Kiitos, onnellinen sattuma, kiitos! Suora ja ylpeä hän oli,
salaperäinen ja ajatuksista rikas kuin kuusi, kuin nuori vesa,
ajatus, joka syvältä maan uumenista työntyy taivasta kohti,
arvoituksellisena, itselleen selittämättömänä, kokonaisuutena, jota
ei voi osiin jakaa. Pyökillä on kruununsa, sen lehvät tietävät kertoa
mitä sen alla on tapahtunut, kuusella ei ole kruunua, ei tarinaa,
se on arvoitus itselleen -- sellainen oli hänkin. Hän oli kokonaan
vaipunut omaan itseensä, hän kohosi ilmoille oman itsensä varassa,
hänessä oli samaa levollista ylpeyttä kuin kuusen rohkeassa nousussa,
niin kiinnikytketty maahan kuin se onkin. Hänen yllänsä lepäsi
surumielisyys kuin metsäkyyhkyn kuherrus, kaipaus, joka ei mitään
ikävöinyt. Arvoitus hän oli, käsitettävissä ainoastaan oman itsensä
kautta, salaisuus -- ja mitä ovat kaikkien valtiomiesten salaisuudet
siihen verrattuna. Onko maailmassa mitään niin ihanaa kuin se sana,
joka sen selittää? Kuinka merkitsevää ja täsmällistä onkaan kieli
tuossa sanassa: selittää; miten kaksinainen merkitys sillä onkaan,
kuinka ihanana ja voimakkaana tuo kaksinaisuus tuntuukaan kaikissa
niissä yhteyksissä, joissa tuota sanaa käytetään! Samoin kuin sielun
rikkaus on arvoitus ennen kuin kielen siteet ovat lauenneet, samoin
on nuori tyttö arvoitus. -- Kiitos, onnellinen sattuma, kiitos!
Jos olisin saanut hänet nähdä talvisaikaan, olisi hän kaiketi
silloin ollut pukeutuneena vihreään nuttuunsa, kenties pakkasessa
väristen, ja ankara luonto olisi hänessä turmellut omaa kauneuttaan.
Nyt sitä vastoin, mikä onni! Sain hänet nähdä ensi kerran vuoden
ihanimpaan aikaan, keväällä puolenpäivän jälkeisessä valaistuksessa.
Talvellahan on silläkin etunsa. Loistavasti valaistu tanssisali
kelpaa kyllä juhlapukuisen nuoren tytön ympäristöksi; mutta toiselta
puolen näyttäytyy hän siellä harvoin edukseen juuri sen tähden,
että kaikki häntä siihen velvoittaa, velvoitus, joka vaikuttaa
häiritsevästi, olipa sitten että hän sitä noudattaa tai tekee sille
vastarintaa, toiselta puolen muistuttaa kaikki katoavaisuudesta
ja turhuudesta ja saa aikaan levottomuuden, joka tekee nautinnon
vähemmän virkistäväksi. On aikoja, jolloin en tahtoisi olla poissa
tanssisaleista ja niiden kallisarvoisesta loistosta, kaukana
niiden nuoruuden ja kauneuden rikkaasta yltäkylläisyydestä, niiden
moninaisista leikeistä; mutta en silloin niinkään paljon nauti kuin
hekumoin kaikenlaisilla mielikuvilla. Minua ei silloin kiinnitä
mikään yksityinen kaunotar vaan kaikki yhdessä; ohitseni väikkyy
unikuva, jossa kaikki nuo naisolennot muodostavat yhden kokonaisuuden
ja kaikki heidän liikkeensä etsivät jotakin, etsivät lepoa kuvassa,
jota todellisuudessa ei ole olemassa.
Se tapahtui tiellä Pohjois- ja Itäportin välillä. Kello oli noin
puoli seitsemän. Päivä oli menettänyt loistonsa, ainoastaan muisto
siitä säilyi lempeässä valossa, joka lepäsi maiseman yllä. Luonto
hengitti vapaammin. Meri oli tyyni ja kirkas kuin kuvastin.
Sulkulaitoksen kauniit rakennukset kuvastuivat veteen, joka pitkin
matkaa rannassa oli tummaa kuin metalli. Heikontuneet päivänsäteet
valaisivat tietä ja rakennuksia toisella rannalla. Taivas oli kirkas
ja puhdas, ainoastaan jokunen pilvenhattara liukui huomaamatta
sen yli ja näkyi parhaiten kun katsoi alas veteen, jonka kirkasta
otsaa pitkin se hävisi näkymättömiin. Ei yksikään lehti liikkunut.
-- Se oli hän. Minun silmäni eivät ole minua pettäneet, vaikkakin
vihreä päällysnuttu on sen tehnyt. Huolimatta siitä että jo niin
pitkät ajat olin tähän valmistunut en voinut tukahduttaa itsessäni
eräänlaista levottomuutta, nousevaa ja laskevaa kuin leivon, joka
läheisten seutujen yllä laulaen nousi ja laskeutui. Hän oli yksin.
Kuinka hän oli puettu, sen olen taaskin unohtanut, ja kuitenkin on
minulla nyt kuva hänestä. Hän oli yksin, vajonneena nähtävästi omiin
ajatuksiinsa. Hän ei ajatellut, mutta ajatuksien hiljainen lepo kutoi
kaipuun kuvan yli hänen sielunsa, selittämättömänä kuin nuoren tytön
monet huokaukset. Hän oli ihanimmalla iällään. Nuori tyttö ei kehity
samassa merkityksessä kuin poika, hän ei kasva, hän syntyy. Poika
alkaa kehityksensä heti ja tarvitsee siihen paljon aikaa, nuori tyttö
syntyy kauan ja syntyy täysinkehittyneenä. Siinä hänen sanomaton
rikkautensa; samassa silmänräpäyksessä kun hän on syntynyt on hän
täysinkehittynyt, mutta tuo syntymishetki tulee myöhään. Minerva ei
ole ainoa, joka täysin valmiina syöksyy Juppiterin otsasta, Venus
ei ole ainoa, joka kauneutensa koko loistossa sukeltaa aalloista
esiin, sellainen on jokainen nuori tyttö, jonka naisellisuutta ei ns.
kehitys ole päässyt turmelemaan. Hän ei herää asteittain vaan yhdellä
kertaa, sen sijaan hän uneksii sitä kauemmin, jolleivät ihmiset ole
kyllin ajattelemattomia häntä liian varhain havahduttaakseen. Mutta
tuossa uneksimisessa on loppumaton rikkaus. -- Hänen ajatuksensa,
jotka askaroivat hänessä itsessään, suovat hänelle sanomattoman
rauhan ja levon ilmeen. Siten on nuori tyttö rikas; ja se, joka
tuon rikkauden käsittää, tulee itse rikkaaksi. Hän on rikas vaikkei
hän tiedä mitään omistavansa; hän on rikas, hän on rikkaus itse.
Hiljainen rauha lepäsi hänen yllänsä ja pieni surumielisyys. Hän
oli silmälle kepeä kuin Psykhe, jota hyvät henget kantavat, vielä
kepeämpi; sillä hän kantoi itse itseään. Kiistelkööt kirkon miehet
madonnan taivaaseenastumisesta, minusta se ei tunnu luonnottomalta,
sillä hän ei kuulunut enää maailmaan; mutta nuoren tytön keveys on
käsittämätöntä, se saattaa painolain häpeään. -- Hän ei huomannut
mitään eikä sen tähden luullut itseäänkään huomattavan. Pysyin
etäällä hänestä ja imin itseeni hänen kuvansa. Hän kulki hitaasti
häiritsemättä kiireellä omaa rauhaansa ja luonnon lepoa. Järven
rannalla istui poikanen ongella, tyttö pysähtyi katsomaan veden
kalvoa ja sen leikkiviä aaltoja. Vaikka hän ei ollut kulkenut
liian nopeasti, hän etsi kuitenkin viihdykettä; hän irrotti pienen
liinan, joka oli haljakan alitse sidottu kaulan ympärille; keveä
henkäys järveltä tuulahti povea vasten, joka oli valkea kuin
lumi ja kuitenkin lämmin ja täysi. Poika ei näyttänyt pitävän
siitä, että hänen pyydystänsä tarkastettiin, hän kääntyi ympäri
jotensakin flegmaattisesti ja katseli tyttöä. Hän oli todellakin
hullunkurisen näköinen enkä voi moittia tyttöä siitä, että hän
hymyili pojalle. Kuinka nuorekkaasti hän hymyilikään; jos hän olisi
ollut yksin poikasen seurassa, luulenpa ettei hän olisi pelännyt
tapella tämän kanssa. Hänen silmänsä olivat suuret ja säteilevät;
kun katsoi niihin, niissä oli himmeä loisto, joka antoi aavistaa
niiden pohjattoman syvyyden. Niiden pohjaan oli mahdoton tunkeutua.
Puhtaat ne olivat ja viattomat, lempeät ja levolliset, täynnä
veitikkamaisuutta hänen hymyillessään. Hänen nenänsä oli hienosti
kaareva; kun katsoin häntä sivulta, se näytti ikäänkuin vetäytyneen
sisään otsan kohdalta ja näytti sen takia hiukan lyhemmältä ja
pystymmältä. Hän kulki edelleen, minä seurasin mukana. Onneksi oli
tiellä paljon kävelijöitä; puhellen milloin minkin vastaantulijan
kanssa annoin hänen päästä hiukan edelleni saavuttaakseni hänet
sitten jälleen ja sillä tavoin vapauttaen itseni kulkemasta hänen
jäljessään yhtä hitaasti kuin hänkin. Hän kulki Itäistä porttia
kohti. Toivoin saavani tarkastella häntä lähemmin tulematta itse
huomatuksi. Kulmauksessa oli talo, jonka luona luulin sen onnistuvan.
Tunsin perheen, joka siellä asui, ja saatoin siis käväistä sen
luona. Riensin tytön ohitse reippaasti kuin en olisi vähimmässäkään
määrässä kiinnittänyt huomiotani häneen. Pääsin koko joukon hänestä
edelle, tervehdin perheen jäseniä oikealle ja vasemmalle sekä
valtasin kohta sen ikkunan, joka oli tielle päin. Hän tuli, pidin
häntä tarkasti silmällä samalla kun aloitin keskustelun teeseuran
kanssa sisällä huoneessa. Hänen käyntinsä sai minut vakuuttumaan
siitä, ettei hän ollut käynyt mitään varsinaista tanssikoulua, ja
kuitenkin siinä oli ylpeyttä, luonnollista ryhdikkyyttä, mutta
myöskin välinpitämättömyyttä itseään kohtaan. Sain nähdä hänet
paremmin kuin oikeastaan saatoin odottaakaan. Ikkunasta en voinut
nähdä pitkälle tietä pitkin; sen sijaan saatoin nähdä laiturille,
joka johtaa järvelle, ja ihmeekseni sain uudelleen nähdä hänet
siellä. Mieleeni juolahti, että hänellä kenties onkin koti maalla
tai että perheellä on kesähuvila. Aloin jo katua että olin lähtenyt
sisälle tuttavieni luo, sillä pelkäsin kadottavani hänet näkyvistäni,
niin, se seikka että hän näyttäytyi minulle laiturin äärimmäisellä
laidalla oli ikäänkuin merkki siitä että hän katoaisi minulta --
kun äkkiä näin hänet ihan talon vieressä. Hän oli kulkenut talon
ohi; nopeasti tempaan hattuni ja keppini, saadakseni jos mahdollista
vielä monta kertaa kulkea hänen ohitsensa siksi kunnes keksin hänen
asuntonsa -- kun kiireissäni töykkään käsivarteen erästä naista, joka
paraikaa tarjoilee teetä. Kuulen hirveän kirkaisun seisoessani siinä
hattu ja keppi kädessä miettien yksin sitä että pääsisin matkaan. Jos
mahdollista antaakseni asialle jonkin käänteen ja perustellakseni
pakoretkeäni puhkean lausumaan paatoksella: kuin Kain tahdon pysyä
poissa pakolaisena siltä paikalta, joka näki tämän teeveden vuotavan
maahan. Mutta ikäänkuin kaikki olisivat liittyneet minua vastaan
isäntä saa lystikkään päähänpiston; hän jatkaa minun pilaani ja
vakuuttaa pyhästi, ettei hän salli minun poistua ennen kuin olen
juonut kupillisen sekä tarjonnut naisille teetä sen asemesta, joka
oli mennyt hukkaan, ja siten tehnyt kaiken jälleen hyväksi. Koska
tunsin olevani vakuuttunut siitä, että isäntäni tulisi pitämään
kohteliaisuutena tätä väkivaltaa saadakseen tahtonsa täytetyksi, en
voinut muuta tehdä kuin jäädä. -- Hän oli kadonnut. -- -- --