— Älä ota sitä. Lienee nuorin kaikista ja lisäksi järkevä. Tätä Esteriä
tulee säästää.
— Jos hän itse kerta tulisi, niin ei kai sinun tarvitse häntä suojella.
En minä ketään tapa.
— Jätä kuitenkin. Ihmistä täytyy kohdella sen mukaan, millainen hän
on. Soitapas tälle Ölbergille, katsotaan pahuuttakin, millainen neiti
sieltä tulee.
— Soita itse.
Valjakka kiersi numeron ja sai puheilleen neiti Ölbergin. — Minä soitan
tämän teidän vastauksenne johdosta. Eikö neiti olisi ystävällinen ja
tulisi käymään täällä minun luonani? Kiitos. Tämä on Antinkatu 38.
Lassila. Voiko neiti tulla heti? Jaa, se on hyvä. Siis näkemiin.
Valjakka kääntyi: Sillä on hurjan sumuinen ääni. Kuule, annapas minun
puhuttaa häntä. Sinä olet täällä vain minun vieraanani.
He sopivat niin. Huoneessa paloi jo sähkö ja ikkuna oli peitetty, kun
Ingrid Ölberg saapui. Valjakka ohjasi hänet sisään. Nähtyään Lassilan
sohvalla neidin ruumis vetäytyi sulavaan kiemuraan ja polvet hiukan
taipuilivat. Valjakka pyysi häntä istumaan. Neiti istui kirjoituspöydän
tuolille, Valjakka nojatuoliin vastapäätä. Lassila takakenostaan
tarkasteli tyttöä silmää räpäyttämättä. Tämä on mustassa silkkikapassa,
ohuet sukat ja jonkinverran kuluneet ranskalaiset tanssikengät. Vaaleat
kasvot olivat erikoisen hyvin puuteroidut. Ilmettä ei, kasvot olivat
kuoretetut läpinäkymättömiksi. Suora nenä oli liian suuri, huulet ehkä
liian punaiset. Ne erottuivat niin voimakkaasti loistavan keltaisen
huopahatun alta. Ohuet kiharat riippuivat sivuilla. Lassila tuijotti
silmiä vahingoniloisena. Nehän olivat kuin lasittuneet. Eikö hän ollut
äsken oikeassa? Kalansilmät, totta vie. — Nainen hymyili hienosti, hän
ei alottanut puhetta. Valkeat kädet liikkuivat sylissä.
Valjakka viittasi Lassilaan:
— Minä asun täällä kyllä yksinäni, kuten siinä ilmoituksessa oli. Tämä
herra on ystäväni tohtori Keller. Hän sattui juuri tulemaan, mutta
voimmehan me silti sopia. Poltatteko?
Nainen nyökkäsi ja hymyili. He sytyttivät paperossit, Ingrid Ölberg
käytteli erikoisen taitavasti valkoista kättään, piteli savuketta
peukalon ja etusormen päillä, muut sormet hajallaan, kohotti päänsä
hennosti yläviistoon ja puhalteli. Lassila seurasi hänen jokaista
liikettään pilkallinen kareilu suupielessä. Valjakka jutteli neidin
kanssa rauhallisesti, sanoi vähän väliä: jaa, jaa. Kävi ilmi, että
neidin koti oli Espoossa. Hänellä ei ollut mitään paikkaa tällä
hetkellä. Hän osaisi siistiä ja laittaa ruokaa ja myöskin pestä
pyykkiä. Voisi tulla vaikka huomenna.
— Jaa. Saisinkos minä tietää, missä toimessa olette ollut aikaisemmin?
— Olin viimeksi myyjättärenä sikarikaupassa Haiku.
— Mutta minä pelkään, että neidille käy talous ikäväksi ja vaikeaksi.
Tämä tosin ei ole suuri, mutta...
Nainen hymyili, hänen kuolleet silmänsä ihan elostuivat.
— Oi, ei se tee mitään. Minä olen kyllä tottunut ja pidän niin kovasti
— että — hoitaa kotia.
— Jaa. Me sovimme varmasti hyvin keskenämme.
— Oi, kyllä varmaan.
— Neidillä ei ole sormusta, siis ette ole kihloissa. Mutta kun
mustasukkaisuus on meille miehille niin luonteenomaista, niin —
sanokaapa, onko teillä mitään vakituista seuralaista?
— Ei, ei ole, aivan varmasti.
— Jaha, jaha. Eikä ole koskaan ollutkaan? Eikö?
— Ei, ei ole ollut.
— Siitä minä olen kovasti iloinen. Mutta ehkä emme voi päättää näin
äkkipikaan. Täytyy hän neidinkin miettiä. Sovitaan niin, että minä
soitan neidille huomenna kahden aikaan, voinko järjestää teidät tänne.
— Kiitos. Kiitoksia paljon.
Keskustelu oli käynyt ruotsiksi. Neiti lähti. Valjakka palasi
saattamasta häntä ovelle ja kysyi virnaillen:
— Mitäs ajattelet Ingrid Ölbergistä?
— Tjänarinnan. Minä en tahdo maksustakaan sellaista suomussilmää.
— Niin, ei ole hyvää lajia. — Valjakka puraisi ylähuultaan. — Nainen,
jolla on sellaiset silmät, on pantannut itsensä moneen kertaan. Minä
olen nähnyt tuollaisia silmiä vähemmän miellyttävässä paikassa.
— Sikarikaupassa Haiku! Olisitpa kysynyt, saako sieltä ostaa muutakin
eikä vain sikareja? Tälle kaksikymmentäkuusivuotiaalle villikissalle
minä soitan. Haluanpa nähdä, miten syvällä se viileys asuu.
— Mutta nyt minun on lähdettävä. On vielä yksi luento tänään ja
syödäkin pitää.
— Autahan minua kantamaan se toinen sänky vinttiin. Mitä minä täällä
kahdella sängyllä teen? Hillotaan ne vuodevaatteet tänne komeroon.
Milloin sinä alotat sen symbioosin?
— En minä aloitakaan. Anja ei pidä siitä.
— Kas, kas. Viattomuus virkosi kuolleista. Nyt sinun laitasi ei ole
paremmin kuin minunkaan. Minun Vestan neitsyeni tunnustaa tehneensä
aviorikoksen, mutta rakastaa rikosta enemmän kuin avioliittoa. No, tule
nyt. Viedään se sänky.
Valjakka oli lähtenyt. Lassila poltti tupakkaa. Huone oli savua
täynnä. Niin, siellähän on vielä Paulan kuva kirjoituspöydällä. Vaimon
vaatteet, mitä oli löytynyt, hän oli tunkenut yhteen yläkomeroon,
lukinnut sen ja heittänyt avaimen hellantuhkaan. Nyt hän kävi kuvan ja
tuijotti sitä tupakka suussa. Se oli kihlausajalta.
— Tunnustatpa tehneesi aviorikoksen. Aviorikoksen, aviorikoksen —
hän toisteli sitä toinen suupieli vedettynä väärään kuin kirouksen
jäleltä. — Tunnustat nyt, kun olet kyllin etäällä, ulkokullattu.
Niin. Poika juoksee soitimella. Miehinen mies on naisen sylikoirana.
Luulee saaneensa tämän suoraan Jumalan kämmeneltä. Ihminen, sokea ja
narri. Luulojensa orja. Unissa kulkija katonräystäällä — kunnes juot
äärimmäisen onnettomuuden maljan. Silloin olet näkeväksi tullut, kun
olet kypsä helvettiin, koska siellä ei mitään pahempaa löydy.
Ovikello soi. Siellä tulee siis tyttö lihakaupasta. Lassila asetti
kuvan paikalleen — hän ei ollut tavannut villikissaa kotoa ja oli
soittanut sentähden lihakauppaan — johti nyt tytön sisään ja pyysi
istumaan. He katselivat toisiaan tiheässä tupakansavussa. Tytön kasvot
olivat nuoret ja pehmeäpintaiset. Hänellä oli harmaat, iloiset silmät
ja ystävällinen suu. Sileässä, hiukan kömpelössä mustassa nutussa oli
suuret hihansuut ja tuuhea kaulus solmituista villalangoista. Uusi
huopahattu, sen kapeat reunat hiukan lerpallaan. Vaaleat villasukat ja
ruskeat puolikengät. Nilkat näyttivät suurilta ja paisuneilta, se teki
jalat kömpelöiksi. Tyttö oli ilmeisesti huvitettu siitä, että istui
siinä.
— Tuletteko suoraan lihakaupasta?
— Tulen. Se suljetaan kyllä kuudelta, mutta siellä viipyy kauemmin,
kun täytyy järjestellä yhtä ja toista. — Ääni oli laulava ja laupias.
Kuulosti siltä kuin olisi tytön nenä ollut tukossa.
— Tehän kirjoititte niin runollisen kirjeen — huomautti Lassila.
Tyttö purskahti nauruun.
— Minä laitoin sen oikeastaan piloillani.
— Ettekö sitten todella aiokaan tulla?
— Kyllä minä voin tullakin. En oikein pidä siitä kaupasta. Mutta mitä
minun on täällä tehtävä?
— Ei täällä ole niin kovin paljon työtä. Pidätte vain järjestyksessä
nämä huoneet ja laitatte ruokaa. Minä syön vain päivällisen kotona.
Eeva tarkasteli Lassilan kirjahyllyä.
— Pidän hirvittävästi kirjoista. Olen viimeksi lukenut »Rakkauden
umpisokkeloissa». Oletteko te lukenut sen?
— En.
— Se on ihana kirja.
— Vai niin.
— Minä antaudun niin kokonaan mukaan lukiessani, että voin itkeä ja
nauraa. Ihan kuin eläisin niiden ihmisten tunteet. Siinä kerrotaan
köyhästä aatelisrouvasta, jonka isä on kuollut ja mies paennut
ulkomaille. Hänen täytyy ottaa seuranaisen paikka, että tulisi toimeen.
— Niinkö?
— Niin. Siinä on kaikenlaisia ihania seikkailuja. Eilen illalla en
voinut mennä nukkumaan, ennenkuin se oli lopussa. Se nainen on niin
jalo ja hyvä. Hän on syvä luonne. Tiedättekö, minun mielilauseeni
on: Uskalla, kärsi — maailma on sinun. Tämä lause ei kyllä ole siitä
kirjasta. Mutta minä tahtoisin sen aina säilyttää sielussani. Sillä
joka uskaltaa, se saa kaiken omakseen. — Kun Eeva tulee liikutetuksi ja
innostuu, juuttuu hänen äänensä sitä enemmän nenään.
— No, täällähän te voitte lukea miten paljon tahansa, — sanoi Lassila,
— mutta milloin voisitte tulla tänne?
Eeva lupaa tulla lauantai-iltana. Hän ei luule tarvitsevansa sen
pitempää irtisanomisaikaa, sillä hän on oikeastaan liikaa kaupassa, kun
siellä on niin paljon apulaisia. He katsovat vielä huoneita. Eeva sanoo
nukkuvansa mielellään keittiössä. Hän on jo livahtamaisillaan oven
raosta rappuun, kun kääntyykin takaisin.
— Entäs minun palkkani?
— Niin. Se jäi sopimatta. Paljonko te haluaisitte?
— Minä saan nyt kuusisataa, mutta siitä menee asuntoon ja ruokaan — hän
moksauttikieltä suussaan — ehkä kolmesataa.
Lassila nyökkäsi.
— Kyllä te sen saatte.
Lauantai-iltana Eeva tuli. Sitten he joivat teetä Lassilan kanssa
ruokasalin pöydän ääressä. Eevalla näyttää olevan ihmeellinen
taito pitää seuraa. Hän puhuu. Kertoo olleensa vasta lähes vuoden
Helsingissä. On tullut tänne Viipurista. Oli siellä Sormusen
leipomossa. Sormusen rouva on hänen kotikylästään, Vammelsuusta.
Tämän lihakauppiaan rouva on taas Sormusen rouvan serkku. Tästä
rouvasta hän ei pidä, mutta Sormusen rouva oli ihana ihminen. Hänen
miehensä joi hirvittävästi. — Tässä Eeva vaikeni ja katseli hetkisen
kärsivän näköisenä ikkunaa, kuitenkin pehmeä suu hymyili. Hän käytti
usein sanaa: Hirvittävästi... — Kerran Eeva istui siellä keittiössä
sunnuntai-iltana. Sormusen rouva oli juuri pessyt päivällisastiat ja
latonut ne pyyheliinan päälle vähän valumaan. Silloin tuli Sormunen
keittiöön ja käski rouvaansa hakemaan viinaa. Rouva ei lähtenyt.
Sormunen tempasi pyyheliinaa ja kaikki pestyt astiat lensivät lattialle
sirpaleiksi. Vielä tämä heitti pöydältä täyden piimäkannun seinään.
Piimä räiski ympäri keittiötä. He pakenivat rouvan kanssa. — Niillä
Sormusilla oli ollut yksi lapsi.
Lassila kuunteli tätä ja oli itse hajamielinen ja vaitelias. Hän nojasi
ryntäillään pöytään ja koetti katsella harmaita silmiä. Mitä liikkui
noissakin aivoissa, tuollaisten silmien takana? Mitä laskelmia? Mitä
ajatuksia? Kun suu puhui joutavia sanoja. Paljonpa kestää tyttö hänen
katsomistaan. Hän on niin hiton väsynyt. Ei jaksa enää katsoakaan
terävästi ja keskeyttää harmistuneena:
— Kuinka vanha te olette?
— Minä sanon sitten, jos arvaatte.
— Yhdeksäntoista.
Naurava pään pudistus.
— Kaksikymmentä.
— Niin, mutta nyt minä sanon hyvää yötä ja lähden. Maisteri näyttää
nukkuvan pöytää vasten. — Eeva nousi.
— Älkää lähtekö vielä.
He seisoivat molemmat pöydän luona. Lassilasta tuntui kuin olisi
hänen päänsä täynnä kuumennettua hiekkaa. Lihakset puutumuksesta
jäykkiä. Jokainen solu huusi maan puoleen kuin hullu. Kaikki valvotut
yöt vetivät häntä alas. Tänä iltana oli saatava unta. Lunastettava
ruumiille syvä lepo. Mikä jano? Unta, lepoa, rauhaa.
— Älkää lähtekö vielä — ääni ei tahdo kulkea — minä olen hiton väsynyt.
Te ette usko, miten väsynyt.
Eeva katsoi häntä ystävällisesti. Ei osannut sanoa mitään.
— Antakaa minulle yksi suukko! — Tyttö nauroi ja aikoi lähteä.
— Odottakaa. — Lassilan ääni oli uhkaava ja kärisevä. Se tuli
haavoitetusta pedosta. Hän kumartui eteenpäin kiihkeänä ja
uppiniskaisena.
— Ettekö voi antaa minulle yhtä suukkoa?
Eeva seisoi epäröiden. Häneen vaikutti omituisesti mies, jonka kasvot
olivat vääristyneet, ääni kuin pakahtuvan. Se kulki raivostuneena ja
matalana lävitse.
— Minä voisin pitää teistä!
Tämä oli uhkaus. Eevan sääliväinen sydän ei voinut loukata toista.
— Tahdotteko vai ette? Yksi suukko — itsestänne se riippuu. Voitte
jäädä tai lähteä heti paikalla. Tahdotteko vai ette? Minä pitäisin
teistä.
He seisoivat muutamia minuutteja silmäkkäin. Pihalla oli jo yö. Lassila
tarttui tyttöön ja suuteli tätä. Otti nuoren olennon syliinsä. Tämä
suostui pelkästä hyväntahtoisuudesta. — Ruokasalissa paloi unohdettu
valo koko yön. Korjaamattomat teeastiat seisoivat hajallaan ja
masentuneesti pöydällä lampun alla.
5.
Oli kulunut pari viikkoa. Eeva istui keittiön sängyssä jalat allaan.
Hänellä oli ollut Viipurissa ollessa nivelreumatismi, siksi olivat
nilkat turvonneet. Keittiö tuntui kolealle, ikkunoista leyhki kylmää.
Jalkoja paleli ja nilkoissa tuntui pientä pakotusta, sentähden hän
istuikin jalkojensa päällä. Ruskeat, kovanahkaiset kengät olivat siinä
lattialla rinnakkain. Herätyskello pöydällä osoitti puolta kahtatoista.
Eeva ajatteli muistisäkeistöä, jonka Sormusen rouva oli kirjoittanut
hänen vihkoonsa:
»Mitä voimme, me ihmispoloiset,
elon lankojen kehrääjille?
Me voimme vain olla iloiset
ja itkeä unelmille.»
Se tuotti suloista lohtua. Eeva toisteli sitä, ajatus oli hänestä
hienoin ja surumielisin, mitä ihmisjärki voi luoda. Siinä oli
kauneimmin lausuttu hänen elämänsä totuus: Mitä voin minä
ihmispoloinen? — Vain itkeä unelmille.
Hän näki maalaispappilan, jonka pihassa syreenit muodostivat pyöreän
lehtimajan. Pihan toisella sivulla oli pappilan vuokraajan punainen
asumus; siinä oli hän puolittain palvelijana, puolittain sukulaisena.
Kävi kesäisin sinisellä emaljisangolla ruokavettä lähteestä peltojen
takaa. Istui usein lähteen reunalla kesäisinä iltapäivinä. Taivas
oli helakka ja korkea, lepät ympärillä seisoivat harmaanvihertävinä
päivänpaisteessa. Hänen ajatuksensa olivat hyvät ja puhtaat, ne
sivusivat tätä rippikouluaikaa ja nuorta opettajaa, joka vaikutti
häneen niinkuin _henki_.
Eeva nojasi siinä sängyn rautaiseen päähän ja painoi kasvot käsiinsä.
Tajusi sen niin hyvin, että maisteri kohteli häntä raa'asti ja
mielivaltaisesti, oli aina sulkeutunut, totinen ja väliin synkän
näköinen. Mutta Eeva kiintyi häneen sitä enemmän. Ynseys herätti
tuskallista pitämistä. Kaikki peitteet olivat vetäistyt nyt hänen
silmiltään.
—»Vain itkeä unelmille...»
Eevan iltaisin nukkuessa tässä vuoteessaan tuli maisteri hänen luokseen
ja pois lähtiessään sanoi: Nyt me nukumme niinkuin aviopuolisot — eri
sängyissä. — Eevaa hallitsi hirveän voimakas kunnioitus niitä kohtaan,
jotka ovat käyneet kouluja. Oppineita ihmisiä kohtaan, jotka tietävät
ja osaavat kaikki ja näyttävät usein niin erotetuilta ja kuitenkin
määrääviltä. Ne hallitsivat häntä, ne, jotka olivat saaneet lukea. Eikö
koskaan voi päästä niiden rinnalle? Oi, miksi on elämä näin armoton ja
kova?
Silmiin tihkui kyyneleitä. Itku ja nauru tulivat herkästi, mutta
hetkisen kuluttua kohosi pää takakenoon, kädet laskeutuivat helmaan,
katse kulki ulos keittiön ikkunasta: Uskalla, kärsi — maailma on sinun.
Hän lähti maisterin huoneeseen. Polvistui matalan kirjahyllyn ääreen
ja valitsi sieltä itselleen kirjan, jonka sitomattomalla, hiukan
särkyneellä selällä seisoi: Runa, Helisevä vaski. Istuutui nojatuoliin
ja syventyi lukemaan, jalat ojennettuna eteenpäin lattialle, paisuneet,
mukuraiset nilkat ristissä. Ovikellon soitto havahdutti hänet. Siellä
oli tohtori Valjakka, joka oli jo pari kertaa ennen näkynyt käyvän
talossa. Tämä seisoi rapussa, Eeva pysähtyi ovelle ja sanoi, ettei
maisteri ole kotona. Tohtori sai hänet olennollaan sinään hymyilemään.
— No, ehkä minä saan tulla sinne sisään odottamaan. Hänen pitäisi tulla
aivan kohta.
Tohtori tarttui oveen, Eeva väistyi pois tieltä, ja hän pääsi sisään.
— Minä olen täällä kuin kotonani, — Valjakka lähti Lassilan huoneeseen
päin, — istun täällä ja varron maisteria, sanoi ovelta taakseen.
Istuessaan nojatuoliin ja kaivaessaan esiin tupakkalaatikkoaan huomasi
hän tytön seuranneen perässä, kohotti hiukan päätään:
— Te tulette pitämään minulle seuraa? Sehän on hyvin tehty.
Kävi selville, että Eeva ei oikeastaan tullut seuraa pitämään, vaan
hakemaan tuota kirjaa. Hän istuutui nyt kuitenkin kirjoituspöydän
laidalle puhelemaan. Ei polttanut tupakkaa — ei varsin pitänyt koko
Helsingin elämästä. Maalla oli toista, puhtaat hanget ja metsät,
ihmiset tunsivat toisensa, ja kesäisin sai soudella järvellä... Kyllä
heillä oli hauskaa Vammelsuussa. Eevalla oli toverina eräs Aliina,
jonka kanssa he aina kuljeksivat yhdessä. Karkasivat usein toisten
seurasta metsään kävelemään, ja kertoivat toisilleen kaikki asiansa.
Voi, ja kerran he olivat kiivenneet pappilan navetan vinnille.
Renkipoika hiipi alas kuuntelemaan. Kyllä se lähdön sai, kun he
pudottaa tupsahuttivat sille olkikuvon niskaan...
Eeva näki kyllä, että tohtori kuunteli huvitettuna. Hän innostui, alkoi
hymyillä; kauan vaivannut jano puhua ja saada ystävyyttä lieveni,
ilostutti salaisesti ja kiihotti. Hän katseli lakkaamatta tohtorin
kasvoja jutellessaan, imi niistä hyvänsuopaisuutta ja vastailoa. Että
tässä kammottavassa asunnossa kerrankin tunsi hyvää! Valjakka taas teki
sen havainnon, että tytöllä täytyy olla polyyppeja nenässä — mutta tämä
oli varsin huvittava.
Lassila tuli ja silmäsi ylenkatseellisesti ja kärsimättömästi Eevaa,
joka pöydän laidalla istuen heilutteli jalkojaan Valjakan edessä,
istuutui isäntänä kopeasti sohvaan ja sytytti savukkeen. Puhe
katkesi, kukaan ei yht'äkkiä osannut sanoa mitään. Ilo oli oikeastaan
mahdoton, maisterin liikkeet, asento ja kasvot olivat sen tappaneet;
ne hallitsivat koko huonetta. »Helisevä vaski» makasi pöydällä
epämukavassa asennossa, miten oli sattunut jäämään. Valjakka kohotti
sitä, käänsi kansilehden Lassilaan:
— Oletko sinä lukenut tämän?
— En. — Se tuli äreästi.
— Neiti Koljonen pitää Runan kirjoista.
— Vai niin.
Valjakka oli tavallaan huvitettu tilanteesta, kääntyi Eevaan:
— Mikäli olen lukenut häneltä — pari kirjaa joskus ennen vanhaan —
tunnen jonkinlaista vastenmielisyyttä niitä kohtaan. Ikäänkuin ne
olisivat liikaa imellettyjä, eikä laisinkaan huumoria.
— Tohtori ehkä tarkoittaa, että hän antaa henkilöittensä niin
paljon taistella — Eevan jalka vipusi edestakaisin — sepä se juuri
herättääkin myötätuntoa. Kun minä luen, tunnen jokaisen mukana, otan
osaa heidän elämäänsä ihan kuin omaani. Kyllähän minä naurankin,
jos sattuu sellainen paikka. Jos millään kirjalla saa nauraa niin
»Villiruusulla». Voi, voi sitä Rebekkaa, kun herra Aladdin lupasi ostaa
sata saippuaa, hän putosi verannan laidalta maahan. Minä olen lukenut
niin hirvittävästi kirjoja. Mutta sittenkin — on se sittenkin niin,
että kärsimys on arvokkaampaa kuin huumori. Esimerkiksi sellainen
kirjailija, joka kuvaa tuskaa, on varmasti paljon suurempi kuin toinen,
joka kuvaa iloa. Maailmassa on niin paljon kärsimystä. Maailma on
oikeastaan erämaata. Minä pidänkin kaikkein enimmän lauseesta: Uskalla,
kärsi — maailma on sinun.
Eeva vaikeni, kurottui eteenpäin, otti jalallaan vastaan lattiasta.
Tohtori hymyili, olisi tehnyt mieli sanoa, että te olette siis kameli
erämaassa, mutta koska tyttö ei olisi pitänyt siitä, jätti hän sen
omaksi nautinnokseen. Maisteri liikautti kättään hermostuneesti:
— Saisimmekohan me kahvia?
— Minä panen tulelle, sanoi Eeva ja lähti keittiöön.
Valjakka katsoi toveriinsa:
— No, millainen hän on?
— Typerä ja suulas.
Lassilan koko olemusta vaivasi inho. Mikä oikeus oli tuolla tytöllä
istua hänen kirjoituspöydällään heiluttelemassa jalkojaan? Ja
tunkeutua laulavalla äänellään puhumaan heidän seuraansa? Hänen
vieraansa seuraan? Olla aina ja kaikkialla kuin apina? Teki mieli
sylkäistä, lyödä talo palasiksi. »Maailma on sinun», kuin olisivat
korpit raakkuneet sitä lausetta. Se oli kuultu kymmenen kertaa
ja aina se turahti nenään. Kuta enemmän korulauseita hän kuuli
kirjallisuudesta, kuta syvemmän elämäntotuuden Eeva ilmaisi, sitä
suurempaa vastenmielisyyttä hän tunsi. Kohosi suorastaan ruumiillinen
pahoinvointi tytön ollessa samassa huoneessa.
He saivat kahvia, mutta sen mukana tuli Eeva ja istuutui jälleen
kirjoituspöydän laidalle puhumaan tohtorin kanssa.
— Lähdetään ulos.
Lassila sanoi sen äkkinäisesti, nousi kimpaantuneena ja lähti eteiseen
katsomatta seurasiko toinen. Valjakka tavoitti hänet vasta alhaalla
kadulla. He kulkivat pitkän matkaa ääneti. Lassila oli kerrassaan
mahdoton itselleen sekä toiselle, mutta viimein hänen kiukkunsa häipyi
viuhtovaan tuuleen sen verran, että voi jo alkaa puhua.
— Minä en sulata sitä, että hän istuu aina huoneessani ja vetelee
kirjoja hyllystäni. Eikö ihmisellä voi olla mitään käsitystä siitä,
mitä saa tehdä ja mitä ei, mikä hänelle kuuluu ja mikä ei. Ne ovat
minun tavaroitani, hän ei saa pidellä niitä kuin omiaan.
— Anna tuon raukan olla.
— Raukan. Pitäisikö minun häntä palvoa ja sääliä raukkuutensa tähden?
Valjakka muisti Paulaa. Lassila tajusi hänen ajatuksensa ja vastasi
niihin:
— Ei kaikille ihmisille anneta samoja oikeuksia. Yksi saa tehdä meille
mitä haluaa, toiselle sanotaan heti: noli me tangere.
* * * * *
Lassilan palatessa kotiin kymmenen seuduissa ei keittiön oven raosta
näkynyt enää tulta. Hän painui hiljaa sänkykamariin ja alkoi riisua
kenkiään. Silloin aukeni ovi, Eeva tuli sinne alushame ja aamuröijy
päällään. Hänen silmänsä olivat punaiset ja itkettyneet, mutta kasvot
tyynet ja ylöskohotetut. Toinen käsi piteli röijyä sydämen kohdalta
kiinni. Lassila laski kengän kädestään lattialle. Koko tuo asu ja
olemus julisti lausetta: Uskalla, kärsi — maailma on sinun. Hän odotti
siis kuulevansa sen, mutta nytpä sanoikin surusta ja loukkauksesta
värisevä ääni:
— Ei maisterin _minun_ tähteni olisi tarvinnut lähteä ulos. Minä kyllä
olisin voinut olla poissakin seuraa pilaamasta.
Hän kääntyi sen sanottuaan ja meni tiehensä. Lassila katseli auki
jääneeseen oveen hämmästyneenä, riisui toisenkin kengän jalastaan,
asetti pukunsa tuolin selustalle ja kulki sukkasillaan keittiöön.
Siellä oli pimeä. Hän haparoi sängyn luo ja kumartui sen yli hyvin
alas. Voimakas ihon lemu, hiukan hikinen, pisti hänen nenäänsä. Käsi
sattui Eevan poskeen ja hän tunsi, että se tuli märäksi. Tyttö alkoi
nyyhkyttää.
— Mitä nyt?
— Minä en ole koskaan tahtonut tungetella kenenkään seuraan — Eevan oli
vaikea puhua, hän nieleksi vähän — maisterin ei tarvitse uskoa sitä,
vaikka en olekaan sivistynyt nuori nainen. Miksi maisteri otti minut
tänne? Kun ei kuitenkaan kärsi minua? Mutta kyllä minä voin lähteä
pois — hän huusi sen ja kääntyi seinään päin. Ei kukaan voi tietää,
millaista ääretöntä tuskaa vaati tuo huuto: Kyllä minä voin lähteä
pois. — Lähteä nyt, tämän kaiken jälkeen.
— Mitä turhaa. — Lassilaa jollakin tapaa huvitti tämä kohtaus, se vei
hänen oman kiusansa pois. Hän nousi sänkyyn eikä koettanut lohduttaa
tyttöä sanoilla, vaan teoilla. Lopuksi hän sanoi: Nyt me nukumme kuten
aviopuolisot eri sängyssä — ja lähti huoneeseensa nukkuen syvemmin ja
huolettomammin kuin moneen aikaan. Eeva valvoi kauan. Eteisen läpi
kuuli hän ruokasalin kellon lyönnit silloin tällöin yön kuluessa.
6.
Tuli joululoma. Avioerojuttu oli jo lopullisesti ratkaistu. Lassila
yritti istua kotona ja tappaa aikaansa lukemalla kaikenlaista
kirjallisuutta, varsinkin harrasti laajoja historiallisia teoksia.
Hän hymyili katkerasti niille, joille oli käynyt onnettomasti, ja
hyväksyvästi niille, jotka keilasivat kaikki vaiheet omaksi edukseen.
Löi pasianssia ja yritti laatia shakkitehtäviä. Mutta niiden ohella
oli kiusa, joka tahtoi yltyä sietämättömäksi. Eevan jokainen askel ja
jokainen ääni vaivasi häntä. Olisi ollut helppo lähettää tyttö pois,
mutta jonkinlainen velvollisuudentunne esti häntä siitä ja pitäisihän
toinen kuitenkin saada tilalle. Kun on naisista kysymys, ei parane
vaihtamalla.
Lassila pelaa pasianssiaan. Eeva tulee huoneeseen kirja kädessä, se
on »Aseveljet», jota hän lukee toista kertaa. Lassila on jo monen
monituisesti kuullut selostuksen sen sisällöstä, osaa melkein ulkoa
runon, jonka jääkärin morsian on kirjoittanut sulhasensa hautajaisiin
ja joka saa aina Eevan silmät kosteiksi. Hän on kyllästynyt ja
koettanut torjua... Mutta Eeva tulee taas kirja avoinna, seisahtuu
nojatuolin viereen:
— Tästä kirjasta tahtoisin keskustella maisterin kanssa.
Lassila ei kohota päätään, sanoo pöydälle:
— Minäpä en tahdo keskustella.
— Eikö maisteria yhtään innosta Suomen vapaussota?
— Ei hituakaan — ainakaan tänä päivänä.
Eeva kohottaa leukaansa:
— Eipä se näy innostavan milloinkaan.
— Näkeehän Eeva, että pelaan. Ei kai voi tehdä kahta työtä yht'aikaa.
Ei kukaan voi palvella kahta herraakaan.
— Maisteri nyt ei palvele ainakaan.
— Toivonkin aina olevani niin kokonainen, etten tee sitä.
Eeva poistuu kirjoineen keittiöön. Lassila kuulee jonkin ajan kuluttua
selvästi nyyhkytystä ohuen seinän läpi. Se ei ole mitään harvinaista,
mutta tällä kertaa joutuu siitä kahden vaiheelle: Onkohan se liikutettu
minun paatumuksestani vai Aseveljistä? Ei kuitenkaan kestä kauan, kun
Eeva tulee takaisin, seisahtuu nojatuolin viereen, huokaa, kohottaa
silmänsä kirjasta ja sanoo:
— Ei olisi yhtään väärin, jos maisterikin lukisi tämän kirjan.
Mutta Lassila olisi valmis heittämään arvoisat Aseveljet alas
roskalaatikkoon. Hän vihaa heidän haavojaan, taisteluitaan ja
suorastaan inhoaa isänmaata, koska tuo nainen häiritsee häntä niillä
kaiket päivät. Joka ilta näkyy uusia lovia kirjahyllyssä. Eeva
kantaa teoksia kasottain keittiöön, lainaapa niitä vielä maitokaupan
neidillekin. Hän voi seisoa tunnin verran maitokaupassa, joka sijaitsee
melkein vastapäätä, puhumassa konunnäköisen, puumaisen ja silmääiskevän
neidin kanssa. Neiti on muka saanut Jordbrukarens Mjölk-Centralin
tarkastajalta muistutuksen; on valitettu neidin epäystävällisyyttä,
mutta kyllä neiti on hänelle ainakin makeainen. Eeva muistaa tuskin
laittaa ruokaa aikanaan, ja kun Lassila illalla kurkistaa keittiön
ovesta ja kysyy, saako hän teetä, tapaa hän tytön istumasta sängyssä
lukemassa. Pesupöytä ja hella ovat täynnä pesemättömiä astioita.
Nurkassa seisoo silityslaitos ja siinä riippuu puoleksi silitetty
esiliina. Lassila saa teensä, mutta sen jälkeen jatkaa Eeva lukuaan.
Kahden tienoissa yöllä alkaa tiskata ja jos on kovin väsynyt, jättää
sen tekemättä, kiertää herätyskellon soimaan ja supisee sänkyyn
painuessaan: Nyt minulla on totinen halu nousta aikaisin ylös.
Maisteri on tottunut siihen, että yöllä herätessään käy eteisessä
katsomassa, näkyykö keittiön oven raosta tuli. Sillä usein näkyy se
vielä aamulla; Eeva on vuoteessaan kirjan päälle nukkuneena. Lassila
kiertää silloin sähkön sammuksiin ja lähtee pois, ei sano tästä mitään,
vaikka se suututtaa. Täytyyhän koettaa tulla toimeen.
Jouluaattona laittoi Eeva kuusen ruokasaliin ja sanoi:
— Tänä iltana maisterin on kerrankin puhuttava minun kanssani, kun
kuusi palaa. Jouluaattona ainakaan ei saa pelata eikä lukea. Pitää nyt
sen verran juhlaa pitää.
Hän on iloinen joulusta, kertoo miten oli maitokaupan neidin apuna
vienyt erästä tilattua vichyvesikoria tähän toiseen kerrokseen.
Laskiessaan siellä koria lattialle he löivät otsansa yhteen, ja herra
nauroi, että lyötte viisaat päänne yhteen. Ja neiti sanoi sille
herralle, että emme me tarvitse juomarahaa, ei meitä janota...
Päivällisen syönti piti alottaa seitsemältä. Tuntia aikaisemmin heitti
maisteri muutamia paketteja ruokasalin pöydälle. Siinä olivat Eevan
joululahjat. Koristettu kuusi seisoi hämärässä nurkassa pöydällä, ja
ilmassa oli havuntuoksua. Hän pujahti eteiseen, pukeutui ja painui
nopeasti ovesta ulos:
— Tänä iltana ainakaan en istu kuuntelemassa sen puheita.
Maitokaupassa puuhaili vielä tuo konun näköinen epäystävällinen nainen.
Kukkakaupan edessä latoo kaksi poikaa kukkatötteröitä kärryihin. Toinen
sanoo, että niitä on neljäkymmentä, toinen, että neljäkymmentäviisi.
Ihmiset lähettävät kukkia toisilleen. Pojat eivät joudu täältä tuulesta
vielä pitämään joulua. On terävä ja kylmä viima. Lassila ei tiedä minne
menisi. On mahdotonta kävellä kadulla kauan tällaisessa ilmassa, niinpä
hän poikkeaakin hotelli Cosmopoliteen.
Omituinen levottomuus vainoaa, ei voi jäädä sinnekään yöksi. Hän
lähtee puoliyön seuduissa jälleen kadulle, kulkee Espistä alas. Kämpin
ikkunat ovat aivan pimeät. Daniel Wardin kukkakaupan kulma loistaa
täynnä punaisia tulia. Jossakin Kalevankadun yläpuolella kohoaa suuri
sähkölampuista muodostettu tähti taivasta vasten. Hieno tuisku juoksee
pitkin katua, valkoiset lumipilvet ajavat toisiaan takaa. Edellä
kulkee sotilas valkoinen nauha käsivarressa. Alitajunnasta sukeltaa
muistikuva: Paula kertoi jouluaattona kulkeneensa kasarmin ohi ja
huutaneensa vahtisotilaalle hauskaa joulua. Sotilas hölmistyy, teki
kunniaa, ja Paulan ollessa kymmenen metrin päässä kiljui perästä:
Samoin teillekin.
Tuuli on pureva. Sotilas näkyy yhtyvän yksinäisen naisen seuraan.
Lassila tuntee kylmävää jähmetystä hartioissaan. Jouluyö? Eipä sen
tarvitse olla erilainen kuin muiden öiden. Hän luuli, että tänä iltana
istuvat kaikki kotonaan, mutta autoja on liikkeellä tavattomasti. Ne
kiitävät kaikki luvattoman kovaa vauhtia. Siellä täällä tulee ryhmä
ihmisiä juhlan vietosta. Jossakin yläkerroksen verhottomassa ikkunassa
loistaa sytytetty kuusi lasia vasten. Vanhan kirkon puistossa on
sankarihaudoilla Memoria liberatorum valot. Virolaisten haudalla oikea
kuusenoksista laitettu maja. Sen sisällä palaa kolme keltaista lyhtyä,
kuusenhavujen keskeen on pistetty pieni punainen kukkakimppu. Suuri
koira juoksentelee puistossa, sen omistaja viheltää sitä kadulla.
Lassila kääntyy kotiin koko ruumiissa vilu. Tuisku juoksee vasten
silmiä melkein sokaisten hänet. Tuolla on yli kadun viritetty kirjavien
sähkölamppujen ketju. Jouluyö?
Kotiin tultua keittiön oven raosta ei näy tulta. Onneksi. Hän vetäytyy
varovasti makuuhuoneeseensa ja saa takin päältään. Silloin Eeva tulee
sisään täysissä pukimissaan.
— Luulin Eevan nukkuvan.
Tämä hieroo silmiään ja nauraa. On punainen ja unesta heränneen
näköinen.
— En minä nukkunut, istuin ruokasalin keinutuolissa kuusen luona,
keinuin pimeässä ja unelmoin.
— Mutta ruvetaan nyt nukkumaan.
— Miksi maisteri ei koskaan kehtaa puhua kanssani? Tänäkin iltana lähti
pois.
— Minut oli kutsuttu vieraisiin.
— Ajattelen vain, että maisterin pitäisi saada mykkä vaimo ja mykät
lapset. Muuten jos ne sanoisivat sanankaan, vastaisitte heti: Ole vaiti
— sillä tavalla ei kukaan mies säilytä vaimonsa rakkautta. Antaisitte
edes nyt minun puhua.
— No Eeva puhuu sitten...
Eeva istuutuu tuolille kädet helmassa, selostaa filmin Merikadetti
alusta loppuun. Siinä oli iloinen sotilas, jolla oli vain paita
päällystakkinsa alla ajaessaan miljonäärin tyttären autoa. Sitten
tulee pilakuva amerikkalaisen perheen ottolapsesta. Pikkupoika kun
heittää pullolla päähän kaljua herraa. Eeva nauraa kertoessaan, hän
on innostunut, ääni kuhahtaa vähin nenässä. Maisteri on riisunut
jalastaan, odottaa siinä ja erottaa ruokasalin kellon lyövän, kiirehtii
kysymään:
— Mitä se tuo kello löi?
Eeva kohauttaa olkapäitään.
— Yksi kai se löi.
— Eiköhän mentäisi nukkumaan.
Toinen ei näy kuulevan kehoitusta, sanoo hetkisen ajateltuaan:
— Kerroinko minä, kuinka veimme maitokaupan neidin kanssa
vichyvesikoria?
— Jaa, sen olen kuullut jo kahdesti. (Lassila narrasi, hän oli kuullut
sen vain kerran.)
Niin. Eeva oli ollut viime jouluna Viipurissa Sormusella. Sormusen
lapsi oli ollut kipeänä, makasi pienessä valkoisessa sängyssä. He
asettivat rouvan kanssa lahjat peitteelle, mutta pikku Suoma ei
jaksanut niitä katsoakaan. Sopotti kerran puoleksi tajuissaan: Eeva
täti... Hän piti Suomasta hirvittävästi. Ei ole mistään lapsesta
pitänyt niin paljon. Vei aina sinne mennessään leluja ja tuomisia
Suomalle. Jouluiltana lapsi oli ihan keltainen, silmänaluset
sinisenkeltaiset ja hirveän pahan näköiset, saman väriset kuin ilkeä
mustelma, joka ennustaa kuolemaa. Lapsi ei yhtään itkenyt, miten suuria
tuskia lie kärsinytkään, ei vain valittanut. Yski hiljaa ja sanoi: Eeva
täti...
Lassilan jalkoja paleli lattiaa vasten. Yksinäisyys ja väsymys
istuivat tuolin nojilla, eikä hän käsittänyt mitä lohtua oli tästä
kuuntelemisesta.
— Käydään jo nukkumaan.
— Kyllä, kyllä. — Eeva ummisti silmänsä sekunniksi tuolilla istuessaan,
nyykäytti päätään ja jatkoi: — Tapaniniltana Suoma kuoli. Sormusen
rouva itki, niin että luuli hänen järkensä menevän. Me itkimme yhdessä,
ja minä pyysin muistoksi itselleni pienen kuminuken, jota Suoma aina
oli puristanut vatsasta. Se huusi silloin: isä...
— Eeva jättäisi sen Sormusen lapsen. En minä välitä sen kuolemasta.
— Eihän maisteri tuntenutkaan häntä! Se oli ainoa lapsi ja äitinsä
ilo, kun mieskin oli juoppo. Suoma pantiin valkoisella silkillä
päällystettyyn arkkuun. Kannessa oli kultaiset tai oikeastaan kullatut
tähdet ja ristit. Valkoisia ruusuja pantiin arkkuun niin paljon kuin
sopi. Minä olin hautajaisissa.
Eevan alkaessa kertoa, millainen seppele oli valkealla arkulla, sanoi
Lassila lähes epätoivoisesti:
— Mennään nukkumaan. Minä pyydän jo kolmatta kertaa, eikä Eeva
kuitenkaan jätä minua.
Mutta toinen piti hänen sielustaan kiinni lujin ottein. Mitäs oli kerta
alkanut kuunnella. Lassila sai tietää, miten paljon hän oli Sormusen
lasta itkenyt. Alussa hän ei voinut uskoa sen kuolemaa todeksi, vaan
kysyi aina sinne pistäytyessään, niissä Suoma on. Ja vuodatti taas
kyyneleitä kuultuaan, että Suoma on kuollut...
— Kiitos nyt seurasta ja hyvää yötä.
— Anteeksi, että häiritsin maisteria.
Lassila riisuutui ja pääsi sänkyyn. Hänen jalkansa olivat jo kylmät
kuin jääkalikat. Mutta Eeva tulikin takaisin. Maisteri nojasi tyynyyn
vinoasennossa, kohistautui ja varoitti:
— Ei vain pidä tulla kertomaan enää hautajaisista.
— Häistäkös minun pitäisi kertoa? — Eeva purskahti nauruun. — Siellä,
likellä Vammelsuuta, oli yhden venäläisen ruhtinattaren huvila,
suuri, kolmikerroksinen valkea rakennus. Yhtenä kevännä sinne tuli
seuraneidiksi karjalainen tyttö. Minä olin siellä puutarhassa
apulaisena, auttamassa oikeaa puutarhuria. Kaikki käytävätkin kun piti
haravoida joka päivä ja oli hirvittävästi kukkia. Suuret terassin
laidat ja verannan reunat olivat täynnään kukkia. Seuraneidin nimi oli
Katri. Kaikki sanoivat häntä kaunis Katja tahi kaunis Katjusha, sillä
siellä oli keittäjä, jonka nimi myös oli Katja. Minä en ole koskaan
nähnyt kauniimpaa naista kuin tämä seuraneiti. Niin hirveän kaunis,
ettei sitä voi uskoa se, joka ei ole nähnyt. Pitkä ja solakka kuin
korpikuusi, kaula taipui tästä edestä ihan kuin joutsenella.
— Onko Eeva nähnyt joutsenia?
— Olen minä nähnyt Kaisaniemen lammikossa, ja vaikka en olisi
nähnytkään, _uskoisin_ — hänen kasvonsa eivät koskaan olleet oikein
punakat. Voivathan tosin punakatkin ihmiset olla kauniita, mutta ne
eivät ole koskaan oikein jalon näköisiä, ne ovat kauniita, niinkuin nyt
kansa on kaunis.
Tässä maisteri vetäisi huulensa ivalliseen vetoon. Eeva ei sitä
huomannut, purki ulos kaikkea, mikä paloi hänen omassa muistossaan:
— Kaunis Katjusha rakastui sinä kesänä yhteen maanmittariin, joka
mittaili metsiä rajalla. Tämä nimitti Katjaa Karjalan ruusuksi ja
itseään Salon kulkijaksi. He pitivät niin hirveästi toisistaan,
kaunis Katja vannoi, ettei voi ketään muuta rakastaa. Mutta talveksi
lähti ruhtinatar Pietariin ja kaunis Katja tuli tänne Riihimäelle
yhden kauppiaan puotiin. Siellä hän meni kihloihin yhden agronomin
kanssa, mutta keväällä, kun häihin oli vain pari päivää, kaunis Katja
karkasi sieltä ja tuli ruhtinattaren huvilaan tarjoilijaksi. Salon
kulkija ei sinä kesänä ollutkaan Vammelsuussa, ja kaunis Katja meni
kihloihin yhden viipurilaisen pojan kanssa. Mutta eräänä yönä talvella
tytöt tulivat Seuratalolta tanssimasta, maantiellä he näkevät, että
ruhtinattaren huvila loimuaa tulessa. Kaunis Katja juoksi pelastamaan
tavaroita ja sinne tuli muutakin tanssi väkeä. Katja hyppäsi sitten
toisen kerroksen ikkunasta lumihankeen ja samalla heittävät jotkut
yläkerrasta ison vaatekaapin alas. Sen särmä iskee hänen päänsä
halki. Kaunis Katja huutaa tuskissaan: 'Viekää minut tuleen, viekää
minut tuleen! Antakaa minun kuolla!' Toiset pitelevät häntä kiinni.
Se oli sydäntä viiltävää, hyi, ihan minua vieläkin pelottaa, mutta
itse Katja ei muista mitään. Suuret sänkypeitot revittiin tukkeeksi,
kun päästä vuosi niin paljon verta. Hankikin tuli veripunaiseksi. Ja
siinä vierellä loimuaa palava palatsi sysimustassa yössä. Kaunis Katja
makasi sitten pari kuukautta sairaalassa. Siellä hänen tukkansakin,
musta ihana tukka, leikattiin ihan juurta myöten. Ruhtinatar ja koko
venäläinen ylimystö kävi häntä siellä katsomassa. Ne tuovat kukkia
ja lahjoja, suutelevat häntä ja hokevat: Kaunis Katjusha, kaunis
Katjusha... Kyllä se sai suudelmia, minä ajattelin, että liekö sen
kasvot tulleet ihan märiksi. Voi, voi. Mutta kaunis Katja parani
ja oli kerran Viipurissa kaupungin hotellissa tanssimassa. Hän oli
vielä ihan keropää, sillä tukka ei ollut ehtinyt kasvaa, ja punainen
silkkiliina oli kierretty pään ympäri ja riippui olkapäällä. Kasvot
olivat ihan valkoiset ja verettömät, koska melkein kaikki veri oli
juossut pois sairauden aikana. Tummat silmät vain paloivat. Täällä oli
tanssimassa myöskin hänen sulhasensa, jonka nimi oli Väinö. Väinö ei
tuntenut Katjaa, vaan kysyi eräältä toveriltaan: 'Kuka on tuo kaunis
valkea tyttö?' Toveri oli vastannut: 'Se on joku venäläinen.' Väinö
meni pyytämään tätä tanssiin. Katjusha tunsi hänet heti, mutta Väinö
ei tuntenut koko tanssin aikana. Sen loputtua tarttui Katjusha hänen
käteensä ja sanoi: Väinö. Silloin toinenkin sanoi: Katja. — Kaunis
Katja meni sitten Väinön kanssa naimisiinkin, he asuivat jo ennen
vihkimistä yhdessä, Viipurissa, kauniissa kodissa. Minä olin siellä
usein, ja kaunis Katja kertoi minulle kaikki kohtalonsa. Hän oli
kuitenkin onneton miehensä kanssa. Kerrankin me istuimme kahvipöydässä,
hän oli juuri kaatanut kahvia kuppeihin. Silloin sanoi Väinö jotakin,
ja Katjusha heitti yht'äkkiä mitään sanomatta kupin kuumine kahvineen
toisen silmille. Kerran hän kirjoitti vielä kirjeen Salon kulkijalle.
Tämä vastasi näin: 'Sinä kuljit ruusuilla ja poljit sydämiä kuin
kristallihelmiä, mutta oman sydämesi luulit ehjänä säilyneen ja
sellaisena sen miehellesi tarjosit. Erehdyit. Petit itseäsi ja muita.
Et välittänyt minusta, katkoit ne silkin hienot sydänten siteet ja
luulit niiden katkenneen kuin hämähäkin seitin. Eivät ne katkenneet,
vaikka et ole sitä koskaan tähän asti tunnustanut.' — Kaunis Katja
itki tämän kirjeen saatuaan ja luki sen minulle. Hän ei enää lopulta
voinut sietää elämäänsä, vaan eräänä sunnuntaina yritti tappaa
itsensä. Kirjoitti kirjeet miehelleen ja pojalleen. Poika oli silloin
kolmivuotinen. Hän sanoi, että vaikka Väinö olisi kuinka hyvä, hän ei
voi sietää tätä. Ja Katja osti monta kymmentä pulveria veronaalia ja
alkoi juoda niitä veden kanssa kunnes kuolisi. Viimein alkoi oksettaa
eikä hän voinut sille mitään, että kaikki tuli väkisin ulos. Hän yritti
syödä uudestaan, mutta sittenkään ei myrkky pysynyt sisällä. Kun Väinö
tuli kotiin, makasi kaunis Katjusha keittiön lattialla ihan tajuttomana
ja valkoisena. Hän ei kuitenkaan kuollut.