ester seisahtuu kaapin oven eteen, huutaa:

Sisään.

Mies tulee päällysvaatteissaan, vetää ruskeaa nahkakinnasta käteensä.

— Hyvää huomenta.

— Huomenta — Ester katsahtaa sieviä kintaita ja vilkaisee kylmiin

silmiin. — Onpa sillä ihmisellä karhea ääni.

— Osaatteko te laittaa ruokaa?

— Osaan minä — tavallista ruokaa.

— No, eihän sitä tavatonta tarviskaan. Ihmisten ruokaa ainoastaan, ei

mitään eläinten ruokaa. Voitte jäädä tänne, jos haluatte pitää siistinä

nämä huoneet ja laittaa ruokaa.

— Niin — kyllä.

— Tulen päivälliselle siinä viiden tienoissa. Tässä on rahaa pariksi

päiväksi ensin. Pidätte sitten kirjaa menoista ja tuloista.

Ester jäi hämmästyneenä seisomaan seteli kourassa. Katseli avuttomasti

harmailla silmillään hellaa, kiiltävää tiskipöydän peltiä ja

alumiinikattiloita hyllyllä. Nyt hänkin saisi syödä.

Keittiön ovelle ilmestyy nainen.

Neiti Mikkonen pitkässä sinisessä kellervin verkakukin koristetussa

aamuviitassa. Pehmeät karvareunaiset tossut jalassa. Ottaa Esterin

nähdessään pari askelta taapäin ja taas eteen.

— Anteeksi, en tiennyt täällä olevan ketään.

Ester pistää selän taa kätensä, jossa on satamarkkanen, kohottaa

päätään, katselee suoraan kuningatarta:

— Olkaa hyvä.

Neiti siirtää katseensa pois lähellä ruokakaapin ovea seisojasta,

astuu keittiöön, jokainen liike on varma ja hallitseva kuin hän

olisi yksin. Ottaa pienimmän kattilan hyllyltä, laskee siihen hiukan

vettä, huljauttaa kaikki reunatkin, ei tiedä, vaikka kuka olisi tähän

koskenut. Pienellä inhon tunteella hän asettaa kattilan kaasulle. Ei

vielä tee tulta, vaan kääntyy Esteriin. Tämä katsoo yhä häntä suurin

silmin ja vartioi ruokakaappia. Neiti ojentaa kätensä ja osoittaa

tuolia pöydän toisessa päässä:

— Ehkä te istutte tuolle tuolille. Minä haluaisin mennä sinne kaapille.

Ester asettuu tuolille, sukaisee rahan pieneen mytykkään kouransa

sisään. Valppaasti hän katsoo, kuinka neiti nostaa tyhjän lasipurkin

pöydälle, siellä on pieniä murusia pohjalla. Neiti käärii auki

myöskin voi- ja leikkelepaperinsa ja nostaa maitoastian pöydälle,

kohottaa olkapäitään, vetäisee äkkiä kätensä pois pöydältä ja peräytyy

keskilattialle.

— Onko jotakin hävinnyt?

— Melkein kokonainen ranskanleipä ja vielä minun häränkielileikkeleeni.

— Ehkä siellä on käynyt rottia.

Neiti ojentaa kättään:

— Se on kannellinen astia.

— Mutta isoja rottia.

— Kuka te olette?

Ester hankaa jalallaan lattiaa.

— Iso rotta.

— Ai-ai — terävä kirkaisu.

— Voiko neiti pahoin?

— Ehkä olette sahaamatta lattiaa, se tekee pahaa hermoille tuo

hankaaminen.

— Kernaasti.

— Oletteko syönyt koko leivän?

— Puolikashan se olikin. Luulin sen olevan tuon herran leipää. Hän on

ottanut minut palvelukseensa.

— Tämä ylin hylly on kokonaan minun, ehkä annatte sen vastedes olla.

— En minä sitä pois otakaan.

Neiti nosti pienen kattilan hyllylle alassuin ja sanoi:

— Minä käytän aina tätä kattilaa, pyydän, että te ette keittäisi sillä.

Hän pesi leipäpurkkinsa, osoitti pyyheliinaa ja huomautti:

— Tämä on minun pyyheliinani. Täällä ei näy olevan maisteri Lassilan

pyyheliinoja ensinkään.

Neiti muutti vielä uuden paperin hyllyynsä, työnsi voin tähteen

laskiämpäriin, pesi ja nosti maitokannunsa, lasinsa ja lautasensa

omalle hyllylleen, lähti pois ja pudisteli eteisessä leninkiään.

— Mikä epämiellyttävä nainen. Mutta ei pidä antaa minkään lamaannuttaa

itseään. Ei saa ottaa sydämeensä pahoja vaikutteita. Jos ihminen

hallitsee itseään, kilpistyy kaikki ikävä ja ilkeä mielinen hänestä

niinkuin kuiva rikka helmasta karisee.

Hän lähti Fazerille juomaan suklaata ja paahdettua ranskanleipää.

Lamaantuneena jäi Esterkin keittiöön, nojasi pöytään, silitteli

rasvaista tukkaansa.

Oli harmaja päivä taas. Vieras keittiö katseli oudoksuen väritöntä

pienenlaista olentoa, joka istui otsa rypyssä.

— Vai maisteri Lassila onkin sen miehen nimi.

Niin Ester Viitala jäi Lassilalle koko talveksi. Hän osoittautui

tunnolliseksi ja hiljaiseksi. Huoneessa ei ollut pölyä edes

sähkönappulan päällä, päivällisissä ei mitään muistuttamista. Maisteri

sai olla täysin rauhassa, hän näki tyttöä vain silloin, kun tämä toi

ruokia pöytään. Neiti Mikkonen ei ottanut Esteristä enää pahastuakseen,

eikä tämä myöskään ollut enää nenäkäs. Heidän välillään puhuttiin

tuskin sanaakaan.

Keväällä Ester kuitenkin alkoi tuumia itsekseen: Hullu täällä istumaan

vaaleassa keittiössä ja ikävöimään itsensä kuoliaaksi. Saatuaan

huhtikuun palkkansa hän pari päivää sen jälkeen painoi oven kiinni ja

lipsutteli portaita alas. Kuljeksi ulkona keväisen illan, tiedusteli

asuntoa. Sitten hänelle johtui mieleen, että keittiön kaappiin oli

jäänyt vadillinen hyvää hernerokkaa. Sen hän vielä voisi mennä syömään.

Voihan soittaa ja sanoa avaimen unohtuneen.

Mutta ketään ei ollut kotona. Ester pyörsi takaisin kadulle. Häntä ei

sen jälkeen kuulunut.

6.

Huhtikuu, aamut hohtoa täynnä, omituisia väreitä, kimmoavaa,

kohahtelevaa, avorintaista hohtoa. Ilma hiukan hulluna ensimmäisestä

juuri alkavasta inspiraatiosta. Päivät kiloa, puut venähyttelevät

vartaloaan, raoittavat silmiään, oksa hipaisee toista — ihan

sattumalta. Vesipisarat solajaa sadekourussa — kyllä niillä pitää olla

puhelemista. Ilta riippuu näkymättömin käsin auringon kaulassa: Älä

jätä. Älä pudota alas, ikävöin suloisella ikävällä sinua.

On iltapäivä.

Paula istuu makuukamarin pienellä sohvalla lapsi sylissään. Juuri

siihen lankeaa vinosti ikkunasta päivän kuvainen. Lämpö silittelee,

hyväilee. Kuuluu pisarain sorlatus.

Hän on hiukan kumartuneena. Ruskea tukka putoaa poskelle. Kasvoilla on

kauan aikaa asunut pieni alakuloinen, ajatteleva väsymys. Hän katselee

kylläistä lasta.

— Pienoiseni, miten voisin suudella sinun silmiäsi. Ne ovat niin

kirkkaat. Ei varjoakaan ajatuksista, ei tietoa kaikesta täällä. Puhtaat

ovat lapseni silmät. Ihan viattomat, ei edes aavistuksia, ne ovat kuin

uusi lähde. Äidin huulet ovat karkeat ja likaiset.

Kultaseni, kultaseni, tunnetkos, että joku pitää sinua sylissään?

Tunnetko minut? Tunnetko, mikä tuska sinua silmäilee? Etpä tiedä

murhetta lähelläsi, etpä aavista, että äitisi mieli on kipeä ja joka

hetki hellänä murheesta lähtemättömästä. Rakkaani, ei sellaisia

kerrota. Eivät ne ole suruja, joista puhutaan. Pieni kulta, jos äiti

voisi suukkosillaan pestä joka paikan, johon sinä tulet jalkasi

astumaan. Katso, elämä on kurjaa ja surkuteltavaa. Ihmiset ovat kovia,

kovia, kaikki ne pilaavat oman elämänsä. Eikä äiti sittenkään raaskisi

jättää kaikkea tätä... Kulta, tule minun kanssani sitten. Tulethan?

Pelottaa olla yksin arkussa. Ei ketään luona rinta rintaa vasten. Multa

putoaa päälle, ei yksikään lihas liiku.

Voi rakkaani — kun me olemme kuolleet, millä äärettömällä kateudella

ajattelemme toisia, jotka ovat _täällä_. Saavat asua ilmanhengessä,

alati virtaavan, koko maata syleilevän ilman. Se on koskettanut

jokaista ihmistä, menneitä ja olevia, yhdistää kaikki — ja yhäti on se

läpikuultavaa.

He saavat kävellä teitä, nauttia askeleistaan, kohottaa kätensä

avaruutta kohti, voivat huutaa riemunsa yli ruohon ja mullan, läpi yön,

läpi päivän. Saavat nauraa vapauttaan, voivat ohjata tahtonsa kaipuunsa

jälkiä, ei mikään ole kielletty heiltä — he kulkevat kadulla, nousevat

ylös kotiportaita, istuvat ihmisten keskellä... ilmaisevat ajatuksensa,

valavat sielunsa maailmaan, ja suonissa kiertää punainen veri.

He saavat suudella, rakastaa toisiaan, ovat nuoria ja terveitä, mies

voi tavata naisen — oi tätä polttavaa nälkää, tätä ikävää ja janoa: He

elävät ja me olemme poissa.

Olkoonkin heillä tuskaa, painakoot päivät harmaana vuorena, olkootpa

nyreitä, sairaita, pikkumaisia: Ei, en sittenkään siedä, että he

liikkuvat ja elävät, että heillä on _Ruumis_ — jota ei itse jumalilla

ole — ja sielu, sanat, ajatukset.

Oo — anna minulle kaikki, älä jätä mitään jälkeeni. Ei ruohon kahinaa,

ei tuulta, päivää. Minä haluan saada kaikki.

Voi lapsukainen, et sinä tätä paloa käsitä, se minua itseänikin

kammottaa. Älä kummastele, kultaseni, samettisilmä, ihmekö tämä, kun

tiedän mitä on tuleva. Viiltää niin kipeästi sydämestä. En voi sanoa

sitä sinullekaan, rakas pikku tuppu, ei sitä voi lausua ääneen edes

itsensä kuullen. Vaikka et sinä tajuaisi, se livahtaisi korvaisi ohi

kuin käärme jalan alta. Äidin päässä se vatvoo alituiseen. Hyvä Jumala,

miten raskas ja arka on mieleni — mikä synkkyys siellä sisällä. Ei

minun syntini hautautunut sen yön ja myrskyn salaisuudeksi — vaan tulee

päivänvaloon ja kehittää hedelmää. Ja synti tuottaa kuoleman.

Näetkös, aurinko veitikka luiskahtaa pois paistamasta meille.

Siirrytäänpäs istumaan ikkunalle. Ei, johan sinua unettaa.

Paula pani lapsen nukkumaan ja lähti ruokasaliin, otti käteensä

laudoituksen reunalta pienen Buddhan-kuvan, katseli hellyydellä

rypykkäisiä vanhoja kasvoja. Pieni käyristynyt olio polvet ristissä,

puutuneena. Ikäänkuin olisi nähnyt maailmaa niin paljon ja siihen

jähmettynyt. Hän kosketti sormellaan sen otsaa, irroitti yläosan

vyötäröä myöten, haki keittiöstä tulitikkuja ja sytytti sisään kätketyn

suitsukkeen palamaan. Pisti yläosan paikoilleen ja istuutui pöydän

ääreen jumala edessään. Sen sieraimista suitsusi hyvänhajuinen pyhä

savu. Vieläkään eivät sen kasvot näyttäneet elävän. — Paula tuijotti

kiirain silmin:

— Tätä jumalankuvaahan katselin silloin, kun söimme kerran aamiaista,

ja minä päätin lähteä Ericin kanssa ulkomaille. Katuisinko tätä

kaikkea? Ei, ei, sillä vaikka en olekaan yhtään viisasta päätöstä

elämässäni tehnyt, katuisin enemmän, jos en olisi niitä saanut

toteuttaa.

Hän kävi katsomassa lasta — se nukkui jo. Hyvin kiltti poika.

Eric tuli ja toi mukanaan Hallin rouvineen. Syötiin päivälliseksi

tomaattikeittoa, lintupaistia ja ananasta. Keskusteltiin kevyesti

ja tasaisesti. Halli istui toinen silmä melkein ummessa, toisella

hän tähtäsi milloin kehenkin sinisenleikkisän katseen. Saman puolen

suupieli oli myös vetäytynyt ylös tärkeästi: Juuri niin. Hän oli

tarmokkaan näköinen, Paulan oli siitä hyvä olla. Tehtailija oli

kerrassaan mainio. Hänen rouvansa, kovasti maalatuin huulin,

salaisia uurteita kasvoissa, taivutteli leukaansa ja nosteli vuoroon

olkapäitään, lauseet saapuivat nykäisten ja ylenkatseellisesti. Hän oli

eilen illalla ollut oopperassa, mutta ei pitänyt siitä kappaleesta.

Ihmetteli, kun Paulaa ei ole näkynyt siellä eikä missään.

— Paula on käynyt vallan koti-ihmiseksi — sanoi Thorpe.

— Niin, sinä olet hylännyt kaikki harrastuksesi. Sehän on suuri vahinko.

— Ei minua haluta, olen niin uskomattoman laiska.

Halli sihtasi Paulaa:

— Niin juuri — se äitiys, äitiys.

Paula hymyili, tuska istui sisällä käppyrässä: Ah, jos ne tietäisivät.

Eivät ne katsoisi minua noin ystävällisesti, mutta täällä on herttaista

ja ruoka on hirveän hyvää. Oh, miten olen iloinen, että ne minulle

kumartelevat ja hymyilevät, katsovat kuin olisin kukkanen. Eivätkä

käsitä, miksi silmäni kiiltävät. Minä — mätä hedelmä. Mutta täällä on

hyvä olla.

— — eikös ole, Paula?

— Mikä on? Rakas Eliisa, mitä sinä tarkoitat oikein? Mitä sinä äsken

sanoit?

— Eikö Missy Kalm ole omituinen, hän on suuttunut Eemuun ja purkanut

kihlauksen.

— Voihan sitä ihminen suuttua niinkin, ettei koskaan anna anteeksi.

— Eihän siinä ole mitään syytä suuttua, omaa tyhmyyttään sellaisessa

osoittaa.

— Mutta eihän sitä tiedä, mitä heidän välillään on tapahtunut.

— Eemu sanoi minulle itselleni, ettei hän ole tehnyt mitään. Ojensi

kätensä hämmästyksestä leveälle, oli kuin ukkosen lyömä.

— Vaikkei hän olisikaan tehnyt mielestään mitään, voi olla olemassa

jokin asia, joka on loukannut toista sydänjuuriin asti. Hän ei unohda

sitä ikinä. Vaikka olisi sen kostanutkin, ei lepy sittenkään — väitti

Paula.

Eric katseli ihmetellen vaimoaan, hymyili epäuskoisesti ja

tutkimattomasti. Halli arveli, että Paula tahtoi puolustaa Missyä.

— Missy kärsii tästä kuitenkin enimmän.

— Loukkaus puree itse itseään.

— Minä en välittäisi — sihahti rouvan punaisilta huulilta. Hän nosti

leukaansa, olat kohoilivat aaltoliikkeessä.

— Lojaalisuutta, lojaalisuutta. Mitä enemmän ihminen tuntee maailmaa,

sitä lojaalisemmaksi tulee — Eric sanoi sen silmät hiukan harhaillen —

hän pitää vähitellen kaikkea pikkuisina, mitättöminä asioina.

— Minä olen äärettömän lojaalinen.

Eric virnaili:

— Katsopas Paulaa, omisti heti lojaalisuuden.

Halli nauroi:

— Hahhahhaa — —, jos ei kissa itse...

— Ei sentähden. Eihän lojaalisuus olekaan hyvä.

— Parempiko on tarrautua kynsin hampain kiinni joka asiaan?

— En minä osaa sitä selittää, mutta ei lojaalisuus ole hyvä. Jos minä

en huolisi mistään asiasta, olisin ikäänkuin syönyt itseni elämästä

pois. En tuntisi mitään, en tahtoisi mitään, enkä paljon haluaisi

mitään. Olisin jo täällä yhtä kuin kuollut. Kadun, että olen tähänkin

asti ollut niin lojaalinen.

— Sepä on luuloa.

— Tietysti en ole ollut kaikista kaikkein lojaalisin, mutta kuitenkin

liiaksi.

— Mikä ihmeen tarmon puuska sinut tulee valtaamaan sitten tästä

lähtien? Tämä talo varmasti muuttuu perin juurin.

— Minä päättelen teistä ihan sekavasti. En osaa selittää, mutta

itselleni se on selvänä kuin päivä.

— Ole, Eric — torjui Halli. — Eihän häntä nyt voi vaatia ajattelemaan

tuollaisia asioita. Mitäs niistä.

Sinä iltana Paula ei voi nukkua. Eric kuuluu hengittävän syvästi, on

varmasti unessa. Hän kohoutuu, siirtelee peitettä. Toinen ei kuule.

Niin hän jää kyynärpäänsä varaan valvomaan ja tuijottaa pimeään. Ihokin

tuntuu kihelmöivän levottomasti, tuskallisesti. Hän pelkää olevansa

kuumeessa, tuntee huiputusta päässään. Samassa kihoaa hiki pintaan,

koko ruumista ahdistaa, paita on kostea ja kuuma. Pää retkahtaa

toivottomasti tyynylle:

— Jumala, ole minulle syntiselle armollinen. Jumala, älä hylkää minua,

älä lyö, Jumala. Minä en uskalla olla, olen onneton ja koko maailman

kurjin ihminen. Auta minua, en kestä, en jaksa, en tule toimeen. Hyvä

Jumala, miksi sinä teet elämän tällaiseksi? Miksi sinä ahdistat, miksi

sekoitat olomme tuskaksi? Ole armollinen. Ole armollinen.

Kuluu pitkän aikaa pimeässä. Miten monia öitä hän on valvonut yksin

tässä avioliitossaan? Tuhat vuotta kiirastulta. Jos ne pantaisiin

yhteen ketjuun, ne muodostaisivat iankaikkisuuden. Mutta jos hän

tämän rikoksenlapsen jälkeen saisi elää ja olla täällä, hän ottaisi

riemumielin valvoakseen ne satakertaisesti uudelleen. Niin, Eric ei

ole koskaan tukenut hänen sieluaan missään suhteessa. Ottolapsi hän on

ollut tässä talossa. Sittenkin —

Paula nousee istumaan, tunkee kätensä omaan vyötäröönsä ja hivelee

kosteaa, pehmeää ihoaan. Sormet ovat kylmät kuin jää. Hän kuljettaa

niitä pitkin vyötäistään. Siellä alla on elämää... Tuntuu kuin tulisi

ylenannatus, hän nielee, kuiskaa: Eric...

— Eric.

— Jaa — etkö sinä jo nuku?

— Minun pitäisi kertoa sinulle jotakin.

— Mitä se on? — No, sanohan nyt, Paula.

— Ei, kuule — en minä voi.

— Sinähän olet mukava otus. Ihan kuin jänis, seisahdut ja loikkaat

pakoon taas. Valveutit minut.

Eric etsi pimeässä toisen pään käsiinsä. Veti olkapäälleen, huulet

korvaansa kohti, ahdisti sanomaan:

— Voi rakkaani.

— Sekö sinun piti vain sanoakin?

— Ei. Muistatko sinä kerran ennen, kun minun oli vaikea sanoa sinulle

jotakin. Etkö nyt muista? Minä en voi nytkään sanoa. Arvaathan sinä,

mitä en voi sanoa. Etkö arvaa? Voi rakkaani?

— Niinkö? Kuule, onko niin?

— On.

— Oletko ihan varma?

— Olen. Jo neljättä kuuta.

— Ilmankos olet niin muuttunut entisestään. Etkä ole sanonut? Mitä

varten et ole sanonut?

Paula ei kuulu vastaavan.

— Pelkäätkö sinä niin kovasti? Ihan hytiset.

— En minä pelkää. Täällä on kylmä. Peite on mennyt niin alas.

— Eihän täällä ole kylmä. Sinä pelkäät.

— Kiitos. En minä pelkää. Sinä olet niin hyvä, Eric.

— Minullehan se vain on vaikeaa. Olisi pitänyt olla huolellisempi.

Eihän sille voi mitään, jos Herra tuhlaakin lahjojaan. Mutta nukutaan

nyt.

— Pane sinä kätesi minun selkäni taakse, se on niin turvallista.

Eric naurahtaa: Pikku Paula, sinä olet kuin pääskynen takatalven aikana.

7.

Eräänä syyskuun alkuiltana Lassila makaa selällään sohvalla ja

polttaa savukkeita. Huone on pimeä, ilma raskas ja sakea savusta. Hän

karistelee silloin tällöin tuhkaa savukkeestaan pikkupöydällä olevaan

kuppiin. Ulkona kuuluu satavan kovasti.

Puhelin soi.

Hän hypähtää, painaa ohimennen sähkön palamaan.

— Halloo.

— Onko maisteri Lassila?

— Puhelimessa.

— Tämä on Thorpe. Halloo, halloo!

— Kyllä minä kuulen. Siis arkkitehti Thorpe.

— Paula on täällä Ensisairaalassa Merikadulla. Hänen tilansa on hyvin

vaikea, pelätään pahinta, ja hän tahtoisi nähdä teitä. Voitteko tulla

heti? Halloo, halloo! — Vastatkaa. Ettekö kuule, vastatkaa.

— Mitä minä siellä teen?

— Paula on sairaana.

— Mutta enhän minä ole lääkäri.

— Hävetkää mies, vätystellä. Suutun tässä, vaikkei olisi oikeuttakaan.

Ymmärrätte varsin hyvin, että hän tahtoo puhua kanssanne.

— Mitä se hyödyttää? Sanokaa, että Lassila on ruvennut ruokottomasti

juomaan ja istuu Katajanokalla kopissa.

— Haluatteko syöttää valhetta kuolevalle Herran ehtoolliseksi?

— No sanokaa, että vanha ischias on puhjennut. Olen kuollut

reumatismiin. Se on jokseenkin totta, ainakin vastaa totta.

— Mitä tuo tarkoittaa? Sadismiako?

— Tarkoittaa, että yksinkertaisesti minä en tahdo tulla.

— Kuulkaa tämä: teidän täytyy.

— Mikä täytymys minulla on? Sanokaa hänelle, että kysyipä mitä tahansa,

minä vastaan kaikkeen: kyllä. Kyllä, kyllä. Mutta en tahdo nähdä häntä.

Sanokaa: kaikkeen kyllä.

— Luuletteko minun soittavan turhanpäiten? Hän on raukuttanut jo kaksi

tuntia hakemaan teitä.

— Puhukaa hänelle järkeä. Mitä ihmettä se toimittaa? Että minä istun

vuoteen ääressä — kiusatakseenko hän minua ja minä häntä? Pyytää minua

kukaties vielä ottamaan häntä kädestä.

— Hiljaa. Te olette sikamainen mies suorastaan. Vaikkei teillä olisi

mitään kunnioitusta kuolemaa ja ihmisen tuskaa kohtaan, niin suu kiinni

Paulasta. Minä vahdin itse, ettette koske häneen sormenpäälläkään. Jos

sanotte hänelle yhden ilkeän sanan, heitän teidät niskasta pellolle,

onko selvä?

— Olkaa rauhallinen. Älkää huutako. Ihan turhaa — minä en tule, siitä

ei ole pelkoa.

Lassila sulki puhelimen.

* * * * *

Thorpe palasi vuoteen ääreen. Paula piteli kylkiään otsa rypyssä,

silmät ummessa, rikkipurruissa huulissa kohosi pieniä, vaaleampia

nahkan kulmakkeita veresjuovien välillä.

— Ai jai — miten se ottaa, miten se ottaa. Se repii minut, voi, voi,

voi.

Suoraa huutoa. Eric tarttui lujasti ranteeseen ja Paula avasi silmänsä.

— Oliko kotona?

— Oli, mutta ei hän tule.

— Mitä hän sanoi, sano Eric. Voi voi — tätä ei kestä. Kaikki minun

sisukseni katkeavat. Anna minun edes hakata käsiäni. Mitä hän sanoi?

— Riitelimme puhelimessa.

— Voi sinuakin, Eric. Etkö käsitä, ettei huoli vastustaa katkeraa

ihmistä, katso nyt, minä kuolen aamulla. Tee minulle se palvelus, hae

hänet tänne.

— Rakas Paula, älä vaivaa itseäsi, koeta olla levollinen. Kyllä se käy

hyvin, kyllä se käy.

— Älä puhu, tohtori sanoi jo viime kerran, etten kestä. Hae hänet tänne.

— Älä pyydä sitä, rakkaani. Hän ei tahdo.

— Sinä et tahdo! Tällainen tuska minulla. Viimeistä kertaa pyydän

jotakin, kaikki muut saat olla tekemättä, et sitä viimeistä. Minäpä

tahdon, minun on saatava. Jos et sinä hae häntä, ryömin sinne vaikka

polvillani. Nyt se alkaa taas — joka säie poikki.

Huudot vihloivat. Kätilö saapui, kohenteli vuodetta ja rauhoitteli,

laski valtimon ja tunnusteli vatsaa. Tohtori oli sanonut, että jollei

synnytys ala ennen aamua, toimitetaan keisarileikkaus. Polte meni ohi,

Paula puhkesi itkuun:

— Hae hänet tänne. Etkö sinä näe, etten minä voi lähteä sinne.

Thorpe lähti autolla. Oli rankka sade. Hän komensi autonkuljettajan

mukaansa ylös. He soittivat kelloa ja ryskyttivät ovea. Sitten tuli

neiti Mikkonen aamuviitassaan. Hän avasi, pujahti huoneeseensa ja huusi

ovenraosta korkealla äänellä: — Maisteri Lassila, maisteriii!

Thorpe jätti autonkuljettajan eteiseen seisomaan ja katselemaan

seinäpapereita, valkoisia ovia ja joitakin päällystakkeja. Hän marssi

suoraan Lassilan huoneeseen. Mies istui nojatuolissa ja poltteli

tupakkaa. Seiväs olisi seisonut savussa.

— Tulin hakemaan sairaalaan.

— Olen jo kerran sanonut, etten tule.

— Mutta on tultava.

— Aiotteko naittaa minut hänelle uudestaan? Pitäkää mitä olette

ottanut, pitäkää. Varjelkaa kuin silmäneulaa, ettei mene sillanrakoon.

Vai rukoilemaanko? Että hauta kaiken sovittaa! Ikäänkuin tässä olisi

mitään sovittamista. Typeriä leikkiyrityksiä — kun ei voi enää mitään

tehdä, ei ole mitään tehtykään. Yhdellä henkäyksellä pyyhkäisty

puhtaaksi kuin lumi, viattomaksi kuin Jumalan Karitsa. Jättää

kauniin muiston, oli hyvä, siveä ja hurskas, kaino ja puhdas, nöyrä

sydämeltään, altis palvelukseen. Tuotti suurta iloa meille molemmille

miehilleen.

Ja Lassila peräytyi ikkunan luo, istuutui karmille ja saneli:

— Syvällä surulla ja katkeralla kaipauksella ilmoitan, että hellästi

rakastettu vaimoni pitkän ja hivuttavan taudin murtamana nukkui kuolon

uneen autuaasti luottaen Vapahtajaansa. — Kyllä minä panen siihen

nimeni alle ja välähti yht'äkkiä vielä mieleeni oiva ajatus: tehän

voitte panna siihen nimenne minun nimeni perään. Sehän on vielä hyvin

vaatimatonta, vain kaksi miestä.

— Rienaaja.

— Mitä? Tapellaanko? Mutta kuoleman pitää olla pikainen ja kivuton.

Lyödä jos haluttaa, tahi ei lyödä; aina mitä haluttaa. Istun valmiina

kädet polvilla. Hahhahhaa. Löisitte, ettekä kuitenkaan lyö? Verratonta,

tämähän on verratonta, jumalaista. Ihminen ottaa orjan muodon, tekee

juuri sitä mitä ei tahdo. No, ei ole pelkoa, että teistä tulee nero.

Eikös hiukan kaivele, että minä olen Paulan ensimmäinen ja viimeinen

mies.

— Näkyy kyllä, ketä kaivelee. Yhäti.

— Yhäti, niin, kuuletteko, yhäti, eikä se lakkaa. Turha on tulla

sovinnoille, ettekö jo usko? Yhäti se palaa ja käryää, sakenee kuin

sairas sappi. Mitä te siinä seisotte? Eikö jo kuulunut selvään?

— Jos minulla on milloin kostettavaa, minä kostan enkä sadattele.

— Ohoo. Tappaisin teidät? Aivan teidän älynne mukainen ajatus, vieläpä

siksi kiitettävä. Totisesti minulle taivas aukenisi, ruusut puhkeaisi,

siirtyisin pian vielä Valonkotiin. Sillä sekunnilla, jolloin te

makaisitte maassa, muuttuisi Paula koskemattomaksi morsiamekseni ja

minä, vartoisin hääyötäni. Vai luulette, että tämä olisi paremmin,

jos ette olisi syntynytkään? Paremmin, jos hän olisi vielä minun —

hyödytöntä sekin! Mikä helvetin oikku piilee koko tässä roskassa?

Tarvittiin totisesti Jumala ja saatana yhdessä keksimään jotakin

tällaista. Järjetön narrinpeli, loppumaton ilveily ensimmäisestä

päivästä viimeiseen. Petoksien petos, hulluuksien hulluus. Pelipallojen

karnevaali. Joka näkee totuuden tästä, se hänet tappaa.

— Vaiti jo. Lähdetään. Mutta varokaa kieltänne sairaalassa.

— Me voisimme älytä pysyä jo erillään. Tasoissa ollaan, te saitte

minun ja minä teidän. Vai pidättekö etuna, että te saitte lapsen? Ja

surette suuresti, että lauma jäi niin piskuiseksi. Suokoon Luoja,

nukketeatterin varamies, että poika astuisi kaikki isänsä askelet ja

lisäisi vielä tusinalla kansaa. Tätä rehellistä, hyvää, ahkeroivaa.

Näitä happamia naamoja ja luihuja silmiä, näitä pyhiä ja sankareita.

Menkää nyt pois. Tämä on ystävällinen pyyntö.

— Nyt lähdetään — ja heti, vien teidät vaikka ruumiina.

— Siinä kyllä teette hyvän työn, mutta mitä varten? Riittää, kaikki

riittää.

— Autonkuljettaja odottaa. Heti! Vaimoni on siinä tilassa.

— Missä tilassa?

— Synnytyslaitoksella. Kyllä kai sen kuulitte.

— Mitä? Mitä minä siellä teen?

— Mistä minä sen voin tietää? Teitäpä huutaa.

Lassila lähti, hän oli kuin lyöty kuullessaan, että

synnytyslaitoksella. Thorpe oli niin suuttunut, ettei kyennyt puhumaan.

Hän oli vähintään yhtä vihainen Paulalle kuin tuolle ruokottomalle

miehelle, jonka kanssa hänen piti sopia samaan autoon.

Lassila seisahtui vuoteen jalkopäähän, oli harmaassa syystakissaan.

Sade pieksi ikkunaa kuin mieletön. Kuului raskaita, suuria pisaroita

kimmahtavan rikki peltiin. Kuului tiheää säntäämistä vasten ruutua.

Thorpe oli mennyt ja sulkenut oven. Tämä oli pieni sievä yksityishuone.

— Istu Olli, tähän tuolille. En jaksa puhua sinne asti. Ei, nyt tulee

polte. Tekisi hirvittävästi mieli huutaa.

Lassila katsahti laikullisiin kasvoihin, turvonneihin, sekaisiin. Pää

heittelehti, ruskea tukka vanui vyyhtenä. Mies pisti kyynärpäänsä

polville ja jäi tuijottamaan sängyn viereen lattialle. Häntä

kauhistutti.

Polte asettui, Paula kouraisi hänen sadetakkinsa hihaa.

— Olethan leppynyt, ethän ole vihainen enää, ethän. Sano nyt, ettet ole.

— Olen, olen. — Se tarkoitti myönnytystä.

— Voi, sinunhan piti sanoa, ettet ole — Paula näki kyllä, että Olli oli

niin sekaisin, se huvitti häntä hiukan. Hänen äänensä oli hyvin heikko.

Lassila naurahti matalasti, nolona: En, en, en.

— Minäkin kysyin sekavasti — Paula oli huomannut tuon naurahduksen, se

tuntui pieneltä hyvältä mörähdykseltä — ja oli harvinaista Ollilta.

Yhtäkkiä toinen kiirehti torjumaan:

— Älä vain pyytele anteeksi taas, Paula. Äläkä puhu vihasta taikka

rakkaudesta, muuten minä pian juoksen tieheni.

— Sinä et olisi tullut tänne? Minkätähden?

— Thorpe on ilmankin mustasukkainen. Katseli minua tullessa kuin

tiikeri, pelkäsin jo henkeäni. Sanoi minulle puhelimessa, etten saa

koskea sinuun sormenpäällänikään. Enhän minä uskalla katsoakaan

sinnepäin — ja sinä vaan istutat minua tässä — Lassila tunsi

helpottuneensa, leikillähän tästä selvisikin.

— Kyllä sinä olet... Olli.

— Voi lasta, johan se on sekaisin. Ollihan minä olen ollut aina.

— Nyt se tulee taas — polte. Hyvä Jumala, voi voi voi —

Se lakkasi ja Lassila kääntyi Paulaan ihan sekaantuneena, silmät

levottomasti pyörien. Paula sille melkein hymähti, vaikka huulet eivät

liikahtaneetkaan. Tätä surkeutta.

— Minä luulin, että sinä kuolet jo. Päästä nyt minut pois.

— Olli — yksi asia — Olli. Kuule nyt: Tämä lapsi tulee — sinun lapsesi.

He tuijottavat toisiaan.

— Eihän, kuule, eihän se voi olla niin?

— Etkö sinä usko sitä? Voi voi.

— Ole nyt, Paula, uskonhan minä.

Lassila on niin peloissaan, hän istua könöttää siinä hartiat kyyryssä

eikä tiedä, uskaltaako katsoa minnekään. Hän tuntee yhtäkkiä hajoavansa

— ikäänkuin hänen ruumiistaan lähtisi monta köyttä eri suunnille, ne

vievät näkymättöminä pois tästä huoneesta ja harmaaseen äärettömyyteen,

siellä joku nykii kustakin köydestä, koko äärettömyyden pyöreä piiri on

nykijöitä täynnä.

Hän hajoaa nyt, hänet vedetään rikki jostakin ulkopuolelta. Tähän asti

hän on aina ollut suljettu, itsenäinen ja kokonainen. Nähnyt kyllin

selvästi itsensä ja muut. Omituista, hän ei tunne tästä mitään tuskaa,

ainoastaan pelkoa. On kuin hänen elävät jäsenensä olisivat hajoitetut

ympäri maanpiirin, kukin tuntee erikseen ja huutaa.

Paula muistaa hämärästi heidän viimeistä kohtaustaan ja samalla

sukeltaa toinen kuva: Hän oli sanonut kerran Ericille, että mies voi

olla mieletön. Ja Eric oli omituisen kiihkeästi ahdistanut häntä:

Millä tavalla mieletön? Sano, sano, mitä tarkoitat? — Tässä tilassa

mitkään ajatukset eivät ole hänen omiaan, ne kulkevat välähdyksenä

jossakin ylitse, aivankuin lukisi ne katosta; aivoissa ne eivät synny.

Tulee uusi polte, hän pitelee sängyn päästä kiinni, mutta tämä tuntuu

helpommalta. On jollakin tapaa tullut selväksi kaikki ja Ollikin on

ehkä unohtanut. Hyvä, että sai sen sanotuksi. Hän yrittää nykäistä tätä.

— Jos minä nyt kuolen — kutsuin sinut tänne sitä varten, että —

ajattelin, että sinä voisit haluta lapsen itsellesi. Siitä voisi olla

sinulle — jotakin hyvää ja iloa.

Mies ei saa sanaakaan irti, ei osaa sanoa.

— Eric ei tiedä — tästä mitään. Mutta minä kerron hänelle sen,

ennenkuin —

— Älä kerro, Paula. Minä teen sen.

— No ei sitten. Se on hyvä. Katsos — ei toisen elämä ole aina niin hyvä

kuin uskoisi — niin helppoa. Mutta mene nyt, mene nyt. Se tulee pian —

taas. Mene. Voi —

Paula huusi lopun ja tunki toisen kätensä tuskasta ylös, väljä yöpaidan

hiha putosi olkapäälle, paljas valkea käsi oli torjuva uhkaus jollekin

— ikäänkuin sen ajamana lähti mies huoneesta.

* * * * *

Seuraavana iltapäivänä soitti joku sairaanhoitajatar Ensisairaalasta

hänelle: Rouva Thorpe oli kuollut aamulla vähän vailla yhdeksän, kolme

tuntia synnytyksen jälkeen korkeaan kuumeeseen. Pikku lapsi oli tyttö

ja oli syntynyt kuolleena. Rouva Thorpe oli pyytänyt illalla soittamaan

maisterille miten käy. Hän oli jo soittanut päivällä pari kertaa, mutta

ei ollut ketään kotona.

8.

Toisena iltana kulkee Thorpe Antinkatua mustaan pukuun pukeutuneena.

Hän on menossa Lassilalle eikä voi sydämessään antaa anteeksi Paulalle

että tämä on pakottanut hänet vielä tähänkin. Hän ei voi sitä antaa

anteeksi, mutta miehelle kuuluu tehdä tehtävänsä. Sitäpaitsi kunnioitus

kuolemaa kohtaan vallitsee häntä, ei mikään halpa-arvoinen mielle saisi

häntä horjumaan tässä.

Sitten ajatukset kääntyvät toiselle tolalle, vainajaan, hänen eläissään.

— Hän aavisti tämän itse, oli nämä viime kuukaudet kuin pieni

surullinen tähti, ei pyytänyt mitään eikä houkutellut, ei saanut

päähänpistoja, oli kuin hellä henki. Ja niin kaunis ja nuori. Nyt

lihakset jäykkinä ja kivettyneinä...

Sanotaan, että naisia aina löytää... Enkä usko vieläkään yhden niin

suuresti eroavan toisesta, niillä on vain omat detaljinsa jokaisella,

omat viehätyskeinonsa... mutta sittenkään en tahdo etsiä lohdutusta

yhdeltäkään. Ei ketään talooni, ei syliini. Ei enää uusia käsivarsia

niiden jälkeen.

Raskain ja kolein mielin kulki mies siinä. Olipa hän nähnyt täällä

elämässä yhtä ja toista. Tavannut paljon hienoa huvia, ei koskaan

suuria suruja. Tätä miestä eivät mitkään kokemukset voi tappaa. Syvenee

vain tuo juonne suun ympärillä, ei kovene, vaan pehmenee. Paljon

ymmärtämystä, hiukan hymyä ja hiukan surumielisyyttä:

— So ist das Leben.

Hän on jollakin tapaa elämän ulkopuolella. Ei tämäkään ole suuri suru,

mutta hyvin koleaksi ja tyhjäksi se lyö mielen.

On raskas, lämmin, tummahko ilta.

Häntä suututtaa jälleen asiansa.

Lassila tulee avaamaan ovea. He marssivat äänettä peräkkäin tämän

huoneeseen. Jokin kirja on avattuna pöydällä. Maisteri viittaa tuoliin,

seisoo itse nojaten puoleksi istuvassa asennossa kirjoituspöytäänsä.

Arkkitehti heilauttaa kättään, ei haluta istuutua. Hän seisoo ja

koputtaa hatullaan sääreensä. Maisteri katselee häntä ja näkee: Komea

pitkä mies. Tuollaiset harmaa- ja mustaraitaiset housut näyttävät

hienoilta.

Minä tulin vaimoni pyynnöstä. Hän on kuollut.

— Tiedän sen.

He molemmat ovat hyvin vieraita ja kohteliaita. Arkkitehti kumartaa

hiukan:

— Nyt tekin nähtävästi voitte lakata vihaamasta minua. Minä en ole

koskaan vihannut ketään — korkeintaan halveksinut. Osansa lankeaa

kullekin ja kyllin paha jokaiselle... kuitenkin. Ei silti, että

välittäisin siitä, mitä minulle toivotte. Tulin vain sanoneeksi.

Hän on puhunut suu hiukan hyväntahtoisessa hymyssä — tai ei hymyssä,

mutta sellaisella piirteellä. Toinen ajattelee, että aivan sellainen

hän oli ennenkin.

— Onpa teillä luuloja. Minä en toivo teille sadetta enkä poutaa. En

yhtä mukulakiveä tiellenne — aivan samantekevää. Pyydän anteeksi —

ymmärtänette kuitenkin, että minulle ei ole erityistä iloa nähdä

teitä... seisoa tässä...

— Kyllä minä heti lähdenkin. Ei ole mitään halua vaivata teitä. Vain

vaimoni pyynnöstä... hän pyysi — lupasin tehdä, jos te haluatte

jotakin, esitätte jonkin toivomuksen. Kuolevan tahto, minkä sille

voin, että minun pitää vielä tämän kerran vaivata teitä. Lupasin, että

täyttäisin... onko teillä jokin toivomus hänen hautaansa nähden.

— Ei — mitäs minä siitä. Voittehan laulaa hautajaisissa: »Tiet kaikki

yhtyy täällä...»

— Minulla on aikomus haudata hänet krematoriossa, pidän siitä tavasta,

ellei teillä ole mitään vastaan.

— Ei, miten haluatte.

Vastatuksin seisovat herrat kumarsivat toisilleen ja arkkitehti lähti.

Maisteri ajatteli, miten paljon hienommin toinen osasi kumartaa kuin

hän.

* * * * *

Kirkas, kuurainen päivä. Auringonsäteet ovat laimeat, melkein kylmät.

Valaisevat kuitenkin sen mihin sattuvat. Maa ei pölyä eikä hengitä,

mutta ei pidä myöskään tästä härmästä. Talot mielellään kutistuisivat,

ettei tarvitseisi kohota niin ylös tyhjyyteen.

Ruumissaatto kulkee hautuumaan viertä krematoriota kohti. Tien

toisella puolen kalkuttelevat ja lohkovat työmiehet kiviä. Joku heistä

seisahtuu, katsoo ja pyyhkäisee rukkasella nenänsä alustaa. Kaksi

mustaa kuskia istuu rinnakkain korkealla. Suruvaunuissa on valkoinen

arkku peittonaan suuri seppele kieloista. Perässä tulevat autot

hitaasti, hitaasti, hevosten tahdissa. Nekin näyttävät hiljaisilta.

Kukkulalla nousee seurue autoistaan. Jokin vuokra-auto pyörähtää

takaisin tielle ja laskettelee pois iloista vauhtia.

Kappelin korkeista kapeista ikkunoista lankeaa kylmiä, kuvaisia

seinille. Mustan korkean verhon edessä on nyt valkea arkku. Se

somistetaan seppeleillä ja kukkakimpuilla. Kieloseppele ylinnä,

tulpaaneja, asparaguksia, cyclameja, liljoja, leukoijia, orvokkeja,

syreenejä ja ruusuja. Narsisseja, krysanteemeja, neilikoita...

suuri paljous suloisia kukkia, tuoksuvia ja tuoreita. Thorpen

seppele lepää keskimmäisenä arkun päällä, juuri siinä on lukematon

määrä kieloja asparaguksen oksien keralla. Niiden terät ovat kuin

valkeista valkeimmat helmet, jotka haluaisivat pudota alas. Pitkä

musta seppelenauha riippuu arkun viertä hipoen lattiaa. Siinä seisoo

kultaisin kirjaimin: Viimeinen tervehdys rakkaalle vaimolleni ja

lapselleni. — Sillä pikkulapsi, joka ei ehtinyt hengittää maan ilmaa,

on pantu arkkuun äitinsä käsivarrelle. Paula ei joutunutkaan yksinään.

Arkun ympärillä leviää kukkameri, nauhat riippuvat rakkain sanoin.

Kuljetaan hiljaa kappelissa. Punaiselle matolle on varissut joitakin

kukanlehtiä. Valkeita alppiorvokin lehtiä. Kappelin palvelija tuo

viisihaaraiset kynttilät arkun molemmille puolille. Jokin hiljainen

sana kuuluu ilmassa. Tervehditään tuttavia, siellä on paljon Thorpen

sukukuntaa. Herrat pitelevät silkkisilintereitään valkohansikkaisissa

käsissään ja kumartelevat arvokkaasti, hillitysti ja hienosti.

Rouva Halli saapuu miehineen, suutelee lähimpiään ja taputtelee

olkapäälle. Arkkitehtiä hän suutelee vain poskelle. Antaa

ystävällisesti kätensä levätä toisen olkapäällä ja lupaa sydämellisen

osanottonsa. Hänen pienet maiskutuksensa kuuluvat hiljaisessa

ilmassa. Vanha rouva Malin hiukan kuluneessa plyyshipalttoossaan

kulkee eturiville, hänen takkinsa riippuu laihan ruumiin ympärillä,

suksimaiset kalossit suhahtelevat pitkin punaista mattoa, hän

nyökkäilee ystävällisesti ja istuutuu Alvina Bromsin viereen. Katselee

kaihoten kukkamerta, kuiskii ihmetellen:

— Poltetaanko nuo kaikki arkun mukana? Katoavatko nekin siinä kauheassa

liekissä? Silloin hänen tuhkansa on kukkien tuhkaa. — Vanhan rouvan

harmaat silmät värähtelevät levottomasti. — Kuinka pian kaikki nuo

kuihtuvatkaan.

Alvina silmäilee toiseen seinään nojaavaa nuorta miestä, joka painaa

silinteriään rintaansa vasten ja tuijottaa liikahtamatta mustaan

verhoon. Aivankuin temmaten tämän kasvoista ajatuksen hän sanoo:

— On kaameaa, että tämä kaikki siirretään tuon mustan verhon taa.

— Hirveän sääli noita kukkia, ne muistuttavat nuoruutta. Nuori ihminen,

jonka iho on yhtä hieno kuin tuollainen terälehti, liljanvalkea tai

ruusunpunerva, kasvaa huolettomasti kuin itsestään, ihan kuin kukka.

Mutta nyt ne ovat leikatut juuristaan irti ja sekunnissa ne palavat

ja raukeavat. Jos minä olisin kuollut sellaisena — nuorena — säälisin

itseäni niin, että sulaisin kyyneleihin.

Alvina huomaa, ettei totisen miehen katse hievahdakaan mustasta

verhosta. Hän tietää kyllä ennestään, minkälaisia miehet ovat. Jättää

tahallaan vastaamatta vanhan rouvan ajatuksiin. Joku nainen tämän

toiselta puolelta sanoo:

— Minä antaisin polttaa itseni, mutta pelkään, että siellä sittenkin

vielä tuntee. Tuntee sen kemiallisen liekin menevän lävitseen, se minua

arastuttaa. En usko, että jokainen hiven tuntoa on kuollut.

Kappeli täytyy vähitellen ihmisistä. Toiseen ovenpieleen nojaa

Lassila harmaassa sadetakissaan ruskein hansikkain. Hän on tullut

jalan, katselee herroja mustissa puvuissa ja valkeissa käsineissä, he

pitelevät kauniisti silinteriä rinnallaan.

Milloin katoaa arkku mustan verhon taa?

Kapea päivänkuvainen ikkunasta lankeaa kappelin seinälle. Täällä on

kylmähkoä.

— En milloinkaan tiennyt, että Paulalla on näin paljon ystäviä — ja

kukkasia.

Hiljainen suruhymni soi, kulkee pienessä kappelissa äänettömän joukon

keskellä. Lassilan pään päältä parvelta kuuluu yksinlaulua. Miehen

ääni — se laulaa kirkkaammasta elämästä. Jotkut pyyhkivät kyyneleitä.

Niin, todella, joku ihminen itkee. Niitä on monta. Ihmeellistä,

itkevätkö ne itseään vai häntä...? Hän kuuli vain hajanaisia lauseita

ruumissaarnasta, ne eivät päässeet tajuntaan. Siellä oli nuorenlainen

vaalea pappi, jalkojensa juuressa sadat kukkaset, sanoi, että Sana ei

voi lohduttaa. Suru tekee maailman tyhjäksi, asettaa ihmisen yksin —

loitolle jokaisesta. Ei kenenkään ihmisen ääni pääse sisälle sellaiseen

sieluun. Tässä äärettömässä yksinäisyydessä ihminen tarttuu ideaan,

haparoi kiinni siihen, mikä on kaiken yläpuolella ja pysyvää.

Lassilan väsyneet ajatukset tarttuivat tuohon, laahaten ja hämärästi ne

jatkoivat: Ihminen luo täytteen elämäänsä mielikuvillaan, ideoilla. Jos

minäkin voisin saada sellaisen täytteen — uskoisin sokeasti.

Mietiskelevä pappi pääsi vihdoin ratkaisuun:

— Maasta sinä, olet tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman.

Jeesus Kristus, Vapahtajamme, on sinut viimeisenä päivänä herättävä.

Rukoukset putoilevat yli kansan, Lassilasta ne kimmahtavat kuin

herkät kumipallot. Hän nojaa vähän toisella olkapäällään ovenpieleen.

Katseleekohan kukaan hänen kirjavaa kaulusnauhaansa? Nuo toiset ne

pyyhkivät silinteriään hihallaan. Häntä vaivaa nykyjään oma olentonsa

loputtomasti.

— Kuulkaamme Jumalan sanan todistuksia katoavaisuudestamme: »Ihminen,

vaimosta syntynyt, elää vähän aikaa ja on täynnä levottomuutta, kasvaa

niinkuin kukkanen ja lakastuu; pakenee niinkuin varjo eikä pysy. Hänen

päivänsä ovat määrätyt ja hänen kuukausiensa luku on Sinun hallussasi;

Sinä panit hänen eteensä määrän, jonka yli hän ei voi käydä.

Multa tulee maaksi jälleen niinkuin se on ollut. Henki palajaa Jumalan

tykö, joka sen on antanut.» —

Jälleen kuuluu tumma ääni ylhäältä parvelta. Hiljaista soittoa.

Kas, Thorpe astuu arkun luo, kumartuu heittämään hiukan multaa sille.

Hän lukee seppeleensä nauhoista:

— Viimeinen tervehdys rakkaalle vaimolleni ja lapselleni.

Lassilasta tuntuu niin kylmältä, että hänen hartiansa köyristyvät:

Jos nyt sukeltaisin tuonne arkun toiselle puolen häntä vastapäätä ja

julistaisin myöskin: Viimeinen tervehdys vaimolleni ja lapselleni, ne

luulisivat sitä rienaamiseksi, pilkaksi taivasta vastaan... Siellä on

minun vaimoni ja lapseni. Tässä seison ruskein käsinein — mitä apua

siitäkään, jos olisi valkeat...

Jokin ääni kuuluu lukevan arkun luona:

Brutit ha banden

mellan hjärtan kära.

Menskliga anden

kan ej sorgen bära...

Vähitellen alkoi kappeli tyhjetä. Lähdettiin hidastellen, palvelija

odotti jo ovien sulkemista. Joku vanha nainen sanoi hänelle:

— Eikö sitä saa jäädä katsomaan?

— Ei sinne saa katsoa kukaan muu kuin professori.

Kumpareella ulkona odotti Valjakka Lassilaa. Yksitasaisesti, melkein

äänettöminä kulkivat nuo kaksi miestä hautuumaan laitaa. Valjakka sanoi

silloin tällöin sanan. Kävi selville sekin, että hän oli äskettäin

tullut kaupunkiin ja nähnyt tämän sanomalehdestä. Oli tuonut kimpun

punaisia tulpaaneja.

Lassilasta ei lähtenyt irti yhtään ajatusta. Hänen seuransa

oli palelluttavaa, se tuntui selkäpiissä. Kun he saapuivat

Mechelininkadulle, ilmoitti Valjakka tulevansa Hietalahteen päin.

Toinen sanoi: Tule.

— Sinä et tuonut kukkia.

— En. Olisihan sekin sukkeluus, että minä siellä laskisin seppeleitä.

— Jaa. En minä siinä näe mitään sukkeluutta.

— Jos se arkku nyt on ehtinyt luisua sen verhon taa, oletetaan, että

siitä kaikesta on hiukan kuumaa tuhkaa jälellä. Luuletko, että Paula

sellaisenaan laskisi minulle seppeleitä — tuhkana? Vielä vähemmin

teen sitä minä, minä olen jo niin pitkällä, että poroni on ehtinyt

kylmetäkin.

— Omituista; minä en pääse mihinkään siitä ajatuksesta, että hän eläisi

— ilman tätä toista perioodia — jos... kun rehellisesti sanon, jos

olisi pysynyt sinun holhottavanasi.

Toinen ei siihen vastannut — kuin ei olisi kuullutkaan. Kun he

saapuivat Lapinlahdenkadun kohdalle, ei hän näyttänyt sitä näkevänkään,

vaan aikoi kulkea samaa suoraa, päätään kääntämättä, hartiat omituisen

kokoonpuristetussa asennossa. Valjakka tarttui häntä kyynärpäähän ja

pyöräytti kulman ympäri:

— Mitä sinä sinne rantaan menet? Tule tästä kautta — hän muisti,

kuinka toveri oli kerran kironnut ja jatkoi: — Velimies, kuolleelle

ei huoli pitää kaunaa. Sinä otat kaikki asiat liian raskaasti, vaikka

ymmärränhän minä...

— Mitä sinäkin puhut? Enkö minä sanonut, että tuhkanikin on jo kylmää.

Se ei enää kuumene mihinkään päin. Olen sisäisesti kuollut — olen

sitä, jos sen sanan uskoisitte. Miksi minua revitte joka suuntaan,

sinä ja kaikki — vaaditte minulta kaikenlaisia — anteeksiantoa — mistä

sitten? Väsyttää minua kovasti... Jos niin tahdot... Hyvähän oli Paula.

Olisitko tyytyväinen, jos olisin polvistunut arkun ääreen ja itkenyt

— vai mitä sinä minusta tahdot? Ei se minulle merkitse mitään, eikä

mikään muukaan. Antaisit minun olla rauhassa.

Hän ei kohottanut hartioitaan ja päätään tätä puhuessaan, näytti

sanelevan kadun kiveykselle. Ääni oli kovin muuttunut ja asentokin

vetäytynyt sisään. Hän mutisi vielä... ei osannut vihata ketään — ja

ajatukset painuivat uralle, joka niille oli auennut sen jälkeen, kun

hän oli viimeksi ollut Paulan luona: Minä itsehän olen ollut syynä

kaikkeen. Tämä kaikki on lähtenyt ja aiheutunut minusta, alkusyystä...

Äärettömäksi kirousten taakaksi voi ihmiselle muodostua oma itsensä.

Sitä hän toisti: Äärettömäksi kirousten taakaksi voi ihmiselle tulla

oma itsensä. Ja kauhistutti silmätessä elämän loppumatonta kurjuutta.

Nyt hän on kuollut — vihdoinkin. Oli ollut lujaa ainesta.

Valjakan ääni kuului viereltä kysyvänä:

— Ehkä minä käännyn tästä kulmasta?

— Käänny pois.

— Minulla on nälkä. Eiköhän mentäisikin yhdessä syömään kunnolla?

— En minä nyt — syön myöhemmin.

— No, minä tulen sitten jonakin iltana siellä käymään. Terve nyt.

— Terve.

Valjakka jäi vielä katsomaan taakseen toisen kääntyessä menemään

yksin omaa katuaan. Miehen hartiat olivat vielä köyryssä, hän näytti

pienentyneen.