Minun on välttämättä jotenkin päästävä Cordelian kotiin. Siinä
suhteessa olen, kuten sotilaskielessä sanotaan, valmis. Kuitenkin
näyttää siitä kehittyvän sekä lavea että vastuksellinen juttu. En ole
milloinkaan tavannut perhettä, joka olisi elänyt niin eristettynä.
Heitä on ainoastaan kaksi henkeä, Cordelia ja hänen tätinsä. Ei
yhtään veljeä, ei ainoatakaan serkkua, ei mitään köydenpäätä
mihin tarttua, ei edes kaukaisinta sukulaista, joka voisi tarjota
minulle käsivartensa. Kuljen aina toinen käsivarsi vapaana; en
tahtoisi mistään hinnasta näinä aikoina kulkea ystävä kummassakin
käsivarressa, minun käsivarteni on iskuhaka, joka minulla aina
täytyy olla käytettävänä kaikkien mahdollisuuksien varalta. Jospa
jostakin kaukaisuudesta ilmestyisi eteeni sukulainen tai ystävä,
joka tahtoisi hiukan avustaa suunnitelmani toimeenpanossa. Muutoin
on väärin, että perhe elää noin eristettynä; tyttöparalta riistetään
siten tilaisuus oppia tuntemaan maailmaa, puhumattakaan kaikista
muista vahingollisista seurauksista, joita tuollaisella eristymisellä
voi olla. Se kostaa aina itsensä. Kuten esim. tyttöä kosittaessa.
Tuollainen yksikseenolo suojaa tosin tyttöä pikkuvarkailta.
Perheessä, jossa paljon seurustellaan, tilaisuus tekee varkaan. Se ei
kuitenkaan suuria merkitse, sillä tuollaisilla tytöillä ei ole paljon
varastamista; kun he ovat täyttäneet kuusitoista vuotta, on heidän
sydämensä jo täyteen tuhrittu nimiä; enkä minä milloinkaan halua
kirjoittaa nimeäni sinne, jonne monet muut jo ovat piirtäneet omansa,
ei milloinkaan juolahda mieleeni kirjoittaa nimeäni ikkunalasiin,
kapakkaan, Frederiksbergin puistopuuhun tai penkkiin.
-- -- --