Hän purskahti outoon, äkilliseen nauruun:
— _Kodin luoja_, valokuvan kanssa... Voi yhden kerran. Voi turkanen...
— Hän nauroi tolkuttomasti.
— Mitä? Rehellistä peliähän tämä on. Ja sinä teet hyvän työn. Saa pitää
itseään onnen kärppänä, kun pääsee tänne. Sehän on, veikkonen, samaa
kuin kylmää vettä janoiselle.
Veri karkasi Lassilan päähän. Hän tunsi omituista huumausta. Katseli
Valjakkaa, joka seisoi siinä hajasäärin, hartiat taa työnnettynä, ja
puhalteli savupilviä vähän kieronnäköisesti hymyillen. Hänellä on
tummanharmaa, hiukan punertavanvivahteinen villapuku, läskipohjaiset
kengät. Rintataskusta pistää esiin hopeinen täytekynän pää. Takki on
auki. Näkyy hoikka ruumis, rintakehä on laaja. Siihen sopii paljon
raitista ilmaa. Tämä mies ei ole pilaantunut eikä mätä, ei juoppo ja
kyvytön. Tervejärkisimpiä ylioppilaita, mitä saattaa löytää. Mutta
hän itse? Mikä kutisti hänen ulottuvaisuuttaan? Mikä sumu aina hänen
ympärillään? Mitkä siteet sisällä, jotka eivät hellitä hituakaan. Onko
hän kääpäainesta, koko mies? Makasiko hänen voimansa vai eikö sitä
ollut? — Yht'äkkiä huusi jokin ääni Lassilan aivoissa vastauksen:
_Opettaja_. Sinä olet opettaja. Nuutunut mies, sokea ja typerä. Et näe
ilman silmälaseja. — Pienet pirut muodostivat piirin, pistivät kielensä
ulos ja huutelivat vuoronperään:
O-pet-ta-ja. O-pet-ta-ja. O-pet-ta-ja. — Lassila ojensi kätensä
nyrkkiin yli tuolin nojien, nousi seisomaan toisen rinnalle. Hän oli
lyhempi ja hoikempi kuin toverinsa.
— Oletpa oikeassa. Rehellistä ja suoraa peliä. Kylmää vettä janoiselle!
Hahaa. Paula livahti käsistäni melkein samanarvoisena kuin neitsyt.
Mutta eipä tule toista naista, joka pääsisi yhtä helpolla. Minä otan
vielä osani — sulin käsin. — Hän huusi sen. Katsoi kuin humalassa
toveriaan. Tämä otti ilmoituksen pöydältä taskuunsa ja heitti
savukkeensa tuhkakuppiin, aikoi sanoa muutakin, mutta päätti jättää sen
toiseen kertaan, sanoi vain:
— Minä vien tämän huomiseen lehteen. Ylihuomenna tuon sinulle
vastaukset, ja tänä iltana minä menen Anjan luo. Näytänpä sinulle hänen
kuvansa.
Hän otti sisemmästä povitaskusta pienen kamerakuvan. Siinä oli näöltään
aivan tavallinen nuori tyttö. Seisoi auringonpaisteessa, pää hiukan
kallellaan, riiputti takkia kainalossaan, hymyili Tuuhea, suora, vaalea
polkkatukka. Ruudullinen pumpulimekko, hihattomat käsivarret. — Siihen
oli Vaijakka ihastunut.
— Miten vanha hän on?
— Kahdeksantoista. Minä olen opettanut pienokaisen rakastamaan. —
Valjakka otti kuvan takaisin ja katseli sitä suurella hartaudella. —
Sanopas, eikö se ole oikein — häntä kohtaan, tarkoitan — ottaa hänet
asumaan luokseni? Hän on niin nuori ja minun pitää lukea vielä niin
paljon. Jos ei siitä tule hyvää?
— Parasta koettaa.
— Ei sitä turhanpäiten huoli koettaa. Mutta minä olen tehnyt jo
päätökseni. Terve nyt.
— Terve.
2.
Kapeasta rappukäytävästä Albertinkadulla vie ovi erilliseen huoneeseen.
Ovella on päällekkäin kaksi käsinkirjoitettua nimilappua: Anja Vaara.
Elli Halonen. — Huone on suurehko ja korkea. Yhdeksänruutuinen ikkuna
varjon puolelle päin antaa sille kolean leiman. Siellä on molempien
tyttöjen valkopeitteiset sängyt rinnakkain. Ylipäänsä on huone
hauskasti kalustettu. Tällä hetkellä on Anja yksin kotona. Hän on
lämmittänyt vihertävää kaakeliuunia ja istuu nyt hiilloksen valossa.
Kauempana huoneessa asuu hämärä. Anjalla on pussi sylissään, hän
syö maapähkinöitä aivankuin vastenmielisesti, pureksii hitaasti ja
heittelee kuoret sikäli hiillokseen. Kasvot ovat totiset, vaikka hän
onkin punainen istuessaan siinä lämpimässä, on kuin hivelisi poskia
kalpeus. Hän ei ole nälkäinen, mutta sydänala tuntuu tyhjältä. Se
johtuu ajatuksista:
— Hän ei tule enää. Minä en saa odottaa, en saa, en saa. Vaikka
sanonkin sen itselleni miten monta kertaa, odotan kuitenkin. Ja päätäni
huimaa. Ei, minä en saa. Miksipä hän minua ajattelisi? Eikö hän mahtane
halveksia minua? Kuinka hän voi kävelläkään rinnallani? Ehkä en
minäkään käveleisi, jos olisin hänen sijassaan. Mutta voi, voi, miten
ihailen häntä. Heikkous vihlaisee, kun näenkin hänet. Voi minua.
Anja siirtää tuolinsa enemmän varjoon.
— Tiedänhän, ettei mies välitä naisesta, jonka kerran omistaa. Silloin
he rakastavat, kun vielä ikävöivät, kun toinen on kaukana ja käsin
koskemattomissa. Jos olisimme lasikaapissa, avaamattomien lukkojen
takana, ettei heidän ikävänsä lakkaisi, että he itse kärsisivät
tuskaa, silloin ei heidän tunteensa sammuisi. Kiirastuli pitäisi sitä
kirkkaana. Nyt heille on tärkeintä se, mikä tuottaa toiselle tuskaa,
huolta ja epätoivoa. Eikä yksikään mies tahdo suojella naistaan.
Kun olemme antaneet kaikkemme, ei kukaan meitä auta. Mutta minä
ikävöin häntä itseään, olla hänen seurassaan, istua hänen sylissään,
silittää hänen poskeaan. Hän ei palaa enää. Enää ei minulla ole
mitään antamista. Hyvä Jumala, ole minulle armollinen. Minä, pelkään.
Älä jätä minua, vaikka olisinkin väärin tehnyt. Minähän vain en
vastustanut häntä. Oi tätä levottomuutta ja onnettomuutta. Hyvä Jumala,
minä pelkään. En koskaan, koskaan enää antaudu kenellekään toiselle
miehelle. Päästä minut tämä kerta, ole armollinen ja laupias. Ei
koskaan, koskaan enää. Oi miten minä pelkään.
Anja on lakannut syömästä ja puristaa käsiä yhteen sylissään. Hän
istuu juuri hämärän ja punertavan loimun rajalla. Katselee pimeään ja
melkeinpä vapisee.
Kuuluu koputusta kaksinkertaisen oven takaa. Anja nostaa pussin
helmastaan vuoteelle, vääntää sähkön palamaan ja avaa. Valjakka tulee
sisään, ja Anja heittäytyy hänen kaulaansa. Miehen päällystakki on
kosteanmakuinen ulkoilmasta, hän on reipas, tullut juuri valaistulta
kadulta. Riisuu päällystakkinsa sängynpäähän, huomaa hiilloksen:
— Mutta sammutetaanpas sähkö.
Vastapäätä uunia on toisella puolella sohva, he istuvat siihen.
— Minä luulin, ettet enää tulekaan.
— Voi pikkunen, minähän olen koko ajan ajatellut, miten järjestäisimme
meille. Katsos, minä tahtoisin sinut asumaan kanssani. Emmekö voisikin
asua yhdessä huoneessa?
Anja painautui lähemmin toista vastaan, ei vastaa.
— Sanohan nyt. — Valjakka taputtelee häntä olkapäälle.
— En minä voisi.
— Etkö pidä minusta sen vertaa?
— Pidän — mutta se on minun luonteensuuntaani vasten.
— Siitäkö syystä? Onko se sinusta väärin?
— En tiedä. Sillä samalla osastolla kuin minä on eräs neiti. Hän asuu
sillä tavalla jonkun taiteilijan luona. Tytöt sanovat häntä takanapäin
leipäsudeksi. En minä tahdo sellaiseksi.
— Välitätkö sinä ihmisten mielistä? Sitäpaitsi: eihän toisten tarvitse
sitä tietää. En minäkään kerro tovereilleni.
— En minä muutenkaan.
— Miksi et?
He olivat puhelleet puoliääneen, hiljakseen, silitellen toisiaan.
Valjakka ei saa nyt vastausta ja kääntää lopulta Anjan kasvot
näkyviinsä. Näkee tuskalliset, huolesta lavenneet silmät.
— Rakas lapsi. Sinä olet niin surullinen. Mikä sinua vaivaa?
— Ei mikään.
— Pelkäätkö sinä — itsesi tähden?
Ei vastausta.
— Sano nyt minulle, pitäähän minun tietää sinun asiasi.
Anja ei vain sano, eikä Valjakka anna hänen kääntää kasvojaan poispäin.
Tyttö sulkee silmänsä, orpo vesihelmi kiertyy esiin. Mies kohottautuu
äkillisesti:
— Kuulepas, sano totta, eihän sinulla ole mitään pelättävää?
Anja tuntee itsensä pehmeäksi pelosta. Hän on hirveän nolo ja kuitenkin
on hyvä olla. Hän torjuu epäselvästi, kiihkeästi:
— Ei, ei mitään, ole huoletta.
Valjakka hymyili:
— Voi lapsukainen.
— Pian tulee Elli kotiin. Eikö sinun jo ole lähdettävä?
— Kyllä minä lähden. Ja sinä et sitten tule minun bolagistikseni?
— En, mutta kuulehan, jätätkö sinä minut sentähden?
— En minä sinua jätä. Sinusta tulee minun vaimoni. Mutta milloin
tapaamme ensikerran?
— Viikon päästä, sanoo Anja epäröiden. Hän ei uskalla pyytää
aikaisemmin.
— Hyvä, minä tulen silloin kahdeksalta tähän sinun asuntosi kohdalle.
Valjakka lähtee ja onnellinen Anja muistaa vasta nyt sulkea pellit.
Hiillos on jo melkein musta.
* * * * *
Samaan aikaan kulkee Lassila pitkin katuja kovasti ajatuksissaan.
Hän tulee Espikseltä Antinkadulle. Uuden Suomen kello on kymmenen.
Kirkkopuiston puut seisovat suurina ja kohottavat mustia, paksuja
haarojaan ylös sähkönloisteiseen hämärään. Ne ovat kuin aaveiden
kuivuneet käsivarret. Takaa näkyvät Bulevardin lyhdyt. Siellä kulkee
raitiovaunu, sen perässä hehkuu pieni punainen silmä. Puiston
kulottuneesta, kosteasta nurmesta kohoaa maanhaju. Katu on tyhjä ja
pitkä. Talot vierillä kohoavat omituisen suljettuina, ikkunoissa
aavistus valoista. Lassila kulkee kotiin yksinäisenä, pitkin askelin.
Tällä kävelyretkellä hän on tehnyt lujan päätöksen: Minä ajan murheen
seurastani, keinoilla millä tahansa. Juopoksi en kuitenkaan rupea, se
on vasten järkeäni.
Kaksi naista kiiruhtaa juoksujalassa hänen sivuitseen. Toinen
läähättää: — Minä olen ihan kuitti.
Lassilaa naurattaa katsellessaan autiolla kadulla naisen avaraa selkää
ja tukkijalkoja. Hän ajattelee vastaukseksi: Vähemmästäkin ihrakasasta.
Lassila tulee makuuhuoneeseensa ja alkaa riisuutua. Huone on jo
ehtinyt lämmetä. Patteri ikkunan alla on auki. Hän kiskoo pyjaman
päälleen, ravistaa lattialle valuvaa lakanaa ja työntää sen täkin
alle. Laittautuu painuneeseen, kovaan vuoteeseen ja sammuttaa lampun.
Uni ei tule. Tulevat kiihkeät mielikuvat. Ne ovat paholaisia, suoraan
helvetistä kohonneita. Täyttävät sängyn ja härnäävät hänen ruumistaan,
niiltä ei voi saada rauhaa. Hän pyörii, haluaa viileyttä, käärii täkin
torvelle ja puristaa sen syliinsä. Sitä ei kukaan ymmärrä, joka ei
ole tuntenut oman ruumiinsa ikävää yksinäisinä öinä, kun vuoteen yli
tuntuu pimeässä kulkevan samum kuumana ja viiltävänä, tulikielekkein.
Kiusaajat nykivät pimeässä. Hän katuu, katuu, että kohteli Paulaa niin
hyvin ja hienosti. Jospa olisi ennen vaikka tappanut tämän.
— _Nainen_, sinä saatana. Tiikeri karitsan puvussa. Pinnalta laupias,
sisältä julminta petosta täynnä. Hunajainen ja makea, puhdas kuin
taivaasta ensikertaa maan päälle lentänyt enkeli, ruumiissa ainainen
poltto ja kihelmä. Kopissa sinut pitäisi kasvattaa, ja kun olet
yhden lapsen synnyttänyt ja siinä tehtäväsi täyttänyt, joutaisit
tapettavaksi, ettet avoimin kasvoin kulkisi kaikkialla ja levittäisi
riettautta ja petosta. Sillä petos on sinun olemuksesi, uskottomuus
sinun perikuvasi. Minä näen sen: Sinun tähtesi menen turmiolle
kuitenkin lopuksi. Sinä olet lihaani himon nostanut, ja se minut vie.
Lassila potkaisi peitteen lattialle. Hänen kasvonsa olivat kovat ja
hymynsä julmaa sanoessa:
— Ja tästä lähtien kohtelen minä naista vain elukkana.
Niin hän katkerasti kiroillen ja vannoen temmelsi ja pyöri sängyssään.
Heitti lopuksi tyynynsä ja jaloissaan kiertyilevän lakanan lattialle
ja siirtyi Paulan sänkyyn. Se oli pöyhitty, pehmeä ja kohennettu.
Lakanain kylmyys teki hyvää: — Tässä sängyssä hän nukkui rauhassa kuin
autuaat tuonelassa. Harvoin vedin hänet omaani, mutta olet sinä sänky,
aviovaimon sänky, vielä toisiakin näkevä.
Hän on jo nukkumaisillaan. Hamuilee unenhorteessa tyynyä: tunnustelee
pehmeitä käsivarsia ja pieniä olkapäitä.
— Suloinen hän on, minun vaimoni, ihana hän on. Ruumiini on tulessa
ikävästä häneen, sieluni juovuksissa karvaasta viinistä. Oh, tätä
helvetillistä polttoa joka lihaksessa, houretta, kiihkoa tässä tyhjässä
tukahuttavassa pimeydessä. Kirottu lakana, kiertää ja kuristaa kaulani
poikki. Lattialle, hiiteen. Tunsin jo naisen luonani. Taas horretta.
Eikä uni tule, uni ei tule kaikkina näinä öinä. Ei mitään lepoa.
Hakkaanko itseni kappaleiksi? Lähdenkö kaduille? Heittäydyn ikkunasta
ulos? Jos pieksäisin itseni verille?
Tämä on se turmio, joka minut tappaa, tekee hulluksi. Kirottu horre,
liukkaat käsivarret. Voi minua. Olenko ainoa mies, joka hukkuu omaan
himoonsa? Onko minuun noussut kaikkien irstaiden vuosisatojen kiima?
Eläin; eivätkä eläimetkään tunne tätä raivoa. Ja mikä on nainen? Tuo
petollinen lunttu, tyhjänpuhuja, typerä virnailija, silmäniskijä,
valehtelija ja valehtelijain äiti, inhottavin kappale taivaan alla.
Kirottu minä, että vielä haluan siihen likalätäkköön uimaan. Kirottu
joka ikinen nainen. Voi, jos me kaikki olisimme eläimiä. Olisinpa
härkä, saisinpa puhkaista sarvillani hiehojen kyljet, silloinpa
nostaisin häntäni pystyyn, painaisin turpani maahan, purkaisin raivoni
mölynä ilmaan.
Ei, ei tule uni. Pää halkeaa kuumuudesta. Voi helvetin helvetti.
3.
Ovikello helähtelee hiljakseen, Lassila kuuntelee sitä. Siellä
pitää olla kärsivällinen olento. Yksikään uusi kilahdus ei ilmaise
kiihtymystä tai hälytystä, tulee vain tyynesti, tasaisten väliaikojen
päästä. Seisookohan joku katsomassa kellosta ja kiertää aina neljäsosa
minuutin kuluttua? Hän lähtee lopulta katsomaan, kuka siellä huvikseen
rimputtelee. Pitää ainakin kysyä, aikooko tämä ottaa oikein työkseen
hänen ovikellonsa?
Matala herrasmies, vanhanpuoleinen, kumartaa yli oman kaarevan
vatsansa. Hänellä on nuhteeton, musta päällystakki, samettia
kauluksessa, kaikki napit uskollisesti kiinni. Harmaan ja
mustanraitaiset housut laskeutuivat laheasti huomattavan arvokkaiden
kalossien päälle. Pyöreissä, ruusunkarvaisissa kasvoissa on joitakin
pehmeitä uurteita, liha pulluilee uhkeasti kuin nouseva taikina. Siellä
täällä heleässä ihossa on violetti kiemura, kuin olisi verisuoni
ratkennut pintaan.
— Te olette varmaan maisteri Lassila?
— Kyllä. Minä olen se.
Herrasmies avaa ylimmän nappinsa, ottaa lompakkonsa, kaivelee siellä
minuutin kahdella sormella — sormet ovat liian lyhyet ja paksut.
— Tässä on minun nimikorttini.
Leuka vetäytyi jälleen sulavasti kuvun yli. Se liike on siloinen: olkaa
hyvä. — Vieras tutkii tyytyväisenä Lassilaa, kun tämä katsoo sitä: