tarvitaan hyvä, tukeva, renkailla ja kelalla varustettu n.k.
torkkovapa. Sellaisen voi tehdä itsekin ja kelan tai rullan sijaan
käyttää vavan tyvipuolessa myös kahta tappia, joiden ympärille siima
kierretään. Mutta ostetut, taidokkaasti tehdyt vavat ovat tietysti
mukavammat.
Siima samoin on oleva luja, punottu liinarihmoista, silkistä tai
jouhista. Se pujotellaan renkaiden kautta vavan vartta myöten ja
tyvipäässä olevalla kelalla voi sen kiertää lyhemmälle tai pitemmälle.
Varsinkin latvimmainen silmus tai rengas on vavassa oleva luja ja
lujasti kiinni, sillä sen varaan tulee tietysti suurin paino.
Onkena torkkovavalla onkiessa voi käyttää tavallisia suurempia onkiakin
ja syötteinä samoja syöttejä kuin yleensä. Täkykalalla torkotellessa
on kuitenkin parempi käyttää kaksihaaraista onkea, joka kiinnitetään
kalan kiduksiin siten, että perustin tulee ulos suusta (katso luku
»Täkykalastus»).
Varsinaisia onkilaitteita torkkokalastusta varten on useampia malleja,
ja niitä saa ostaa. Mutta sellaisen voi laittaa itsekin sitomalla
yhteen useampia onkia ja pannen perukkeeseen painon. Päällimmäiset
kolme koukkua voi jättää tyhjiksi kieppumaan ja pyörimään, niitä
lähimpään koukkuun kiinnitetään kalan pyrstö, ja kun toiset koukut
ovat mahdollisimman pieniä, voi ne sitoa niin lähetysten, että koko
taklaus tulee jäykäksi, ja sen avulla käyristää täkykalaa hieman, jotta
se eteenpäin soutaessa kieppuu sinne tänne. Useimmittain kala tarttuu
kolmeen päähimmäiseen koukkuun, niin että täkykala saattaa jäädä
koskemattomaksikin.
Mikäli on saatavissa tuoreita täkykaloja, tavallisimmin noin 13—14 sm
pituisia särkiä, sanovat tällaisen pyydyksen käyttäjät saavansa hyviä
saaliita; suunnilleen samansuuruiset harrit eli harjukset, vieläpä
ruutanat ja salakatkin kelpaavat, puhumatta taimenista, tuutaimista ja
pikku nahkiaisista.
Kaupassa on myytävänä torkkokalastusta varten myös säilytettyjä
täkykaloja pikku astioissa, mutta luonnollisesti ne eivät ole tuoreen
kalan veroisia.
Torkkovavalla uistaessa saattaa käyttää myös keinotekoista täkyä. Mutta
sellaista tavallisesti sanotaan uistimeksi, ja sillä saattaa kalastaa
ilman vapaakin.
Lusikkauistin.
Uistimia on monenlaatuisia, mutta jo vanhojen maanukkojenkin koettama
ja hyväksi havaitsema on yksinkertainen lusikkauistin. Alkeellisimmassa
muodossaan siksi käytetään tavallista ruoka- tai teelusikkaa,
josta varsi katkaistaan ja molempiin päihin tehdään reikä. Kärkeen
kiinnitetään koukku, tavallisesti kolmihaarainen, ja tyvi kiinnitetään
siimaan joko nuppipäisellä vaskilankapuikolla tai muuten niin, että
lusikka vedessä vedettynä pääsee kierimään ympärinsä.
Ennen käyttämistä on lusikka puhdistettava molemmilta puolin välkkyvän
kirkkaaksi. Kun sitä sitten soutaessaan vetää jälessään, pyörii se
välkkyen ympärinsä ja houkuttelee ahnaan ahvenen tai hauin tarraamaan
kiinni.
Urheilu- ja kalastuskaupoissa on myytävänä useammanlaatuisia
lusikkauistimia, kuten albion-, lohi- ja harjauistimia, joiden lusikka
useimmittain on toiselta puoIen hopeoitu toiselta kullattu. Parhain
lienee sellainen pieni lusikkauistin, jonka ulkopuoli on hopeoitu,
sisäpuoli kullattu. Ostouistimissa on tavallisesti koukut myös lusikan
yläpäässä eli siinä, missä kalan suu olisi, mutta nämä koukut on paras
ottaa pois uistelemaan lähtiessään. Tottuneet kalastajat yleensä
laittavat ostouistimensakin sellaisiksi, millaiset heidän kotivesillään
parhaiten pätevät.
Lusikkauistin herättää paremmin kalan ruokahalua, jos koukkujen
silmukkaan tai lusikan yläpäähän pujottaa parisen punaista langanpäätä
eviksi ja koukunpohjukkaan punaisen vaatetilkun pyrstöksi. Jotkut
panevat madonkin peittämään paljaita koukkuja.
Perhosuistimia,
nimittäin uistinkoukkuja, joiden juureen on pienistä linnunsulista,
höyhenistä tai muusta sellaisista tehty perhosen ja kärpäsen muotoisia
laitteita, on olemassa mitä erilaisimpia. Mutta riippuu eri kalavesistä
ja pyydystettäväin kalojen suuruudesta, millaiset ovat parhaat.
Kalastajan on siis paras hankkia monipuolinen valikoima ja kokeilla,
missä vesissä ja millaisina päivinä kukin perhosuistin parhaiten
tepsii. Paras on kuitenkin kokeensa alottaa pienillä perhoskoukuilla ja
sitten tarpeen vaatiessa vaihtaa suurempaan.
Enimmäkseen perhoskoukkuja käytetäänkin virroista ja koskista onkiessa.
Harrille eli harjuksille tulee olla hyvin pieni koukku, taimenelle
hieman suurempi. Kuitenkin ovat sekä harrit että taimenet toisina
päivinä paljo halukkaampia, toisina haluttomampia ottamaan onkeen,
tarjosipa heille miten kauniin leikkikalun tahansa.
Kesälomalla ollessa on aikaa kokeilla!