Edvardilla ei oikeastaan ole syytä valittaa. Totta on, että
tarkoitukseni on antaa Cordelian hänen kauttansa tympeytyä
tavalliseen lemmensuhteeseen ja siten mennä pitemmälle kuin hän
muutoin voisi päästä. Edvard ei olekaan mikään rakastajan irvikuva,
sillä siten ei asia olisikaan ollut autettu. Edvard ei ainoastaan ole
porvarillisessa merkityksessä kunnollinen aviomieskokelas -- sillä ei
ole tytön silmissä mitään merkitystä, seitsentoistavuotias tyttö ei
sellaisesta välitä -- vaan hänellä on myöskin useita rakastettavia
mieskohtaisia ominaisuuksia, joita minäkin koetan parhaani mukaan
tuoda esille mitä edullisimmassa valossa. Kuin kamarineitsyt
emäntäänsä koristelen minä häntä kaikin tavoin, toisinaan puen hänet
lainatavaraankin. Kun sitten yhdessä astumme Cordelian luo, tuntuu
minusta varsin merkilliseltä kulkea hänen rinnallaan. Minun on kuin
olisi hän veljeni, poikani, ja kuitenkin on hän vain ystäväni,
ikäiseni, kilpailijani. Vaaralliseksi ei hän koskaan voi minulle
käydä. Mitä korkeammalle siis voin hänet nostaa, hänet, jonka
kerran kuitenkin täytyy langeta, sitä parempi, sitä selvemmäksi käy
Cordelialle se, mitä hänen on halveksittava, sitä voimakkaammaksi
aavistus siitä, mitä hän itse ikävöi. Minä johdatan Edvardia oikealle
tolalle, minä puhun hänen puolestaan, lyhyesti sanoen, teen kaiken,
minkä ystävä voi ystävälleen tehdä. Muodostan hänestä oivallisen
taustan kylmälle välinpitämättömyydelleni. Kerron hänen olevan
haaveilijan. Koska hän ei kerran itse kykene itseään auttamaan, on
minun asiani vetää hänet esille. Cordelia vihaa ja pelkää minua. Mitä
nuori tyttö yleensä pelkää? Henkisyyttä. Miksi? Sen tähden, että
se tekee tyhjäksi koko hänen naisellisen olemassaolonsa. Miehinen
kauneus, miellyttävä esiintyminen jne. ovat hyviä välikappaleita.
Niiden avulla voi kyllä tehdä valloituksia, mutta ei milloinkaan
saada täydellistä voittoa. Minkä tähden? Sen tähden että silloin
tapaa nuoren tytön hänen omalla alueellaan, ja omalla alueellaan
on hän aina voimakkaampi. Sellaisilla keinoilla voi saada tytön
punastumaan, luomaan alas silmänsä, mutta ei milloinkaan herättää
sitä kuvaamatonta, ahdistavaa tuskaa, joka tekee tytön kauneuden
kiinnostavaksi.
Non formosus erat, sed erat facundus Ulixes,
et tamen aequoreas torsit amore Deas.
[Odysseus ei ollut kaunis, vaikkakin kaunopuheinen, mutta sai
kuitenkin meren jumalattaret vääntelehtimään rakkaudesta.
Suom. muist.]
Jokaisen pitää tuntea omat voimansa. Seikka, joka usein on minua
suututtanut, on se, että nekin, joilla olisi edellytyksiä parempaan,
esiintyvät niin houkkamaisesti. Oikeastaan pitäisi olla helppo
jokaisesta nuoresta tytöstä, joka on langennut jonkun taikka
oikeammin oman rakkautensa uhrina, nähdä millä tavalla hän on tullut
petetyksi. Tottuneella murhaajalla on oma erikoinen pistonsa ja
taitava poliisimies tuntee heti murhaajan haavan nähtyään. Mutta
missä tapaa moisia järjestelmällisiä viettelijöitä, missä sellaisia
psykologeja? Tytön vietteleminen merkitsee useimmille vain tytön
viettelemistä ja sillä hyvä, ja kuitenkin, kuinka paljon tuohon
käsitteeseen sisältyykään.
Hän vihaa minua -- naisena; hän pelkää minua -- lahjakkaana naisena;
hän rakastaa minua -- henkevänä olentona. Tämän ristiriitaisuuden
olen aluksi saanut syntymään hänen sielussaan. Minun ylpeyteni,
uhkani, kylmä pilkkani, sydämetön ironiani vetää häntä puoleeni,
ei siten että hän tahtoisi minua rakastaa, ei, sellaisista
tunteista ei hänessä ole jälkeäkään, kaikkein vähimmin minua
kohtaan. Hän tahtoo vain kilpailla kanssani. Häntä houkuttelee tuo
ylpeä riippumattomuus suhteessa ihmisiin, vapaus, joka on kuin
arabialaisten heidän erämaissaan. Minun ivani ja omituisuuteni
tekevät mahdottomaksi kaikki eroottiset tunteenpurkaukset. Hän
on jotenkin vapaa käytöksessään minua kohtaan, ja mikäli siinä
ilmenee ujoutta, on se luonteeltaan enemmän intellektuaalista kuin
naisellista. Hän ei lainkaan näe minussa rakastajaa, me suhtaudumme
toisiimme kuin kaksi lahjakasta toveria. Hän tarttuu käteeni,
puristaa sitä, hymyilee ja osoittaa minua kohtaan huomaavaisuutta,
joka on olemukseltaan puhtaasti kreikkalaista. Kun sitten ivailija
ja pilkkaaja kyllin kauan on häntä kiusannut, seuraan vanhan laulun
neuvoa: punaviittansa ritari levittää ja neitsyen istumaan pyytää.
Minä en kuitenkaan levitä viittaani istuakseni tytön keralla jollekin
maalliselle nurmikolle, vaan kadotakseni hänen kanssaan korkealle
ilmoihin ajatusten siivin. Taikka voi sattua, etten otakaan häntä
mukaani, vaan asetun itse jonkun ajatuksen selkään, viittaan hänelle
kädelläni, suutelen sormenpäätä ja katoan hänen näkyvistään. Hän
tuntee läsnäoloni ainoastaan siivekkäiden sanojeni suhinasta, minä
en tule kuin Jehova äänen kautta yhä näkyvämmäksi, vaan katoan
katoamistani, sillä mitä enemmän puhun sitä korkeammalle kohoan.
Silloin haluaa hänkin mukaan, ajatusten rohkeaan lentoon. Tätä kestää
kuitenkin vain silmänräpäyksen ajan, seuraavassa hetkessä olen taasen
kylmä ja kankea.
On olemassa monenlaista naisellista punastumista. Ensiksikin tuo
karkea punamullan tapainen punastus. Siihen eivät romaanikirjailijat
koskaan kyllästy sankarittaria kuvatessaan. Sitten tuo hieno
punastus, hengen aamuruskotus. Nuoressa tytössä se on korvaamaton.
Se nopeasti häipyvä punastus taasen, joka seuraa jokaista onnellista
ajatusta, on miehessä kaunis, nuorukaisessa vielä kauniimpi,
naisessa viehättävä. Se on valon välähdys, hengen kalevantuli. Se
on nuorukaisessa kaunein, tytössä viehättävin sen tähden, että
se silloin on neitseellisin ja sen tähden, että siinä silloin on
alkuperäisyyden suloinen kainous. Kuta vanhemmaksi ihminen tulee,
sitä harvinaisemmaksi se käy.
Toisinaan luen jotain ääneen Cordelialle, tavallisesti mitä
vähäpätöisimpiä asioita. Edvardin täytyy kuten tavallista tässäkin
"pitää kynttilänjalkaa"; olen nim. saanut hänet vakuuttuneeksi siitä,
että parhain keino päästä ajatustenvaihtoon nuoren tytön kanssa
on lainata hänelle kirjoja. Hän onkin saavuttanut sillä paljon,
sillä tyttö on hänelle siitä sangen kiitollinen. Se joka voittaa
enimmän olen minä, sillä minä määrään kirjojen valinnan, vaikkakin
ulkopuolisena. Saan siten avaran vaikutusalan. Voin antaa Edvardille
mitä kirjoja tahansa, sillä hän ei ymmärrä kirjallisuutta, voinpa
uskaltaa melkein mitä hyvänsä. Kun sitten illalla istun tytön luona,
otan kuin sattumalta kirjan käsiini, kääntelen sen lehtiä, luen
puoliääneen jotain ja kiittelen Edvardia hänen huomaavaisuudestaan.
Eilen illalla koetin erään kokeen avulla päästä selville Cordelian
sielun jäntevyydestä. Olin kahden vaiheilla, antaisinko Edvardin
lainata hänelle Schillerin runot, jotta sitten sattumalta saisin
lukea ääneen Theklan laulun, vaiko Bürgerin runot. Valitsin
jälkimmäisen sen tähden, että hänen "Lenorensa" joka tapauksessa
on jännityksessään hiukan yliluonnollinen, kuinka ihana se muuten
liekin. Aukaisin Lenoren ja lausuin tuon runon kaikella sillä
paatoksella, joka minulle oli mahdollinen. Cordelia oli liikuttunut,
hän neuloi niin kuumeisella kiireellä kuin olisi itse ollut tuo
tyttö, jonka Wilhelm oli tuleva noutamaan. Minä lopetin. Täti oli
kuunnellut melko viileänä, hän ei puolestaan pelkää eläviä eikä
kuolleita Wilhelmejä. Sitä paitsi ei hän täysin ymmärrä saksaa.
Sain hänet kuitenkin taasen hyvälle mielelle näyttäessäni hänelle
kirjan korukantisen niteen ja aloittaessani keskustelun kirjansitojan
työstä. Tarkoitukseni oli täten tehdä tyhjäksi Cordeliassa runon
herättämä tunne samassa hetkessä kun se oli syntynyt. Hän tuskastui
hiukan, mutta näin selvästi, että hän kaikin tavoin koetti
tuskastumistaan salata.
Silmäni ovat tänään ensi kerran levänneet hänessä. Sanotaan unen
tekevän silmäluomet niin raskaiksi että ne sulkeutuvat, minun
katseeni nähtävästi vaikuttaa Cordeliaan jotenkin samalla tavalla.
Hänen silmänsä sulkeutuvat, mutta salaperäiset voimat liikkuvat
hänessä. Hän ei näe, että katselen häntä, hän tuntee sen, tuntee koko
ruumiissaan. Silmät sulkeutuvat, yö on hänen ympärillään; mutta hänen
sisimmässään on kirkas päivä.
Edvardin täytyy väistyä. Hän on viimeisellä asteella; joka hetki
odotan hänen tekevän rakkaudentunnustuksen. Ei ole ketään, joka
tämän tietäisi paremmin kuin minä, hänen uskottunsa, joka tahallani
pidän häntä tuossa jännityksen tilassa, jotta hän vaikuttaisi sitä
voimakkaammin Cordeliaan. On liian uskallettua sallia hänen tunnustaa
rakkautensa. Tiedän kyllä hänen saavan rukkaset, mutta sillä ei
juttu ole lopussa. Asia tulisi koskemaan häneen mitä kipeimmin. Se
taasen ehkä liikuttaisi ja hellyttäisi Cordeliaa. Ja vaikkakaan minun
siinä tapauksessakaan ei tarvitsisi pelätä pahinta, että hän ottaisi
sanansa takaisin, voisi kuitenkin hänen sielunsa ylpeys kärsiä
vilpittömästä säälistä. Jos se tapahtuu, on minun suunnitelmani
Edvardiin nähden kokonaan rauennut tyhjiin.
Suhteeni Cordeliaan alkaa saada dramaattisen käänteen. Jotain täytyy
tapahtua, mitä se sitten liekin, pelkästään huomiontekijänä en enää
saa pysyä ja antaa hetkeni livahtaa ohi. Hänet täytyy yllättää. Mutta
hänen, joka sen tekee, on oltava varuillaan. Se mikä tavallisissa
oloissa vaikuttaisi yllätykseltä, ei ehkä olisi sitä Cordelian
mielestä. Hänet pitää oikeastaan yllättää siten, että se mikä ensi
hetkessä on syynä hänen hämmästykseensä, on jotain aivan tavallista.
Asteittain käyköön sitten selville, että asiassa oli kuitenkin
jotain merkillistä. Se on kaiken mieltäkiinnittävän laki sekä laki
kaikille minun toimenpiteilleni Cordeliaan nähden. Se, joka oikein
osaa yllättää, on aina voittanut pelin; hän lyö hetkeksi lamaan
vastapelaajansa tarmon tehden tämän toimintakyvyttömäksi, ja sen
hän voi tehdä käyttämällä joko harvinaisia tai tavallisia keinoja.
Muistelen vielä eräänlaisella tyydytyksellä uhkarohkeaa yritystäni
hienosta perheestä kotoisin olevaa naista kohtaan. Turhaan olin
jonkun aikaa salaa hiiviskellyt hänen ympärillään keksiäkseni jonkun
kiinnostavan tilanteen; silloin tapasin hänet kerran puolenpäivän
aikaan kadulla. Tiesin varmaan, ettei hän minua tuntenut eikä
tiennyt minun olevan tästä kaupungista. Hän kulki yksin. Hiivin
hänen ohitsensa niin, että kasvoni tulivat hänen kasvojensa
rinnalle. Väistyin syrjään, hän kulki edelleen tasaisia reunakiviä
pitkin. Silloin heitin kaihomielisen katseen häntä kohti, luulenpa
melkein että minulla oli kyynel silmässäni. Kohotin hattuani. Hän
pysähtyi. Väsyneellä äänellä ja uneksien eteeni katsoen lausuin:
älkää suuttuko, armollinen neiti, yhdennäköisyys teidän kasvojenne
piirteiden ja sen olennon välillä, jota koko sielustani rakastan,
mutta joka on kaukana minusta, on niin silmäänpistävä, että teidän
tulee suoda minulle anteeksi kummallinen käytökseni. Hän luuli minun
olevan haaveilijan, ja vähäinen haaveellisuus ei koskaan loukkaa
nuorta tyttöä, varsinkin koska tyttö silloin tuntee ylemmyytensä ja
saa hymyillä alentuvaisen armollisesti. Aivan oikein, hänkin hymyili,
mikä muuten sopi hänelle sanomattoman hyvin. Ylhäisen alentuvaisesti
hän naurahtaen nyökäytti minulle päätään. Hän jatkoi kulkuaan,
pari askelta seurasin häntä. Joitakin päiviä myöhemmin tapasin
hänet. Rohkenin tervehtiä häntä. Hän hymyili minulle taaskin...
Kärsivällisyys on sentään erinomainen hyve, sillä se joka nauraa
viimeksi nauraa makeimmin.
Cordelian ollessa kyseessä voisi ajatella useitakin
yllättämistapoja. Yksi keino olisi eroottisen myrskyn herättäminen,
joka kiskoisi puun juurineen maasta. Sen avulla voisi yrittää saada
hänet luopumaan asemastaan, saada hänet luopumaan historiallisesta
asiain yhteydestä ja salaisin keinoin herättää hänen intohimonsa.
Mahdollista on, että se onnistuisi. Tytön, jolla on Cordelian
intohimo, voi saada melkein mihin hyvänsä. Kuitenkin olisi se
esteettisesti väärä menettelytapa. En rakasta huijausta, ja tuota
menettelytapaa voi oikeastaan suositella ainoastaan sellaisiin
tyttöihin nähden, jotka vain tällä tavoin voivat saada runollisen
hohteen. Cordeliaan nähden ei se ole lainkaan tarkoituksenmukainen.
Parissa tuokiossa kokisin kenties sen, josta minulla olisi voinut
olla iloa pitkäksi ajaksi, niin -- mikä vielä pahempi -- josta olisin
voinut toisin menetellen nauttia paljon täydellisemmin ja rikkaammin.
Cordeliasta ei sovi nauttia huumaustilassa. Yllätetyksi hän ensi
hetkessä varmaan tulisi, jos tuolla tavoin menettelisin, mutta hän
kyllästyisi pian, juuri sen tähden, että tuo yllätys olisi liian
tuttua hänen omalle uhkarohkealle sielulleen.
Jokapäiväinen kihlaus on kuitenkin kaikista keinoista paras,
tarkoituksenmukaisin. Vielä vähemmän uskoo hän ehkä korviaan,
kun kuulee minun tekevän proosallisen rakkaudentunnustuksen ja
pyytävän hänen kättään, vielä vähemmän kuin jos hän kuulisi lämmintä
kaunopuheisuuttani, imisi itseensä myrkyllisen huumaavan juomani,
kuulisi sydämensä lyövän ajatellessaan, että ryöstäisin hänet mukaani.
Harmillista kihlauksessa on asian eetillinen puoli. Kaikki
eetillisyys on yhtä ikävää elämässä kuin tieteessä. Kuinka toisin
onkaan estetiikan taivaan alla: siellä on kaikki kevyttä, kaunista,
katoavaa. Siellä, jonne siveellisyys pääsee mukaan, käy kaikki
kovaksi, kulmikkaaksi, rajattoman ikävystyttäväksi. Kihlauksella
ei ole eetillistä arvoa sanan ahtaammassa merkityksessä, kuten
avioliitolla, sillä on pätevyytensä vain ex consensu gentium. Tämä
asianlaita voi olla minulle suureksi hyödyksi. Eetillinen puoli
asiassa on kyllin huomattava tehdäkseen Cordeliaan sen vaikutuksen,
että hän astuu tavallisuuden rajojen ulkopuolelle, mutta samalla
kertaa ei asian eetillisyys ole niin vakavaa laatua, että minun
tarvitsisi pelätä arveluttavampaa mielenliikutusta. Minulla on
aina ollut eräänlainen kunnioitus kaikkea eetillistä kohtaan. En
ole milloinkaan antanut kenellekään tytölle avioliittolupausta,
en edes leikilläni; jos nyt tuleekin näyttämään siltä, että sen
teen, on se vain teeskennelty ele. Olen kyllä järjestävä asiat
siten, että hän itse tulee lopettamaan suhteen. Lupausten antamista
halveksii minun ritarillinen ylpeyteni. Minä halveksin tuomaria, joka
vapauden lupauksella viekoittelee syntisen tunnustuksiin. Sellainen
tuomari kieltää oman voimansa ja kykynsä. Minun käytännössäni
vaikuttaa lisäksi se asianlaita, etten toivo mitään, joka ei sanan
ahtaimmassa merkityksessä ole vapaasta tahdosta annettu lahja.
Käyttäkööt tavalliset viettelijät väkivaltaisia keinoja. Mitä he
siten saavuttavat? Se joka ei taida hurmata nuorta tyttöä niin,
että tyttö kadottaa näkyvistään kaiken, mitä mies ei tahdo hänen
näkevän, se joka ei siinä määrin ymmärrä runoilla itseään nuoren
tytön sieluun, että näyttää siltä kuin kaikki langat lähtisivät siitä
keskuksesta sen tähden että hän niin tahtoo, jää hutilukseksi, enkä
minä aio kadehtia häneltä hänen nautintoaan. Sellainen mies on ja jää
tavalliseksi viettelijäksi, joksi minua ei suinkaan voi kutsua. Minä
olen esteetikko, erootikko, joka on käsittänyt rakkauden olemuksen ja
ytimen, joka uskoo rakkauteen ja tuntee sen perusteita myöten ja joka
pitää vain omana yksityisenä tietonaan, että jokainen lemmensuhde
kestää korkeintaan puoli vuotta ja että juttu on lopussa niin pian
kuin on nautittu mitä nautittavissa on. Kaiken tämän tiedän, sen
lisäksi tiedän vielä, että korkein nautinto on tulla rakastetuksi,
rakastetuksi yli kaiken maailmassa. On vaikea runoilla itsensä nuoren
tytön sieluun, mutta täytyy olla todellinen mestari runoillakseen
itsensä sieltä pois. Kuitenkin riippuu jälkimmäinen oleellisesti
edellisestä.
Toinenkin menettelytapa olisi mahdollinen. Voisin panna liikkeelle
kaikki mahtini saadakseni hänet kihloihin Edvardin kanssa. Tulisin
siinä tapauksessa pariskunnan uskotuksi. Edvard luottaisi minuun
tinkimättä. Hänenhän olisi kiittäminen tykkänään minua onnestaan.
Siten jäisin enemmän varjoon. Se ei käy päinsä. Cordelia ei voi
mennä kihloihin Edvardin kanssa ilman että hänen arvonsa alentuisi.
Lisäksi minun suhteeni tyttöön kävisi siten enemmän pikantiksi kuin
intresantiksi. Kihlauksen ääretön proosallisuus muodostaa juuri
oikean kaikupohjan kaikelle mieltäkiinnittävälle.
Kaikki käy Wahlin perheessä yhä merkitsevämmäksi. Voi selvästi
huomata, että jokapäiväisten ulkonaisten muotojen alla liikkuu
salainen elämä ja että se pian on puhkeava johonkin yllätykseen.
Wahlin perhe varustautuu kihlausta varten. Pintapuolinen
syrjästäkatsoja arvelisi kai tädistä ja minusta tulevan parin.
Mitä sellaisessa avioliitossa voisikaan tehdä maataloustieteen
levittämiseksi kasvavan polven keskuuteen! Siten tulisi minusta
Cordelian setä. Olen ajatuksenvapauden ystävä eikä mikään ajatus ole
niin mahdoton, ettei minulla ole rohkeutta sitä lähemmin tarkastaa.
Cordelia pelkää rakkaudentunnustusta Edvardin puolelta, Edvard
toivoo, että se pian on ratkaiseva kaiken. Siitä hän voikin olla
varma. Säästääkseni kuitenkin häneltä siitä johtuvat ikävyydet, olen
ehtivä ennen häntä. Toivon pian voivani lähettää hänet matkaan, hän
on jo tositeolla minun tielläni. Sen tunsin selvästi tänään. Hän
näyttää todellakin niin haaveelliselta ja rakkaudesta juopuneelta,
että täytyy joka hetki pelätä hänen karkaavan ylös kuin unissakävijä
ja julistavan koko ihmiskunnalle rakkautensa niin objektiivisesti,
ettei hän sitä tehdessään edes lähesty Cordeliaa. Iskin häneen
silmäni tänään. Samalla tavalla kuin norsu ottaa jonkun esineen
kärsällään, otin minä hänet katseeni esineeksi, koko miehen, ja
heitin olkani yli. Vaikka hän jäikin istumaan paikalleen, luulen
kuitenkin hänen tunteneen tuon heiton koko ruumiissaan.
Cordelia ei enää ole niin varma käytöksessään minua kohtaan kuin hän
on ollut. Ennen hän lähestyi aina minua naisellisella varmuudella,
nyt hän epäröi hiukan. Se ei kuitenkaan paljoa merkitse, ja minun
olisi helppo saattaa kaikki entiselleen. Sitä en kuitenkaan halua
tehdä. Vielä yksi yllätys ja sitten kihlaus. Se ei varmaankaan
tuota vaikeuksia. Cordelia vastaa myöntävästi pelkästä yllätyksestä
ja täti sanoo amenensa. Täti on oleva haltioissaan saadessaan
sellaisen maataloudellisen vävyn. Vävyn! Kuinka kaikki riippuukaan
herneenvarresta, kun vain uskaltautuu tuolle alalle. Enhän oikeastaan
rupeakaan hänen vävykseen vaan nepaakseen, tai oikeammin, volento
deo, en kummaksikaan.
-- -- --