Tänään korjasin hedelmän huhusta, jonka olin kylvänyt, että nim. muka
olin rakastunut johonkin nuoreen tyttöön. Edvardin välityksellä se
on saapunut Cordeliankin korviin. Hän on utelias, hän tarkastelee
minua, mutta hän ei uskalla kysyä; ja kuitenkin on hänelle varsin
tärkeätä saada varma tieto asiasta, osaksi sen tähden, että asia
tuntuu hänestä uskomattomalta, osaksi sen tähden, että hän siinä on
näkevinään ikään kuin ennustuksen omasta kohtalostaan; sillä jos
sellainen kylmä ivailija kuin minä voi rakastua, niin voi siten
kaiketi häpeämättä tehdä hänkin. Tänä päivänä otin asian käsittelyn
alaiseksi. Luulen osaavani kertoa jutun siten, ettei sen kärki
mene hukkaan eikä myöskään tule kovin varhain esille. Ilonani on
pitää ne, jotka kuulevat juttuani, jännityksessä, saada pienten
episodien kautta selville minkä päätöksen kuulijani tarinalle
haluavat, viekoitella heidät kertomuksen kulkua seuraamaan;
osaan käyttää kaksimielistä lausetapaa, niin että kuulijat ensin
käsittävät sanani yhdellä tavalla, mutta pian huomaavat, että
ne voi ymmärtää toisinkin. Sen joka tahtoo valmistaa itselleen
tilaisuuden havaintojen tekoon, on pidettävä puhe. Tavallisessa
keskustelussa toinen voi helpommin välttää paljastamasta itseään, hän
voi kysymysten ja vastausten taakse kätkeä sen vaikutuksen, jonka
sanat häneen tekevät. Juhlallisen totisesti aloitin tätiin kääntyen
puheeni: "Onko minun laskettava se ystävieni hyväntahtoisuuden vai
vihamiesteni ilkeyden tilille, ja kenenpä osalle ei yleensä tule
kumpaakin?" Tässä teki täti erään huomautuksen, jonka vaikutuksen
koetin kaikin tavoin tehdä tyhjäksi pitääkseni Cordelian, joka
kuunteli tarkkaavasti, jännittyneenä; jännitystä tietysti suuresti
kiihotti se, että puhuin tädin kanssa niin juhlallisella tavalla.
Minä jatkoin: "vai täytyykö minun pitää sitä sattumana, huhun
generatio aequivoca-tapauksena (tuota sanaa ei Cordelia nähtävästi
ymmärtänyt, se vei hänen ajatuksensa harhaan, sitä enemmän kun
minä annoin sille väärän korostuksen ja lausuin sen merkitsevällä
äänensävyllä ikäänkuin puheeni kärki olisi ollut siinä), että
minä, joka olen tottunut elämään salassa maailmalta, olen joutunut
puheenaiheeksi, minusta kun väitetään, että olen kihloissa."
Cordelia kaipasi ilmeisesti vieläkin minun selitystäni asiasta,
mutta minä vain jatkoin: "Epäilen ystäviäni tuon huhun levittäjiksi
sen tähden, että rakastumista kuitenkin aina täytyy pitää suurena
onnena (Cordelia säpsähti), vihamiehiäni sen tähden, että yhtäkaikki
olisi kovin naurettavaa, jos tuo onni olisi tullut minun osalleni
(päinvastainen vaikutus), ja sattumaa sen tähden, ettei tuohon huhuun
ole vähintäkään syytä, ja huhun generatio aequivoca-tapausta sen
tähden, että koko huhu kaiketikin on syntynyt jonkun tyhjän kallon
ajatuksettomassa kanssakäymisessä oman itsensä kanssa." Täti kiiruhti
naisellisen uteliaasti tiedustelemaan kuka se nainen on, jonka kanssa
minut on tahdottu kihlata. Kaikki sensuuntaiset kysymykset torjuin
kuitenkin. Cordeliaan luulen koko jutun vaikuttaneen niin, että
Edvardin osakkeet hiukan nousivat.
Ratkaisun hetki lähestyy. Voisin kääntyä tädin puoleen ja pyytää
häneltä kirjallisesti Cordelian kättä. Sehän olisikin tavallisin
ja menestyksellisin tapa tämänlaisissa sydämenasioissa. On kuin
yleensä pidettäisiin sydämelle luonnollisempana kirjoittamista kuin
puhumista. Se mikä siinä kuitenkin saisi minut sen valitsemaan, on
tuon menettelytavan poroporvarillisuus. Jos sen kuitenkin valitsisin,
menettäisin sen nautinnon, jonka yllätys minulle tuottaisi, ja
siitä en ehdoin tahdoin halua luopua. -- Jos minulla olisi ystävä,
sanoisi hän ehkä minulle: Oletko tarkoin miettinyt, että nyt otat
vakavan askelen, joka on ratkaiseva koko tulevan elämäsi ja toisen
ihmisen onnen. Se etu on ystävästä. Minulla ei ole ystävää; onko se
etu, sen jätän ratkaisematta, sen sijaan pidän ehdottomana etuna
sitä että saan olla ilman hänen neuvojaan. Muutoin olen tarkoin ja
perusteellisesti punninnut asiaa.
Minun puoleltani ei ole enää mitään estettä kihlaukselle. Kuljeskelen
siis kosintahankkeissa -- kuka voisi sen minusta nähdä? Pian
tarkastetaan minun vähäistä persoonaani korkeamman näkökannan
mukaan. Lakkaan olemasta yksilö ja muutun -- aviomieskokelaaksi;
niin, vieläpä varsin kunnolliseksi, on täti varmaankin sanova. Se,
joka minua kohta eniten säälittää, on täti, sillä hän rakastaa minua
niin puhtaalla ja vilpittömällä maataloudellisella rakkaudella, hän
melkein kunnioittaa minua ihanteenaan.
Monta rakkaudentunnustusta olen eläissäni tehnyt ja kuitenkaan
ei minun kokemukseni tässä mitään auta; sillä tämä tunnustus on
tehtävä aivan erikoisella tavalla. Ennen kaikkea minun täytyy pitää
mielessäni, että kaikki on vain teeskenneltyä taktikointia. Olen
tehnyt useita luonnoksia nähdäkseni millä tavalla olisi edullisinta
esiintyä. Ratkaisevan hetken tekeminen eroottiseksi voisi olla
arveluttavaa, koska silloin saattaisi jo tapahtua sellaista, jonka
oikeastaan myöhemmin vasta pitäisi asteittain kehittyä. Toimituksen
liiallinen juhlallisuus on vaarallista; sellainen hetki merkitsee
tytölle niin paljon, että koko hänen sielunsa voi kiintyä siihen
samalla tavalla kuin kuolevan hänen viimeiseen tahtoonsa. Asian
tekeminen leikilliseksi ja ironiseksi olisi liian uskaliasta. Jos
minun harrastukseni olisivat samat kuin tavallisesti ihmisten tässä
asemassa, jos pääasia olisi minullekin viekoitella vain esiin tuo
pieni "kyllä", niin kaikki kävisi kuin rasvattu. Minullekin se
tosin on tärkeätä, mutta ei ehdottoman tärkeätä; sillä vaikkakin
jo kerran olen tämän tytön itselleni valinnut, vaikkakin olen
kiinnittänyt niin paljon huomiota, jopa kaiken mielenkiintonikin
häneen, on kuitenkin olemassa ehtoja, joiden vallitessa en lainkaan
haluaisi hänen myöntymistään. Minä en pyri ulkonaisessa merkityksessä
omistamaan tyttöä vaan taiteellisesti hänestä nauttimaan. Sen tähden
pitää alunkin olla niin taiteellinen kuin mahdollista. Alun täytyy
olla niin epämääräinen kuin suinkin, sen pitää sisältää kaikki
mahdollisuudet. Jos hän heti näkee minussa petturin, hän käsittää
minut väärin, sillä en ole petturi tavallisessa merkityksessä; jos
hän näkee minussa uskollisen rakastajan, ymmärtää hän niinikään
minut väärin. Minun on toimittava siten, että hänen sielunsa tuossa
kohtauksessa jää niin epätietoiseksi kuin suinkin. Tytön sielu on
tuollaisena hetkenä profeetallinen kuin kuolevan. Se on estettävä.
Rakkahin Cordeliani! petän sinua kauneuden nimessä enkä voi toisin
tehdä, mutta olen antava sinulle kaiken sen korvauksen minkä antaa
voin. Koko kohtaus on tehtävä niin huomaamattomaksi kuin mahdollista,
niin ettei hän annettuaan myöntävän vastauksensa voi tehdä itselleen
selväksi, mitä tähän uuteen suhteeseen oikeastaan sisältyy. Tuo
mahdollisuuksien ääretön paljous on juuri mieltäkiinnittävää. Jos
hän voi jotain jo ennakolta nähdä, olen tehnyt erehdyksen ja koko
suhde kadottaa jotain merkityksestään. Ei ole ajateltavissa, että
hän antaisi myöntävän vastauksensa sen tähden että rakastaisi minua;
sillä hän ei rakasta minua lainkaan. Parasta olisi, jos voisin
muuttaa kihlauksen toiminnasta tapahtumaksi, muuttaa hänet siitä mitä
hän tekee siksi mitä hänelle tapahtuu ja josta hänen täytyy vain
sanoa: Jumala tietää, kuinka se oikeastaan kävi.
-- -- --