1.
Lassila astuu ulos koulun katuovesta. Ovi painuu hänen perässään
itsestään kiinni. Hän korjaa hattuaan, se jää yhä kieroon ja vaivaa
korvia. Mikä hitto sitä vääntää? Hän korjaa uudestaan. Kalossitkin
painoivat jalkoja, suhahtelivat omituisesti kivitykseen. Eikö hän
enää osaa kävellä, piru vieköön! — Viimeinen tunti oli raivostuttava.
Ei yksikään neljännen luokan oppilaista osannut todistaa teoreemaa.
Siellä ne istuvat — koko luokka. Takana vahvoja, suuria poikia,
jotka välitunnilla hyppivät pituushyppyä pihan laidalla ja ovat
vielä päivettyneitä kesän jäleltä. Tyttöjä, vaaleita ja siroja, päät
käherrettyinä kuin juhlaan. Kun hän kyselee ja koettaa johdella, ne
vain katselevat toisiaan ja joku nauraa. Silmistä loistaa älyttömyys
ja tylsyys. Vaikka edellisellä tunnilla oli teoreemaa vatkattu kaksi
kertaa.
— Minä _osaan_ selittää. Osaan sanoa asian niin, että sen pitäisi mennä
tavallisen ihmisen järkeen. Mutta näitä ei saa käsittämään millään.
Niiltä puuttuu kyky _ajatella_ yksi ainoa ajatus loppuun. Lukea
kaksikymmentä riviä niin, että niistä saa selvän kuvan itselleen.
Lassila korosteli sanoja kuten luokan edessä ja kirosi jälleen
ajatuksissaan. Ei ollut nykyjään muuta lohdutusta. Huuletkin
liikahtelivat kiukkuisesti. Ohikulkeva neiti kohotti sille
kulmakarvojaan. Hän näki sen ja naurahti tyydytyksestä.
Vähän kauempana tulee vastaan hoikka, hienoon kävelypukuun puettu
nainen. Kulkee pienin, tepastelevin ja nopein askelin, kuin jalat olisi
sidottu polvista yhteen. Kuitenkin hän näyttää täyttävän koko käytävän.
Sileät, runsaasti puuteroidut kasvot kuoleman rauhallisina. Silmäluomet
puoliummessa, se antaa kasvoille uneliaan, välinpitämättömän leiman.
Pää on taivutettu hiukan takavinoon, silmät sieltä rakosesta näkevät
suorassa viivassa kaiken edessä. Takinkaulus on avoin, olkapäälle
lankeaa suurelle ruusukkeelle solmittu vaalean violetti kaulaliina.
Kaulaliinan alapuolelta näkyy sinervää, kelmeää ihoa pitkältä.
Vasen käsi pusertaa ihanasti rintaa vasten suurta käärmeennahkaista
käsilaukkua. — Lassila näkee sen kaiken. Iva kiiltää hänen silmistään.
Ei koskaan ennen hän ole nähnyt naista oikeassa valossaan. Juuri kun
tämä on hänen kohdallaan, sivu luiskahtamassa, hän sanoo matalalla
äänellä, puoli kovasti, kyllin kuuluvasti: Saakeli.
Kukaties nainen avasi silmänsä auki sen kuullessaan. Siihen
tarvitaankin jo paljon. Jos avasi — mitä sekään hyödyttää. Häntä
odottavat tyhjät huoneet. — Oli tiistai. Pari viikkoa hän oli
kuljeskellut siellä yksin ja kiroillut ääneen. Kaikki helvetin pahat
henget olivat lakkaamatta piirissä hänen ympärillään. Ja ne olivat
sietämättömiä. Paula oli hänen, luotu hänen elämänsä nautinnoksi, hänen
jokapäiväiseksi leiväkseen. Kuka voi olla kauan vailla jokapäiväistä
leipäänsä?
Hän kulki Aleksanteria. Kalossit vetivät katua. Paitakin oli likainen,
piinasi ruumista, kasvot pesemättä. Ilma ympärillä harmaa — kuten aina
nykyjään. Heikinkadun kulmassa piti seisahtua, edessä oli autoruuhka.
Raitiovaunu oli juuri livahtanut tieltä pois. Poliisi linjan takana
heilautti autoille kättään. Ne lähtivät liikkeelle. — Autoja kuin
helvetissä — ajatteli Lassila. Hitaasti ohi liukuvaa vihertävää Essexiä
ohjasi nainen. Tällä oli pieni musta hattu, avattu, taapäin työnnetty
turkki, kädet ohjauspyörässä, katse vääjäämättä eteenpäin. Nainen
autossa yksinään, hieno kuva. Essexin jälkeen tuli pirssiautoja, sitten
harmaa kuorma-auto, kyljessä valkoisin, jyrkin kirjaimin: Transportbil.
Sen lavoilla oli laatikko, pianon muotoinen. Lassila pääsi sitten
liikkeelle. Kulki Heikin toisella laidalla tulevan raitiovaunun nenän
edestä. Kiukkuinen soitto pärisi hänen korvissaan. Se miellytti häntä:
Soikoon aina, senkin hätäkello!
Niin hän oli päässyt Antinkadun rauhaan. Ajatteli kuvaa: Hieno nainen
vihertävässä Essexissä, jonka peräikkunassa tanssi neekerinukke.
— Paula vasta voisi nauttia sellaisesta. Hän oli luotu saamaan kaikki,
mitä elämä voi antaa. Niin se on. Jos olisin voinut ostaa auton
vaimolleni, hän kenties olisi jäänyt luokseni. Auton, ratsuhevosen,
matkoja. Ei hän jättänyt minua, vaan köyhyyteni. Kuitenkin: On sievä,
mukava koti. Eikö Paula saanut kylliksi rahaa? Eikö hän kulkenut
turkissa? Enkö minä säästänyt häntä kuin lasta? Milloin minä vastustin
hänen tahtoaan? Taivaaseenko hänet pitäisi nostaa, yksi nainen, niistä
harvoista öistä, käytetyistä? Kullat, hopeat ja timantit palkinnoksi?
Eivät monet saa ruokaveroakaan, vaikka kulkevat paljaan taivaan alla.
Ja on muka ero naisella ja naisella? Kuka heistä ei syökse miestä
onnettomuuteen ja piinaan?
Istuimme konserteissa. Palvelin häntä, autoin päältä ja päälle,
ostelin tälle viinirypäleitä kotiin tullessani. Hyvää elämää, kirotun
säädyllistä. Kaikki pienoiskoossa. Siihen Paula oli ihastunut. Miten
hän nauroi! Silmät kiilsivät rypäleitä syödessä. Pisti suuhunsa
monta kerrallaan, ratisutti kiviä hampaissaan. Ojensi kurkkuaan
ylös, nielaisi ja nauroi: »Minä voisin syödä monta kiloa.» Kuitenkin
kyllästyi pian, työnsi pussin pois. Karisti kannat helmastaan
lattialle: »Itsepähän ne huomenna lakaisen.» — Jos sanoi sanan
teatterista, taiteilijoista, loistavasta maailmasta, jännittyivät
Paulan kasvot — näen ne elävästi tuolla tavalla. Voi, kaikkea sinä
halusit. Mistä annoin sinulle sellaista, mitä ei minulla ollut. Jos
mistä itseäni ikäni syytän, niin siitä, etten sinua koskaan pieksänyt.
Suomia sinua piti, vain kepakkoa tarvitsit. Jos sen armon päivän näen,
että sinut tapaan, et pääse pehmittämättä. Punaiset juovat hienossa
ihossa! Olisinpa kiinnittänyt sinut remelillä sänkyyn ja ruoskinut
kerran viikossa, niin olisin iloinen mies nyt. — Mutta ne kasvot, sanat
ja liikkeet. Suloinen olento hän on, minun vaimoni. Ja viimeinen ilta:
»Oletko sinä ollut tyytyväinen minuun?» Kaksi kertaa kysyy sitä samaa.
Pää tyynyllä, sotkuiset, ruskeat hiukset. Silmät tuijottavat minua
kuin janoisen hirven. Voi huuhkajaa, voi yökköä, kun en sinua piessyt
punaisille juomuille. Vetäisin vain sänkyyni. Hyvä Jumala, sitä naista.
Suloinen olento hän on, minun vaimoni.
Lassila kulki kuin sokeana harmaata katua. Humalassa muistikuvistaan.
Ne hivelivät yksinäistä, kiroilevaa mieltä kuin kuumennettu
sukkapuikko, jolla lapsena pisteltiin tervaa pakottavan hampaan koloon.
— Suloinen olento hän on.
Hän tuli Antinkadun 38:n kohdalle. Tämä viisikerroksinen kivitalo ei
ole kovin vanha. Sen vaaleanharmaat, likaiset seinät uppoavat hyvin
viereisiin taloihin. Ikkunain kehykset näyttävät vaalean vihertäviltä.
Väriä ei juuri voi määritellä. Se on lähes yhtä likaista kuin seinä.
Tämä julkisivu näyttää tarkoituksella luodun sellaiseksi, ettei sitä
huomattaisi. Tarkoitus on myös saavutettu. Talon toisella laitaa on
porttikäytävä. Sen päällä tylsän kulman muotoon taivutettu kilpi, jonka
toisella sivulla lukee: Antin sauna. Toisella: Anders bad. Keskellä
julkisivua on ovi A. Sen kupeella pieni kilpi: Hieroja Ida Mäkinen
Massös.
Astupa sisään A-ovesta. Punainen, ihana matto leviää jaloissasi. Rappu
on miellyttävän matala. Seinien alaosassa epämääräistä, viehättävää
väriä. Sitä ja valkeaa yläosaa rajoittaa sinikeltainen nauha. Hissin
ovella, lasin alla kapeissa kehyksissä huomattava taulu: _Kerjääminen_
ja kaikenkaltainen _kaupusteleminen_ on ankarasti kielletty. Tämä on
vain suomeksi, luultavasti eivät ruotsalaiset harjoita sellaista. —
Tähän taloon Lassila astuu. Paula on tätä mattoa juossut tuhansia
kertoja.
Eteisessä on raskas ja huono ilma. Hän tahtoo panna takkinsa
roikkumaan. Mitä se kannattimessa tekee? Potkaisee kalossinsa nurkkaan.
Ne nostavat kärkensä korkeutta päin ja jäävät seinää vasten. Tököttävät
kuin humalaiset jalat. Lassila heittää W.C:n oven kiinni. Samassa tulee
ajatus:
»Gud ske lof för dagligt bröd...»
Se ajatus oli yksi hänen pienistä vainolaisistaan nykyjään. Paula oli
nimittäin W.C:n seinälle naulannut helakan keltaisen kuvan, joka esitti
elopeltoa. Sen alla painettuna säkeistö:
»Gud ske lof för dagligt bröd,
Han för oss bär sorgen.
Hvart skall Anna varm och röd?
Hvad har mor i korgen?»
Lassilaa hiukan ihmetytti, mikä asian sopivaisuus sai Paulan liimaamaan
sen sinne. Kun hän nyt koulusta lähtiessään tai sieltä tullessaan vain
kulki tuon oven ohikin metrin päästä, heti hän pakosta alkoi kerrata:
»Gud ske lof...»
Ja väliin kadullakin hän tapasi itsensä sitä lausumasta.
Sänkykamarissa on pitsipeite kaksinkerroin Paulan sängyn päällä. Hänen
oma vuoteensa on ollut laittamatta koko tämän ajan. Lakana riippuu
lattialle. Hän menee illalla samalle jäljelle, mistä aamulla nousi.
Yöpöydällä on kuivettunut ruusu kapeassa, korkeassa maljakossa. Sen
terä on mytistynyt, melkein musta. Vaatekaapin oven isosta peilistä
näkyy Lassilan oma kuva, hänen seisoessaan siinä yksin keskellä
lattiaa. Huone on kylmä ja siivoomaton. Pikku matot kasassa puolittain
sängyn alla. Pieniä sekasorron henkiä istuskelee joka paikassa. Niiden
vartalo on laito, nauhamainen, silmät kierot ja suu virnistelee
levottomasti, autiosti.
Lassila istuu hetkeksi sänkyyn. Taivuttautuu ja kirjoittaa sormellaan
yöpöytänsä tomupeittoon Saakeli. Sormenjäljistä paljastuu kiillotettu
pinta Sitten hän avaa ikkunan ja lähtee eteiseen askelin niinkuin voi
ajatella kuljettavan maanalaisessa kuolleessa talossa. Nostaa oven alla
makaavan Helsingin Sanomat kainaloonsa, käy kylpyhuoneessa pesemässä
kätensä — naulassa siellä ei riipu enää Paulan loistavanvärinen
aamuviitta — istuu omaan nojatuoliinsa huoneessaan ja avaa lehden.
Vihreällä verhottu jalkalamppu seisoo takana nurkassa kuin palellen.
Ikkunasta tulvii kirjoituspöydän päällitse koleus ja lokakuu.
Puhelin pöydällä soi, siellä on Valjakka. — Hei, terve. — Terve,
terve. — Eikö teistä kumpikaan ole nykyjään kotona? Vai ettekö enää
päästä minua sisään? Olen yrittänyt soittaa ovikelloa ja puhelinta jo
toistakymmentä kertaa. Toivottomaksi se on osoittautunut. Mitä sinä
teet? — Luen sanomalehteä. Tulehan nyt, kyllä minä olen kotona. — Heti
paikalla lähden. Hei vaan.
Valjakka kampasi tukkaansa peilin edessä ja kysyi heti:
— Eikö Paula ole kotona?
— Ei ole — vastaa Lassila hitaasti, kärisevällä äänellä. Valjakka vetää
muutamia suoria vetäisyjä kammalla taapäin, pistää sen pikkutaskuunsa
ja seisahtuu Lassilan eteen. Tämä seisoo vielä paikoillaan, kuin ei
suvaitseisi viedä vierasta ensinkään peremmälle. Peilin alla pienellä
pöydällä näkyy Paulan ruskeat, vanhat säämiskäkintaat. — Harmittaa,
ettei se ole korjannut mitään tavaroitaan.
He istuvat Lassilan huoneessa matalan pöydän ääressä ja sytyttävät
savukkeet. Valjakka alkaa:
— Minä olen hiidenmoisessa pulassa, vaikka jos minä en olisi minä, ei
minulla olisi mitään pulaa. Älä keskeytä nyt, hikoilen jo ilmankin, ja
katso mieluummin tuonne ikkunaan päin. No niin — Valjakka työnsi päänsä
sohvan selkämystää vasten — minä en voi mennä naimisiin.
Lassila katsahti hämmästyneenä toveriaan, kääntyi sitten entiseen
asentoonsa.
— Ei hullukaan mene naimisiin keskellä lukujaan, ja minulta kuluu vielä
kolmatta vuotta.
Toinen ei virkkanut mitään.
— Kuitenkin minä olen päättänyt tehdä sen, vieläpä tänä syksynä.
Tarkastahan nyt tilannetta, minä selitän sinulle kaikki. Olen miettinyt
ja vatvonut tätä. Ensiksikin: olen tehnyt keksinnön. Minulle on nyt
vasta selvinnyt eräs asia ja ihmettelen itseäni. Katsos, täällä meillä
ja miksei liene muuallakin, ihmisten uskomukset ovat niin sairaalloisia
— perin valheellisia — ihan liikuttavia. Sekin juuri, että puhutaan
henkisestä ja henkisestä rakkaudesta. Oi, mikä sielujen sopusointu!
Minua rehellisesti ellottaa. Mitä hittoa se hyödyttää, jos kaksi
ihmistä ei voi sietää toisiaan ruumiillisesti? _Minä_ olen varma siitä,
että rakkaus on fyysillistä tuntoa. Enkä minä ole tutkinut Anjan
henkeä, minusta hänen sielunsa ilmenee ruumiissa.
Valjakka vaikeni ja mutisti suutaan. Karisti tuhan savukkeestaan. Sanoi
varovaisesti:
— Minuun on nyt, juuri tänä aikana, vaikuttanut sekin, että käyn
Vanhassa klinikassa luennoilla. Ne olennot tekevät fyysillisesti pahaa,
kun on tottumaton. Nolo niitä on ajatellakin.
Hän kurtisti nenäänsä, vetäisi joitakin vihaisia sauhuja. Siitä paloi
paperossi uudelle karrelle, loppuun asti. Hän heitti sen tuhkakuppiin
ja jatkoi hitaasti:
— Omituista, kerrassaan omituista. Olkoonpa nainen typerä, ruma tai
irstainen, kaikki ne kelpaavat meille. Vaikka olisivat kuin kourallinen
syksyistä kuraa, me pidämme heitä kyllin hyvinä koteloina. Kas, luonto
se vaatii siemeniä ja taimia. Tai ei se siitä johdu, vaan rakkauteen
sisältyy niin suurta nautintoa, että joka katsoo voivansa olla ilman
sitä, on minun mielestäni idiootti.
Valjakan silmäkulmiin oli tullut syvät, ehdottomat rypyt. Lassilan
kasvot olivat merkillisen valjut ja syvät hämärässä. — Piruko lähetti
tuon miehen puhumaan kaikkea tällaista nyt? Juuri nyt. — Hän istui
siinä kuin olisi huone täynnään näkymättömiä terässäikeitä, ohuita
kuin hämähäkin seitti. Ne sattuvat, vaikka et liikukaan ja viiltävät
äänettömästi lihaa. Tuo toinen ei tiedä niistä mitään. Jatkaa:
— Niin, minun on tehtävä tämä selväksi, minun on saatava ratkaisu. Olen
jo päättänyt näin: menen Anjan kanssa kihloihin, ja sitten me panemme
toimeen yhdysasunnan, symbioosin. Jospa olisin keksinyt tämän esimerkin
silloin, kun Laurus antoi minulle nollan niistä luontsan kokeista.
Niin, minun on pakko tehdä se, siitä ei voi periä. Tai mikä hiiden
pakko siinä on, sepä se minua suututtaa, että kuitenkin teen sen. En
minä ole mikään kiimainen kissa tahi niinkuin jänis, tuli hännän alla.
Mutta se on niin noloa näinkin, koko prosessi. Ajattelehan, kun minä
nyt olen hyvin puettu ja puhua latustelen mukavasti, lisäksi vanha
civis tahikka lähes tohtori; johan se tyttöparka, jos hän on jäänyt
jonnekin kuudennelle à seitsemännelle luokalle, pitää minua keisarina.
Istummepa sitten Fazerilla, tanssimme osakunnassa tai teemme mitä
tahansa: lopuksi päädymme minun asuntooni. Minulla on yliote ja tulen
vieneeksi hänet sinne. _Tulen vieneeksi._ Minkäs sille, mutta minä
en kehtaa tätä aina uudistaa, tätä ensiluokan varkautta. Eikä menisi
kauan, kun karttaisin häntä kuin ruttoa. Etsisin toisen ja tämän
jälkeen kolmannen. Siitä syntyisi hieno haaremi — järjestyksessä. Jaa,
järjestys kaikessa.
Valjakka nauroi. Karaisi kurkkuaan kuin se olisi tukkeentunut, sanoi
karkeasti ja juhlallisesti:
— »Viisi vaimoa on sinulla ollut ja se, joka sinulla nyt on, ei ole
sinun viimeisesi.» Katsos, miten hyvin minä osaan Raamatun. Minulla oli
pikkuvesana kotona mummo, joka luetti ja kuulusti läksyt. Totisesti,
silloin minä en tietänyt, mitä tarkoittaa: »Viisi miestä sinulla on
ollut...» Hah, luuletko, että nykyaikana voisi lisätä lukua? Piru minut
syököön, jos minä otan toimeen sellaisen haaremin, ei minusta enää
virkaan päästyäni ole kunnollisesti avioliittoon. — Minulle juuttuu
mieleen yksi sana: typerää.
Valjakka purskahti iloiseen nauruun. Lassila oli kolkon näköinen,
katseli ikkunan listejä. Valjakka nauraa, kun ei saa toista nauramaan,
selittää viimein silmät välehtien:
— Nyt sinä tuijotat ikkunaan kuin tuomittu etkä päätäsi nytkäytä. Etkö
käsitä, ettet enää minua häiritse, kun pääsin alkuun puheissani. Mutta
en minä sille naura, se vain minua yllytti. Näetkös, veli, minä olen
pari viikkoa kuljeskellut ympäri, ensin syleskellyt, sitten kironnut ja
sanonut: typerää... Sitten taas syleskellyt ja vahvistanut: typerää.
— Sattuipa yhteen kaksi noitujaa, tokaisi Lassila väliin.
— Noidutko sinäkin? No, sitten minua vielä nauratti, kun olin
sanomaisillani nyt sinulle: Raamatussa sanotaan, että joka sanoo
veljelleen: sinä tyhmä, hän on vikapää suureen tuomioon. Sinä olisit
vastannut, että minun on paras vaihtaa teologiaan; nämä merkit
viittaavat uskonnolliseen murrokseen. Hahahhaa! Mutta eikö sitten
ole typerää, että miehen täytyy lukea lähes kolmikymmenvuotiaaksi,
ennenkuin pääsee lääkäriksi tai sen kaltaiseksi, ja velkoja on
loppuiäksi. Mene sitten naimisiin, kun olet vanha, höpsistynyt ukko.
Ruumis kuin kääpä ja aivot tomua. Kuvittele, että olet viettänyt
jokseenkin kunnollista elämää siihen saakka. Mikä kivinen ja kuiva
tie? Mikä erämaa, tuska, hiki ja ikävä? Sitä ei sulattaisi kerubikaan,
enkä minä lupautuisi siihen edes sieluni autuudesta. — Näe nyt
tämä silmissäsi: mies nuori ja lämminverinen kuin arabialaiset
hevoset. Huomaa: nuori ja lämminverinen vielä. Hän lukee. Kantaa
iestä nuoruudessaan. Rintakehä painuu ruttuun. Rakkaus, ainakin
konkreettisessa mielessä, on kielletty asia. Älä kajoa naiseen —
Valjakka nauroi taas — Raamattu sanoisi: älä ryhdy häneen. No hyvä,
jos voit olla ryhtymättä. Mutta olettakaamme, ettei mies voisi,
että tulisi ryhtyneeksi. Pitäisikö hänen sitten tehdä, niinkuin
entisen kartanon ylpeän tyttären? Tämä antoi juhannusaattona naapurin
mustasilmäisen rengin hurmata itsensä. Hänet huomattiin langenneeksi,
kun hän synnytti pojan — kaksikymmentä seitsenvuotiaana. Sinä kesänä
hän kuljeksi lehdoissa ja lauleli: »Lankes taivaan enkelitkin, miksei
kurja ihminen.» Voi sitäkin surkeutta! No niin. Mutta on typerää,
tekeepä mies kummin tahansa: jäähdyttääkö verensä harmajassa ikävässä,
nuoleksii huuliaan, vaikkei ole juonutkaan viiniä, vai tekeekö syntiä
peräkanaa ja katkaisee selkärankansa. Piru soikoon, minä en kulje
kumpaakaan tietä. Mikä minua kieltää tekemästä tahtoani? Saa kai
oman elämänsä reistata parhain päin? Ja jos ei minussa ole siihen
miestä, sitten menköön! Kun olen hosunut itseni kuluksi enkä kykene
enää sormeani koukistamaan, silloin vasta hellitän otteen ja sanon:
On vuoro astua Herra Kohtalon näyttämölle. Järjestäkää loppumatka.
Enää ei ole vähä. Minä vannon, etten mene sen tytön näkyviin, jos en
saa tätä selväksi. Etkö hyväksy tätä, puhu! Katsos, minä olen ihan
kiusallisen mallikelpoinen ja puhdas nuorukainen. On sekin ajatustapa:
puhdas ja viaton! Totisesti. Armollinen neiti, onko sydämenne puhdas?
— Ei, herra. — Ah, mikä kauhistus, kuonakasa! — Kuule, etkö näe tätä
hullunkurisuutta? Miksi olet ääneti? Paulakin sanoi: Ne ovat kerrassaan
typeriä, jotka eivät mene naimisiin.
Lassila oli ollut koko ajan ääneti, ajatteli, että hän koulussa oli
aivan samanlainen kuin ennenkin, tahtoi vain aina suuttua oppilaihin.
Nyt hän käänsi päätään:
— Sanoiko Paula niin? Sepä on vasta todiste.
— Joka tapauksessa on päätetty: nyt minä aloitan symbioosin. Mutta mikä
sinua vaivaa, mies? Olet suorastaan tylsä. Missä Paula on?
Valjakka ravisteli toista:
— Missä Paula on, kuuletko?
— Saatana, älä vanuta minua. Paula on Ranskassa luullakseni.
— Ranskassa?
Ei vastausta.
— Mitä hän siellä tekee?
Lassila teki avuttoman liikkeen käsillään:
— Mistä minä tiedän.
— Sinäkö hänet lähetit?
— Mene matkaasi, äläkä urki minun asioitani. En minä häntä lähettänyt.
Hän meni.
Valjakka nauroi:
— Minä nyhdän sinusta totuuden, vaikka olisit kuin vanha tervaskanto.
Ilmankos täällä oli niin omituinen _haju_. Vainusin sen heti, mutta
olin niin täynnä ajatuksiani. Menikö hän yksin?
— Ei.
— Sinäkö annoit hänelle rahat?
— Ei. Revit minua kuin korppi haisevaa raatoa. Tiedä, että minussa on
vielä elävän ihmisen tunto ja aistit.
Valjakka veti suunsa kokoon kuin olisi aikonut viheltää. Thorpe! Ja
sittenkin: Hän oli täällä kuin yksi kotiväestä ja uskoi aina istuessaan
tämän talon pöydässä, että Paula välitti vain miehestään. Hän kysyi
epäröiden:
— Tuleeko Paula pian takaisin?
— Ei hän tule ensinkään.
Valjakka ihmetteli miestä, joka istui siinä koko ajan samassa asennossa
kuin jäätyneenä tuoliinsa, leuka itsepäisesti ja jyrkästi eteen
vedettynä. Ja tässä hän oli koko ajan puhunut rakkauden nautinnoista.
Hän nousi kävelemään, seisahtui Lassilan viereen. Toinen on kuin ei
kuulisikaan, ei tietäisikään hänen olevan siinä. Valjakka lyö kätensä
siihen olalle, lyö hyvinkin lujasti, mutta tajuaa selvästi, että se
on toiselle aivan vieras. Sama jos pitäisi sitä kuolleella sohvan
selustalla. Mutta on nolo vetäistä se samassa poiskin. Niin hän
viivyttää sitä ja sanoo:
— Kuulehan, velimies, tätä minä en ymmärrä.
Lassila päästää kurkustaan jonkin lyhyen, nimettömän äännähdyksen,
sitten vastaa:
— Sinähän muuten ymmärrät kaiken, mikä koskee erotiikkaa. _Tämän_ minä
puolestani ymmärrän varsin hyvin. Mutta jos sanot sanaakaan tästä
kellekään, niin ammun sinut suoraan. Käsitätkö? Ei vihjaustakaan.
— Selvä on.
— No: ei tahtonut keittää ruokaa, tiskata ja siivota — Lassila
pysähtyi, ajatteli: eikä tahtonut minua enää. Jatkoi äskeistä
kovemmalla ja tylymmällä äänellä: — Lähti nauttimaan. Niinhän sinäkin
aiot tehdä.
— Minä teen sen rehellisesti.
— Rehellisesti? Vai rehellisesti? Oho, sanonko minä? Pidätpähän hänet
vain käden ulottuvilla, voidaksesi paremmin ottaa tilaisuudesta vaarin.
Valjakka vetäisi kätensä pois ja kulki toista vastapäätä, jäi siihen
kädet taskussa:
— Kuule, kyllä minä määräni tiedän, vaikka olisinkin puhunut tässä
roskaa. Mutta sitä en tiennyt, niin usein kuin pöydässäsi söinkin, että
sinä kohtelit Paulaa sillä tavalla. Eipä sitten ihme, jos hän lähti
tiehensä.
Kului puoli minuuttia. Huone oli melkein hämärä jo. Sittenkin voi
Valjakka erottaa Lassilan silmien ylenkatseellisen välähdyksen. Tämä
sanoi terävästi ja levollisesti:
— Sitä varten kai Paula lähtikin, etten kohdellut häntä niin. Ja minä
kehoitan sinua: Käytä tilaisuutta hyväksesi. Mikä muuten olisi hänen
osuutensa symbioosissa?
Valjakan suu avautui, mutta hän ei sanonut mitään. Kävi jälleen
istumaan. Muisti kerran nousseensa Paulan kanssa hississä ylös. —
»Olin automatkalla Thorpen kanssa.» Paula oli nauranut kummallisen,
ihan hyppivän iloisesti, ja silmät olivat kiiluneet. Ja erään toisen
kerran: he olivat lakanneet syömästä, istuivat vielä pöydän ääressä.
Paula houkutteli heitä molempia Polylle tanssimaan, oli työntänyt
lautasensa etemmäksi, nojasi kyynärpäillään pöytään, ruskeahipiäiset
käsivarret paljaina. Voi, voi sitä Paulaa! Lassila ei pitänyt juuri
tanssista. Paula kiusoitteli häntä, nauroi ja nauroi. Kuin ei olisi
tositeolla halunnutkaan tanssiin. Lassila oli laskenut kätensä Paulan
paljaalle käsivarrelle ja silitellyt sitä. Tämä nauroi yhä, kirkkaasti,
melkein voimattomana, ja työnsi päänsä miehensä olkaa vasten. Se
nauru muistui elävästi, ja samassa tuli ikävä sitä. Paula oli hyvä ja
hauska. Valjakka ajatteli itsekseen asiain sekaisuutta ja epäselvyyttä.
Hän päätteli: hullu ei tule tästä hurskaaksi, päinvastoin viisaskin
kadottaa älynsä opastavan langan. Sanoi hiukan päätään puistaen:
— Luoja varjelkoon sitä naisen sukua.
— Kyllä ne itsekin varjelevat itseään.
— Ei tämä ole kauniisti Paulalta.
— Paula voi itse ajatella siitä toisin. Olethan sinäkin jo huomannut,
ettei työstä tule aina väsyneeksi eikä ruoasta kylläiseksi. On oikkuja,
jotka hipovat hulluutta. Viisain on se, joka seuraa vain omia halujaan,
nauttii millä hinnalla tahansa. Paula on viisas. — Lassila hymähti
hiukan katkerasti, pani kämmenensä vastakkain ja kohotti päätään
hämärässä:
— _Minä_ olen huomannut sen vasta nyt. Sen, ettei ruumis elä vain
leivästä. Se kirkastui minulle oikeastaan sinun puhuessasi.
Valjakka nosti uudestaan kätensä toisen hartioille:
— Velimies, Paula ei tehnyt hyvin, se on totta. Mutta siitä huolimatta
en syyttäisi häntä mistään. Pidän hänestä kukaties yhtä paljon kuin
Anjasta.
Toinen yritti nauraa:
— Hyvä hän ei ollut, sitä ei voi sanoa. Ja toisekseen: Paulasta taitaa
pitää joka mies.
Valjakka nyökkäsi:
— Se on totta. Hän on niin kakaramainen, ettei häneen voi suuttua.
Mutta mitä sinä nyt teet?
— En mitään.
Lassila nytkäytti olkapäitään. Siinä oli jotakin konemaista, toivotonta
ja lyötyä, siinä liikkeessä. Huoneen kolea, raskas ilma jähmettyi.
Matala, siro tupakkapöytä ikäänkuin lyyhistyi alemmaksi. He olivat
aikaa unohtaneet polttaa. Ikkunasta näkyy vain taivaan paksu, tiheä,
kevenemätön kansi. Se oli tänä syksynä aina muuttumaton, aina
samankaltainen, savenharmaa. Satoi usein. Me olemme tottuneet harmaihin
päiviin.
Valjakka nousi, väänsi tulen jalkalamppuun ja laski vihreän
paperikaihtimen ikkunan eteen. Ovi eteiseen oli auki, sieltä veti
kylmästi. Hän meni katsomaan. Tuli makuuhuoneeseen ja pysähtyi keskelle
lattiaa. Hämärä huone näytti epäjärjestyksessä niin oudolta. Se oli
kylmä ja kaamea, täynnä raakaa lokakuun ilmaa. Sänky avattuna, lakana
riippumassa lattialle. Hän vetäisi ikkunan kiinni ja palasi Lassilan
luo:
— Mitä sanot, jos me kaksi nuorta miestä laittaisimme teetä itsellemme?
Minun tuli vallan kylmä tuolla makuuhuoneessa. Laita sinä kupit tälle
pöydälle, minä panen veden tulelle ja hankin leivänpuolen.
— Ei siellä konttorissa taida olla leipää?
Valjakka meni tarkastamaan. Oli vähän näkkileipää, ei voita. Lassila
söi kai ulkona. — Hän pani veden kaasulle ja juoksi alas. Osti voita,
juustoa ja hapanimelää mustaa leipää. He pitivät siitä molemmat. Se oli
pehmeää ja makuisaa, kiihotti syöntiä kuten ennen yöntakainen leipä
kotona. Sitä sopi vatsaan mittaamaton määrä.
Kun hän tuli ylös, kiehui vesi. Hän kantoi tuomisensa Lassilan
luo. Kupit ja sokeri olivat jo pöydällä. Molemmat miehet istuivat
aterioimaan ja Valjakka sanoi:
— Nyt minä huomaan, mikä minua vaivasi. Totinen nälkä. Jaa-a. Se se oli.
He panivat paksusti voita ja juustoa voimakkaan leivän päälle. Hyvä
tee lämmitti tässä ankeudessa. Ei mikään maailmassa saa nälkäistä,
masentunutta ja katkeraa miestä niin hyvin lepytetyksi kuin mieluinen
ruoka. Ehkä ei poistu vihan syy, mutta se lievenee. Mitä sanat eivät
saa aikaan, sen saa särvin.
— Muistatko, kun me kevätillan hämärissä kuljeksimme Savonlinnan
kylpylaitoksen metsissä, juostiin kiinni tyttökoululaisia ja pussattiin
niitä väkisin? Nämä pyristelivät sylissämme, juoksivat piiloon ja
huutelivat taas etsimään itseään. Me hiivimme ja kiersimme, yht'äkkiä
pemahdimme niiden piilopaikkaan, ja taas alkoi juoksu. Myöhään
palattiin kaikki samassa parvessa Vääräsaaren kautta kaupunkiin.
Muistatko meidän juttujamme? Siellä syntyi leikki poikineen. Sellainen
kuulas hämärä ja vihreän tuoksu. Se oli vasta aikaa.
Lassila muisti. He olivat _poikia_ silloin, terävä-älyisiä, notkeita
kuin apinat, keksivät kujeita joka päivä. Hän sanoi:
— Ne ihmiset olivat eri pohjaa. Muistatko sen lihavan
tyttökoulunjohtajattaren? Tämä tuli kerran talvella minua vastaan
Olavinkadulla. Oli oikein satanut lunta ja siihen trotuaarille oli
luotu metrin levyinen tie. En päässyt siitä muijasta sivu, ennenkuin
hyppäsin hankeen, ja sillä minä myöhästyin lyseolta. Lucullus piti
minua kovilla, mutta en minä kehdannut sanoa sille oikeaa syytä.
— Kettusen Askopa on mennyt ihan tuuliajolle. Se on siellä
valokuvaamossa. Otti minustakin viime kesänä kuvan. Illat haljuilee
pitkin rantoja hallintyttöjen kanssa.
— Onko se nyt kittaantunut niihin hallityttöihin? — Lassila nauroi.
— Siitä Askosta olisi voinut tulla vaikka tohtori, jos ei se eronnut
silloin keväällä. Siinä oli reilu poika.
— Luculluksen syytä ero oli. Se se reistaili aina ja kaikkien kanssa.
Mutta saipas Askolta nenälleen.
— Kyllä Lucullus itse osasi asiat, mutta siltä puuttui _opettamisen
taito_. Häkeltyi aina ja kiivasteli ihan suotta.
— Ja tokitti etusormellaan silmälaseja ylemmäksi.
— Ja vilautti kieroon niiden alta.
Molemmat miehet nauroivat hiljakseen. Mutta nyt käänsi Valjakka
puheensuuntaa:
— Pitäisi pian lähteä, mutta ajattelin tässä, että sinun pitäisi saada
joku nainen hoitamaan talouttasi.
Lassila, melko töykeästi:
— En tahdo ketään.
— Ei tämäkään kelpaa. Ota nyt asiat järjen kannalta. Vaikka olisit
menettänyt kymmenen vaimoa, ethän silti ole suossa. Kyllä naisia aina
saa vaikka joka sormelle, eikä ne paljon eroa toisistaan.
Lassila, jyrkästi ja vihaisesti:
— Minä en ota yhtään naista asuntooni, se on sanottu kerralla. Niin
kaunista ei tule. Sain jo kylläni yhdestä.
— Se on luuloa, se. Kyllääsi sinä et saanut. Mitä hyödyttää pettää
itseään? Parempi on valehdella muille kuin itselleen. Sillä et
kuitenkaan asiaa muuta etkä omaa mieltäsi käännä. Jos jäät yksin
nuhjottamaan, menet pilalle, miksi et ota kysymyksiä suoraan, miksi
et katso mitä voi tehdä? Vastasyntynyt vasikkakin hivuttautuu maidon
ääreen. Sinä olet mies. Jos olet pudonnut mutahautaan, jäätkö seisomaan
sinne? Jos sinulta on palanut talo, etkö rakenna uutta? Jos vaimosi on
kuollut lapsivuoteeseen, etkö voi saada vielä sekä vaimoa että lasta?
Et kai itse ole sillä kuivettunut? Kun tuhansia siitinsoluja menee
yhdellä kerralla hukkaan, niin riittää niitä uuden lapsen siemeneksi.
Lassilan silmät olivat kovat ja kylmät:
— Kuule, minä pystyn siihen, mihin sinä et näy pystyvän: olemaan ilman
naista. Enpä uskonut tähän asti, että sinussa on parittajan vikaa.
— Luuletko, että yritän houkutella sinua mihinkään roskaan? Olen vain
tottunut ajattelemaan liian suoraan, se on alkavaa ammattitottumusta.
Etkö itse sanonut, ettei Paula tule takaisin? Siis sinun on leikattava
itsesi irti Paulasta millä hinnalla tahansa.
Lassila kohotti päätään. Hän oli valju; lihasten hieno liikahtelu
kasvoissa ja silmäkulmien kireys antoi aavistaa, että hermot kohosivat
pinnan alla terävinä ja herkkinä kuin neulain päät. Hän kysyi:
— Ja mikä on hinta?
Vastaus tuli arvelematta:
— On saatava korvike, toinen nainen.
— Ei se auta. Kuule, velimies, ajatukseni ovat pahemmat kuin koko
helvetin lieska. Teen totisesti mitä tahansa, jos pääsen niistä irti.
Päivät vielä menevät, mutta ei yöt. Valvon ne läpeensä.
— Jaa. Tiesinhän sen. Siinäpä se on, vaikka et usko minua. Siis pitää
saada unilääkettä. Annahan minun miettiä. Määrätään jotakin sellaista,
että kun sitä nautit, putoat kuin kaivoon ja tarvitset herätyskellon.
Odotahan — bromia, valeriaanaa, morfiinia? Ei kelpaa.
Valjakka meni pöydän luo ja kirjoitti jotakin. Toi sitten pienen lipun
Lassilalle:
— Tässä on resepti parhaasta unilääkkeestä. Se pannaan Huusikseen, ja
siitä tulee mainio, sillä paras unilääke on nainen.
Lassila luki:
»Sivistynyt nuori nainen saa paikan hoitamaan yksinäisen nuoren
herran taloutta. Vastaus henkilötietoineen, mieluummin valokuvan
kanssa, t. 1. kontt. nimim.