Niin olen nyt kihloissa; samoin on Cordeliakin, ja se on kaikki
mitä hän asiasta tietää. Jos hänellä olisi ystävätär, jolle hän
voisi peittelemättä puhua, sanoisi hän kaiketi: "Mitä tämä kaikki
merkitsee, sitä en todellakaan ymmärrä. Hänessä on jotain, joka
vetää minua puoleensa, mutta mitä se on, en voi käsittää; hänellä
on kummallinen valta minuun, mutta minä en häntä rakasta enkä
kenties koskaan tule sitä tekemään; sen sijaan luulen hyvin voivani
elää hänen kanssaan yhdessä ja sen tähden myöskin tulla varsin
onnelliseksi, sillä hän ei varmaankaan vaadi paljon kun vain
henkisessä merkityksessä pysyy hänen rinnallaan." Rakas Cordeliani!
ehkä hän vaatiikin enemmän ja sen sijaan vähemmän kestävyyttä.
-- Kaikista hullunkurisista asioista on kihlaus järjettömin.
Avioliitolla on kuitenkin oikeutuksensa, joskin se on minulle
epämukava. Kihlaus on puhtaasti inhimillinen keksintö eikä suinkaan
keksijälleen kunniaksi. Se ei ole sitä eikä tätä, ja se muistuttaa
rakkauttani yhtä vähän kuin se hetale, joka pedellillä on selässään,
professorin frakkia. Nyt olen siis tuon kunnianarvoisan joukon jäsen.
Silläkin on merkityksensä, sillä totta on mitä Trop sanoo, että vasta
kun on itse taiteilija saa oikeuden tuomita toisia taiteilijoita. Ja
eikö juuri kihloissa oleva mies ole tavallansa taiteilija?
Edvardin katkeruus on rajaton. Hän antaa partansa kasvaa ja on
ripustanut mustan pukunsa naulaan, mikä on jo paljon. Hän tahtoo
puhua Cordelian kanssa, tahtoo paljastaa hänelle ilkeän mieleni.
Siitä on tuleva tärisyttävä kohtaus. Edvard parta ajamattomana ja
huolimattomasti pukeutuneena puhumassa kovalla äänellä Cordelian
kanssa. Kunpa hän vain ei säikäyttäisi minua pitkine partoineen.
Turhaan koetan saada hänet järkiinsä, selitän, että täti on saanut
aikaan kihlauksen, että Cordelialla kenties vielä on tunteita häntä
kohtaan, että olen valmis väistymään takaisin, jos hän vain voi
valloittaa itselleen tytön. Silmänräpäyksen ajan hän jo epäröi, eikö
hänen pitäisi antaa leikata partansa uudella tavalla, ostaa uusi
musta puku, seuraavassa hetkessä hän taasen suun täydeltä soimaa
minua. Teen kaikkeni pysyäkseni hyvissä väleissä hänen kanssaan.
Kuinka vihoissaan hän minulle lieneekin, tiedän kuitenkin, ettei hän
ota askeltakaan kysymättä minulta neuvoa, hän ei ole unohtanut mitä
hyötyä hänellä on ollut minusta puolestapuhujana. Ja miksi riistäisin
häneltä viimeisen toivon, miksi rikkoisin välini hänen kanssaan? Hän
on hyvä ihminen -- ja kuka tietää mitä aika vielä kantaa kohdussaan.
Nyt on minun toiselta puolen toimittava niin, että kihlaukseni
purkautuu, siten solmiakseni ihanamman ja merkitsevämmän suhteen
Cordeliaan, ja toiselta puolen käytettävä aikani parhaani mukaan
iloitakseni kaikesta siitä viehätyksestä, kaikesta siitä ihanuudesta,
jolla luonto ylenmäärin on hänet varustanut, iloitakseni siitä,
kuitenkin sillä rajoituksella, etten ota mitään etukäteen. Kun
sitten olen saanut hänet oppimaan, mitä merkitsee rakastaa ja
erikoisesti mitä merkitsee rakastaa minua, raukeaa kihlaus tyhjiin
epätäydellisenä muodollisuutena ja hän kuuluu täydellisesti minulle.
Muut kihlatut sivuuttavat tämän vaiheen, ja heillä on silloin
tiedossa ikävä avioliitto ajassa ja iankaikkisuudessa. Kullakin on
makunsa.
Kaikki on vielä ennallaan; mutta tuskin voi kukaan kihloissa oleva
olla minua onnellisempi tai kukaan rahanahnas mies, joka on löytänyt
kultapalan, minua autuaampi. Olen haltioissani ajatellessani että
hän on minun vallassani. Puhdas, viaton naisellisuus, läpikuultava
kuin meri ja syvä kuin se, ilman aavistusta rakkaudesta! Nyt on hänen
oppiminen mikä mahti rakkaus kuitenkin on. Kuin kuninkaantytär,
joka tomusta nostetaan isiensä valtaistuimelle, siten on hänetkin
saatettava siihen kuningaskuntaan, johon hän kuuluu. Ja se on
tapahtuva minun kauttani; oppiessaan rakastamaan hän oppii
rakastamaan minua; kehiteltäessä sääntöä kehittyy asteittain
taivutuskaava, ja se olen minä. Tuntiessaan rakkaudessa olevan kaiken
merkityksensä hän rakastaa minua, ja kun hän aavistaa oppineensa sen
minulta, hän rakastaa minua kaksinverroin. Ajatus ilostani valtaa
minut niin, että menetän melkein mieleni tasapainon.
Hänen sielunsa ei ole kuihtunut eikä heikontunut hapuilevan rakkauden
epämääräisissä liikutuksissa, seikka joka saa aikaan sen, etteivät
monet nuoret tytöt enää koskaan voi rakastaa varmasti, voimakkaasti,
kokonaisesti. Heillä on tietoisuudessaan epämääräinen sumukuva,
joka on olevinaan ihanne, minkä mukaan todellisuutta mitataan.
Sellaisista puolinaisuuksista syntyy vain jotain jonka seurassa
voi kristillisesti vaeltaa läpi elämän. -- Nyt kun rakkaus hänessä
herää, minä saan nähdä hänen sielunsa läpikuultavana ja kuunnella
kaikkia hänessä soivia rakkauden kieliä. Minä tarkkailen kuinka
hänen rakkautensa on muodostunut ja käyttäydyn sen mukaan; ja samoin
kuin jo välittömästi olen mukana siinä sadussa, jonka rakkaus antaa
tulvia hänen sydämensä kautta, samoin tulen uudelleen ulkoapäin häntä
vastaan niin viettelevänä kuin suinkin. Tyttö rakastaa kuitenkin vain
yhden ainoan kerran.
Nyt on minulla siis laillinen oikeus Cordeliaan, minulla on tädin
suostumus ja siunaus, ystävien ja sukulaisten onnittelut; sen
luulisi jo riittävän. Nyt ovat siis sodan vastukset ohi, nyt alkavat
rauhan siunaukset. Kuinka naurettavaa! Ikäänkuin tädin siunaus
ja ystävien onnittelut voisivat taata minulle sanan syvemmässä
merkityksessä omistusoikeuden Cordeliaan; ikäänkuin rakkaudessa
olisi olemassa tuollainen sodan ja rauhan vastakkaisuus ja ikäänkuin
se ei, niin kauan kuin se on olemassa, ilmenisi taisteluna, joskin
aselaji vaihtelee. Ero on oikeastaan siinä taistellaanko cominus
[läheltä] vai eminus [kaukaa]. Mitä täydellisemmin rakkaussuhteessa
on kaihdettu lähitaistelua, sitä surullisempaa, sillä sitä
mitättömämmäksi käy käsikähmä. Käsikähmään kuuluvat kädenpuristus,
kosketus jalalla -- jota Ovidius, kuten tunnettua, sekä suosittelee
että syvällisellä leikillisyydellä vastustaa -- puhumattakaan
suudelmasta ja syleilystä. Se joka taistelee eminus voi luottaa
ainoastaan silmäänsä; ja kuitenkin hän voi, jos hän on taiteilija,
käyttää tätä asettaan taidokkaasti. Hän voi antaa silmänsä viivähtää
tytössä sellaisella hellyydellä, joka vaikuttaa tyttöön kuten häneen
sattumalta koskettaisiin; hän voi silmällänsä tarttua tyttöön yhtä
lujasti kuin pitäisi häntä käsivarsillaan. Yksi virhe tai onnettomuus
on kuitenkin tarjolla jos kovin kauan taistelee pitemmän välimatkan
päästä, se nimittäin, että sellainen taistelu aina on vain nautinnon
symboli, ei nautinto itse. Vasta sille, joka taistelee cominus, saa
kaikki täyden merkityksensä. Kun rakkaudessa ei enää ole taistelua,
on se sammunut. Minä en ole oikeastaan ensinkään taistellut eminus,
matkan päästä, enkä sen tähden nyt ole lopussa vaan vasta alussa,
vasta nyt otan aseet esiin. Että hänet omistan, on totta juridisessa
ja poroporvarillisessa merkityksessä; mutta siitä ei vielä seuraa
mitään. Minulla on paljon puhtaammat käsitykset asiasta. Hän on
kihloissa kanssani, se on totta, mutta jos siitä päättelisin, että
hän rakastaa minua, se olisi erehdys, sillä hän ei ylipäänsä lainkaan
rakasta. Minulla on laillinen omistusoikeus häneen, ja kuitenkaan en
häntä omista, samoin kuin toiselta puolen voin hyvin omistaa tytön
vaikkei minulla olisi laillista omistusoikeutta häneen.
-- -- --
Hän istuu sohvassa teepöydän ääressä, minä tuolilla hänen vieressään.
Meidän asentomme on kahden rakastavaisen ja kuitenkin siinä on
eräänlaista hienotunteisuutta, joka estää liiallisen lähentelemisen.
Asento merkitsee tavattoman paljon sille, jolla on silmää sitä
tarkkailla. Rakkaudella on monta asemaa, tämä on ensimmäinen.
Kuinka kuninkaallisesti luonto on varustanut tämän nuoren
tytön; hänen puhtaat, pehmeät muotonsa, hänen syvä, naisellinen
viattomuutensa, hänen kirkkaat silmänsä -- kaikki hurmaa minut.
-- Olen tervehtinyt häntä. Hän tuli iloisesti minua vastaan kuten
tavallisesti, kuitenkin vähän ujona, vähän epävarmana; kihlauksenhan
pitäisi hiukan muuttaa meidän suhdettamme, mutta miten, sitä hän
ei tiedä; hän tarttui käteeni, mutta ei kuten ennen hymyillen.
Vastasin hänen tervehdykseensä keveällä, melkein huomaamattomalla
kädenpuristuksella; olin lempeä ja ystävällinen olematta kuitenkaan
eroottinen. -- Hän istuu sohvassa teepöydän ääressä, minä tuolilla
hänen rinnallaan. Juhlallisuus kirkasti tilannetta, hiljainen
aamuvalaistus. Hän on ääneti, mikään ei riko hiljaisuutta. Silmäni
liukuvat verkalleen hänen vartalonsa yli, ei himoiten, sillä siihen
vaadittaisiin todella julkeutta. Hieno, katoava punastus, nousten
ja laskien kuin pilvi seudun yllä, kuvastuu hänen kasvoillaan. Mitä
merkitsee tuo punastus? Onko se rakkautta, onko se kaipuuta, toivoa,
pelkoa -- sillä sydämen väri on punainen? Ei se ole mitään niistä.
Hän katsoo ihmetellen, ei minua eikä itseään vaan sisintä sieluaan,
hän ikään kuin muuttuu sisällisesti. Tämä hetki vaatii hiljaisuutta,
sen tähden ei mikään huomionteko saa sitä häiritä, mikään intohimon
purkaus sitä keskeyttää. On kuin en edes olisi läsnä ja kuitenkin on
juuri minun läsnäoloni hänen kontemplatiivisen ihmettelynsä ehto.
Minun olentoni on sopusoinnussa hänen kanssaan. Sellaisessa tilassa
kunnioittaa ja palvelee parhaiten nuorta tyttöä, samoin kuin eräitä
jumalia, vaitiololla.
On onni, että minulla on setäni talo. Jos tahtoisin saada nuoren
ihmisen inhoamaan tupakkaa, veisin hänet johonkin Regentsenin
tupakkahuoneista; kun haluan saada nuoren tytön inhoamaan
kihloissaoloa, tarvitsee minun vain tuoda hänet tänne. Samoin
kuin ainoastaan räätäleitä tulee räätälien kokoussaliin, tulee
tänne pelkkiä kihlautuneita pareja. On kauheata joutua sellaiseen
seuraan, enkä voi ihmetellä, että Cordelia käy rauhattomaksi. Kun
olemme kokoontuneet en masse, luulen meitä olevan kymmenen paria
lukuunottamatta niitä tuttavapiiriimme kuuluvia laumoja, jotka
suurten juhlien aikana tulevat pääkaupunkiin. Me kihloissaolevat
voimme täällä täysin määrin nauttia kihloissaolemisen iloja. Tuon
Cordelian tänne saadakseni hänet inhoamaan noita rakastuneita
käsiksikäyntejä, noita lemmensairaiden käsityöläisten mauttomuuksia.
Täällä kuulee alinomaa, pitkin iltaa äänen, joka muistuttaa
kärpäsläpsän ääntä -- ne ovat rakastavaisten suudelmia. Tässä
talossa ollaan mitä rakastettavimmalla tavalla ujostelemattomia,
ei edes piilouduta nurkkiin, vaan istutaan suuren pyöreän pöydän
ympärillä. Minäkin olen kohtelevinani Cordeliaa samalla tavalla.
Siinä suhteessa täytyy minun tehdä itselleni väkivaltaa. Olisi
todellakin liikuttavaa, jos tuolla tavoin loukkaisin hänen syvää
naisellisuuttaan. Sellaisesta syyttäisin itseäni enemmän kuin siitä
että petän häntä. Ylipäänsä voin luvata jokaiselle tytölle, joka
uskoo itsensä minun huostaani, täydellisesti esteettisen kohtelun,
huomioonottaen vain sen, että kerran jätän hänet, mutta sekin kuuluu
estetiikkaani, sillä joko pettää tyttö miehen tahi mies tytön. Olisi
kylläkin mieltäkiinnittävää, jos voisi saada käsiinsä kirjallisen
tilaston, joka satujen, kansanlaulujen ja mytologisten kertomusten
perustalla antaisi tietoja siitä, tyttökö useammin on uskoton vaiko
mies.
Sitä ajanhukkaa, jonka Cordelia minulle tuottaa, en lainkaan kadu,
vaikkei se suinkaan ole pieni. Jokainen kohtaus vaatii toisinaan
pitkiä valmisteluja. Koen hänen kanssaan rakkauden synnyn. Itse
olen melkein kuin näkymättömänä läsnä istuessani näkyväisenä hänen
rinnallaan. Suhteeni Cordeliaan on kuin tanssi, joka oikeastaan
on tanssittava kahden, mutta jonka hän tanssii yksin. Minä olen
nimittäin se toinen tanssija, vaikkakin näkymättömänä. Hän liikkuu
kuin unessa ja kuitenkin hän tanssii toisen kanssa; tuo toinen
olen minä; mikäli olen näkyvänä läsnä, olen tuossa tanssissa
näkymättömänä, ja mikäli olen näkymättömissä, olen näkyvänä hänen
karkelossaan. Liike vaatii vastatanssijan; tyttö kumartuu tuon toisen
puoleen, tempaa hänen kätensä, pakenee ja lähestyy taasen. Minä
tartun hänen käteensä, minä täydennän hänen ajatuksensa, joka jo on
täydennetty itsessään. Hän liikkuu oman sielunsa sävelten tahdissa;
minä olen vain alkusyy hänen liikkeeseensä. Minä en ole eroottinen,
koska se vain herättäisi hänet hänen unestaan, olen taipuvainen,
pehmeä, persoonaton, melkein kuin mieliala.
Mistä kihlatut tavallisesti puhuvat? Mikäli minä tiedän, he
kiiruhtavat sijoittamaan toisensa omien perheenjäsentensä ikävään
jonoon. Mikä ihme niin ollen jos eroottisuus katoaa. Se, joka ei
ymmärrä tehdä rakkautta ehdottomaksi, sellaiseksi, jonka rinnalla
kaikki muu häviää mitättömiin, älköön koskaan alentuko rakastumaan,
menköönpä naimisiin vaikka kymmenen kertaa. Että minulla on täti,
jonka nimi on Mariane, eno, jonka nimi on Christopher, isä, joka on
majuri jne., jne. -- kaikella tuollaisella ei ole mitään tekemistä
rakkauden mysteerin kanssa. Niin, vieläpä asianomaisen mennyt
elämäkään ei merkitse mitään. Nuorella tytöllä ei tässä suhteessa
tavallisesti olekaan paljon kerrottavaa; jos hänellä jotain on, voi
ehkä maksaa vaivan häntä kuunnella, mutta ei rakastaakseen häntä
enemmän sen tähden. Minä puolestani en etsi tarinoita, niitä on
minulla todellakin kyllin; minä etsin välittömyyttä. Se juuri on
iäistä rakkaudessa, että yksilöt vasta sen syttymisestä lähtien ovat
toisilleen olemassa.
Vähän luottamusta täytyy minun hänessä herättää, tai oikeammin,
poistaa pieni epäilys. Enpä suinkaan kuulu niiden rakastavaisten
joukkoon, jotka kunnioituksesta rakastavat toisiaan, kunnioituksesta
menevät naimisiin ja kunnioituksesta saavat lapsia keskenään,
mutta kuitenkin tiedän hyvin, että rakkaus, varsinkin ennen kuin
siinä on intohimoa, vaatii siltä, joka on tullut sen esineeksi,
ettei hän törkeästi riko moraalia. Tässä suhteessa on rakkaudella
oma dialektiikkansa. Vaikkakin minun menettelyni Edvardia kohtaan
on moraalin kannalta paljon moitittavampaa kuin entinen suhteeni
tätiin, on minun kuitenkin paljon helpompi selittää Cordelialle
edellistä kuin jälkimmäistä. Hän ei tosin ole puhunut asiasta
mitään, mutta kuitenkin pidän parhaana selittää hänelle menettelyni
välttämättömyyden. Se varovaisuus, jota olen esiintymisessäni
noudattanut, mairittelee hänen ylpeyttään, se salaperäisyys, johon
verhoudun, tekee minut mieltäkiinnittäväksi. Tässä suhteessa
Cordeliasta voi kyllä näyttää kuin paljastaisin hänelle itsessäni
paljon eroottista, kuin tulisin puhumaan ristiin, kun minä myöhemmin
aion väittää, etten ole koskaan ennen rakastanut; tämä seikka ei
kuitenkaan merkitse mitään. En pelkää ristiriitaista menettelyä,
kunhan hän vain ei sitä huomaa ja minä saavutan mitä tahdon. Pitäkööt
oppineet väittelijät kunnianaan välttää kaikkia ristiriitaisuuksia;
nuoren tytön elämä on liian rikas, siinä on aina ristiriitaisuuksia
ja niin muodoin se tekee ristiriitaisuudet välttämättömiksi.
Hän on ylpeä eikä hänellä ole mitään varsinaista käsitystä
rakkaudesta. Vaikka hän nyt kyllä jossakin määrin pitää minua
henkisesti kypsyneempänä, voi helposti sattua, että hän, kun rakkaus
alkaa hänessä vaikuttaa, voisi kääntää ylpeytensä minua kohtaan.
Mikäli minä voin havaita, hän on epätietoinen naisen varsinaisesta
merkityksestä. Sen tähden oli helppo saada hänen ylpeytensä
kohdistumaan Edvardiin. Tuo ylpeys oli kuitenkin yltiöpäistä,
hänellä kun ei ollut mitään käsitystä rakkaudesta. Mutta kun hän
sen saa, hänen todellinen ylpeytensä syntyy samalla kertaa, mutta
jäännös entistä yltiöpäisyyttä voi helposti liittyä siihen lisäksi.
Voisi niin muodoin ajatella, että hän kääntäisi sen minua vastaan.
Vaikka häntä kaiketikaan ei kaduta, että hän antoi suostumuksensa
kihlaukseen, tulee hän kuitenkin helposti käsittämään, että sain sen
verrattain helposti; hän on näkevä, ettei alku hänen puoleltansa
ollut oikea. Jos hän tuon käsittää, hän on kääntävä peitsensä minua
vastaan. Niin pitääkin olla. Sillä tavalla pääsen selvyyteen siitä,
kuinka syvälti hänen tunteensa ovat järkkyneet.
-- -- --
Aivan oikein. Jo kauas kadulle näen tuon sievän pienen kiharaisen
pään, joka kurkottautuu niin pitkälle kuin suinkin ulos ikkunasta.
Olen jo kolmena päivänä peräkkäin saanut nähdä sen...Nuori tyttö
ei turhan tähden seiso ikkunassa, hänellä täytyy varmaankin olla
siihen hyvät syynsä... Mutta minä pyydän taivaan nimessä, älkää
kurkottautuko noin kauas ikkunasta; lyönpä vetoa, että seisotte
tuolin reunalla, sen voin päättää asennostanne. Ajatelkaa kauhua,
jos putoaisitte --, ette minun päälleni, sillä minä pysyttelen
toistaiseksi asian ulkopuolella -- vaan hänen, sillä joku hän kai
tässä on kysymyksessä... Mutta mitä näenkään, tuolla kaukanahan
tulee ystäväni lisensiaatti Hansen keskikatua kävellen. Hänen
esiintymisessään on jotain tavatonta, hän käyttää omituista
kulkuneuvoa; jos näen oikein, hän saapuu kaipuun siivin. Olisiko
hänellä tapana käydä tuossa talossa minun tietämättäni?... Te
katositte, kaunis neitiseni, arvelen, että menitte aukaisemaan ovea
hänelle... Tulkaa vain takaisin, hän ei lainkaan aio taloon...
Kuinka, te tunnette asian paremmin? Mutta minä voin vakuuttaa
teille... Hän sanoi sen juuri minulle itse. Jolleivät vaunut, jotka
vastikään ajoivat ohi, olisi pitäneet niin kovaa melua, olisitte
sen itse kuullut. Minä sanoin hänelle noin vain ohimennen: Sinä
aiot tänne sisälle? Johon hän vastasi selvästi: en... Nyt voitte
heittää hänelle hyvästit; nyt lähden hänen kanssaan kävelemään.
Hän on hämillään, ja hämillään olevat ihmiset pakisevat kernaasti.
Nyt aion puhua hänen kanssaan siitä papinvirasta, jota hän on
päättänyt hakea... Hyvästi nyt, kaunis neitini, me aiomme kävellä
alas tullille. Kun sitten olemme tulleet sen ulkopuolelle, sanon
hänelle: tuhat tulimmaista, sinähän olet johdattanut minut kokonaan
harhaan, minunhan piti mennä Itäiselle kadulle. -- Katso, nyt
olemme, neitiseni, täällä taasen... Miten uskollinen, hän seisoo
vielä ikkunassa. Sellainen tyttö voi tehdä miehen onnelliseksi...
Ja miksi sitten teen kaiken tämän, kysytte. Sen tähden että olen
alhainen ihminen, jolle on mieleistä tuottaa harmia toisille? En
suinkaan. Teen kaiken tämän teidän itsenne tähden, rakastettava
neiti. Ensiksikin! Olette odottanut lisensiaattia, kaivannut häntä,
ja nyt hän on teidän luoksenne tullessaan kaksinverroin kaunis.
Toiseksi! Kun lisensiaatti nyt astuu sisään ovesta, sanoo hän: "Nyt
olimme vähällä tulla yllätetyiksi, sillä tuo kirottu mies seisoi
oven edessä, kun olin tulossa luoksesi. Mutta minä olin viisas, minä
johdatin hänet pitkään keskusteluun siitä virasta, jota haen, ja
kuinka olikaan, niin sain hänet lähtemään kanssani tullille päin;
voin vakuuttaa, ettei hän huomannut mitään." Ja vielä lisäksi,
tehän pidätte nyt lisensiaatista vielä enemmän kuin ennen; sillä te
olette aina arvellut hänellä olevan erinomaiset mielipiteet, mutta
että hän olisi viisaskin ... niin, nythän itse näette. Ja siitä on
teidän kiittäminen minua. -- -- Mutta eräs asia johtuu mieleeni.
Teidän kihlauksennehan ei voi vielä olla julkinen, sillä silloinhan
minä olisin siitä kuullut. Tyttö on kaunis ja ihana katsoa; mutta
hän on nuori. Ehkä ei hänen älynsä ole vielä kehittynyt. Eikö ole
ajateltavissa, että hän kevytmielisesti menisi ja ottaisi perin
vakavan askelen. Se on estettävä; minä tahdon puhua tytön kanssa.
Sen olen hänelle velkaa, sillä hän on varmaankin hyvin rakastettava
tyttö. Sen olen velkaa lisensiaatille, sillä hän on ystäväni; siten
olen sen velkaa tytöllekin, sillä hän on ystäväni tuleva puoliso.
Sen olen velkaa tytön perheelle, sillä se on varmaankin hyvin
kunnioitettava perhe. Sen olen velkaa koko yhteiskunnalle, sillä
kysymyksessä on hyvätyö. Koko ihmiskunnalle! Miten suuri ajatus,
miten valtava yritys toimia koko ihmiskunnan nimessä, omistaa
sellainen kenraalinvaltakirja! -- Mutta riennänpä Cordelian luo.
Osaan aina käyttää mielialaa hyväkseni, ja tuon tytön ihana kaiho on
todella minua liikuttanut.
-- -- --
Nyt alkaa ensimmäinen taistelu Cordelian kanssa, taistelu, jossa
minä pakenen ja siten opetan hänet, minua takaa-ajaen, voittamaan.
Minä vetäydyn alituisesti taaksepäin, ja tällä liikkeelläni opetan
häntä kauttani tuntemaan kaikki rakkauden mahdit, sen levottomat
ajatukset, sen intohimon, sen kaipuun ja toivon ja rauhattoman
odotuksen. Liikkuessani tällä tavoin hänen edessään kehittyy
kaikki tämä vastaavalla tavalla hänessä itsessään. Kuljetan häntä
triumfikulkueessa, ja minä itse olen yhtä suuressa määrin se, joka
laulaa hänen voittonsa kunniaksi, kuin se, joka näyttää hänelle
tien. Hän on saava rohkeutta uskoa rakkauteen, uskoa, että se on
iäinen voima, nähdessään sen vallan, nähdessään mieleni liikutukset.
Hän on uskova minua, osaksi sen tähden että luotan taitooni, osaksi
sen tähden, että totuutta on itse asiassa kaiken sen pohjalla mitä
teen. Jollei niin olisi asianlaita, ei hän uskoisi minua. Jokaiselta
liikkeeltäni hän käy yhä voimakkaammaksi; rakkaus herää hänen
sielussaan, hän on saavuttanut merkityksensä naisena. -- En ole
tähän saakka poroporvarillisesti puhuen kosiskellut häntä, sen teen
nyt, minä vapautan hänet, ainoastaan siten tahdon häntä rakastaa.
Että hänen on minua kaikesta kiittäminen, sitä hän ei saa aavistaa,
sillä siten hän kadottaisi luottamuksensa itseensä. Kun hän nyt
tuntee olevansa vapaa, niin vapaa, että häntä melkein haluttaisi
rikkoa välinsä minun kanssani, silloin alkaa toinen taistelu. Nyt
on hänessä voimaa ja intohimoa ja nyt merkitsee taistelu minulle
jotain; hetkelliset seuraukset olkoot sitten mitkä hyvänsä. Entä
jos hän ylpeydessään pettää minut, entä jos hän rikkoo välinsä
minuun? Niinpä on hänellä siihen täysi vapaus; mutta minulle hän
on kuitenkin kuuluva. On turhaa puhetta, että kihlaus sitoisi
häntä minuun, tahdon omistaa hänet vain vapaana. Jättäköön hän
minut, toinen taistelu alkaa joka tapauksessa, ja tuossa toisessa
taistelussa olen minä voittava niin varmasti kuin se oli pelkkää
harhanäköä, että hän voitti ensimmäisessä. Mitä enemmän voimaa
hänessä on, sitä mieltäkiinnittävämpää minulle. Ensimmäinen taistelu
on vapautustaistelu ja se on vain leikkiä, toinen on valloitussota ja
se käydään elämästä ja kuolemasta.
Rakastanko Cordeliaa? Kyllä. Vilpittömästi? Kyllä. Uskollisesti?
Kyllä -- esteettisessä merkityksessä ja sillähän lienee arvonsa
silläkin. Mitä olisi tätä tyttöä auttanut, jos hän olisi joutunut
uskollisen aviomies-kuhnurin käsiin? Mikä hänestä olisi tullut?
Ei mitään. On tapana sanoa, että tarvitaan hitunen muutakin kuin
rehellisyyttä tullakseen toimeen maailmassa; minä puolestani
sanoisin, että tarvitaan hiukan muutakin kuin uskollisuutta
rakastaakseen sellaista tyttöä. Ja minulla on muutakin -- minulla on
kavaluutta. Ja kuitenkin rakastan häntä uskollisesti. Ankarasti ja
huolellisesti valvon itseäni, jotta kaikki se, mikä tuossa tytössä
on, koko hänen jumalallisen rikas luontonsa, kehittyisi kukkaansa.
Minä olen niitä harvoja, jotka sen voivat tehdä, hän on niitä
harvoja, jotka siihen sopivat; emmekö siis sovellu toisillemme?
Teenkö väärin, kun sen sijaan että katsoisin pappiin tarkastelen
tuota kaunista kirjailtua nenäliinaa, joka teillä on kädessänne?
Teettekö te väärin pitäessänne sitä noin esillä?... Nurkassa on
nimi... Charlotte Hahn on siis teidän nimenne? On niin viehättävää
näin sattumalta saada tietää naisen nimi. On kuin joku palveleva
henki salaperäisellä tavalla tekisi minut tutuksi teidän kanssanne...
Vai eikö ole sattuma, että nenäliinanpoimut laskeutuvat siten että
minä voin nähdä nimen?... Te olette liikuttunut, te pyyhitte kyynelen
silmästänne... Nenäliina riippuu taasen vapaana... Teitä ihmetyttää
että katselen teitä enkä pappia. Te tarkastelette nenäliinaa, te
huomaatte sen ilmiantaneen nimenne... Sehän on tuiki viaton juttu, on
niin helppo saada tietää tytön nimi... Miksi julmistua nenäliinalle,
miksi rutistaa se noin kokoon? Miksi suuttua sille? Miksi suuttua
minulle? Kuulkaa mitä pappi sanoo: "Älköön kukaan saattako ihmistä
kiusaukseen; hänkin, joka sen tietämättään tekee, on vastuunalainen,
on syyllinen toisen edessä, jolle hän voi vikansa korvata vain
entistä suuremmalla hyvyydellä"... Nyt hän sanoi aamenensa,
kirkonoven ulkopuolella uskallatte kyllä antaa nenäliinanne vapaasti
liehua tuulessa... Vai oletteko alkanut pelätä minua? Mitä olen
sitten tehnyt?... Olenko tehnyt sellaista, jota ette voi antaa
anteeksi, ette voi mieleenne palauttaa -- antaaksenne anteeksi?
-- -- --
Kaksinainen menettelytapa käy välttämättömäksi suhteessani
Cordeliaan. Jos yhtenään pakenisin hänen edeltään, voisi tapahtua,
että eroottinen elementti hänessä kävisi kovin hataraksi ja löyhäksi,
niin ettei syvempi naisellisuus hänessä voisikaan herätä. Hän ei
ehkä siinä tapauksessa kykenisi toisen taistelun alettua tekemään
vastarintaa. Tosin hän nukkuu voiton päivään saakka, ja niin hänen
pitääkin tehdä; mutta toiselta puolen hänet on alinomaa herätettävä.
Kun hänestä sitten hetken ajan näyttää kuin hänen voittonsa
tahdottaisiin häneltä riistää, on hän havahtuva puolustamaan sitä.
Tässä kamppailussa kypsyy hänen naisellisuutensa. Voin käyttää
joko sanoja tai kirjeitä häntä kiihottaakseni ja jäähdyttääkseni.
Jälkimmäinen keino on kaikin puolin edullisempi. Siten nautin hänen
syvimmästä järkytyksestään. Kun hän on saanut kirjeeni, kun sen
suloinen myrkky on mennyt vereen, silloin on yksikin sana kylliksi,
jos tahtoo saada rakkauden puhkeamaan ilmi. Seuraavassa hetkessä
kylmä ironia saa hänet taasen epäilemään, ei kuitenkaan enempää
kuin sen verran, että hän yhä vielä tuntee voittaneensa ja tuntee
niin vielä suuremmassa määrin saadessaan seuraavan kirjeen. Ironiaa
ei olekaan helppo esittää kirjeessä, sillä se mahdollisuus on
lähellä, ettei Cordelia sitä siinä ymmärtäisi. Haaveilua voi taasen
vain välähdyksittäin ilmentää keskustelussa. Minun persoonallinen
läsnäoloni on tekevä mahdottomaksi tunnekiihkon. Kun olen vain
kirjeitse läsnä, hän voi helposti kestää läsnäoloni, hän vaihtaa
minut eräässä merkityksessä yleisempään olentoon, joka elää hänen
rakkaudessaan. Kirjeessä voi niinikään ottaa itselleen suuremman
vapauden, kirjeessä voin hyvin heittäytyä hänen jalkoihinsa
jne., seikka, joka näyttäisi varsin hullunkuriselta, jos sen
todellisuudessa tekisin ja joka saisi illuusion särkymään. Tämän
minun kaksinaisen menettelyni vastakkaisuus on synnyttävä ja
kehittävä, vahvistava ja vakauttava rakkautta hänessä, sanalla sanoen
koetteleva sitä. --
Liian varhain eivät nämä kirjeet kuitenkaan saa muodostua sävyltään
vahvasti eroottisiksi. Alussa on parasta, että niillä on yleisempi
luonne, että ne sisältävät vain jonkun yksityisen viittauksen,
poistavat jonkun yksityisen epäilyksen. Tilaisuuden sattuessa sopii
huomauttaa mikä etu kihlauksella on siinä suhteessa, ettei ilkeillä
huhuilla ole mitään mahdollisuutta käydä juttuun käsiksi. Mitä
varjopuolia sillä muutoin on, sitä en lakkaa hänelle huomauttamasta.
Setäni talosta saan aiheita irvikuvaan, jonka voin aina antaa kulkea
rinnallani. Sydämellisintä, antautuvinta rakkautta ei hänessä voi
syntyä minun avuttani. Kun sen häneltä kiellän ja tuolla irvikuvalla
häntä kiusaan, on hän kyllä väsyvä olemaan kihloissa, voimatta
oikeastaan sanoa, että minä olisin saanut hänet siihen kyllästymään.
Pieni kirje on tänään antava hänelle vihjauksen siitä millainen on
hänen oma tilansa, minä kun siinä selitän oman sieluntilani. Minun
menettelyni on oikea. Siitä on minun kiittäminen teitä, te rakkaat
tyttölapset, joita ennen olen rakastanut. Teitä on minun kiittäminen,
että minun sieluni nyt on niin viritetty, että voin olla suhteessani
Cordeliaan juuri sellainen kuin haluankin olla. Kiitollisuudella
muistelen teitä, kunnia on teidän; olen aina myöntävä, että nuori
tyttö on kuin syntynyt opettajaksi; häneltä voi aina oppia, jollei
muuta niin pettämään häntä -- sillä sen tempun oppii parhaiten itse
tytöiltä; kuinka vanhaksi tullenkin, en ole koskaan unohtava, että
vasta se on mennyttä miestä, joka on tullut niin vanhaksi, ettei hän
voi oppia mitään nuorelta tytöltä.
-- -- --
Minun Cordeliani!
Sinä sanot, ettet ollut kuvitellut minua sellaiseksi, mutta enhän
minäkään ollut kuvitellut sellaiseksi tulevani. Onkohan syytä
muutokseen etsittävä sinusta? Sillä voisihan ajatella, että minä
en oikeastaan olisikaan muuttunut, vaan että ne silmät, joilla
sinä minua katsot, olisivat muuttuneet. Vai onko syytä etsittävä
minusta? Syy on minussa, sillä minä rakastan sinua; syy on sinussa,
sillä sinä olet se jota rakastan. Järjen kylmässä, tyynessä valossa
katselin kaikkea, ylpeänä ja koskemattomana, mikään ei minua
kauhistuttanut; jos aavekin olisi oveeni kolkuttanut, olisin sen
kynttiläjalkaani tarttuen tyynesti avannut. Mutta katso, minä en
avannut oveani aaveille, en verettömille ja voimattomille haamuille,
vaan sinulle, Cordeliani, sinun kanssasi tulivat elämä ja nuoruus
ja ilo ja kauneus luokseni. Minun käteni vapisee, en voi pidellä
kynttilääni rauhallisena, pakenen edestäsi, ja kuitenkaan en voi olla
kiinnittämättä silmiäni sinuun, en toivomatta, että voisin pidellä
kynttilää vakavasti kädessäni. Muuttunut olen; mutta missä määrin,
missä muodossa ilmenee tuo muutos? En tiedä sitä, en voi siitä mitään
lähempää määrittelyä antaa. Voin vain sanoa: minä muutuin.
Sinun Johanneksesi.
-- -- --
Minun Cordeliani!
Lempi rakastaa salaisuutta -- kihlaus on yleinen; se rakastaa
hiljaisuutta -- kihlaus on julistus; se rakastaa kuiskailua --
kihlaus on suuriääninen tiedoksianto; ja kuitenkin on kihlauksemme,
kiitos olkoon Cordelian taidon, oleva verraton keino pettää
vihollisiamme. Pimeänä yönä ei mikään ole toisille laivoille
vaarallisempaa kuin lyhdyn ripustaminen johonkin alukseen, sillä se
on petollisempi kuin pimeys itse.
Sinun Johanneksesi.
-- -- --
Hän istuu sohvassa teepöydän ääressä, minä istun hänen vieressään;
hän nojaa minun käsivarteeni ja hänen päänsä lepää monen aatoksen
painamana minun olkaani vasten. Hän on minua niin lähellä ja
kuitenkin vielä kaukana, hän antautuu ja kuitenkaan hän ei kuulu
minulle. Vielä hänessä on vastustusta, mutta se ei ole tietoisesti
harkittua, se on naisellisuuden tavallista vastustusta; sillä naisen
olemus on antautumista vastustuksen muodossa. -- Hän istuu sohvassa
teepöydän ääressä, minä istun hänen vieressään. Hänen sydämensä
jyskyttää intohimosta, hänen povensa aaltoilee, ei kuitenkaan
rauhattomuudesta; toisinaan vaihtelee väri hänen kasvoillaan,
kuitenkin keveinä vivahduksina. Onko se rakkautta? Ei suinkaan.
Hän kuuntelee, hän ymmärtää. Hän kuuntelee siivitettyjä sanojani,
hän käsittää ne, hän kuulee toisen puhetta ja ymmärtää sitä kuin
omaansa; hän kuuntelee vaieten toisen ääntä, joka soi kaikuna hänen
sisimmässään, hän ymmärtää tuon kaiun kuin olisi se hänen oma
äänensä, joka puhuu hänelle ja eräälle toiselle.
Mitä minä teen? Hurmaanko hänet? En suinkaan; siitä ei olisi minulle
mitään hyötyä. Varastanko hänen sydämensä? En suinkaan, näen
päinvastoin mieluimmin, että se tyttö, jota rakastan, pitää itse
sydämensä. Mitä sitten teen? Minä muovailen itselleni sydämen hänen
sydämensä mukaan. Taiteilija maalaa rakastettunsa kuvan, se on hänen
ilonsa, kuvanveistäjä ikuistaa hänen muotonsa. Niin teen minäkin,
mutta henkisessä merkityksessä. Hän ei tiedä minun omistavan tuota
kuvaa, ja siinä juuri on petokseni. Salaperäisellä tavalla olen sen
itselleni hankkinut ja siinä merkityksessä varastanut hänen sydämensä
samoinkuin Rebekasta sanotaan, että hän varasti Laabanin sydämen, kun
hän viekkaasti ryösti häneltä hänen kotijumalansa.
Ympäristöllä ja puitteilla on sentään suuri vaikutus ihmiseen, ne
painuvat nopeimmin ja syvimmin muistiin tai oikeammin koko sieluun
eivätkä sen tähden joudu unohduksiin. Kuinka vanhaksi sitten
tullenkin, en milloinkaan ole kuitenkaan voiva kuvitella Cordeliaa
muussa ympäristössä kuin tässä pienessä huoneessa. Kun tulen hänen
luoksensa ja tavallisesti ohjaan kulkuni salin oven kautta, hän
kiiruhtaa samassa vastaani omasta huoneestaan, ja kun avaan salin
oven astuakseni arkihuoneeseen, avaa hän samaan aikaan toisen
oven, niin että meidän katseemme heti ovella tapaavat toisensa.
Arkihuone on pieni ja siisti, melkein työhuoneen tapainen. Vaikka
olen tarkastellut sitä monesta kulmasta, on minusta kuitenkin aina
hauskinta katsella sitä sohvasta. Hän istuu tuossa minun vieressäni,
edessämme on pyöreä teepöytä, jolle pöytäliina on levitetty, niin
että se riippuu monina laskoksina. Pöydällä on lamppu, kukan
muotoinen, joka voimakkaana ja täyteläisenä kohoaa kannattaen kukan
terää, jonka yllä taasen riippuu hieno koristettu paperiharso niin
keveänä ettei se voi pysyä liikkumattomana. Lampun muoto muistuttaa
minua itämaan luonnosta, harson liikunta noiden seutujen lempeistä
henkäyksistä. Lattiaa peittää matto, jonka omituisesti punottu
kudos todistaa sen olevan muukalaista alkuperää. Toisin hetkin
annan lampun loihtia eteeni eteläisen maiseman; minä istun silloin
Cordelian kanssa maassa lampun kukkakruunun alla. Toisin hetkin annan
punotun maton herättää mielikuvan laivasta, upseerinkajuutasta -- me
purjehdimme silloin keskellä aavaa valtamerta. Kun istumme kaukana
ikkunasta, tähystämme suoraan taivaan rajattomiin ääriin. Myöskin
tämä voimistaa illuusiota. Kun sitten istun hänen vierellään, annan
kaiken tuon kulkea silmieni editse kuvana, joka kiitää todellisuuden
yli kuin kuolema haudan yli. -- Ympäristö merkitsee aina paljon,
varsinkin muistolle. Jokainen eroottinen suhde on elettävä niin,
että asianomaisten on helppo loihtia eteensä kuva, jossa suhteen
koko ihanuus kuvastuu. Jotta se voisi onnistua, on ympäristöä
pidettävä huolellisesti silmällä. Jollei se vastaa toiveita, on se
sellaiseksi muodostettava. Cordelialle ja hänen rakkaudelleen sopii
ympäristö hyvin. Kuinka toisenlainen kuva mieleeni nouseekaan,
kun ajattelen pientä Emelietäni, ja kuitenkin, kuinka hyvin sopi
siinäkin tapauksessa ympäristö lemmensuhteen puitteiksi! Häntä
en voi ajatella muualla kuin istumassa pienessä puutarhatuvassa.
Ovet olivat auki, pieni tuvan edessä oleva puutarha rajoitti
näköalan, pakotti silmän hetkeksi pysähtymään ennenkuin se rohkeasti
lähti seuraamaan maantietä, joka katosi etäisyyteen. Emelie oli
ihastuttava, mutta vähäpätöisempi kuin Cordelia. Ympäristö oli sen
mukainen. Silmä pysytteli maanpinnalla, se ei hyökännyt rohkeana
ja levottomana eteenpäin; ja vaikkakin maantie itse romanttisesti
katosi kaukaisuuksiin, vaikutti se kuitenkin pääasiassa siten, että
silmä liukui sen matkan, mikä sillä oli edessään, ja kääntyi takaisin
kulkeakseen uudelleen saman matkan. Huone oli maan rajassa. Cordelian
ympäristöllä ei saa olla mitään etualaa, ainoastaan taivaanrannan
rohkea äärettömyys. Hän ei saa asustaa maan rajassa, hänen täytyy
leijua, ei kävellä, lentää, ei edestakaisin, vaan iäisesti eteenpäin.
Se, joka itse on kihloissa, pääsee pian selville toisten kihlattujen
narrimaisuuksista. Jokunen päivä sitten sukelsi lisensiaatti Hansen
esiin käsipuolessaan tuo rakastettava nuori tyttö, jonka kanssa
hän on kihloissa. Hän uskoi minulle, että tyttö on hyvin nuori,
minkä tiesinkin jo ennestään, lisäksi uskoi hän minulle, että hän
oli valinnut tytön nimenomaisena tarkoituksenaan kehittää hänestä
se ihanne, joka aina oli väikkynyt hänen mielessään. Jumalani,
tuollainen lisensiaattinahjus -- ja toiselta puolen terve,
kukoistava, elämänhaluinen tyttö. Vaikka minulla on pitkäaikainen
kokemus, en milloinkaan ole lähestynyt tyttöä muutoin kuin syvästi
kunnioittaen ja oppien aina ensin itse häneltä. Jos minulla
mahdollisesti on jotain kasvatuksellista merkitystä tytölle, on se
siinä, että yhä uudelleen hänelle opetan mitä itse olen häneltä
oppinut.
Cordelian sielu on saatettava liikkeeseen, ei kuitenkaan tuulispäiden
viskeltäväksi eikä osittain, vaan kokonaisena. Hänen on keksittävä
äärettömyys, opittava tuntemaan, että se on kaikkia ihmisiä lähinnä.
Tämä ei ole tapahtuva ajatuksen tietä, joka on hänelle kiertotie,
vaan mielikuvituksen, joka on varsinainen liikeyhteys hänen ja
minun välilläni, sillä se mikä on osa miehessä, on kokonaisuus
naisessa. Hänen ei tarvitse kulkea ajatuksen vaivalloista tietä
eteenpäin pyrkiessään käsittämään asioiden ääretöntä moninaisuutta;
sillä nainen ei ole syntynyt tekemään työtä, hänen on päästävä
päämaaliinsa mielikuvituksen ja sydämen keveäkulkuista tietä.
Äärettömyys on nuorelle tytölle yhtä luonnollinen käsite kuin se,
että kaikki rakkaus on onnellista. Nuorella tytöllä on kaikkialla,
mihin hän sitten kääntyneekin, äärettömyys ympärillään, ja ylimeno
on vain hyppäys, mutta, se tarkoin huomattakoon, naisellinen
hyppäys, ei miehinen. Kuinka kömpelöitä ovatkaan miehet yleensä!
Kun heidän pitää hypätä, heidän täytyy ottaa vauhtia, tehdä pitkiä
valmistuksia, mitata välimatka silmällä, juosta monta kertaa
kääntyäkseen taas säikähtyneinä takaisin. Viimein he hyppäävät ja
putoavat väliin. Nuori tyttö hyppää toisella tavalla. Vuoriseuduissa
tapaa usein kaksi toisiaan vastaan kurkottavaa kalliokielekettä.
Niiden välillä on kammottava kuilu. Yksikään mies ei uskalla
hyppäystä. Nuori tyttö sitä vastoin, niin kertovat seudun asukkaat,
on sen uskaltanut, ja sitä kutsutaankin sen tähden neitsythypyksi.
Minä uskon tuon kertomuksen mielelläni, samoin kuin uskon paljon
erinomaista nuoresta tytöstä yleensä, ja minulle tuottaa suurta iloa
kuulla yksinkertaisten vuoristolaisten siitä puhuvan. Minä uskon
kaikkea, uskon luonnotontakin, ja hämmästyn sen edessä ainoastaan
uskoakseni sen; ensimmäinen ja viimeinen asia, joka minua on
hämmästyttänyt, on nuori tyttö. Ja kuitenkin on sellainen hyppäys
nuorelle tytölle kuin leikin asia, kun miehen hyppäys sen sijaan
on aina naurettava, sen tähden että kuinka voimakkaan vauhdin hän
ottaakin, hänen ponnistuksensa jää suhteettoman vähäiseksi verrattuna
kallionkielekkeiden etäisyyteen toisistaan, ja kumminkin pitäisi
niiden olla järkevässä suhteessa toisiinsa. Mutta kuka on niin tyhmä,
että luulee nuoren tytön ottavan vauhtia? Hänen voi kyllä ajatella
juoksevan, mutta silloin on tuo juoksu vain leikkiä, nautintoa,
viehkeyden esille loihtimista, jota vastoin kuvittelu vauhdin otosta
särkee naisellisen kokonaisuuden. Vauhdinotossa on nimittäin jotain,
joka on naisen luonteen vastaista. Ja hänen hyppäyksensä -- kuka ei
käsittäisi sen oikeata luonnetta! Hänen hyppäyksensä on liitelemistä.
Ja kun hän sitten on päässyt toiselle puolelle, seisoo hän siellä
taasen, ei ponnistuksesta väsyneenä, vaan kauniimpana kuin muutoin ja
sielukkaampana; hän heittää suutelon meille, jotka seisomme toisella
puolella. Nuorekkaana, vastasyntyneenä kuin kukka, joka on työntynyt
esiin vuoren juurelta, keikkuu hän syvyyden yli, niin että meidän
silmissämme melkein mustenee. -- -- -- Hänen pitää oppia kaikki
äärettömyyttä kajastavat liikkeet, keinutella itseään, tuudittaa
itsensä unelmiin, muuttaa runo todellisuudeksi, satu todellisesti
olevaiseksi, tuntea sydämessään kaikki mahdolliset tunteet. Kun hän
on tottunut tuohon tunnelmien kirjavaan rikkauteen, lasken minä
eroottisen aineksen lisäksi hänen sieluunsa. Silloin hän on sitä mitä
tahdon ja haluan. Silloin on minun tehtäväni suoritettu, minun työni,
silloin käärin kokoon kaikki purjeeni, silloin istun hänen vieressään
ja me laskettelemme eteenpäin hänen purjeillaan. Ja totta tosiaan,
kun tuo tyttö on eroottisesti hurmaantunut, silloin on minulla kyllin
työtä istuessani perässä ja säädellessäni vauhtia, niin ettei mikään
tapahdu liian aikaisin tai epäkauniilla tavalla. Silloin tällöin
tulee purjeesemme pieni reikä, ja seuraavassa hetkessä syöksymme taas
pikaista vauhtia eteenpäin.
Setäni talossa käy Cordelia yhä kärsimättömämmäksi. Hän on monta
kertaa ehdottanut, ettemme enää sinne menisi; se ei kuitenkaan
ole auttanut, olen aina keksinyt verukkeita. Kun eilen illalla
läksimme sieltä, hän puristi kättäni aivan erikoisen intohimoisesti.
Luultavasti oli hän kärsinyt suuresti siellä, eikä se olekaan ihme.
Jollei minua niin huvittaisi tarkastella räikeitä luonnottomuuden
ilmaisuja, en itsekään mitenkään kestäisi. Aamulla sain Cordelialta
kirjeen, jossa hän, sukkelammin kuin olisin häneltä odottanut, teki
pilaa kihlauksista. Olen suudellut kirjettä, se on rakkain kirje,
jonka häneltä olen saanut. Aivan niin, Cordeliani! Sellainen on minun
toivomukseni.
-- -- --
Ihmeellistä kyllä on Itäisellä kadulla kaksi kahvilaa vastakkain.
Toisessa kerroksessa vasemmalla kädellä asuu muuan pieni mamselli.
Hän on tavallisesti kätkössä puoliuutimien takana. Puoliuutimet
ovat hyvin ohutta kangasta, ja se joka tuntee tytön tai on useammin
hänet nähnyt, voi, jos hänellä on hyvät silmät, helposti tuntea
tämän kasvonpiirteet, kun hän sitä vastoin muista näyttää vain
tummalta epämääräiseltä kuviolta. Jälkimmäinen pitää paikkansa minuun
nähden, edellinen sitä vastoin sopii siihen nuoreen upseeriin, joka
säännöllisesti joka päivä kello kaksitoista ilmestyy näille seuduille
ja suuntaa katseensa ylös puoliuutimia kohti. Oikeastaan huomasin
tuon kauniin sähkösanomasuhteen puoliuutimista. Sellaisia ei ole
muissa ikkunoissa, ja tuollainen yksinäinen verho, joka peittää
vain yhden ikkunan, on merkki siitä, että ikkunan takana alinomaa
istuu joku. Eräänä päivänä istuin vastapäätä olevan kahvilan ikkunan
luona. Kello oli juuri kaksitoista. Panematta merkille ikkunan ohitse
kulkevia pidin vain silmällä tuota verhoa, kun äkkiä tumma kuvio sen
takana alkoi liikkua. Naisen kasvot tulivat sivultapäin sen takaa
näkyviin. Sen jälkeen nyökkäsi asianomainen hyvin ystävällisesti
kätkeytyen taas uutimien taa. Tästä päättelin ensinnäkin että se
henkilö, jota hän tervehti, oli mies, sillä tytön eleet olivat liian
intohimoiset kohdistuakseen johonkin ystävättäreen; toiseksi tein sen
johtopäätöksen, että se henkilö, jolle tervehdys oli tarkoitettu,
tavallisesti tuli toiselta puolen katua. Tyttö oli niin asettunut,
että hän jo kaukaa saattoi tämän huomata, vieläpä tervehtiä häntä
puoliuutimien suojassa. -- -- -- Aivan oikein, lyönnilleen kello
kaksitoista ilmestyy taasen tämän pienen rakkausepisodin sankari,
meidän rakas luutnanttimme. Istun tällä kertaa siinä kahvilassa,
joka on sen talon ensi kerroksessa, jonka toisessa kerroksessa
neitini asuu. Luutnantti on jo hänet huomannut. Pidä nyt hyvin
varasi, rakas ystäväni, ei ole helppo asia tervehtiä kauniisti
toista kerrosta kohti. Meidän luutnanttimme ei lisäksi ole hullumman
näköinen, hän on sorjavartaloinen, suora ja solakka, hänellä on
kauniit kasvot, kaareva nenä ja musta tukka, ja hänen kolmikulmainen
hattunsa sopii hänelle hyvin. Nyt on toimimisen hetki; luutnantin
jalat alkavatkin horjahdella, sääret käydä ikäänkuin liian pitkiksi.
Kun tahtoo koota kaiken voimansa silmiin ja suunnata ne toista
kerrosta kohti, jalat käyvät usein hervottomiksi. Suokaa anteeksi,
herra luutnantti, että keskeytän tuon katseen taivaaseennousun. Se
on nenäkästä, sen tiedän kyllä. Paljonsanovaksi ei tuota katsetta
voi kutsua, pikemmin tyhjäksi ja kuitenkin hyvin lupaavaksi. Mutta
nuo monet lupaukset ovat nousseet liiaksi luutnantin päähän; hän
horjui, käyttääkseni runoilijan sanoja Agnetasta, kompastui ja
kaatui. Se oli katkeraa, ja jos minä olisin saanut neuvoa, ei se
lainkaan olisi tapahtunut. Hän oli, meidän luutnanttimme, liian hyvä
siihen. Kuinka kohtalokasta; jos tahtoo naisten silmissä esiintyä
keikarina, ei saa koskaan langeta. Jos haluaa sellaisesta käydä, on
tarkoin varottava. Mutta jos tahtoo esiintyä vain älyniekkana, on
kaikki tuollainen yhdentekevää; silloin saa vajota itseensä, langeta
loveen, ja jos silloin todellisuudessakin kompastelisi, ei siihen
kiinnitettäisi ensinkään huomiota. -- -- -- Minkähän vaikutuksen
tämä episodi on tehnyt pieneen neitoseeni? Vahinko, etten samalla
kertaa voi olla kummallakin puolen katua. Voisinhan kyllä saada
jonkun tuttavistani vartioimaan toista puolta, mutta osaksi haluan
aina itse tehdä havaintoni, osaksi en voi edeltäpäin tietää mitä
tästä jutusta voi kehittyä, ja siinä suhteessa ei uskottu ole
koskaan tarpeen, sillä hänen tähtensä hukkaisin vaan tyhjiin aikaa
koettaessani saada häneltä keinotelluksi pois sen minkä hän jutusta
tietää ja tehdä hänet muutoinkin epätietoiseksi asian oikeasta
laadusta. -- -- -- Alan totta tosiaan väsyä kunnon luutnanttiini.
Päivät pääksytysten hän kulkee ohi täydessä univormussa. Sehän on
ennen kuulumatonta kestävyyttä. Sopiiko sellainen sotilaalle? Ettekö
ole aseissa, herraseni? Ettekö halua vallata taloa rynnäköllä ja
tyttöä väkivallalla? Niin, jos olisitte ylioppilas, lisensiaatti,
kappalainen, joka elää pelkästä toivosta, olisi asianlaita toinen.
Mutta annan teille anteeksi, sillä tyttö miellyttää minua enemmän
kuta useammin hänet näen. Hän on kaunis, hänen ruskeat silmänsä
ovat täynnänsä veitikkamaisuutta. Kun hän odottaa teitä tulevaksi,
kirkastaa hänen katsantonsa korkeampi kauneus, joka sopii hänelle
selittämättömän hyvin. Siitä päättelen että hänellä on rikas
mielikuvitus, ja mielikuvitus on kauniin sukupuolen luonnollinen
kaunistuskeino.
-- -- --
Minun Cordeliani!
Mitä on kaipuu? Runoilijat puhuvat usein vangitun kaipuusta. Kuinka
järjetöntä! Aivan kuin ainoastaan se, joka istuu vangittuna, voisi
kaivata! Aivan kuin se, joka on vapaana, ei voisikaan! Otaksukaamme,
että minä olisin vapaa, kuinka silloin kaipaisinkaan. Ja vapaahan
olenkin, vapaa kuin lintu, ja kuitenkin, kuinka kiihkeästi kaipaan!
Minä kaipaan lähtiessäni sinun luoksesi, minä kaipaan sinut
jätettyäni, sinun vieressäsikin istuessani sinua kaipaan. Voiko
ihminen kaihota sitä mitä hänellä jo on? Kyllä, ajatellessaan,
että hän voi sen seuraavassa hetkessä menettää. Minun kaipuuni
on iäistä rauhattomuutta. Vaikka olisin elänyt iankaikkisuudesta
iankaikkisuuteen ja tullut vakuuttuneeksi, että sinä joka hetki
kuulut minulle, kääntyisin kuitenkin aina takaisin luoksesi elääkseni
sinun kanssasi uudelleen iankaikkiset ajat ja voimatta hetkeäkään
olla poissa luotasi sinua kaipaamatta.
Sinun Johanneksesi.
-- -- --
Minun Cordeliani!
Portin edessä odottavat pienet vaunut, minusta kuitenkin suuremmat
kuin koko maailma, ne kun ovat kyllin tilavat kahdelle; niiden eteen
on valjastettu kaksi hevosta, hurjaa ja ohjatonta kuin luonnonvoimat,
kärsimätöntä kuin minun intohimoni, rohkeata kuin minun ajatukseni.
Jos tahdot, vien sinut kauas pois -- Cordeliani, käsketkö minun
niin tehdä? Sinun käskysi irrottaa ohjakset. Minä vien sinut pois,
en toisten ihmisten luota toisten luo, vaan ulos maailmasta --
hevoset kavahtavat pystyyn, vaunut kohoavat, hevoset karkaavat
päittemme päällä, me ajamme pilvenhattaroiden halki taivaaseen,
ympärillämme humisee; istummeko me yhdessä kohden ja koko maailmako
liikkuu, vai syöksymmekö me tulista vauhtia eteenpäin? Jos sinua
pyörryttää, Cordeliani, niin pidä kiinni minusta, minua ei pyörrytä
koskaan. Henkisessä merkityksessä ei se koskaan menetä tajuaan, joka
ajattelee vain yhtä ainoata asiaa, ja minä ajattelen ainoastaan
sinua -- ruumiillisessa merkityksessä ei taasen se koskaan menetä
tajuaan, joka kiinnittää katseensa yhteen ainoaan esineeseen, ja
minä näen vain sinut. Pidä kiinni, jos koko maailma hukkuisi, jos
kevyet vaunumme katoaisivat meidän altamme, istuisimme me kuitenkin
toisiamme syleillen ihanassa sopusoinnussa.
Sinun Johanneksesi.
-- -- --
Tämä on melkein liikaa. Palvelijani on odottanut kuusi tuntia, minä
itse kaksi tuulessa ja sateessa sitä rakasta lasta, Charlotte Hahnia,
josta tunnen huolta. Joka keskiviikko kahden ja viiden välissä on
hänellä tapana käydä tervehtimässä erästä vanhaa tätiään. Juuri
tänään hän siis jätti tulematta, juuri tänään kun niin hartaasti
toivoin hänet tapaavani. Minkä tähden häntä odottelen? Sen tähden
että hän saattaa minut aivan erikoiseen mielentilaan. Minä tervehdin
häntä, hän vastaa tervehdykseeni samalla kertaa taivaallisella ja
omituisen maallisella tavalla; hän jää melkein seisomaan, on kuin
olisi hän vajoamaisillaan maan sisään, ja kuitenkin loistaa hänen
katseensa kuin hän kohoaisi taivasta kohti. Kun hänet näen, tulee
mieleni samalla kertaa juhlalliseksi ja kaipaavaksi. Muutoin en
tyttöä sen koommin ajattele, himoitsen vain hänen tervehdystänsä, en
mitään muuta, en vaikka hän itsekin haluaisi enemmän antaa. Hänen
tervehdyksensä herättää minussa tunnelman, ja tunnelman tuhlaan
puolestani Cordelialle. -- Lyönpä vetoa, että hän on jollakin
tavalla päässyt livahtamaan sivuitsemme. Ei ainoastaan komedioissa
vaan myöskin todellisuudessa on tuiki vaikeata vartioida nuorta
tyttöä; vartijalla pitäisi olla silmä jokaisen sormen päässä. Oli
kerran nymfi Cardea, joka otti asiakseen pettää miehiä. Hän oleskeli
vuoriseuduissa, houkutteli rakastajansa pimeimpiin viidakkoihin
ja katosi. Ianusta hän halusi myöskin pettää, mutta tämä pettikin
puolestaan nymfin; Ianuksella oli silmä niskassa.
-- -- --
Kirjeeni tekevät tehtävänsä. Ne kehittävät häntä sielullisesti,
joskaan eivät eroottisesti. Siihen eivät varsinaiset kirjeet
kelpaakaan, siihen pitää käyttää kirjelippuja. Mitä enemmän
eroottinen aines pistäiksen esiin, sitä lyhyemmiksi ne käyvät, mutta
sitä varmemmin ne samalla osuvat sielunelämän eroottiseen puoleen.
Jottei hän kuitenkaan tulisi sentimentaaliseksi tai hentomieliseksi,
annan ivani aina tuon tuostakin jäähdyttää tunteitani. Silloin
hän taas uudelleen himoitsee entistä tulisemmin sitä ravintoa,
joka on hänelle rakkain. Kirjelippuni antavat korkeimman päämäärän
epämääräisenä kangastaa esiin kaukaisuudesta. Sinä hetkenä kun tuo
aavistus alkaa itää hänen sielussaan, särkyy meidän suhteemme. Minun
vaikutuksestani saa tuo aavistus muodon hänen sielussaan, ikään kuin
se olisi hänen oma ajatuksensa, hänen oman sydämensä vietti. Sitä
juuri tahdon.
-- -- --
Minun Cordeliani!
Jossakin tässä kaupungissa asuu pieni perhe, leski kolmen tyttärensä
kanssa. Kaksi viimeksi mainituista käy kuninkaallista keittokoulua
oppiakseen valmistamaan ruokaa. Tapahtui kerran alkukesästä eräänä
iltapäivänä noin viiden tienoissa, että ovi erääseen mainitun
perheen huoneeseen hiljaa aukenee ja tutkisteleva katse tarkastelee
huonetta. Huoneessa ei ole muita kuin nuori tyttö, joka istuu pianon
ääressä. Ovi jää raolleen, niin että sen takana oleva voi salaa
kuulla huoneessa istujan soittoa. Hän ei ole mikään taiteilijatar,
siinä tapauksessa olisikin ovi kohta sulkeutunut. Hän soittaa erästä
ruotsalaista sävelmää, se kertoo nuoruuden ja kauneuden katoamisesta.
Tytön nuoruus ja kauneus muodostavat jyrkän vastakohdan laulun
sanoille. Kummalla on totuus puolellaan: tytölläkö vai laululla?
Sävelet soivat niin hiljaisina, niin melankolisina, kuin olisi
surumielisyys se sovintotuomari, joka ratkaisee riidan. -- Mutta
se on väärässä! Mitä yhteyttä on nuoruudella ja noilla mietteillä?
Mitä yhteyttä on aamulla ja illalla? Koskettimet väräjävät ja
vapisevat; kaikupohjan henget karkaavat tiedottomina ylös eivätkä
ymmärrä toisiaan -- Cordeliani, miksi niin kiivaasti, miksi niin
intohimoisesti!
Kuinka kaukana ajassa pitää jonkun tapahtuman olla, jotta sitä
muistelisimme, kuinka kaukana, ettei muiston kaipuu sitä enää voisi
saavuttaa? Useimmilla ihmisillä on tässä suhteessa määrätty raja;
sitä, mikä on heitä ajassa liian lähellä, he eivät voi muistella,
sitä, mikä on liian kaukana, eivät myöskään. Minä en tunne mitään
rajoja. Sen, minkä olen eilen kokenut, sijoitan tuhansien vuosien
päähän menneisyyteen, ja muistelen sitä kuin se olisi eilen
tapahtunut.
Sinun Johanneksesi.
-- -- --
Minulla on salaisuus, jonka haluan sinulle uskoa, minun uskottuni.
Kenelle sen kertoisinkaan? Kaiulle? Se juttelisi sen muille.
Tähdille? Ne ovat kylmiä. Ihmisille? Ne eivät sitä ymmärrä. Vain
sinulle voin sen uskoa, sillä sinä osaat pitää sen salassa. On
olemassa tyttö, kauniimpi kuin sieluni unelma, puhtaampi kuin
auringon valo, syvempi kuin meren lähteet, ylpeämpi kuin kotkan
lento -- on olemassa tyttö, kallista pääsi minun korvaani vasten
ja minun puheeni puoleen, jotta minun salaisuuteni voisi hiipiä
sinun sieluusi -- tuota tyttöä rakastan enemmän kuin omaa elämääni,
sillä hän on minun elämäni, enemmän kuin kaikkia toiveitani, sillä
hän on minun ainoani, enemmän kuin kaikkia ajatuksiani, sillä hän
on ainoani, lämpimämmin kuin päivä rakastaa kukkia, kaihoisammin
kuin aron kuuma hiekka rakastaa sadetta -- häneen olen kiintynyt
hellemmin kuin äidin silmä lapseen, luottavammin kuin rukoilevan
sielu Jumalaan, läheisemmin kuin kasvi juureensa. -- Sinun pääsi
käy ajatuksista raskaaksi, se painuu rintaa vasten, povi kohoaa
-- Cordeliani! Sinä olet ymmärtänyt, sinä olet ymmärtänyt minut
täydellisesti, kirjaimellisesti, sanaakaan ei ole mennyt sinulta
hukkaan! Onko minun viritettävä korvani ja annettava sinun äänesi
sitä itselleni vakuuttaa? Voisinko epäillä? Voinko luottaa siihen,
että haluat kätkeä tämän salaisuuden? Puhutaan ihmisistä, jotka
kauheiden rikosten salaamiseksi lupaavat toisilleen molemminpuolista
vaitioloa. Sinulle olen uskonut salaisuuden, joka on minun elämäni ja
minun elämäni sisällys -- eikö sinulla ole uskottavana minulle mitään
niin pyhää, ihanaa ja puhdasta, että ylimaalliset voimat lähtisivät
liikkeelle, jos se salaisuus paljastuisi?
Sinun Johanneksesi.
-- -- --
Minun Cordeliani!
Taivas on peitossa -- pimeät sadepilvet vetäytyvät kokoon kuin
mustat silmäkulmat intohimoisilla kasvoilla, metsän puut keinuvat
levottomien unien ahdistamina. Sinä olet minulta kadonnut metsään.
Jokaisen puun takana näen naisellisen olennon, joka on sinun
näköisesi, mutta kun tulen sitä lähemmäksi, se kätkeytyykin seuraavan
puun taakse. Etkö halua minulle näyttäytyä? Kaikki menee sekaisin
päässäni; metsän osat menettävät eristävät ääriviivansa, näen kaiken
sumumerenä, jossa sinun näköisesi naiselliset olennot näyttäytyvät
ja taas katoavat. Sinua en näe, sinä liu'ut aaltoina ohitseni, ja
kuitenkin olen onnellinen nähdessäni edes epämääräisen kajastuksen
sinusta. Missä on syy tähän -- onko se sinun olentosi rikasta
yhteyttä vai minun olentoni köyhää moninaisuutta? -- Rakastaa sinua,
eikö se ole sama kuin rakastaa kokonaista maailmaa?
Sinun Johanneksesi.
-- -- --
Olisi erittäin mieltäkiinnittävää voida tarkalleen kertoa kaikki
keskusteluni Cordelian kanssa. Pidän sitä kuitenkin mahdottomuutena,
sillä jos minun onnistuisikin palauttaa muistiini kaikki sanat, jotka
me keskenämme jutellessamme lausumme, on kuitenkin mahdoton kuvata,
mitä puheen ohella tapahtuu -- kaikkea tuota, joka itse asiassa on
keskustelun elinhermo, sanonnan välittömyyttä ja intohimoisuutta,
kaiken vuoropuhelun elämän ehtoa. Yleensä en tietystikään ole
valmistanut edeltäpäin keskustelujani, joka sotisikin keskustelun,
varsinkin eroottisen keskustelun, luonnetta vastaan. Vain kirjeitteni
sisällys on alati mielessäni, samalla kun minulla on niiden hänessä
mahdollisesti herättämä tunnelma silmieni edessä. Tietenkään ei
milloinkaan mieleeni voisi juolahtaa kysyä häneltä onko hän lukenut
viimeistä kirjettäni. Saan helposti selville, onko hän sen lukenut.
Suoranaisesti en myöskään milloinkaan hänen kanssaan niistä puhu,
mutta pidän aina keskusteluissani yllä salaperäistä yhteyttä
niiden kanssa, osaksi painaakseni jonkin seikan syvemmin hänen
sieluunsa, osaksi hävittääkseni jonkun vaikutuksen ja tehdäkseni
hänet epätietoiseksi tarkoituksestani. Siten saan hänet uudelleen
lukemaan kysymyksessä olevan kirjeen, josta hän taas saa jonkun uuden
vaikutuksen, ja niin edespäin.
Hänessä on tapahtunut muutos ja vieläkin tapahtuu. Jos koettaisin
tulkita hänen sieluntilaansa tällä hetkellä, sanoisin siinä olevan
panteististä rohkeutta. Hänen katseestaan voin sen kohta päättää.
Se on rohkea, melkein tyhmänrohkea odotuksessaan, ikään kuin se
joka hetki vaatisi ja olisi valmis näkemään jotain yliluonnollista.
Samoin kuin tarkkanäköinen silmä voi nähdä varsinaisen näköpiirinsä
ulkopuolelle, näkee hänen katseensa sellaista, jota eivät muut näe.
Se on rohkea odotuksessaan, mutta ei itse luottamuksessaan; sen
tähden on siinä jotain uneksivaa ja pyytävää, eikä se tunnu ylpeältä
eikä käskevältä. Hän etsii ennen saavuttamatonta oman itsensä
ulkopuolelta, hän pyytää että hänelle suotaisiin se onni, ikään
kuin hän ei tietäisi, että hänen omassa vallassansa on loihtia se
esiin. Se on estettävä, muutoin saan liian varhain ylivallan häneen
nähden. Hän sanoi eilen minulle, että minun olennossani on jotain
kuninkaallista. Ehkä hän haluaa alistua, se ei käy laatuun. Totta
kyllä, rakas Cordelia, minun olennossani on jotain kuninkaallista,
mutta sinä et aavista, mikä valtakunta se on, jota minä hallitsen.
Minä hallitsen tunteiden myrskyjä. Kuin Aiolos tuulia pidän niitä
vankina persoonallisuuteni vuoressa ja annan milloin toisen, milloin
toisen niistä päästä irti. Mairittelu on antava hänelle itsetuntoa,
se on kohottava häntä hänen suhteessaan minuun. Mairitteluun
tarvitaan suurta varovaisuutta. Toisinaan pitää imartelijan asettaa
itsensä hyvin korkealle, kuitenkin niin, että ylempänä on vielä
yksi sija, toisinaan hänen pitää asettaa itsensä hyvin matalalle.
Edellinen menettelytapa on oikeampi, jos haluaa vaikuttaa henkisesti,
jälkimmäinen, jos haluaa vaikuttaa eroottisesti. -- Onko hän minulle
jotain velkaa? Ei suinkaan. Toivoisinko asianlaidan olevan niin? En
suinkaan. Olen liian hyvä asiantuntija, minulla on liiaksi vaistoa
eroottisissa asioissa toivoakseni jotain niin mieletöntä. Jos niin
todella olisi laita, koettaisin kaikin voimin saada hänet sen
unohtamaan ja tuudittaisin omat ajatukseni uneen. Jokainen nuori
tyttö on suhteessaan sydämensä labyrinttiin Ariadne; hänellä on
lanka, jonka avulla hän voi löytää tien sen sokkeloiden läpi, mutta
hän ei ymmärrä sitä itse käyttää.
-- -- --
Minun Cordeliani!
Puhu -- minä tottelen, sinun toivomuksesi on minulle käsky, sinun
rukouksesi on kaikkivaltiaan vaatimus, jokainen pieninkin toiveesi on
hyvätyö minua kohtaan; sillä en tottele sinua kuin palveleva henki,
en siten kuin olisin sinun ulkopuolellasi. Samassa hetkessä kuin
pyydät toteutuu sinun tahtosi; sillä minä olen sielun hämmennys, joka
vain odottaa sanaa sinulta.
Sinun Johanneksesi.
-- -- --
Minun Cordeliani!
Sinä tiedät, että rakastan usein puhua itsekseni. Olen itsestäni
löytänyt mieltäkiinnittävimmän henkilön, minkä tunnen. Toisinaan
olen pelännyt, että minulta tulisi puuttumaan puheenaihetta noissa
keskusteluissa itseni kanssa, mutta nyt ei minulla ole siitä pelkoa,
nyt minulla on sinut. Puhun nyt ja iäisesti sinusta itseni kanssa,
mieltäkiinnittävimmästä aiheesta mieltäkiinnittävimmän olennon kanssa
-- ah niin, mitä olenkaan muuta kuin mieltäkiinnittävä ihminen, sinä
muuta kuin mieltäkiinnittävin puheenaihe.
Sinun Johanneksesi.
-- -- --
Minun Cordeliani!
Sinun mielestäsi olen vasta niin lyhyen ajan rakastanut sinua,
sinä näytät melkein pelkäävän, että olen rakastanut ennen. On
olemassa käsikirjoituksia, joista tarkka silmä heti aavistaa toisen
kirjoituksen, joka aikojen kuluessa on peitetty mitättömällä
pakinalla. Sopivin keinoin voi hävittää myöhemmän kirjoituksen, niin
että vanhempi tulee selvänä ja kirkkaana näkyviin. Samalla tavalla on
sinun silmäsi opettanut minut löytämään itseni, minä annan unohduksen
hävittää kaiken, joka ei ole lähtöisin sinusta, ja silloin keksin
ikivanhan, jumalallisen nuoren alkukirjoituksen; silloin keksin, että
minun rakkauteni sinuun on yhtä vanha kuin minä itsekin.
Sinun Johanneksesi.
-- -- --
Minun Cordeliani!
Kuinka valtakunta, joka taistelee itseään vastaan, voi pysyä
pystyssä, kuinka minä voin pysyä pystyssä, joka taistelen itseäni
vastaan? Mistä? Sinusta, löytääkseni levon siinä ajatuksessa, että
olen sinuun rakastunut. Mutta kuinka saavutan tuon levon? Toinen
keskenään taistelevista voimista tahtoo aina vakuuttaa toiselle
olevansa joka tapauksessa se, joka on syvimmin ja antautuvimmin
rakastunut. En huolehtisi suuresti, jos taistelu tapahtuisi minun
ulkopuolellani, jos olisi olemassa ovella joku, joka uskaltaisi
olla sinuun rakastunut, tai ei uskaltaisi sitä olla -- rikos olisi
kummassakin tapauksessa yhtä suuri --, mutta tämä taistelu minun
sisimmässäni hivuttaa minua, tämä omituisen kaksinainen intohimoni.
Sinun Johanneksesi.
-- -- --
Pakene pois, pieni kalastajatyttöni, piiloudu puiden taakse, ota
maasta taakkasi, kumartuminen sopii sinulle hyvin, niin, tällä
hetkellä kumarrut kauniisti, synnynnäisen arvokkaasti tuon taakan
alla, jonka olet kerännyt. Surkeata, että tuollainen vartalo saa
kantaa tuollaista kuormaa. Sinä olet kaunis kuin tanssijatar -- sinä
olet kapea vyötäisiltä, sinulla on korkea povi ja kauniin solakka
vartalo, sen on kuka hyvänsä myöntävä. Sinä luulet ehkä että kaikki
tuo on vähäpätöistä, sinä arvelet kai, että hienot maailmannaiset
ovat paljon kauniimpia. Oi, sinä lapseni! Sinä et tiedä, kuinka
paljon petollisuutta on maailmassa. Lähde nyt matkaan taakkoinesi
tuonne äärettömään metsään, joka arvatenkin ulottuu monta, monta
peninkulmaa sisämaahan päin sinertävien vuorten äärille saakka. Ehkä
et olekaan oikea kalastajatyttö, vaan lumottu kuninkaantytär; sinä
palvelet jotakin haltiaa; hän on kyllin julma antaakseen sinun kerätä
polttopuita metsästä. Niinhän tapahtuu aina taruissa. Miksi muuten
menisitkään sisemmäksi metsään; jos olisit todellinen kalastajatyttö,
sinun pitäisi kulkea taakkoinesi kalastajakylää kohden, joten tulisit
astuneeksi minun ohitseni, joka olen täällä tien toisella puolen. --
Seuraa sinä vain polkua, joka leikkien pujottelee puiden lomassa,
minun silmäni keksii sinut kyllä; käännyhän vain tännepäin, niin olet
näkevä, että katseeni seuraa sinua; et kumminkaan voi saada minua
liikkumaan, kaipuu ei aja minua sijoiltani, minä istun levollisesti
aidalla ja polttelen sikariani. -- Joskus toiste -- kenties. -- Niin,
sinun katseesi on veitikkamainen, kun noin käännät pääsi puoleksi
taaksepäin; sinun keveä käyntisi on houkutteleva -- niin, minä
tiedän, minä ymmärrän, minne tuo tie vie -- metsän yksinäisyyteen,
puiden kuiskeeseen, hiljaisuuden rikkaihin tunnelmiin. Katso, itse
taivaskin suosii sinua, se peittyy pilviin, se pimittää metsän
taustan, on kuin se vetäisi uutimet alas meidän ympärillemme. -- Jää
hyvästi, kaunis kalastajatyttöni, voi hyvin, kiitos suosiostasi,
ihanasta hetkestä, tunnelmasta, joka ei ollut kyllin voimakas
saadakseen minut astumaan alas aidalta, mutta joka antoi paljon
sisäistä, ihanaa liikutusta.
-- -- --
Kun Jaakob oli keskustellut Laabanin kanssa työnsä palkasta ja kun
he olivat sopineet, että Jaakob vartioisi valkeita lampaita ja saisi
palkkanaan kaikki ne kirjavat, jotka syntyivät hänen laumassaan,
silloin hän asetti pystyyn seipäitä vesipaikkoihin ja antoi
lampaittensa katsella niitä -- siten asetan itseni aina Cordelian
eteen, niin että hänen silmänsä näkevät minut alituisesti. Hänestä
se tuntuu pelkältä huomaavaisuudelta; omasta puolestani tiedän, että
hänen sielunsa sen ansiosta menettää halun kaikkeen muuhun, että
hänessä kehittyy sellainen henkinen tila, että hän näkee vain minut
kaikkialla.
-- -- --
Minun Cordeliani!
Voisinko sinut unohtaa! Onko minun rakkauteni siis muistin asia?
Jos aika hävittäisikin kaikki tauluistaan, jos se hävittäisi itse
muistinkin, kuitenkin jäisi minun suhteeni sinuun yhtä eläväksi, sinä
et voisi unohtua. Voisinko sinut unohtaa! Mitä sitten muistaisin?
Itsenihän olen jo unohtanut sinua muistellakseni; jos siis sinut
unohtaisin, tulisin muistaneeksi itseäni, mutta samassa hetkessä kuin
muistaisin itseni, muistaisin taasen sinut. Voisinko sinut unohtaa!
Mitä silloin tapahtuisi? On olemassa eräs vanha kuva. Se esittää
Ariadnea. Hän karkaa ylös vuoteeltaan ja tähystelee tuskallisesti
laivaa, joka täysin purjein kiitää rannasta. Hänen vierellään seisoo
Amor pitäen kädessänsä kieletöntä jousta ja silmiään kuivaten.
Ariadnen takana seisoo siivekäs naisellinen olento, kypärä päässä.
Tavallisesti arvellaan, että tuo olento on Nemesis. Ajattele tuota
kuvaa, ajattele sitä hiukan muunnettuna. Amor ei itke eikä hänen
jousensa ole jänteetön, tai oletko sinä ehkä käynyt vähemmän
kauniiksi, vähemmän voitokkaaksi sen tähden että minä olen menettänyt
järkeni? Amor hymyilee ja jännittää jousensa. Nemesis ei seiso
toimetonna sinun vierelläsi, hänkin jännittää jousensa. Varsinaisessa
kuvassa näkee laivassa miehisen olennon, joka on työssä ja touhussa.
Luullaan, että se on Theseus. Niin ei minun kuvassani. Hän seisoo
laivan perässä, hän katsoo kaihoten maata kohden, hän levittää
käsivartensa, hän katuu mitä on tehnyt, tai oikeammin hän on toipunut
mielettömyydestään, mutta laiva vie hänet pois, Amor ja Nemesis
tähtäävät kumpikin, nuoli lentää kummastakin jousesta, ne tapaavat
maalinsa, sen näkee hyvin, näkee että ne osuvat molemmat samaan
kohtaan miehen sydämessä merkiksi siitä, että rakkaus oli se Nemesis,
joka kosti.
Sinun Johanneksesi.
-- -- --
Minun Cordeliani!
Sanotaan minun rakastuneen itseeni. Se ei minua ihmetytä; sillä
kuinka kukaan voi huomata minun rakastavan muita, kun rakastan
ainoastaan sinua, ja kuinka kukaan voisi sitä aavistaa. Olen
rakastunut itseeni. Minkä tähden? Sen tähden, että olen rakastunut
sinuun. Sillä sinua rakastan, sinua ainoastaan ja kaikkea, mikä
todella sinuun kuuluu, ja sen tähden rakastan itseäni, sitä minää,
joka sekin kuuluu sinulle. Jos lakkaisin sinua rakastamasta,
lakkaisin myöskin rakastamasta itseäni. Niinpä on se, mikä maailman
profaaneissa silmissä on suurimman itsekkyyden ilmaus, sinun
salaisuuteen vihitylle katseellesi puhtaimman sympatian todistus,
se mikä maailman profaaneissa silmissä näyttää proosallisimmalta
itsensäjumaloimiselta, on sinun pyhitetylle katseellesi oman minän
ankarinta tyhjäksitekemistä.
Sinun Johanneksesi.
-- -- --
Ennen pelkäsin suuresti, että Cordelian kehitys veisi kovin pitkän
ajan. Nyt näen kuitenkin, että hän edistyy nopeasti, niin, vieläpä
käy välttämättömäksi panna kaikki voimat liikkeelle, jotta hän
pysyisi edelleen vireessä. Väsyä hän ei saa mistään hinnasta ennen
aikaansa, toisin sanoen, ennen kuin hänen aikansa on ohi.
-- -- --
Se joka rakastaa ei seuraa maantietä. Ainoastaan avioliitto on
tavattavissa valtatiellä. Rakkaus raivaa mieluimmin itse tiensä.
Sen tie käy syvälle metsän poveen. Kun rakastavaiset sitten
kävelevät käsi kädessä, he ymmärtävät hyvin toisensa; silloin käy
selväksi se mikä ennen epämääräisenä tuotti iloa ja surua. Eivätkä
he aavista kenenkään olevan läsnä. -- Tuo kaunis pyökki on siis
tullut rakkautenne todistajaksi; sen lehvien alla tunnustitte
sen toisillenne ensi kerran. Kaiken muistatte vielä selvästi,
ensimmäisen kerran kun toisenne näitte, ensimmäisen kerran kun
tanssissa ojensitte toisillenne kätenne, kun aamupuoleen erositte,
kun ette tahtoneet mitään itsellenne tunnustaa, vielä vähemmän
toisillenne. -- On sentään ihanaa olla tuollaisten rakkauskohtausten
todistajana. -- He ovat langenneet polvilleen puun alle, he ovat
vannoneet toisillensa iäistä rakkautta, he ovat pyhittäneet
liittonsa ensimmäisellä suutelolla. -- Minä saan hedelmällisiä
mielialoja Cordeliaa varten. -- Tuo puu sai siis olla rakkautenne
todistaja. Niinpä niin, puu on varsin sopiva todistajaksi; mutta se
ei sentään yksin riitä. Tietysti tarkoitatte, että taivaskin oli
todistajana, mutta taivas sellaisenaan on kovin ylimaallinen käsite.
Sentähden, nähkääs, oli olemassa toinenkin todistaja. -- Nousisinko
piilopaikastani ja antaisinko heidän tietää että olin läsnä? En,
he ehkä tuntevat minut ja silloin olisi peli menetetty. Nousisinko
heidän tehdessään lähtöä piilostani ja antaisinko heidän siten
tietää jonkun olleen saapuvilla? Se ei olisi tarkoituksenmukaista.
Levätköön hiljaisuus heidän salaisuutensa yllä -- niin kauan kuin
minä niin tahdon. He ovat minun vallassani, minä voin erottaa
heidät toisistaan, jos tahdon. Minä tunnen heidän salaisuutensa;
joko asianomaiselta nuorelta mieheltä tai naiselta olen sen saanut
tietää -- naiselta, se olisi muka mahdotonta -- mieheltä siis -- se
on inhottavaa -- bravo! Tämähän on jo melkein ilkeyttä. No niin,
saammepahan nähdä. Jos voin saada tuolta tytöltä jonkun vaikutelman,
jota muualta en saisi niin kuin tahdon, silloin ei asia ole
autettavissa.
-- -- --
Minun Cordeliani!
Minä olen köyhä -- sinä olet rikkauteni; synkeä -- sinä olet valoni;
minulla ei mitään ole, minä en mitään tarvitse. Ja kuinka minulla
saattaisikaan mitään olla, kuinka voisi se mitään omistaa, joka ei
omista edes omaa itseään. Minä olen onnellinen kuin lapsi, joka ei
taida mitään ja jolla ei mitään ole. Minulla ei ole mitään, sillä
olen itse sinun; minä olen lakannut olemasta ollakseni yksinomaan
sinun.
Sinun Johanneksesi.
-- -- --
Minun Cordeliani!
Minun Cordeliani! Minun -- mitä tarkoitetaan tuolla sanalla? Ei
sitä, mikä on minun omaani, vaan sitä minkä oma minä olen, sitä
mikä on koko olentoni sisällys. Se on minun siinä merkityksessä,
että minä kuulun sille. Minun jumalanihan ei ole se jumala, joka
kuuluu minulle, vaan se, jolle minä kuulun, ja samalla tavalla on
asianlaita, kun puhun isänmaastani, kodistani, kutsumuksestani,
kaipuustani, toivostani. Jollei iäisyyttä olisi ennen ollut olemassa,
olisi ajatus, että minä olen sinun, rikkonut luonnon lainmukaista
järjestystä.
Sinun Johanneksesi.