He tilaavat päivällisen huoneeseensa. Syövät ahneesti suolaista lihaa

Huone alkaa hämärtyä, muuttuu harmajaksi, ikäänkuin irtoaa kaikesta

muusta ja hipun syrjään kädettömään avaruuteen. Kuitenkin kuuluu sen

yksinäisyydessä kaikki selvään. Joku siirtelee tuolia seinän takana

— kuuluu kuin olisi erotettuna sadoilla kumisevilla muureilla. Ulkoa

valot kajastavat oudoin sätein sisään.

He istuvat rinnan leposohvalla. Paula, hän se oli tullut luo. Mutta

tämä hiljaisuus ja koko asema tuskastuttaa. Äkkiä hän alkaa tuntea

itsessään voimakasta intohimoa, se vihlaisee ruumista. Tuo mies sen on

hänelle opettanut eikä ymmärrä häntä nyt. Istuu siinä rinnalla, pitää

hänestä kiinni kuin nukkunut. Ei käsitä mitä kidutusta tämä!

Paula liikahtaa tuskaisesti, sulahtaa lattialle polvilleen. Työntää

kätensä Thorpen takin ja liivien väliin kainaloiden alitse, kiertää ne

selän takana yhteen. Toinen kehoittaa häntä istumaan siivosti. Paula

puuskahtaa:

— Minkä minä voin sille... Kärsin, vaikka sinä olet siinä. Miksi sinä

istut noin etkä puhu sanaakaan? Niinkuin olisit kuollut — kuule,

liikahda edes hiukan. Tee mitä tahansa, minä rukoilen: älä ole

tuollainen. Katso, minä olen niin onneton. — Paula vetäisi kätensä

pois, kavahti irralleen — sinä kauhistutat minua.

— Hyvä, hyvä. Sitä eivät ole vielä muut keksineetkään. Vai kauhistutan.

Voinhan kääntää pääni pois.

— Rakas Eric, tiedäthän sinä, mitä tarkoitin. Käännä nyt kasvosi tänne,

käännä toki. —

Paula tarttuu molemmin käsin päähän ja saa sen taivutetuksi. Silmät

ovat avoimina, mutta ikäänkuin harmenneet, katsovat liikahtamatta,

välinpitämättöminä. Lihakset kasvoilta ovat kuin loksahtaneet alas.

Pohjaton haudanväsymys lepää huulilla. Kuolemaan asti kiusattu ihminen.

— Älä, älä näytä tuollaiselta. Minun läheisyytenikö sinusta on noin

paha? Itse opetit minulle mitä intohimo on, etkö tiedä, minkä tuskan se

panee ihmiseen.

— Paula, älä huoli järjestää nyt mitään kohtausta.

Paula heittäytyi lattialle. Ei sietänyt olla. Ei tullut toimeen. Thorpe

tarttui häntä olkapäihin kovasti. Käskee istumaan niin, että täytyy

totella. Puristaa häntä yhä olkapäästä, vihoissaan, melkeinpä tunkee

kyntensä lihaan. Saa nahkan kohoamaan nyrkkinsä sisään. Hyvä sekin.

— Ei _saa_ tehdä noin. Äläkä huoli halata minua. En ole nyt sillä

tuulella. Pyydän vakavissani. Niin. Nyt minä kai olen julma, mutta

pyydän sitä kuitenkin. Sanohan, uskotko sinä minun rakastavan sinua. Ne

nyt käyttävät vielä sitä sanaa. Rakastaa, rakastaa... Muka syntymästä

kuolemaan. Maailman alusta maailman loppuun. Mutta luuletko sinä, että

minä sinua rakastan?

— Ei. Sitä et tee.

— En. En millään. Sen tunnustuksen voin tässä mielihyväkseni antaa,

että sinä et ole tyhmä. Katsopas, olen jo kolmekymmentäkuusivuotias.

Kun olin sinun ikäisesi, tunsin sellaista intohimon puistatusta kuin

sinä nyt. Niin se on.

Thorpe painoi kyynärpäät polviaan vasten ja nojasi otsaansa käsiinsä.

Silmäluomet laskeutuivat alas. Kasvolihakset kiristyivät, näyttivät

kovilta, kivettyneiltä: Näkyi hänen äitinsä kuolinvuode. Hän katselee

vainajan valjuja, kovia kasvoja. Liha oli aivankuin vajonnut,

imeytynyt luihin kiinni. Kuitenkin olivat ne kasvot hyvät ja selkeät.

Sisään tulee nainen, kolmikymmenvuotias, täynnä intohimoa, koskaan

tyytymätön. Se oli sairaanhoitajatar. Oli osannut kaikki pirun konstit,

usutti häntä kuin hullua koiraa. Äiti oli viikkoja sydänsairaana,

puoli-istuallaan. He kaksi tapasivat joka yö toisensa. — Ja nainen

tuli häntä hakemaan kuolleen äärestä. Hän lähti tämän vuoteeseen,

koska himoitsi tätä joka hetki. Se yö muistui mieleen verenkarvaisena.

He kaksi elivät, eikä heidän halunsa toisiinsa täyttynyt tai saanut

kyllää. Ruumis vietiin pois, mutta sairaanhoitajatar jäi taloon. Jäi

vielä vuodeksi — suruvuodeksi, sillä hän ei pelännyt tehdä sitä mitä

halusi. Sitten vähitellen sarasti Thorpen sydämessä inhon aika. Hän

varustautui, sulki talonsa kerran, kun sairaanhoitajatar meni torille

äidin ruskea nahkakassi käsivarrellaan, ja pakeni ulkomaille. Ei ollut

lapsia. Maantie ei kasva kukkia...

Thorpe kohoaa ajatuksistaan ja sanoo jyrkästi: — Minä en voi rakastaa

ketään naista.

— Miksi sinä otit minut mukaasi tänne?

Mies hymähtää kärsimättömästi, halveksivasti:

— Ikäänkuin sitä voisi selittää, mitä ihminen tekee.

— Miksi sitten?... Paulan ääni juuttuu kurkkuun.

— Koska minä näin, että sinä sitä ikävöit.

Paula hyökkää pystyyn lattialle, tapailee sanoja:

— Minä ikävöin sinua nyt, kun olemme menneet rajan yli, kun... — hän on

kiihtynyt, tuntee kätensä hakkaavan ilmaa eikä voi sitä pitää alallaan.

— Ooo. Kyllä tiedän, ettet sinä välitä minusta. Eikä silti, että sinun

tarvitsisi välittää. Mehän voimme erota kuinka pian tahansa. Voin

lähteä heti paikalla. Minä en ole takiainen täälläkään.

Paula ihmetteli itsekin äänensä kovuutta ja korkeutta. Se tuli kuin

ruostuneesta koneesta, kalahti kuin rauta rautaan.

— Hyvä, mainiota, kerrassaan mainiota. — Thorpe ärsyttää ja rienaa: —

Minnepäin sinä ensiksi lähdet?

— Samantekevää, siitä ei ole väliä. Eipä se sinulle kuulu. Minulla

ei ole minkäänlaista tekemistä sinun kanssasi. Erehdys se on, jos

semmoista luulet.

— Ei, mutta — kylläpä osaat esiintyä! Ei vielä yksikään nainen ole

minua niin suuresti huvittanut. Kas, kas — juuri noin. Askel taakse,

pieni kumarrus. Vain leualla hiukan.

— Saat sinä olla mielissäsi, saat nauraa. Onpahan se ihana tietoisuus

minullakin, että olen edes yhden ihmisen tehnyt iloiseksi.

Thorpe näyttää niin vahingoniloiselta, melkein mielettömältä. Paulan

huulet alkavat lepattaa, hän käännähtää ja kulkee ovelle. On onnettoman

iloinen, kun tietää toisen nousevan ja vievän hänet leposohvalle. Peite

oli valunut siitä puoleksi lattialle. He polkivat sen punaisia kuvioita

molemmat.

— Täytyykö minunkin ruveta vakavaksi sitten? Eikö sinua noin ikäänkuin

hiukan kauhistuta? Pieni aavistus jostakin rikoksesta. Esimerkiksi

aviorikoksesta. Mutta tämä on aivan turhaa. Kaikille asioille täytyy

sulkea toinen silmänsä ja toista hiukan vilkuttaa. Niin tekevät

kaikkein korkeimmalle, pisimmälle kehittyneet ihmiset. Katsopa, my dear

lady, sinäkin olit äsken pateettinen. Nousehan nyt uudestaan tuohon

lattialle ja esitä taas. Pelataan hiukan tässä.

Paula istui ja kuunteli, Thorpen kynnet olkapäässään. Häntä helpotti,

kun kirvelevä kuumuus kohosi silmäluomien alle. Kyynelet eivät

kuitenkaan syntyneet tässä. Hän vain löi toista kylkeen:

— Olet juovuksissa.

— Mistä minä juovuksissa olisin, hyvä lady? Minähän join illalla

vähemmän kuin sinä. Vaikka viini onkin lähes yhtä petollista kuin

naiset, molemmista voi tulla juoppohulluksi. Mutta eikö sinua yhtään

kaduta avioliittovalasi? Minulle tämä kylläkään ei ole suurta. Joudun

kuitenkin helvettiin, vaikka äitini on taivaassa. Mutta olisit sinä

edes surullinen ja itkisit vähäisen. Katsos, minä levitän tähän

kämmeneni maljaksi. Paina hiukan päätäsi, niin ne tippuvat siihen

suoraan. Tässä on sitten helmet Jumalalle — minun kourassani. Voi,

tätä autuasta elämää. Mutta miksi sinä et itke? Tiputa nyt joitakin

pisaroita.

— Älä kiusaa minua, älä, älä.

— No, no, ei pidä noin puistella päätä. Enhän minä kiusaa ketään,

ajattelin vain äitiäni, jonka kuvan sinä näit siellä. Hänestä se

johtuu, etten voi rakastaa ketään muita naisia.

— Ovatko ne tehneet sinulle niin paljon pahaa?

— Minä kai olen tehnyt niille enemmän pahaa. Mutta se on siksi, etten

voi kunnioittaa ainoatakaan naista — paitsi äitiäni.

— Voisitko sinä kunnioittaa minua?

— En, hyvä ystävä, en. — Thorpe naurahtaa, huulet kääntyvät

hullunkurisesti. Hän kumartuu taas alemma toisen pään yli, Paula

kääntää kasvonsa pois.

— Miksi sitten pidät päätäni sylissäsi? Jos minä olisin mies, en

koskisi naiseen, jota halveksin. Ja miksi sinä et kunnioita minua?

Tähän asti maailmassa en ole tehnyt mitään alhaista.

— Se on mielenkiintoista kuulla. Meidänkin suhteemme — alusta asti

siis aivan rehellistä ja korkeaa. Ei mitään tuollaista kieräilyä

eikä teeskentelyä. Ei. Vaan todella kunniallista, suurta, jaloa,

epäitsekästä, puhdasta. Minäkin olen jo kohonnut enkelien verroille.

Paula käännähti nopeasti vatsalleen, niin että sai kasvonsa piiloon.

Thorpe näkee, että hänen hartiansa vavahtelevat. Laskee toisen kätensä

nytkähtelevän lapaluun päälle, toisen ruskeaan, pörröiseen tukkaan.

Hän kuljettaa sormiaan hiusten läpi. Ne ovat kuivat ja sähköiset,

kahisevat ja lyhyet. Niska on kuin kuusitoistavuotiailla pojilla.

Taivas: ihmeiden ihme. Hän, Carl-Eric Thorpe, oli mielestään vanha jo.

Mielestään kaiken nähnyt, kulkenut, menettänyt ja rikkonut. Siinä hän

katselee Paulaa, sen pojanniskaa ja näkee ihmeiden ihmeen jälleen:

_Nuori ihminen_. Hellyys käy hänen lävitseen. Lieneekö sellaista

Jumala tuntenut, kun aivan ensimmäiset kukat puhkesivat maan pinnalla?

Oikeastaan se ei ole hellyyttä. Se on kipeää, tuskallista, polttavaa,

vetävää kuin sähkö: Hän itse ei ole enää nuori; on vanha, viisas,

inhottava.

Hän antaa Paulan hautoa kasvojaan kauan. Ei rohkene suudella tuota

niskaa, epäilee yhtäkkiä, että hänen huulissaan on limaa.

Sitten Paula kohottautuu ja nostaa päänsä käsiensä varaan. Kyynärpäät

painavat kovina nuppeina toisen reittä. Ruskeat kasvot ovat lujat,

uhmaavat. Kovin häneen oli koskenut se sana: _Puhdasta_. Hän puhuu:

— Pilkkaa sinä jos haluat. Tiedän sen kuitenkin omassa itsessäni, etten

ole tehnyt mitään likaista tai arvotonta. En ole tahrattu tällä, enkä

häpeä vielä. Ja pitäisikö hävetä? Onko tämä rikos? Olkoon, silloin en

tunne, en pelkää rikoksia, niistä huolimatta sieluni on puhdas kuin

vuorikristalli. En ole syntisempi kuin neitsyt Maria. Sinä saatat

olla nyt tahrattu minusta — sitä en kiellä. Pidät minua likaisena,

koska olen ollut toisen miehen. Ja kuitenkaan en ole himoinnut häntä

kertaakaan. Eikä hän kiusannut minua liikaa.

Paulan sydän oli raskas. Hän ajatteli: Jos joudun hänestä erilleen,

minun täytyy olla rauhallinen ja tyyni. On hyvä, että ympärillä on

Lontoo. Sukellan miten syvälle tahansa, mutta Helsinkiin en mene

koskaan. Älä pelkää, Paula, älä pelkää noin.

— Jos minä — kiusaisin sinua liikaa?

Paula katsoi häneen epätoivoissaan.

— Sinä voit tehdä minulle mitä tahansa. Sinä voit kyllä. Opettaa minut

vaikka hirttäytymään hienoimmalla tavalla.

Thorpe hymyilee toisen tuskalle. Mikään ei voi tukahuttaa tätä. Se

viriää ja nousee. Hän hymyilee. Katselee ja nauraa. Näkee, ettei Paula

häntä käsitä. Kohottaa vihdoin kulmiaan, silmät pyöristyvät. Puristunut

suu lievenee. Olento kohoaa, nousee hänen syliinsä, painuu häntä

vasten. Sulaa. Jää voimattomaksi. Thorpe peittää hänet käsillään, ettei

ilmakaan koskisi tähän olentoon.

Pitkä, hyvä äänettömyys. Satojen kumisevien muurien takaa kuuluu ääniä.

Jossakin alhaalla soi kello. Sen kuulee näin, kun jää hiljaa. Thorpe

sanoo:

— Sinäpä voisit opettaa minut rakastamaan itseäsi. Sitä minä en ole

tähän saakka uskonut.

Paula nousee ja menee ikkunan luo. Hän kuulee äänen vielä takaansa.

— I am sorry. (He olivat usein sanoneet niin toisilleen ihan iloisina

pikkuasioissa.) Ymmärrät hän, että miehenkin täytyy purkaa hetteitään.

Mutta ethän ole siitä enää pahoillasi.

Mies tulee Paulan perästä ja puhuu vakavasti:

— Näetkös, minä olen sadasti tuomittu. Kuitenkin haluaisin saada vaimon

kotiini. Luoja tietää, että tähän päivään asti en ole sitä tahtonut.

Jos minäkin saisin joskus lapsen — ehkä muuttuisin toiseksi. Pieni

lapsi minua suuresti kiinnostaa. Mutta yksi asia pitää sanoa, Paula. Se

on hyvin tärkeä ja johtuu syistä, joita ei saata selittää. Toivon, että

muistat tämän aina: Älä hyväile minua liian usein. Älä tule luokseni,

pysy erilläsi, muuten karkoitat minut, ja sitä minä nyt pelkään.

Katso: ei intohimo ole rakkautta, se kaikkein vähimmin, eikä hekuma

jokapäiväistä leipää.

Paula puraisee kieltään: Minä en nykäise häntä, en kertaakaan enää.

Sitä hän nyt kyllä saa odottaa.

Ikkuna avataan. He molemmat taittuvat katsomaan alas. Kosteus ja

äänet lyövät vastaan. Juuri siellä alhaalla huutaa nuotillinen ääni:

»The Evening Post». Tämä on viides kerros. Sumua on kadun ilmassa.

Monet valot loistavat sen sylistä. Levittävät ympärilleen ihmeellisen

kehän, missä pienet vesipisarat tanssivat. Jossakin näkyy vihreä valo

kuin aaveen silmä. Paula ei edes alitajunnassaan muista tällä kertaa

vertauskohtana vihreää varjostinta Antinkadun 38:ssa. — He kuuntelevat

ääniä ja liikettä. Katsovat valoja. Hengittävät raakaa kosteutta.

Ihmettelevät itsekseen: Siellä ovat ihmiset työssä, kulkevat asioilla,

puhuvat järkevästi, ovat viisaita ja kylmiä. He, keskellä tätä elämää,

ovat unohtuneet vuorokaudeksi kahden. Uponneet kuuman, polttavan virran

pohjalle. Salaisiin hetteisiin.

Paula nousee: Lähdetään.

Ruumiin ikävä · 第 5 / 15 题