on sekin erilainen tyynellä vedellä ja erilainen virroissa ja koskissa.
Ensiksi käsittelemme ongintaa tyynestä vedestä s.o. järvistä ja
lammeista sekä hiljakseen virtaavista salmista ja joista.
Onkivehkeet.
Tavallisesti kuuluu onkivehkeihin vapa, siima ja onkikoukku,
mutta on olemassa konstikkaampiakin laitoksia, kuten tuonnempana
nähdään. Ja sanottakoon heti, että kuta hienommat, sirommat ja
tarkotuksenmukaisemmat onkilaitteet ovat, sitä parempi, ja sitä
suurempi on saalis.
Lienee harvoja, jotka eivät olisi koettaneet onkia eivätkä tiedä,
miltä onkivapa näyttää. Mutta voi sentään olla tarpeen tehdä siitäkin
muuan viittaus. Vavan voi tehdä itsekin pikkukaloja varten suorasta
ja sivakasta pihlajasta, suurempia varten nuoresta näreestä, jonka
tyvipuolta höylätään ohemmaksi ja joka varustetaan pitkin päästään
renkailla tai silmukoilla siiman pujotusta varten, ja tyvipuoleen
kiinnitetään pieni hela tai rulla, jolle liika siima kääritään.
Tällaiset vavat ovat kylläkin hyviä venheestä ongittaessa. Mutta
tarkotuksenmukaisimpia ovat kuitenkin bamburuokoiset vavat, joita
saa ostaa urheilukaupasta ja useimmista maakaupoistakin nykyään.
Tällainen vapa on oleva pyydystettäväin kalojen suuruuden mukaan
ohempi tai'vahvempi. Sen pituus riippuu siitä, ongitaanko venheestä
tai sileältä ja äkkijyrkältä rannalta vai onko onkirannalla leveältä
ruohikon ja kaislikon peittämää matalikkoa. Kaislikon tai ruohikon
rinnasta onkiminen parhaiten lyö leiville, mutta siellä käy se
parhaiten venheestä jaloin, vaikkakin myös pitkän vavan avulla. Vapa on
yleensä paras maalata mustaksi, jotteivät kalat sitä erottaisi.
_Siima_ on jo vapaa tärkeämpi. Parasta on siksi käyttää kohtalaisen
paksua harmaata, ruskeaa tai mustaa silkkinyöriä, jollaista helpolla
saa ostaa kaupasta, missä yleensä onkitarpeita myydään. Lähinnä
onkea, jopa noin 11 metriä, on siima mieuluimmin oleva musta, ja voi
sen punoa ompelulangastakin. Erittäin tarkotuksenmukainen on suonesta
tai muusta sellaisesta, vedessä tuskin näkyvasta aineesta tehty
ratastin, jollaisella valmiiksi valmiiksi varustettuja onkia saa
ostaakin. Siimaan kiinnitetään »koho» tai korkki, joka on varsinkin
useammalla ongella yhtaikaa ongittaessa tarpeellinen sekä kannattamaan
onkea määrätyssä syvyydessä että osottamaan milloin kala »tärppää».
Kohona voi käyttää tavallista pullonkorkkiakin, jonka läpi pujotetaan
puupuikko siiman kiinnittämistä varten, ja siima kiinnitetään siten,
että korkin saa helposti ylemmäksi tai alemmaksi ja tarpeen vaatiessa
voi ottaa poiskin. Tällaisia siimakohoja on myös olemassa kaupassa; ne
on paras panna riippumaan ohempi pää veteen päin, ei pujottamalla ja
suuditsemalla siimaa korkin sisään, vaan kietomalla se puupuikkoon.
Ja veteenpäin pistävä osa korkista on paras mustata, esim.
kirjotusmusteella; sen voi myös varustaa lyijypainolla, jotta se
paremmin seisoo pystyssä, jollei mitään painoa käytetä siimassa ongen
lähellä, mitä väliin onkin paras olla käyttämättä.
_Onkikoukku_ on kuitenkin tärkein osa koko onkivehkeistä. Se on
tehty teräslangasta, jonka toisessa päässä on rengas tai lehtimäinen
litistys siiman tai ratastimen kiinnittämistä varten. Toinen pää on
koukistettu, terotettu ja varustettu väkäsellä, joka estää syötin
luisumasta pois, samoin kalan, kun se kerran tarttuu. Kun onkikoukkuja
on ostettavana kaikkialla, ei niistä tässä yhteydessä ole syytä
pitemmältä puhua. Mainittakoon kuitenkin, että yleensä on paras ensin
koettaa pientä koukkua ja vasta sitten ottaa suurempi esille, kun
on syytä luulla suurempia kaloja olevan lähistössä. Pikku kalojen,
esim. salakan, ongintaan on joskus tarkotuksenmukaisinta laittaa itse
onki nuppineulasta tai vaskilangasta. Mutta siitä ja muusta puhutaan
tuonnempana lähemmin.
Varsinkin veneestä ongittaessa on hyvä pitää varalla haavi, koska
onkeen voi tarttua niin suuri kala, ettei sitä voi tai uskalla muulla
keinoin nostaa venheenlaidan ylitse, sillä, kuten jo viitattiin, paras
on käyttää ohuita siimoja ja pieniä koukkuja, ja jos siima tai onki
katkeaa, molskahtaa kala veteen ja — hyvästi!
Vielä tarvitaan yhtä ja toista muutakin: vesisäiliö tai kalasumppu,
varsinkin pieniä täkykaloja onkiessa, jotta ne säilyvät elävinä,
köydenpätkä, jonka päässä on ankkuri tai kivi venheen kiinnittämistä
varten y.m. Ja pitemmällä onkimatkalla on hyvä olla eväät mukana, —
nimittäin itsellekin eikä vain kaloille.
Onkimadot ja syötit.
Ongelle lähtiessä on varustauduttava myös syöteillä, jollaisiksi
tavallisesti käytetään n.k. onkimatoja. Niitä saadaan meillä ensiksikin
saunan karsinasta, missä on kosteaa, kauvan väkinyttä ruokamultaa,
toiseksi saadaan hyviä onkimatoja hyvin lannoitetulta pellolta tai
muusta erittäin lihavasta maasta; kolmanneksi lantatunkiosta, jossa
on vanhempaa lehmänlantaa, ei tuoresta eikä liiaksi palanutta ja
maatunutta; neljänneksi vanhojen, kosteiden lastukasojen reunoilta ja
pohjilta, samoin nahkurin luota parkkikasoista. Kuivalla säällä voi
onkimatoja saada väkimultaisista, kosteista ojanpohjista, varsinkin
jos siellä on alaspäin joitakin turpeita, joiden alle matoja voi
karttua aivan tukuttain. Suuria kastematoja, joita saa illalla ja
aamulla kosteisilta nurmikoilta, ei sopivasti voi käyttää onkiessa
tyynestä vedestä, mutta sitä vastoin ovat ne hyviä onkiessa virroista
ja koskista sekä samoin syöteiksi velalla (»pitkällä siimalla»)
pyydystäessä.
Vielä käytetään syötteinä eri kaloille puutoukkia, perhosentoukkia,
muurahaisen munia, koppakuoriaisia, taikina- ja leipäpaloja,
liotettuja ja keitettyjä herneitä, pieniä sammakoita y.m., mutta
niistä mainittakoon lähemmin myöhempään; samoin puhutaan myöhemmin
täkykaloista.
Yksi ehto kuitenkin täytyy syötin aina täyttää; sen pitää olla tuores.
Niinpä onkimatojenkin. Mutta niitä ei aina saa kaikkialla eikä juuri
silloin eikä niin paljon kuin tarvitsisi. Sentähden on hankittava
matosäiliö. Siihen kelpaa tavallinen kookas tuokkonen tai pieni
puulaatikko. Siihen pannaan madot ja runsaasti peitteeksi samallaista
kosteaa väkimultaa, missä madot ovat tottuneet elämään.
Onkimiehet, jotka ovat hyvin varustettuja, säilyttävät matoja yli
talvenkin. He panevat isoon puulaatikkoon kerroksittain rahkasammalta
(tavallista vesisammalta), hevosenlantaa ja ruokamultaa, väliin
panevat aina kerroksen matoja, ja päällimmäiseksi sammalkerroksen. Jos
ruokamulta on kuivaa, kostutetaan se vedellä. Laatikko pannaan sitten
rotattomaan kellariin, sillä rotat syövät halukkaasti matoja. Tuon
tuostakin kostutetaan laatikon sisältöä vedellä.
Ennen käyttämistä, sanoo saksalainen parooni von Ehrenkreutz kirjassaan
»Angélfischerei», ovat madot pantavat joksikin aikaa raikkaaseen
veteen, jota muutetaan niin usein, että se lopulta pysyy aivan
kirkkaana. Joka tapauksessa on mato hyvin puhdistettava ennenkuin sitä
kaloille tarjotaan.
Onkiaika ja sää.
Edullisin onkiaika on erilainen eri vuosina ja eri seuduilla. Suomen
eteläosissa ja keskipaikoilla alkanee »leiville lyövä» onkimisaika
usein kesäkuun alusta, ja saattaa se jatkua lokakuuhun, muutamissa
vesissä myöhempäänkin. Huvittavin ja tuotteliainkin näyttää kuitenkin
olevan aika kesäkuun puolivälistä elokuun puoliväliin, vaikkakin
muutamia päiviä aikaisemmin tai myöhemmin saattaa väliin saada hyvän
saaliin. Eri kaloilla ovat sitä paitsi parhaat syöntiaikansa eriaikoina
vuodesta. Ahven, ahnain ja muuten edullisin ongittavaksi, syö jokseenkin
läpi kesän ja talven, samoin hauki; näitä voi myös keväin ja syksyin
pyydystää polo-, vaaja- tai heittokoukuilla. Onkikalastuksen kannalta
voisi kaloihin kaloja jakaa myös kevät- ja syyskaloihin, keväämmällä
syövät esim. säyne, särki, salakka, syksymmällä taimen y.m.
Mihin aikaan vuorokaudesta kala parhaiten nykäsee, riippuu osaksi
eri järvistä. Kirkasvetisissä järvissä ei kala yleensä heleällä
päiväpaisteella ota onkeen. Missä vesi, lammeissa ja mutapohjaisissa
lahdenpoukamissa, on tummempaa, vähemmän läpinäkyvää, siellä tarraa
kala usein onkeen pitkin päivää, toisissa järvissä paremmin jälkeen
puolipäivän kuin myöhempään aamupäivästä. Puhuvatpa vanhat, leikkisät
onkimiehet kalojen päivällisajastakin, tuossa klo 2 tienoilla.
Parhaiten kuitenkin kala syö aamulla varhain kohta auringon noustua;
hyvä onkiaika on myös illalla kuuden jälkeen. Hyvä onkiaika yleensä
määritellään illasta noin klo 6:sta klo 9 seutuun; esim. säyne, lahna,
ankerias ja sorva syövät ainakin, paikottain yösydännäkin. Kaikkein
paras on kuitenkin olla jalkeilla aamulla anivarahin, mutta täällä
pohjolassa, jossa aurinko nousee varhain, jo aina yhden, kahden aikaan,
riippuen matkan pituudesta onkipaikalle.
Säät ja tuulet ovat tärkeät ongella ollessa. Kirkas päiväpaiste ei
yleensä ole hyväksi, mutta aamulla varhain sekin menee, samoin illalla
auringon laskiessa. Lienteä pilvinen sää on aina parempi, jopa vieno
vihmasadekin. Tyynellä säällä sadekuuron, varsinkin ukkossateen,
jälkeen syö kala yleensä hyvästi — kai siksi, että ukonilma on
pelotellut kalaparkojen päät hieman pyörälle, etteivät osaa olla
varovaisia. Missä vesi on läpinäkyvää, siellä yleensä on hieman
tuulinen ja pilvinen sää parempi kuin rasvatyyni ja peilikirkas.
Pohjatuuli on kuitenkin aina epäsuotuisa, etelä- ja lounastuulet
parhaat.