Minun Cordeliani!
Mikä minä olen? Vaatimaton sepustelija, joka seuraa sinun voittojasi;
tanssijatoveri, joka taivuttaa vartaloaan, jotta voisit viehättävän
keveästi kohoutua maasta; oksa, jolla hetkisen levähdät, väsyttyäsi
lentämään; bassoääni, joka sekaantuu sopraanon haaveiluihin
kohottaakseen ne entistä korkeampaan lentoon. Mikä minä olen? Minä
olen se maallinen paino, joka kiinnittää sinut maanpintaan. Mikä siis
olen? Kuollutta ainetta, multaa, tuhkaa ja tomua -- sinä, Cordeliani,
sinä olet sielu ja henki.
Sinun Johanneksesi.
-- -- --
Minun Cordeliani!
Rakkaus on kaikki kaikessa, sen tähden ei sille joka rakastaa,
mikään merkitse mitään vaan kaikella on merkityksensä ainoastaan sen
tulkinnan perustalla, minkä rakkaus sille antaa. Jos joku kihloissa
oleva nuori mies huomaisi huolehtivansa jostakin toisesta tytöstä,
tuntisi hän varmaankin itsensä rikoksentekijäksi ja kihlattu tyttö
puolestaan olisi kauhistunut. Sinä sitä vastoin, sen tiedän, näkisit
tuossa tapauksessa vain todistuksen rajattomasta kiintymyksestä
sinuun; sillä sinä tiedät, että minä en voi rakastaa ketään toista,
minun rakkauteni sinuun heijastaa hohdettaan yli koko elämän. Kun
siis huomaan kiinnittäväni huomiota johonkin toiseen, silloin en ota
asiakseni todistaa itselleni, etten rakasta häntä, vaan ainoastaan
sinua -- se olisi todellakin halpamaista --; mutta kun koko minun
sieluni on täynnänsä sinua, saa elämä silmissäni kokonaan uuden
merkityksen, se muuttuu myytiksi sinusta.
Johanneksesi.
-- -- --
Minun Cordeliani!
Rakkauteni hivuttaa minua, ainoastaan ääneni jää jäljelle, ääni,
joka on rakastunut sinuun ja kaikkialla kuiskaa, että minä rakastan
sinua. Väsyttääkö sinua kuulla tuota ääntä? Kaikkialla se on sinun
ympärilläsi; moninaisena, epätasaisena kudoksena ympäröi minun
tutkisteleva sieluni sinun puhdasta, syvää olemustasi.
Sinun Johanneksesi.
-- -- --
Minun Cordeliani!
Vanhoista saduista saa lukea, kuinka virta rakastui tyttöön. Minun
sieluni on kuin virta, joka rakastaa sinua. Milloin se on tyyni
antaakseen kuvasi syvänä ja liikkumattomana kuvastua kalvoonsa,
milloin kuvittelee se vanginneensa kuvasi, ja silloin kuohuvat sen
aallot estääkseen sinua uudelleen pääsemästä pois; milloin väreilee
se hiljalleen ja leikkii kuvallasi, toisinaan on se taas sen
kadottanut, ja silloin käy sen aalto tummaksi ja toivottomaksi. --
Näin on minun sieluni: kuin virta, joka on sinuun rakastunut.
Sinun Johanneksesi.
-- -- --
Suoraan sanoen, joku voisi totta tosiaan keksiä mukavamman,
soveliaamman ja ennen kaikkea arvokkaamman kulkuvälineen;
maalaiskuorman matkassa ajaminen on liiaksi huomiotaherättävää.
-- Kuitenkaan ei auta muu kuin pitää hyvänään. Astelee ensin
jonkun matkaa maantietä; nousee sitten kärryihin, ajaa peninkulman
ketään kohtaamatta; kaksi peninkulmaa, kaikki käy hyvin; asema käy
jo turvalliseksi; seutu näyttää todellakin kauniimmalta tuolta
ylhäältä kuorman päältä katsottuna kuin muutoin; kun on ajanut
noin jo kolme peninkulmaa -- kuka olisi voinut odottaa, että
kaukana maantiellä tulee muuan kööpenhaminalainen vastaan? Ja
että hän on kööpenhaminalainen, sen näette kyllä, hän ei voi olla
maaseutulainen; hänellä on omituinen tapansa katsoa, niin varmasti,
niin tarkkaavasti, niin arvostelevasti ja samalla kertaa hiukan
ivallisesti. Niin, rakas tyttöseni, sinun asentosi ei todellakaan ole
mukava, sinähän istut kuin tarjottimella, kärryt ovat niin matalat,
ettei siinä ole mitään syvennystä jalkoja varten. -- Mutta asia on
autettavissa, minun vaununi ovat kokonaan teidän palveluksessanne,
uskallan tarjota teille paljon soveliaamman paikan, jollette vain
kainostele istua minun vieressäni. Siinä tapauksessa luovutan teille
koko vaunut ja istuudun itse kuskinistuimelle iloiten siitä, että
voin saattaa teidät määräpaikkaanne. -- Teidän olkihattunne ei suojaa
teitä kyllin katseelta, joka tulee sivultapäin; turhaan painatte
päänne alas, saan joka tapauksessa tilaisuuden ihailla teidän
kaunista profiilianne. Kuinka harmillista, talonpoika tervehtii
minua; mutta sehän on niin kuin tuleekin olla, talonpojan asia on
tervehtiä hienoa herraa. -- Niin helpolla ette pääse käsistäni,
tässähän on kapakka, levähdyspaikka, ja kuorma-ajuri on aina
siksi harras viininjumalan palvelija, ettei hän jätä käyttämättä
tilaisuutta hyväkseen. Nyt ryhdyn pakinoihin hänen kanssaan. Minulla
on harvinainen kyky voittaa puolelleni kuorma-ajureita. Voi, jospa
onnistuisin voittamaan teidänkin suosionne! Hän ei voi torjua
minun tarjoustani, ja kun hän on siihen suostunut, hän ei voi sen
seurauksia vastustaa. Jollen minä voi hänen mieltään taivuttaa, voi
minun palvelijani. -- Kuorma-ajuri astuu kapakkaan, ja te jäätte
yksin kärryihin. -- Herra ties kuka tuokin tyttölapsi on! Olisiko
hän ehkä joku porvaristyttönen, kenties lukkarin tytär? Jos niin
on laita, hän on harvinaisen kauniisti ja harvinaisen aistikkaasti
pukeutunut. Sillä lukkarilla, jolla on tuollainen tytär, pitäisi olla
melkoinen omaisuus. Mutta mieleeni juolahtaa ajatus: olisiko hän ehkä
täysverisen hienoston nainen, joka on väsynyt ajamaan vaunuissa, joka
on tehnyt pienen kävelyretken maatilalle ja nyt tahtoo hiukkasen
seikkailla. Mahdollista kyllä, sattuuhan sellaista. -- Talonpoika ei
älyä mitään, hän pitää vain huolen juomisesta. Niin, niin, juokoon
hän vain, se olkoon hänelle kernaasti suotu. -- Mutta mitä näenkään,
tyttöhän ei ole kukaan muu kuin neiti Jespersen, Hansine Jespersen,
kööpenhaminalaisen tukkukauppiaan tytär. Hyvä Jumala, mehän tunnemme
toisemme. Tapasin hänet kerran Leveälläkadulla, hän istui vaunuissa
selin ja koetti turhaan kiskoa auki vaunujen ikkunaa; minä otin
silmälasini esiin ja saatoin seurata häntä katseellani. Hänen
asemansa oli hyvin ujostuttava, vaunuissa oli niin monta henkeä, että
hän tuskin saattoi liikkua, ja huutaa hän ei nähtävästi uskaltanut.
Hänen nykyinen asemansa on ainakin yhtä ujostuttava. Me kaksi olemme
määrätyt toisillemme, se on selvä. Hän on tietääkseni romanttisuuteen
taipuva pieni tyttönen; nyt hän on nähtävästi liikkeellä omin päin.
-- Tuolla tulee palvelijani kuorma-ajurin kanssa. Talonpoika on
täydessä humalassa. Kuinka inhottavaa! Miten turmeltunutta väkeä
ovatkaan kuorma-ajurit. Ja kuitenkin on olemassa vielä kehnompaa
väkeä kuin nuo kuorma-ajurit! -- Kas niin, mitä tulee nyt ajosta?
Nyt teidän on kyllä, neitiseni, pakko itse pitää huolta ohjaksista.
Siitähän sukeutuu varsin romanttinen juttu. -- Te hylkäätte
tarjoukseni, te väitätte, että ajatte itse hyvin mielellänne. Te ette
minua petä; huomaan kyllä, kuinka kavala olette. Kun olette ajanut
kappaleen tietä, hyppäätte alas kärryiltä ja juoksette metsään;
kyllä sitten jonkun keinon keksitte. -- Hevoseni on satuloitava;
minä seuraan ratsastaen perässä. -- Kas niin, nyt olen valmis,
nyt voitte olla turvassa kaikilta vaaroilta. -- Älkää nyt toki
pelästykö näin kauheasti, minä palaan kyllä kohta takaisin. Tahdoin
vain tehdä teidät hiukan levottomaksi ja siten tehostaa teidän
luonnollista kauneuttanne. Ettehän tiedä, että minä olen palvelijani
avulla juottanut talonpojan juovuksiin, ja minähän en ole lausunut
ainoatakaan loukkaavaa sanaa. Vielä on asia autettavissa; minä annan
kyllä sille sellaisen käänteen, että voitte nauraa koko jutulle.
Haluan vain pientä suhdetta kanssanne; älkää luulko minun milloinkaan
käyttävän hyväkseni tytön turvatonta asemaa. Olen vapauden ystävä, ja
siitä, mitä minulle ei vapaaehtoisesti anneta, en lainkaan välitä. --
Te kai myönnätte itse, ettei käy laatuun jatkaa matkaa tällä tavalla.
Aion itse metsästysretkelle, sen tähden olen ratsain. Minun vaununi
odottavat tienristeyksessä. Jos käskette, ovat ne silmänräpäyksessä
täällä ja vievät teidät mihin tahdotte. Minulle sitä vastoin ei ole
suotu iloa saattaa teitä, olen antanut sanani metsästystoverilleni,
ja sellaiset sanat pidetään pyhinä. -- Te suostutte -- kaikki on
tuossa tuokiossa selvitetty. -- Kas niin, nyt ei teidän tarvitse
olla lainkaan hämillänne kun minut kohtaatte, tai joka tapauksessa
ainoastaan sen verran että se teitä kaunistaa. Te voitte nauraa koko
jutulle, hymyillä ja ajatella hiukkasen minuakin. Enempää en pyydä.
Se näyttää ehkä vähältä, minulle on siinä kyllin. Alku on tehty, ja
minun vahvoja puoliani ovat juuri alut.
-- -- --
Eilen illalla oli pieni seura kokoontunut tädin luo. Minä tiesin,
että Cordelia ottaisi illan kuluessa esille kutimensa. Olin
kätkenyt siihen pienen kirjelipun. Hän pudotti sen, nosti sen
lattialta, joutui hämilleen ja kävi kaihomieliseksi. Siten on aina
otettava tilanne avuksi. On uskomatonta, mitä etuja tilaisuus voi
tarjota. Itsessään vähäpätöinen kirjelippu käy tytölle, sellaisessa
tilaisuudessa luettuna, äärettömän merkitseväksi. Minun kanssani
hän ei päässyt puheisiin; olin järjestänyt asiat niin, että minun
täytyi saattaa eräs vieraana olleista naisista kotiin. Hänen oli siis
pakko odottaa tähän päivään. Sillä tavalla syöpyy kirjeen vaikutus
syvemmälti hänen sieluunsa. Aina näyttää siltä kuin käyttäisin
jokaista tilaisuutta osoittaakseni hänelle huomaavaisuuttani; siitä
on se etu, että alituisesti olen hänen ajatuksissaan, alituisesti
yllätän hänet.
Rakkaudella on sentään omituinen dialektiikkansa. Olin kerran
rakastunut nuoreen tyttöön. Dresdenin teatterissa näin viime kesänä
näyttelijättären, joka eksyttävässä määrässä oli tuon tytön näköinen.
Sen johdosta toivoin pääseväni ja pääsinkin hänen tuttavuuteensa,
ja silloin tulin vakuuttuneeksi siitä, että eroavaisuus oli
sentään suuri. Tänään tapaan kadulla naisen, joka muistuttaa tuota
näyttelijätärtä. Tätä tarinaa voi jatkaa loppumattomiin.
Kaikkialla ympäröivät ajatukseni Cordeliaa, lähetän ne enkelien
tavoin häntä vaalimaan. Samoin kuin Venus istuu kyyhkysten vetämissä
vaunuissa, istuu hänkin voittovaunuissaan, ja minä valjastan
ajatukseni kuin siivekkäät olennot niiden eteen. Itse hän istuu
iloisena, rikkaana kuin lapsi, kaikkivaltiaana kuin jumalatar; minä
kävelen hänen vaunujensa vieressä. Totta totisesti, nuoren tytön
olemus on elämän ja koko olemassaolon ihanaa jumalanpalvelusta!
Kukaan ei tiedä sitä paremmin kuin minä. Vahinko vain, että tuo
ihanuus kestää niin lyhyen ajan. Hän hymyilee minulle, hän viittaa
minulle kädellään, ikäänkuin hän olisi sisareni. Minun katseeni
muistuttaa hänelle, että hän on minun rakastettuni.
Rakkaudessa on monta vaihetta. Cordelia edistyy hyvin. Hän istuu
polvellani, hänen käsivartensa kietoutuu pehmeästi ja lämpimästi
kaulani ympärille; itse lepää hän minun rintaani vasten, keveänä,
kuin painottomana; hänen pehmeä vartalonsa tuskin koskettaa minua;
kuin hento kasvi kietoutuu hänen viehättävä vartalonsa ympärilleni
vapaasti kuin huntu. Hänen katseensa kätkeytyy silmäluomen alle,
hänen povensa on häikäisevän valkea kuin lumi ja niin kiinteä ettei
minun katseeni voisi sillä levätä liukumatta alas, jollei hänen
povensa kohoilisi. Mitä merkitsee tuo liike? Onko se rakkautta?
Kenties. Se on rakkauden aavistelua, rakkauden unta. Vielä siltä
puuttuu tarmoa. Hän syleilee minua kepeästi kuin tuulenhenki yrttiä;
hän suutelee minua epämääräisesti niinkuin taivas suutelee merta,
lempeästi ja hiljaisesti kuin sade suutelee kukkaa, juhlallisesti
kuin meri suutelee kuun kuvaa.
Hänen intohimoaan tällä asteella kutsuisin naiiviksi intohimoksi.
Kun nyt käänne on tapahtunut ja minä todenteolla alan vetäytyä
takaisin, on hän ponnistava kaikki voimansa pitääkseen minut luonaan.
Hänellä ei ole käytettävänään muita keinoja kuin rakkautensa,
sillä erotuksella, että se tästälähin on kasvava entistään
voimakkaammaksi. Se on ase hänen kädessään ja sitä hän käyttää
minua vastaan. Minulla on sen sijaan älyllisesti harkittu ja
hallittu intohimoni. Hän taistelee oman itsensä edestä, sillä hän
tietää eroottisen suhteemme riippuvan minusta; hän taistelee oman
itsensä edestä valloittaaksensa minut. Siten hänen on itsensä pakko
kehittyä syvempää eroottista elämää kohti. Mitä kiihottamalla opetin
hänet aavistamaan, sitä opetan hänet kylmyydelläni käsittämään,
kuitenkin niin, että hän luulee itse kaiken keksineensä. Hän
luulee uhkarohkeudessa kehittyneensä minua pitemmälle ja sen
kautta sitoneensa minut itseensä. Hänen intohimonsa käy silloin
varmaksi, voimakkaaksi, kekseliääksi; hänen suutelonsa vaativaksi,
hänen syleilynsä kiihkeäksi. -- Minussa etsii hän vapautustaan ja
löytää sen sitä paremmin kuta täydellisemmin saan hänet valtoihini.
Kihlaus purkautuu. Kun se on tapahtunut, hän tarvitsee hiukan lepoa,
jottei tässä hurjassa eroottisessa taistelussa tapahtuisi mitään
epäkaunista. Hänen intohimonsa keskittyy vielä kerran, ja hän on
minun.
Samoin kuin ennen kunnon Edvardin aikoihin välillisesti pidin
huolta Cordelian kirjoista, pidän nyt niistä suoranaisesti huolta.
Tarjoan hänelle sitä mitä pidän parhaana ravintona: mytologiaa ja
satuseikkailuja. Kuitenkin on hänellä tässä samoin kuin kaikessa
muussakin vapautensa, minä saan häneltä itseltään aiheen valintaani.
Jollen saa, herätän hänessä henkiin vastaavan halun.
-- -- --
Palvelustyttöjen kesäiset retket Dyrehaveniin ovat yleensä
huononpuoleista huvia. He pääsevät sinne vain kerran kesässä ja sen
tähden koettavat käyttää perusteellisesti hyväkseen tuota ainoata
tilaisuutta. Heillä pitää olla hattu ja kaulahuivi, ja muutoinkin
he koristelevat kaikin tavoin itseään. Heidän iloisuutensa käy
hurjaksi, epäkauniiksi. Ei, sitten menen mieluummin Frederiksbergin
puistikkoon. Sunnuntai-iltapäivisin on heillä tapana tulla sinne ja
minulla myöskin. Siellä käy kaikki säädyllisen hiljaisesti, iloisuus
itse on siellä vaiteliaampaa ja jalompaa. Ylipäänsä menettää se
mies, joka ei ole huvittunut palvelustytöistä, enemmän kuin nämä.
Palvelustyttöjen kirjava parvi on kaunein armeija mitä meillä on
Tanskassa. Jos olisin kuningas -- tietäisin tottakin mitä tekisin
-- enpä silloin huolisi tarkastella sotaväen rivejä. Jos olisin
yksi kaupungin kolmestakymmenestä kahdesta porvarisedustajasta,
ehdottaisin kohta, että asetettaisiin valiokunta, joka tiedonantojen,
neuvojen ja sopivien palkintojen avulla kaikin tavoin koettaisi
kehottaa palvelustyttöjä pitämään huolta siitä, että heidän
pukunsa on huolellinen ja aistikas. Miksikä tuhlata kauneutta,
miksi antaa sen mennä huomaamattomana läpi elämän, suotakoon sen
edes kerran viikossa esiintyä sellaisessa valaistuksessa, missä
se pääsee täysiin oikeuksiinsa! Mutta aistikkuutta, tahdikkuutta
ennen kaikkea! Palvelustytön ei sovi pukeutumisessaan lähennellä
maailmannaista, siinä suhteessa on Politivennen-lehdellä oikeus
puolellaan, vaikkakin ne perusteet, joita tuo arvon lehti mainitsee,
ovat aivan kierot. Kun näin saataisiin aikaan toivottava kukoistus
palvelustyttöjen luokassa, eikö olisi luultavaa, että se vaikuttaisi
terveellisesti myöskin perhetyttöihimme? Vai onko liian rohkeata,
että tällä ennenkuulumattomalla tavalla luulen edistettävän Tanskan
tulevaisuutta. Jospa minun vain suotaisiin elää niin kauan että
näkisin tuon kultaisen ajan! Silloin voisi ken hyvänsä hyvällä
omallatunnolla käyskennellä katuja ja iloita hauskasta näystä.
Kuinka ajatukseni lentääkään rohkeasti, vapaasti ja isänmaallisesti!
Mutta minähän olenkin täällä Frederiksbergissä, jonne palvelustytöt
tulevat sunnuntai-iltapäivisin ja minä niiden mukana. -- -- --
Ensimmäisinä tulevat maalaistytöt käsi kädessä sulhastensa kanssa,
taikka siten, että kaikki tytöt ensin kulkevat käsikkäin edellä,
kaikki miehet jäljessä, taikka sitten kaksi tyttöä yhden miehen
kanssa. Tämä parvi muodostaa puitteet, he istuvat tai seisovat
mielellään paviljongin edessä olevalla puutarha-alueella. He ovat
reippaita ja terveitä, ihon ja vaatetuksen värivastakohdat ovat
vain liian räikeät. Heidän jäljessään seuraavat Juutinmaan ja
Fyenin tytöt. He ovat suurikasvuisia ja voimakkaita, mutta hiukan
kömpelörakenteisia, ja heidän pukunsa on vähän levoton. Heihin nähden
olisi minun komiteallani paljon työtä. Eikä puutu kokonaan edustajia
bornholmilaisestakaan divisioonasta: reippaita tyttöjä, joita ei ole
hyvä tulla lähelle keittiössä eikä Frederiksbergilläkään; heidän
olennossaan on jotain vastenmielistä. Mutta toisten vastakohtana he
ovat hauskat olemassa, ja näen heitä mielelläni täällä, vaikkakaan en
usein ryhdy puheisiin heidän kanssaan. -- Nyt seuraavat sydänjoukot.
Nyboderin tyttäret. He ovat pienempiä kasvultaan, täyteläisiä,
hienoihoisia, rattoisia, iloisia, vilkkaita, puheliaita, hiukan
keikailevia sekä paljaspäisiä. Heidän pukunsa lähentelee kernaasti
vallasnaisten pukua eroten siitä ainoastaan parissa kohden, heillä
ei nim. ole shaalia, mutta sen sijaan kaulahuivi, eikä heillä ole
hattua, vaan korkeintaan jonkinlainen myssy, mieluimmin he kulkevat
kuitenkin kokonaan ilman päähinettä. -- -- -- Kas, hyvää päivää,
Maria, että kohtaankin teidät täällä! Siitä on aikaa kun teidät
viimeksi tapasin. Olette kai vielä palveluksessa konferenssineuvoksen
luona? -- "Kyllä." -- Se lieneekin hyvä palveluspaikka? -- Kyllä.
-- Mutta kuinka olette noin yksinäinen, teillä ei ole seuraa ...
eikö sulhasenne ole mukana, eikö hänellä ehkä ole ollut aikaa
tänään vai odotatteko häntä? -- Kuinka, ette ole kihloissa? Sehän
on mahdotonta. Kööpenhaminan kaunein tyttö, tyttö, joka palvelee
konferenssineuvoksen luona, tyttö, joka on kaikkien palvelustyttöjen
kaunistus ja esikuva, tyttö, joka osaa pukeutua niin hyvin -- ja
niin hienosti. Miten ihastuttavan kaunis nenäliina teillä onkaan
kädessänne, hienointa kangasta ... mitä näenkään, pitsireunuksinen.
Lyön vetoa, että se on maksanut kymmenen markkaa. On monta hienoa
maailmannaista, jolla ei ole sellaista. Ja vielä ranskalaiset
hansikkaat ja silkkinen sateensuoja... Ja tuollainen tyttö ei muka
olisi kihloissa... Sehän on sula mahdottomuus. Jollen muista väärin,
ei Jens ollut kylmä teitä kohtaan, tehän tiedätte, tukkukauppiaan
Jens sieltä kolmannesta kerroksesta... Sepä taisi sattuakin...
Mutta miksi ette mennyt sitten kihloihin hänen kanssaan. Jenshän
oli kaunis mies, hänellä oli hyvä paikka, ehkäpä hän olisi vielä
tukkukauppiaan avulla päässyt poliisikonstaapeliksi tai -- -- --,
siitähän olisi sukeutunut sopiva liitto... Syy on tietysti teidän,
olette ollut liian kovasydäminen häntä kohtaan... "Niin, kas minä
sain tietää Jensin olleen kerran ennen kihloissa tytön kanssa, jota
hän ei ollut kohdellut lainkaan hyvin"... Mitä sanottekaan, kuka
olisi uskonut Jensin olleen sellaisen ilkimyksen... Ne kaartilaiset,
ne kaartilaiset, niihin ei ole luottamista... Te menettelitte aivan
oikein, sellaiselle tytölle kuin te ei kuka tahansa kelpaa...
Muuten tulette kyllä vielä tekemään paljon paremmat naimakaupat,
sen takaan. -- -- -- Kuinka voi neiti Juliane? En ole nähnyt häntä
pitkään aikaan. Minun kaunis Mariani voisi ehkä antaa joitakin
tietoja ... jos onkin itse ollut onnettomissa lemmensuhteissa,
ei silti saa menettää myötätuntoaan toisia kohtaan... Täällä on
niin paljon väkeä ... en uskalla puhua tuosta asiasta teidän
kanssanne, pelkään, että joku ehkä kuuntelee... Kuuntele hetkinen,
kaunis Mariani... Tässä on meillä sopiva paikka, tässä varjoisalla
puistokujalla, missä puut kietoutuvat toisiinsa kätkeäkseen meidät
muilta, täällä missä emme näe ainoatakaan ihmistä emmekä kuule
ihmisääniä, vaan ainoastaan musiikin kaukaisen, heikon kaiun ...
täällä uskallan puhua salaisuudestani... Eikö totta, jollei Jens
olisi ollut huono ihminen, kävelisit nyt käsi kädessä täällä hänen
kanssaan kuunnellen musiikkia ja itse tuntien iloa... Mutta miksi
liikutut... Unohda Jens... Tahdotko olla kohtuuttoman ankara minua
kohtaan... Sinut tavatakseni tulin tänne ... sinut nähdäkseni kävin
konferenssineuvoksen luona... Olethan sen itsekin huomannut ... niin
usein kuin mahdollista oli minulla tapana tulla keittiön ovelle...
Sinä olet oleva minun ... se on julistettava saarnatuolista...
Huomisiltana olen selittävä sinulle kaikki ... keittiönpuoleinen
porraskäytävä, ovi vasemmalle, vastapäätä keittiön ovea, muistan
kyllä!... Hyvästi, kaunis Mariani!... Älä anna kenenkään huomata,
että olet täällä kohdannut minut tai että olet puhunut kanssani, sinä
vain tunnet salaisuuteni... -- -- Hän on totta tosiaan ihastuttava,
hänestä voisi tehdä jotain. -- Kun ensin kotiudun hänen kamariinsa,
olen kyllä itse pitävä huolen saarnatuolin julistuksista. Olen aina
koettanut noudattaa kaunista kreikkalaista itsekylläisyyskäsitettä --
_autapkeia_, ja etenkin tehdä papit tarpeettomiksi.
-- -- --
Minua huvittaisi suuresti, jos voisin seisoa Cordelian takana hänen
ottaessaan vastaan minun kirjeeni. Voisin silloin helposti päästä
selville missä määrin hän ne eroottisesti itselleen omistaa. Itse
asiassa ovat ja jäävät kirjeet aina verrattomaksi keinoksi vaikuttaa
nuoreen tyttöön; kuolleella kirjaimella on usein paljon suurempi
mahti kuin elävällä sanalla. Kirje muodostaa salaperäisen yhteyden;
kirjoittaja hallitsee tilannetta, ei tunne mitään painostusta
kenenkään läsnäolevan taholta, ja toiselta puolen luulen tytönkin
mieluimmin olevan aivan yksin ihanteensa kanssa, varsinkin juuri
sellaisina hetkinä, jolloin se vaikuttaa voimakkaimmin hänen
sieluunsa. Vaikkakin hänen ihanteensa on saanut täydellisen muodon
varmassa rakkaassa esineessä, kirjeessä, on hänellä kuitenkin hetkiä,
jolloin hän tuntee että hänen ihanteensa ei vastaa todellisuutta.
Hänelle on suotava tilaisuus tuollaisiin suuriin sovintojuhliin. On
vain pidettävä huolta, että hän käyttää ne hyvin, niin ettei hän
väsy vaan astuu voimistuneena taasen todellisuuteen. Siinä suhteessa
ovat kirjeet hyvänä apuna, ne kun antavat kirjeen kirjoittajan
näkymättömänä olla läsnä noina salaisen tunteen hetkinä.
Voisinko käydä mustasukkaiseksi Cordelian tähden? Kuolema ja
helvetti, voisin! En kuitenkaan sen sanan kaikissa merkityksissä.
Jos nimittäin näkisin, että siitä huolimatta, että voittaisin
taistelussani kilpailijaani vastaan, tytön sielu kuitenkin sumentuisi
eikä jäisi siksi kuin minä toivon -- silloin jättäisin tytön.
Eräs entisajan filosofi on sanonut, että se, joka tarkkaan merkitsee
paperille kaikki kuulemansa ja kokemansa, on filosofi. Olen jo
pitemmän ajan elänyt suhteissa kaikenkaltaisten kihloissa olevien
parien kanssa. Jotain hedelmää pitänee tuollaisenkin suhteen kantaa.
Olen sen tähden päättänyt kerätä aineksia kirjaseen, jolle tulee
nimeksi: Lisiä suutelon teoriaan, omistettu kaikille hellästi
rakastaville. On muutoin ihmeellistä, ettei tuosta asiasta ole
olemassa mitään kirjaa. Jos siis saisin kirjoitukseni valmiiksi,
tulisin täyttämään samalla kauan tunnetun tarpeen. Olisiko tämän
kirjallisen puutteen syynä se, etteivät filosofit sellaisia asioita
ajattele, vai se, etteivät he sellaisia ymmärrä? -- Joitakin
viittauksia voin nyt jo antaa. Täydelliseen suuteloon vaaditaan
tyttö ja mies. Miesten keskeinen suutelo on mauton tai sillä on,
mikä vielä pahempi, huono maku. -- Edelleen uskon, että suutelo on
luonnollisempi, jos mies suutelee tyttöä kuin jos tyttö suutelee
miestä. Siellä missä vuodet ovat tuoneet mukanaan indifferenssiä
tässä suhteessa, siellä suutelo on kadottanut merkityksensä. Niin on
esim. aviollisen perhesuutelon laita, jolla aviopuolisot ruokaliinan
puutteessa pyyhkivät toistensa suun puhtaaksi ajatellen: menesty
hyvin maailmassa! -- Jos ikäero asianosaisten kesken on hyvin suuri,
ei varsinaisesta ihannesuudelmasta voida puhua. Muistan kuulleeni,
että jossakin maakunnan tyttökoulussa oli ylimmän luokan oppilailla
käytännössä omituinen lausetapa: "suudella oikeusneuvosta", millä
he tarkoittivat jotain vähemmän mieluista. Tämä lausetapa oli
syntynyt seuraavasti. Opettajattarella oli lanko, joka oli ollut
oikeusneuvoksena ja nyttemmin eli opettajattaren talossa; hän oli
vanhanpuoleinen mies ja oli ottanut sen perusteella itsellensä
oikeuden suudella nuoria koulutyttöjä. -- Suutelon pitää olla
varman, määrätyn intohimon ilmaus. Kun veli ja sisar, jotka ovat
kaksosia, suutelevat toisiaan, ei se ole mikään oikea suutelo.
Suutelo on symbolinen toimitus, jolla ei ole mitään merkitystä, kun
sitä tunnetta, jota se tarkoittaa, ei ole olemassa, ja tuo tunne on
olemassa ainoastaan tiettyjen olosuhteiden vallitessa. -- Jos haluaa
jaotella suutelot eri ryhmiin, voi keksiä useita jakoperusteita.
Jaotuksen voi toimittaa huomioonottaen äänen laadun. Sen pahempi, ei
kieli kuitenkaan riitä kuvaamaan minun havaintojani. En luule missään
maailman kielessä olevan tarpeeksi luonnonääniä matkivia sanoja
kuvailemaan vain niitä eri vivahduksia, jotka olen oppinut tuntemaan
setäni talossa. Suutelo voi milloin paukkua, milloin viheltää,
milloin mäiskyttää, milloin jyristä, se voi olla täyteläinen, ontto
jne. -- Suutelon voi jaotella, huomioon ottaen kosketuksen laadun,
kepeään en passant-suuteloon ja kiinni-riippuvaan suuteloon. --
Sen voi jakaa ajan mukaan pitkään tai lyhyeen. Aikaan nähden on
olemassa toinenkin jaotusperuste, ja se on oikeastaan ainoa, joka on
minua miellyttänyt. Silloin erottaa ensi suudelman kaikista niistä
muista. Se mihin ajatus tässä jaottelussa kiintyy, on olennaisesti
kokonaan toista kuin se, johon kaikki muut mainitsemamme jaotukset
perustuvat, sillä ei ole mitään tekemistä äänen, kosketuksen ja
ajan kanssa tavallisessa merkityksessä. Ensimmäinen suutelo eroaa
kvalitatiivisesti kaikista muista. Vain harvat ihmiset tulevat sitä
ajatelleeksi; olisi sen tähden todella vahinko, ellei edes yksi
ihminen merkitsisi sitä muistiin.
-- -- --
Minun Cordeliani!
Hyvä vastaus on kuin suloinen suutelo, sanoo Salomo. Sinä tiedät
että minä olen vietävän kova kyselemään, saanpa melkein kuulla
moitteitakin siitä. Se johtuu siitä, ettei ymmärretä, mitä milloinkin
kyselen; sinä, yksin sinä ymmärrät mitä haluan tietää, ja sinä, yksin
sinä, osaat vastata; ja hyvä vastaus on kuin suloinen suutelo, sanoo
Salomo.
Sinun Johanneksesi.
-- -- --
On olemassa ero henkisen ja maallisen erotiikan välillä. Tähän saakka
olen pääasiassa koettanut kehittää edellistä Cordeliassa. Minun
persoonallisen läsnäoloni pitää muuttua toisenlaiseksi, se ei saa
olla pelkkää säestävää tunnelmaa, sen tulee olla viettelevääkin.
Olen näinä päivinä valmistanut itseäni alinomaan lukemalla tunnettua
rakkautta käsittelevää kohtaa Platonin Faidroksesta. Se sähköistää
koko minun olentoni ja on mainio alkuharjoitus. Platon ymmärsi
sentään todella rakkautta.
-- -- --
Minun Cordeliani!
Roomalaiset sanoivat tarkkaavasta oppilaasta, että hän "riippuu
opettajan suusta". Rakkaudelle on kaikki kuvaa, korvaukseksi on
taasen kuva todellisuutta. Enkö ole ahkera ja tarkkaavainen oppilas?
Mutta sinähän et sano sanaakaan.
Sinun Johanneksesi.
-- -- --
Jos joku toinen olisi Cordelian kehityskulkua ohjaamassa, olisi hän
varmaankin liian rikkiviisas kysyäkseen muiden neuvoa. Kun minä
sen sijaan keskustelen jonkun kihlatun kanssa asiasta, sanoo hän
tavallisesti eroottisella paatoksella: etsin turhaan eroottisista
tilanteista sitä loistokohtaa, missä rakastavaiset puhuvat
rakkaudestaan. Silloin minä vastaan: Minua ilahduttaa, että sitä
turhaan etsit, sillä se kohta ei lainkaan kuulu oikean erotiikan
alaan, ei edes silloin kun lukee siihen kaiken mikä voi lisäksi
kiinnostaa. Rakkaus on liian olennaista voidakseen puheessa päästä
oikeuksiinsa, eroottiset tilanteet liian arvokkaita voidakseen
saada sisältönsä pelkästä pakinasta. Ne ovat tyyniä, hiljaisia,
varmoin ääriviivoin piirrettyjä ja kuitenkin kaunopuheisia kuin
Memnon-patsaan musiikki. Eros elehtii, mutta ei puhu; tai mikäli
hän niin tekee, lausuu hän vain arvoituksellisia sanoja, jotka
ovat kuin kuvallista musiikkia. Eroottiset tilanteet ovat joko
plastillisia tai maalauksellisia; mutta kahden ihmisen puhelu
rakkaudesta ei ole plastillista eikä maalauksellista. Tavalliset
kihlatut alkavat kuitenkin aina mokomalla pakinalla, joka sittemmin
tulee koossapitäväksi langaksi heidän puheliaassa avioliitossaan.
Tuo juttelu muutoin takaa, ettei heidän avioliitostaan ole puuttuva
niitä myötäjäisiä, joista Ovidius puhuu: dos est uxoria lites.[Naisen
myötäjäiset ovat torat.] -- Ja jos välttämättä jonkun pitää puhua,
on kyllin siinä, että yksi puhuu: Miehen on puhuminen, ja sen
tähden on hyvä hallita joitakin niistä voimista, jotka olivat siinä
vyössä, millä Venus hurmasi: kaunopuheisuuden ja suloisen imartelun
lahja. -- Tästä ei tietysti seuraa, että Eros olisi mykkä, tai että
eroottisessa suhteessa olisi väärin keskustella, pääasia on vain,
että keskustelu itse on eroottista eikä eksy kasvattaviin mietelmiin
elinehdoista tms. ja että keskustelu oikeastaan on katsottava
levoksi eroottisen teon jälkeen, ajanvietteeksi eikä suinkaan
kaiken lemmenelämän huipuksi. Sellainen keskustelutapa, sellainen
konfabulaatio on itse asiassa sangen jumalainen, ja minä puolestani
en voi koskaan väsyä keskustelemaan nuoren tytön kanssa. Toisin
sanoen, voin kyllä väsyä tyttöön, mutta en milloinkaan ylläpitämään
keskustelua nuorten tyttöjen kanssa yleensä. Se on minulle yhtä
mahdotonta kuin lakata hengittämästä. Se, mikä oikeastaan on
ihmeellistä tuollaisessa keskustelussa, on vuoropuhelun rehevä
rikkaus. Keskustelu pysyttelee maan pinnalla, sillä ei ole mitään
varsinaista kohdetta, sattuma on sen liikkeiden laki -- mutta ihmeen
ihana on keskustelu itse ja sen seuraukset.
-- -- --
Minun Cordeliani!
"Minun -- sinun", nuo sanat sulkevat väliinsä kuin sulkumerkit
kirjeitteni köyhän sisällön. Oletko pannut merkille, että välimatka
noiden käsivarsien välillä käy yhä lyhemmäksi? Oi, minun Cordeliani!
Se on ihanaa, sillä kuta vähemmän sisältäväksi sulkulause käy, sitä
merkitsevämpi se on.
Sinun Johanneksesi.
-- -- --
Minun Cordeliani!
Onko syleily samaa kuin taistelu?
Sinun Johanneksesi.
-- -- --
Tavallisesti Cordelia pysyttelee ääneti. Se on minua aina
miellyttänyt. Hän on liian syvällisen naisellinen luonne kiusatakseen
ketään joutavalla jutustelulla, mikä muutoin on naisille ominaista
ja mikä käy välttämättömäksikin, kun mies, jonka tulee kaikin
puolin naista täydentää, on yhtä naisellinen. Toisinaan paljastaa
jokainen lyhyt lausunto, kuinka paljon hänellä on sisimmässään.
Avustan silloin häntä. Asia on silloin sama kuin jos jonkun henkilön
takana, joka epävarmalla kädellä yrittelee piirtää hajanaisia viivoja
johonkin luonnokseen, seisoisi toinen henkilö, joka aina lisäilisi
luonnosta rohkealla ja taiteellisella kädellä. Hän hämmästyy, ja
kuitenkin on kaikki ikään kuin hänestä itsestään lähtenyttä. Sen
tähden valvon jokaista hänen satunnaistakin lausuntoaan, jokaista
hänen sanaansa, ja antaessani ne takaisin ovat ne aina tulleet
merkitsevämmiksi, minkä hän samalla kertaa sekä tuntee että on
tuntematta.
Tänään olimme kahden vieraissa. Juuri kun noustiin pöydästä tuli
palvelija sisään ja ilmoitti Cordelialle, että eräs sanantuoja
halusi puhua hänen kanssaan. Sanantuoja oli minun lähettämäni ja toi
Cordelialle kirjeen, jossa oli viittauksia erääseen ajatukseen, jonka
olin päivällispöydässä lausunut. Olin punonut sen niin taidokkaasti
yhteiseen pöytäkeskusteluun, että Cordelian, vaikkakin hän istui
kaukana minusta, täytyi se kuulla ja myöskin ymmärtää väärin
ajatukseni. Siihen olin perustanut kirjeeni vaikutuksen. Jollei minun
olisi onnistunut antaa pöytäkeskustelulle tarkoittamaani suuntaa,
olisin itse sovittuna aikana ollut läsnä sanantuojan tullessa ja
hävittänyt kirjeen. Cordelia tuli kirjeen saatuaan uudelleen sisään.
Hänen täytyi hiukan valehdella. Sellainen täydentää eroottista
salaperäisyyttä, jota ilman hän ei voi kulkea sitä tietä, joka on
hänelle määrätty.
-- -- --
Minun Cordeliani!
Luuletko, että se, joka nojaa päätään keijun mätästä vastaan, myöskin
unessa näkee keijun? Minä en sitä tiedä, mutta sen tiedän, että
kun painan pääni rintaasi vasten enkä sulje silmiäni vaan katson
kaukaiseen etäisyyteen, niin näen enkelin. Luuletko, ettei se, joka
nojaa päätään keijun mätästä vastaan, voi olla levollinen? Minä en
sitä usko, mutta tiedän, että kun pääni nojaa poveasi vasten, se
kohoilee liian voimakkaasti, jotta uni voisi sulkea silmäni.
Sinun Johanneksesi.
-- -- --
Jacta est alea, arpa on heitetty. Nyt on käänne tapahtuva. Olin
tänään hänen luonaan mielessäni koko ajan aprikoiden erästä ajatusta,
joka nykyään antaa minulle paljon työtä. Minulla ei ollut silmää eikä
korvaa Cordelialle. Ajatukseni oli mieltäkiinnittävä ja huvitti häntä
suuresti. Olisi ollut väärin, jos olisin alkanut uuden liikkeeni
olemalla kylmä hänen läsnäollessaan. Kun nyt olen lähtenyt hänen
luotaan eikä ajatukseni enää kiinnitä hänen mieltään, hän huomaa
helposti, että olin toisenlainen kuin tavallisesti. Se seikka, että
hän yksinäisyydessä keksii tuon muutoksen, tekee havainnon hänelle
paljoa tuskallisemmaksi ja sen vaikutuksen hitaammaksi, mutta sitä
syvällisemmäksi. Hän ei heti saa tilaisuutta purkaa tunnettaan,
ja kun hän sen saa, on hän jo ehtinyt ajatella niin paljon, ettei
hän yhdellä kertaa voi sitä sanoin tulkita, vaan häneen jää aina
hiukan epäluuloa. Levottomuus kasvaa, kirjeet lakkaavat tulemasta,
eroottinen ravinto vähenee, rakkaus joutuu pilkan esineeksi. Ehkä hän
voi hetken seurata mukana, mutta ajanpitkää ei hän voi kestää. Hän
koettaa silloin vangita minut samoilla keinoilla, joita minä olen
käyttänyt häntä vastaan, eroottisilla.
Kihlauksen purkamisessa on jokainen pieni tyttönen suuri
asiantuntija; ja vaikka kouluissa ei anneta mitään ohjausta tässä
aineessa, tietää kuitenkin jokainen tyttölapsi erittäin hyvin,
kun tuo asia tulee puheenalaiseksi, missä tapauksissa kihlaus on
purettava. Tämän kysymyksen pitäisi oikeastaan olla jatkuvasti
aiheena tyttökoulujen viimeisen luokan ainekirjoituksissa; ja
vaikka tiedän, että tyttöjen kirjoituskokeet tavallisesti ovat
hyvin yksipuolisia, olen kuitenkin varma, ettei tätä aihetta
käsittelevistä kirjoituksista tulisi puuttumaan vaihtelua, kysymys
kun on omiaan avaamaan tytön arvostelukyvylle laajat näköalat. Ja
miksi emme antaisi nuorelle tytölle tilaisuutta mitä loistavimmalla
tavalla osoittaa terävänäköisyyttään? Sillä juuri täten hän saisi
tilaisuuden näyttää olevansa kypsynyt -- menemään kihloihin. Olen
kerran ollut todistajana eräässä tapauksessa, joka suuresti kiinnitti
mieltäni. Perheessä, jossa minun toisinaan oli tapana seurustella,
olivat eräänä päivänä kaikki vanhemmat perheen jäsenet poissa
kotoa, sitä vastoin oli kaksi nuorinta tytärtä kutsunut joukon
ystävättäriä aamupäiväkahville. Kaikkiaan heitä oli kahdeksan,
kaikki iältään kuudestatoista kahteenkymmeneen vuoteen. Luultavasti
he eivät, jouduttuaan kerran juttusille keskenään, olleet toivoneet
kenenkään vieraan saapuvan, palvelijattaren oli kenties käsketty
sanoa, ettei kukaan ollut kotona. Kuitenkin tulin sisälle heidän
luokseen ja huomasin, että he hämmästyivät hiukan. Herra ties,
mitä kahdeksan tuollaista tyttöä oikeastaan pohtii juhlallisissa
kahvikekkereissään. Naineet naisetkin kerääntyvät toisinaan yhteisiin
kokouksiin. He luennoivat silloin pastoraaliteologiaa; varsinkin
pohditaan seuraavia tärkeitä kysymyksiä: missä tapauksessa on oikein
sallia nuoren tytön yksin mennä ostoksille torille; onko parempi
pitää vastakirjaa teurastajan kanssa vaiko maksaa käteisellä; onko
suotavaa, että kyökkipiialla on sulhanen ja kuinka on tehtävä loppu
siitä lemmenkuhertelusta, joka hidastaa ruoanlaittoa. -- -- Istuuduin
tämän kauniin parven keskelle. Oltiin alkukeväässä. Aurinko lähetti
huoneeseen joitakin yksityisiä säteitään kuin tulonsa pikaisina
sanantuojina. Huoneessa oli kaikki vielä talvisessa kunnossa, ja
sen tähden juuri olivat nuo yksinäiset päivänsäteet niin lupaavia.
Kahvi tuoksui pöydällä -- ja sen ympärillä istuivat nuoret tytöt
iloisina, terveinä, kukoistavina, sillä heidän pelkonsa oli taas
asettunut, ja mitäpä heillä olikaan pelättävää, olivathan he joka
tapauksessa ylivoimaisia. -- Minun onnistui johtaa keskustelu
kysymykseen, missä tapauksissa kihlaus on purettava. Sillä aikaa kun
silmäni huvittelihe liitelemällä kukasta toiseen tässä tyttöparvessa,
huvittelihe lepäämällä milloin missäkin kaunottaressa, hekumoitsi
ulkonainen korvani äänten musiikissa; sisäinen korvani taasen
kuunteli tarkkaavasti mitä seurassa sanottiin. Yksi ainoa sana riitti
usein avaamaan minulle syvän näköalan asianomaisen tytön sydämeen ja
sen tarinaan. Kuinka viehättäviä ovatkaan rakkauden tiet, ja kuinka
mieltäkiinnittävää onkaan tutkia, kuinka pitkälle kukin on päässyt.
Minä puhaltelin tavantakaa keskusteluun elävää henkeä samalla kun
henkevyys, sukkeluus ja asian esteettinen objektiivisuus olivat
omiaan tekemään suhteemme vapaammaksi; mutta siitä huolimatta ei
keskustelussa kertaakaan astuttu sopivaisuuden rajojen yli. Kun näin
pidimme yllä kevyttä keskustelua, oli se mahdollisuus aina tarjolla,
että lausuttaisiin yksi ainoakin sana, joka saattaisi tytöt tukalaan
tilanteeseen. Tuon mahdollisuuden käyttäminen oli minun vallassani.
Tytöt eivät sitä käsittäneet, tuskin osasivat sitä edes aavistaa.
Vuoropuhelun keveällä leikillä pidätimme tuon mahdollisuuden kaukana
luotamme, samalla tavalla kuin Sheherazade Tuhannen ja yhden yön
tarinoissa viivyttää kuolemantuomion julistamista kertomalla satuja.
-- Milloin johdin keskustelun surunvoittoisiin mietelmiin, milloin
annoin iloisuuden puhjeta ilmoille, milloin houkuttelin tytöt
pieneen väittelyotteluun. Ja mikä aihe tarjoaakaan, tarkemmin asiaa
ajatellen, enemmän vaihtelua. Toin alituisesti yhä uusia esimerkkejä
esille. -- Kerroin tytöstä, jonka hänen vanhempiensa julmuus oli
pakottanut purkamaan kihlauksen. Tämä onneton tapaus nostatti melkein
kyynelet tyttöjen silmiin. -- Juttelin miehestä, joka oli eronnut
kihlatustaan ja perustellut tätä menettelyään ensiksikin sillä,
että tyttö oli liian suuri, ja toiseksi sillä, ettei hän, sulhanen,
kosiessaan ollut langennut polvilleen tytön eteen. Kun hänelle
huomautin, ettei hänen perusteitaan mitenkään voinut pitää pätevinä,
hän vastasi: ne riittävät täydellisesti siihen mihin pyrin, sillä
yksikään ihminen ei voi keksiä mitään järkevää vastaväitettä. --
Sen jälkeen tarjosin seurakunnan pohdittavaksi hyvin harvinaisen
tapauksen. Eräs nuori tyttö purki kihlauksensa, koska tunsi olevansa
vakuuttunut siitä, etteivät hän ja hänen sulhasensa sopineet
toisilleen. Sulhanen koetti puhua hänelle järkeä vakuuttamalla,
kuinka suuresti hän tyttöä rakasti, mutta tyttö vain vastasi: me joko
sovimme toisillemme ja meidän kesken vallitsee todellinen sympatia,
jolloin sinun täytyy tunnustaa, ettemme sovellu toisillemme; taikka
me emme sovi toisillemme, ja silloinhan sinun on tunnustaminen,
ettemme sovellu toisillemme. Oli hauskaa nähdä, kuinka nuoret tytöt
vaivasivat päätään käsittääkseen tuollaista salaperäistä puhetta, ja
huomasinpa kohta, että pari heistä jo erittäin hyvin ymmärsi sanani;
sillä tässä asiassa on jokainen nuori tyttö asiantuntija. -- Niin,
luulenpa totta tosiaan, että minun olisi helpompi väitellä itse pirun
kanssa kihlauksen purkamisesta kuin nuoren tyttölapsen kanssa. --
Tänään olin Cordelian luona. Päätäpahkaa, ajatuksen nopeudella,
johdin puheen samaan asiaan, joka eilen oli keskustelumme aiheena,
koettaen saada hänet kiintymään siihen. "Minulla on mielessäni eräs
asia, jonka jo eilen olisin halunnut saada lausutuksi; kun olin
lähtenyt luotasi, se juolahti mieleeni." Pyrkimykseni onnistui. Niin
kauan kuin olen hänen luonaan, hän nauttii puheeni kuulemisesta,
mutta kun olen lähtenyt, hän huomaa helposti olevansa petetty ja
minun entisestäni muuttuneen. Sillä tavalla lunastan takaisin
osakkeeni. Tämä menettelytapa on kavala mutta tarkoituksenmukainen
kuten kaikki epäsuorat menettelytavat. Hän voi hyvin käsittää, että
aihe sellainen kuin se, josta puhun, voi kiinnittää mieltäni, niin,
se saattaa häntä itseäänkin hetkisen huvittaa, mutta kuitenkin hän
tuntee että esiintymisestäni puuttuu eroottinen aines.
Tunnettu sananparsi sanoo "oderint dum metuant", vihatkoot kunhan
vain pelkäävät, ikään kuin ainoastaan pelko ja viha kuuluisivat
yhteen, aivan kuin muka pelolla ja rakkaudella ei olisi mitään
tekemistä toistensa kanssa, ikään kuin ei käsitettäisi, että juuri
pelko tekee rakkauden mieltäkiinnittäväksi. Millaista on se rakkaus,
jota tunnemme luontoa kohtaan, eikö siinä ole salaperäistä vavistusta
ja pelkoa sen tähden, että sen ihana harmonia kehittyy laittomuudesta
ja hurjasta sekasorrosta, sen turvallisuus on epävakaisuutta. Mutta
tämä pelko juuri enimmin kiinnittää mieltä. Niin on myöskin rakkauden
laita silloin, kun se on mielenkiintoista. Sen takana lymytköön
syvä, kaamea yö, josta rakkauden kukka puhkeaa ilmoille. Samalla
tavalla lepää valkea lumpeenkukka maljansa veden kalvoon, kun ajatus
pelkää syöksyä siihen syvään pimeyteen, missä sillä on juurensa.
-- Olen pannut merkille, että Cordelia aina käyttää muotoa "minun"
kirjoittaessaan minulle, mutta ettei hänellä ole rohkeutta käyttää
sitä puhuessaan kanssani. Tänään pyysin sitä häneltä niin innokkaasti
ja lämpimästi kuin suinkin. Hän aikoi jo noudattaa pyyntöäni, kun
ironinen katseeni, nopeampi ja äkillisempi kuin sanoin voi kuvata,
teki sen hänelle mahdottomaksi, siitä huolimatta, että huuleni
kaikin tavoin häntä siihen kehottivat. Tämä mieliala on nykyhetkellä
vallitsevin.
Hän on omani. En usko sitä tähdille, kuten tapa on, en voi
käsittää, että tuo tiedonanto voisi huvittaa noita kaukaisia
taivaankappaleita. En myöskään usko sitä kenellekään ihmiselle, en
edes Cordelialle. Pidän salaisuuteni omana tietonani, kuiskaan sen
ikään kuin syvälle sieluuni salaisissa keskusteluissa itseni kanssa.
Odotettu vastustus Cordelian puolelta ei muodostunut suureksi, sen
sijaan hänen eroottiset mahdollisuutensa ovat ihmeteltävät. Kuinka
mieltäkiinnittävä hän onkin syvällisine intohimoineen, kuinka suuri,
melkein yliluonnollinen! Kuinka nopsa hän onkaan vaaroja välttämään,
kuinka taitava keksimään aina sen kohdan, joka on hyökkäyksiä
vastaan varustamaton! Kaikki on pantu liikkeelle; mutta tässä
luonnonvoimien pauhussa tunnen juuri olevani oikeassa elementissäni.
Ja vaikka hän on liikuttunut, hän on kuitenkin kaunis, hän ei ole
tunnelmien moninaisuuden pirstoma. Hän on aina yhä Anadyomene, sillä
erotuksella, ettei hän nouse suloisen tiedottomana tai levollisena,
vaan rakkauden voimakkaiden valtimonlyöntien herättämänä, mutta
samalla hän on kuitenkin säilyttänyt kokonaisuuden ja tasapainon.
Hän on eroottisesti täysin valmis taisteluun, hän käyttää aseenaan
silmänsä nuolta, silmäkulmiensa käskyä, otsansa salaperäisyyttä,
povensa kaunopuheisuutta, sylinsä vaarallista viettelystä, huultensa
pyyntöä, koko olentonsa suloista kaipuuta. Hänellä on sisäistä
voimaa, energiaa, kuin valkyyrialla, mutta tuota eroottista
voimakkuutta hillitsee eräänlainen suloinen raukeus, joka ympäröi
häntä kuin ilma. -- Kovin kauan en saa pitää häntä tässä vaiheessa,
missä ainoastaan pelko ja levottomuus voivat pitää häntä pystyssä ja
estää häntä lankeamasta. Hän on kohta huomaava, että verrattuna hänen
tunteisiinsa on kihlaus liian ahdas, liian kiusallinen. Hänestä tulee
viettelijä, joka houkuttelee minut astumaan tavallisuuden rajojen
ulkopuolelle; sillä tavalla hän tulee siitä itse tietoiseksi, ja se
on pääasia.
Monet hänen lausunnoistaan jo osoittavat, että hän on väsynyt
kihlaukseen. Ne eivät mene huomaamatta korvani ohi, ne ovat
sotasuunnitelmani vakoilijoita hänen sielussaan, jotka antavat
minulle monta valaisevaa vihjausta, ne ovat niitä langanpäitä, joiden
avulla kiedon hänet nuottaani.
-- -- --
Minun Cordeliani!
Sinä moitit kihlausta, sinä arvelet, ettei rakkautemme tarvitse
ulkonaista sidettä, se kun on mielestäsi vain esteeksi. Tuosta
tunnen heti mainion Cordeliani! Totta tosiaan, ihailen sinua! Meidän
ulkonainen yhdyssiteemme on itse asiassa vain välimuuri. Vielä on
välillämme seinä, joka erottaa meidät toisistamme kuin Pyramoksen ja
Thisben. Vielä häiritsee meitä se, että ihmiset tuntevat suhteemme.
Vasta silloin kun ei kukaan vieras aavista meidän rakkauttamme,
vasta silloin se jotain merkitsee; kun jokainen asiaankuulumaton
uskoo, että rakastavat vihaavat toisiaan, vasta silloin on rakkaus
onnellinen.
Sinun Johanneksesi.
-- -- --
Kohta aukenevat rakkauden siteet. Hän itse on se, joka ne aukaisee
kiinnittääkseen siten jos mahdollista minut voimakkaammin itseensä,
samoin kuin vapaasti liehuvat kutrit kiehtovat enemmän kuin
solmitut. Jos itse purkaisin kihlauksen, jäisi minulta näkemättä
tuo eroottinen salto mortale, joka on niin hurmaava nähdä ja
joka on varma merkki hänen sielunsa rohkeudesta. Se on minulle
pääasia. Lisäksi menettelyni hankkisi minulle ikävyyksiä toisten
ihmisten taholta. Minua ei enää kärsittäisi, minua vihattaisiin ja
ylenkatsottaisiin, vaikkakin syyttä; sillä kuinka edullinen olisikaan
suhteeni sentään ollut monelle? On olemassa monta pientä neitoa,
jotka mielellään olisivat olleet kerran edes lähellä kihlausta. Onhan
sekin jotain, joskin, ollakseni rehellinen, sangen vähän, sillä
juuri kun asianomaisen on onnistunut raivautua esiin päästäkseen
ehdokaslistalle, hän onkin yhtäkkiä ilman ehdokkuutta. Rakkauden
maailmassa ei virkavuosijärjestelmä ole voimassa paikansaantiin ja
ylenemiseen nähden. Lisäksi tuollainen neitonen on väsynyt istumaan
jakamattomassa pesässä, hän toivoo jotain tapausta elämäänsä. Mutta
mikä voi hänelle silloin olla edullisempi onnetonta rakkaustarinaa,
varsinkin jos hän voi suhtautua asiaan keveästi. Hän uskottelee
itselleen ja muille, että hän kuuluu petettyjen joukkoon, ja jos
hän ei ole sovelias mihinkään Magdalenakotiin, hän heittäytyy joka
tapauksessa itkijäin laumaan. Minua, viettelijää, hän vihaisi
velvollisuudentunnosta. Tällaisten tapausten lisäksi tulevat vielä
sellaiset, joissa tyttö todella on joko kokonaan tai puoleksi tai
kahdella kolmasosalta petetty. Tässä ryhmässä voi huomata monta eri
astetta alkaen niistä, jotka voivat vedota sormukseen, aina niihin,
jotka pitävät jotain salaista kädenpuristusta tanssin pyörteessä
rakkautensa panttina. Heidän vihansa voin miehuullisesti kestää.
Mutta kaikki nuo viholliseni ovat tietenkin samalla sydänpoloiseni
salaisia rakastajia. Kuningas, jolla ei ole valtakuntaa, on
naurettava ilmiö; mutta useamman kruununtavoittelijan kilpailu
kuningaskunnasta, jolla ei ole maata, on enemmän kuin naurettava.
Oikeastaan pitäisi kauniin sukupuolen rakastaa minua ja pitää minusta
huolta kuin jostakin pelastuslaitoksesta konsanaan. Todellisesti
kihloissa oleva nuori mies voi pelastaa vain yhden ainoan neitosen,
mutta tuollainen suurisuuntainen laitos voi pelastaa, toisin sanoen
kutakuinkin pelastaa, kuinka monta hyvänsä. Kaikesta tuollaisesta
pääsen nyt vapaaksi ja minulla on siitä vielä sekin etu, että
tästä lähtien voi esiintyä kokonaan toisenlaisessa osassa. Nuoret
tytöt tulevat minua säälimään, surkuttelemaan, minä yhdyn samaan
äänilajiin; sillä keinoin voi myöskin kietoa tyttöjä pauloihinsa.
Huomaan ihmeekseni ja surukseni, että alan saada sen tuntomerkin,
jota Horatius toivotti kaikille uskottomille tytöille -- mustan
hampaan, lisäksi vielä etuhampaan. Kuinka taikauskoinen ihminen
voikaan olla! Tuo hammas tekee toden teolla minut levottomaksi, en
kärsi pienintäkään viittausta siihen, se on nyt minun heikko puoleni.
Kun muutoin olen kaikin puolin hyvin varustettu, voi pahinkin
pölkkypää mainitessaan vain tuon hampaan antaa minulle syvemmän iskun
kuin saattaa luullakaan. Teen kaikkeni saadakseni sen valkenemaan,
mutta turhaan; minä sanon kuin Palnatoke:
Minä hieron päivin ja hieron öin,
mut varjoa mustaa en poistaa voi.
Elämä on sentään täynnänsä arvoituksellisuutta. Tuollainen pieni
onnettomuus voi kiusata minua pahemmin kuin suurin vastoinkäyminen.
Annan kiskoa sen pois, joskin sen poistaminen tulee häiritsevästi
vaikuttamaan äänenkäyttööni. Kuitenkin otatan sen pois ja panetan
irtohampaan sijaan; uusi hammas tulee pettämään maailman, vanha petti
minut.
On erittäin hyvä, että kihlaus alkaa tuntua vastenmieliseltä
Cordeliasta. Avioliitto on kuitenkin ja tulee aina olemaan
kunnioitettava laitos, joskin sillä on se ikävä puoli, että se
alkaessaan, nuoruudessaan, nauttii kunnioitusta myöhemmän ikänsä
kustannuksella. Kihlaus sitä vastoin on kokonaan inhimillinen
keksintö ja sellaisena samalla kertaa niin vakava ja niin
hullunkurinen, että toiselta puolen on aivan paikallaan, että nuori
tyttö intohimonsa pyörteissä alkaa sitä halveksia, ja toiselta
puolen, että hän tuntee sen merkityksen, tuntee sen sielussaan
kuin henkisen verenkierron. Nyt on ohjattava hänen kehityskulkuaan
siten, että hän sielunsa rohkeassa lennossa kadottaa avioliiton ja
yleensä todellisuuden manteren näkyvistään, että hänen sielunsa sekä
ylpeydestä että pelosta menettää minut, tekee tyhjäksi epätäydellisen
inhimillisen muodon kiitääkseen sitä kohti, mikä on korkeampaa kuin
tavallinen inhimillinen sovinnaisuus. Tässä suhteessa ei minulla ole
mitään pelättävää, sillä hänen kulkunsa läpi elämän on nyt jo niin
liitelevän keveää, että todellisuus jo suurelta osalta on kadonnut
hänen silmistään. Lisäksihän olen itse aina mukana purressa, joten
voin pitää huolta siitä, että purjeissa on tuulta.
Nainen on sentään minulle loppumaton mietelmien ja havaintojen
lähde. Se mies, joka ei tunne halua tähän tutkimiseen, voi minun
puolestani olla mikä muu hyvänsä, ainakaan hän ei ole esteetikko.
Se on juuri ihanaa ja jumalaista estetiikassa, että se tarttuu
ainoastaan kaikkeen mikä on kaunista; se askaroi oikeastaan vain
kaunokirjallisuudella ja kauniilla sukupuolella. Minä iloitsen,
minä riemuitsen sydämessäni ajatellessani kuinka naisellisuuden
aurinko lähettää ympärilleen säteidensä äärettömän moninaisuuden,
kirjavan rikkauden, jossa kullakin naisella on pieni osansa,
kuitenkin niin, että koko hänen muu olentonsa harmonisesti liittyy
tähän kohtaan. Tässä merkityksessä on naisellinen kauneus jaollinen
äärettömiin asti. Kuitenkin tulee jokaisen kauneuden osasen olla
harmonisesti hillitty, sillä muutoin käy vaikutus häiritseväksi ja
tulee ajatelleeksi, että luonnolla on tähän tyttöön nähden ollut
joku tarkoitus, joka ei ole lopullisesti toteutunut. Minun silmäni
ei voi ikinä väsyä liukumaan yli tuon perifeerisen moninaisuuden,
naisellisen kauneuden sinne tänne siroteltujen ilmaisujen.
Jokainen nuori tyttö on sellainen ilmaus, mutta vaikkakin hän
on osa kokonaisuudesta, hän on kuitenkin itsessään täydellinen,
onnellinen, iloinen ja ihana. Kullakin on oma erikoisuutensa:
iloinen hymy, veitikkamainen katse, ikävöivät silmät, alas painunut
pää, hyljätty mieli, hiljainen kaiho, syvällinen aavistus,
ennustava raskasmielisyys, maallinen koti-ikävä, odottamattomat
mielenliikutukset, kutsuva ilme silmäkulmissa, kysyvät huulet,
salaperäinen otsa, kiehtovat kutrit, silmiä peittävät ripset,
taivainen ylhäisyys, maallinen kainous, enkelimäinen puhtaus,
salainen punastus, keveä käynti, suloinen liikunta, viehkeä vartalo,
kaihoisa unelma, selittämättömät huokaukset, solakka varsi,
pehmeät piirteet, paisuva povi, täyteläiset lanteet, pienet jalat,
ihastuttavat kädet.
Kullakin on omansa eikä toisella ole sitä mitä toisella. Kun
sitten olen yhä uudelleen katsellut, yhä uudelleen tarkastellut
tuon maailman moninaisuutta, kun olen hymyillyt, huokaillut,
imarrellut, uhannut, ikävöinyt, houkutellut, nauranut, itkenyt,
toivonut, pelännyt, voittanut, menettänyt -- silloin suljen viuhkani,
silloin kerääntyy tuo moninaisuus yhteen kohtaan, osista muodostuu
kokonaisuus. Silloin iloitsee sieluni, silloin sykkii sydämeni,
silloin syttyy intohimo. Tämä tyttö, ainokainen koko maailmassa,
olkoon kokonaan, yksinomaan minun. Pitäköön Jumala taivaansa kunhan
minä saan pitää hänet. Tiedän varsin hyvin, minkä osan valitsen,
se on niin suuri, ettei taivaalle jää mitään, kun minä kerran
tämän tytön olen itselleni omistanut. Uskovat muhamettilaiset
pettyvät toivossaan, kun he paratiisissaan saavat syleillä vain
kalpeita, voimattomia varjoja; he eivät voi siellä tavata palavia
sydämiä, sillä kaikki sydämen lämpö on kerääntynyt tämän tytön
rintaan; he valittavat toivottomina tavatessaan vain kalvenneita
huulia, väsyneitä silmiä, kylmiä povia, köyhiä kädenpuristuksia,
sillä huulten purppura ja silmän tuli ja poven rauhaton nousu ja
kädenpuristuksen lupaukset ja huokauksen aavistus ja suutelon
sinetinpano ja kosketuksen aavistus ja sylinannon intohimo --
kaikki -- kaikki on yhtynyt hänessä, joka on tuhlannut minulle niin
paljon, että se olisi riittänyt kokonaiselle maailmalle. Näin olen
usein tätä asiaa aprikoinut; mutta joka kerta kun näin ajattelen,
lämpenen, sillä ajattelen aina häntä lämpimästi. Vaikkakin yleensä
lämpöä pidetään hyvänä merkkinä, ei siitä kuitenkaan seuraa, että
ajattelutapani myönnettäisiin arvokkaaksi. Vaihtelun vuoksi tahdon
siis itse kylmänä pysyen ajatella häntä kylmästi. Koetan käsitellä
naista kategorisesti. Miten on hänen olemuksensa käsitettävä? Hän on
olemassa muita varten. Tätä ei kuitenkaan saa käsittää niin, että
se nainen, joka on minua varten, samalla olisi muitakin varten.
Tässä samoin kuin kaikessa abstraktisessa ajattelussa on tarkkaan
vältettävä kokemuksen viittauksia, sillä muutoin voisin kysymyksessä
olevassa tapauksessa käyttää kokemusta sekä puolesta että vastaan.
Kokemus on tässä samoin kuin kaikessa muussakin ihmeellinen asia,
se kun samalla kertaa voi jotakin otaksumaa puolustaa ja vastustaa.
Nainen on siis olemassa muita varten. Tässäkään suhteessa ei saa
antaa kokemuksen häiritä ajatuksenkulkua, kokemuksen, joka opettaa,
että harvoin tapaa naisen, jonka koko elämä tarkoittaisi jotakin
toista henkilöä, kun taas suurella joukolla ei yleensä ole mitään
tarkoitusta itseensä eikä muihin nähden. Naisella on sama tarkoitus
kuin koko luomakunnalla, kaikella mikä on naisellista luonnossa.
Koko luomakunnalla on tuossa merkityksessä tarkoituksensa itsensä
ulkopuolella, ei teleologisessa merkityksessä, siten että osa
luonnosta olisi olemassa toista osaa varten, mutta koko luonnolla on
tarkoituksensa oman itsensä ulkopuolella -- se on olemassa henkistä
elämää varten. Samoin on asianlaita yksityiseen osaan nähden.
Kasvikunta esim. kehittää esiin salatun viehätyksensä ja on olemassa
kokonaan muita varten. Samalla tavalla on arvoitus, salaisuus, äänne
jne. olemassa tykkänään muita varten. Tässä on selitys siihen, miksi
Jumala luodessaan Eevan uuvutti Aatamin syvään uneen; sillä nainen
on miehen unelma. Myöskin toisella tavalla oppii luomistarusta, että
nainen on olemassa toisen tähden. Sanotaan nim., että Jehova otti
yhden miehen kylkiluista. Jos hän olisi ottanut esim. miehen aivot,
olisi naisen tarkoitus silloinkin ollut hänen itsensä ulkopuolella,
mutta ei ollut aiottu, että hänestä tulisi aivokummitus, vaan
kokonaan toisenlainen. Hän tuli lihaksi ja vereksi, mutta juuri
sen kautta hän sisältyy yleisnimitykseen luonto, jonka tarkoitus
olennaisesti on sen itsensä ulkopuolella. Vasta rakkauden
kosketuksesta hän herää, siihen saakka hän on unelma. Kuitenkin
voi tässä uniolotilassa erottaa kaksi astetta; ensimmäinen on se,
jolloin rakkaus uneksii hänestä, toinen on se, jolloin hän uneksii
rakkaudesta.
Olennoksi, jonka tarkoitus on etsittävä sen itsensä ulkopuolelta,
on nainen merkitty neitseellisyytensä takia. Neitseellisyys on nim.
ominaisuus, joka itsessään, yksinään esiintyen on abstraktio ja joka
vasta suhteissaan johonkin toiseen muuttuu lihaksi ja vereksi. Samoin
on naisellisen viattomuuden laita. Voi sen tähden sanoa, että nainen
tuossa tilassa on näkymätön. Kuten tunnettu, ei olekaan olemassa
mitään kuvaa Vestasta, siitä jumalattaresta, joka oikeastaan lähinnä
edustaa varsinaista naisellisuutta. Hän on ikään kuin esteettisessä
merkityksessä mustasukkainen itsestään, samoin kuin Jehova on sitä
eetillisessä merkityksessä, eikä salli, että hänestä on olemassa
mitään kuvaa tai edes mitään varmaa käsitystä. Siinä on huomattavissa
tuo vastaavaisuus, että nim. se, joka on olemassa toisen vuoksi, ei
oikeastaan vielä ole olemassa, vaan tulee näkyväksi vasta toisen
välityksellä. Loogillisesti ajatellen on tuo kaikki aivan paikallaan,
ja se joka ymmärtää ajatella loogillisesti, ei siitä häiriinny,
vaan se on tuottava hänelle iloa. Sitä vastoin se, joka ajattelee
epäloogillisesti, kuvitelkoon kernaasti, että se, joka on olemassa
jotakin toista varten, on jo sinänsä olemassa.
Tätä puolta naisen olennosta sanotaan oikeutetusti suloksi, sana,
joka muistuttaa vegetatiivisesta elämästä; nainen on kuin kukka,
kuten runoilijat rakastavat sanoa, ja itse henkinenkin elämä
hänessä ilmenee vegetatiivisella tavalla. Hän on vain esteettisessä
merkityksessä vapaa. Syvällisemmässä merkityksessä hän tulee
vapaaksi vasta miehen kautta. -- Miehen ja naisen suhteessa on syvää
ironiaa. Se, jonka tarkoitus on oman itsensä ulkopuolella, näyttää
määräävältä: mies tekee tarjouksensa, nainen valitsee. Nainen on
määritelmänsä mukaan voitetun asemassa, mies voittajan, ja kuitenkin
taipuu voittaja voitetun tahtoon; tämä suhde on kuitenkin aivan
luonnollinen ja paksupäisyyttä, typeryyttä ja eroottisen käsityskyvyn
puutetta osoittaa se, joka koettaa asettua tätä luonnollista suhdetta
vastustamaan. Sillä on syvempi perustuksensa. Nainen on substanssi,
mies refleksi. Nainen ei sen tähden valitsekaan omasta aloitteestaan,
vaan mies kosii ensin ja nainen tekee sitten valintansa. Mutta miehen
kosinta on kysymys ja naisen valinta oikeastaan vastaus kysymykseen.
Tässä merkityksessä on mies enemmän kuin nainen, toisessa
merkityksessä äärettömän paljon vähemmän.
Tällainen olotila, jonka tarkoitus on etsittävä toisesta olennosta,
on puhdasta neitseellisyyttä. Jos se pyrkii itsenäiseen asemaan,
erilleen siitä olennosta, jota varten se on olemassa, ilmenee
se vastenmielisenä röyhkeytenä, ja juuri se osoittaa, että
naisen varsinainen tarkoitus on olla olemassa toista olentoa
varten. Suoranainen vastakohta absoluuttiselle antautumiselle on
absoluuttinen röyhkeys. Mies ei milloinkaan voi olla niin julma
kuin nainen. Jumalaistarut ja kansansadutkin sen todistavat. Jos
niissä tahdotaan esittää joku luonnonvoima, jonka julmuudella ei
ole rajoja, esitetään se aina naisellisen olennon muodossa. Usein
saa myöskin kauhukseen lukea tytöstä, joka vähintäkään sääliä
tuntematta antaa kosijansa uhrata henkensä, kuten kansantaruissa
usein tapahtuu. Ritari Siniparta surmaa hääyönä kaikki tytöt, joita
hän on kerran rakastanut, mutta hän ei tunne mitään iloa heidän
surmaamisestaan, ilo on ollut hänellä sitä ennen, siinä on ero, se
ei enää ole julmuutta julmuuden tähden. Don Juan viettelee tyttönsä
ja jättää ne sitten, mutta hänelle ei tuota mitään iloa heidän
jättämisensä, vaikka kyllä heidän viettelemisensä; tässä ei myöskään
ole absoluuttista julmuutta.
Kuta enemmän tätä asiaa ajattelen, sitä selvemmin huomaan, että
käytäntöni on täydellisessä sopusoinnussa teoriani kanssa. Olen
käytännössäkin aina ollut syvästi vakuuttunut siitä, että nainen
on olemassa toista olentoa varten. Sen tähden on silmänräpäyksellä
niin suuri merkitys; sillä ainoastaan oleminen toisen tähden ja
toisen kautta on aina silmänräpäyksen asia. Voi kulua aikaa, kunnes
tuo hetki tulee, mutta kun se on tullut, saa se, joka alkuaan
oli olemassa toisen tähden, oman relatiivisen olemassaolonsa, ja
silloin on hetki jo lopussa. Tiedän kyllä, että naimissa olevat
miehet sanovat, että nainen muka toisessakin merkityksessä on
toista olentoa varten, hän on heille kaikki kaikessa läpi koko
elämän. Tuosta vastatkoon naimisissa olevat miehet itse. Puolestani
luulen, että tuo kaikki on sellaista, jota he toinen toiselleen
uskottelevat. Jokaisella ihmisryhmällä, kuten esim. aviosäädyllä, on
sovinnaiset tapansa ja etenkin sovinnaiset valheensa. Niihin lienee
ylläolevakin kipparitarina luettava. Ei ole mikään helppo asia ottaa
vaarin tuosta silmänräpäyksestä, ja se, joka ymmärtää sen väärin,
saa kärsiä siitä koko elämänsä. Silmänräpäys on kaikki kaikessa ja
silmänräpäyksen ajan on nainen kaikkensa. Seurauksia en minä käsitä.
Seurauksiin kuuluu myöskin lapsien saaminen. Nyt kuvittelen tosin
olevani kutakunkin johdonmukainen ajattelija, mutta vaikkapa tulisin
hulluksi, en kykene ajatuksissani johtamaan tuota seurausta, en sitä
lainkaan ymmärrä, sellaisen käsittämiseen täytynee itse olla aviomies.
Eilen olimme Cordelia ja minä yhdessä erään perheen luona sen
kesähuvilalla. Seura pysytteli pääasiassa puutarhassa, missä
kulutettiin aikaa erilaisilla leikeillä. Muun muassa leikittiin
sormuksenheittoa. Minä käytin tilaisuutta hyväkseni astuakseni erään
herrasmiehen sijalle, joka oli ollut Cordelian vastapelaajana.
Miten moninainen viehätys uhkuikaan hänestä, ja leikin ponnistus
teki hänet nyt entistä ihanammaksi! Miten harmonisia kaikki hänen
vaihtelevat liikkeensä olivatkaan. Kuinka kevyt hän olikaan -- hän
kulki kuin tanssien yli kedon! Kuinka täynnänsä voimaa, vaikkei
mikään vastustus häntä siihen kiihottanut, kuinka innostunutta
hänen esiintymisensä, kuinka uhkamielinen hänen katseensa! Leikki
itse huvitti minua tietysti erikoisesti. Cordelia ei näyttänyt sitä
huomaavan. Pieni huomautus, jonka eräälle läsnäolevista tein tästä
kauniista sormustenvaihtotavasta, iski kuin salama hänen sieluunsa.
Tästä hetkestä oli koko tilanteen yllä juhlavampi valaistus, se sai
ikään kuin syvemmän merkityksen samalla kun Cordelian sielunvoimat
kohosivat korkeimmilleen. Minä pidin molempia renkaita keppini
päässä ja viivyin siinä asennossa hetken ajan vaihtaen joitakin
sanoja ympärillä seisovien kanssa. Hän ymmärsi viivytykseni. Heitin
renkaat hänelle takaisin. Seuraavassa hetkessä hän sai ne molemmat
keppiinsä. Hän heitti molemmat samalla kertaa kuin vahingossa
kohtisuoraan ylöspäin, niin että minun oli mahdotonta niitä saada
keppiini. Tätä heittoa seurasi hänen puoleltaan katse, joka oli
täynnänsä sanomatonta uhkarohkeutta. Kerrotaan eräästä ranskalaisesta
sotamiehestä, joka oli ollut mukana Venäjän-retkellä, että hänen
toinen jalkansa haavakuumeen tähden sahattiin poikki. Samassa
hetkessä kun tuo tuskallinen leikkaus oli suoritettu, tarttui sotilas
poikkisahatun säärensä jalkaterään ja heitti sen ilmaan huutaen: vive
l'empereur! Sellaisen katseen saattamana heitti Cordelia molemmat
renkaat ilmaan, kauniimpana kuin konsanaan ennen, ajatellen: eläköön
rakkaus! Kuitenkaan en pitänyt viisaana antaa hänen liidellä tuossa
tunnelmassa tai jättää häntä yksin peläten sitä raukeutta, mikä
usein seuraa tuollaisia kohtauksia. Pysyin sen tähden varsin tyynenä
ja pakotin hänen läsnäolevien avulla jatkamaan leikkiä ikään kuin
en olisi huomannut mitään. Tällainen menettely antaa vain hänen
tunteelleen enemmän voimaa.
Jos yleensä meidän päivinämme voi odottaa sellaisen kysymyksen
herättävän mielenkiintoa, julkaisisin kirjallisen kilpailun aiheesta:
Kumpi on, esteettisesti katsoen, kunniallisempi, nuori tyttö vaiko
nuori aviovaimo, kokematon vaiko kokenut, kummalle uskaltaa antaa
suuremman vapauden! Mutta tuo ei huvita meidän vakavaa aikaamme.
Muinaisessa Kreikassa olisi tuollainen riitakysymys herättänyt
yleistä mielenkiintoa, koko valtio olisi ottanut osaa sen ratkaisuun,
varsinkin kaikki nuoret tytöt ja aviovaimot. Tuollaisen kysymyksen
tärkeyteen ei meidän aikamme usko, samoin kuin sen on vaikea uskoa
sitä tunnettua tarua, jossa kerrotaan kahden kreikkalaisen tytön
kilpailusta ja siitä mitä perusteellisimmasta tutkimuksesta,
mihin se antoi aihetta -- sillä Kreikassa ei sellaisia kysymyksiä
käsitelty pintapuolisesti ja kevytmielisesti --, ja kuitenkin tietää
jokainen, että Venuksella on tämän kilpailun muistona lisänimi
ja että kaikki ihailevat sitä kuvapatsasta, joka on tunnettu
juuri tuolla lisänimellä. Naineella naisella on kaksi ajanjaksoa
elämässään, jolloin hän on mieltäkiinnittävä, varhaisin nuoruutensa
ja myöhemmin toinen ajanjakso monta, monta vuotta myöhemmin. Mutta
hänellä on myöskin, se on jokaisen myönnettävä, hetkensä, jolloin
hän on viehättävämpi kuin nuori tyttö ja enemmän kunnioitusta
herättävä; mutta se on hetki, joka harvoin esiintyy elämässä, se
on mielikuva, jonka vastinetta ei ehkä milloinkaan todellisuudessa
tapaa. Kuvittelen häntä silloin mielessäni terveeksi, kukoistavaksi,
täyteläisen kehittyneeksi, hänellä on käsivarrellaan lapsi, johon
koko hänen huomionsa on kääntynyt ja jonka katselemiseen hän
on kokonaan unohtunut. Siinä kuva, jota voi kutsua ihanimmaksi
ihmiselämässä, se on luonnonmyytti, jota on katsottava taiteen eikä
todellisuuden kannalta. Kuvassa ei myöskään saa olla muita olentoja
eikä mitään ympäristöä, sillä se vaikuttaisi vain häiritsevästi. Jos
esim. käy meidän kirkoissamme, on aina tilaisuus nähdä äidin astuvan
kirkkoon kantaen lasta käsivarrellaan. Jos jättää huomioonottamatta
lapsen häiritsevän kirkunan sekä sen kiusallisen ajatuksen,
mitä vanhemmat tuon kirkunan perustalla lapsen tulevaisuudesta
kuvittelevat, on kuitenkin ympäristö jo siinä määrin häiritsevä, että
vaikka kuva itse olisikin täydellinen, kokonaisvaikutus kuitenkin
on pilalla. Äidin rinnalla näkee isän, mikä on suuri vika, se kun
karkottaa kuvasta kaiken mikä siinä on salaperäistä, lumoavaa;
vielä näkee -- horrenda refero -- kummien yksivakaisen lauman.
Mutta mielikuvituksen maalaamana on tuo kuva ihaninta mitä ajatella
voi. Minulta ei puutu sukkeluutta, rohkeutta eikä hurjapäisyyttä
kaikenkaltaisiin vastaväitteisiin -- mutta jos todellisuudessa
näkisin sen kuvan, joka on mielikuvituksessani, jäisin aseettomaksi.
Kuinka Cordelia täyttääkään kokonaan ajatukseni! Ja kuitenkin on
hänen aikansa kohta ohi, minun sieluni vaatii uutta nuoruutta.
On kuin jo kaukaa kuulisin kukon kiekuvan. Cordeliakin sen ehkä
kuulee, mutta hän luulee sen vain ennustavan aamua. -- Miksi
ovatkaan nuoret tytöt niin kauniita ja miksi tuo kauneus kestää niin
lyhyen ajan? Voin käydä sangen surulliseksi tuota ajatellessani
ja kuitenkaan ei asia minuun koske. Nauti, äläkä turhia puhele!
Ne henkilöt, jotka tuosta pitävät suurta ääntä, eivät yleensä
osaa nauttia. Kuitenkaan ei ole vahingoksi, että tuokin ajatus
joskus tulee tajuntaan; sillä surumielisyys toisen olennon tähden
tekee ihmisen yleensä miehekkäämmäksi ja kauniimmaksi, se kuuluu
miehen eroottiseen elämään. Naisessa sitä vastaa eräänlainen
raskasmielisyys. -- Kun tyttö kerran on kokonaan antautunut, silloin
on kaikki lopussa. Yhä vielä lähestyn nuorta tyttöä eräänlaisella
pelolla, sydämeni jyskyttää kovasti, sillä minä tunnen sen ikuisen
mahdin, joka on naisen olennossa. Naineeseen naiseen nähden en
milloinkaan ole tuollaista tuntenut. Sen tähden onkin Diana ollut
ihanteeni. Tuo puhdas neitseellisyys, tuo rajaton välinpitämättömyys
miesväkeä kohtaan on aina suuresti kiinnittänyt mieltäni. Mutta
vaikkakin hän aina on ollut huomioni esineenä, olen toiselta puolen
alituisesti tuntenut epäluuloa häntä kohtaan. Otaksun nimittäin,
ettei hän lainkaan ole ansainnut kaikkea sitä ylistystä, mikä hänen
naisellisuutensa kunniaksi viritetään ja on viritetty. Hän nähtävästi
tiesi, että hänen osansa maailmassa on hänen neitseellisyydessään,
sen tähden hän sen niin visusti säilytti. Lisäksi olen kuullut
eräiden kielimiesten juttelevan, että hänellä oli käsitys niistä
kauheista synnytystuskista, joita hänen äidillään oli ollut
kestettävänään. Se on Dianaa pelottanut, enkä voi häntä siitä
moittia, minä sanon kuin Euripides: mieluummin lähden kolme kertaa
sotaan kuin synnytän kerran lapsen. Dianaan en oikeastaan voisi
rakastua, mutta en kiellä, että antaisin paljon, jos saisin kerran
kunnollisesti puhua hänen kanssaan. Miehiä pettämään hän lienee
verraton. Dianan on varmaankin jotenkin onnistunut hankkia itselleen
taito, joka asettaa hänet itsensä Venuksenkin edelle. En haluaisi
yllättää häntä kylpemässä, en lainkaan, mutta haluaisinpa yllättää
hänet kysymyksilläni. Jos minun olisi varustauduttava johonkin
lemmenkohtaukseen, jossa pelkäisin voivani joutua häviölle, silloin
haluaisin keskustelemalla Dianan kanssa valmistaa ja aseistaa itseni.
Usein olen mietiskellyt mitä tilannetta, mitä hetkeä on pidettävä
lumoavimpana. Vastaus riippuu tietysti siitä, mitä asianomainen
mies naisessa ikävöi ja millä tavalla hän sitä ikävöi. Minä
puolestani pidän hääpäivää tuollaisena hetkenä ja etenkin erästä
silmänräpäystä. Kun tyttö seisoo morsiameksi puettuna ja kaikki
hänen loistonsa kuitenkin kalpenee hänen oman kauneutensa rinnalla
ja hän itse puolestaan kalpenee, kun veri patoutuu, kun povi lepää,
kun silmät hapuilevat, kun jalka horjuu, kun impi itse vapisee, kun
hedelmä kypsyy; kun taivas kohottaa hänet korkealle, kun hetken
juhlallisuus tekee hänet vahvaksi, kun lupaus kannattaa häntä, kun
rukous siunaa hänet, kun myrtti seppelöi hänet; kun sydän vavahtaa,
kun silmät kiintyvät maahan, kun hän kätkeytyy itseensä, kun hän
samalla kertaa kuuluu kokonaan maailmalle ja on siitä kaukana;
kun povi aaltoilee, kun koko vartalo huokaa, kun ääni pettää, kun
kyynel kiiltää silmänurkassa ennen kuin arvoitus selvitetään,
kun soihdut sytytetään, kun sulho odottaa -- silloin on oikea
hetki. Kohta on liian myöhäistä. Jäljellä on vain yksi askel,
mutta siitä voi tulla harha-askel. Tuo hetki tekee vähäpätöisenkin
tytön merkitseväksi. Kaiken tulee olla valmiina, vastakkaistenkin
vaikutusten kerättyinä tuohon hetkeen; jos jotain puuttuu, etenkin
jokin päävastakohdasta, kadottaa tilanne heti osan lumoustaan. On
olemassa tunnettu kuparipainos, joka esittää rippilasta. Tyttö
näyttää niin nuorelta ja viattomalta, että katsoja jää ihmettelemään
mitä hänellä oikeastaan voi olla rippi-isälle ripitettävänä. Hän
on kohottanut hiukan harsoaan ja katsoo ulos maailmaan ikäänkuin
etsien jotain, jota voisi käyttää ensi kerran ripillä käydessään --
sehän on jo hänen velvollisuutensa rippi-isäänsä kohtaan. Tilanne
on hyvin lumoava, ja koska tyttö on ainoa kuvio kuparipainoksessa,
ei mikään estä kuvittelemasta kirkkoa, missä tyttö seisoo, niin
avaraksi, että useampia mitä erilaatuisimpia pappeja mahtuisi siihen
yhtaikaa saarnaamaan. Tilanne on varsin viehättävä, eikä minua estä
mikään kuvittelemasta itseäni taulun taka-alalle, varsinkaan jos
tyttölapsella ei ole mitään sitä vastaan. Kuitenkaan ei tilanteesta
voisi kehittyä mitään merkitsevämpää, sillä tyttö näyttää vielä
kaikin puolin olevan täydellinen lapsi, ja sen tähden kestää kauan
ennen kuin hänen hetkensä on tullut.
Olenko suhteessani Cordeliaan koko ajan ollut liitolleni uskollinen?
Toisin sanoen esteettiselle suhteelleni, sillä juuri se tekee minut
vahvaksi, että minulla on idea puolellani. Se on minun mahtini
salaisuus samoin kuin Simsonin hiukset, eikä mikään Delila ole sitä
minulta riistävä. Tavalliseen viettelemiseen ei minulla varmaankaan
olisi kestävyyttä; mutta se seikka, että minun ponnistuksellani
on joku korkeampi päämäärä, jonka hyväksi toimin, antaa minulle
itsekuria ja pidättyväisyyttä kiellettyihin nautintoihin nähden.
Olenko aina säilyttänyt suhteeni mielenkiintoisena? Kyllä, sen voin
sanoa vapaasti ja rehellisesti tässä salaisessa keskustelussa itseni
kanssa. Itse kihlaus oli mieltäkiinnittävä juuri sen takia, ettei se
tarjonnut sitä mitä tavallisesti mieltäkiinnittävällä ymmärretään,
ulkonainen muoto ei laisinkaan vastannut sisäistä elämää. Jos olisin
ollut salaisessa suhteessa Cordeliaan, olisi se ollut intresanttia
ensimmäisessä potenssissa. Nykyinen suhteemme sitä vastoin on
mieltäkiinnittävä sen käsitteen toisessa potenssissa, ja sen tähden
Cordeliastakin erikoisesti jännittävä. Kihlaus puretaan, mutta siten,
että hän itse sen purkaa kohotakseen korkeampiin ilmapiireihin. Niin
on asian järjestettävä; tämä on nim. se mieltäkiinnittävän suhteen
muoto, joka parhaiten voi häntä tyydyttää.
-- -- --