KOTIELÄMÄÄ

1.

Oli lupapäivä.

Matematiikan opettaja Olli Lassila toi pienen teekannun ruokasaliin,

laski sen pöydän kulmalle lautaselle. Istui huolimattomasti, raskaasti

tuolille. Oikean käden puolelle, toiselle kulmalle hän oli jo teeveden

kiehuessa käynyt noutamassa Helsingin Sanomat eteisen lattialta, oven

alta. Iloiset teekupit, epäsiistin näköinen voilautanen ja leipäkori

olivat seisoneet koko yön pöydällä. He olivat Paulan kanssa olleet

eilen illalla teatterissa ja juoneet sitten kahdentoista aikaan

teetä. Niin, menivätpä he nukkumaan miten aikaisin tahansa, jäi pöytä

siivoamatta.

Vaimo nukkui vielä. Lassila oli herännyt kahdeksaksi, niinkuin

tavallisina koulupäivinä. Tottumuksensa mukaan hän nousi, kiehautti

keittiössä hiukan vettä, heitti entisen teeveden kannusta pois ja

kaatoi kiehutetun vanhojen teelehtien päälle. Ei kai hänen tarvinnut

vielä teekannunkin pesemisestä huolta pitää.

Tee maistui pahalle. Se oli hautunutta, sameaa, kurjanmakuista.

Hän maisteli, väänsi suutaan. Nieleksi sen alas voileivän kanssa

jotenkuten. Toistako viikkoa lie ollut kannu pesemättä?

Luettuaan sanomalehden meni Lassila makuuhuoneeseen. Vaimo nukkui,

makasi toisessa sängyssä — sängyt olivat leveät, matalat, tilavat

heittelehtiä — oli melkein käppyrässä toinen polvi vedettynä likelle

leukaa, toinen jalka paljaana, ojennettuna jäykästi yli sängynlaidan.

Paula peuhasi aina vuoteessaan. Toisinaan työnsi kätensä tyynyn

alle, toisinaan vatsansa alle — hautoi ne väsyneiksi ja painuneiksi

— kierähti sitten selälleen, työnsi itsensä kaikkein kummallisimpiin

asentoihin. Lassila ei kyllä herännyt siitä — kunhan sänky ei

hajonnut, vaan se olikin vahvaa tekoa. Mies katseli: kaunis jalka se

oli. Hän jäi siihen seisomaan paitasillaan, päällyshousut jalassa.

Tuntui hiukan levottomalta ja oudolta täällä sekaisessa huoneessa

ilman mitään tekemistä lupapäivänä. Paula oli heitellyt vaatteensa

suureen nojatuoliin, pienet matot lojuivat lattialla tomuisina ja

kasassa. Ja toinen nukkuu yhä. Hiukset olivat sekaisin, huulet auki,

kädet ojennettuina yli päänalusen pienten rautatankojen väliin. Mies

nosti riippuvan jalan sänkyyn ja vetäisi lakanan sen yli, ei herätä,

vaan menee omaan huoneeseensa, siellä on tupakkapöydällä kirja

valtiotaidosta. Hän oli eilen illalla keskeyttänyt lukunsa, kun piti

lähteä teatteriin, pistänyt sen alassuin. Heittäytyi nyt nahkaiseen

nojatuoliinsa ja alkoi lukea. Tämä huone oli järjestyksessä, siellä

ei ollut mitään sotkuista, kirjat lepäsivät vierekkäin, kauniisti

sidottuina ja luoksepääsemättöminä matalassa, nurkkaa kiertävässä

hyllyssään. Nahkaiset nojatuolit ja sohva ovat ruskeat ja mukavat,

sohvan takana vihreällä silkillä varjostettu korkea jalkalamppu.

Kirjoituspöydällä on vaimon kuva. Syksyisen, harmajahkon päivän kalsea

valo joka paikassa, kirjojen ylväillä selillä, metallisen tupakkapöydän

pinnalla, lampun päällä, sohvan nojilla. Kiusaava keskeneräisyyden

tunto pysytteli miehen takin sisällä, kuin ei olisi kaulus kunnossa,

olisi leuassa parransänkeä, eikä päiväjärjestys oikea. Hän istui ja

luki tässä eikä ollut oikein tyytyväinen, mutta sitä ei hän tiennyt

itsekään miksi. Oli vain parransänkeä leuassa.

Aamupäivä kului pitkälle, sitten kuuluu Paula menevän kylpyhuoneeseen,

vesi juoksee siellä hanasta, ja menee vielä pitkän aikaa, ennenkuin

vaimo tulee sisään. Hän on hiukan uninen, nauru silmissä, venyttelee,

tulee sohvalle, silittelee polviaan. Kas, hänellä on jo sukat ja

kengätkin jalassa.

— Eikö ole mukavaa, kun on lupa?

Mies ei katsonutkaan kirjastaan, kuului epämääräinen: Jaa, miksei.

Paula silittelee polviaan, haukottelee, heittäytyy äkkiä selkänojaa

vastaan. Hän on vielä hyvin nuori, vaaleassa leningissä, ruskeana kesän

jäljeltä. Hän on muutenkin ruskeapintainen jo luonnostaan, ja kädet

ovat hyvin liikkuvaiset. Eheäihoinen, kiinteälihainen hän on. Silmät

elostuvat:

— Kuule, minä tiedän: lähdemme kävelemään.

— Nyt?

Mies todellakin katsahti kirjastaan ylös.

— Niin juuri, eihän siellä sada. Vai sataako?

— Mutta mitä me nyt teemme kävelemässä?

— Torilla, ostoksilla. Pitää ostaa makkaraa, kurkkua ja päivälliseksi

pihvilihaa ja munia ja sipulia.

Ovikello soi. Paula meni avaamaan ja toi pyykkipaketin sohvalle.

— Kuule, mene sinä maksamaan tämä pyykkilasku, se on

kuusikymmentäseitsemän.

Lassila nousi.

— Paljonko se olikaan?

— Kuusikymmentäseitsemän.

Kun Lassila selviytyi pyykkimuijasta, oli paketti jo avattu ja

vaatteita levitetty sohvalle ja nojatuoleille. Paula toimitti:

— Minä en millään viitsi laskea tätä pyykkiä. Levitän sen

tähän sohvalle, vaatteiden pitää kuivaa, ennenkuin ne pannaan

liinavaatekaappiin. Jos panee hiukankin kosteina, ne ottavat kasassa

hometta. Eihän se mitään tee, vaikka ne ovat täällä, eihän sinun

kuitenkaan tarvitse tänään tehdä työtä.

Lassila istui kirjoituspöytänsä ääreen, koska nojatuolin selällä

lepäsivät hohtavan valkoiset pyyheliinat, katseli vaimoaan, poltti

savuketta. Hänellä oli vaaleat, läpitunkemattomat kasvot. Hän aikoi

sanoa vaimonsa talousviisauteen: Vai niin, ja vielä: Olisihan ne voinut

levittää muuallekin. Tämä nyt on vähän epämukavaa. Mutta oli turhaa

sanoa siitä mitään. Minne ne kaikki pyyheliinat lennättäisi enää,

niitä oli jo joka paikassa huoneessa, kirjahyllyn reunalla ja pöydän

reunallakin riippumassa. Paula heitteli kappaleen paikkaansa, etteivät

millään homehtuisi. Sitten hän oli valmis.

— Tule nyt. Mitä me täällä sisällä teemme istumassa. Pitäisi ostaa

uudet sukatkin. Nämä entiset ovat ihan rikki kantapäistä.

— Pitäisikö minun sinulle sukat valita?

Paula nauroi:

— Ethän sinä veikkonen osaisikaan. Sinä ostaisit paksut, lyhyet sukat,

jotka eivät yltäisi polviinkaan.

— Jaa. Sellaiset kai minä ostaisin.

— No, tuletko sinä?

— En minä sellaisille ostoksille tule.

— Kun et tule, niin ole tulematta. Minä ainakin lähden nyt torille.

Paula meni keittiöön, repäisi liuskan pöydällä olevasta käärepaperista,

tarkasti kaikki hyllyt kuin hyvä emäntä ja kirjoitti ostojärjestyksen:

Maitokannu kauppaan mennessä. Makkaroita, pihvilihaa, sipulia, laardia,

kurkkuja, ei kurkkuja, vaan tomaatteja. Maitokannu noudettava tullessa

kaupasta.

Sitten hän valmistui lähtemään, vetäisi nutun päälleen ja juoksi

kassi kainalossa alas. Hän oli niin tyttömäinen. Kuljeskelee katuja,

heiluttelee kassia, katselee ympärilleen. Joku mies hymyilee hänelle

ja häntä naurattaa vastustamattomasti. Tuntematon hymy kadulla tekee

mielen irralliseksi, riemuiseksi. Torilla on kirjavaa elämää. Siellä

kulkevat kaikki ihmiset satojen pöytien välillä, kasvikset makaavat

sylikkäin tuoreina, välinpitämättöminä ja rauhallisina, kasoittain

kurkkuja ja porkkanoita. Myyjät iskevät halukkaasti silmänsä jokaiseen.

Lihava muija juo kahviaan pöytänsä takana. Ihmisiä tulee ja menee. Ja

kaikki tuntemattomat ihmiset ovat niin mielenkiintoisia. Raavaankyljet

riippuvat koukuissa, valkotakkinen lihakauppias pyyhkii käsiään.

Hohhoh. Paula kuljeskelee joka pöydän luo, ostaa kirsikoitakin ja

sukat kotiin mennessä, ottaa maitokannun kaupasta. Kello pahus

on jo puoli kaksitoista. Hän heittää kassinsa keittiöön ja menee

miehensä huoneeseen. Tämä lukee yhä valtio-oppia kymmenien kiiltävien

pyyheliinojen keskellä. Paula istuu.

— Etkö sinä tee muuta kuin luet?

Mies rypisti kulmiaan:

— Mitä hittoa minä tekisin sitten, eihän täällä osaa astua minnekään,

kun kaikki on hujan hajan, ei istuakaan.

Vaimo nauraa. Hänellä on omituinen tapa nauraa aina, kun näkee toisen

kiusaantuvan.

— Jos minulla olisi lupapäivä, minä nukkuisin myöhään ja kävelisin

kadulla ja kävisin asemalla ja tekisin mitä ikinä mieleen juolahtaa.

— Etkö sinä nyt tee mitä mieleen juolahtaa?

— No jaa. Mutta minulla ei ole lupapäivää. Annapas minulle joskus

lupapäivä tai lupaviikko.

— Todellakin.

Oliko hänen äänessään pieni kylmä vivahdus? Vai johtuiko se siitä, että

hänen suunsa ympärillä oli mukava piirto, pieni ironinen, ylenkatseinen

häivä. Se ilmestyi usein hänen vaaleille, tyynille kasvoilleen,

suupieliin. Oliko se ylenkatsetta, oliko se kyynillisyyttä,

halveksimista vai huumoria, tuo pieni juova? Mutta se näkyi monasti,

kun hän katsoi ihmisiä lasiensa takaa, kylmin, terävin, hiukan

kärtynein ja rauhallisin ilmein. Paula kyllä näki sen heti paikalla ja

nauroi:

— Oletko sinä suuttunut?

— Sehän olisi typerää, jos olisin suuttunut.

— Oletpa sinä kuitenkin. Kuule, minä laitan vikkelästi kaikki kuntoon

ja ruokaakin. Ole ihan rauhassa.

Paula lähti ja eteisestä kuului hänen hyräilynsä.

He syövät aamiaistaan, sitten kun sekin on aikanaan valmis. Paistettua

makkaraa, vanhoja paistettuja perunoita ja paistettua puuroa, se

huvittaa Paulaa:

— Kaikki paistettua. Puuttuisi vielä, että meillä olisi kymmenen

paistivatia ympäri pöytää; paistettuja lihapyörylöitä, ohukaisia,

häränsilmiä. Mitä kaikkea ikinä vain voidaan paistaa?

Hän katselee miestään silmäripsiensä läpi. Vieläkö tämä on vihainen?

Oh. He ovat kahden, ei ole ketään muita ihmisiä, ei lapsia

kaksivuotisesta avioliitosta, ei palvelijaa eikä ketään. Mies ei edes

naura. Paula laskee kätensä helmaan, nyökyttelee hiukan päätään:

— Ja jos minä olisin noin järkevä kuin sinä, niin minä jo luovuttaisin

sieluni Jumalalle.

— Järkevätkö ne luovuttavat sielunsa Jumalalle? Ohoo.

— Hyvä Jumala, miten sinä voit olla totinen! Entä jos minä kaataisin

sinun tuolisi.

— Mikset pöytää?

— Siksi, että sinä olet aina niin totinen.

— On sekin logiikkaa.

Paula nousi. — Että ihminen saattoi olla noin kivimäinen, kuin harmaata

vuorta ja yhä se sama juova suupielessä. Hän nauroi yksinään, meni

miehensä luo, hieroi, vanutti, veti, kuristi ja nauroi.

— Rakas ihminen, älä nyt ole vihainen.

— En minä ole vihainen. Mistä minä olisin vihainen? Älä hoputa aina

sitä vihaisuutta.

— Olisit vihainen minusta, epäjärjestyksestä ja kaikesta.

— Olenko minä koskaan vielä muistuttanut sinua mistään? Sinähän saat

pitää minkä järjestyksen tahansa, mutta älä luulottele, että minä olen

jollakin tapaa tyytymätön. Minua vaivaa se, kun sinä aina toistat tuota

samaa. Eihän mies voi nauraa tyhjänpäiväiselle.

Paula suoristautui:

— Ja nyt minä laitan kaikki kuntoon. Täällä pitää olla semmoinen

järjestys kuin englantilaisessa kodissa. — Hän venytti olkapäitään. —

Kotini on minun linnani.

Suhauksessa katosivat ruoka-astiat pöydältä, vaihtui ruokaliinan

tilalle päiväliina, verkainen, vihreä, ja sen päälle pieni batistiliina

ja kukkamaljakko. Mies poltteli tupakkaa. Paula oli keittiössä, kiersi

jonkinlaisen rievun päähänsä, veti esiliinan ylleen.

Aah. Keittiön pöytä täynnä astioita. Illalliset teeastiat, eiliset

päivällisastiat ja aamiaisastiat. Inhottavia, kuivuneita puurovateja,

paksulti puurontöhkää, likaisia haarukoita. Ne pitäisi viedä piiloon,

heittää alas tuollaiset ruostuneet haarukat. Jos edes siivoaisi ensin,

että se lykkäytyy. Hän meni makuuhuoneeseen, laittoi toimekkaasti

vuoteet, lakaisi kaikki lattiat, pyyhki pölyt, pesi pesupöydän

kylpyhuoneessa ja syvennyksetkin, joihin saippuaa oli juuttunut,

puhdisti W.C:n. Tasaisella mielellä, harmajan tasaisella, tuli hän

keittiöön ja ryhtyi astioita pesemään.

— Kyllä näitä töitä riitti.

Ei ollut mitään hurmostilaa laittaa ne joka päivä näin säännöllisesti.

Siinä hän pesi astioita, katseli valkeaksi maalattua kiviseinää ja

vesihanaa. Olipa se likainen tuo hana. Tämä tasainen mielentila, ihan

tasainen, se oli Paulalle raskasta lepoa. Se tuli aina arkiaskareissa.

Hän oli silloin kuin käärittynä harmaisiin villoihin eikä puhunut

mitään. Silmät tuntuivat lepäävän syvällä ja niitä suojeli jonkinlainen

uupumus, jokapäiväisyyden surullinen kalvo. Ne eivät laajentuneet

eivätkä kirkastuneet, lähettäneet säteitä, niinkuin muulloin. Poskia

peitti kuin harmaja seitti, tiheä ja tukehuttava, ei yksikään

ihohuokonen voinut hengittää sen alla. Hän ei ajatellut mitään, tunsi

vain sen omituisen rasvaisuuden itsessään, joka lisääntyi ja paksuni,

teki hänet tasaiseksi ja kuolleeksi. Kädet tekivät koneellisesti

työtään, kiilloittivat pöydän hyvin hitaassa tahdissa, hankasivat

edestakaisin. Sitten hakivat sanomalehteä, alkoivat hangata hanan

alustaa. Jos olisivat ottaneet saippuaa, olisi se lähtenyt pikemmin

puhtaaksi, vaan ne olivat laiskat ja ajatuksettomat kädet, tekivät

työtä alitajunnassaan. Lika kasaantui lopulta nyppylöihin ja lähti

pois. Kaikki oli selvää.

Hän istuutui keittiön sänkyyn. Se oli harmaalla huovalla peitetty

varasänky, parhain istuinpaikka keittiössä. Naimisiin mennessään ei

Paula kuvitellutkaan joutuvansa olemaan ilman palvelijaa. Kukaties hän

olisikin saanut tahtonsa perille, jos olisi välttämättä tahtonut. Mutta

välttämättömät vaatimukset eivät juolahtaneetkaan hänen mieleensä,

ainoastaan tarpeettomat. Nekin hän sai:

Niin, niin. Kahvikin pitäisi panna tulelle, mutta sitten tulisivat

kahvikupit seisomaan kirkkaalla pesupöydällä, ja jos ne pesisi siinä,

räiskyisi siihen vettä ja tulisi juovia, pöytä pitäisi taas kiilloittaa.

— Hohhoi.

Paula mietti ankarasti pöydän kiilloitusta, koetti rypistää otsaansa

saadakseen selville sen. Kiilloittaa uudestaan tunnin päästä. Nyt se

on niin puhdas, että jokainen läikkä, joka aluksi tulee, kiusaisi

mieltä päiväkausia. Antaa kahvikuppien seistä. Ei kai kukaan pese

astioita joka tunnin päästä. Enkä minä keitäkään kahvia vielä,

jääköön myöhemmäksi. Kello oli nyt puoli kolme, pitäisi alkaa laittaa

päivällistä, jos söisi viiden aikaan. Sitten olisi huoleti tältä

päivältä. Ihme, ettei Ollikaan koko päivänä mene ulos. Mitä kummaa

se istuu yhäti ruokasalissa? Mutta hänen huoneessaanhan ovat ne

pyyheliinat. Paula hymyili kuin väsyneessä unessa tai sairaana: Olli

tunsi kai itsensä muukalaiseksi sellaisen puhtauden keskellä. Kuorisiko

ensiksi perunat? Tai oikeastaan pitäisi panna marjat kiehumaan

kiisseliä varten. Hän istui kuitenkin edelleen. Silmät suurenivat

ja tuijottivat hellakaakelia, ei sitä valkeata pintaa, vaan jotakin

käsittämätöntä, sen läpi ne tunkeutuivat, eivätkä nähneet mitään.

Hitaasti kuin alkuhämärässä, vesien alla kulkivat ajatukset, ja niitä

johti etäinen ja yhdentekevä mielle, ainoa erotettava ajatus, mutta

tuskin erotettava: kuorisiko nyt perunat vai laittaisiko marjat

kiehumaan kiisseliä varten? Kului hyvästi aikaa, ennenkuin hän nousi

tyynesti kuin unissaan, asetti suuren kattilan kaasulle ja puolukoita

purkista siihen. Keittää häntä nyt samalla tiellä pariksi päiväksi.

Sitten hän veti perunakorin pesupöydän alta ja alkoi kuoria. Käsi

liikkui kuin tajuttomalla. Kerran hän hymähti hiukan. Perunat tulivat

kuorituiksi. Hän pesi ne. Käsiä oh vaikea saada puhtaaksi ja perunat

olivat ihan liasta sierettyneitä. Piti kai ne sentään pestä harjan

kanssa. Ne olisi pantava heti veteen kuorittuaan, ei saisi jättää

kuivamaan. Iljettäviä kappaleita. Hihatkin kastuvat. Oh, miten kehnoa.

Riippuvat siinä märkinä pitkin astiainpesusta rasvaisia käsivarsia.

Vaikka keittäisi itsensä kiehuvassa vedessä, ei saisi tätä rasvaisuuden

tuntoa pois. — Voi miten väkevästi minä vihaan tätä astiainpesua.

Siitä voi tulla epätoivoiseksi ja kuoliaaksi. Tekisi mieli kaataa

kaikki perunatkin hanan alle, jos ne menisivät edes läpi ja kolisisivat

pitkin likajohtoa kaupungin alla ja hilloutuisivat muruiksi, iljettävät

kappaleet, uidessaan siellä kaiken maailman ihmisten pesuvesissä. —

Hän vääristi päättävästi suutaan: se kohtalo olisi senkin mukuloille

parahiksi. Silloin ei niillä olisi parempi osa kuin hänellä nyt.

Hän huuhtoi ne kuitenkin kiehumaan, istui sänkyyn ja oli äärettömän

vaivautunut märistä hihoistaan. Ohuet vaaleat hihat pitkin ihon pintaa

ja likaisina. Koko pusero pitäisi pestä. Samassa ovi avautui, ja mies

kurkisti keittiöön.

— Saammeko me kahvia?

— Ketkä me?

— Sinä ja minä.

— Kyllä, kyllä. Älä hätäile, kyllä minä laitan. Paula pani pannun

tulelle. Oh-hoh-hoi. Pitihän sitä joka päivä keittää, siitä ei päässyt

mihinkään. Taas hän istui sänkyyn ja pisti kädet helmaansa.

Inhottava kuparikattila. Hän ummisti toisen silmänsä ja katseli sitä:

siinä se oli ylähyllyllä, himmeänä, pieniä savupiirtymiä kyljissään,

tuolta oli liekki nuolaissut vinottain, tuossa juoksi musta kaasun

syömä juova pohjasta suulle asti. Suorastaan käsittämätöntä, että

ihmiset ostavat kupariastioita, kiillottavat niitä kuin hullut,

aivankuin niiden loisto korvaisi auringon valon, eivätkä käytä niitä

koskaan, ainoastaan hankaavat joka viikko ja turmelevat kätensä

pulvereilla. Ajatella, ihmeellistä — että he sittenkin ovat niin

ahkeria, niin sitkeitä ja kunnollisia. Kiilloittavat yhä, vaikka

käsiä miten kirvelisi. Niin uskollisesti, _että sekin työ kelpaisi

Jumalalle._ Ei kukaan muu pystyisi siihen ahkeruuteen ja vaivaan mihin

ihminen, huonoinkin ihminen. Mutta ilmanko ne ovat kehittyneet apinasta

asti, kun jaksavat kupariakin kuurata joka viikko. Sitä päämäärää,

mihin me vielä voisimme päästä! Mutta nyt minä otan tuon kattilan ja

hautaan sen pesupöydän alle ja ensin minä kastelen sen pinnan, että

se kerrankin pahus tulee ihan viheriäiseksi. Sitten en nykäise sitä

koskaan. Kiusankappale, mokomakin.

Hän louskutti hampaitaan, työnsi viattoman kattilan likaämpärin taakse,

pisti luutturätin sen päälle, vetäisi kätensä inhoten irti rätistä.

Huh. Sitten hän huuhteli sormiaan hanan alla, istuutui hautomaan suurta

haluttomuutta kaikkea kohtaan. Kahvi kiehui. Paula tempasi sen tulelta,

kirkaisi, hyppäsi tasajalkaa, oli polttanut kätensä.

— Pakana vieköön. Ai, ai-jai, vieköön, vieköön. — Ei sitä kukaan

aavista mikä työ on kahvin keitossa.

Itsepäinen pannun karilas seisoi hellalla. Vanha ja kuparinen sekin. Se

oli musta. Kuohunut kahvi kynti sen kylkiä, leveni hellalle, pieniksi

lätäköiksi, uursi ihmeellisiä vakoja. Paula haki pannulapun, tarttui

varovasti kuohun likaamaan sankaan ja nosti tuon inhottavan kapistuksen

kaasulle.

— Ole kärsivällinen, Paula, ajatteli hän, — ole kärsivällinen,

äläkä välitä siitä. Itse asiassahan se on pikku tapahtuma. Ole ihan

välinpitämätön. — Hän vartioi pannua tarkasti, ettei se päässyt enää

kuohumaan yli, ja nosti laidalle. Mutta sitten oli selvitettävä torveen

kokoontuneet porot. Hän otti suuren sinireunaisen kahvikupin. Se oli

paksua arabianporsliinia kuin saviruukku. Hän piteli sitä torven alla.

— Onpa tuo torvi tukkeutunut, täytyy pitää varalta, ettei kahvi polahda

kupin yli. Tuleekohan sieltä mitään? — Tuli ja kiepahti ilmassa ja

likasi hänen valkoisen hameensa. Pannulappu irtautui, taas paloi käsi.

Paula hellitti, katseli hellan syrjällä seisovaa pannua, likaista

hamettaan, hellalla ja lattialla uivaa kahvilätäkköä. — Hyvä Jumala.

Tämä kaikki ellotti, mutta hän heitti päätään hiukan taaksepäin. —

Huokaa sydän, mutta älä halkea, totta kai se nyt täytyy keittää loppuun.

Hän keitti sen, kaatoi nikkeliseen kannuun ja pisti likaisen

kahvipannun pesupöydän alle likasangon viereen. Lohdutukseksi. Tempasi

luutun kattilan päältä, pyyhki kahvin hellalta, painoi pannun hatun

kiinni ja asetti luutun tällä kertaa pannun päälle. Tällaista elämä

on. Ja tällaista on talous. Paulaa puistatti hiukan. Jumala minua

auttakoon. Enkö opi millään keinolla? Hän ajatteli sen itku kurkussa.

Nielussa tuntui kuristavan. Jo kaksi vuotta hän oli yrittänyt hoitaa

taloutta, jo kaksi vuotta he olivat olleet naimisissa.

Hän laittoi kupit ruokasaliin. He istuivat myöhästyneen kahvin ääressä

kahden. Huoneen toisella puolella oli sohva pöytineen ja pöydällä

levitettynä maisterin pasianssikortit.

— Mitä sinä olet tehnyt?

Paula huitaisi kädellään:

— Kaikenlaista.

Maisteri sulki hiukan toista silmäänsä, katseli vinosti vaimoaan.

Silmäkulmasta tähtäsi pilaatekevä, hiukan terävä katse; häntä huvitti

suunnattomasti vaimonsa työt, ja vähän ajan kuluttua hän sanoikin:

— Ja nyt se on taas niin totinen. Pitänyt suursiivousta. Eikös vain ole

esiliinakin edessä.

Hänen äänensä oli hiukan tottumattoman, melkein hullunkurisen

hyvä. Lassila nauroi harvoin, mutta nyt hän hörähti matalasti,

miellyttävästi alaäänellä. Paula katseli häntä hiukan yliolkaisesti ja

välinpitämättömästi, joi kahviaan kuin vanhat ihmiset. Sitten kului

vähän aikaa äänettömästi. Paula vain ojensi miehelleen leipälautasta

sekä kerma ja sokeriastioita.

— Mitähän, jos söisimme aikaisemmin päivällistä ja kävisimme Eetun

luona tahi menisimme elokuviin.

— Jaa, sanoi Paula ja oli käsittämättömän vakavan ja suljetun näköinen.

— Se päivällinen vie niin hirvittävän pitkän ajan. — Hän katseli kuin

oudoin ja hämärin silmin huonetta ajatellessaan päivällistä ja lisäsi:

— Siellähän se kiisseli on kiehumassa ja perunatkin ovat kiehumassa,

mutta se vie sittenkin niin pitkän aikaa, ennenkuin ne ovat laitetut ja

jäähdytetyt kaikki.

— Mitkä kaikki? kysyy mies ja naurahtaa.

— Vati pitää huuhdella vedellä, ettei kiisseli tartu kiinni, ja

ripotella sokeria, ettei muodostu sitkeää kettoa, ja sitten jäähdyttää

ja laittaa pihvit ja kaikki...

— Niin että sinä et halua elokuviin sitten.

— Tietysti minä haluan.

Paula keräsi kahvikupit korvista sormiinsa riippumaan, kalisteli niitä

ja meni keittiöön. Maisteri otti tupakan, mutta ei kulunut kauan, kun

Paula tuli sisään, tuli hiljaa, kiersi kätensä takaapäin miehensä

kaulaan.

— Voi, voi. Ei laiteta päivällistä tänään.

— Sinullahan on jo ruoat kiehumassa, perunat ja kiisseli.

— Mutta ei laiteta tänä päivänä, ei laiteta sittenkään, kaikki

tahraantuu, kaikki kastuu. Näethän sinä minkä näköinen minä olen. — Hän

levitti hamettaan, joka oli kahvissa ja puolukoissa. Maisteri katseli

häntä eikä osannut sanoa mitään. Sen tyynen katseen edessä Paula

heittäytyi lattialle ja nojasi pöydän jalkaan.

— Mennään Elantoon syömään tänään, tänä ainoana päivänä. Etkö sinä nyt

yhden kerran voi lähteä sinne? Minä en saa päivällistä kuntoon, vaikka

minut hirtettäisiin.

Maisteri katseli häntä ja nauroi hiukan, sitä matalaa naurua

alaäänellä. Paula kohottautui, työnsi hartiansa taaksepäin ja sanoi

jäykin äänin:

— Sinä olet ihmiskiduttaja. Oh, kuinka minä vihaan.

Maisteri ei voinut sille mitään, että naurahti taas. Sitä uhmaa ja

totisuutta! Mutta hetken kuluttua Paula heittäytyi hänen polviansa

vasten.

— Lupaa nyt tämä yksi kerta. Minä teen vaikka mitä ja mitä, mutta en

vain laita päivällistä. — Hänen suunsa vääntyi niinkuin oksettaessa.

Kulmat rypistyivät, soikeat, ruskeat kasvot tulivat tuskaisiksi ja

juoville kuin nuoren nyljetyn eläimen liha.

— Lähde nyt Elantoon. Sehän on vain kaksi kymmentä markkaa. Minä vaikka

polkisin jaloillani mokoman rahan ja vaikka polttaisin sen. Sehän

nyt ei merkitse mitään, vaikka sen heittäisi likaämpäriin. Lähde nyt

Elantoon.

Mies ojensi käsivartensa, risti sormensa naisen taaksepäin heitetyn

uhkamielisen niskan alle.

— Jaa. Lähdetään sitten paikalla, viidessä minuutissa.

Paula kimmahti hetkessä ylös, ojensi itseään, hypähti tasajalkaa.

— Voi, miten sinä olet mainio. Mutta luuletko sinä, että minä lähtisin

tässä leningissä. Tässä, jossa minä olen tehnyt työtä. Sehän vaivaisi

minua yhtä paljon kuin jos panisin tuon kamalan kuparikattilan päähäni

ja antaisin sen hangata korvani verille.

— Niin. Et sinä voi lähteä työleningissä. — Kuitenkaan ei Lassila

ymmärtänyt, mikä ero siinä olisi. Tuo kahviläikkäkö? Se oli kaunis,

vaalea vaate ja sopi hyvin.

— Istu nyt rauhassa, sanoi Paula. — Minun pitää kuitenkin pestä kasvoni

ja sitten minä tulen sanomaan milloin lähdetään.

Hän meni ja kuljeskeli kevyesti kuin lintu hyppelee maassa. Keräsi

puhtaat, kiiltävät pyyheliinat miehensä huoneessa kasaan ja heittäytyi

vähäksi aikaa nahkasohvalle, ennenkuin veti uudet sukat jalkaansa ja

valmistautui lähtemään. Kerrankin ei tarvitse laittaa päivällistä.

Ovikello soi. Siellä oli Eetu Valjakka. Hän pudisti Paulan kättä mitään

virkkamatta, pisti päällystakkinsa ripustimeen ja hattunsa hyllylle

ja pysähtyi peilin eteen kampaamaan tukkaansa suoraan ylöspäin. Siinä

hän seisoi, pää hiukan eteenpäin, ruskea tukka kosteudesta kiiltäen.

Nuori mies. Hän oli Lassilan toveri ja luki lääkäriksi, oli täällä kuin

kotonaan. Paulakin piti hänestä, hyvänluontoiset kasvot, leveät hartiat

ja pitkä poikamainen olemus. Hän puhui osuvasti, suorasukaisesti,

jätti saman tunteen kuin toisvuotinen hevonen, jolla ei ole ajettu,

joka seisoo keskellä pihaa jalat hiukan sojossa ja harallaan, suurena

ja kokemattomana ja nuorena. Katselee vilkkailla, mutta hiukan

ymmärtämättömillä silmillään eteenpäin. On talttumaton, mutta kuitenkin

rauhallinen. Kaunis sellaisenaan. Olkoonpa näkijä kuka tahansa,

tällaista eläintä tekee mieli taputtaa eikä kuitenkaan ole varma,

ymmärtääkö se hyväilyä. Ehkä se kohistautuu ja lokistaa.

— Terve, sanoi Lassila Valjakalle. — Mutta tänä päivänä meille ei

anneta päivällistäkään.

— Eikö? sanoi Valjakka ja katsoi vilpittömän hämmästyneenä Paulaan.

— Ei; me menemme Elantoon syömään ja sitten elokuviin.

— Noo. Sitten minä voin tulla mukaan.

Mutta ennenkuin ehdittiin lähteä, soi vielä puhelin. Paula meni

vastaamaan.

— Onko rouva Lassila? — Kyllä on. — Niin, minä tunsin äänestäkin. —

Mutta kuka siellä on? — Ettekö tunne?

Paula nauroi.

— Ei. Ei millään, ei aavistustakaan.

— Vai niin.

Se ääni oli sangen syvä ja tyyni, melkeinpä välinpitämätön miehen ääni,

joka sanoi tuon: Vai niin. — Paula kiihkoutui ja nauroi.

— Ettekö usko? Minä vakuutan, etten kuolemaksenikaan tiedä?

— Vai niin.

— Tepä olette hävytön. Minä suljen puhelimen, koska ette ilmoita

nimeänne. — Hän huusi sen aivan pahuuttaan, sillä hän oli heti alussa

tiennyt, kuka puhuja oli.

— Mutta ehkä minä saan tuntemattomana puhua kanssanne, ajattelin vain

kysyä, saanko tulla käymään teillä.

— Kyllä, tietysti, mutta me emme ole nyt vielä syöneet päivällistä ja

sitten meidän pitäisi mennä elokuviin.

— Minne elokuviin te menette?

— Ritziin. Siellä on »Erämaan yöt» ja John Gilbert.

— Vai Gilbert. Mutta jos minä tulisin autoineni Ritzin edustalle

näytännön päätyttyä, niin lähtisittekö sitten ajelemaan hiukan?

— Mielelläni, tietysti minä tulen. Kiitos vain. Mutta te saattekin

kokonaisen joukon. Olli ja eräs herra Valjakka tulevat mukaan.

— Hyvä on. Te ette nyt enää ehdi kuin seitsemän näytäntöön ja minä olen

sitten yhdeksältä odottamassa edustalla. Se on siis päätetty, vai mitä?

— Päätetty, päätetty. Kello kaksikymmentäyksi.

— Jaa, jaa. Kello kaksikymmentäyksi.

— Hei sitten.

Kun Paula kertoi sopimuksestaan arkkitehti Thorpen kanssa, sanoi

Lassila tuskastuneena:

— Voi sinua, mitä taas lupasit. Minua ei vähääkään haluta hänen

autoretkilleen.

Hän oikein puisteli päätään, kohotti kättään kuin lyödäkseen sillä

ilmaa, mutta antoi sen kuitenkin pudota sivulleen. Kasvot kovenivat,

ääni tuimistui:

— Enkö minä ole sanonut sinulle jo aikaisemmin tästä?

— Älä nyt. Katso, kun minä unohdin sen. Siinä sekunnissa en muistanut

yhtään, kun kieleltäni livahti: kyllä. Mitä minä teen, kun tulin

luvanneeksi kerran?

— Mitäs menet toisten puolesta lupaamaan.

— Eihän sinun tarvitse lähteä. Anna minun mennä yksinäni.

Mutta kun auto aikanaan odotti, lähtivät kaikki mukaan ja retken

jälkeen tulivat juomaan teetä Lassilalle. He istuivat maisterin

huoneessa. Kirjoituspöydällä oli vielä kasa puhtaita pyyheliinoja.

Jalkalamppu oli sytytetty, se levitti valoaan ryhmän yli; heidän päänsä

päällä leikki vihreän varjostimen luoma ohut kehä. Teevehkeet olivat

siinä pienellä tupakkapöydällä, se oli kukkuroillaan astioita, juotiin

ja kuunneltiin radiokonserttia Berliinistä. Poltettiin tupakkaa ja

joku sanoi silloin tällöin mitä mieleen juolahti. Paula leikitteli

äänettömänä tupakansavullaan. Valjakkaa ihmetytti, miten nainen osaakin

olla niin haaveellisen näköinen. Onko se oikein todellista hartautta?

Mutta ihailtavaa se on — tuollaisenaan — että ne osaavat olla.

Thorpe oli myös vaiti. Hän ei puhunut useampien seurassa ylipäänsä

paljoa, ei sekoittanut ääntään muiden meluun. Kuunnellessaan hiukan

välinpitämättömästi heidän keskusteluaan hän heitti siihen vain oman

ylihuomautuksensa: So ist das Leben. Se sanottiin pienellä toteavalla

surumielisyydellä, toisinaan kyynillisyydellä. — Jaa, so ist das Leben.

Miksi hän aina sanoi sen saksaksi? Tuli ajatelleeksi, miten paljon hän

mahtoi olla nähnyt elämässä kaikkea, maailmaa ja ihmisiä. Nyt hän oli

aivan vaarallisen tyyni.

— Sulkekaa jo tuo.

Thorpe nousi ja väänsi radion kiinni. Paula katseli häntä selän takaa.

Miehen vartalo on niin erilainen kuin naisen. Hänellä on leveät

hartiat, komea pituus, hän ei ole liian lihava, poikamaisen hoikka

mieheksi. Vartalo kapenee alaspäin, voima keskittyy hartioihin.

Naisella on sulavammat, hennot hartiat, melkeinpä taipuvat ja

lantioista vartalo pyöristyy, siitä johtuu, että nuori nainen voi

näyttää kukkaselta joskus, on istuessaan kuin taivuttelisi teräänsä,

mutta mielien ruumis on kuitenkin paljon kauniimpi. Thorpe käännähti

hiukan. Oo, miten ylpeästi vartalo kaartuu — hän kysyy: Otetaanko vielä

jotakin? Virossa on hyvä asema. — Paula puisteli päätään.

— Ei oteta, puhellaan ennen. Tiedättekö, minä ajattelin äsken, että jos

olisinkin Berliinissä tällä hetkellä. Kulkisin kadulla ihmisvirrassa.

Suuret mainosvalot kutsuisivat joka askelella. Vielä ennemmin olisin

Broadwaylla, siellä olisi vielä ihmeellisempää.

— Ihmeellisempää kyllä, kun istuu täällä ja ajattelee sitä. — Lassila

korosti ja venytti ensimmäistä sanaa kovasti. Hän iski aina jonkin

sanan puheestaan suurella painolla esiin, kuin viimeisen vasaran iskun.

Se tapa oli juurtunut häneen koulussa. — Ihmeellisempää kyllä. Mutta

jos olisit Saksassa, Ranskassa, Amerikassa, tekisit siellä työtä,

asuisit ja eläisit, ei se silloin olisi mitään ihmeellistä.

— En minä tahdokaan siellä tehdä työtä. Kuljeksia vain joka paikassa,

katsella ja nähdä Pariisin Montmartre, taiteilijakahvilat ja Kiki, joka

istuu siellä korkealla baarituolilla.

Thorpe kumartui tuolistaan eteenpäin ja sanoi:

— Se kuume on meissä kaikissa.

— Ei minussa kuitenkaan, pisti Valjakka.

— Mutta kirjallisuus, jonka pitäisi olla aikakauden kuvastin — se

on ainakin matkakuumeessa. Ei saa lukea muuta kuin automatkoista,

Djunasta, Honolulusta ja itämaista.

— Meidän kirjallisuutemme on suurimmalta osalta _meritaudissa_.

— Minäpä en halua lukea matkakirjoja, tahdon matkustaa itse. Pitäisi

mestata kaikki ne, jotka kirjoittavat matkakirjoja. Synnyttävät

ihmisiin vaarallisen ruton.

Valjakka vetäisi toista suupieltään ylöspäin:

— Paulakin on saanut hyvän tartunnan.

Paula kierteli käsiään ja katseli noita kolmea miestä kutakin.

— Se on ihan totta. On niin äärettömän ikävä olla täällä —

Hyperboreassa. Minä luulen, että se tarkoittaa Suomea. Olli, kuuletko?

— Hyperborea tarkoittaa äärimmäistä pohjolaa, samaa kuin Ultima Thule.

— Mitä on sitten Ultima Thule?

— No, äärimmäinen pohjola, viimeinen pohjola. Mutta ei Suomi kuulu

siihen.

— Älä naura, Eetu sinä. Täällä on kuitenkin hyvin vaikea olla, kun

lukee aina sellaista. Ei luku ravitse. Minulla on ollut monta kertaa

niin ikävä, kun ei ole päässyt Kaivohuoneellekaan. Tai oikeastaan ei

ole tullut mentyä. Kerran me kuljimme Ollin kanssa ohitse pimeänä

iltana tänä syksynä. Suuret puut kohisevat. Minä koetan kurkistella

sieltä aitojen takaa. Puutarhasta näkyy värilliset valot, kuuluu

pauhaava soitto, lavan yli riippuvat punaiset nauhat. Tanssijain tahti

ikäänkuin imeytyy vereen. Ihmiset taputtavat hulluina käsiään. Siellä

ne istuvat huovat jalkojensa ympärillä, ettei illan viileys kosketa

heidän sääriään. Tulee omituinen ahdistus, kun ajattelee kaikkea,

valoa, huolettomuutta. Ettekö usko, että tulee hurjan ikävä?

— Kyllä siinä tulee ikävä. — Se oli Thorpen ääni savun takaa.

— Paula rukka, jopa sinä olet kuin pieni harmaa orja, pisti taas

Valjakka.

— Älä sinä — Paula kääntyi Thorpeen. — Kertokaa te taas jotakin

matkoiltanne.

— Nyt alkaa olla myöhäistä. Maisteri Lassila nousee aikaiseen ylös.

Lassila oli ollut vaiti lähes koko ajan. Hän ei nytkään näyttänyt

kuulevan; kasvot olivat kylmänvalkeat, suljetut.

— Katsokaa kuitenkin, voi, kertokaa nyt jotakin — Paula tiesi olevansa

suloinen pyytäessään.

— Ei tällä kertaa — Thorpe nousi — minun täytyy sanoa hyvästi.

Vieraiden lähdettyä syntyi miehen ja vaimon välillä yhteenotto.

— Kuule, Paula, minun täytyy sanoa, että en voi hyväksyä sinun

menettelyäsi. Kuinka sinä käyttäydyt niin lapsellisesti, houkuttelet:

kertokaa, kertokaa.

— Jos hän ei halua kertoa, voihan olla ääneti. Enhän minä pakota,

vaikka pyydän.

— Mutta se on suorastaan typerää ja sitten sinä lavertelet hänelle

vieraista maista. Sehän on meidän kahden keskeinen asiamme, milloin

matkustamme ja mitä haluamme. Ei omia asioita pidä puhua kaikille.

— Itse hän on aina puhunut minulle vieraista maista enkä minä. Etkä

sinäkään käyttäydy hyvin. Osoitat vieraiden aikana, ettet heitä siedä.

Istut sen näköisenä, että toisten on pakko lähteä pois. Nytkin.

— Se on selvää. Hänen ei tarvitse aina istua täällä, mies, jolla on

vain auto ja ruotsalainen nimi. Meidän on otettava seuraamme sellaiset

ihmiset, joista pidämme.

Paulaa melkein hymyilytti ajatus: Entä jos minä pidän hänestä ja sinä

et.

— Enkä minä kiellä sinua, istu Kaivohuoneella vaikka joka ilta, mutta

älä puhu siitä vieraille. Ei pidä olla haihakko.

— Niin, niin, sanoi Paula, silmät tuijottivat kuin jotakin näkymätöntä.

Hän vetäisi henkeään syvään ja lähti makuuhuoneeseen.

2.

Toisena päivänä Paula oli jälleen automatkalla. Istui etuistuimella

arkkitehdin vieressä, kun tämä ohjasi. He ajoivat pitkin tasaista

asfaltilla laskettua maantietä Haagaan päin eivätkä puhuneet mitään.

Auto vain heilahteli ja molemmat he olivat ihmeellisen iloisia. Thorpen

silmät seurasivat tietä eteenpäin, Paula katseli hänen ohjauspyörää

puristavia käsiään: hyvin hoidetut ja lujat, rystyjen päät kohosivat

valkoisina, kovina nappuloina. Varmasti kauniimmat kuin hänen kätensä.

Paula vetäisi käsineensä pois ja tarkasteli omiaan. Hän oli eilen

kuorinut porkkanoita. Sormenpäät olivat vielä mustat. — Minulla ei

ole vähääkään pehmeät kädet, niin kovat ja pitkäsormiset. Jos minä

silittelisin niillä jonkun miehen otsaa, tuntuisikohan se karhealta.

Muutamilla naisilla on kädet yhtä pehmeät kuin kumiukon maha, tai kuin

ne olisivat höyhenillä täytettyjä silkkisäkkejä — Paula kohotti siinä

ajatuksissaan ylimielisesti päätään — Välikö tällä. On hauska olla

huolimaton, olla vain miten sattuu olemaan.

He kääntyivät takaisin ja tulivat Turuntielle. Ihanaa on ajaa tätä

leveää katua. Ikäänkuin vapaus ja avaruus astuisi sieluun. Heikinkadun

ahtaudesta ja hälinästä he pyörsivät ylös ja pysähtyivät Vanhankirkon

puiston sivulle, Yrjönkadun n:o 13 edustalle. Siellä asui Thorpe.

Paula oli luvannut lähteä hänen kotiinsa syömään aamiaista. Hän oli

käynyt siellä kerran ennenkin miehensä seurassa. Eteisen lattialla oli

paksu matto. Tummat samettiverhot peittivät vaatenaulakkoa. Thorpe

auttoi takin hänen päältään. Paula pisti hattunsa hyllylle ja meni

järjestämään tukkaansa peilin eteen. Sen kehys oli valkeaa ja kultaa,

sen molemmilla puolilla seinällä pyöreät taulut, nekin ohuin kullatuin

kehyksin. Toisessa oli valokuvattu kaunis hevosenpää. — Oli hyvä, että

hän oli ottanut ylleen tämän punaisen samettileningin. Se oli aivan

myötäinen. Teki hänen vartalonsa niin hoikaksi vyötäröltä ja kohosi

hauskasti rintojen kohdalta. Ylhäinen, rakas puku. Thorpe pysähtyi

hänen viereensä ja näytti hevosenpäätä.

— Tuossa on valokuva minun entisestä hevosestani. Se oli mainio ratsu.

Nousin usein sunnuntaiaamuisin kuudelta ja ajoin pitkälle Grankullaan

ja Espooseen.

He menivät laajempaan huoneeseen, joka jatkui eteisestä ilman että

edes ovi erotti niitä. Se oli ruokasali, ja aamiainen oli pöydällä.

Arkkitehti soitti palvelijaa ja kuului pyytävän lautasen myös rouva

Lassilalle. Paula katsoi tyttöä. Hyvin hento, pienikokoinen, kapeat,

näppyläiset kasvot. Näytti hiljaiselta ja koulutetulta ammattiinsa.

Musta puku, pieni päähine ja valkoinen esiliina. Sepä oli juhlallista.

Minkälainen isäntä mahtoi Thorpe olla palvelijattarilleen? — Hän

istuutui pehmeään sohvaan. Thorpe meni itse jonnekin, luultavasti

pesemään käsiään.

Huone oli suuri. Ja näin istuessaan tunsi juuri sen suuruuden ja

samalla turvallisuuden. Oli hyvä olla täällä sohvalla. Yli ikkunan oli

vedetty ruskealankainen paksu pitsikudos, se ikäänkuin eristi tämän

huoneen harmajasta ulkomaailmasta. Pöydän yläpuolella valaisi iso

kruunu, se vaikutti himmennetyltä hopealta. Lattiamatto oli pohjaltaan

kuin sammalta, kuvioissa loistivat kaikki syksyn rikkaat ja kirkkaat

värit, putoavien lehtien värit. Kaikki kaapit olivat korkeajalkaisia,

yhtä mataloita kuin tavallinen pöytä. Niiden päällä runsaasti

kristalleja ja leveä malja täynnä hedelmiä. Mitähän Thorpe sanoisi, jos

ottaisin tuolta omenan ja pureksisin sitä kun hän tulee? Nauraisiko

vai paheksuisi? Seinien alaosassa oli tammilaudoitus, sen leveällä

reunuksella monia vanhoja somia koruesineitä ja pieniä valokuvia.

Vieras tuntee täällä sielunsa janoavan henkevyyttä ja ylhäisyyttä,

jotakin vanhaa ja ihanaa, jota on löytynyt kaikkina aikoina. Thorpe

mahtoi rakastaa kotiaan. Siinä oli jollakin tapaa sama leima kuin

hänessäkin.

Paula istui sohvalla pienenä ja totisena kädet helmassa, hiukan

laineille taivutettu tukka valuen yli otsan kulmiin saakka. Thorpe tuli

sisään ja hymyili. He istuivat pöytään. Paula huomasi, että sen sohvan

yläpuolella, missä hän äsken istui, oli suuri öljyväritaulu himmeäksi

kullatuissa kehyksissä. Vanhahko nainen mustassa puvussa, valaistut,

jalomuotoiset kasvot. Taulu oli aivan Thorpea vastapäätä. Tämä saattoi

nähdä sen syödessään.

Thorpe näki hänen jäävän katselemaan kuvaa ja sanoi:

— Minun äitini.

— Te ette ole hänen näköisensä.

— Minä olen tumma, isääni hieman, isänäitini oli venäläinen. Hänestä

se johtuu. Jos minulla olisi veli, saattaisi hän olla aivan vaalea,

äitiini.

Paulan silmät vilkastuivat. Ilmankos Thorpen ihonvärikin oli tuollainen

erikoinen. Ei ruskea, kalpea eikä punainen, vaan sellainen kuin voi

ajatella olevan persialaisilla ja niinkuin on joillakin nuorilla

mustalaispojilla.

— Oletteko te ollut Venäjällä?

— En. Isänisäni oli jonkin aikaa Pietarissa ja toi sieltä vaimonsa,

muutoin on sukuni ruotsalaista. Minä olin kaksikymmenvuotias, kun

minulla oli suuri halu Venäjälle. Sitten äitini kuoli, tuli kaikkia

muita asioita väliin, eikä enää tehnyt mielikään sinne.

— Minä ymmärrän, voi olla kausia elämässä, jolloin ihminen äärettömän

voimakkaasti haluaa jotakin asiaa. Sitten tulee toinen kausi, jolloin

se edellinen tuntuu ihan arvottomalta. Eikö totta?

— Niin, se koskee ylipäänsä kaikkia kiihkeitä intohimoja. Mutta

ihmisellä täytyy olla jokin intohimo, muuten ei tule toimeen. Täytyy

olla jokin lumous, tuollainen erikoinen kiintopiste, jonka avulla voi

pettää itseään. Uskonto, työ, rakkauskin. — Jaa, so ist das Leben,

nurinkurin nähtyjä asioita.

Thorpe pysähtyi, laitteli voileipäänsä, sanoi sitten aiheettoman

jyrkästi.

— Ei ole hyvä, että suonissa on venäläistä verta.

— Minkätähden? Minä olen aina luullut, että jos isä ja äiti ovat eri

kansallisuutta, tulevat lapset paljon nerokkaampia ja saavat usein

taiteellisia taipumuksia.

— Ja tulevat heikompia.

Paula ei ymmärtänyt.

— Kuinka niin?

— Moraalisessa suhteessa.

Hän katsoi Thorpea ja purskahti nauramaan: — Luulen, ettei teillä ole

syytä valittaa siitä. Tehän ette ole heikko moraalisesti — ettehän te

ole vielä mennyt naimisiinkaan.

— Minä — otaksun — että ne voivat olla vahvempia moraalisesti, jotka

menevät naimisiin. Jos on todella olemassa käsitteitä heikkous ja

vahvuus, kun otetaan asiain suhteellisuus huomioon. Mutta jos — minä

sanon jos — minulla esimerkiksi olisi luonteessani kiihkeää intohimoa

naista kohtaan, olisi se perittyä sieltäpäin.

Paulaa peloitti ja viehätti uusi keskustelunaihe, mutta he jäivät

molemmat ääneti. Söivät, katselivat lautaseensa. Sitten mies sanoi ihan

toisella äänellä:

— Kuulkaahan, minä sain teillä toissa päivänä idean. Sen vuoksi

oikeastaan pyysinkin teidät tänään tänne. Katsokaa, kun te nyt niin

mielellänne haluatte ulkomaille, ettekö voi lähteä yhdessä minun

kanssani parin viikon kuluttua?

— Ihanko totta? Ajatelkaa — nyt _te_ pääsette lähtemään.

— Niin, lähdemmekö _me_?

— Lähdetään pois. Ei minulla ole mitään esteitä.

Paula nauroi. Hänen ruskeat silmänsä kiiluivat. Täällä sähkövalossa

istuessa oli kuin olisi syönyt illallista juuri yön edellä, ihminen

joutui samanlaiseen hermotilaan. Oli enemmän irroillaan.

— Minä puhun totta.

— Minä puhun myöskin. Ettekö usko?

— En. Te nauratte vain.

— Hyvänen aika. Voinhan minä puhua totta, vaikka naurankin. Olisipa

se hävytöntä, jos minun pitäisi jäädä tänne, kun te lähdette

herrastelemaan sinne. Minäpä en jää pois millään ehdolla. Voi, voi, yhä

te epäilette. Lyödäänkö kättä?

Paula ojensi kätensä pöydän kulman yli ja sanoi samassa ajatuksissaan:

Hiisi — porkkanaiset, mustat sormet.

Thorpe ei näyttänyt sitä huomaavan, piti hänen kättään ja tuijotti

häntä mustilla, öljynvärisillä silmillään.

— No, siis matkustamme?

— Jaa. Varmasti.

Paula nyökkäsi. Hän oli hirvittävän huvitettu. Tunsi hyppelehtivää,

vallatonta riemua koko olennossaan. Tuoli hytisi ja lattia tanssi

paljaasta ilosta.

— Mennään Turkinmaalle haaremiin. Kuulkaa, minä haluan haaremiin

lempivaimoksi.

— Ei, minä olen vastuussa teistä, en minä suostu sellaiseen.

— Noo. Voimmehan jättää Turkin tämän kerran pois — Paula väläytti

silmiään. — Käydään siellä toiste lentokoneella.

— Te teette yhä pilaa. Mutta entä sitten lähtöpäivänä?

— Puhutaan nyt vakavasti. Mieheni ei päästä minua.

— Niin, jos te kerrotte hänelle.

— Tietysti minä puhun eikä hän voi antaa nyt minulle rahoja. Muuten hän

kyllä päästäisi.

— Kuulkaa, kun minä pyydän teitä kerran toverikseni, niin ymmärrättehän

te, että minä kustannan myös meidän molempien matkat. Te olette minun

vieraani.

— Olli ei päästä minua teidän rahoillanne.

— Silloin ette puhu siitä sanaakaan.

— Mutta en minä lähde muutenkaan, ihan vakavasti sanottuna.

Thorpe katseli Paulaa. Tämä tarkasteli laudoituksen reunustalla olevaa

ruskeapuista jumalankuvaa. Aikoi juuri kysyä, eikö se ole Buddha, kun

toinen sanoi:

— Te ette siis uskalla lähteä minun kanssani.

— Vai niin. Minäpä uskallan, vaan en halua.

He tuijottivat silmäkkäin molemmat, ylimielisesti, tyynesti ja

ärsyttävällä kylmäverisyydellä, lähes kuin kaksi käärmettä, jotka

tappavat saaliinsa kiertämällä.

— Sanoitte itse, etten ole moraalisesti heikko, ja kuitenkin pelkäätte

minua.

— Minä en pelkää, uskokaa se.

— Sitten pelkäätte itseänne.

— Mitä te tarkoitatte? — Paula kohotti vielä päätään ja katsoi

suurentunein silmin Thorpea. Hänen kulmakarvansa kohosivat otsatukan

alle. Yhtäkkiä, painolla:

— Minä _tulen_ teidän kanssanne.

— Ei siihen ole uskomista.

— Onpas. Äsken en ollut varma, haluanko, mutta nyt minä äkkiä tunnenkin

haluavani.

He olivat jo aikaa lakanneet syömästä. Istuivat vain pöydän ääressä ja

nousivat nyt. Thorpe otti esiin kortit ja tupakkaa. Paula oli innokas

polttamaan, Thorpe poltti vähemmän. He aloittivat bismarckin. Kesken

pelin Paula keräsi kortit kasaan.

— Nytpä minä tiedän. Me pelaamme pasianssia ja katsomme minkälainen

matka meille tulee.

— Te keskeytitte pelin, vaikka olitte itse voiton puolella, sanoi

Thorpe tyytymättömänä. Paula nauroi ja löi pasianssia jännittyneenä.

— Katsokaa nyt mitkä kortit jäi: pata kuningas, pataässä, herttaässä ja

herttakymppi. Sehän on hullua, typerää.

— Mitä se sitten merkitsee?

— En minä tiedä, mutta ne ovat hulluja kortteja.

Thorpe kyllä tiesi.

— Nyt minun täytyy lähteä.

Thorpe tuli häntä saattamaan autolla. Kulmassa Paula tarttui hänen

käteensä, sillä auto kääntyi päinvastaiseen suuntaan.

— Mennään ensin ottamaan valokuvat passia varten.

Thorpe vei hänet Roobertinkadun pikavalokuvaamoon. Viidentoista

minuutin kuluttua he saivat märät, vesiämpäristä nostetut kuvat

käteensä. Paula nauroi kuvalleen ja tarttui Thorpen nutunhihaan.

— Katsokaa, mikä ylpeä demoni ja te kuin vekselinväärentäjä.

Tällaisilla kuvilla meitä ei päästetä minkään rajan yli. Luulevat

kansainvälisiksi rikollisiksi.

Kun Paula Antinkadun 38:n kohdalla nousi autosta ja ojensi kätensä

Thorpelle, suuteli tämä nopeasti hänen sormiaan. Hän nauroi ja juoksi

kiireesti ovesta sisään. Olipa tämä seikkailua. Hissin ovi aukeni

juuri, Valjakka oli tulossa sieltä ulos.

— Hei, Paula, tulet parahiksi. Mutta missä sinä olet ollut? Näyttääpä

siltä, kuin hautoisit jotakin ilkeyttä.

— Olin Thorpen kanssa automatkalla. Mutta älä sano Ollille.

— Ilmankos. Silmät kiiluu ja hampaat väläkkää.

Paula vei Valjakan ruokasaliin ja käski istua siellä, kun hän

menee keittiöön työhön. Tämä sytytti pöydältä savukkeen itselleen,

istui siinä jalka toisen päällä ja poltteli tupakkaa. Ruokasalin

kolmiosaisesta ikkunasta tuli sisään lokakuun ankea valo. Hän meni

ikkunan luo, näki vastapäätä tuon vanhan, matalan, kurjan puutalon

likaisine pihoineen ja lahoine portaineen. Kadulta kohosivat jyrkät,

mustat raput mekaaniseen kengänkorjauslaitokseen. Ovi rappuihin oli

auki. Valjakka meni uudelleen istumaan ja poltti kiihkeästi. Hänen

päänsä oli hiukan raskas. Ajatukset palasivat omituisesti kiertäen

viime yöhön. Jälleen. Saakeli, mistä makuun pääsee, siitä ei pysy

erossa millään. Lihan himo, silmäin pyyntö. Hän muisti, miten Anja

aamulla oli pujahtanut sängyn pään taakse laittamaan kiinni liivejään.

Päällä oli kurttuinen leninki, jota ei ollut riisunut koko yönä. Hitto

soikoon, oli ilkeä olla. Millä mielin seisoi tyttö nyt Stockmannilla

myymässä alusvaatteita. Paulakin tekee autoretkiä Thorpen kanssa,

vaimoihminen. »Joka luo silmänsä naiseen himoiten häntä, hän on jo

sydämessään tehnyt huorin hänen kanssaan.» Siitä päättäen on maailma

huorintekijöitä täynnään.

Noloksi kävi istua siinä yksinään ja ajatella tuollaisia ajatuksia.

Hän meni keittiöön ja istui sänkyyn. Paulalla oli nauhoilla koristettu

rimsullinen esiliina edessään. Hän pesi astioita, sutsutti kuivunutta

lautasta harjan kärjellä ja varoi hihojaan, huomasi Valjakan katselevan

pöydälle, jossa oli maitokannu, voita ja leipää. Paula ei koskaan

korjannut niitä kaappiin saakka, korkeintaan pisti ikkunalle, jos

olivat pöydällä tiellä.

— Oletko syönyt aamiaista? kysyi hän.

Valjakka irvisti.

— Mistäs taidat civiksen löytää, joka ei janoinen, nälkäinen ja rahaton

ole.

— Ota lautanen, lasi ja veitsi, siinä on voita, leipää ja maitoa ja

kaapissa on leikkeleitä. Voithan sinä mennä ruokasaliin, mutta minusta

on hauskempi, jos syöt täällä.

— Hauskempihan se on minusta itsestänikin.

Valjakka kävi mielihalulla näkkileipää pureksimaan, sanoi Paulalle:

— Kylläpä sinä hankaat niitä lautasia oikein olantakaa.

— Nämä ovat eilisen päivällisiä, ihan kuivuneita. Kerkisin juuri

laittaa tänä aamuna vuoteet kuntoon, kun Thorpe soitti.

— Ja sinä jätit kaikki ja seurasit häntä.

Paula nauroi. Oikein. Kumartui tiskipöydän yli ja nauroi. Sai astiansa

pestyksi, kaatoi kylmenneen tiskivetensä pois, ja kuivasi ne. Kaikki

oli selvää, kun Valjakka toi lautasensa ja lasinsa.

— Täältä tulee uusia astioita nyt.

— Jätä ne siihen pöydälle.

— Kuivamaan, että sinä saat heitä taas hangata.

— Oh, ei se mitään. Mutta tekisitkö sinä minulle yhden pienen

palveluksen. Ota minun pussini eteisen pöydältä.

— Sehän on suuri lahjoitus köyhälle tohtorille.

— Äläpäs. Et sinä sitä saa. Mene halliin ja osta puoli kiloa

jauhelihaa. Laitetaan nyt yhdessä päivällinen valmiiksi heti. Eikö

niin? Sitten pääsee siitäkin rauhaan, eikä tarvitse koko iltaa tuhrata.

Pussissa on avaimet, ettet tullessa soita.

Paula pisti suuhunsa suolakurkkuviipaleen ja alkoi hakata sipulia.

Sade rapisi suurin pisaroin ikkunaan. Aamullinen harmaus oli

tihennyt raskaiksi vesihelmiksi. Huu, miten kolea on tuollainen iso,

moniruutuinen ikkuna. Kaiken ilman rajattoman surullisuuden se laskee

sisään. Tuntee tuskallista ahdistusta tästä ylitsemme kulkevasta

likaisenvärisestä vyöstä — se ei lopu, vaan kiertää ja kestää ikuisesti.

Hän sytytti sähkön ja laski vihreän paperikaihtimen alas. Alkoi

käristää sipuleita. Valjakka palasi ja karisti hihoistaan pois

sadevettä ja istui. Kaasu surisee, rasvankäry leijailee keittiössä.

Paula kääntelee sipuleita. Sade kuuluu valuvan ulkopuolella. Tämähän on

vallan kodikasta.

— Eikös olekin mukavaa olla naimisissa, Paula?

— Onhan se.

— Tämä nuoren miehen elämä on oikeastaan niinkuin alus tuuliajolla.

Tuolla kulkea rutkuttaa sateessa pitkin katua, syö jossakin kuppilassa

puolikylmää ruokaa, on aina vähän niinkuin heikolla vatsalla, ja kun

menet sitten asuntoosi, on siellä outo, tyhjä huone. Vuokrakulut

seisovat vieraina kuin makkarat tuolla näyteikkunassa. Eivät ne ole

omasi, paksu lasi on välillä. Istu siellä sitten yksinäsi, eikä

sänkykään ole kuin oma sänky. Johan ne sen narinan kuulevat seinän taa.

Kyllä ovat tyhmiä, jotka eivät mene naimisiin.

Paula nauroi:

— No ne ovat hirvittävän tyhmiä suorastaan.

— Kun minä kuusivuotiaana vesana kävin viikkokoulua Säämingissä,

laulettiin siellä:

»Sinutta, Jeesus-onneton,

eloni ompi aivan

ja matkani mun täällä on

kuin myrskysäässä laivan,

mi neuvotonna tietään käy...»

Minä vielä silloin luulin, että se onneton tarkoitti Jeesusta.

Ihmettelin, onko hän aina onneton ja kurja. Mutta juolahti mieleeni

tässä, että jos nuorella miehellä ei ole vakituista kaveria eikä kotia,

on hän jokseenkin yhtä neuvoton kuin sellainen laiva.

— Eetu rukka.

— Mitä?

— Voi Eetu rukka sinuas, puuttuuhan sinulta sekä koti että vaimo ja

lapset.

Paula ratkesi siinä nauruun. Kyllä hän jaksoi.

— Kunhan minä ensin tulen tohtoriksi, kyllä minä...

— Kun en minä usko sinusta tulevan tohtoria ensinkään.

— Älä nyt tee toista vallan kyvyttömäksi.

He juttelivat rattoisasti ja suorasukaisesti. Valjakka murti savolaista

väliin. Paula pesi perunat kiehumaan ja alkoi paistaa pyörylöitä.

Ruskeina ja pieninä ne kiersivät rasvassa. Paulan lihapyörykät olivat

aivan hänen kyntensä kokoisia, sitä parempi mitä pienempiä, siitä

hän oli varma. Oli sen kokeillut suullaan. Otti nyt kaksi lusikkaa

pöydälle, pani kumpaankin yhden pihisevän, tulisen lihapullan ja pisti

puolukkahilloa niiden päälle. Toisen lusikan hän työnsi Valjakan käteen.

— Maistapas, eikö ole hyviä ihan tuoreeltaan?

Imettiin varovasti kylmää hilloa ja tulisen kuumaa lihapullaa, samalla

Paula nostelee toisia pois pannusta. Silloin tulee Lassila, heittää

pöydälle valkoisen paperipussin, se näyttää hedelmäliikkeen pussilta.

Paula tarjoo hänellekin pyörykkää hillon kanssa: Maistapas.

Maisteri otti lusikan käteensä, seisahtui hellan luo ja nosti kuin

ajattelematta, vahingossa kätensä vaimonsa olalle. Paula käänsi päänsä

äkkiä poispäin. Häntä liikutti niin omituisesti se, että mies piti

kättään hänen olallaan, ja vielä täällä keittiössä, työssä. Lassila

ei virkkanut mitään, lähti vain ja vei Valjakan pois käryä täynnä

olevasta keittiöstä. Hän ei erikoisesti harrastanut seurata vaimonsa

taloustoimia. Paula jäi yksinään ja kurkisti heti valkeaan pussiin.

Sieltä löytyi banaaneja. Suloista. Hän käänteli onnellisin kasvoin

pulliaan sakeassa savussa, painoi kädenselällään poskiaan, joita

poltti. Kuumat ja pehmeät ne olivat, oi, miten kuumat ja pehmeät.

— Olipa se hullu tuuma — ja Thorpe on ihan kuin tosissaan, ottaa

kuvatkin. Kyllä sillä kelpaa nauraa. Mutta jos me matkustamme,

pitäisi minun esittää meidät sinuiksi. Miltähän tuntuisi sanoa häntä

_Carl-Eric_.

3.

Paula ajatteli usein seuraavalla viikolla Thorpea ja naureskeli.

Hakeeko tämä tosissaan ulkomaan passeja? Hän pyyhki laulellen tomuja,

oli iloinen, ruskeista silmistä kimmelsi jännitys. Thorpe ei ollut

soittanut eikä käynyt heillä, mutta Paula tunsi sen itsessään, että

tämä ajatteli häntä joka päivä. Ilo, huomio, toisten mielenkiinto on

elämän eliksiiriä, jokaisessa solussaan tuntee ihminen sen nautinnan.

Mutta miksi hän ei enää soita? Paula istui väliin pitkät ajat

miettimässä tätä. Vasta toisella viikolla pistäytyi Thorpe heidän

luokseen eräänä iltana teelle. Paula ei puhunut paljoa. Hän istui

salaperäisenä, vartioi eloisin silmin molempia miehiä. Ne puhuivat

jostakin Genéven konferenssista, joita on tuhkatiheään, eikä tavallinen

ihminen ymmärrä niistä mitään. Kuitenkin he olivat ihmeellisen

innostuneet siitä, puhuivat ja selittivät kaikki asianhaarat

toisilleen. Paula vain katselee, tuntee itsensä ihan syrjäytetyksi.

Thorpe väittää, ettei asia ole niin kuin Lassila sanoi sen lukeneensa,

ja toinen lähtee ruokasalista lehteä hakemaan. Silloin Thorpe kumartuu

eteenpäin, katsoo mustilla levollisilla silmillään Paulaa. Ääni

hiljenee.

— Meidän passimme ovat pian kunnossa.

— Niinkö; sanoi Paula. — Oo.

Thorpen katseessa on jotakin huumausainetta. Hän tuntee omituisen

levottomuuden ja voimattomuuden valuvan jäseniinsä. Samassa palaa

Lassila, istuu hänen viereensä, levittää lehden ja lukee. Paula nostaa

kätensä hänen olkapäälleen ja nojaa hänen kylkeensä. Mustat silmät ovat

yhä häneen suunnattuna. Posketkin palavat, tekisi mieli heittäytyä

Ollin selän taa. — Ei, miten hullu hän on? Mitä tämä nyt on? Ei mitään.

Hän kohotti vain leukaansa ylemmäksi. — Thorpe lähti pian. He seisoivat

ja puhelivat vielä eteisessä. Kun ovi painui kiinni hänen jälkeensä,

heittäytyi Paula miehensä kaulaan. Nimetön, tajuamaton pelko puristi

sydänalaa, ruumiskin oli hervoton.

Se tunto valahti hänestä miehenkin läpi, tämä silitteli hänen karheaa

tukkaansa, pyyhki pois otsalta hiukset, naurahti sitten kurkussaan.

— Voi, voi sitä.

Paula irtautui äkkiä, lähti pois, vei teeastiat keittiöön. Pisarat

kuuluivat rapisevan ulkona, hän avasi ikkunan ja pisti kuuman päänsä

sateeseen. Yli pihan toisella puolen olevan matalan katon näkyivät

pimeässä seuraavan talon valaistut ikkunarivit. Sadepisarat särkyivät

hänen kasvoihinsa, niiden kosteus teki hyvää. Tänä syksynä oli satanut

paljon. Hän hengitti ahnaasti kosteutta, veti sitten ikkunan kiinni,

huuhteli kasvojaan kylpyhuoneessa, jätti laiskuudessaan hampaat

pesemättä, kävi kaksi omenaa ruokasalista ja lähti nukkumaan.

* * * * *

On perjantai ja suursiivous. Paula oli ehättänyt töitään ja keittänyt

sitten karamellisuklaata »lohdutukseksi». Oli pannut sitä kahdelle

lautaselle keittiön ikkunalle jähmettymään ja istuu nyt sängyssä

helmassaan sanomalehti ja sen päällä pieni kaluttava kattila. Kasvot

alakuloisina, kädet karkeina ja punaisina lattianpesun jäljeltä.

Siivoaminen masentaa. Tekee tomuiseksi, likaiseksi, puutuneeksi.

Tuskin jaksaa hengittää kyllääntymisessään. Ajatukset makasivat maassa

kuin vanhan tulisijan tuhka syksyn likosateessa. Jossakin aivojen

peräkomerossa asuu väsymys. Pieni harmaa olento, kyyhöttää hiljaisessa

nurkassa, sen sormiin takertuu ilo, se kehrää hermot tahmeiksi ja

sattuu joskus nykäisemään hiljaa otsalla kulkevia säikeitä. Silloin

vihlaisee päässä. Vastenmielisyys hytkäyttää Paulaa: siinä on siivottu

huoneisto, jota hän koko aamupäivän nuohosi. Hurja inho kohoaa sitä

kohtaan. Jos voisi sietää enää edes itseään. Hakatut, raittiit matot!

Mitä niistä on hyötyä? Ush, kaikki niiden pölyt saa kantaa omassa

nahassaan. Hän kääntyy vihasta selin ikkunaan. Aina tuntuu kuin ei

sekään olisi kyllin kirkas. Varmasti siinä on joitakin läikkiä. Vaikka

hankasi sitä kuinka kovasti paperilla, jäi lasiin omituista nukkaa.

Voi, voi, pahempihan se on, paljon pahempi kuin pesemättä.

— Ei tästä tule mitään, ei milloinkaan.

Siinä sukelsi äkkiä eteen etäinen kuva: Hän oli morsian. Istui

auringon paisteessa pienen puutalon seinän vierellä. Nojasi selkäänsä

kivijalkaan ja ompeli pitsiä lakanaan. Lämpö hautoi paljasta päätä. Hän

yritti ommella ahkerasti, mutta kuin pieni paholainen olisi istunut

polvella ja sysännyt kättä: Neula pisti aina kangasta pitelevään

peukaloon. Sitten oli peukalon pää jo aivan rikki tokitettu. Hän

tarkasteli sitä kauan: eihän sille voinut mitään, mutta se teki

onnettomaksi koko illan. Paula oli niin arka käsistään, ei taitanut

sietää likaista työtä. Ei taitanut silloin, eikä taida vieläkään.

Kädet puristuivat yhteen pienen kattilan ympäri:

— Nyt minä sen päätän: jos Thorpe vie minut ulkomaille, lähden hänen

kanssaan. Jumala sen tietäköön.

Paula nousi, heitti kattilan hellalle, haki puhtaat vaatteet ja laittoi

itselleen kylvyn. Puhelin soi. Hän nousi istumaan ammeessa, kuulosti,

hyppäsi ylös, juoksi märkänä, vettä tippuvana ja punaisena miehensä

huoneeseen. Thorpe siellä pyysi tulla hänen luonaan käymään.

— Ei ihan vielä, tunnin kuluttua.

Hän tanssi lattialla, juoksi sitten kylpyhuoneeseen ja pulahti

lämpimään veteen pitkäkseen. Vartalo kuulsi solakkana, sen viivat

ikäänkuin heilahtelivat vedessä. Siinä hän houkuttautui sivelemään

lanteitaan, rintojaan, sydänalaansa ja tunsi salaista iloa siitä. Miten

rakas, nuori on ruumis! Jumalallinen, puhdas, kaunis. Liha — vielä

verevä ja kiinteä, ei veltto ja kutistunut. Henki, sielu, ajatukset,

kulta — eivät ne korvaa nuorta ruumista. Paula kohotti kätensä vedestä,

pisarat ravasivat niitä pitkin hädissään alas; eiköpä taivaaseen asti

juossut ojennettuja käsivarsia myöten sähköinen sanoma: Rakastan omaa

ruumistani.

Hän kohottautui ja pesi nopeasti itsensä. Hyppäsi pois kylmästä

suihkusta. Puhtaat vaatteet, sileät ja tuoksuvat — liinavaatekaappiin

oli pirskoitettu hajuvettä. Hän etsi päälleen vanhan, mustan leningin,

koska kasvot olivat niin täynnä verta, sitoi valkean nahkavyön

ympärilleen. Meni keittiöön ja kalusi pienen kattilan puhtaaksi

suklaasta. Nauroi ja pisti kielensä ulos. Mikä kohtaus taas Thorpen

kanssa! Jumala siunatkoon tätä elämää.

Paula oli jälleen hurjalla tuulella, koko energia, sähkönherkkä, oli

pursunut esiin harmaan kuoren alta. Hän asteli lyhyttä keittiön lattiaa

takakenossa, kyynärpäät koukullaan, peukalot työnnettynä vyön alle —

kuin pikkupoika, joka pitää ensi kertaa partiovyötään — työnsi vatsansa

eteen.

»Ja poika oli Pohjan Torniosta

ja tyttö oli Lapualta...»

Siitä johtui mieleen aika musiikkiopistossa. Millaista, jos hänestä

olisi tullut laulajatar? Ne illat! Voi, voi! Alma Berg soitteli

hämärtyvässä huoneessa, hän seisoi juuri näin, hartiat taapäin

taivutettuna, ylevänä kuin suuri henki. Katse kulki ikkunasta yli

Sepänaukean, kosteus silmissä hän oli laulanut:

»Kotoani näänkö milloinkaan,

kultaani konsanaan.»

Se laulu oli liikuttanut, oli kuin symboli heistä. Ne illat. Ne illat.

Sävelet ja laulut, sanat ja puheet. Ja nauru. Oo, kyllä sitä ihminen

jaksaa nauraa kiskoa. Kainalossa musta laukku, sen kannessa kultaisin,

jäykin, paksuin kirjaimin: _Musik_.

Helposti hän oli heittänyt sen ajan, ilman epäilyksen varjoa

leikkiäkseen maisteri Lassilan kanssa. Oo — miten tämä oli

matemaattinen, suora ja viisas. Ja ne kylmänvaaleat, selkeät kasvot.

Oli huvittavaa taivutella miestä kurillaan. Saihan heittäytyä itse sitä

lapsellisemmaksi. Se heitä sitoi, se että Paula sai olla kissanpentuna.

Olipa hän koko ikänsä tehnyt niinkuin oli halunnut, eikä ollut

kuitenkaan tehnyt mitään tyhmästi, ei joutunut sairaaksi eikä edes

turmeltunut. Perin lempeä sääli itseään kohtaan nousi Paulan kasvoille.

— Hän oli jo kaksi vuotta ollut naimisissa, keittänyt ja hoitanut

taloutta, elänyt avioelämää. Mutta ne entiset illat! Ja Alma — he

olivat silloin erottamattomat. Hän asettui seisomaan hartiat taapäin,

laski toisen kätensä jalolla liikkeellä hellan reunalle. Katseli

puolisuljetuin silmin nukkaista ikkunaa, sydämeen asti teki hyvää se

kaiho, joka tuntui asuvan kasvoilla — ikäänkuin olisivat sadat silmät

jostakin tätä asetelmaa tuijotelleet.

»Kotoani näänkö milloinkaan,

kultaani konsanaan.»

»Kaukomaille lentää lintunen.

Ah, jos pääsisin ma myötä sen.

Lennä, lennä pääsky perillen,

armaani katollen.»

Thorpe saapui. He istuivat ruokasalissa. Paula hakee toisen

suklaalautasen keittiön ikkunalta ja leikkaa siitä karamellipaloja. He

pistävät niitä vuoronperään suuhunsa. Thorpe näyttää Paulalle passeja,

tämä katselee niitä, kyselee, niinkuin naiset yleensä kyselevät. Tänään

piti pakata pieni matkalaukku, Ihan pieni — Paula hymähtää vilahtavalle

ajatukselleen: Luuleeko hän minun ottavan kassin? — se on mukavinta,

ostetaan matkalla mitä tarvitaan. Huomenna Thorpe tulee hänet noutamaan

Lassilan mentyä kouluun. Paula vakavoituu, laskee passit pöydälle

hitaasti, aikaihmismäisesti.

— Katsokaas, puhun nyt aivan rehellisesti teille. Tahtoisin tulla

kanssanne, te ette usko, miten suuri kiusaus tämä on — lähteä pois

hetkeksi, kuljeksia miten haluaa, tulla sitten takaisin. Mikä minua

estäisi? Ei mikään. Voisihan ajatella, että ihmiset puhuvat. Mutta en

minä siitä huoli. Teenpä heille kepposen kurillani. Minä jättäisin

tämän talouden, jättäisin. Jos minun pitää jäädä tänne, rikon kaikki

astiat vihasta. — Paula tarttui Thorpen nutun hihaan ja ravisti siitä.

Tämä katseli suoraan eteensä — ei edes kääntynyt Paulaan päin — hyvin

kauan äänettä.

— Sanokaa nyt, minä tahtoisin päästä irti, muuten pelkään, että tämä

talo joskus kaatuu päälleni, sen täytyy kaatua ja kuolla... Sanokaa

minulle, että minä en voi lähteä. Hyvä Jumala, älkää te ottako minua

mukaanne.

— Kyllä minä otan, jos te lähdette, ja olenpa iloinenkin lisäksi siitä.

Mutta en suinkaan minä ole houkutellut teitä lähtemään, vaikka esitin

sen teille. Miehen täytyy esittää kaikki asiat naiselle. Se nyt kuuluu

hänelle. Toinenhan kuitenkin päättää.

— Enkä minä ole edes teidän esitystänne hyväksynyt. Sillä se on selvä.

— Ettekö? Ettekö muista — eräässä aamiaispöydässä. Olisiko minun

pitänyt ottaa huomioon, että se on naisen sana.

— Ei — pysyn kyllä siinä. Mutta jos nyt teitä ei olisi ollut, en olisi

keltään saanut tätä ajatusta.

— Jaa. Sehän tulee tapahtumaan minun vastuullani, siis tulee olemaan

minun syytänikin. Siihen minä olen valmis. Mutta enhän ole asetellut

enkä tahdo asettaa teille minkäänlaisia ansoja. Minä en pidä teitä

kalana, joka tarttuu syöttiin.

Hän sanoi sen karusti, melkein nyreästi. Paljasti uutta kulmaa

itsestään, oli kuin kivi, josta sammal putosi pois ja sadevesi

huuhtoi esiin suorat pintajuovat. Se teki hyvää kuulla, tyynnytti

toisen pohjalevottomuutta. Paula taivutti päänsä kallelleen pelkästä

kuuliaisuudesta, sangen arasti ja tottelevaisesti.

— Tietysti, eihän kukaan voi ketään väkisin viedä. Enkä minä ajatellut

äsken syytä ja vastuuta. Kuitenkin vielä yksi asia. Saanhan minä

milloin tahansa, minä hetkenä ikänä haluan, palata takaisin.

— Sehän on luonnollista. Mitä muuta mahdollisuutta olisi?

— Tiedättekö, tuntuu hurjan omituiselta, nyt voin lähteä minne tahansa.

En ole edes kuvitellut sellaista, en kysynyt: Minne menisin? Miten

kauas nyt sitten? Sanokaahan.

— Tehän sen määräätte.

Paula painui pöytää vasten ja nauroi: Kaikki maailman metropolit ja

niiden kunnia.

Ruokasalin seinäkello löi kaksi verkkaista, tyyntä lyöntiä. Lyöntien

kaiku hälveni seinille ja kuoli. Paula oikaisi rintaansa, lausui

juhlallisesti:

— Jos lankeat maahan ja kumarrat minua. — Mutta kuulkaahan vieläkin

— anteeksi, minä sanon sen niin, en tahdo kuitenkaan olla röyhkeä,

ymmärrättehän, ettehän suutu? Ettehän te kuvittele, että — minä olen

teidän — rakastajattarenne. Uh, se on kehno sana.

— Sehän riippuu teistä, jos te ette itse tahdo. Siksi minä kysyinkin

teiltä, uskallatteko. Enkä minä näe, miksi se sana olisi kehno. Ne ovat

tehneet sen kehnoksi.

Paula punastui häpeästä, jotakin tarttui kurkkuun. Samalla ihmetteli.

Tähän mieheen ei saanut mitään otetta. Thorpe ei sietänyt pitkää

hiljaisuutta. Käännähti, melkein hymyili.

— Nyt minä olen loukannut teitä. Tarkoitin vain, että niin suuresti

saatte luottaa minuun.

Paula heitti päätään, hänen naurunsa soi sekaisena, epävarmana: —

Oo — mitä hulluja. Mutta kyllä tämä on paras kepponen, jonka olemme

keksineet.

Thorpe kysyi, lähtisivätkö he huomenna. Voiko rouva ehtiä? Seuraava

laiva menee tiistaina. Paula vastaa kiivaasti:

— Huomenna. Jos se jää, jää se minulta kokonaan.

Hän meni makuuhuoneeseen, siellä yöpöydällä oli miehen kuva. Ikäänkuin

ei olisi sitä moniin vuosiin nähnyt, Paula otti sen käteensä ja

tarkasti arvostelevasti. Vain tämä yksi ilta. Hän on oleva hyvä. Hänen

hellyydellään ei pidä olla rajaa. Täytyy laittaa hieno päivällinen.

Mutta ensin matkalaukku kuntoon. Ja ihan ensin — hän meni ruokasaliin

ja söi suklaat lautaselta loppuun.

Paula ei osannut päivällisellä juuri puhella, eikä Lassila nähnyt tässä

kaikessa mitään merkillistä. Lähti kuuntelemaan jotakin esitelmää.

Aivan tavallinen päivä — niitähän oli ollut jos kuinka paljon. Ulkona

vain kuivahko tuuli, ei sateista tällä kertaa.

Hän palaa, riisuu takkiaan eteisessä. Vaimo ilmestyy ovelle, nojaa

pieltä vasten kuin ymmällään, takaa huoneen yläosasta kuultaa vihreä

valo, vaimo on vyötäistä myöten oudon vihertävä, hän on punaisessa

samettileningissään. Näkyy rakastavan sitä vaatetta. Siellä on tee

valmiina, kannu myssyn alla. Kyllä kai se on kuumaa; on ollut valmiina

jo puolisen tuntia. Paula vetäisee kengät jalastaan, kohottaa jalkansa

sohvalle... »Mä riisun kengät jalastain, on tässä pyhä maa...»

Sellainen tapa laulaa hyrähtää sanottavansa kirkkaalla, iloisella

äänellä, pienellä, hyppelevällä sävelellä. Lassila katselee vaimoaan.

Se on taas ihmeellinen, on nauttinut sähköä. Niin liikahtelevainen

se on. Sohvan selkää vasten katsottuna käsivarsien ja olkain viivat

siirtyilevät ja lepattavat, niinkuin ilma värisee ulkona. Silmät

ovat kirkkaat ja vaihtuvat, näyttävät lähettävän aaltoja ilmaan ja

vetäytyvän taas takaisin.

Paula mättää hänen teekuppiinsa kymmenen palaa sokeria. Lassila työntää

sen pois, väkistää leukaansa.

— Kääntää luonnon nurin — sellainen imelyys.

— Ota tämä kuppi, tässä ei ole vielä yhtään palaa. Kyllä minä sen juon.

— Paula puhkeaa nauruun, nojaa sohvan selkään, nauraa — ei, anna minä

panen. Montako? Yksi, kaksi, kolme.

— Riittää. Tattis. — Lassila sanoo hyvin nöyrästi: Tattis. Vaimo saa

hänet toisinaan epävarmaan olotilaan.

— Annapas minä teen sinulle voileivän. Sekoita sinä sillä aikaa

minunkin kuppiani. Katsos, minä ostin maksapasteijaa. Lip, lip, lip.

— Voi, voi — mies vaikuttaa melkein hölmöltä sen sanoessaan, matala

nauru kurahtaa kurkussa — ja nyt se on niin hyvillään.

— Pidätpä itsekin siitä, etkö pidä? Sitä riittää koko ensi viikoksi.

— Eikö se pilaannu?

— Syödään sitten tänä iltana kaikki. Minä kyllä syön — nauraa taas ihan

hillittömästi, painelee kylkiään. — Hyvä Luoja, miten vitsikkäästi sinä

katsot. Sillehän minä nauran, sinun ilmeellesi. Kuule, minäpä nousen

huomenaamulla ylös ja tuon kahvin sinulle sänkyyn. En ole tuonut vielä

yhtään kertaa. Please, eikö ole hyvää.

Mies tarttuu vaimon voileipää ojentavaan käteen, nostaa sillä leivän

hampaisiinsa, viivyttelee hiukan ja laskee käden kuitenkin irti, ei

henno puristaa ranteesta.

Tee on juotu. Vaimo haluaa kävelemään. Mies ei tahtoisi, hän on jo

kävellyt tänä iltana. Miksi lähteä tästä kadulle? Lopulta Paulan

silmät vetäytyivät sumuun. Nuorille aviopuolisoille ei merkitse mitään

muut kuin pikkuasiat. Ja tämän vaimon oikut ovat sellaisia, että

hän voi yhdestä mieliteostaan luovuttaa kaiken muun käsillä olevan,

arvioimatta, laskematta. — Mies lähtee.

Onpa kerrankin tänä syksynä kuiva, kylmähkö ilma. Tuuli hipaisee katua.

Katu iloitsee, himoitsee tanssia, poljentaa, kiihoittaa askeleita:

keveästi, nopeasti. On riemu polkea maan pintaa, on jumalaton riemu

elää iltaisella kadulla. Paula avaa turkkinsa rinnan, antaa raittiin

ilman päästä kaulalleen, solisluilleen. Kulkee miehensä kainalossa

pystyssä päin, omituisesti hymyillen. Höpisee siinä, mikäli silmät

siirtyvät. Huomautuksia joka esineestä. Mies totisesti naurahtelee,

kuuntelee.

— Nyt olemme Pariisissa. Me molemmat. Emme nuku tänä yönä, eipäs

nukuta, tämä on pariisilainen yö.

— Kuule, oletko sinä aina noin omituinen ollut, vai alkaako se nyt?

Kuin lievässä nousuhumalassa.

— Niinkö? — Paula sanoo sen ajatuksissaan, kuulee sen sitten vasta

aivoissaan, nauraa, nyt on hänen nauruiltansa. — Niinkö? Kuin en olisi

oikein tajussani — katsoo Ruotsalaista teatteria, yltyy, höpsäkkö —

ajattele, jos tuo olisi Pariisin Suuri Ooppera? Kulkisimme sisään

satojen joukossa. Ne oudot, tuhannet ihmiset. Kaikki odottavat

suurta laulajatarta. Hän seisoo yksinään, hiukan surullisena, laulaa

rakkaudesta. Me puristamme toisiamme kädestä. Ooo — Helsinki on

kaukana, siellä on harmaa taivas. On syksy ja kylmää aina. Meidän

asuntomme on pimeänä, vihreä lamppu sammuksissa.

Paula vaikenee. Sitten:

— Minä pidän hirvittävästi siitä lampusta.

* * * * *

He ovat tulleet kotiin ja menneet sänkyihinsä. Ne ovat vierekkäin.

Päivällä niitä peittää yhteinen leveä pitsipeite. Sen alta kuultaa

suloisena punainen täkki ja sen yli taitettu lakana. Lassila on

vatsallaan, kyynärpäät tyynyn päällä syvässä, leuka kämmenien välissä.

Silmät seuraavat kiinteästi kirjan rivejä. Suomen kansan aikakirjat

II. Seinässä, molempien sänkyjen yläpuolella, on yölamppu. Sen

ylettää mukavasti sammuttaa maatessaan tarvitsematta kohota. Lassila

on kääntänyt sen niin, että valo ei lankea toiseen sänkyyn. Siellä,

hämärän puolella loikoo Paula. Ojentaa ruskean käsivartensa, laskee

sormensa juuri niille riveille.

— Älä lue tänä iltana.

— Annahan tämä luku loppuun. — Lassila nostaa käden pois. Paula

hieromaan päätään toisen olkaan ja kaulan taipeeseen. Kiusaa kuten aina.

— Älä huoli lukea. Kuule, älä kehtaa. Rakas, hyvä mies, puhu nyt vähän

minun kanssani.

Mies siirtää kirjan yöpöydälle.

— Mistä minä puhuisin?

— Sano millaisena sinä pidät minua? Mitä ajattelet minusta? Sano kaikki.

— Jaa, sitä sietää harkita. Naisena, johon ei ole luottamista. Joka

ei tiedä mitä tekee, vieläpä kiusaa aina toisia. Syyntakeeton, Paula.

Kuulut samaan luokkaan kuin lapset, vanhuudenheikot, tylsämieliset ja

juopuneet.

— Minä olen lapsi. Hyvä on.

— Ei. Sinä olet vanhuudenheikko jo. — Lassilaa nauratti, Paula tinki

vielä lisää. Häntä kutkutti saada tunnustus, kiitosta lähtiessään.

— Joka ei koskaan anna miehensä olla rauhassa. Ei lukea eikä tehdä

mitään. Katso nyt, ei edes nojata kyynärpäätään tyynyyn. Ei anna

miehelleen sekunnin rauhaa. Mitä? Etkö sinä nytkin kisko minua kädestä?

— Oo — miten ilkeä. Ilkeys ihan loistaa silmistäsi. Mutta enhän minä

ole riidellyt enkä ollut mikään takiainen?

— Hahahaa. Takiainen sinä juuri olet. Et kai sinä voi riidellä yksinäsi.

— Ensiksikin, jos minä olen takiainen, voin minä pudota poiskin.

Eihän minun tarvitse olla mikään ikuinen risti, josta sinä tuskin

kuollessasikaan pääset eroon.

Mies katsoo hämmästyneenä toisen kimpaantumista. Mikä siihen nyt meni?

Äsken avasi hänen paitansa ja alkoi piirrellä sormellaan rintaa, nyt

lehahti kiukusta ylös. Sitten vaimo jatkaa vaimennetusti, nyreissään:

— Enkö ole yrittänyt tehdä hauskaksi sinun olosi? Tiedän sen toki

itsestäni, ettei kukaan voi elää iloa vailla. Täytyy etsiä sitä

tavalla tai toisella. Vaikka varastaa. Voi tehdä petoksia, rikoksia,

mitä tahansa, saadakseen hiukan vapautta. Sinä et tätä usko, mutta

se on niin! Enhän ole ollut pikkumainen. Ei, sitä minä en usko. Jos

minä ylipäänsä jotakin vihaan ihmisissä, niin pikkumaisuutta ja

ahdasmielisyyttä. Enhän ole sellainen?

— Et, et-et ole.

— Millainen sitten? Et ole milloinkaan sitä sanonut. Et kertaakaan.

Mies vatvoo mietteissään vaimon tukkaa. Tämä seuraa ahmien toisen

ilmeitä.

— Yksi sadasta. Kuulut sellaiseen naisluokkaan, josta voi sanoa: yksi

sadasta.

— Mitä se tarkoittaa?

— Että aina yhdeksänkymmentä yhdeksän sadasta naisesta on heikkoja,

älyttömiä, vastenmielisiä. Yksi kustakin sadasta on vielä siedettävä.

Sepä oli tunnustus. Vaimon katse näyttää leimahtavan. Hän hiivittää

päätään lähemmäksi toisen tyynylle. Kysyy kiihkeästi, hiljaa:

— Oletko sinä ollut tyytyväinen minuun?

Mies ei vastaa. Vetää molempien täkit auki patjan reunan alta, vetäisee

vaimonsa omaan sänkyynsä.

— Oletko ollut minuun tyytyväinen? — vaatii Paula vielä, ja sitten

purkautuu häneltä yhtenä puuskana sekaisia onnettomia sanoja:

— Sinä olet hyvä, mutta minä pelkään, että toisinaan häiritsen sinua.

Vaikka en osaa sanoa, näen asiat. Älä sinä luule, tiedänhän minä,

näen itsenikin, olen oikullinen ja hullu, mutta en välitä, en. En

huoli arvostella, päättää, laskea. Punnita ja punnita, niin ne toiset

tekevät. Minä halveksin, inhoan niitä. En tee niin, en. Ennen minä

astun kirkkain katsein kuilun päälle, kuin etukäteen nuuskin ja

kopeloin. En harkinnut silloinkaan, kun tulin sinulle. Minkä minä sille

voin? Älä sinä välitä minusta, anna minun olla vain... Käypä tämä nyt

puolin tai toisin.

Sängynpäiden yläpuolella, käden ulottumissa, palaa himmeälasinen

yölamppu. Mies kohottaa päällimmäisen kätensä ja vääntää sen

sammuksiin. Vaimon ääni lakkaa.

Yö.

* * *

Mies palaa seuraavana päivänä koululta kotiin. Onkohan Paula kotona?

Ei ole turkkia naulassa. Hän kurkistaa ruokasaliin, ei näy, astuu

makuuhuoneeseen. Hänen yöpöydällään on kapeassa, korkeassa maljakossa

yksinäinen ruusu, tummanpunainen, puoliksi aukeamaton. Maljakon alla

kirjekuori. Mitähän sen mieleen on taas juolahtanut? Ehkä on karannut

Fazerille ja pyytää nyt häntä perästä. Hän on saanut monta kirjettä

vaimoltaan avioliiton aikana. Pieniä, hulluja kirjeitä. Mies menee

omaan nojatuoliinsa. Kasvoilla on mieltymys ja hyväntuulisuus. Hienot

juovat suun ympärillä tulevat esiin. Sinisissä, hämmentymättömissä

silmissä taittuu jokin säde, kuin jääpuikosta auringossa. —

Hän lukee pariin kertaan, viskaa pöydälle, työntää kätensä tukkaan.

Vielä eilen illalla! Ja tänä aamuna! Niin hyvä hänelle, niin

petollinen. Hänen vaimonsa, joka huutelee: Oo, pyörein suin, heittäytyy

kaulaan, hyppelee sohvilla. Tuntuu ruumiillista kipua. Hän vääntelee

itseään, kohottaa vartalonsa luokiksi ja työntää päänsä riippumaan

yli nojatuolin selän alaspäin. Kiroilee: Thorpen kanssa. Sitä hän ei

siedä, ei salli, ei, tuhannen perkelettä. Lapsellinen Paula. Kirotun

hullu ja lapsellinen. »Voin palata takaisin vaikka kuukauden perästä.»

Ja jättää punaisen ruusun. Voi perkele. Viisi perkelettä, kymmenen

perkelettä, kymmenentuhatta perkelettä. Yksi sadasta! Haa. Eivätkö ne

yhdeksänkymmentäyhdeksän naista joka ainoa olisi parempia? Ne, jotka

ovat heikkoja, älyttömiä, penseitä, riitaisia ja uskollisia? Kaikki,

kaikki ne ovat yksiä samoja. Voi saakeli.

4.

Hotellihuone Lontoossa. Kello yksitoista. Paula loikoo divaanilla.

Carl-Eric Thorpe istuu pöydän ääressä ja lukee Timesiä, selostaa

Paulalle uutisia. Tämä on haluton. Tuskin kuuntelee. Kääntyy

vatsalleen, ojentaa kätensä päänsä yli. Hänellä on veressä tehdä paljon

liikkeitä käsillään ja vartalollaan. Mielialat syntyvät niin nopeasti,

vaativat liikkeitä. Ajatukset juoksevat ojennettuja käsiä pitkin pois.

Hän painaa poskeaan tyynyyn. Vilkaisee toisella silmällään käsivartensa

yli Thorpea, vihaa melkein tällä hetkellä tuota miestä, joka on ollut

hänelle kohtelias matkatoveri. Kovin hyvä. Oikeastaan heillä oli ollut

hyvinkin hauskaa. Oo — emme tahdo kohteliaita matkatovereita. Vaadimme,

että mies hallitsee. Mies, sano rakastamallesi naiselle: »Sinä olet

minun, en kärsi että sinua toinen nykäisee», ja karta naisia, joista

olet välinpitämätön. Vai hyödyttääkö näytellä kohteliasta matkatoveria,

olla hyvä ja ystävällinen, kun mielessä kytee eltaantumus? Huh.

Toveruus. Miehen ja naisen toveruus! Mikä mainio keino kiusaannuttaa

itsensä kuoliaaksi. Oo — Paula sinkosi syrjäkatseen Thorpeen — minä

vihaan sinun hyvyyttäsi. Pois! Ulos!

— Mennään ulos, yöravintolaan.

— Ei tänä iltana. Sinä näytät väsyneeltä.

— Oo — en minä ole väsynyt. Mennään sinne ja tullaan vasta aamulla

kotiin.

— Ei tänä iltana.

Thorpe pani lehtensä pois. Tuli ja istui leposohvan laidalle. Hänelle

jää sangen vähän tilaa, ja kun Paula ei liikahdakaan, siirtää hän tätä

hiukan ja pääsee hyvin istumaan.

— Katsopas tänne.

Paula kääntää silmänsä välinpitämättöminä häneen.

— Sinulla on ikävä miestäsi.

— Yes.

— Olet väsynyt matkustamaan.

— Yes.

Thorpe katselee naista. Se lepää siinä punaisessa samettipuvussaan.

Rinta kohoilee hiukan, liikahtelun saattaa erottaa avoimesta

kauluksesta. Katselee häntä kirkkain, tyynin, ylenkatseellisin silmin.

Se kylmyys... Ei tahdo houkutella minua syntiin. Välinpitämättömyys:

vihaa minua. — Voi, Paula. Olisipa minulla hirveä halu osoittaa olevani

ihminen minäkin. Ryöstää, nähdä sinun ilmeesi muuttuvan. Ei, voisit

karata sitten. Ei. Siihen täytyy tulla toisella tavalla. — Hän jatkaa

kuten äsken:

— Sinä vihaat minua.

— Yes.

Thorpe näkee selvästi kuvan: Paula nojaa miehensä olkapäähän, kun he

joivat viimeisen kerran yhdessä teetä. Hän ajatteli silloin: Eikö

tuolla miehellä ole näköä, kuuloa, tuntoa? Eikö hän tajua mitään, onko

hän kuollut vai liiaksi tottunut? — Hyvä. Paulan ei pidä vihata häntä.

Hän tarttuu tämän käteen. Tahto välähtää hänen silmissään, ääni on uusi

ja ehdoton:

— Tule juomaan viiniä, vanhaa, punaista bordeaux'ta. Emme ole vielä

kertaakaan juoneet itseämme humalaan. Tule, katsellaan sitten Lontoota

yövalossa.

Paula hyppäsi ylös. Hän kaipasi viiniä. Thorpe veti heille molemmille

nojatuolit lähekkäin, käsinojat toistaan koskemaan. Avasi pöydältä

pullon. He istuivat äänettöminä, virkeinä. Molemmat olivat karistaneet

jotakin päältään. Omituinen päättäväisyys asui heissä. Thorpe täytti

lasit toisensa perästä. He koskettivat joka lasilta niiden laitoja

vastakkain hiljaa. Kuului vain pieni, hyvin heikko kalahdus siinä.

Kumpikaan ei nauranut, katsoivat vain toisiaan. Paula näki Thorpen

mustien silmien kiiltävän, öljyisinä, omituisina. Hänen päässään oli

viinin miellyttävä huumaus.

Ei, hän ei ollut toki vielä humalassa. Järki oli kirkas, juokseva kuin

sähkölanka. Ajatuksilla itämainen loisto. Tämä käsittämätön, pieni

keinutus hiipi esiin kuin alitajunnasta. Se oli nautintoa, hienon unen

kaltaista. — Hän katsoi Thorpea yhä kirkkaammin ja alkoi hymyillä. Tämä

nousi. Meni ikkunan luo, veti verhot syrjään.

— Tule katsomaan.

Paula kulki sinne, tarttui karmiin kädellään. Jalat olivat ihmeen

raskaat, pää kuin taivaassa.

— Minä sammutan tulen, niin näet paremmin.

Thorpe väänsi sähkön kiinni ja tuli viereen. Paulan paljas käsivarsi

joutui ihan hänen hihaansa vasten. Huomasi, että hän oli riisunut

takkinsa pois, asetti nyt kätensä hänen hartiainsa ympäri. Paula

nojasi mielellään, kuunteli suloisia laineita, seisoi liikkumatta

toinen käsi ikkunalla. Varmasti hän kuitenkin huojui hiukan. Hän näki

puoleksi suljetuin silmin alhaalla monet valot. Sitten tuntui miten

Thorpe ohjasi häntä omaan sänkyynsä. Kumartui pimeässä, työnsi peitteen

pois. Hyväilee, koskettelee hiljaa ja pehmeästi hänen kaulaansa ja

käsivarsiaan. Vetää avonaista kaulusta alemmaksi. Painaa huulensa

hänen rintaansa vasten. Paula tuntee ruumiinsa muuttuvan kuumaksi

teräkseksi. Sulavan pehmeämmäksi kuin maito. — Tällaistako oli tuon

miehen rakkaus? Hän ei pystynyt liikahuttamaan yhtäkään lihasta. Mies

suutelee, suutelee. Ei nosta huuliaan, kuljettaa vain niitä pitkin

hänen kaulaansa ja rintaansa ja taas takaisin. Hurmio, jonka syvyyttä

ei voi mitata, valuu Paulan läpi. Pakanallinen, pyhä, alkuvoimainen ja

outo, sulattava, hulluksi tekevä autuus.

Että toisen ihmisen kosketus toiseen voi tehdä näin.

— Anna minun riisua sinut. Anna hyväillä itseäsi.

Mies vetää vaatekappaleen toisensa jälkeen pois. Paula värisee.

— Rakkaani, älä vapise, älä vapise. Pelkäätkö sinä noin hirveästi

minua? Anna minun vain sivellä ruumistasi. Sinulla on niin ihanat

jäsenet. Älä vapise, rakas Paula.

Paula ei liikahuta itseään. Hän vapisee tahtomattaan.

5.

He nousivat myöhään seuraavana päivänä iltapuoleen. Istuvat ikkunan

ääressä välillään hotellipöytä.

Eric Thorpe tuijottaa mykkänä hiukan kulmiaan rypistellen ulos,

kyynärpäät nojaavat pöytään. Silmät eivät oikein näe. Ovat oudot.

Olisiko niihin kohonnut väkevää sappea? Kyllä hän erottaa Thamesin

hiukan kellervänharmaan veden. Mustana se vajuu sillan kaarien

alla. Päätä huumaa kuin hašiš-unen jälkeen. Liekö tällaista se? Vie

taakse, vie eteen, vie sivulle sameassa, kuumassa virrassa. Katumus

kaikesta tästä, inho, halu paeta. Omituinen mielikuva, millaista

olisi sukeltaa tuolla virrassa — kaarien alla. Paula koettaa uutta

Tai-Tai-puuterikiveään pöydän toisella puolen. Hankaa kaulaansa, jossa

on kuin puremisen jälkiä, mustelmia. Kysyy:

— Onko sitä kasassa?

Thorpe ponnistautuu vastaamaan: Ei. — Ääni ei kuulu. Kuivana vain

sihahti huulilla. Mitä? — _Ei_. Sen »ei» hän sanoo hampaidensa

välistä, sisäistä raivoaan puraisten. Voi hermostuttaa hulluksi asti

tuo puuteroiminen. Siinä se liikuttelee kättään, tährää puuteria

mustelmiinsa.

On kirottua vallan, miten voi joskus inhota naista. Niin, että tuntee

itsensä sairaaksi, spitaaliseksi. Jos ne edes kuolisivat kuin perhonen

päivänsä jälkeen! Ei tule mitään. Hän ei voi rakastaa yhtäkään naista

yhtä yötä kauemmin, ei yhtäkään. Ja kuitenkin hän on niitä, jotka eivät

ota naista väkisin.

— Äsh, täytyy saada syömistä.