"Siispä maanantaina kello yksi näyttelyssä." Hyvä, minulla on oleva
kunnia saapua neljännestä vailla yksi. Pieni rendezvous. Lauantaina
päätin yhtäkkiä käväistä ystäväni Adolf Bruunin luona. Lähden
seitsemän tienoissa jälkeen puolenpäivän Länsikadulle, jossa hänen
sanottiin asuvan. Hän ei kuitenkaan ollut tavattavissa, sain palata
tyhjin toimin kolmannesta kerroksesta, jonne vaivalla kapusin. Kun
olen laskeutumassa alas, sattuu korvaani soinnukas naisen ääni,
joka puoleksi kuiskaten sanoo: "siispä maanantaina kello yksi
näyttelyssä, siihen aikaan ovat toiset poissa kotoa, mutta kuten
tiedät en koskaan uskalla tavata sinua kotonani". Kutsu ei ollut
tarkoitettu minulle, vaan se koski erästä nuorta miestä, joka ykskaks
oli ulkona ja hävisi niin nopeasti, etteivät minun silmäni, vielä
vähemmän jalkani, ehtineet häntä tavoittaa. Miksi käytävässä ei ollut
kaasuvaloa, silloin olisin ehkä saanut nähdä, maksoiko vaivan olla
niin täsmällinen. Mutta jos kaasuvalo olisi ollut, en olisi ehkä
saanut kuulla mitään. Paras näin, minä olen ja jään optimistiksi...
Kuka noista nyt on hän? Näyttelyssähän kihisee tyttöjä, käyttääkseni
donna Annan sanoja. Kello on täsmälleen neljännestä vailla yksi.
Tuntematon kaunottareni, jospa teidän valittunne joka asiassa
olisi yhtä täsmällinen kuin minä, vai toivotteko ettei hän
koskaan tulisi neljännestuntia aikaisemmin? Kuinka tahdotte, olen
palveluksessanne... "Lumoava nainen, haltiatar tai noita, anna sumun
ympäriltäsi hajota", ilmesty sinä, joka luultavasti jo olet täällä
vaikka tuntemattomana. Olisiko täällä mahdollisesti useampia samassa
asemassa kuin hän? Hyvin mahdollista. Kuka tuntee ihmisen tiet, edes
silloin kun hän menee näyttelyyn. -- Tuoltahan tulee nuori tyttö
etuhuoneesta liikkuen vikkelämmin kuin huono omatunto syntisparan
kintereillä. Hän unohtaa jättää lippunsa, lipunmyyjä pidättää häntä.
Oi jumalani, kuinka kiire hänellä on! Se on varmaankin hän. Minkä
tähden tuo tarpeeton hoppu, kellohan ei ole vielä yksi, ajatelkaahan
toki, että kohtaatte pian rakastettunne. Onko asiain niin ollen
yhdentekevää miltä näytätte? Kun tuollainen nuori ja vilkasverinen
on menossa lemmenkohtaukseen käy hän asiaan käsiksi kuin riivattu.
Hänhän on vallan kadottanut konseptinsa. Minä sitä vastoin istun
mukavasti tuolillani ja tarkastelen erästä maisemaa... Kas tuota
tyttölasta, joka juoksee huoneiden läpi. Voisittehan joka tapauksessa
hiukan peitellä kiihkoanne, muistakaa mitä Jungfrau Lisbetille
sanottiin: sopiiko nuoren tytön noin himoita tapaamista. No niin,
sehän tietty, että teidän kohtauksenne on niitä viattomia -- -- --
Lemmenkohtausta pitävät rakastavat tavallisesti ihanimpana kaikesta.
Itse muistan vielä yhtä selvästi kuin jos se olisi eilen tapahtunut,
kuinka ensimmäisen kerran riensin tuollaiseen kohtaukseen sydän yhtä
täyteläisenä kuin tietämättömänä siitä riemusta, joka minua odotti,
kuinka ensimmäisen kerran löin käsiäni kolme kertaa vastakkain,
kuinka ikkuna avattiin ensimmäisen kerran, kuinka pieni portinovi
aukeni oven takana olevan näkymättömän tytönkäden työntämänä, kuinka
ensimmäisen kerran kätkin nuoren tytön viittani alle valoisassa
kesäyössä. Kaikessa tuollaisessa on kuitenkin paljon kuviteltua.
Puolueeton todistaja ei aina pidä rakastavaisia viehättävimpinä
tuolla hetkellä. Olen ollut näkemässä kohtauksia, joissa huolimatta
siitä, että tyttö oli suloinen ja mies kaunis, kokonaisvaikutus
oli melkein vastenmielinen ja kohtaus itse kaikkea muuta kuin
kaunis, vaikka se rakastavista varmaankin siltä tuntui. Kokemus on
tavallaan hyödyksi, sillä vaikka sen kautta kadottaakin kiihkeän
odotuksen tuottaman viehätyksen, voittaa sijaan itsetietoisen
kyvyn ja oppii tekemään hetken ihanaksi. Voin raivostua, kun näen
miehen sellaisessa tilanteessa olevan niin suunniltaan, että hän
saa pelkästä rakkaudesta delirium tremensin. Itse asiassa, mitäpä
maalainen ymmärtäisi kaviaarista! Sen sijaan että hänellä olisi
kyllin itsensähillitsemiskykyä nauttiakseen tytön levottomuudesta,
kunnes se saa hänen kauneutensa leimahtamaan ilmituleen, saa hän vain
tytössä aikaan epäkauniin hämmennyksen ja kuitenkin lähtee iloisena
kotimatkalle kuvitellen mielessään, että tuo oli jotain ihanaa. -- --
Mutta missä hiidessä mies viipyy, kellohan käy jo kahta. Niin, ne
ovat merkillisiä olentoja nuo rakastajat. Tuollainen miehenvintiö
antaa nuoren tytön odottaa. Ah, sittenpä voikin minuun ihan toisella
tavalla luottaa! On kai parasta puhutella häntä, kun hän viidennen
kerran menee ohitseni. "Suokaa anteeksi rohkeuteni, kaunis neitiseni,
te varmaan etsitte läheisiänne täältä, olette monta kertaa kulkenut
nopeasti ohitseni, ja kun seurasin teitä, olen aina huomannut teidän
pysähtyneen lähinnä viimeiseen huoneeseen, ehkä ette tiedä, että on
olemassa vielä yksi huone, ehkä siellä tapaatte ne, joita etsitte."
Hän nyökkää minulle päätään; se sopii hänelle hyvin. Tilaisuus on
suotuisa, olen iloinen, ettei miestä vielä kuulu; on aina edullista
kalastaa samentuneessa vedessä. Kun nuori tyttö on mielenliikutuksen
vallassa, voi saavuttaa paljon sellaista, joka muuten epäonnistuisi.
Olen kumartanut hänelle niin kohteliaasti ja vieraasti kuin
mahdollista, istun uudelleen tuolillani, katson maisemaani ja
pidän häntä silmällä. Olisi liian uskallettua seurata häntä heti,
näyttäisin ehkä tungettelevalta ja hän olisi heti varuillaan. Nyt
hän kuvittelee mielessään, että minä puhuttelin häntä osanotosta,
ja olen siis hänen suosiossaan. -- Viimeisessä huoneessa ei ole
ristinsielua, sen tiedän hyvin. Yksinäisyys on vaikuttava edullisesti
häneen; niin kauan kuin hän näkee paljon ihmisiä ympärillään hän on
levoton, kun hän jää yksikseen rauhoittuu hän kyllä. Aivan oikein,
hän jää sinne sisälle. Jonkin ajan kuluttua tulen kuin sattumalta
sinne; minulla on vielä oikeus muutamaan sanaan, onpa hän minulle
melkein velkaakin tervehdyksen. -- Hän on istuutunut. Tyttö raukka,
hän on niin surullisen näköinen; hän on luullakseni itkenyt tai
ainakin hänellä on ollut kyyneleitä silmissään. On surkeata tuottaa
kyyneleitä tuollaiselle tytölle. Mutta ole levollinen, sinä olet
tuleva kostetuksi, minä olen sinut kostava, hän on saava tietää,
mitä on odottaa. -- Kuinka kaunis hän onkaan nyt, kun vaihtelevat
tuulenpuuskat ovat vaimenneet ja hän lepää yhden ainoan tunnelman
vallassa. Hänen olentonsa henkii surunvoittoisuutta ja tuskan
sopusointua. Hän on todellakin viehättävä. Hän istuu tuossa
märkäpuvussaan, ja kuitenkaan ei hän aikonut matkustaa, hän puki
sen ylleen lähteäkseen onnea takaa-ajamaan, nyt on se symboli hänen
surustaan, sillä hän on kuin se, jonka luota ilo on lähtenyt matkaan.
Hän näyttää siltä kuin sanoisi iäiset jäähyväiset rakastetulleen.
Anna hänen mennä! -- Tilaisuus on edullinen, hetki houkuttelee.
Nyt minun on puhuttava hänelle siten, että näyttää siltä kuin
luulisin hänen hakevan läheisiään tai jotain seuruetta täältä ja
kuitenkin samalla niin lämpimästi, että jokainen sana soveltuu hänen
tunteisiinsa; sillä tavalla saan tilaisuuden pujottautua hänen
ajatuksiinsa. -- -- -- Vieköön lempo sen vintiön, eikös tuossa
astukin sisään mies, joka epäilemättä on hän. Sitä heittiötä, joka
tulee juuri kun tilanne on kehittynyt sellaiseksi kuin olen toivonut!
Niin, niin, jotain kai minäkin sentään saan. Minun tulee sivuta
heidän suhdettaan ja saada itsellenikin siinä sijani. Kun tyttö tapaa
minut, on hän ehdottomasti hymyilevä minulle, joka uskoin hänen
hakeneen omaisiaan täältä, kun hän haki jotain aivan toista. Tuo
hymyily tekee minut hänen uskotukseen ja se on aina jotain sekin. --
Tuhannet kiitokset lapseni, tuo hymyily on minulle paljon kalliimpi
kuin luuletkaan. Se on alku, ja alku on aina hankalin. Nyt olemme
tuttuja ja meidän tuttavuutemme perustana on hauska tilanne; minulle
on siinä toistaiseksi kyllin. Enempää kuin tunnin ajan ette täällä
enää viipyne, kahden tunnin kuluttua tiedän kuka olette -- miksi
muutoin luulette poliisin henkikirjoja pitävän.
-- -- --