Varovaisuutta, tuntematon kaunottareni! Varovaisuutta! Vaunuista
astuminen ei aina ole niin vähäpätöinen asia, se on toisinaan
ratkaiseva askel. Voisin lainata teille Tieckin novellin, josta
saisitte nähdä, miten eräs nainen ajoneuvoista laskeutuessaan
siinä määrin hämääntyi, että tuo askel tuli määrääväksi koko hänen
elämälleen. Vaunujen astuimet ovatkin tavallisesti niin huonosti
varustetut, että täytyy melkein luopua kaikesta arvokkuudesta ja
uskaltaa tehdä epätoivoinen hyppy kuskin tai palvelijan syliin.
Niin, kuinka hyvä onkaan kuskin ja palvelijan; luulenpa todella
että haen itselleni paikan palvelijana talossa, jossa on nuoria
tyttöjä; palvelija pääsee pian osalliseksi tuollaisen pienen
neitosen salaisuuksista. -- Mutta älkää jumalan nimessä hypätkö,
minä pyydän teitä; nythän on jo pimeä. Minä en ole teitä häiritsevä,
asetun tuon kaasulyhdyn taakse, niin että teidän on mahdoton minua
nähdä, ja nuori tyttöhän on tavallisesti ujo ainoastaan silloin
kun hän huomaa itseään tarkastettavan -- niinpä siis, palvelijan
tähden, joka ei kenties ole varustautunut sellaisen hypyn varalta,
silkkihameenne tähden, pitsienne tähden, minun tähteni, antakaa tuon
sievän pienen jalan, jonka kapeutta jo olen saanut ihailla, antakaa
sen rohkeasti astua maailmaan, luottakaa siihen, se on löytävä
jalansijan, ja jos väristys käy hetkeksi lävitsenne, kun tuntuu
kuin se turhaan hakisi mihin nojautua, niin, jos teitä värisyttää
vielä sittenkin kun jalkanne on jo löytänyt tuen, niin vetäkää
urhoollisesti toinen jalkanne lisäksi. Kukapa olisi niin julma että
antaisi teidän kauan horjua tuossa asennossa. Vai pelkäättekö vielä
jotakin asiaankuulumatonta? Palvelija se ei voi olla, sen paremmin
kuin minäkään, sillä minähän olen jo nähnyt tuon pienen jalan, ja
koska olen luonnontutkija, olen Cuvier'lta oppinut siitä tekemään
johtopäätökseni. Niinpä siis, nopeasti toimeen! Kuinka tuo tuska
lisää teidän kauneuttanne. Tuska ei kuitenkaan ole itsessään kaunis,
se on kaunis vain silloin, kun samassa hetkessä näkee tarmon, joka
sen lannistaa. Aivan oikein. Kuinka lujassa onkaan nyt tuo pieni
jalka. Olen pannut merkille, että tytöt, joilla on pienet jalat,
yleensä seisovat varmemmin kuin ne, joilla on suuremmat. -- Kukapa
saattoi tuota ajatella? Se sotii kaikkea kokemusta vastaan; ei
ole läheskään niin suurta pelkoa hameen tarttumisesta silloin kun
astuu alas vaunuista kuin silloin kun hyppää niistä. Mutta niinpä
onkin aina vaaranalaista nuorten tyttöjen ajaa vaunuissa; lopulta
ne jäävät kiinni niihin. Pitsit ja hameenreunukset ovat mennyttä,
sillä saa asian kuitata. Kukaan ihminen ei ole nähnyt mitään; tuolla
näkyy tosin tumma olento silmiin saakka viittaansa verhoutuneena;
ei voi nähdä, mistä hän tuli, tuo lyhty kun vallan sokaisee silmät;
hän astuu teidän ohitsenne samalla hetkellä kun poikkeatte sisään
portista. Juuri ratkaisevassa silmänräpäyksessä lävistää syrjäsilmäys
uhrinsa. Te punastutte, povenne täyttyy liiaksi voidaksensa tyhjentyä
yhteen henkäykseen; teidän silmissänne on loukkaantunutta, ylpeää
ylenkatsetta; teidän silmissänne on rukous ja kyynel; molemmat ovat
yhtä ihania, otan vastaan samalla oikeudella kumpaisetkin; sillä
voin yhtä hyvin olla toisen kuin toisenkin esine. Mutta minä olen
pahanilkinen -- mikähän on tuon talon numero? Mitä näenkään, julkinen
korutavarain näyttely; kaunis tuntemattomani, se on kenties vähemmän
soveliasta, mutta minä seuraan valoisaa tietänne... Hän on jo
unohtanut mitä vastikään tapahtui, ah niin, kun on seitsemäntoista,
kun on tuolla onnellisella iällä ulkona ostoksilla, kun jokainen
esine, iso tai pieni, tuottaa kuvaamatonta iloa, silloin unohtaa
helposti. Hän ei ole vielä nähnyt minua; seison yksikseni etäällä
hänestä, tiskin toisella puolen. Vastakkaisella seinällä on peili,
hän ei sitä ajattele, mutta peili sen tekee. Kuinka uskollisesti se
onkaan heijastanut hänen kuvaansa, kuin nöyrä orja, joka osoittaa
uskollisuudellaan palvelevan mielensä, orja, joka ei hänelle mitään
merkitse, mutta joka kyllä uskaltaa häntä kuvata vaikkakaan ei häntä
koskettaa. Oi onnetonta kuvastinta, joka kyllä voi saavuttaa hänen
kuvansa, mutta ei häntä itseään, joka ei voi maailmalta kätkeä hänen
kuvaansa, mutta vain paljastaa sen toisille, niinkuin nyt minulle!
Mikä tuska ihmiselle, joka olisi sellaiseksi luotu! Ja kuitenkin
ovat monet ihmiset juuri sellaisia, he eivät omista mitään muulloin
kuin sinä silmänräpäyksenä, jolloin he näyttävät sen toisille, jotka
käsittävät vain pinnan, eivät olemusta itseään. Ja jollei ihmisellä
olisi kykyä omistaa muiston kuvaa itse läsnäolevalla hetkelläkin,
niin pitäisihän hänen aina toivoa olevansa kaukana kauneudesta
eikä niin lähellä, ettei maallinen silmä voi nähdä kuinka kaunista
se on, jota hän kantaa sisimmässään ja jonka maallinen silmä on
kadottanut näkyvistään. Sisäisen ihanuuden hän kyllä siirtämällä
sen etäämmälle itsestään voi voittaa takaisin, ulkonaisen silmän
tavoitettavaksi, mutta myöskin pidättää sielunsa silmien edessä
silloin, kun ei voi enää nähdä ihastuksensa esinettä, sen tähden
että se on häntä liian lähellä -- kun huuli painuu huulta vasten...
Kuinka kaunis hän onkaan! Peili parka, mikä tuska sinulle; hyvä
kuitenkin, ettet tunne kateutta. Hänen kasvonsa ovat täydellisen
soikeat, hän kumartuu hiukan, niin että otsa korkenee; se on puhdas
ja ylpeä. Hänen tumma tukkansa verhoo hellävaraisen pehmeänä ja
taipuisana otsaa. Hänen kasvonsa ovat kuin hedelmä: jokainen viiva
on niissä täydellisen luonteva. Hänen ihonsa on läpikuultava ja
koskettaessa hieno kuin untuva, sen voin silmilläni tuntea. Hänen
silmänsä, -- niitä en ole vielä nähnyt, ne ovat kätkössä silmäluomien
alla, jotka ovat silkkisillä ripsillä reunustetut, taipuvilla kuin
haat, vaaralliset sille, joka haluaa kohdata hänen katseensa. Hänen
päänsä on madonnanpää, jolle puhtaus ja viattomuus antavat leimansa;
hän kumartuu kuin madonna, mutta hän ei ole syventynyt tarkastamaan
mitään erikoista ja sen tähden vaihtuukin ilme hänen kasvoillaan.
Hän tarkastaa moninaisuutta, moninaisuutta, jonka ylitse maallinen
kauneus ja loisto heittävät heijastuksensa. Hän vetää hansikkaan
kädestään näyttääkseen peilille ja minulle oikean kätensä, valkean
ja muodoltaan ihanan kuin antiikkiesine; siinä ei ole koristuksia
eikä sileää kultasormusta nimettömässä -- bravo! -- Hän nostaa
silmänsä. Kuinka muuttuukaan kaikki pysyen kuitenkin samana, otsa
näyttää hiukan matalammalta, kasvot vähemmän säännöllisen soikeilta,
mutta eloisammilta. Hän puhuu puotipalvelijan kanssa, hän on reipas,
iloinen, puhelias. Hän on jo valinnut pari kolme esinettä, hän ottaa
neljännen ja pitää sitä kädessään, hänen silmänsä painuvat uudelleen
alas, hän kysyy sen hintaa, hän asettaa sen syrjään hansikkaan alle,
se lienee salaisuus, aiottu -- rakastetulle? -- mutta hänhän ei ole
kihloissa, -- mutta onhan olemassa useita, jotka eivät ole kihloissa
ja joilla kuitenkin on rakastettunsa, useita, jotka ovat kihloissa ja
kuitenkin ilman rakastettua... Jättäisinkö hänet rauhaan? Antaisinko
hänen häiritsemättä nauttia ilostaan?... Hän aikoo maksaa, mutta hän
on kadottanut kukkaronsa ... hän ilmoittaa kaiketikin osoitteensa.
En tahdo sitä kuulla, en tahdo riistää itseltäni yllätyksen iloa.
Kohtaan hänet kyllä kerran vielä elämässä, olen silloin varmaan
tunteva hänet ja hänkin ehkä minut; minun katsettani ei niin hevillä
unohda. Kun sitten äkkiä kohtaan hänet ympäristössä, jossa en luullut
häntä tapaavani, silloin on hänen vuoronsa. Jollei hän minua tunne,
jollen heti sitä huomaa hänen katseestaan, olen kaiketi saava pian
tilaisuuden katsoa häntä sivultapäin, ja silloin, sen lupaan, hän on
muistava tämän kohtauksen. Pois kärsimättömyys, pois ahneus, kaikki
on nautittava hitaasti; hän on valittu, hänet on pidettävä muistissa.
-- -- --