on olemassa miltei lukemattomia malleja, joista useimmat ovat tehtyjä
metallista, ja ovat ne osaksi kullattuja, osaksi hopeoituja. Kaikki ne
ovat enemmän tai vähemmän kalannäköisiä.
Samoin kuin perhoskoukut ovat keinotekoiset täkykalatkin enemmän
koskiongintaan kuin tyynenvedenkalastukseen sopivia. Muutamat kuitenkin
sopivat uistelemiseen järvelläkin. Niinkutsutulla helmiäiskalalla
saa ahvenia parhaiten. Niissä kuten kaikissakin keinotekoisissa
ostouistimissa ja täkylaitteissa on kuitenkin aivan liian paljon
koukkuja, jonka vuoksi ne liikkuvat raskaasti vedessä. Tämä tulee
autetuksi siten, että poistetaan ne kolmihaarat koukut, jotka ovat
suunnilleen kalanruumiin keskikohdalla. Silloin ne liikkuvat keveämmin,
ja kala siltä tarttuu, jos kerran ottaa täkyyn.
Keinotekoisia täkykaloja on myöskin silkistä tehtyjä. Niiden sanotaan
olevan hyviä, mutta järvivesillä niillä saataneen yhtä vähän kuin
keinotekoisilla sammakoilla, madoilla, koppakuoriaisilla y.m.
Keinotekoisilla kaloillakin on hyvä kokeilla, milloin luonnollisia
täkykaloja ei ole saatavissa.
Uistaminen.
Uistin-pyydys on mukava kalastin, sillä siihen tarvitaan vain uistin,
kohtalaisen pitkä siima ja pieni käsikela, jolla siiman voi kiertää
tarpeen mukaan pitemmäksi tai lyhemmäksi. Ja jos on hyvä täkykala
tai tarkotuksenmukainen lusikkauistin, voi muutamilla vesillä saada
hyvänkin saaliin. Uistinta voi myös helposti hoitaa ja pitää niitä
yhden kummallakin puolella venettä. Uistellessa ilman vapaa täytyy
kuitenkin olla aivan selvä vesi, jossa ei ole lumpeita eikä muita
vesikasveja. Vavan avulla sitä vastoin voi viskata luonnollisen tai
keinotekoisen syötin ruohikkoon, kaislikkoon, lumpeiden ja ahvenheinien
lomaan missä vain on pienempikin avoin paikka, ja siten saada
vesikasvien juurella väjyviä haukeja ja ahvenia.
Jos kalastaja asettaa venheen laitojen varaan eteensä poikkipuolin
laudan, jonka molemmissa päissä on pari puupuikkoa pystyssä, ja näiden
avulla pönkittää molemmin puolin venettä olevat uistimet hiukan
loitommalle, noin 2—3 metrin päähän toisistaan, voi hän samaan aikaan
pidellä kolmatta uistinta vavalla, niin että sen siima on toisten
kahden välissä. Kun vapaa pitää koholla ja laskee sen siiman toisia
vähän pitemmälle, voi siten kaloille tarjota kolme täkyä yhtaikaa.
Tällöin tottunutkin kalastaja kumminkin tarvitsee hyvän soutajan, joka
rientää avuksi pitelemään toisia uistimia, jos yhteen tarttuu suurempi
kala.
Uistajalla pitää aina olla käsillä hyvä atrain tai »kalahaukka», sillä
haavi ei silloin ole yhtä mukava.
Kuinka uistinta ja pitkää vapaa käytetään, siitä useimmilla lienee
käsitystä, mutta mainittakoon sentään vielä, että jos uistinta
soutaessa jotakin kaislikon rintamaa tai muuta syvänteen reunaa
myöten siihen tarttuu jokin vesikasvi, ei kala tietysti siitä enää
välitä. Matalikolla, jos se on puhdas ja sileä, voi hyvin saada
kaloja uistimella, mutta myös syvemmälläkin vedellä. Uistin on
silloin vajotettava niin, että se kulkee metrin tai kaksi vedenpinnan
alapuolella, väliin syvemmässäkin, riippuen vuodenajasta ja
kalastusvedestä sekä kalalajista, jota pyydystetään. Se asia kyllä
selviää kalastajalle, kun hän kokeilee jonkun aikaa.
Vavan avulla voi määrätä syvyyden siten, että pitelee sitä korkeammalla
tai alempana, kelaa siiman lyhemmälle tai pitemmälle, ja kun täky
heitetään kaislikon, lumpeikon tai muiden vesikasvien aukkoon, tapahtuu
se harvoin niin syvällä, ettei sen näkisi vedessä välähtelevän.
Uistaessa ja yleensä keinotekoisella syötillä onkiessa voi täkyä
nytkäytellen ja värähdytellen pettää kalaa luulemaan, että sillä
todellakin on elävä syötti edessään. Mitä taitavammin sen osaa tehdä,
sitä parempi tulos.
Milloin uistimella tai syöttikoukulla uistaessaan saa useampia ahvenia
matalikolta ulompaa maasta, on paras siinä laskea kiviriippansa pohjaan
ja koettaa onneaan ongella.
Muuten on muistettava, ettei ole olemassa yleispäteviä uistin- eikä
muun onkikalastuksen sääntöjä, varsinkin kun on kysymys niin suuresta
alueesta kuin tuhatjärvien maasta. Erinäisillä vesillä, joilla on monet
vuodet kokeillut, pääsee kyllä kalojen kera »lähemmin tutuksi». Ei
siis yleiset neuvot kalastaessa paljoa auta, mutta ovat ohjeet sentään
alottelijalle hyvät olemassa.
Sen kumminkin voi neuvoa yleensäkin, et ken aikoo lähteä kalastamaan,
vaikkapa vain onki- ja koukkuvehkeilläkin, hän — ottakoon ensin selon
kalastusasetuksesta ja siitä, kalastaako »vaarallisilla» vesillä.
Varsinkin koskikalastuksessa ei viimeksimainittua seikkaa ole
unhotettava.
Koskikalastus.
Lohikosket ovat tavallisesti niin »ylösotetut», ettei satunnaisella
huvikalastajalla ole monin paikoin tilaisuutta lohenpyynnin
harjottamiseen. Mutta on niitä sentään joitakin virtoja ja koskia,
joista saa tilaisuuden kalastaa, jolleikään oikeita isoja lohia,
niin pienempiä lohensukuisia kaloja. Ja kun onkikalastus tällaisissa
koskipaikoissa ja suurempien purojen putouksissa tarjoaa kaikkein
suurimman viehätyksen ja sieltä saadut kalat kuuluvat jaloimpiin, niin
mainittakoon siitä vielä sananen erikseen.
Tavallisella ongellakin, joko veneestä käsin tai rannalta, voi saada
harreja eli harjuksia, taimenia, kuujaita, rautuja eli nieriäisiä,
lohenmulloja eli -pankkoja tai miten niitä kaikkia missäkin paikoin
nimitettäneen.
Siihen tarvitaan yksinkertaisempi tai konstikkaampi, mutta tarpeeksi
pitkä ja luja vapa, hyvä siima, joka on painolla varustettu, ja
isommanpuoleinen, sininen englantilaisonki, johon pannaan pirteä
onkimato. Onkimato on paras, vaikka mullot väliin »niiputtelevat»
eivätkä ota siihen tarttuakseen. Silloin voi niille tarjota puutoukan,
jollaisia saa kaatuneiden, puolilahojen puiden kuoren alta,
vaarnamadon, heinäsirkan tai perhosuistimen. Viimeksi mainittuja
näykkää lohenmullo mielellään, mutta ei tartu oikein hanakasti, vaan
näykkii pian itsensä väsyksiin ja piiloutuu. Silloin voi antaa sen
levätä, onkia toisesta paikasta ja palata jälleen, antaa sille uuden
madon tai muun syötin. Jos onkijalla on täkykalaksi mutu, muikku tai
pikku särki, malttaa taimen harvoin olla siihen tarttumatta.
Milloin ei mikään muu kelpaa, voi heittää koskeen pienen
lusikkauistimen. Se kyllä pysyy koskessa itsestään pohjaan painumatta,
vaikka onkija onkin yhdessä kohden. Vetämällä vavan avulla ylöspäin saa
sen pirskuttelemaan vettä aivan pinnalla, ja silloin lohenpankko usein
näykkää.
Onkiessa on oltava äärimmäisen varovainen, jotteivät kalat onkijaa näe
eivätkä kuule hänestä hiirenrisahdusta, sillä lohensukuiset kalat ovat
sangen arkoja. Ne tosin hyökkäävät pikaisesti onkea kohden, mutta jos
ne huomaavat onkijan, pakenevat ne vielä nopeammin.
Jos taasen kala ottaa onkeen, ei sitä ole äkkiä temmattava maalle, vaan
ensin hieman nykäistävä onkea jotta se tarttuu lujemmin kiinni, ja
sitten annettava perään ja hiljaa vedettävä saalis rantaan. Suurempia
kaloja täytyy uittelemalla väsyttääkin.
Haavi on aina oleva saapuvilla.
Taimenia on yleensä paras onkia vuolaista koskista, mutta voi niitä
saada suvantopaikoistakin. Rautua eli nieriäistä sitä vastoin saa
useammin tyynemmistä salmista kahden veden väliltä, samoin kuin
ahventakin. Useimpia lohensukuisia pikkukaloja voi sitä vastoin
talvella saada avannosta kirkasvetisistä järvistä.
Jos kesällä on vesi kirkasta ja sää häikäisevän päiväpaisteinen, eivät
lohenmullot tahdo nykäistä. Silloin on paras odottaa, kunnes päivä
painuu mäen taa, ja sitten koettaa uudelleen. Jos sitävastoin päivä on
pilvinen ja on satanut, niin että vesi pienessä virrassa hieman kohoaa,
silloin on paras onkisää, varsinkin jos on tyyni.
Kohoa ei koskesta onkiessa käytetä siimassa. Se vain säikyttelee arkoja
kaloja ja on tarpeeton.
Velalla tai »pitkällä siimalla», jos koukkuihin on syötiksi onkimatoja
tai mutuja, käy lohensukuistenkin kalojen kalastus hyvin. Kastemadot
eivät ole välttämättömät, sillä saman asian ajavat 3—4 pientä matoa,
jotka pujotellaan koukkuun ja jätetään osiksi riippumaan, jotta koukku
näyttää pelkältä matonipulta. Täyksi käyvät myös säret, salakat ja
muikut. Väliin voi tällaisella kosken alisuvantoon heitetyllä velalla
saada myös siian.
* * * * *
Kun tämä kirjanen on aiottu vain alkuoppaaksi kesävapauttaan
nauttiville huvikalastelijoille on siitä koetettu saada mahdollisimman
pieni ja jätetty pois kaikki joka ammattikalastajalle tosin on tärkeää
mutta huvikalastajalle vain turhaa painolastia. Ei tämä kirjanen
sentään viimeksimainitullekaan ole täysin riittävä; onkimatkallaan hän
tulee epäilemättä tekemään monta uutta ja mieltäkiinnittävää havaintoa,
ja vasta siellä — onkikalastuksen ja kalojen elämän salaisuuksiin
syvennyttyään — alkaa hän käsittää, miten erinomaisen viehättävä ja
opettava ajanviete onkikalastus on.
Varsinkin koulunuorison olisi ongelle lähtiessään hyvä ottaa mukaansa
mahdollisimman seikkaperäinen esitys Suomen kaloista. Vesikasveja ja
monta muuta hauskaa luonnonilmiötä tulee onkiretkellään tutkineeksi
ikäänkuin itsestään.