Yö on hiljainen -- kello on neljännestä vailla kaksitoista -- sotilas
puhaltaa portin luona siunauksensa yli maailman, kaiku kantaa äänen
Blegdammen luota -- hän astuu sisään portista -- hän puhaltaa
uudelleen, kaiku tuo äänen kaukaisuudesta korviini. -- Kaikki
nukkuu rauhassa, vain rakkaus valvoo. Niinpä, te rakkauden salaiset
mahdit, kerääntykää tähän rintaan! Yö on hiljainen -- yksinäinen
lintu keskeyttää tuon hiljaisuuden huudollaan ja siivenlyönnillään
kiitäessään yli kasteisen kentän; sekin kiiruhtanee johonkin
lemmenkohtaukseen -- minkälainen enne! -- Kuinka täynnänsä onkaan
luonto ennustavaa tarkoitusta. Minä otan tarkkaan vaarin lintujen
lennosta ja huudosta, kalojen iloisesta karkelosta vedenpinnalla,
vaunujen kaukaisesta kuminasta, askelista, jotka kaikuvat etäältä. En
näe aaveita tänä yön hetkenä, en näe sitä, mikä kerran on ollut, vaan
sen mikä on tuleva, meren povessa, kasteen suutelossa, sumussa, joka
levittäytyy yli maan ja sulkee sen hedelmälliseen syleilyyn. Kaikki
on kuvaa, itse olen myytti itsestäni, sillä eikö ole kuin tarua, että
nyt kiiruhdan tähän kohtaukseen? Kuka minä olen, ei merkitse mitään;
kaikki mikä on rajoitettua ja ajallista on unohdettu, vain iäisyys on
jäljellä, rakkauden mahti, sen ikävä, sen autuus. -- Minun sieluni on
kuin jännitetty jousi, ajatukseni ovat valmiina kuin nuolet viinessä,
myrkyttöminä mutta kuitenkin vereen tehoavina. Minun sieluni on
voimakas, terve, iloinen, hetkessä läsnäoleva kuin Jumala. -- --
Hän oli luonnostaan kaunis. Kiitän sinua, ihmeellinen luonto! Kuin
äiti olet häntä vaalinut. Kiitos huolenpidostasi! Turmeltumaton hän
oli myöskin. Siitä kiitän teitä, te ihmiset. Hänen kehityksensä oli
minun työtäni -- kohta nautin palkkani. -- Kuinka paljon onkaan tähän
hetkeen kerääntynyt, joka nyt on edessäni. Kuolema ja helvetti, jos
se menisi minulta hukkaan!
Vielä en näe vaunujani. -- Kuulen kuskin piiskanlyönnin. -- Aja kuin
olisi kysymys elämästä ja kuolemasta, vaikkapa hevoset läkähtyisivät,
mitään pysähdystä en salli ennen kuin olemme perillä.
-- -- --