Kahleet katkesivat; täynnänsä ikävää, voimakkaana, rohkeana,
jumalallisena, hän lentää kuin lintu, joka nyt vasta saa ensi
kerran levittää siipensä. Lennä lintu, lennä! Totta tosiaan, jos
tuo kuninkaallinen lento veisi linnun kauas minusta, se surettaisi
minua sanomattoman syvästi. Minua surettaisi se kuin Pygmalionia,
jos hänen rakastettunsa uudelleen olisi muuttunut kiveksi. Keveäksi
olen hänet tehnyt, keveäksi kuin aatos, ja nytkö ei hän enää, minun
oma ajatukseni, kuuluisikaan minulle! Se saattaisi minut synkkään
epätoivoon. Jokunen hetki sitten se ei olisi liikuttanut minua,
jokunen hetki tämän jälkeen en asiasta enää huolisi; mutta nyt
-- nyt --, tämä nykyhetki on minulle iäisyys. Mutta hän ei lennä
luotani. Lennä siis, lintuni, lennä, kohoa ylpeästi siivillesi, kiidä
läpi ilman viileän valtakunnan, pian olen luonasi, pian piiloudun
kerallasi syvään yksinäisyyteen!
Täti hämmästyi hiukan saatuaan tiedon kihlauksemme purkautumisesta.
Hän on kuitenkin liian vapaamielinen pakottaakseen Cordeliaa
mihinkään, vaikkakin minä osaksi tuudittaakseni hänet vieläkin
syvempään uneen, osaksi hiukan ilveilläkseni Cordelian kanssa olen
koettanut saada häntä kiinnostumaan asiasta. Hän osoittaa muuten
sydämellistä myötätuntoa minua kohtaan, hän ei aavista, kuinka vähän
olen osanoton tarpeessa.
Täti on antanut Cordelialle luvan oleskella maalla erään tutun
perheen luona. Se sattui sopivaan aikaan, sillä nyt ei hänellä ole
tilaisuutta antautua kokonaan ylimielisen tunnelmansa valtaan. Eri
tahoilta tulevan osanoton ansiosta hän pysyy vielä jännityksessä.
Minä pidän yllä heikkoa yhteyttä hänen kanssaan kirjeiden avulla,
siten kukoistaa suhteemme uudelleen. Hänet on kaikin tavoin tehtävä
vahvaksi, etenkin on hyvä antaa hänen hetkeksi ylimielisesti
halveksien katsoa alas ihmisiin ja kaikkeen arkipäiväiseen. Kun hänen
lähtönsä päivä tulee, on hän saava luotettavan kuskin. Minun uskottu
lakeijani lähtee matkaan ajoneuvojen mukana. Hän seuraa Cordeliaa
hänen määräpaikkaansa ja jää sinne häntä tarvittaessa palvelemaan.
Itseäni lukuunottamatta en tunne ainoatakaan ihmistä, joka soveltuisi
tähän paremmin kuin palvelijani Johan. Itse olen valmistanut hänelle
kaikki niin mukavasti kuin suinkin. Mitään ei puutu, joka jollain
tavoin voisi viehättää hänen sieluaan ja tuudittaa hänet suloiseen
hyvänolontunteeseen.
-- -- --
Minun Cordeliani!
Vielä eivät yksityisten perheiden hätähuudot ole yhtyneet yleiseksi
Capitoliumin hanhenkaakotukseksi. Useamman kuin yhden soolon
olet kaiketikin jo saanut kestää. Ajatteles poroporvarillisten
nuortenmiesten ja kahvimatamien kirjavaa laumaa; kuvittele
puhetta johtamassa jotakin naikkosta, joka muodostaisi vastineen
kuolemattomalle presidentti Larsille Claudiuksessa, niin sinulla on
jonkinlainen kuva ja mittapuu, jonka avulla voit päättää, mitä olet
ihmisten silmissä menettänyt.
Mukana seuraa kuva, joka esittää presidentti Larsia. Yksin sitä
en ole onnistunut hankkimaan, vaan olen ostanut koko Claudiuksen,
repinyt sen siitä irti ja heittänyt muun pois, sillä kuinka
uskaltaisin vaivata sinua lahjalla, joka ei merkitsisi sinulle tällä
hetkellä mitään. Kun kerran olen päättänyt tehdä kaiken voitavani
hankkiakseni sinulle hetkenkin ilon, kuinka silloin voisin sallia,
että johonkin tilanteeseen tulisi jotain lisäksi, joka ei siihen
oikeastaan kuuluisi. Sellaista tapahtuu kyllä elämässä satunnaisiin
suhteisiin kahlehdituille ihmisille; sinä Cordelia, sinä vihaisit
sitä rajattomassa vapaudessasi.
Sinun Johanneksesi.
-- -- --
Ihaninta on rakastua keväällä ja saapua loppukesästä toiveittensa
maaliin. Kesän viime päivissä on ihmeellistä ikävää, joka
täydellisesti vastaa sitä sielunliikutusta, joka valtaa ihmisen
hänen ajatellessaan toiveittensa täyttymistä. Tänään olen itse
ollut sillä maatilalla, josta Cordelia jonkun päivän päästä on
löytävä ympäristön, joka on täydellisessä sopusoinnussa hänen
sieluntilansa kanssa. Kun hän silloin jää yksin itsensä kanssa, on
hän siellä vaipuva unelmiin, ja kaikkialla hän on huomaavinaan jonkun
viittauksen, salaisen tarkoituksen, lumotun maailman; mutta kaikki
tuo menettäisi merkityksensä, jos minä seisoisin hänen rinnallaan, se
saisi hänet unohtamaan, että se ajankohta, jolloin tuollainen yhdessä
nautittuna tuotti iloa, on meiltä iäksi poissa. Tuo uusi ympäristö
ei saa narkoottisesti uuvuttaa hänen sieluaan, vaan alituisesti
kohottaa korkeutta kohti, niin että hän pitää kaikkea kuin leikkinä
verrattuna siihen, mitä tuleman pitää. Itse aion jäljellä olevina
päivinä käväistä tuolla paikalla useasti pysyäkseni asianmukaisessa
mielentilassa.
-- -- --
Minun Cordeliani!
Nyt kutsun sinua toden teolla minun Cordeliakseni, nyt kun mikään
ulkonainen merkki ei minua enää muistuta siitä. -- Kohta olen itse
suullisesti kutsuva sinua minun Cordeliakseni. Ja kun silloin
pidän sinua voimakkailla käsivarsillani, kun sinä puristat minut
syleilyysi, silloin emme kaipaa sormusta muistuttamaan, että me
kuulumme toisillemme, sillä eikö tuo syleily ole enemmän kuin sormus,
enemmän kuin symboli? Kuta kiinteämmin suljen sinut syleilyyni, sitä
suurempi on vapautemme, sillä sinun vapautesi on siinä, että olet
minun, samoinkuin minun on siinä, että olen sinun.
Sinun Johanneksesi.
-- -- --
Minun Cordeliani!
Alfeios rakastui metsästysretkellään Arethusanymfiin. Arethusa ei
kuullut Alfeioksen rukouksia vaan pakeni alituisesti hänen edestään,
kunnes hän Ortygiasaarella muuttui lähteeksi. Tätä Alfeios suri niin
syvästi, että hän muuttui joeksi Peloponnesokselle. Rakkauttaan ei
hän kuitenkaan unohtanut vaan sekaantui meressä Ortygian lähteeseen.
Onko ihmeiden aika jo ohi? Vastaus: onko rakkauden aika jo ohi? Mihin
muuhun kuin lähteeseen vertaisin sinun puhdasta, syvää sieluasi,
jolla ei ole mitään yhteyttä maailmaan. Ja enkö jo ole sinulle
sanonut, että minä olen kuin joki, joka on sinuun rakastunut? Ja
enkö nyt, sen jälkeen kun erosimme, syöksy meren helmaan yhtyäkseni
sinuun? Meren sylissä, siellä tapaamme jälleen toisemme, sillä vasta
siellä kuulumme todella toisillemme.
Sinun Johanneksesi.
-- -- --
Cordeliani!
Kohta, kohta olet minun. Kun silloin aurinko sulkee vakoilevat
silmänsä, kun todellisuus loppuu ja satu alkaa, silloin en heitä
ainoastaan viittaani ylleni, vaan heitän yön kuin kepeän vaipan
ylleni ja riennän luoksesi ja kuuntelen henkeä pidättäen keksiäkseni
sinut, kuuntelen, en askelten kaikua, vaan sydämen sykintää.
Sinun Johanneksesi.
-- -- --
Näinä päivinä, kun minulla ei ole tilaisuutta milloin hyvänsä
persoonallisesti olla hänen luonaan, on se ajatus tehnyt minut
levottomaksi, että hänelle ehkä joskus voisi juolahtaa mieleen
ajatella tulevaisuuttaan. Tähän saakka ei hän koskaan ole tullut sitä
tehneeksi, sillä olen osannut pitää hänet alituisessa esteettisessä
huumaustilassa. Ei voi ajatella mitään epäesteettisempää kuin nuo
joutavat jutut tulevaisuudesta, joihin ihmiset turvautuvat silloin
kun ei heillä ole mitään millä täyttää nykyhetkeä. Kun vain olen
itse saapuvilla hänen luonaan, saan hänet unohtamaan ajan ja
iankaikkisuuden. Se jolla ei ole kykyä tuolla tavoin pitää yllä
yhteyttä nuoren tytön sieluun, älköön myöskään yrittäkö tyttöjä
vietellä, sillä hänen on mahdotonta välttää kahta karia: kysymyksiä
tulevaisuudesta ja kuulusteluja uskosta. Sen tähden onkin paikallaan,
että Margareeta alkaa hieman kuulustella Faustia, kun tämä on ollut
kyllin varomaton ajaakseen ritarin ulos; sellaisia hyökkäyksiä
vastaan on jokainen tyttö aseistettu.
Nyt luulen kaiken olevan kunnossa ottaakseni hänet vastaan;
hänellä on syytä ihailla minun hyvää muistiani, tai oikeammin, hän
ei ole saava siihen kyllin aikaa. Mitään ei ole unohdettu, joka
voisi hänelle jotain merkitä, eikä mitään valmistusta ole tehty,
joka suoranaisesti muistuttaisi häntä minusta, vaikkakin olen
kaikkialla näkymättömänä läsnä. Vaikutus riippuu kuitenkin suureksi
osaksi siitä, minkälaisena hän on ensi kerran näkevä kaiken. Tätä
tarkoitusta varten on palvelijani saanut tarkat määräykset, ja hän
onkin tavallaan täydellinen taituri. Hän ymmärtää ohimennen ja kuin
sattumalta heittää jonkun huomautuksen, kun hän saa siihen luvan, hän
osaa myöskin olla tietämätön, lyhyesti, hän on korvaamaton mies.
Paikka vastaa hänen toiveitaan. Jos istuu keskellä huonetta, näkee
rajattoman maiseman molemmin puolin; joka taholla näkyy ääretön
taivaanranta; tässä huoneessa on kuin keskellä ilman loppumatonta
merta. Jos astuu lähemmäksi, näkee kaukana taivaanrannalla metsän
kuin seppeleen reunustavan ja rajoittavan näköalaa. Niin pitää olla.
Mitä rakkaus rakastaa? Rajoitettua alaa; eikö paratiisikin ollut
rajoitettu alue, itäänpäin viettävä puutarha. -- Mutta tuo kehä on
liian ahdas -- jos astuu lähemmäksi ikkunaa, näkee pienen lammikon,
joka on nöyrästi kätkössä korkeampien maiseman kohtien välissä;
rannassa on vene. Yksi ainoa täyteläinen sydämen huokaus, yksi ainoa
rauhattoman ajatuksen henkäys -- ja se irtautuu kahleistaan, liukuu
yli vedenpinnan, kuvaamattoman kaipuun lempeästi keinuttamana.
Katse katoaa metsän salaperäiseen yksinäisyyteen, missä metsälampi
uneksii salon syvästä pimeydestä. -- Jos kääntyy toisaalle, näkee
meren aukenevan eteen, meren, joka tarjoaa ajatuksille rajattoman
liikkuma-alan. -- Mitä rakastaa rakkaus? Rajattomuutta. -- Mitä se
kammoaa? Rajoja. -- -- Tämän suuren salin takana on pienempi huone,
joka suunnilleen vastaa Wahlin perheen arkihuonetta. Yhtäläisyys on
eksyttävä. Letitetty matto peittää lattian, sohvan edessä on pieni
teepöytä, ja sillä lamppu, samankaltainen kuin Cordelian kotona.
Kaikki on samanlaista, ainoastaan loisteliaampaa. Sen muutoksen
olen uskaltanut tehdä. Salissa on fortepiano, hyvin yksinkertainen,
mutta se muistuttaa sitä fortepianoa, joka oli Jansenilla. Se on
jätetty auki. Nuottitelineellä on tuo Cordelian kerran soittama
ruotsalainen aaria. Ovi eteiseen on raollaan. Hän astuu sisään siitä
ovesta, siinä suhteessa on Johan saanut varmat määräykset. Silloin
sattuvat hänen silmänsä yhtaikaa fortepianoon ja pienemmän huoneen
oveen, ja muisto elpyy hänen sielussaan. Samassa hetkessä avaa Johan
oven. -- Illuusio on täydellinen. Cordelia on oleva tyytyväinen,
siitä olen vakuuttunut. Kun hänen katseensa osuu pöydälle, näkee hän
sillä kirjani; samassa silmänräpäyksessä tempaa Johan sen ikään kuin
korjatakseen sen talteen ja sanoo samalla: sen on herra varmaankin
unohtanut ollessaan täällä aamulla. Tuosta hän saa ensinnäkin tietää,
että jo aamulla olen ollut täällä, ja toiseksi hän tahtoo nähdä
kirjan. Se on saksalainen käännös Apuleiuksen tunnetusta sadusta
"Amor ja Psykhe". Se ei ole mikään runoteos, mutta se ei saakaan
olla; sillä on loukkaavaa tarjota nuorelle tytölle tuollaisena
hetkenä todellinen runoteos, ikään kuin ei hän itse olisi kyllin
runollinen keksiäkseen sen runouden, joka välittömästi kätkeytyy
läsnäolevaan hetkeen. Tuota ei tavallisesti ajatella, ja kuitenkin
se pitää paikkansa. -- Hän on lukeva tuon kirjan; tarkoitus on
saavutettu. -- Kun hän aukaisee sen siltä kohdalta, josta sitä
on viimeksi luettu, on hän siitä löytävä pienen myrtinoksan ja
samalla ymmärtävä, että sillä on syvempi merkitys kuin tavallisella
kirjanmerkillä.
-- -- --
Minun Cordeliani!
Miksi pelätä?! Yhdessä me olemme voimakkaat, voimakkaammat kuin
maailma, voimakkaat kuin itse jumalat. Sinä tiedät, että maailmassa
eli kerran suku, jonka jäsenet, vaikkakin olivat ihmisiä, kuitenkin
olivat itse itselleen kyllin ja jotka eivät tunteneet rakkauden
läheistä yhdyssidettä. Kuitenkin he olivat väkeviä, niin väkeviä,
että he tahtoivat rynnätä ylös taivaaseen. Juppiter pelkäsi heitä
ja jakoi heidät siten, että yhdestä olennosta tuli kaksi olentoa,
mies ja nainen. Jos joskus tapahtuu, että se mikä ennen on kuulunut
yhteen, uudelleen rakkauden kautta tulee yhdeksi, silloin on
sellainen yhteys voimakkaampi kuin Juppiter; he eivät silloin ole
ainoastaan yhtä voimakkaita kuin tuollainen yksityinen olento muinoin
oli, vaan vielä voimakkaampia, sillä rakkauden yhteys on vielä
korkeampi.
Sinun Johanneksesi.
-- -- --