Hetki oli tullut. Näin vilahdukselta tädin kadulla, joten tiesin
hänen olevan poissa kotoa. Edvard oli tullitoimistossa. Oli sen
tähden todennäköistä, että Cordelia oli yksin kotona. Niin olikin
asianlaita. Hän istui ompelupöydän ääressä neuloen. Olen perin
harvoin käynyt talossa ennen puoltapäivää ja hän hämmästyikin
hiukan minut nähdessään. Kohtauksesta oli vähällä sukeutua liiankin
liikuttava. Siihen ei Cordelia kuitenkaan olisi ollut syypää,
sillä hän suoriutui pian hämmennyksestään, vaan minä itse -- sillä
huolimatta siitä panssarista, johon olin pukeutunut, tyttö teki
minuun tavattoman voimakkaan vaikutuksen. Kuinka suloinen hän
olikin sinijuovikkaassa, yksinkertaisen kodikkaassa puvussaan tuore
ruusu rinnallaan -- tuore ruusunkukka, tyttö oli itse kuin tuore
vastapoimittu kukka, niin koskematon ja niin aamuntuore, ja kuka
tietääkään missä nuori tyttö viettää yönsä! Minä luulen hänen olevan
öisin illuusioitten maassa, josta hän joka aamu palaa takaisin. Siitä
hänen nuorekas tuoreutensa. Hän oli niin nuoren ja kuitenkin niin
täysinkehittyneen näköinen kuin olisi luonto hellän ja rikkaan äidin
tavoin vasta sillä hetkellä laskenut hänet lopullisesti käsistään.
Minun oli kuin olisin tullut jäähyväiskohtaukseen todistajaksi,
minä näin, kuinka tuo lempeä äiti häntä vielä kerran jäähyväisiksi
syleili, minä kuulin hänen sanovan: "Mene nyt ulos maailmaan,
lapseni, olen tehnyt kaikki tähtesi, ota tämä suutelo kuin sinetti
huulillesi, sinetti, joka vartioi pyhättöä, niin ettei kukaan voi
sitä murtaa, ellet itse tahdo, mutta kun oikea on tuleva, olet sinä
ymmärtävä häntä." Ja äiti painoi tyttärensä huulille suudelman,
suudelman joka ei kuin ihmissuudelma ota mitään, jumalallisen
suudelman, joka antaa kaikki, joka antaa tytölle itselleen
suudelman mahdin. Ihmeellinen luonto, kuinka oletkin syvämielinen
ja salaperäinen: miehelle annat sanan, tytölle suudelman voiman!
Tämä äidin suutelo oli hänellä huulillaan, hyvästijätön loisto
otsallaan ja iloinen tervehdys silmissään, sen tähden oli hän samalla
kertaa niin kotoisen herttaisen näköinen, sillä olihan hän täällä
kotonaan, ja niin vieraan näköinen, sillä hän ei vielä tuntenut
maailmaa, vaan ainoastaan äitinsä, joka näkymättömänä valvoi hänen
luonansa. Hän oli todellakin viehättävä, nuori kuin lapsi ja samalla
arvokkaan naisellinen. -- Pian olin kuitenkin taasen intohimoton
ja tyhmän juhlallinen, kuten sopii silloin kun tahtoo toimittaa
jotain tärkeätä niin, ettei se näytä mitään merkitsevän. Joidenkin
yleisten huomautuksien jälkeen menin häntä hiukan lähemmäksi ja
esitin asiani. Ihmistä, joka puhuu kuin kirja, on perin ikävä kuulla;
toisinaan on kuitenkin hyvin tarkoituksenmukaista puhua siten.
Kirjalla on nimittäin se merkillinen ominaisuus, että sitä voi
tulkita miten tahtoo. Pysyin hyvin varovasti jokapäiväisissä tavaksi
tulleissa lausetavoissa. Hän hämmästyi kuten olin odottanutkin, se
on kieltämätöntä. Mutta on turhaa koettaa tehdä itselleen selväksi
minkä näköinen hän oli. Hän oli paljonmerkitsevän näköinen, melkein
kuin vielä valmistumaton, mutta odotettavissa oleva selitysliite
kirjaani, selitysliite, joka voi sisältää minkä tulkinnan tahansa.
Yksi ainoa sanakin liikaa, ja hän olisi nauranut minulle, yksi ainoa
sana, ja hän olisi käynyt tunteelliseksi, yksi ainoa sana, ja hän
olisi päässyt livahtamaan käsistäni; mutta yksikään liikanainen sana
ei tullut huulilleni, minä pysyin tyhmän juhlallisena määrätyissä
kaavoissa. -- "Hän oli tuntenut minut niin vähän aikaa", hyvä Jumala,
sellaisia vastuksia tapaa vain kihloihinmenon kapealla tiellä, ei
rakkauden kukkapoluilla.
Ihmeellistä kylläkin. Kun edellisenä päivänä punnitsin asiaa,
olin kohta varma, että hän yllätyksen hetkenä antaisi myöntävän
vastauksensa. Siitä näkee, mitä kaikki valmistukset auttavat, asia
ei tullut ratkaistuksi niin kuin olin ajatellut, sillä hän ei
myöntänyt eikä kieltänyt; hän vetosi tätiin. Minun olisi pitänyt se
jo edeltäpäin tietää. Minulla on todellakin onni mukanani, sillä tämä
oli vielä parempi tulos.
Täti antaa suostumuksensa, siitä ei minulla koskaan ole ollut
pienintäkään epäilystä. Cordelia seuraa hänen neuvoaan. Mitä
minun kihloihinmenooni tulee, niin en lainkaan tahdo kehua
sitä runolliseksi, se on päinvastoin mitä jokapäiväisin ja
poroporvarillisin. Tyttö ei tiedä, pitääkö hänen myöntää vai kieltää;
täti myöntää, tyttö perässä, minä otan tytön, hän minut -- ja nyt
tarina alkaa.
-- -- --