Niin olemme ystäviä, Edvard ja minä; todellinen ystävyys, ihana
suhde on meidän välillämme, sellainen kuin muinaisen Kreikan
kauneimpina päivinä. Tulimme kohta toistemme uskotuiksi, kun minä,
tehtyäni hänelle monenmoisia huomautuksia Cordeliasta, sain hänet
tunnustamaan salaisuutensa. Se on niin hyvin ymmärrettävissä, pienten
salaisuuksien ohella voi suurikin päästä pujahtamaan. Poika poloinen,
hän on jo kauan huokaillut. Hän pukeutuu juhlatamineisiin joka kerta
kun tyttö tulee heille, saattaa hänet iltasella kotiin ja hänen
sydämensä jyskyttää tytön käsivarren nojatessa hänen omaansa. He
kävelevät kotiin tähtiä tähystellen, hän soittaa ovikelloa, tyttö
katoaa, Edvard jää epätoivoonsa -- mutta toivoo parempaa seuraavalta
kerralta. Hänellä ei ole ollut vielä rohkeutta astua tytön kotioven
kynnyksen yli, hänellä, jolla siihen on niin mainio tilaisuus. Vaikka
on vaikeata olla kaikessa hiljaisuudessa nauramatta Edvardille,
tuossa lapsellisuudessa on mielestäni kuitenkin jotain kaunista.
Siitä huolimatta että muutoin kuvittelen tuntevani kaikki eroottisen
elämän muodot, en ole kuitenkaan koskaan itsessäni huomannut
tuota tilaa, tuota rakastumisen pelkoa ja vavistusta, en tuossa
määrässä, että se olisi riistänyt minulta järkevän toimintakyvyn --
muutoin tunnen sen kyllä, mutta minussa se on senlaatuista, että se
pikemminkin tekee minut voimakkaammaksi. Ehkä joku tähän sanoo, etten
koskaan ole ollut oikein rakastunut. Hyvin mahdollista. Olen antanut
Edvardille rohkeutta, olen pyytänyt häntä luottamaan ystävyyteeni.
Huomenna on hän ottava ratkaisevan askeleen, hän on päättänyt
lähteä persoonallisesti tytön luo pyytääkseen tätä jonnekin. Olen
taivuttanut hänet sellaiseen epätoivoiseen ajatukseen, että hän
pyytää minut mukaan; olen luvannut hänelle tulevani. Hän pitää sitä
erinomaisena ystävyyden osoituksena. Tilaisuus on juuri sellainen,
jollaista olen toivonut, se on samaa kuin syöksyä oven mukana
sisälle taloon. Jos tytöllä olisi hämärinkin aavistus menettelyni
merkityksestä, menisivät kaikki suunnitelmani hukkaan.
Ennen ei minun ole ollut tapana valmistua keskustelua ylläpitämään,
nyt se on tädin tähden käynyt välttämättömäksi. Olen nim. ottanut
kunniakkaaksi tehtäväkseni aina keskustella hänen kanssaan ja
siten peitellä Edvardin rakastajaneleitä, mikäli ne tarkoittavat
Cordeliaa. Täti on oleskellut aikaisemmin maalla, ja sekä omista
tarkoista maataloudellisten lähdekirjojen tutkimuksistani että tädin
kokemukseen perustuvista tiedonannoista olen saanut tuntuvaa ohjausta
tiedoissani ja taidoissani.
Tätiin nähden on menestykseni täydellinen, hän pitää minua vakavana
ja luotettavana miehenä, jonka kanssa on erittäin mieluista
seurustella ja joka ei ole tavallisten muotijunkkarien kaltainen.
Cordelia taasen ei tunnu minusta oikein pitävän. Tosin hänessä on
liian paljon puhdasta ja viatonta naisellisuutta jotta hän voisi
vaatia, että jokaisen miehen pitäisi häntä mielistellä, mutta
kuitenkin hän tuntee liian hyvin kapinahengen esiintymisessäni.
Kun sitten istun tuossa siistissä arkihuoneessa, missä hän hyvän
enkelin tavoin levittää suloaan kaikkialle, kaikille, jotka joutuvat
kosketuksiin hänen kanssaan, hyville ja pahoille, silloin tulen
toisinaan kärsimättömäksi sydämessäni ja tunnen halua syöksyä esiin
piilopaikastani; sillä vaikkakin istun kaikkien nähtävänä huoneessa,
istun kuitenkin varkain lymyssä; tunnen halua tarttua hänen käteensä,
syleillä tuota nuorta tyttöä, kätkeä hänet itselleni peläten, että
joku hänet minulta ryöstäisi. Tai kun Edvard ja minä jätämme hänet
iltaisin, kun hän hyvästiksi ojentaa minulle kätensä, kun pidän
sitä omassani, silloin tuntuu minusta toisinaan järjettömältä antaa
tuon lintusen lainkaan lentää kädestäni. Kärsivällisyyttä -- quod
antea fuit impetus nunc ratio est [Mikä ennen oli vaistoa, on nyt
harkintaa. Suom. muist.] -- tahdon kietoa hänet perinpohjaisemmin
verkkooni, ja sitten äkkiarvaamatta annan rakkauden koko voiman
puhjeta esiin. Emme ole silloin itseltämme turmelleet tuota hetkeä
ennenaikaisilla hellyydenosoituksilla, ennakko-otoilla, siitä
voit minua kiittää, Cordeliani. Teen parastani kehittääkseni
vastakkaisuuksia, kiristän rakkauden jousta voidakseni haavoittaa
sitä syvemmin. Kuin jousimies löyhennän jännettä, kiristän sitä
uudelleen, kuuntelen sen laulua, sotasoittoani, mutta en tähtää
vielä, en aseta vielä nuolta jänteelle.
Kun pieni seura usein kokoontuu samassa huoneessa, kehittyy helposti
traditio siitä, missä kullakin on oma omituinen paikkansa, syntyy
taulu, jonka mielessään milloin hyvänsä voi levittää eteensä
kuin kartan määrätystä maa-alueesta. Siten muodostamme mekin
Wahlin perheessä yhdessä määrätyn taulun. Iltaisin juomme teetä.
Tavallisesti siirtyy silloin täti, joka siihen saakka on istunut
sohvassa, pienen ompelupöydän ääreen, jonka Cordelia puolestaan
jättää vallatakseen itselleen paikan teepöydän luona sohvassa. Edvard
seuraa häntä, minä tätiä. Edvard tavoittelee salaperäisyyttä, hän
tahtoo kuiskata ja tekeekin sen tavallisesti niin hyvin että vaikenee
kokonaan. Minä taasen en lainkaan salaa tädin kanssa ylläpitämääni
mielipiteenvaihtoa torihinnoista ja siitä kuinka paljon maitoa
vaaditaan leiviskään voita -- molemmat keskustelunaiheita, joita kuka
hyvänsä nuori tyttö voi sekä vapaasti kuulla että jotka myöskin, mikä
vielä harvinaisempaa, jalostavat yhtä paljon päätä kuin sydäntä.
Yleensä käännän selkäni teepöytää kohti, minä haaveilen tädin kanssa.
Kuinka suuri ja viisas onkaan luonto töissään, mikä erinomainen
jumalanlahja onkaan voi, mikä ihana luonnon ja ihmistaidon
yhteistuote! Täti ei saa kuulla mitä Edvard ja Cordelia puhuvat, jos
he yleensä jotain puhuvat, sen olen Edvardille luvannut ja minä pysyn
aina sanassani. Sen sijaan voin itse mainiosti kuulla jokaisen sanan,
jonka he vaihtavat, kuulla pienimmänkin risahduksen. Se on varsin
tärkeätä, sillä ei voi koskaan tietää, mitä ihminen epätoivossaan
uskaltaa. Varovaisimmat ja ujoimmat ihmiset uskaltautuvat toisinaan
mitä hurjimpiin tekoihin. Vaikka minulla siis ei ole vähintäkään
tekemistä kenenkään kanssa erikseen, voin kuitenkin hyvin huomata
Cordeliasta, että näkymättömänäkin olen alituisesti hänen ja Edvardin
välillä.
Omituinen on tosiaan se kuva, jonka me neljä yhdessä muodostamme.
Jos ajattelen tunnettuja kuvia, voisin ehkä löytää vertauskohtia
kuvitellessani itseäni Mefistofeleeksi; vaikeutena on kuitenkin se,
ettei Edvard ole mikään Faust. Jos taasen teen itsestäni Faustin,
on vaikeutena se, ettei Edvard suinkaan ole mikään Mefistofeles.
Minä en myöskään ole Mefistofeles, kaikkein vähimmin Edvardin
silmissä. Hän pitää minua rakkautensa hyvänä henkenä, ja siinä hän
tekee oikein, sillä hän saa ainakin olla varma siitä, ettei kukaan
voisi valppaammin vartioida hänen rakkauttaan kuin minä. Olen
luvannut ylläpitää keskustelua tädin kanssa, ja tämän kunniakkaan
tehtäväni hoidan huolella. Täti melkein katoaa meidän silmistämme
pelkkään maatalouteen; me käyskelemme yhdessä kyökissä, kellarissa
ja luhdissa, me katselemme kanoja, sorsia, hanhia jne. Kaikki
tämä harmittaa Cordeliaa. Mitä minä oikeastaan tahdon, sitä ei
hän luonnollisesti voi käsittää. Hänelle olen yhäti arvoitus,
arvoitus, joka ei edes houkuttele häntä arveluihin, vaan joka
katkeroittaa, närkästyttää. Hän tuntee hyvin, että täti tulee melkein
naurettavaksi, ja kuitenkin on täti siksi kunnianarvoinen nainen,
ettei hän suinkaan ole sitä ansainnut. Muutoin hoidan asiani niin
hyvin, että hän turhaan koettaisi minua estää. Toisinaan menen niin
pitkälle, että saan Cordelian kaikessa hiljaisuudessa hymyilemään
tädille. Nämä ovat tarpeellisia esitutkimuksia. Ei niin, että tekisin
niitä liitossa Cordelian kanssa; siten en olisi saanut häntä koskaan
vetämään suutansa hymyyn tädille. Minä pysyn yhä edelleen arvokkaan
vakavana; mutta hän ei voi olla hymyilemättä. Ensimmäinen petollinen
opetus on: saada hänet hymyilemään ironisesti. Nyt kohdistuu hänen
hymynsä yhtä paljon minuun kuin tätiin, sillä hän ei tiedä, mitä
hänen pitää minusta ajatella. Ehkä olen tuollainen nuori mies,
joka on liian varhain vanhentunut, niin, se on hyvin mahdollista;
mutta toinenkin mahdollisuus on olemassa ja kolmas jne. Kun hän on
hymyillyt tädille, suuttuu hän itselleen, minä käännyn silloin ympäri
ja yhä jatkaen keskusteluani tädin kanssa, katson hyvin vakavasti
häneen; silloin hän hymyilee minulle ja tilanteelle kokonaisuudessaan.
Meidän suhteemme ei ole keskeneräisen ymmärtämisen hellää
ja uskollista syleilyä, ei ymmärtämisen attraktiota, vaan
väärinymmärtämisen repulsiota. Minun suhteeni häneen ei ole itse
asiassa lainkaan mikään suhde; se on puhtaasti henkinen, mikä
tietysti ei merkitse mitään nuoren tytön ollessa kyseessä. Sillä
menettelytavalla, jota nyt seuraan, on ihan erikoiset etunsa. Mies,
joka esiintyy keikarina, herättää aina epäluuloa ja tekee itse siten
itselleen haittaa. Tuosta epäluulosta olen minä kokonaan vapaa. Minua
ei vartioida, päinvastoin minua pidetään pikemminkin luotettavana
miehenä, joka puolestaan soveltuisi vartioimaan nuorta tyttöä.
Menettelytavallani on vain yksi vika, se on hidas, ja sen tähden sitä
voi käyttää menestyksellä ainoastaan sellaisia henkilöitä kohtaan,
joilta on kiinnostavaa nautintoa odotettavissa.
Miten nuorentava voima onkaan nuoressa tytössä! Ei aamuilman
kuulakkuudella, ei tuulen suhinalla, ei meren raikkaudella, ei viinin
tuoksulla ja tulella -- ei millään maailmassa ole sitä nuorentavaa
voimaa.
Kohta toivon saaneeni asiat sille kannalle, että hän vihaa
minua. Olen kokonaan ottanut ylleni vanhan poikamiehen hahmon.
En puhu muusta kuin mukavasta istumisesta ja makaamisesta,
luotettavasta palvelijasta ja vakavasta ystävästä, jonka käteen
voi empimättä nojautua kulkiessaan. Kun nyt vain saan tädin
jättämään maataloudelliset esitelmänsä, johdan hänet kokonaan näihin
keskustelunaiheisiin. Siten saan suoranaisemman aiheen ironiaan.
Piintyneelle vanhallepojalle voi hymyillä, vieläpä voi häntä
surkutellakin, mutta nuori mies, ja lisäksi älykäs, saa mokomalla
menettelyllä tytön kuohuksiin, koko hänen sukupuolensa merkitys,
kauneus ja runollisuus tehdään niin tyhjäksi.
Siten kuluvat päivät, näen hänet, mutta en puhu hänen kanssaan,
puhun tädin kanssa tytön läsnäollessa. Jonakin yönä voi päähäni
pistää päästää rakkauteni valloilleen. Silloin käyskelen viittaani
kääriytyneenä ja hattu painettuna silmien yli hänen ikkunansa alla.
Hänen makuuhuoneensa on pihalle päin, mutta näkyy koska talo on
risteyksessä, myöskin kadulle. Joskus hän seisoo hetken ikkunan
ääressä tai aukaisee sen ja katsoo tähtiä kohti, kenenkään näkemättä,
lukuunottamatta erästä, jonka hän kaiketi vähimmin kaikista luulee
itseään tarkkailevan. Näinä öisinä hetkinä harhailen kuin henki ja
henkenä asustan siellä missä hänkin. Silloin unohdan kaikki, minulla
ei ole mitään suunnitelmia, mitään laskelmia, minä heitän järjen yli
olkani, avarran ja vahvistan rintaani syvin huokauksin -- liike,
joka on minulle tarpeen keventääkseni nykyisestä systemaattisesta
elämäntavastani johtuvia kärsimyksiä. Toiset ovat hyveellisiä päivin
ja tekevä syntiä öin, minä olen kuvittelua päivin, öin olen pelkkää
lemmenkaipuuta. Jos hän näkisi minut, jos hän voisi kurkistaa
sieluuni -- jos...
Jos tuo tyttö ymmärtäisi omaa parastaan, hän pitäisi minua kuin
itselleen luotuna. Hän on liian kuumaverinen ja tunteellinen
tullakseen onnelliseksi avioliitossa; liian halpamaista taas olisi
jättää hänet tavallisen viettelijän käsiin; kun hän joutuu minun
valtoihini, hän pelastaa kaiken olentonsa mielenkiintoisuuden
haaksirikosta. Suhteessaan minuun hänen täytyy tehdä mitä filosofit
tarkoittavat käyttäessään sanaleikkiä: zu Grunde gehn.
Hän on oikeastaan väsynyt jo kuuntelemaan Edvardia. Se, joka
asettaa liian ahtaat rajat mieltäkiinnittävälle, keksii pian
niiden ulkopuolelta paljon intresanttia. Hän kuuntelee toisinaan
minun pakinaani tädin kanssa. Kun sen huomaan, annan ikään kuin
valoisan kajastuksen kokonaan toisesta maailmasta kuultaa esiin,
suureksi kummastukseksi sekä tädille että Cordelialle. Täti näkee
valon, mutta ei kuule mitään, Cordelia kuulee äänen, mutta ei näe
mitään. Kohta on kuitenkin kaikki taas levollista, minun ja tädin
välinen keskustelu käy yksitoikkoista latuaan kuin postihevoset
yön hiljaisuudessa; teekeittiön surina säestää sitä. Sellaisina
hetkinä voi tilanne käydä sietämättömäksi, varsinkin Cordelialle.
Hänellä ei ole ketään, jonka kanssa hän voisi puhua tai jota
kuunnella. Jos hän kääntyy Edvardin puoleen, on vaara tarjolla,
että tämä ujoudessaan tekee jonkun tyhmyyden; jos hän taas kääntyy
toisaalle, tädin tai minun puoleen, vaikuttavat meidän varmuutemme
ja meidän tasaisen keskustelumme yksikantaiset vasaraniskut mitä
epämiellyttävimpänä kontrastina Edvardin epävarmuuden rinnalla. Voin
hyvin käsittää, että Cordeliasta tuntuu kuin täti olisi lumottu;
siinä määrin tämä seuraa minun tahtiani. Myöskään ei hän voi ottaa
osaa meidän pakinaamme, sillä yksi minun menettelytavoistani,
joita olen käyttänyt häntä kasvattaakseni, on se, että kohtelen
häntä aivan kuin lasta. Ei niin, että ottaisin itselleni joitakin
vapauksia häneen nähden, kaukana siitä; tiedän hyvin, kuinka
vahingollisesti sellainen voisi vaikuttaa, ja erittäin tärkeätä
minulle on, että hänen naisellisuutensa kerran on nouseva puhtaana
ja kauniina. Läheinen suhteeni tätiin tekee minulle mahdolliseksi
kohdella häntä kuin lasta, joka ei ymmärrä maailmaa. Siten en
loukkaa hänen naisellisuuttansa, teen sen ainoastaan tyhjäksi; hänen
naisellisuuttaan ei suinkaan loukkaa se, ettei hän tunne torihintoja,
mutta häntä voi kyllä harmittaa, että tuollaista pidetään
tärkeimpänä maailmassa. Täti voittaa itsensä minun voimakkaalla
myötävaikutuksellani. Hän on tullut melkein fanaattiseksi -- seikka,
josta hän voi olla minulle kiitollinen. Ainoa, johon hän minussa ei
voi suostua, on se, etten ole mitään. Nyt olen ottanut tavakseni
sanoa joka kerta kun tulee puhe jostain avoimesta virasta: se on kuin
minua varten, ja sitten aloitan vakavan keskustelun tädin kanssa
tuosta virasta. Cordelia huomaa aina ironian, ja juuri se onkin
tarkoitukseni.
Edvard-parka! Vahinko, ettei hänen nimensä ole Fritz. Joka kerta
kun itsekseni ajattelen suhdettani häneen, tulen aina muistaneeksi
Fritziä "Morsiamessa". ["Morsian" on eräs Scriben kirjoittama
näytelmä, jonka päähenkilö Fritz menettää morsiamensa. Suom. muist.]
Edvard on sitä paitsi, samoin kuin tämä hänen esikuvansa, korpraali
porvarikaartissa. Ollakseni rehellinen minun täytyy myöntää, että
myöskin Edvard on varsin ikävystyttävä. Hän ei käy asiaan kunnolla
käsiksi, hän keikaroi vain kankeana ja hienona. Ystävyydestä häntä
kohtaan -- unter uns gesagt -- esiinnyn minä niin välinpitämättömänä
kuin suinkin. Edvard-parka! Ainoa seikka, joka minua hänessä melkein
liikuttaa, on hänen ääretön kiintymyksensä minuun; hän ei edes tiedä
miten minua kiittää. Mutta kiittäminen on jo todellakin liikaa.
-- -- --
Miksi ette voi pysyä rauhassa? Mitä olette koko aamun tehneet muuta
kuin nykineet ikkunankaihtimiani, riuhtoneet katupeiliäni ja siihen
kuuluvaa nuoraa, leikkineet kolmannen kerroksen kellonvetimellä,
hyökänneet ikkunaruutuja vastaan, lyhyesti sanoen, kaikin tavoin
ilmoittaneet tulostanne, ikään kuin tahtoisitte houkutella minut ulos
luoksenne? Niin, sää on kylläkin kaunis, mutta minulla ei ole halua,
antakaa minun jäädä kotiin... Te reippaat, vallattomat sefyyrit,
te iloiset pojat, voittehan lähteä retkellenne yksin, käykää kuten
tavallista nuorten tyttöjen kimppuun. Tiedänhän, ettei kukaan osaa
niin viettelevästi syleillä nuorta tyttöä kuin te; turhaan koettaa
hän vääntäytyä teidän syleilystänne, hän ei voi päästä irti teidän
kietovista käsivarsistanne. Eikä hän sitä tahdokaan, sillä te,
viileät ilman lapset, ette kiihota hänen intohimojaan... Menkää
matkaanne ja jättäkää minut rauhaan!... Silloin, arvelette, ei
teillä ole siitä mitään hupia, ette muka tee tuota kaikkea itsenne
tähden... No hyvä, minä lähden kanssanne; mutta kahdella ehdolla.
Ensiksi. Uudella Kuninkaantorilla asuu nuori, hyvin kaunis tyttö,
joka ei ainoastaan ole kyllin rohkea ollakseen minua rakastamatta
vaan joka lisäksi rakastaa toista, vieläpä kävelee hänen kanssansa
käsikoukkua. Kello 1 tiedän tuon toisen noutavan tytön kävelemään.
Nyt pitää teidän luvata, että rajuimmat teistä piiloutuvat jonnekin
läheisyyteen siksi kunnes he tulevat ulos portista. Juuri kun
he ovat aikeissa kääntyä Suurelle Kuninkaankadulle, hyökkää tuo
rajuimpien osasto esiin, ottaa nuorelta mieheltä mitä kohteliaimmalla
tavalla hatun päästä ja vie sen tasaisella vauhdilla täsmälleen
kyynärän välimatkan päähän hänen eteensä; ei sen kauemmas, sillä
silloin voisi sattua, että hän kääntyisi takaisin. Hän luulee
aina seuraavassa hetkessä saavansa sen käsiinsä, hän ei edes
laske tytön kättä käsivarreltaan. Sillä tavalla viette heidät
molemmat Suurta Kuninkaankatua ja Voldenia pitkin Pohjoisportille,
Höibrotorille... Kuinka paljon aikaa tuohon tarvitsette? Arvelen
sen käyvän noin puolessa tunnissa. Kello kaksi täsmälleen tulen
minä Itäiseltä kadulta. Kun teidän erikoisosastonne nyt on vienyt
rakastavaiset keskelle toria, silloin teette äkillisen ryntäyksen
heidän kimppuunsa ja sieppaatte tytönkin hatun, saatatte hänen
kiharansa epäjärjestykseen ja viette hänen saalinsa sillä aikaa
kun nuoren miehen hattu lentää yhä korkeammalle; lyhyesti sanoen,
saatte aikaan sellaisen sekaannuksen, etten ainoastaan minä vaan
koko kunnianarvoisa seurakunta laukeaa nauramaan, koirat rupeavat
hyppelemään ja torninvartija soittamaan kellojaan. Nyt järjestätte
niin, että tytön hattu lentää suoraan minua kohti, joten minusta
tulee se onnellinen, joka saa ojentaa sen hänelle takaisin. --
Toiseksi. Sen osaston, joka seuraa minua, pitää totella jokaista
viittaustani, pysyä säädyllisyyden rajoissa, olla lähentelemättä
kauniita tyttöjä ja sallia itselleen ainoastaan sellaista huvia,
jonka kestäessä tytön lapsellinen sielu voi koko ajan säilyttää
iloisuutensa, huulet hymynsä, silmät levollisuutensa ja sydän
suruttomuutensa. Jos joku teidän joukostanne uskaltaa toisin
menetellä, niin olkoon kirottu teidän nimenne. -- Ja nyt, elämää ja
iloa, nuoruutta ja kauneutta kohti! Näyttäkää minulle mitä jo usein
ennen olen nähnyt, mutta mitä en koskaan väsy katselemaan, kaunis
nuori tyttö, paljastakaa minulle hänen kauneutensa, mutta siten,
että hän itse käy vielä kauniimmaksi; tutkiskelkaa häntä niin, että
hänellä on itselläänkin siitä iloa. -- -- -- Valitsen leveysasteen
missä kohtaan teidät, sillä en voi, kuten tiedätte, vallita aikaani
pitemmälle kuin puoli kahteen. -- -- --
Tuolla tulee nuori tyttö hienona ja kauniina, niin, nythän on lisäksi
sunnuntaikin tänään... Vilvoittakaa häntä hiukan, hengittäkää
viileyttä hänen ylitsensä, syleilkää häntä viattomin syleilyin! Olen
näkevinäni poskien hienosti punastuvan, huulten saavan voimakkaamman
värin, poven aaltoilevan... Eikö totta, tyttöseni, on sanomaton,
autuaallinen nautinto hengittää tätä vilpoisaa ilmaa? Pieni kaulus
soutaa edestakaisin kuin puunlehvä. Kuinka terveesti ja täyteläisesti
hän hengittää. Hänen käyntinsä hiljenee, kepeä tuulenhenkäys
melkein kannattaa häntä kuin pilveä, kuin unta... Puhaltakaa hiukan
voimakkaammin, pitemmin vedoin!... Hän kokoaa voimia; käsivarret
ojentuvat povea vasten, jota hän suojelee huolellisemmin siltä
varalta että joku tuulenhenkäys olisi kyllin uhkarohkea yrittääkseen
pujahtaa keveän vaatetuksen alle... Hän hengittää voimakkaammin,
posket käyvät täyteläisemmiksi, silmät läpikuultavammiksi ja käynti
varmemmaksi. Kaikkinainen taistelu kaunistaa ihmistä. Jokaisen
nuoren tytön pitäisi rakastua sefyyriin, sillä yksikään mies ei
taida samassa määrässä kuin se taistellessaan tytön kanssa lisätä
hänen kauneuttaan... Hänen vartalonsa kumartuu hiukan eteenpäin,
pää ojentuu kurkottaen jalkaterää kohti... Hillitkää itseänne
hetkeksi! Hänen kuvansa käy leveäksi, kadottaa kauniin kapeutensa...
Vilvoittakaa häntä vähän!... Eikö totta, tyttöseni, on virkistävää
kuumissaan tuntea kasvoillaan viileät henkäykset; tahtoisi melkein
avata sylinsä pelkästä kiitollisuudesta, olemisen ilosta... Hän
kääntyy sivuittain... Nyt nopeasti voimakas henkäys, joka antaa
minun aavistaa muotojen kauneuden!... Vähän voimakkaammin, niin että
vaatteet laskeutuvat kiinteämmin ruumiin ympärille!... Se on liikaa!
Asento käy epäkauniiksi, kepeä käynti häiriintyy... Hän kääntyy
uudelleen... Puhaltakaa, antakaa hänen ponnistella!... Se on kyllin,
se on liikaa; yksi kiharoista on pudonnut alas... Pysyttekö rauhassa!
-- -- Tuolta ilmestyy marssien koko rykmentti:
Die eine ist verliebt gar sehr,
Die andre wäre es gerne.
On kieltämättä vaikeimpia tehtäviä elämässä kulkea tulevan lankonsa
käsikoukussa. Nuorelle tytölle on se samaa kuin miehelle olla
ylimääräisenä kirjanpitäjänä... Mutta ylimääräinen kirjanpitäjä voi
yletä virassa, hänellä on paikkansa konttorissa ja hän saa ottaa osaa
moneen harvinaiseen tilaisuuteen. Niin ei ole kälyn laita, mutta
sen sijaan ei hänen ylenemisensä ole niin hidasta -- hänkin ylenee
virassa ja hänet siirretään toiseen konttoriin... Puhaltakaa nyt
pontevasti! Kun ihmisellä on jokin varma piste, johon turvautua, voi
hän kyllä kestää vastuksia... Keskusta hyökkää voimalla esiin, siivet
eivät voi sitä seurata... Mies seisoo kyllin lujassa, häntä ei tuuli
voi työntää edellään, hän on myöskin liian raskas, jotta sivustat
voisivat korottaa hänet maasta. Hän hyökkää eteenpäin näyttääkseen
miten raskas kappale hän on. Mutta mitä parempi hänen ryhtinsä on,
sitä enemmän kärsivät vastaantulevat nuoret tytöt parin nähdessään...
Suvaitkaa, kaunottareni, minun antaa teille pieni neuvo: jättäkää
te tulevat miehenne ja lankonne rauhaan, kulkekaa yksiksenne ja te
olette huomaava sen paljon hauskemmaksi... Puhaltakaa nyt vähän
heikommin!... Kuinka he pulikoivat tuulen laineissa! Kohta he
karkeloivat sivuittain toisiaan vastaan pitkin katua. Voiko mikään
tanssimusiikki saada aikaan iloisempaa tunnelmaa? Eikä tuuli väsytä,
se päinvastoin vahvistaa... Nyt he kiitävät täysin purjein toistensa
rinnalla katua pitkin. Voiko mikään valssi viettelevämmin temmata
nuoren tytön mukaansa? Ja kuitenkaan ei tuuli tuota väsymystä,
se päinvastoin kannattaa... Nyt käyvät sefyyrit nuoren miehen ja
langon kimppuun... Eikö totta, vähäinen vastustus ei ole vahingoksi,
ihminen taistelee mielellään sen puolesta, jota hän rakastaa. Ja
jokainen saavuttaa kyllä sen, jonka puolesta hän taistelee, on
olemassa korkeampi kaitselmus, joka tulee aina rakkaudelle avuksi.
Sen tähden onkin miekkosella myötätuuli... Enkö ole ajatellut
oikein: Jos rakastavaisella on myötätuuli, hän voi helposti ajautua
armaansa ohi, mutta kun hänellä on vastatuuli, se panee hänen verensä
miellyttävään liikkeeseen, ja kun hän sitten astuu armaansa luo,
tekevät tuulenpuuskat hänet reippaamman ja viettelevämmän näköiseksi
ja tuulen kosketus tekee viileäksi hänen huultensa hedelmän, joka
mieluimmiten on nautittava kylmänä sen tähden, että se on niin palava
-- samalla tavalla kuin samppanjakin, joka jääkylmänäkin nautittuna
lämmittää... Kuinka he nauravat ja pakisevat -- tuulen viedessä
heidän sanansa -- mitä tärkeää kerrottavaa heillä on toisilleen? --
ja hymyilevät ja kumartuvat eteenpäin ja pitävät kiinni hatuistaan
ja katselevat jalkoihinsa... Heittäkää nyt hetkeksi vähemmälle,
jotteivät tytöt kävisi kärsimättömiksi tai suuttuisi meille tai
alkaisi meitä pelätä!... Aivan oikein, uskalluksella vain eteenpäin,
oikea jalka ensin, sitten vasen... Kuinka luottavaisesti ja rohkeasti
tuo tyttö silmäilee ympärilleen... Näinkö oikein, hän on jonkun
mieshenkilön käsikoukussa, siis kihloissa. Kas vain lapseni, minkä
joululahjan elämä on sinulle antanut... Tuo kihloissa olohan näyttää
todellakin varsin onnelliselta. Tyttö on rakastumisen ensi asteella,
hän rakastaa sulhastaan -- hyvin mahdollista, mutta kuitenkin hänen
rakkautensa liitelee avarana ja epämääräisenä yltympäri; hänellä on
vielä se rakkaudenviitta, jonka alle mahtuu useampia... Puhaltakaa
hiukan kovemmin!... Niin, kun kävelee noin reimasti, ei ole ihme,
että hatunnauhat täyttyvät tuulessa, niin että näyttää siltä kuin
kantaisivat ne, siipien tavoin, tuota keveätä olentoa -- ja hänen
rakkauttaan -- sekin nim. seuraa mukana kuin keijukaisen harso, jolla
tuuli leikkii. Niin, kun tuolla tavoin käsittää rakkauden, silloin
se tuntuu niin avaralta; mutta kun sitä joka päivä kantaa, kun harso
muutetaan arkipuvuksi -- silloin ei jää paljon sijaa kaikenlaisille
koruille... Oh, jumala paratkoon! Se, jolla on ollut rohkeutta ottaa
ratkaiseva askel koko elämän ajaksi, rohkenee kyllä käydä suinpäin
tuulta vastaan. Kukapa sitä epäilisi? En ainakaan minä; mutta joka
tapauksessa, ei niin kiivaasti, neitiseni, ei niin kiivaasti. Aika
on ankara kurissapitäjä eikä tuulikaan ole huonompi... Pitäkää
nyt pikkuisen iloa hänen kanssaan!... Mihin katosi nenäliina? Ah,
saitte sen toki takaisin... Nyt irtaantui yksi hatunnauha ... ah,
tämähän saattaa tyttöparan ihan hämilleen lähellä olevan sulhasen
tähden... Tuolla tulee ystävätär, jota täytyy tervehtiä. Hän näkee
nyt ensikerran neidin kihlattuna; muutenhan olettekin täällä Leveällä
kadulla näyttääksenne olevanne kihloissa ja samassa tarkoituksessa
aiotte Pitkälle linjallekin. Mikäli minä tiedän on tapa sellainen,
että avioparit ensimmäisenä sunnuntaina vihkimisen jälkeen käyvät
kirkossa, kihloissa olevat sitävastoin Pitkällä linjalla. Niin,
kihlauksella onkin yleensä paljon yhteistä Pitkän linjan kanssa...
Olkaa nyt varuillanne, tuuli tarttuu hattuun, pitäkää siitä kiinni
kädellänne, taivuttakaa päänne hiukan eteenpäin... Oi kohtalon
kovuutta, ette saanutkaan tilaisuutta tavata ystävätä, ette koota
arvokkuuttanne tervehtiäksenne sillä itsetietoisella tavalla, jolla
kihloissa olevat tytöt kohtelevat kihlaamattomia... Puhaltakaa hiukan
hiljemmin!... Nyt tulee onnellinen hetki... Kas vain kuinka tyttö
riippuu kiinni rakastetussaan, hän kulkee hänestä niin paljon edellä,
että voi kääntää päänsä taapäin ja katsoa häneen ylös, ja iloita
hänestä, rikkaudestaan, onnestaan, toivostaan, tulevaisuudestaan...
Oi, tyttöseni, olet häneen liiaksi ihastunut... Tai eikö hänen ole
kiittäminen minua ja tuulta siitä että hän on nyt niin voimakkaan
näköinen? Ja eikö sinun itse, tyttöseni, ole kiittäminen minua ja
noita hiljaisia tuulenpuuskia, jotka nyt sinua vilvoittavat ja
saattavat tuskasi unohduksiin, kiittäminen siitä, että näytät niin
elämäniloiselta, niin toiveikkaalta ja odottavalta?
Ylioppilaasta, jok' öinkin on
yhä kimpussa kirjain, en piittaa,
minä tahdon uljaan upseerin,
jonka hatussa sulka viittaa.
Sen voi nähdä sinusta, heti, tyttöseni, sinun katseessasi on
jotain... Ei, ylioppilas ei voisi sinua tyydyttää... Mutta miksi
hänen pitää olla juuri upseeri? Eikö kandidaatti, joka jo on
päättänyt lukunsa, voisi käydä upseerista?... Tällä hetkellä en,
sen pahempi, voi sinua palvella upseerilla enkä kandidaatilla. Sen
sijaan voin virkistää sinua muutamilla vilpoisilla tuulenpuuskilla...
Puhaltakaa paremmin!... Aivan oikein, heittäkää saali hartioille!
Kävelkää nyt hyvin hitaasti niin poskenne kalpenevat kyllä hiukkasen
ja silmien loisto käy vähemmän kiihkeäksi... Kas niin. Hiukkasen
liikettä vain ulkoilmassa, varsinkin sellaisina kauniina päivinä kuin
tänään, ja vähän kärsivällisyyttä, niin saatte kyllä upseerinne -- --
Tuolta tulee pariskunta, molemmat ovat kuin luodut toisilleen.
Mikä tahdikkuus käynnissä, mikä molemminpuoliselle luottamukselle
perustuva varmuus koko esiintymisessä, mikä harmonia praestabilita
kaikissa liikkeissä, mikä sopusuhtainen yhdenmukaisuus. Heidän
asentonsa eivät ole keveitä ja sulavia, he eivät kulje keskenään
karkeloiden, ei, heissä on jotain vakavaa ja perusteellista, jotain,
joka herättää varmoja toiveita ja lisää keskinäistä luottamusta. Lyön
vetoa, että heidän elämänkatsomuksensa on tällainen: elämä on tie.
Ja kulkemaan käsi kädessä elämän iloissa ja suruissa näyttävätkin
he olevan kuin luodut. He ovat saavuttaneet sellaisen keskenäisen
ymmärryksen, että nainen on vieläpä luopunut vaatimuksesta saada
kävellä tasaisilla reunakivillä... Mutta, rakkaat sefyyrit, miksi
näette niin paljon vaivaa tuon parin tähden? Minusta se ei ansaitse
teidän mielenkiintoanne? Mitäpä heissä olisi huomattavaa?... Mutta
kello on puoli kaksi, nyt nopeasti Höibrotorille.
-- -- --
Voisi pitää mahdottomana, että ihmisen henkisen kehityskulun voi
edeltäkäsin niin tarkkaan määrätä. Laskujeni täsmällisyys osoittaakin
vaan, kuinka terve Cordelia on. Hän on todellakin erinomainen tyttö.
Hän on kyllä hiljainen, kaino ja vaatimaton, mutta tiedottomana uinuu
hänessä tavaton tahdonlujuus. -- Sen sain nähdä, kun hän tänään
tuli ovesta sisään. Sellainen vähäinen vastustus kuin tuulenpuuska
herättää hänessä kaikki salatut voimat, eikä taistelua silti synny.
Hän ei ole tuollainen pieni vähäpätöinen tyttönen, joka katoaa
sormien väliin ja joka on niin hauras, että melkein täytyy pelätä
hänen menevän kahtia, kun häntä katselee; mutta hän ei myöskään
ole mikään vaativainen loistokasvi. Kuin lääkäri voin sen tähden
tyydytyksellä keksiä kaikki terveyden merkit tässä kehityskulussa.
Vähitellen tulen häntä lähemmäksi ja käyn suoranaiseen hyökkäykseen.
Jos koetan merkitä tätä muutosta sotakartalla, voin tehdä sen
seuraavasti: olen kääntänyt tuolini siten että istun nyt sivuittain
Cordeliaan. Käännyn nyt useammin hänen puoleensa, puhun hänelle
ja koetan saada häntä vastaamaan. Hänen sielussaan on intohimoa
ja kiivautta, ja vaikkakaan se ei narrimaisten ja turhanaikaisten
mietiskelyjen kautta ole päässyt viehättymään mihin hyvänsä, on
sillä kuitenkin halu tutustua tavallisuudesta poikkeavaan. Häntä
viehättää minun ironinen ja pilkallinen puheeni ihmisten huonoudesta,
pelkuruudesta ja vetisestä laimeudesta. Häntä miellyttää kyllä ohjata
Faethonin lailla auringon vaunuja pitkin taivaan lakea, tulla liian
lähelle maata ja kärventää ihmisiä pikkuisen. Mitään luottamusta
minuun ei hänellä kuitenkaan ole; tähän saakka olen tehnyt
mahdottomaksi kaiken lähestymisen, myös henkisessä merkityksessä.
Hänen sielunsa pitää kasvaa voimakkaaksi ennen kuin sallin hänen
nojautua minuun. Välähdyksittäin voi kyllä näyttää siltä kuin minä
tahtoisin istuttaa häneen vapaamuurarin aatteeni, mutta ainoastaan
välähdyksittäin. Hänen täytyy kasvaa voimakkaaksi oman itsensä
varassa, hänen täytyy tuntea sielunsa jäntevyys ja nostaa maailma
hartioilleen. Hänen edistyksensä huomaa hänen repliikeistään ja hänen
silmistään; kerran olen niissä nähnyt tyhjäksitehdyn olennon vihan.
Minua ei hänen ole mistään kiittäminen, olkoon hän vapaa, sillä
vapaudessa yksin on rakkaus, vapaudessa yksin ilo ja iäinen nautinto.
Huolimatta siitä että koetan saattaa asiat sille kannalle, että hän
ikään kuin luonnon pakosta vaipuu syliini, pyrkien siihen, että hän
painovoiman ajamana tulee luokseni, on kuitenkin tärkeätä, ettei hän
putoa alas kuolleena kappaleena, vaan että hän henkisenä olentona
tuntee vastustamatonta ikävää toista olentoa kohtaan. Sillä vaikkakin
hän joka tapauksessa on kuuluva minulle, haluan hänet omistaa
kauniilla tavalla enkä siten, että hän kuin taakka lepää ylläni.
Hän ei saa tuottaa minulle ruumiillista rasitusta eikä siveellistä
velvoitusta. Meidän välillämme vallitkoon vain vapauden oma leikki.
Hänen pitää olla niin kevyt, että voin ottaa hänet käsivarrelleni.
Ajatukseni askaroivat melkein liiaksi Cordeliassa. Alan taaskin
menettää tasapainoani, en hänen ollessaan läsnä, vaan silloin, kun
sanan syvällisemmässä merkityksessä olen yksin hänen seurassaan.
Ikävöin häntä usein, en saadakseni keskustella hänen kanssaan, vaan
antaakseni vain hänen kuvansa leijua ohitseni; hiivin usein hänen
jälkeensä, kun tiedän hänen lähteneen ulos, en tullakseni nähdyksi,
vaan itse nähdäkseni. Eilen illalla tulin hänen ja Edvardin seurassa
Baxterilta. Minä erosin heistä kiireessä rientäen toiselle kadulle,
jossa palvelijani minua odotti. Tuossa tuokiossa puin toisen puvun
ylleni ja kohtasin hänet vielä kerran niin ettei hänellä ollut
siitä aavistusta. Edvard oli silloin mykkä kuten aina. Rakastanut
olen kyllä, vaikkakaan en varsin tavallisessa merkityksessä, ja
kaiken sellaisen suhteen on oltava hyvin varovainen, sillä kun
voi olla vaarallisia seurauksia, ja lisäksihän on kukin vain
kerran rakastunut. Mutta rakkauden jumala on sokea, ja se joka on
viisas, voi häntä pettää. Täytyy vain osata olla vaikutuksille niin
altis kuin mahdollista, jotta voi tietää minkä vaikutuksen tekee
itse ja saa kustakin tytöstä. Sillä tavalla voi olla rakastunut
moneen yhtaikaa, siten että kutakin yksityistä rakastaa eri
tavalla. Rakastaa yhtä ainoata on liian vähän, rakastaa kaikkia
on pintapuolista; tuntea itsensä ja rakastaa niin monta kuin
mahdollista, antaa sielunsa tuntea kaikki rakkauden voimat itsessään
siten, että kukin niistä saa tarpeellisen tyydytyksensä samalla kun
tietoisuus käsittää kaikki kokonaisuutena -- se on nautintoa, se on
elämää.
-- -- --