on niin tärkeä että vanha onkimies, joka tuntee kalavetensä voi saada
hyvän saaliin samaan aikaan kun vesiä tuntematon tottunutkin onkija
ei saa juuri mitään. Yleensä on tuskin syytä viivytellä kauvan suotta
paikallaan, vaan paras on noudattaa vanhain onkimiesten saantoa:
»siirry, jollei nykäise!» Missä ovat leväkasveista ja risuista puhtaat
vedet, voi soutaessa kaislikon tai ruohikon rintaa panna parisen
jokseenkin raskaalla painolla varustettua onkisiimaa viistämään
perästään. Milloin siten joutuu kalaparven, varsinkin ahventen maille,
tarraavat ne kyllä kiini matoon tai muuhun täkyyn. Silloin voi laskea
riippakiven tai ankkurin ja tarttua vapaan.
Yleensä ei avoimella selvällä vedellä ole edullista onkia. Parhaat
onkipaikat ovat: ruohikon tai kaislikon rintama, varsinkin, jos siinä
juuri rantamatalikko päättyy ja syvänne alkaa. Vielä parempi on,
jos ruohikon reunalla on havukasa, havupuista tehty veteen pistävän
aidan jatkos, veteen kaatunut havupuu tai »toe», jollaisia tokeita
tavallisesti laitetaan, kun keväällä pyydetään kutukaloja verkolla,
rysällä, katiskalla tai merralla, sillä kalat yleensä mielellään
oleskelevat limaisten risujen lähettyvillä. Kivikkorannan tienoilla
ja kivikarien luona keskellä järveäkin oleskelevat kalat mielellään,
varsinkin jos siellä samalla on limaisia risuja, samoin laiturien ja
veteen ulottuvain venhetalasten ja nuottakotain ympärillä. Järvien
välisissä tyynissä tai hiljaa virtaavissa salmissa, samoin koskien
suvannoissa, jokien syvänteissä ja purojen suissa tapaa melkein aina
kaloja, varsinkin jos rannalla on ruohikkoa tai limaisia risuja, ja
tarraavat ne sieltä hyvin onkeen.
Sitä paitsi viihtyvät kalat paremmin metsäisillä kuin aukeilla
rannoilla. Aukealla ja paljaalla hiekka- tai kalliorannalla, jossa
aallot kivistäkin huuhtelevat kaiken liman pois, ei kaloja tapaa juuri
koskaan.
Jollekin tällaiselle sopivalle paikalle saattaa muuten houkutellakin
kaloja »taikomalla» s.o. siten, että jonkun aikaa edeltäpäin heittää
sinne onkimatoja tai muita syöttejä. Näitä syöttejä ei kuitenkaan pidä
panna yhteen paikkaan kovin paljon.
Menettely ongella.
Mutta ei sillä vielä hyvä, että kalastajalla ovat hyvät onkitarpeet ja
onkimadot, että hän on valinnut hyvän ajan ja löytänyt hyvän paikan,
hänen täytyy osata olla ongella niin, ettei karkota kaloja tienoiltaan.
Hänen täytyy olla mahdollisimman hiljaa, jo onkipaikkaa lähetessään
meloa (kolisevista, kitisevistä ja loiskuvista airoista ei puhettakaan)
niin, ettei nosta lainkaan melaa vedestä, vaan velloo työntäen
melaa syrjittäin eteenpäin ja sitten kääntää sen hiljaa vauhtia
vetäistäkseen. Onkipaikalle päästyä on mela nostettava kolahtamatta
veneeseen, otettava hiljaa kiviriippa ja ongenvapa, yleensä vältettävä
kaikkea hälinää ja kolinaa. Onki on hiljaa pantava veteen eikä kovasti
heittämällä. Väliin voi kyllä ongenvavalla taitavasti polskauttaa
vedenpintaa, siten kutsuakseen seuraa rakastavia kaloja, jollei niitä
ole saapuvilla.
Mutta samassa venheessä onkijoillakin on toisilla menestystä, toisilla
ei. Sattuu väliin, että toinen saa neljä viisi kalaa, toinen pari
kolme tai ei mitään, vaikka siimat ovat vedessä aivan vierekkäin. No,
mahdollisesti tässä maailmassa on toisilla parempi onni kuin toisilla,
kuten sanotaan, mutta ongella ollessa on paras kalaonni sillä, jolla
on hienoin ja paras pienonen onki ja joka osaa panna madon tai täyn
hyvin onkeen ja valita sellaisen madon, joka parhaiten herättää kalan
ruokahalua. Yleensä kalat tarraavat parhaiten vilkkaasti kiemurtelevaan
matoon ja mieluimmin tummaan tai kellertävään kuin vaaleaväriseen.
Kun on valinnut aluksi pienen ongen ja pienen, vilkkaasti kiemurtelevan
madon, on ongenkärki pistettävä sen pääpuolesta sisään ja niin yhä
edelleen, kunnes koko onki on madon peitossa. Yleensä on vältettävä,
ettei onki, varsinkaan sen kärki, jää mistään kohti näkyviin, sillä
se varmasti pelottaisi kalat tiehensä. Jos mato on liian iso,
voi hätätilassa sen pieneen onkeen pantaessa katkaistakin, mutta
kaikessa tapauksessa on paras jättää matoa hyvän matkaa riippumaan
ja kiemurtelemaan vapaana. Jos onki ja mato on iso, isoille kaloille
tarkotettu, saattaa silloin tosin joku pikku sinttiäinen tulla ja
näykätä irtonaisen pään pois. Mutta silloin ei auta muu kuin peittää
kärki uudestaan tai mieluummin panna onkeen uusi mato.
On katsottava, että ongessa on aina elävä mato, sillä kuolleesta
ja varsinkaan kalojen pureksimasta eivät kalat enää niin välitä.
Heti saatua kalan on aina paras muuttaa uusi mato vaikka entinen
näyttäisikin vielä kelvolliselta, samoin hukkaan tärpätessä on
katsottava, onko mato vioittunut tai onki jäänyt kärestä tai muualta
paljaaksi. Väliin kyllä tapahtuu, ettei kalalle kelpaa vasta jonkun
aikaa vedessä ollut syötti: mutta silloin on vika siinä, että mato tai
onkijan kädet eivät ole olleet puhtaat sitä onkeen pantaessa. Kalat
karttavat epäpuhdasta syöttiä ja kaikkia vieraita hajuja.
Täten laitetulla matosyötillä voi hieman eri tavoin onkia melkein
kaikkia kaloja, mutta varsinkin ahvenia. Mutta paitsi sitä, että
matosyötin koko on sovitettava kalan suuruuden mukaan, voi erinäisiä
kaloja onkia muillakin syöteillä.
Eri kalat.
_Ahven_ se ennen kaikkia onkiessa tulee kysymykseen, sillä sitä saa
melkein mistä tahansa, millaisella syötillä tahansa ja mihin vuoden
aikaan tahansa. Se on myös mainio kala ruokapöytään, valmistettuna eri
tavoin, mutta savolaiseen »kalakukkoon» se on verraton. Sitä ongitaan
parhaiten syväntöjen rennoilta ja virransuvannoista, ylimalkaan
paikoista, jossa se johonkin piiloutuneena voi vaania saalistaan,
toisia kaloja, sammakoita, hyönteisiä ja matoja, jotka kaikki kelpaavat
syötiksi sitä onkiessa. Paras on kuitenkin matosyötti, ongen ja madon
koko riippuu siitä minkä kokoisia kaloja on tienoilla; paras on
kuitenkin aina alottaa pienemmällä. Mutta kun ahven mieluummin tarttuu
liikkeessä olevaan kuin paikallaan seisovaan syöttiin, saattaa ongen
jättää ilman painoa, jolloin se verkalleen painuu, pohjaan. Mutta jos
ahvenparvea ei ole lähellä, silloin on paras varustaa siima alapäästä
sirolla lyijypainolla, jotta onki pysyy tarpeellisessa syvyydessä, ja
kulettaa sitä Vavalla edestakaisin; tällöin ei siimassa tarvitse olla
»kohoa» tai korkkia, vaan voi sen vetää vavan päähän. Liikkeessä Olevan
syötin huomaa kala parhaiten, ja kun ahven sen kerran huomaa ja se on
laitettu, kuten pitääkin, jättää se harvoin tarraamatta kiinni. Yleensä
ei onkimies juuri voi yhtaikaa hoitaa useampia kuin yhtä tai kahta
onkea. Mutta lisäksi voi panna veteen ison ongen, joka on kiinnitetty
tukevampaan venheen reunojen varassa makaavaan vapaan. Tällaiseen
onkeen voi pistää suuren madonkin, mutta mieluummin ennen saamansa
pienen kalan, sären, salakan tai mudun (elritsan) täyksi. Täyn
kiinnittämisestä tehdään tuonnempana selkoa.
Yleensä luullaan, ettei ahven lämpimällä ja paiväpaisteisella säällä
viitsi nykäistä onkea. Mutta silloinkin sitä voi saada varjopaikoista,
kaislikon rinnasta, metsäisen niemen katveesta, laiturin tai
nuottakodan pimennosta. Väliin voi onkimies asettaa venheensäkin niin,
että ahven mielellään etsii vilpeämpää sen varjosta. Jos on pieni,
hieno onki ja siihen panee pienen vilkkaan madon, malttaa ahven silloin
harvoin olla tarraamatta kiinni. Kaislikon tai leväkasvien keskellä
olevasta aukosta voi täten myös onkia helteiselläkin säällä.
Usein saa ahvenet onkipaikalle siten, että heittää järveen joukon
matoja, odottaa kotvan lukien kirjaa tai nukahtaen. Kohta niitä voi
olla veneen varjossa aivan kirjavanaan.
Ahventa voi onkia keväästä alkaen läpi kesän. Vieläpä lokakuussakin
leutoina syksyinä saa ahvenia syvästä vedestä kaislikon rinnasta
onkimadolla, mutta vielä varmemmin täkyongella.
_Hauki_ saattaa toisinaan tarttua onkeen ahvenia onkiessa joko suurella
matosyötillä tai varsinkin täkykalalla. Silloin on haavi erittäin
tärkeä, sillä tämä väkevä kala saattaa helposti riuhtaista siiman
tai ongen poikki. Haukeja kuitenkin saadaan etupäässä muullaisilla
koukuilla ja uistimella, joista tuonnempana.
_Säyneitä_ onkiessa, milloin onkimies osuu säyneparveen, tarvitaan
lujat vehkeet. Tuulisella säällä ja aallokossa se käy parhaiten, ja
säyneen tapaa parhaiten tuulen päältä kivikkoniemien kärestä tai
ruohoisilta salmien rannoilta tai lahden suista. Säyneparvet muuten
lämpiminä kesäpäivinä ja öinä tavallisesti ilmottavat kalastajalle,
missä ovat, sillä huvitellessaan mataloissa lahdissa ne loiskivat ja
polskivat niin, että se kuuluu kilometrin päähän. Maalta käsin onkiessa
tarvitaan pitkä vapa, venheessäkin on onki heitettävä kauvas venheestä,
ja ongen tulee olla koholla varustettu. Suurenpuoliseen onkeen voi
mieluimmin käyttää syötiksi suurta ja pirteää kastematoa. Tarttuu säyne
tavallisiin onkimatoihinkin, mutta ongen peittämiseksi tarvitaan niitä
useampia. Tämä kuitenkin koskee säyneitä, kun ne kulkevat parvissa, ja
parhaiten päivällä. Joissa ja virroissa eivät säyneet ole halukkaita
ottamaan onkeen. Niille saa tarjota eri herkkuja, kuten koppakuoriaisia
(kun niistä kuoripeite poistetaan), heinäsirkkoja, perhosia, kärpäsiä,
taikinaa, korpunpalasia, kravunpyrstöjä y.m., ja sanotaan niiden
parhaiten syövän öiseen aikaan. Sangen usein säyneitä onkiessa saa
suuren ahvenen, väliin myös ahvenia onkiessa säyneen, mutta helposti
onkimies erottaa ne toisistaan ennenkuin näkeekään. Ahven puulautuu
pohjaa kohden, mutta säyne heittelehtää sinne ja tänne syrjiin päin,
koskia noustessa terästyneellä rivakkuudéllaan. Hauska sen kanssa on
otella, mutta saa olla myös varuillaan haavin tai atraimen kera sitä
veneeseen tai rantaäyräälle nostaessaan.
Säyneitä muuten voi onkia — ja väliin saada oikein runsaasti — keväällä
jo toukokuun alussa pienistä joista, niiden palatessa alaspäin
kutumatkoiltaan. Ainakin Etelä-Suomessa meren rannikolla, josta muuten
olen saanut tämän tiedon tätä kirjaa painoon pantaessa, on silloin jo
useimpina vuosina saatavissa syötiksi kastematojakin.
_Lahnan_ voi myös saada joskus ongella kesä» kuluessa, etupäässä öiseen
aikaan. Tavallisesti ovat ne pieniä ja sanotaan niitä paikottain
pastoreiksi ja lahnanparkoiksi, mutta väliin ne voivat olla hyvinkin
suuria, 2 ja 3, jopa muutamissa vesissä viidenkilon painoisia.
Syötteinä käytetään kastematoja ja isompia onkimatoja.
_Rautu_ eli _nieriäinen_ on harvinaisempi kuin edellä mainitut
lajit kaloistamme, mutta pohjois- ja itä-osissa maata pitäisi sitä
olla viljemmältä. Sitä ongitaan parhaiten kutupaikoiltaan salmista,
kivimatalikkojen ja kallionkärkien läheltä. Se uiskentelee samoin kuin
ahven aivan lähellä maata, ja vesissä, joissa se asustaa, voi sitä
onkia onkimadoilla ja puutoukilla, saaden väliin hyvänkin saaliin. Sitä
voi saada ongella vielä marraskuussakin jääsohjun keskeltä. Ja se on
jalo kala, kuuluva lohen sukuun.
_Ankeriaan_ voi myös joskus saada tavallisella pienellä ongella, jossa
on syöttinä suuri matomytty. Mutta varsinaiseen ankeriaan pyyntiin
tarvitaan eri keinot, joista tuonnempana lähemmin.
_Karppia_ eli seipiä ongitaan pienellä, mutta lujalla ongella, johon
pannaan syötiksi kaunis, punainen sammalmato, kaaliperhosen toukka
tai kastemato. Paras syötti on kuitenkin palanen keitettyä perunaa
tai sitkeää leipää. Onki saa olla pohjassa kiinni, sillä tämä kala
elostelee mieluimmin matalassa mutapohjaisessa vedessä, josta etsii
kasviaineksia ja matoja ravinnokseen.
Sorvan eli >>punasilmän>> voi joskus saada matalasta vedestä verrattain
lähellä pintaa olevalla pienehköllä onkimadolla. Se tarttuu myös
turvonneeseen jyvään ja leivänmuruseen.
_Suutari_ eli _tuutain_ oleskelee matalassa mutaisessa vedessä, josta
sen voi saada onkimadolla tai toukilla. Mutta tavallisesti se leikkii
pitkän aikaa ongen kanssa, ennenkuin oikein nykäisee. Milloin se
todellakin on ottanut ongen suuhunsa, silloin on nopeasti temmattava,
sillä muuten se jättää ongen.
_Salakoita_ parveilee tavallisesti vilisemällään lähellä vedenpintaa
päivänpaisteisina päivinä. Sitä ongitaan parhaiten pienellä,
painottomalla ongella, johon pannaan syötiksi pieni onkimato, turvonnut
jyvä tai leivän murunen, ja heitetään se hiljaa kalaparven kohdalle.
Kun parvi vain on syöntituulella, ehtii joku salakka tarttua onkeen sen
hiljaa painuessa parven välitse pohjaa kohden. Mutta, voi salakoita
saada myös pienellä paino-ongella, jonka koho asetetaan niin lähelle
onkea, että tämä jää lähelle veden pintaa. Parhaiten olen salakoita
saanut aamulla kotvan jälkeen auringon nousun. Suuremmat salakat ovat
maukkaitakin kalaruokiin, mutta pienet kelpaavat etupäässä täkykaloiksi.
_Särkikin_, suurempi, kelpaa syötäväksi, vaikka se on ylen ruotuinen.
Niitä kyllä aina saa muita kaloja onkiessaan, mutta pienistä
särensinteistä ei juuri ole muuksi kuin täkykalaksi.
_Ruutanoita_ eli korneja ongitaan hyvin pienellä ongella ja madolla
varsinkin Etelä-Suomessa kaikellaisista lammikoista ja mutahaudoista.
Jotkut niitä kuuluvat syövänkin paremman puutteessa, mutta
täkykalanakaan ei se kelpaa juuri muille kuin hau'ille.
Yleensä pienimmät näistä viimeksi luetelluista kalalajeista kelpaavat
ainoastaan täkykaloiksi suurempia kaloja onkiessa.
Täkykalastus.
Pieniä kaloja voidaan, kuten edellä on mainittu, käyttää täkyinä
suurempia ongittaessa, mutta etupäässä niitä kuitenkin käytetään
suuremmissa koukuissa, jotka »heitetään» veteen, kiinnitettyinä joko
velaan (n.k. selkärihmaan eli pitkään siimaan), poloihin tai pohjaan
pistettyihin sauvoihin.
Täkykalojen onkiminen on sekin hauskaa työtä, milloin se vain hyvin
vetelee. Mutta kärsivällisyyttä se useimmittain kysyy ja vie aikaakin.
Onkimalla saa parhaiten sellaisia täkykaloja kuin pikku särkiä,
salakoita, mutuja (elritsa) ja muita pieniä seipilajeja, puhumattakaan
ahvenesta, ruutanasta ja kiiskistä, jotka kelpaavat myös täyksi
ahnaalle hauille.
Paras on täkykaloja onkia pienen pienellä ongella, hienolla siimalla,
ohuella, notkealla ja keveällä pihlajavavalla. Paras on onkia ilman
painoa ja ilman kohoa siimassa. Sillä varsinkin salakka, kun se on
syömätuulella, nykäsee tällaista kevyttä ja hienoa onkea miltei ennen
kuin se putoaa vedenpintaankaan. Jos onki on oikein pieni ja siima
miltei näkymättömän hieno, tarttuu salakka kisatuulella ollessaan
miltei syötittömäänkin onkeen, kun se vain haisee madolle. Pikkukaloja
onkiessa on muuten parasta tehdä itse onki pienestä nuppineulasta,
kartan piistä tai hienon hienosta vaskilangasta ja varustaa se pienellä
väkäsellä, etupäässä siksi, että mato pysyy kiinni. Tällaisesta
omatekoisesta, pieni- ja tylsäväkäisestä ongesta on se etu, että
onkiminen käy joutuisammin eivätkä pikkukalojen suuosat vioitu, joten
ne paremmin pysyvät elävinä. Kala näet silloin helposti lähtee ongesta,
jopa putoaa itsestäänkin, jonka tähden onkijan täytyy olla taitava
tempaisemaan miltei irtonaisia kaloja ylös vedestä ja suuntaamaan
tempauksensa niin, etteivät ne venheestä onkiessa kimpoa ylitse, vaan
putoavat juuri venheeseen. Maaltajaloin onkiessa on paras olla apuna
poikanen keräilemässä kalat vesiastiaan: veneestä onkiessa voi päästää
veneen pohjalle jonkun verran vettä, jotta kalat siellä elävät kunnes
ne joutuu keräilemään vesiastiaan tai kalasumppuun. Tämän kirjottaja
on kerran varhaisena aamuna onkinut tuollaisella omatekoisella
ongella noin puolessa tunnissa 80 pikku salakkaa, siis lähes 3 päätä
minuutissa. Mutta sitten saalis yhtäkkiä loppui!
Jollei ongella saa täkykaloja tarpeeksi, voi koettaa liippiä eli
haavia. Sellaisen voi kutoa itsekin, mutta mukavammin sen saa
ostamalla. Täkyliippejä käytetään kahtalaisia: pohjaliippejä ja
vapaliippejä. Molemmat käyvät laatuun, mutta n.k. kuorehaavit ovat
parhaat. Missä on parvi pieniä kalasia lähettyvillä, lasketaan liippi
matalaan veteen, sirotellaan siihen korpunmuruja tai onkimatoja tai
ongitaan liipin päältä. Kun pirteät kalaset tulevat liipin kohdalle
pitämään pirinätään, nostetaan liippi äkkiä ja kalat kaadetaan
vesisäiliöön.
Kenellä on käytettävissään tiheäsilmäinen verkko, n.k. salakkaverkko,
hän voi saada hyvän saaliin, kun kiertää sen salakkaparven tai muiden
parveilevain pikkukalojen ympärille kuten nuotan. Kalojen ollessa
pinnalla, on verkonkin pysyttävä pinnalla ja verkon kivekset ja kohot
olevat sen mukaan. Pikkukaloja säikäytetään verkkokaaren suulta päin
jotta ne menevät verkkopohjukkaan.
Mutu, sanovat kalamiehet, on paras kaikista täkykaloista, ja kun se
esiintyy parvissa matalassa vedessä eikä ole erittäin arkakaan, voi
sitä saada helposti täkyverkolla tai nuotalla, haavilla ja terralla
paikallisiin oloihin katsoen. Kuore ja muikku on myös hyvä täky,
mutta niihin nähden on paras olla varuillaan, milloin niitä saadaan
nuotalla, ja mennä vesisäiliöineen apajalle. Merroilla ja rysillä saa
myös useammanlaatuisia hyviä täkykaloja, kun ne lasketaan kutuaikaan
sopiviin paikkoihin. Mutta huvikalastajan on niihinkin nähden
useimmittain meneteltävä samoin kuin nuotalla saatuihin täkyihin:
ostettava.
Mutta edellä on jo mainittu, että täky täytyy säilyttää tuoreena ja
elävänä. Sentähden, millä keinoin täkykaloja saataneekin, täytyy aina
olla saapuvilla riittävän suuri vesiastia, säiliö tai kalasumppu, johon
kalat pannaan heti järvestä saatua ja otetaan vasta koukkuun pantaessa
s.o. koukkuja järveen laskiessa. Kotirannassa on hyvä olla sitä varten
isompi vesisäiliö, jossa on myös kaloille muonavaroja; sitten tarvitaan
vielä toinen pienempi, jota on mukavampi kulettaa kalastusretkellä
venheessä tai kantamalla tai talvella myös kelkalla jäätä myöten. —
Täkykalat on myös aina säilytettävät niin, ettei niistä lainkaan lähde
suomuja pois, vaan pysyy se kauttaaltaan eheänä ja kiiltävänä.
Mutta käytettäköönpä kalatäkyä onkiessa tai järveen »heitettävissä»
koukuissa, vaaditaan täkykalan koukkuun asettamisessakin erityistä
taitoa. Jos käytetään tavallista, pienempää tai isompaa, onkikoukkua,
kiinnittävät monet kalan siten, että se pistetään selkäpuolelta,
kuitenkin selkäruodon alapuolelta kalan sisään ja sitten sen
kärki ulos pyrstöön päin, sillä kala tavallisesti nielee täyn
pääpuolelta. Kaksihaaraiseen koukkuun, jollaisia parhaiten käytetään
koukkukalastuksessa, kiinnitetään täky myös siten, että selkäevän
vierestä viilletään puukolla noin 3 sm pituinen liuska nahkaa irti
lihasta — jolloin kuitenkin on varottava leikkaamasta liian syvälle ja
suomuksia irrottamasta, — onki pujotetaan tämän liuskan alitse ja käret
painetaan kiinni vatsaan.
Nämä molemmat tavat kuitenkin kiduttavat täkykään pian kuoliaaksi.
Parempi on jo sellainen kiinnittämistapa, että onkikoukku pistetään
kiinni kalan pyrstönjuureen, peruke pistetään kiduksista sisään ja
suun kautta ulos. Tällainen kiinnittämistapa on kuitenkin tarkotustaan
vastaavin vain silloin kun »uistetaan» täkyongella, joko vavan avulla
kulettaen sitä venheen ympäri tai vetämällä veneenperästä. Silloin
voi perukkeeseen edeltäpäin tehdä kaksinkertaisen solmun, niin että
se tarttuu kiduksiin ja pitää kalaa hieman käppyrässä, jolloin se
uidessaan paremmin pyörii ja välähtelee vedessä.
Koukkukalastajan on kuitenkin paras kiinnittää kaksihaarainen koukku
siten, että koukun peruke työnnetään suusta sisään, vedetään kiduksista
ulos ja niin pitkälle että koukun molemmat haarat ottavat kiinni kalan
suupieliin.
Tällä tavoin kiinnitettäessä ei kala haavotu, kärsii vähemmän
kiinniolostaan, voi uiskennella vapaasti niin pitkälle kuin siima
riittää ja elää usein monia päiviä, ainakin yhden yön ylitse. Jollei
suurempi kala ole sitä niellyt, voi sen aamulla päästää vapauteensa
takaisinkin.
Molemmilla edellisillä tavoilla kiinnittäessä voi työntää tavallisen
tukkaneulan pohjukan täkykalan kidusten läpi, pistää koukun perukkeen
pohjukkaan ja vetää sen sillä toiselle puolen käsiinsä.
Onkimies voi, jollei ole tarpeeksi pieniä kaloja käsillä, käyttää
täkynä myös suuremman kalan vatsapuolelta leikattua, mahdollisimmassa
määrin kalan muotoista viipaletta, jossa on joku eväkin mukana. Tämä
viipale kiinnitetään leikkauksen puolelta onkeen niin, että se tulee
hieman käppyrään suomuspuoli ulospäin.
Niin, kuten sanottu, täkykaloilla voi onkiakin, mutta tuotteliainta on
täkyjen käyttö n.k. koukkukalastukseen, jota harjotetaan eri tavoin eri
vuodenaikojen ja eri kalalajien mukaan.
Vela (pitkäsiima eli selkärihma).
Niinkin yksinkertaista kalastusvehettä kuin velaa koukkuineen on
olemassa useampia lajia. Ennen ei selkärihmaksi sopivia nyörejä ollut
kaupassa, vaan niitä punottiin kotosalla liinarihmasta, ne olivatkin
sangen kestäviä. Nyttemmin niitä on kaupassa kerittäin, kussakin noin
naulanpainoisessa kerässä siimaa suunnilleen 300 metrin pituudelta.
Eivätkä ne kovin monta markkaa maksa.
Valmiiksi leikattuja keskinkertaisen ohuita ratastimia, noin 70 sm
pituisia, saa myös ostaa kaupasta korkeintaan markalla sata kappaletta.
Koukkuja, jotka näillä perustimilla kiinnitetään siimaan, on myöskin
urheilukaupoissa lajiteltuja varastoja. Tällainen koukku on aina
parempi olla pienemmänpuoleinen. Hauille saa se olla hieman suurempi,
mutta tarttuu se pienempäänkin. Ahvenelle, ankeriaalle ja muille
ryöstökaloille on aina pienempi koukku parempi. Ja sanottakoon vielä
kerran: mitä hienommat vehkeet, sitä parempi! Hyvät koukut maksavat
tosin noin markan sadalta, mutta ne ovatkin sitten hintansa arvoiset.
Jokaisen sadan koukun osaksi lasketaan siimaa noin 500—600 metriä, joka
vastaa kahta yllämainittua kerää.
Lisäksi tarvitaan haavi, mieluummin syvempi kuin ongella.
Velan laskeminen tai »heittäminen» on kyllä laajalta tunnettu, ja
ensikertalaisen on viisainta ottaa — samoin kuin kalastusmatkoilla
yleensä — kokeneempi mukaansa neuvomaan, miten siima lasketaan. Mutta
lyhyt opastus annettakoon sentään tässäkin.
Ostetut siimakerät ovat kerityt siten, että niitä aletaan purkaa
sisältäpäin. Laskiessa kiinnitetään noin nyrkin kokoinen kivi
alkupäähän. Jos tahtoo olla oikein varma, että palatessa löytää siiman
alkupään, voi kiven laskea rannalle jonkun puun juureen tai aitovarteen
suurelle kivelle.
Sen jälkeen soudetaan suoraan vesille, kunnes saavutaan kolmen neljän
metrin syvyiselle tai hieman syvemmällekin vedelle. Siellä lasketaan
kiviriippa, ja kun se on vakavasti pohjassa, kiinnitetään koho.
Kohona käytetään pyöreää puulevyä, jonka lävitse pistetään lyhyt vaaja,
joka laatan uiskennellessa törröttää pystyssä. Voi myöskin käyttää
kuusista karttua tai halkoa.
Kun tämä koho on laitettu, aletaan siimaan sitoa koukkuja suunnilleen
viiden metrin päähän toisistaan ja jatketaan siten siiman toiseen
päähän.
Koukku perustimineen kiinnitetään siimaan silmukka- eli vetosolmuun.
Silloin saa sen nopeasti auki koukkuja nostaessa.
Siimanlaskennassa tarvitaan kolme henkeä yksi soutaa, toinen panee
syöttejä koukkuihin, kolmas laskee koukkuja ja solmiaa ne siimaan.
Koukunlaskija pitelee kerää jalkojensa välissä, pitää silmällä, milloin
se loppuu, ja solmiaa jatkoksi toisen, jos tarvitaan. Jollei sitä tee
ajoissa, saattaa pää luiskahtaa, ja sen etsintä vie aikaa.
Muutamat kalastajat eivät mielellään pidä siimaa kerällä, koska se
saattaa sotkeentua, vaan sitä varten laitetulla kelalla tai rullalla.
Täky on paras ottaa vesisäiliöstä juuri järveen pantaessa, jotta se
on tuores ja elävä. Matosyötti on samoin vasta silloin kiinnitettävä
onkeen, koska se muuten näivettyy ja kuoleentuu.
Velalla voi pyydystää keväällä kohta jäiden lähdettyä haukeja ja
matikoita.
Jos aiotaan saada erityisesti haukeja, käytetään ratastimen jatkona
lähinnä koukkua vaskilankaperuketta, johon ratastin kiinnitetään. Voi
sentään tulla toimeen ilmankin. Tosin voi liinaratastimen hauki silloin
väliin purra poikki, mutta toiselta puolen näyttävät hauit, varsinkin
pienemmät, tietävän miten vaarallinen vaskiperuke on — ja menevät
ohitse!
Sangen hyvin voi laskea osan koukkuja haukia, toisen osan matikoita
varten. Erotus on vain siinä, että hauinkoukut lasketaan lähemmäs
vedenpintaa ja siima sentähden varustetaan pitkin päästään kohoilla,
matikkasiiman sitä vastoin annetaan painua pohjaan.
Muuten luullaan, että matikoita saa parhaiten, jos selkärihman laskee
suuntaan, josta talvitie on kulkenut jäätä myöten. Matikan sanotaan
siellä matelevan penkoen hevosenlantaa, joka jään sulettua on painunut
pohjaan tien paikalle. Koettakaa!
Tavallisesti sattuu kuoreenkutu jäidenlähdön aikaan, ja silloin saa
nuottamiehiltä oivallisia täkyjä, sillä kuore kelpaa mainiosti sekä
hauille että matikalle. Muita täkykaloja silloin on vaikea saadakin.
Mutta jos on talven yli säilyneitä kastematoja, ottaa made niihinkin,
ja pienet mateet taasen kelpaavat hauille.
Myöhemmin keväällä ja kevätkesällä ei kuoretta voi saada täkykaloiksi.
Silloin voi sen sijaan käyttää pikku särkiä, nimittäin sitä särkilajia,
joka kutee myöhempään keväällä tai kevätkesällä. Toinen laji, suurempi,
kutee jo aikaisemmin jäiden seassa.
Pikku särki on oivallinen hauin ja suuren ahvenen täky, varsinkin
jos sitä pitelee varovasti, etteivät suomukset irtaudu ja että se
elää kauan. Sen voi asettaa koukkuun niinkin puolin, että perustin
työnnetään kiduksista sisään ja vedetään suusta ulos, ja sitten
vedetään onki niin pitkälle, että se kokonaan peittyy kalan kiduksiin
ja suuhun. Silloin kala ei kidu. Samoin toisapäin, kuten yleensä
täkykaloista puhuessa mainitaan, kiduksista kiinnitetyt ruutanat, pikku
ahvenet ja kiiskit voivat elää ongessa yli vuorokaudenkin. Salakat,
muikut ja mudut ovat liian pieniä näin kiinnitettäviksi, mutta kun ne
tavallisesti kuolevat jo kalansumpussa, ei koukku tee niille kipeää,
pistipä sen niihin mistä kohden tahansa.
Muutamia kaloja, kuten säyneitä, lahnoja ja siikoja ei pyydystetä
täkykoukulla, vaan kastemadoilla ja muilla syöteillä.
Säyneitä saa useinkin velalla, ja väliin lasketaan sellainen
vartavasten säyneille. Silloin käytetään joko samoja syöttejä kuin
säyneitä onkiessakin, tai kaksihaaraiseen koukkuun pannaan paksu möykky
vehnätaikinaa, joka pysyy kaksoiskoukussa jokseenkin hyvin. Siima
lasketaan aivan lähelle maata matalaan veteen, metrin tai vähemmänkin
syvyyteen; tietysti säyneitä saa vain siellä, missä ne liikkuvat ja
polskivat. — Joista saa säyneitä toukokuun alussa koukuilla samoin kuin
ongellakin.
Lahnoja voi elo- ja syyskuussa, jolloin ne, samoinkuin kutuaikaan
kesäkuussa, parveilevat lahdelmissa ja ruohikkojen rinnoissa, saada
velalla suuriakin. Koukkuun pannaan syötiksi kastemato, ja se lasketaan
kohosiiman varaan ylhäälle veteen, korkeintaan 1 tai 1 1/2 metrin
päähän pinnasta. Kun kalastaja huomaa lahnaparven kulkevan — tyynellä
säällä ui se niinkin pinnalla, että selkä on pinnan yläpuolella tai
tuulen ja aaltojen ajelemana kokoontuneen johonkin lahdenpoukamaan,
silloin on aika laskea siima auringonlaskun aikaan, eikä aamulla
ole nukuttava liian pitkään. Päivän koitteessa on täytynyt jo käydä
siimaa kokemassa, sillä suuret lahnat erittäin tähän aikaan käyvät
levottomiksi, ja kun ne useimmittain tarttuvat löyhästi koukkuun,
onnistuvat ne helposti pääsemään tiehensä. Siimaa kokiessa on paras
menetellä äärimmäisen hiljaa ja varovasti, ja haavi on työnnettävä niin
syvälle veteen kuin varsi sallii ja otus siepattava ylös äkkiä, kun se
on tullut haavin kohdalle.
Siikoja voi myös saada syvännöistä virtojen suilta selkärihmalla,
jossa on syötteinä kastematoja. Harvinaista se tosin on, mutta voihan
huvikalastaja koettaa.
Ankeriaita saa mutapohjaisesta vedestä lieroilla ja kastemadoilla,
joita mieluimmin voi panna yksi- tai kaksihaaraiseen koukkuun niin
suuren mytyn kuin siinä pysyy. Pieniä sammakoita voi käyttää myös
syöttinä, ken voi. Ankeriaan koukussa on hyvä olla vaskilankaa
perukkeena. Koukku lasketaan pohjaan.
Etupäässä kuitenkin velaan tarttuvat hauit ja ahvenet. Niitä voi
pyydystää läpi kesän — matikka on lämpimän veden aikaan liian pehmeä
ja limainen ruokatalouteen — ja ahventa sitä paitsi ei voi pyydystää
ainoastaan täkykaloilla, vaan vielä paremmin kastemadoilla.
Selvyyden vuoksi ryhmitettäköön tähän eri kalojen pyydystystavat:
Kohosiimalla pyydystetään haukia ja lahnoja lähemmältä pintaa, ahvenia
2—3 metrin syvyydestä, kuhia ja siikoja syvästä vedestä, säyneitä
matalasta vedestä läheltä pohjaa.
Pohjasiimalla, ilman kohoa, pyydystetään mateita ja ankeriaita.
Täkynä ja syöttinä käytetään:
Haukisiimassa pieniä kaloja, etupäässä kuoreita, särkiä, ruutanoita,
salakoita, pikku ahvenia ja kiiskejä:
Ahvensiimassa etupäässä kastematoja ja lieroja, mutta hyvin
myös mutuja, muikkuja, salakoita, pikku särkiä, nahkiaisia ja
hietasisiliskoja:
Kuhasiimassa samoja kuin ahvensiimassa;
Lahna- ja siikasiimassa kastematoja;
Säynesiimassa taikinapalloja, kastematoja, koppakuoriaisia,
heinäsirkkoja y.m.;
Ankeriassiimassa kastematomyttyjä ja sammakoita.
* * * * *
Vela lasketaan tavallisesti iltaisin kuuden jälkeen ja koetaan s.o.
katsotaan samoihin aikoihin tai hieman myöhempään seuraavana aamuna.
Kokeneet kalastajat sanovat, ettei, paitsi lahnasiimaa, ole viisasta
kokea koukkujaan liian varhain aamulla, sillä useimmat kalat ovat
aamuvarhaiseen parhaalla ottotuulella.
Jos täkyinä on kaloja, ei tavallisesti ensi aamuna nosteta pois siimaa,
vaan ainoastaan koetaan s.o. soudetaan pitkin siimaa, katsotaan ja
otetaan pois tarttuneet kalat; siimaa juoksettaa katsoja kätensä
lävitse toisen soutaessa. Mistä täky tai koko koukku on poissa,
siihen voi panna uuden, jos tahtoo tehdä tarkkaa. Jos tapaa suuren ja
juonikkaan kalan, on hyvä olla venheessä varalta siima, joka solmitaan
perustimeen ja sillä väsytetään juonittelija, kunnes sen alle saa
haavin.
Muutamat kalastajat käyvät iltaisinkin samoin koukkujaan kokemassa, ja
mätäkuulla on se tarpeen.
Harvoin pidetään velaa vedessä kauvemmin kuin kaksi yötä. Silloin
otetaan se pois siten, että kalastajalla on polvillaan jokin pytty,
johon hän laskee siiman kiemuralle, otettuaan siitä koukut. Nopeammin
käy se, jos kalastajalla on apuri, joka irrottaa koukut, panee kaiken
järjestykseen ja siiman kelalle.
Kotiin tultua kuivataan siima ja perustimet hyvin, ja sitten pannaan
siima jälleen kelalle tai rullalle odottamaan uutta kalaretkeä.
Selkärihmalla kalastus on huvittavaa ja tuotteliasta, mutta kysyy se
vaivaakin ja kärsivällisyyttä myös sangen usein. Mutta missäpä sitä
vaivatonta viljaa lieneekään!
Polokoukut.
ovat velaa yksinkertaisemmat ja mukavammat sellaiselle
huvikalastelijalle, joka mieluummin laskee vain muutamia koukkuja.
Tällaisia sanotaan polokoukuiksi sentähden, että kohona käytetään
puisia n.k. »poloja», mutta toisin paikoin niitä sanotaan
pohjakoukuiksi, koska koukku kiinnitetään pohjaan lyötyyn vaajaan tai
seipääseen.
Polokoukut lasketaan seuraavasti. Otetaan mukaan kerä siimanyöriä,
soudetaan ruohikon rintaan, matalikon reunaan, niemen nenään tai
salmen suuhun, missä kalojen otaksutaan liikkuvan. Siiman päähän
sidotaan nyrkinkokoinen kivi ja pudotetaan pohjaan, siiman ollessa
jokseenkin suorana sidotaan siihen veden pinnalle kohoksi kuusipuusta
tehty — lehtipuu pikemmin uppoaa — puupalikka eli »polo» (toisin
paikoin lausutaan nimi: pola ja polu). Nyt mitataan edelleen siimaa
niin pitkälti, miten syvään koukku aiotaan asettaa, koukkuun pannaan
täkykala tai muu syötti ja kiinnitetään se siimaan vaskiperukkeestaan
tai muusta perustimestaan.
Tällä neuvoin voi pyydystää samoja kaloja kuin velallakin,
samallaisilla koukuilla ja syöteillä. Keväällä jäiden lähdettyä
käyttänee moni mieluumminkin polokoukkuja kuin velaa matikan ja hauin
pyydystykseen, koska ilmojen vielä ollessa kylmät käy polokoukun
lasku ja nosto sievemmin. Syksymmällä, kun vela ei enään huvita, voi
polokoukulla sattua saamaan myös täysikasvuisen mateen, väliin suuren
ankeriaankin, missä vesissä niitä on.
Muut lähemmät viittaukset voi lukija löytää edellisistä luvuista.
Talvikalastus.
Mutta koukulla, jos vain on täkyjä, saa haukia, ahvenia ja mateita
yhtä hyvin talvella kuin kesälläkin, mateita vielä paremminkin, ja
silloin ne ovat myös parhaat ruokatalouteen. Täkyjäkin saa ostamalla,
missä vedetään talvinuottaa, ja ahvenia voi saada haukien ja mateiden
syöteiksi onkimallakin.
Luonnollisesti tällöinkin asetetaan hauinkoukku lähemmäksi pintaa,
mateenkoukku lähelle pohjaa; ahvenen koukku, milloin on syötiksi
muikkuja, särkiä tai kastematoja, asetetaan taasen keskivälille, kuten
kesälläkin.
Tällainen koukku lasketaan tavallisesti avantoon siten, että siima
sidotaan seipääseen niin ylös tyvipäästä, miten kauvas se on jäävä
pohjasta, ja sitten pistetään seiväs pohjaan. Täten seiväs samalla
pitää koukkua kiinni ja on viittana koukun löytämiseksi, eikä kalastaja
tällöin koukkujaan kokemaan tultuaan avantoa auki hakatessaan katkaise
siimaa, kuten voi tapahtua toisin kiinnittäessä.
Luonnollisesti tällainen koukkukalastus on helpompaa syksyin ja keväin
ohemman jään aikaan. Mutta talvisydännäkin se käy, kun vain on n.k.
tuura avannon hakkaamiseen. Kirveellä ja muulla sellaisella aseella on
hakkaaminen paksun jään aikana mahdoton.
* * * * *
Mutta tavallisella onkimadollakin voi melkein kaihista vesistä onkia
ahvenia, toisista taimeniakin läpi talven. Keväällä jäidenlähdön edellä
voi saada myös jonkun sären.
Salmiin järvien ja lampien välillä, missä on riittävän syvää, on hyvä
hakata onkiavantoja, samoin sellaisille vesille, missä on liejua
ja uivaa levää, mutta niiden keskellä aukko, vaikkapa tavallisen
onkiavannon kokoinenkin. Sellaisesta paikasta onkiessaan voi ahvenia
saada oikein kosolta, mutta myös taimenia ja väliin nieriäisenkin.
Ahvenia voi sitten käyttää täyksi koukkuihin, matikalle kelpaa isomman
ahvenen palanenkin.
Onkimatoja voi säilyttää, kuten alussa on selitetty, talveksikin,
ainakin marras- ja joulukuuhun.
Mutta ainakin Savossa, jossa paikoin kylvetään joka ilta, saa
onkimatoja saunankarsinasta talvella yhtä hyvin kuin kesälläkin.
Muuten sanotaan talvella saatavan onkimatoja sellaisista paikoista,
missä niitä kesällä on, n.k. »matohaudan» avulla. Madot näet ovat
ryömineet maan jäätyessä syvemmälle sulaan maahan. Syksyllä kaivetaan
sentähden puutarhaan tai väkevään peltoon noin metrin syvyinen hauta ja
kaadetaan siihen noin 1/2 tai 3/4 metrin korkeudelta karvarinparkilla
sekotettua hevosenlantaa. Kun hevosenlanta, kuten tunnettu, kehittää
suuressa määrin lämpöä, ryömivät madot siihen, ja siitä niitä saa.
On itsestään selvää, että kalastajan on talvipakkasella hyvin
suojeltava jäätymistä vastaan — niin onkimatonsa kuin itsensäkin.
Onkimiehen varsinkin on hyvin pukeuduttava, kun siinä hommassa ei tule
paljon liikkumaan.
Talvella ongitaan avannosta myös keinotekoisena syötillä, n.k. pirkalla
eli torkolla. Tämän pyydyksen aate on siinä, että tinapirkkaa tai muuta
välkkyvää uistimenterää pidetään liikkeessä vuoronperään nostamalla ja
laskemalla, josta kai johtuu nimikin torkko ja torkotteleminen, sillä
vavan liikkeet muistuttavat torkkuvaa ihmistä.
Tällaisen pyydyksen käytöstä voi lukija saada jonkun käsityksen
tuonnempana puhuttaessa uistimesta ja uistamisesta vavan avulla.
Talvionginta torkolla saattaa olla tuotteliastakin, mutta
ensikertalaisen on paras ottaa tottunut torkottelija seurakseen, katsoa
miten pyydys laitetaan ja miten menetellään.
* * * * *
Talvikalastajalla on muuten hauska olla syksyisin lumettoman jään
aikaan luistimet, lumellisen sukset. Jos täkykaloja on avannolle
vietävänä, tarvitaan myös vesiastia ja kelkka. Monet kyllä panevat
täkykalat koukkuihin jo kotona, mutta edellä lienee jo selvinnyt
ettei se vastaa tarkotustaan. Silloin kalat kuolevat jo ennen järveen
joutumistaan, mutta vasta avannolla hyvin kiinnitettyinä voivat ne elää
vedessä vuorokauden ja parikin.
Hauskaa ja virkistävää on pistäytyä kalassa raikkaana talvipäivänäkin.
Omapyytämä kala maistuu retkeltä palattua monin verroin makeammalta.
Eikäpä kaloja talvella saakaan monin paikoin ostaa.
Uistinkalastus.
Uistimella tavallisesti käsitetään koukkua, jossa täky tai houkute on
keinotekoinen, uittaessa pyörivä lusikka, väräjävä lehti, propelli
t.m.s., ja uistamisella uistimen yhtämittaista eteenpäin kuljettamista.
Tässä kirjassa on kuitenkin pidetty käytännöllisimpänä käsitellä
tämän otsakkeen alla ainoastaan venheen jälestä vedettäviä tavallisia
uistimia, vaan myös koskessa paikaltaan uitettavia, sellaisiakin kuin
perhosuistin tai perhosonki, jolla ei tyynestä vedestä tavallisesti
uisteta. Vieläpä tuntuu luonnollisimmalta lukea uistamiseksi
kaikenlainen onkikalastus, milloin mato- tai täkyonkea uitellaan joko
vavan avulla paikaltaan tai venheen perästä vetäen.