Hän on ylpeä, sen olen nähnyt aikoja sitten. Kun hän istuu Jansenin
neitien seurassa, hän puhuu hyvin vähän, heidän pakinansa häntä
nähtävästi kiusaa -- hänen erityinen hymyilytapansa viittaa siihen.
Tuolle hymyilylle minä rakennan. -- Toisinaan voi hän taasen
heittäytyä poikamaisen hurjapäiseksi, Jansenilaisten suureksi
hämmästykseksi. Selittämätöntä ei tuo ole minulle, joka tunnen hänen
lapsuutensa. Hänellä oli vain yksi veli, joka oli häntä vuotta
vanhempi. Hän tuntee ainoastaan isänsä ja veljensä, hän on ollut
todistajana vakavissa kohtauksissa -- kaikki tuollainen vieroittaa
tavanmukaisesta lörpöttelystä. Hänen isänsä ja äitinsä yhdyselämä
ei ole ollut onnellinen; se mikä tavoiteltavana kangastaa muille
nuorille tytöille, ei houkuttele häntä. Voi olla mahdollista, ettei
hän tarkoin tiedä mitä nuori tyttö oikeastaan on. Kenties hän
toisinaan toivoo, ettei hän olisikaan tyttö vaan mies.
Hänellä on mielikuvitusta, sielua, intohimoa, lyhyesti sanoen,
kaikki tarvittavat alkuosat, vaikkakaan eivät subjektiivisesti
reflektoituina. Tänään eräs sattuma sai minut siitä vakuuttuneeksi.
Jansenin neideiltä olen kuullut, ettei hänen ole tapana soittaa, se
kun sotii tädin periaatteita vastaan. Olen sitä aina valittanut,
sillä musiikki on aina hyvä keskustelukieli nuoren tytön kanssa, kun
toinen on vain kyllin varovainen ollakseen esiintymättä tuntijana.
Tänään tulin rouva Jansenin luo, koputtamatta, olin jo puoleksi
avannut oven -- röyhkeys, joka usein on ollut minulle suureksi
hyödyksi ja jota, kun se näyttää tarpeelliselta, koetan peittää sillä
järjettömyydellä, että koputan avoimeen oveen -- kun näin hänen
istuvan yksin huoneessa fortepianon ääressä. Näytti siltä kuin hän
olisi soittanut varkain -- se oli pieni ruotsalainen laulu -- hän ei
soittanut hyvin, hän tuli kärsimättömäksi, mutta sitten puhkesivat
taas lempeämmät sävelet esiin. Suljin oven ja jäin ulkopuolelle
seuraamaan hänen mielialojensa vaihtelua. Hänen soitossaan oli
paikoin intohimoa, joka toi mieleen sadun neitsyt Mettelilen, joka
soitti kultaharppua niin että maito suihkusi hänen rinnastaan. --
Hänen esityksensä oli samalla kertaa surunvoittoinen ja intohimoinen.
-- Olisin voinut syöksyä sisään tavoittelemaan tätä hetkeä, mutta se
olisi ollut hulluutta. -- Muisto ei ole ainoastaan säilytyskeino,
se on myöskin kartuttamiskeino; se mikä säilyy muistossa kasvaa
kaksinkertaiseksi. -- Usein tapaa kirjojen välistä, varsinkin
virsikirjojen, pienen kukan -- joku ihana hetki on antanut aiheen
sen kätkemiseen, muisto siitä on kuitenkin vielä ihanampi. -- Hän
ei nähtävästi tahdo muitten tietävän, että hän soittaa, taikka
soittaneeko hän ehkä vain tuon pienen ruotsalaisen laulun -- kenties
sillä on häneen nähden aivan erikoinen viehätyksensä? Tuota en tiedä,
ja sen tähden tämä sattuma on minulle erittäin tärkeä. Kun kerran
olen puhuva tuttavallisemmin hänen kanssaan, johdan hänet salaa tähän
asiaan ja annan hänen syöksyä tähän salaloukkuun.
-- -- --