— Miten ne nyt elävät?
— En minä taas tiedä. Eivät ne ainakaan kuolleet ole, elossa ovat. Kun
pääsen Viipuriin, menen heti käymään kauniin Katjan luona.
— Jaa. Mutta nyt nukkumaan.
— Kyllä, kyllä... — Eeva istui vielä hetkisen, nousi sitten, työnsi
alempaa ikkunaverhoa syrjään ja katsoi kadulle.
— Siellä tuiskuttaa lunta... Hirvittävästi.
Lassila saattoi erottaa vuoteeseensa saakka tuulen kohinan. Eeva jatkoi:
— Tuleepa luminen joulu, Luojan kiitos kuitenkin. Minä jo ajattelin,
ettei synny mitään juhlaa, kun kadut ovat ikuisesti harmaat ja ilma
tihkuu aina vettä. Maalla ne seisovat metsät valkoisina... — Näin
puhuessaan otti Eeva ikkunalta verhon takaa siniseen paperiin käärityn
sievän paketin. Hän piteli sitä käsissään, selin Lassilaan, ulos
katsellen. Kääntyi sitten ja heitti ohimennessään paketin maisterin
peitteelle.
— Siinä olisi maisterille joululukemista.
Lassila hämmästyi ja kohottautui:
— Mitä ihmettä? Tattis. Hyvää yötä.
— Hyvää yötä. — Eeva oli ovessa menossa, kulki ruokasaliin, sytytti
hetkiseksi valon ja seisahtui kuusen ääreen. Häntä oli kuitenkin niin
suuresti liikuttanut se 'tattis'. Kuvaamaton surumielisyys silmissään
katseli nuori tyttö tummanvihreää kuusta, jonka oksilla kynttilät
keinuivat — polttamattomat kynttilät. Sitten hän äkisti kohotti
päätään: Uskalla, kärsi — maailma on kuitenkin sinun.
Eeva sammutti tulen ja lähti keittiöön. Siellä pöydällä olivat hänen
lahjansa avattuina. Hän pujottautui sänkyyn lukemaan. Päätti valvoa,
kunnes lähtisi joulukirkkoon aamulla.
Sängyssään aukaisi maisteri sinistä pakettiaan. Olipa Eeva
hyväsydäminen. Sieltä löytyi kirja: »Rakastavia naisia. Ranskan
onneton kuningatar, Marie Antoinette.» Lassila katselee, katselee
sitä, vähitellen syventyvät hymyjuovat suun ympärillä. Hän kääntyy
vatsalleen, painaa päänsä tyynyyn ja nauraa lopuksi niin, että hartiat
hytkyvät. Vastustamaton nauru valtaa hänet: Rakastavia naisia!
Totisesti!
7.
Jalkalamppu paloi sohvan takana. Sen valokehässä istui Lassila syvään
kumartuneena, toinen polvi toisen päällä, kyynärpää polvella ja leuka
kämmenellä. Hän tuijotti shakkipöytään ja mietti siirtoja. Asettui
vuoroin kummallekin puolelle ja pelasi näin aina itseään vastaan.
Ikkuna ei ollut peitetty. Kirjoituspöydällä hämärä ja vihertävä
valo olivat sylikkäin. — Eeva tuli sisään. Hän kuuli sen, mutta ei
kääntänyt itseään. Kiusasi tuollainen tuleminen, ei mitään koputusta.
Avaa oven minä hetkenä tahansa. Hän odotti hermostuneena tuntiessaan
toisen seisovan puoliksi takanaan ja katselevan siinä. Hänen kasvonsa
kovenivat suuttumuksesta ja hän teki siirron. Kirottu ihminen. Miten
monta kertaa hän on kieltänyt tätä häiritsemästä itseään, ja siinä se
taas seisoo. Mutta hän ei käänny sinnepäin, ei. Seisokoon.
Niin. Eeva pyyhki kosteita käsiään olaitaan riippuvaan pyyheliinaan ja
nuoleskeli huuliaan.
— Tänä iltana on Orionissa Tshangin poika. Se on hirvittävän hieno
filmi. Englannissakin on sanottu, että se on tämän talven suurin ja
jännittävin elokuva.
Lassila tuijotti pöytäänsä eikä vastannut.
— Kyllä minun tekisi mieleni sitä katsomaan.
— Menkää. Saahan Eeva mennä minne tahtoo. Milloinka minä olen
kieltänyt? Jos vain ensin saisin päivällistä.
— En minä yksin mene.
— Jaa. Minkä minä sille voin?
— Lähtekää maisteri yhden kerran minun kanssani.
— Ei. Siitä ei tule mitään.
— Mutta minä en jaksa istua aina sisällä, jos maisteri vaikka
jaksaakin. Jopa tässä hautuu paistikkaaksi.
— Eeva tekee miten tahansa. En minä sido teidän vapauttanne.
— Minä en lähde yksin kuljeksimaan, en, enkä osaakaan.
— Johan se on kerran sanottu, etten tule elokuviin enkä kävelyille.
Eikö sitä voi uskoa?
— Että te tule minnekään. Että yhtä askelta kulje minun rinnallani,
ettäkä yhtä sanaa sano...
Nyt kohottautuu Lassila:
— En tulekaan. En. Onko se nyt selvä? Paksupäisimmätkin oppilaat
uskovat, kun minä sanon kolme kertaa jonkin asian, mutta Eevan
tajuntaan ei se pysty.
Eeva oli punainen. Pehmeäjuonteinen suu oli vääntynyt kuin
kiukuttelevalla lapsella.
— Minä kuolen tällaisessa elämässä...
— No. Minä lähetän arkun ruumisvaunussa Vammelsuuhun ja kustannan
hautajaiset.
— Ettekös laula »Koko maailma iloita mahtaa, kun tuokin kurja kuoli?»
Kyllä olette — sydämetön.
— Se on totta. Niin, itkekää pois taas. Itkekäähän nyt.
Eeva heitti päätään:
— Enkä itke. En itke maisterin tähden, vaikka minut muruiksi
musertaisitte. Mutta sanon myöskin sen, etten ota vastaan teidän
halveksimistanne. Olen minä ollut ylioppilaiden ja pappien seurassa
ja tiedän sen, ettei sivistys riipu koulunkäynnistä, ja sivistyneen
pitäisi olla aina vielä ystävällisempi alemmilleen kuin vertaisilleen.
Siinä on oikea sivistys.
Hän lausui tämän uljaasti. Maisteri katseli häneen silmäkulmastaan:
— Sitä te ette puhunut nenäänne.
Tyttö liikahti kuin säikkynyt eläin, ruoskalla lyöty.
— Puhun minä vielä nenäänikin, puhun sen, että minun vuoteelleni ei
teidän enää tarvitse tulla. Koska ette voi minua muuten sietää, ei
tarvitse sietää silloinkaan.
— Hyvä on.
Eeva lähti ja Lassila katsoi kelloaan: Kuinka kauan se nyt malttaa
pitää suunsa kiinni? —
Kului puolitoista tuntia. Sitten kuului eteisestä huuto:
— Päivällinen on valmis.
Maisteri söi ruokasalissa yksinään. Tavallisesti Eeva kuljetti hänen
syödessään pöytään ruokaa ja hääräili siinä. Nyt ei häntä näkynyt.
Kaikki oli valmiina pöydällä, yksinpä kiisselikin, syvä lautanen ja
maitokannu. Lassila söi perunasosetta ja paistettuja kaloja, joiden
välistä valui kultainen sula voi. Eeva laittoi hyvän ruuan. — Hän
söi hitaasti, kopautti ohimennessään keittiön oveen merkiksi, että
oli valmis, ja meni jatkamaan peliään. Kului lähes tunti. Eeva oli
ehtinyt syödä vähän itsekin ja pestä astiat. Oikeastaan ei käynytkään
syönti. Kurkkua salpasi, perunasose kieriskeli pallona suussa eikä
tahtonut millään luiskahtaa alemmaksi. Neljä kuukautta — lähes neljä
kuukautta oli hän täällä ollut. Työtä ei paljon mitään, eikä hän
suruissaan enää osannut lukea kirjojakaan. Olipa niissä kaunis tai
surullinen paikka, häntä itketti. Tässä toimettomuudessa ja ikävässä
ei tiennyt mitä tekisi. Hän pesi ja silitteli vaatteitaan, piti aina
valkoista esiliinaa, kylpi usein ja muutti paitaa joka lauantai.
Niin, hän rakasti siisteyttä. Istuessa puhtaassa paidassa sängyssä
oli kuin maalla lapsena jälleen. Jotenkin meni aamupäivä maisterin
ollessa koulussa, silloin piti huoneetkin siivota. — Mutta kun maisteri
on kotona ja istuu toisessa huoneessa, kun joka hetki tietää hänen
olevan siellä, eikä saa ajatuksiaan mihinkään, ei mihinkään. Ei tiedä
mitä käsillään tekisi. Eihän kukaan jaksa ikäänsä istua sängyssä tai
kuljeskella edestakaisin pienen keittiön lattiaa. Ne äreät, särmikkäät
sanat. Ylenkatseelliset, suorapiirteiset kasvot. Hän helli sitä
miestä niin äärettömästi, hirvittävästi. Sen olento oli vereslihalla,
hymähdyskin sellainen kuin kirvelisi se itseään. Hyvä Jumala, miten hän
riutui säälistä. Säälistä hän oli antanut itsensä, sentähden ei edes
tätä katunut ja olisi vieläkin tehnyt vaikka mitä ja mitä. Eeva on hyvä
ja lempeä, hänen sydämensä on puhelias itsestään kuin puro rotkossa.
Jumala, hän ei kestä hiljaisuutta ja hellii tuota katkeraa miestä niin,
että menehtyy ikävästä. Tämäkö on rakkaus? Tämä hirvittävä tuska, josta
ei luopuisi millään?
Mitäpä ihminen uskoisi? Eeva kulkee kaikesta huolimatta maisterin
huoneeseen ja astuu koputtamatta, hiljaa sisään, istuutuu tällä
kertaa tuolille, pienen pöydän toiselle puolelle. Hänellä on raitis
punaruutuinen pumpulileninki, jonka hihat ovat vain kyynärpäihin
saakka, ja aivan puhdas, lumivalkoinen esiliina.
Lassila silmää ylös tuikeasti kuin röyhkeä poika äitiinsä. Eeva
puolustautuu sitä vastaan ehättämällä sanomaan:
— Minä istun ihan hiljaa.
Maisteri tekee pari huolimatonta siirtoa perät täin, ajattelematta ja
kehnosti. Pelin henki on tiessään. Kuluu viisi minuuttia, sitten sanoo
Eeva ystävällisesti:
— Selittäkää maisteri minulle, opettakaa minuakin pelaamaan.
Maisterin kulmat rypistyvät, hänen äänensä on varoittavan jyrkkä:
— Kuulkaa, te häiritsette minua.
— Opettakaa nyt. Hauskempihan on kahden pelata.
Lassila on kumartuneena pöydän yli, siirtää nappuloita umpimähkään
sinne tänne, suuttuu siirtoihinsa, pyyhkäisee äkkiä nappulat lattialle
ja nousee. Sanoo tavaton kyllääntymys äänessään:
— En minä osaa pelata tällä tavalla — toisen tuijottaessa. Kai annatte
minulle rauhan, jos karkaan tieheni.
Eevan silmät rävähtävät suuriksi, hän tarttuu molemmin käsin kaulaansa
ja syöksyy pystyyn.
— Osaan minäkin täältä tieheni. Ei minua tarvitse karkuun lähteä.
Lassila ojentaa kättään.
— Istukaa paikallanne. — Hän katsoo Eevaan. Silmät ovat niin väsyneet
kuin olisi hän elänyt kaksituhatta vuotta nukkumatta. — Minä en pyydä
teiltä mitään muuta kuin ettette häiritse minua. Teidän pitäisi nähdä
omilla silmillänne, etten siedä tätä. Enkö sano joka päivä sata kertaa:
älkää häiritkö minua. Mutta Eeva ei usko. Hallitkaa tässä asunnossa
mielenne mukaan, mutta ettekö voi antaa sen vertaa minulle, että
saan olla yhdessä huoneessa yksin. Minulla ei ole aikaa enkä tahdo
olla seuranpitäjä, ennen palkkaan teille vakituisen seuraneidin,
mutta sitten taas hyökkäätte minun kimppuuni molemmat. Ehkä saan olla
rauhassa, jos kuljeksin aina kahteentoista asti katuja?
Hän lähti. Eeva kuuli hänen ottavan päällystakkinsa ja työntävän
ulko-oven kiinni. Sitten hän kulki keittiöön hiljaa, veti sänkynsä,
riisui puhtaat pukimensa ja työntyi peitteen alle. Painoi päänsä
tyynyyn, ähki hiljaa ja niisti usein nenäänsä pimeässä. Hiukset
liimautuivat märkiin kasvoihin ja kaiversivat suupielessä. Hänen
itkettyään kyllin suolaisia kyyneleitä tuli mielikuvitus lohduttamaan.
Istui vuoteen laidalle, siveli paljaita hartioita, sopotti korvaan,
ja tuskaiset ähkäykset harvenivat. Kirveltävät kasvot kohosivat märän
tyynyn hauteesta. Hän katseli pimeään ja eli kuin unessa:
Keittiön ovi aukenee hiljaa. Maisterin sisar, sama, jonka kuva on
kirjoituspöydällä, tulee hiljaa sisään. Liikkuu varovasti ja laskeutuu
polvilleen tähän vuoteen ääreen. Eeva tuntee siinä maatessaan
väristystä, sillä hän tietää elävästi, että sisar on kuollut ja että
tämä siis on haamu. Se ei koske häneen, varoo säikyttämästä kylmillä
käsillään. Mutta kertoo hiljaa, että eräs mies on kerran loukannut
häntä hyvin suuresti, niin syvästi kuin naista voi loukata. Hän antoi
sen anteeksi, mutta hänen veljensä kosti tappamalla loukkaajan. Eikä
murhaa koskaan saada selville. Tämän rikoksen tähden suree veli nyt
ja karttaa kaikkia ihmisiä. — Eeva kääntää tässä päätään haamuun ja
näkee, että tämä on aivan kuin elävä ihminen, sanoo: Minä tiesin,
että häntä painaa jokin. Tiesin, että hänen mielensä on arka ja
vereslihalla. — — Niin. — Sitten kuluu aikaa. Kerran hän menee hiljaa
maisterin huoneeseen. Astuu pehmein askelin. Maisteri istuu siinä
nojatuolissa pää painuneena ihan polven päälle. Puistelee itseään
ja huutaa sellaisin väsynein silmin: En siedä tätä. En siedä sinua
luonani, sillä sinä olet hyvä ja minä olen murhamies. — Mutta hän
laskee kätensä maisterin leuan alle, kohottaa päätä ylöspäin ja sanoo:
Minä tiedän sen, olen kauan tiennyt maisterin rikoksen, mutta ihmisen
pitää sittenkin katsoa ylöspäin, näyttää silmänsä maailmalle. Uskalla,
kärsi — maailma on sinun... Ja hän puhuu kauan hyviä sanoja ja pyyhkii
niillä rikoksen maisterin sielusta.
Tämänkaltaisia Eeva kuvittelee, niillä hän elää ja viimein painuu hänen
päänsä kostealle kokoonpuristetuile tyynylle. Unenhorroksessa vielä hän
kuulee sanat: Rakas hyvä tyttö.
Lassila lähti ensiksi tapaamaan Valjakkaa, joka asui
Siltasaarenkadulla. Hän päätti kuljeksiessaan, ettei sano Eevaa
irti, jollei tämä itse lähde. Sen sijaan täytyy ottaa vuokralainen
ruokasaliin, sillä kahden ei tämä elämä käy enää päinsä. Jos sattuisi
kielevä nainen, ehkä tämä varjelisi häntä jonkin verran Eevasta, joka
todellakin on maistanut hyvän ja pahan tiedon puusta. — Valjakka ei
ollut kotona ja Lassila marssi takaisin Unioninkatua pitkin. Siinä
juolahti mieleen poiketa Yliopiston kirjastoon. Ehtiihän siellä istua
puolitoista tuntia ennen sulkemista. — Hän sai jonkin kirjan ja kulki
aivan perimmäisen pöydän ääreen. Suuressa salissa oli vain pari paikkaa
vapaana. Kyllä ihmiset lukevat ahkerasti. Sievät, hyvinpuetut tytöt
istuvat siellä ja kirjoittavat muistiinpanoja edessään suuret kasat
kirjoja. Hallittu hiljaisuus huokuu korkealta katosta ja kunnioitus
loputtomista kirjahyllyistä. Ilma on kylmä ja raskas kaikista niistä
ajatuksista, jotka vanhoilta riveiltä yrittävät painua vieraisiin
päihin. Lassila antaa kirjansa levätä ja katselee sen yli pitkin
salia. Tuo nuori tyttö kellertävine tukkineen, joka taitavasti viivaa
viivottimen avulla kirjaansa, hän ei tiedä, mitä on rappio ja turmelus.
Tuo poika, jolla on uneksijan kasvot, tuijottaa leuka suorana portaiden
taitteeseen ja toistelee ulkoa jotakin lausetta. Hän kadehtii kaikkia
heitä, alkaa lukea, mutta välinpitämätön tympeys on voimakkaampi kuin
kirjan henki.
Hän lähtee kirjastosta suljettaessa. Seuraa kellervätukkaista yli
Aleksanterintorin. Tyttö kulkee nopeasti ja heiluttelee hiukan pientä,
nahkaista kirjalaukkua oikeassa kädessään, kääntyy Aleksanterille.
Lassila seisahti hetkiseksi kulmaan, mutta lähti kuitenkin Jaspikselle
päin. Eräässä Stockmannin ikkunassa seisoi valkeapukuinen vahamorsian.
Näkyi puvun läpi, että ruumis oli mukavassa kierroksessa, niinkuin
Into Saxelinin tyttöveistoksilla. — Lassila jäi istumaan ravintolaan
ja lähti hiukan yli puoliyön kotiinsa päin Bulevardia pitkin. Edellä
kulki kaksi naista käsikoukussa, epäilyttävän hitaasti ja hyvin
iloisina. Lassila kysyi ohimennessään melko huolimattomasti, saako hän
tehdä neideille seuraa. Se, joka kulki hänen puolellaan, nyhjäytti
olkapäitään. Toinen hymyili. Hän sovittautui heidän tahtiinsa ja kysyi,
eivätkö neitoset kertoisi, mikä heille tuotti äsken iloa. Ei vastausta
kummaltakaan. Kadun hämärässä valossa ei näkynyt miltä lähemmän tytön
silmät näyttivät pensaiden takana, ja sentähden Lassila jatkoi:
— Minulla oli hyvin ikävä ilta. Mutta teidän seuranne korvaa sen, te
olette niin hauskoja neitejä.
— Kyllä minä sen hauskuuden näytän.
Se tuli niin äkkiä, että hän vaistomaisesti pysähtyi. Lähempi
tyttö, kahvinruskeassa takissa, käännähti häneen ja kohotti lyhyen
sateenvarjonsa olan taa:
— Jos ette tässä hetkessä jätä meitä, niin lyön tällä sateenvarjolla.
Tämä vallan kähisi. Toinen tyttö näkyi hymyilevän taampana, ja
Lassilakin purskahti nauruun:
— Olisinpa iloinen, jos te jättäisitte meidät.
Mutta ruskeatakkinen tarttui toverinsa kainaloon. He kääntyivät
taaksepäin. Tuo terhentely huvitti Lassilaa vielä Hietalahden torille
tullessakin.
Hänen huoneessaan ylhäällä paloi sähkö, shakkinappulat lepäsivät pitkin
lattiaa. Eeva ei ollut lähtenyt tiehensä, koska hänen takkinsa ja
hattunsa olivat eteisessä.
8.
Seuraavana päivänä Eeva ja talonmiehen vaimo toivat joutilaan sängyn
vintiltä. Se sijoitettiin ruokasaliin. Ruokailupöytä siirrettiin
makuuhuoneeseen ja sieltä vietiin pyöreä kiilloitettu pöytä
ruokasaliin. Kun Eeva kysyi, mitä varten huone vuokrataan, sanoi
Lassila: Ettei Eevalla ole ikävä.
Vuokraajaksi ilmestyi vakuutusvirkailija Siiri Mikkonen. Heti
ensimmäisenä iltana hän naulasi käyntikorttinsa oveen: Sirkka
Mikkonen. — Hän koristeli ristinimeään. — Samanlainen kortti ilmestyi
kylpyhuoneeseen sen naulan yläpuolelle, missä Paula oli tavannut
pitää itämaista aamunuttuaan. Naulaan tuli kolme pyyheliinaa hienosta
karkeampaan. Neiti Mikkonen näkyi olevan järjestyksen ihminen ja halusi
pitää »mieluummin omat liinavaatteet».
Hän oli vakuutuskonttorissa, ja vakuutuskonttoristit ovat tavallisia
konttoristeja paremmat, lähes yhtä hyvät kuin pankkivirkailijat, mutta
heidän ja tavallisten välillä on suuri juopa. Neiti oli ollut tässä
paikassaan kolmestakymmenestä kuudesta ikävuodestaan neljätoista.
Hänellä oli ruskea vesilaineille laitettu polkkatukka, tummahko puna
kasvoilla, joita peitti ohut, ohut untuva. Sen erotti varsinkin
ylähuulessa silkin hienona ja se ikäänkuin pehmensi häntä. Tyynet
haaleansiniset silmät näyttivät sangen kylmiltä, ne eivät olleet
koskaan kaivanneet laseja, mikä seikka on luettava sen ansioksi, että
hän söi suunnattoman paljon parasta meijerivoita. Söi juuri siksi,
ettei menettäisi näköään, hän näet otaksui, että silmät kuitenkin
mahtoivat olla heikot tai voisivat tulla heikoiksi. Eevan tuli käydä
hakemassa joka päivä hänelle puoli litraa maitoa, siihen sekoitettuna
kaksi desilitraa kuohukermaa.
Keittiökaapin ylin hylly paperoitiin uudestaan neitiä varten. Hän
kuljetti sinne aina tuoretta ranskanleipää, voita ja leikkeleitä.
Nämä hän toi paketeissa, jotka oli aina sidottu narulla ja varustettu
nappulalla. Hän tunnusti Eevalle, että »inhosi ihmisiä, jotka
kantavat paketteja kainalossaan tai painettuna rintaansa vasten».
Sentähden hän tapasi pyytää puotilaisilta, että nämä ystävällisesti
laittaisivat sievän paketin, koska sitä joutuu kantamaan kadulla.
Keittiön ikkunalle varattiin rinnan kaksi pientä pahviaskia. Toisen
kylkeen neiti itse liimasi tekstatun etiketin: Nappuloita, toisen:
Naruja. Neidillä oli erikoisrakkaus etiketteihin, Lassila ajatteli,
että tuo ihminen saattaisi oman eteisensä oviin liimata laput: Keittiö,
Makuuhuone, Herran huone, Ruokasali, Kylpyhuone ja viimeiseen oveen:
Ulos. Hän mietti, mahtaisiko tämä liimata W.C:n ovelle suurin, pyörein
tekstauskirjaimin: W.C. Mutta Eeva kunnioitti etikettejä suuresti.
Joka ilta yhdeksän aikaan neiti tuli keittiöön. Hän leikkasi
kolme ohutta ranskanleipäviipaletta leipälaudalla, siveli niihin
yhtä paksulti voita, peitti leikkeleillä ja siirsi leipäveitsellä
lautaselle. Vei lautasen sekä lasin kermansekaista maitoa huoneeseensa
ja nautti siellä illallisensa.
Pian lähti Eeva sinne perässä ottamaan päiväpeittoa pois hänen
sängyltään ja viemään lasikannussa raitista vettä yöksi. Tällöin
hän jäi juttelemaan usein pitkäksikin aikaa. Neiti Mikkonen istui
tuolillaan, toinen käsi kevyesti pöydällä, ja kuunteli häntä tekemättä
koskaan kysymyksiä, joskus myöntäen, joskus sanoen pari tyyntä
lausetta. Hänen haileat silmänsä olivat hiukan ihmetteleväiset ja
väliin epäuskoiset. Joskus lienee neiti ajatellut, ettei Eeva ollut
oikein viisas. Mutta hän ei millään muotoa pitänyt asianaan huomauttaa
toisen palvelijalle käyttäytymisestä. Tässä hän tosin vaikeni omaksi
vahingokseen, sillä alkoi yhä enemmin tapahtua näin: kun hän oli tullut
kuuden seuduissa päivällisen syöneenä riiputtaen pientä pakettia
nappulasta, järjestänyt paketin omalle hyllylleen ja istui sitten
tohvelit jalassa käsityötään tehden, kurkisti Eeva ovesta: Minun tekee
mieleni kysyä... tai: Minä tulin kerto maan sitä juttua... Neiti
kuunteli kertomisen ja sanoi sitten häiritsemättömän tyynesti:
— Olkaa ystävällinen ja koputtakaa oveen. Tuntuu niin omituiselta, kun
joku kurkistaa äkkiä sisään.
Mutta maisteri sai todellakin olla nykyjään enemmän rauhassa.
Kerran Lassila tuli kotiin kello yksitoista. Hänen riisuessaan
eteisessä päältä neiti Mikkonen avasi huoneensa oven, seisoi aukossa
pitkänä ja tasaisena käsi leväten oven kahvalla.
— Hyvää iltaa, maisteri Lassila.
Lassila käännähti häneen päin, kumarsi ja näytti vähän sekaantuneelta;
hän ei ollut monta sanaa puhunut vuokralaisensa kanssa.
— Hyvää iltaa.
— Maisteri Lassila! Minä ajattelin kutsua teidät juomaan
syntymäpäiväkahviani, mutta te ette ollut kotona, ja nyt minun kaikki
muut vieraani ovat menneet pois. Ne läksivät kymmeneltä.
— Sepä oli ystävällisesti ajateltu.
— Kahvi on täällä vielä kuumana, jos te haluatte vieläkin juoda...
Voisimmehan kutsua tänne teidän palvelijattarenne kolmanneksi.
— Kiitos. Mitä turhaa. Kyllä kai te uskallatte yksin istua minun
seurassani sen aikaa. Vai kuinka?
— Kyllähän minä omasta puolestani sen uskallan...
Lassila naurahti matalasti:
— Minäkin uskallan omasta puolestani.
Neiti Mikkonen oli huomauttanut Eevalle, että hän ehdottomasti tahtoi
itse palvella vieraitaan, ja varustanut keittiön pöydälle pienelle
tarjottimelle kahvikupin, lasin mehua ja leivoksia palvelijatarta
varten. Hän ottaisi itse päiväpeiton pois sängystään ja pitäisi
huolen juomavedestään, niin ettei Eevan tarvitseisi vaivautua.
Mutta aivan väkisin Eeva tahtoi edes siirtämään ruokasalin pöydän
täksi illaksi neidin huoneeseen, koska se oli suurempi. Siellä se
nyt seisoi entisellä paikallaan peitettynä neidin lumivalkoisella
pellavaliinalla. Pöydällä kukki tuore cyclamen, sivupöydällä oli
vaasissa keltaisia krysanteemeja. Siellä oli myös kaksi pakkaa
aikakauslehtiä yhdensuuntaisesti vinossa pöytään nähden: »Naisten
Ääni» ja »Suomen Nainen». Isolla pöydällä oli ollut sievästi laitettu
kahviasetelma, mutta nyt se oli osittain hävitetty ja sorrettu.
Käytetyt kupit ja mehulasit oli siirretty pois toiselle kulmalle.
Neiti Mikkonen tarjosi kahvia ja alotti tyynellä tavallaan keskustelun
kaupungin kasvihuoneesta. Hän oli siellä nähnyt viime keväänä tällaisia
cyclameja, joiden suomalainen nimi on alppiorvokki. Ne kasvatetaan
kalkkivedellä sivellyn lasin alla, koska eivät siedä aurinkoa.
Lassila katseli hänen avaria, värjähtämättömiä silmiään ja
tummansinistä vaalein silkkirypälein koristettua pukuaan. Hän joi
hitaasti kahviaan ja ilmaisi, ettei ollut koskaan käynyt kaupungin
puutarhassa eikä tiennyt, missä se on. Sai tarkan selityksen
sen paikasta ja kauneudesta. Neiti oli kulkenut siellä erään
konttoritoverinsa kanssa, joka kuului kaupunginvaltuustoon. Niin
kääntyi puhe naisten osuuteen kaupunginvaltuustossa ja eduskunnassa.
Sitten sanoi Lassila:
— Minäpä olen taipuvainen luulemaan, että te neiti kuulutte aivan
äärimmäisiin suffragetteihin.
Neiti ei hämmästynyt eikä pahastunut. Hän luki kyllä itsensä
naisasianaisiin ja kuului täkäläiseen yhdistykseen.
— Mutta nythän naiset ovat saavuttaneet ne oikeudet, joita tämä liike
alussa tahtoi — arveli Lassila varovaisesti.
Neiti kohotti päätään, hänen silkinhienojen untuvain peittämä
ylähuulensa oli todella suloinen.
— On vielä paljon työtä. Täällä se on sanottu niin hyvin. — Hän nouti
sivupöydältä Naisten Äänen ja osoitti sormellaan erästä paikkaa.
Katsokaahan:
»Naisia johtajina, naisia saarnaajina, naisia sielujen voittajina,
naisia neuvonantajina, järjestäjinä, toimittajina. Naisia lämpimin
sydämin ja terävin päin. Tulella kastettuja naisia, sotavarustuksiin
pukeutuneita Jumalan ja isänmaan puolesta! Siunattuja naisia — —
uskollisia, sitkeitä, määrätietoisia, rukoilevia, kieltäytyviä,
tarmokkaita naisia.»
— Eipä siellä luvata yhtään naista miestä varten.
Hän katsoi neitiä härnäävästi. Tämä Suomen nainen istui siinä pöydän
kulman takana ja punastui hiukan tummemmaksi. Taisi tuntea tällä
hetkellä liian uskalletuksi jäädä yksin noiden pilkallisten silmien
eteen.
— Ei sitä varten kannata kasvatella naisia.
— Ettäkö ei kannata ruokkia kyyhkysen poikia ja asettaa riviin
katonräystäälle haukkaa varten? Aivankuin tälle kyyhkynpojalle löytyisi
suurempaa onnea kuin päästä lentämään haukan vatsassa.
Maisteri tahtoi räjähtää nauruun nähdessään, miten kummastuneesi neiti
katseli hänen röyhkeihin haukansilmiinsä. Tuotti armottomasti nautintoa
sielulle saada nainen ihmettelemään. Hän hillitsi itseään, kumartui
lähemmäksi pöytää.
— Te ette sitä ymmärrä, ette. Teistä se olisi vahinko, vai?
Neiti kohotti päätään ja painui kauemmaksi tuolinsa selkää vasten.
Sanoi hiukan kylmästi:
— Kyllä minä sen ymmärrän. — Ei avioliitto ole mikään paratiisi.
— Oletteko te koettanut sitä?
— En ole, enkä erikoisesti halua koettaakaan. — Olkaa hyvä — neiti
ojensi kristallimaljakkoa, jossa oli viinirypäleitä, banaaneja ja
omenia. Lassila valitsi banaanin, neiti otti rypäletertun.
— Te pidätte siis itseänne liian hyvänä avioliittoon?
Lassilan silmät näyttivät kiiluvan pelkkää ironiaa kulmien alta. Neiti
ajatteli olevansa paljon vanhempi kuin tuo jokseenkin nuorelta näyttävä
poika, joka luulee maisterin arvon tehneen hänet viisaimmaksi maan
päällä. Mutta hänpä ei ole niin yksinkertainen, että loukkaantuisi
tuollaisista asioista. Ihminen pysyy korkealla niin kauan kuin itse
tuntee olevansa kaiken muun yläpuolella. Hän söi pari vaaleaa marjaa ja
pisti teevadille erään, jonka kylki oli ruskeana.
— Liian hyvä olenkin kaikille, tarkoitan, kaikenlaisille miehille.
Jokaisen täytyy saada vertaisensa. Siinä kokeilussa on elämä
kysymyksessä, eikä kukaan luovuta elämäänsä tyhjän pantiksi, kerranhan
sen vain saakin.
Mies kumarsi hänelle äänettömästi ja jäi katselemaan ikkunaan, jota
peitti pitsikudos, kalastajalangan värinen. Jokainen kuvio ja lehti
erottui selvästi pimeyttä vasten. He tunsivat hiljaisuuden ja yön
ympärillään. Neiti nyppäsi silloin tällöin levollisesti marjan tertusta
kuin kuningatar. Hän osasi syödä — hitaasti ja arvokkaasti. Lassila
jatkoi yhä tarkastellen ikkunaverhon kuvioita:
— Naisasiatyössä ei suinkaan ole rajoituttava vain valkoisiin rotuihin.
Pienet ja pyöreät neekerityttäret Afrikan erämaista olisi ehdottomasti
emansipeerattava. Sitäpaitsi niitä täytyy opettaa pitämään vaatteita
päällään. Muutoin mies, joka näkee heidän paljaat rintansa, ei lainkaan
voi ajatella muuta kuin että tämä on nainen, olipa hän sitten määrätty
papiksi tai tuomariksi, ja tällöin joutuisi mies syyttömästi rikkomaan
papin ja tuomarin loukkaamattomuutta. Omasta puolestani en ensinkään
usko, että ne mustat suffragetit tulevat olemaan läheskään niin
onnellisia kuin heidän nykyiset äitinsä. Mutta saanko minä polttaa?
— Olkaa hyvä. Kiitos — minä en polta.
Maisterilla oli hopeinen savukekotelo. Hän oli saanut sen eräänä
keväänä lahjaksi oppilailtaan. Sen kannen sisäpuoleen oli kaiverrettu:
»Pisarainen rakkautta on parempi kuin kokonainen vaunulastillinen
kunnioitusta. Kahdeksas luokka.» — Lassila ei nyt huomannut
kirjoitusta, oli siihen tottunut. Veti kiihkeästi savua keuhkoihinsa.
Hän poltti nykyjään tavattomasti. Neiti nautti tertusta viimeisen
marjan, lausui sitten verrattomalla tyyneydellä ja ylevyydellä:
— Jos tietämättömyys on ihmisonni, on se jokseenkin halpa-arvoista
tavaraa. Jokaisen ihmisen tulee jättää maailma valoisampana jälkeensä.
— Jaa, — Lassila puhalteli savuja, hän yritti salaa saada savun
kulkemaan neitiin päin. — Minun työni juuri tarkoittaa jättää maailma
valoisampana jälkeeni. Minähän joka päivä yritän istuttaa valistuksen
onnea ihmistaimiin. Minä vasta teen suurta ja tärkeää työtä. Ettekö
usko sitä?
— Miks'en minä uskoisi.
— Se on oikein hyvä. Te siis ymmärrätte minun uhrautuvaisuuteni ja
epäitsekkyyteni.
— Kyllä minä ymmärrän. Tapaan itsekin niin harvoin myötätuntoa.
— Se on suuriarvoista minusta — ymmärtämys. Tekee hyvää ytimiin asti.
Katsokaa, minun ajatukseni ovat kuin lumivalkoinen kukka. Kärsin tästä
ajasta —
— Niin minäkin kärsin. Moraali on äärettömän alhaalla.
— Jaa. Niin on. Hyvin valitettavaa. Minä suren sitä joka päivä.
Vain me kaksi, te neiti ja minä, olemme todella moitteettomia. En
usko kehenkään muuhun. Kaikki ne ovat mätiä, nekin siveät ja hyvät.
Ruumistaan varjelevat kuin jalokiveä, mutta sielu on yhtä pikkumainen
ja ahdas kuin lutikan sielu. Siinä ei suinkaan ole mitään varjeltavaa.
Me olemme toista.
Tupakansavun läpi näkyi miten neiti punastui.
Hänen untuvainen ylähuulensa liikahti:
— Teidän ei pitäisi puhua niin minulle — naiselle. Meidän täytyy
opetella säälimään...
— Anteeksi, luulin, ettei teitä tarvitse kohdella naisena, vaan
vertaisenani. Ja jos kohtelisin naisena? Pyytäisin panemaan tuon
rauhallisen kätenne otsalleni ja olemaan vertaisellenne hyvä ja lempeä?
Neiti ojensi käsivartensa, jossa tummansininen kapea hiha peitti
ranteenkin, painoi valkeat pitkät sormensa pöydän kulman yli miehen
otsalle. Todellakin! Katseli Lassilan herpaantuneihin silmiin
ihmetellen: Mitä hyötyä teille on tästä?
Lassila pudisti päätään sietämättömästi:
— Ei, ottakaa pois kätenne. Nyt minä lähdenkin nukkumaan, mutta sanonpa
vielä yhden asian. Tietäkää, että kun sivistynyt ihminen perin juurin
katkeroituu, silloin hänestä tulee paholainen. — Hän nousi ja naurahti.
— Täällä on unkarilaista viinirypälemehua. Ettekö tahtoisi juoda
lasillista, maisteri Lassila?
Maisteri halusi. Se oli punaista kuin viini, neiti laimensi sitä
vedellä. He kilistivät hiukan laseja ja joivat seisaaltaan, sitten
Lassila lähti huoneeseensa ja vannoi: Tästä lähtien minä inhoan naista
vielä enemmän kuin tähän asti.
Kuluvat tunnit pimeydessä. Hän ei voi nukkua. Tuntee itsensä
onnettomaksi ja voimattomaksi oman ruumiinsa mieletöntä ikävää
vastaan. Tietää, ettei pysty säädylliseen ja järkevään elämään, kuten
nuo toiset. On sisimmältään kuin ohutseinäinen tulivuori, joka minä
sekuntina tahansa voi avata laavavirtoja. Eikä voi itselleen mitään.
Vuode polttaa, ohimosuonet naksuttavat kuin pienet vasarat, täytyy
siirrellä jalkoja ja potkia, sillä ne ovat raskaat ja kihelmöivät
verestä.
— Tämä on mieletöntä. Tämä on saatanallista. Niihin minä kuulun, jotka
syövät raakaa lihaa ja nukkuvat heinien päällä.
Hän nousi äkkiä ja hiipi varpaisillaan keittiöön. Kumartui yli sängyn
ja kuunteli hetkisen nukkuvan tytön hengitystä. Kumartui vielä alemmas
ja tunsi iholle ominaisen lämpimän leyhkän. Hengitti sitä hetkisen ja
hiipi sitten pois, pukeutui ja lähti ulos.
Hän kulki alhaalla rantaa pitkin altaan reunuksella. Oli lauhkea ilma.
Ylhäällä kulkivat pehmeät pilvet, alakuloisina ja lämpöisinä. Ilma
oli hyvää, ohutta, öisen arkaa. Se vetäytyi pois ihmisen ympäriltä.
Lassila kulki Eiran puolelle pitkin rantaa. Oli veltto, kuin olisivat
luutkin olleet pehmeät eikä olisi moneen vuoteen maistanut silakkaa
tai mitään suolaista. Hän muisti syvän veden kaloja. Jos ne siirretään
suolattomaan veteen, liukenee suola niiden ruumiista ja ne halkeavat
paineen puutteessa. Tällaiselta niistä mahtoi tuntua.
Savukkeen pää hehkui ja kävi pitkälle karrelle. Hän niisti sen
nahkakäsinettään vasten ja kulki Punavuorenkatua Fredrikintorille.
Rajaton harmaus lepäsi kattojen päällä. Autio katu tuntui uponneen alas
maan sisään väsymyksestä. Pienellä aukiolla seisoi eräs auto haikeana
yksinäisen lyhtypatsaan valossa. Kello kulmassa näkyi ole van 4,10.
Siis aamu jo.