En voi itseltäni salata, vaivoin edes hallita sitä tuskaa, joka
valtaa minut nyt, kun oman mielihaluni tähden päätän tehdä tarkan
jäljennöksen niistä hätäisesti kirjoitetuista otteista, jotka minun
suurella kiireellä ja vaivalla kerran onnistui hankkia. Tapaus
tulee yhtä kiusallisen soimaavana eteeni kuin tuolloin. Vastoin
tavallisuutta oli Johannes jättänyt kirjoituspöytänsä lukitsematta,
joten sen sisältö oli kokonaan minun käytettävänäni; mutta turhaan
koetan saattaa menettelyni parempaan valoon muistelemalla, etten
tehnyt itseäni syypääksi laatikon aukimurtamiseen. Yksi laatikoista
oli vedetty esiin. Siinä oli joukko irtonaisia papereita ja niiden
päällä sidottu kirja suurta nelitaitteista kokoa. Sille sivulle,
joka oli näkyvissä, oli kiinnitetty valkea paperilippu, jolle
hän omakätisesti oli kirjoittanut: Commentarius perpetuus n:o
4. Turhaan koettaisin itselleni uskotella, että jollei tuo sivu
olisi ollut näkyvissä ja jollei tuo omituinen nimikirjoitus olisi
minua houkutellut, en lainkaan olisi langennut kiusaukseen, tai
että ainakin olisin yrittänyt taistella sitä vastaan. Nimi oli
kylläkin merkillinen, ei kuitenkaan yhtä ihmeellinen kuin itse
lehtien sisällys. Hätäisesti silmäiltyäni irtonaisia papereita
huomasin nimittäin, että ne sisälsivät pakinaa eroottisista
tilanteista, hajanaisia muistiinpanoja jostakin suhteesta,
omituisia kirjeluonnoksia, joiden koko taiteellisesti harkitun
huolimattomuuden sittemmin opin tuntemaan. Kun nyt, päästyäni
selville tuon turmeltuneen olennon konnanjuonia hautovasta
mielestä, uudelleen palautan tapahtuman muistiini, kun nyt avoimin
silmin ikäänkuin uudelleen astun tuon avatun laatikon eteen,
valtaa minut sama tunto kuin poliisipalvelijan, kun hän astuu
rahanväärentäjän huoneeseen, aukaisee hänen kätkönsä ja jostakin
laatikosta löytää joukon papereita, väärennysharjoitelmia; yhdessä
hän näkee ornamentinpalasen, toisessa nimikirjoituksen jne. Hän
huomaa helposti olevansa oikeilla jäljillä ja, samalla kertaa kun
hän siitä iloitsee, ihmettelee sitä harrastusta ja ahkeruutta,
joka tuossa kaikessa ilmenee. Minulle olisi tietysti voinut käydä
hiukan toisin, minä kun en ole tottunut rikoksia paljastamaan enkä
ole -- poliisi. Minun täytyi tuntea kulkevani luvattomilla teillä.
Sillä kertaa en kuitenkaan jäänyt neuvottomaksi, kuten tavallisesti
käy. Jonkin esineen herättämä vaikutus kiusaa siksi kunnes ajatus
uudelleen vapautuu ja vaihtelevana ja nopeana liikkeissään lähestyy
ja tutkii outoa ilmiötä. Kuta kehittyneempi ajatus on, sitä pikemmin
se toipuu hämmästyksestä, se on kuin muukalaisten matkailijain
passinkirjoittaja, joka on niin tottunut mitä eriskummallisimpiin
olentoihin, ettei hän vähästä hämmästy. Mutta siitä huolimatta, että
minun huomiokykyni epäilemättä on pitkälle kehittynyt, hämmästyin
ensi hetkenä suuresti; muistan vallan hyvin, että kalpenin, että olin
kaatumaisillani, ja kuinka sitten pelkäsin, että niin todella olisi
tapahtunut. Jos hän olisi tullut kotiin ja tavannut minut pyörtyneenä
laatikko kädessä! -- kuinka huono omatunto voikin tehdä elämän
mieltäkiinnittäväksi.
Kirjan nimi ei itsessään tuntunut minusta kovin omituiselta; luulin
kirjan sisältävän kokoelman erinäisiä poimintoja, mikä oli minusta
aivan luonnollista, kun tiesin miehen aina innolla harrastaneen
lukujaan. Se sisälsi kuitenkin aivan muuta. Se ei ollut enempää
eikä vähempää kuin huolella kirjoitettu päiväkirja. Ja vaikka minä
entisen tuttavuuteni perusteella en luullutkaan hänen elämänsä
kaipaavan mitään kommentteja, en sen löydön jälkeen, jonka tein, enää
kiellä että nimi oli valittu varmalla aistilla ja arvostelukyvyllä,
todellisella esteettisen objektiivisella ylemmyydellä. Nimikirjoitus
on täydellisessä sopusoinnussa sisällön kanssa. Hänen elämänsä
on ollut yritys toteuttaa runoutta käytännössä. Koska hän oli
etevä keksimään mieltäkiinnittävää elämästä, on hän alituisesti,
puolittain runollisen vapaasti, merkinnyt paperille kaiken kokemansa.
Hänen päiväkirjansa ei sentähden ole historiallisesti tarkka eikä
yksinkertaisesti tapahtumia kertova, se ei ole indikatiivinen
vaan konjunktiivinen. Siitä huolimatta, että tapaukset tietysti
on merkitty muistiin sen jälkeen kun ne on koettu joskus ehkä
pitemmänkin ajan päästä, on ne kuitenkin usein esitetty niin kuin ne
tapahtuisivat juuri sinä hetkenä, niin draamallisen ilmielävinä kuin
lukija näkisi kaiken omin silmin. Ei ole lainkaan uskottavaa, että
hän olisi tehnyt näin sentähden, että hänellä olisi päiväkirjaansa
nähden ollut sivutarkoitus; kirjalla sanan ahtaimmassa merkityksessä
on ollut vain persoonallinen merkitys hänelle, se on silminnähtävää;
ja sen otaksuman, että se olisi runoteos, kenties painettavaksikin
aiottu, todistavat mahdottomaksi sekä päiväkirja kokonaisuudessaan
että useat sen yksityiskohdat. Omasta puolestaan ei hänen kuitenkaan
olisi tarvinnut mitään pelätä, jos hän olisikin kirjan julkaissut,
sillä useimmat nimet eivät mitenkään voi olla historiallisia;
kumminkin epäilen, että etunimet ovat historiallisesti oikeat, niin
että hänen itsensä on ollut helppo päiväkirjassa tuntea todellinen
henkilö, jota vastoin jokaisen asiaankuulumattoman sukunimet
tulisivat eksyttämään. Niin on asianlaita ainakin mitä siihen nuoreen
tyttöön, Cordeliaan, tulee, jonka itse tunsin ja johon päähuomio
kirjassa kiintyy; hänen nimensä oli todellisuudessakin Cordelia,
mutta sitä vastoin ei Wahl.
Kuinka on siitä huolimatta selitettävissä, että päiväkirja on saanut
runoteoksen luonteen? Siihen on helppo vastata, se johtuu siitä
runoilijaluonteesta, joka hänessä asuu ja joka, jos niin tahdotaan,
ei ole kyllin rikas, taikka jos niin tahdotaan, kyllin köyhä
erottaakseen runoutta ja todellisuutta toisistaan. Runollisuus oli se
lisä mikä tuli hänestä itsestään. Tämä lisä oli se kauneus, jota hän
nautti todellisuuden runollisessa tilanteessa; tämän hän otti jälleen
takaisin taiteellisena heijastumana. Siinä oli toinen nautinto,
ja nautinnolle oli koko hänen elämänsä perustettu. Edellisessä
tapauksessa hän nautti itse esteettisestä, jälkimmäisessä tapauksessa
hän nautti esteettisesti itsestään. Edellisessä tapauksessa oli
nautinnon sisällyksenä se, että hän itsekkään persoonallisesti
nautti osaksi siitä, mitä todellisuus hänelle antoi, osaksi siitä,
mitä hän itsestään lisäsi todellisuuteen; jälkimmäisessä tapauksessa
hänen persoonallisuutensa ikäänkuin hajosi ja hän nautti silloin
tilanteesta ja itsestään tilanteessa. Edellisessä tapauksessa hän
tarvitsi aina todellisuutta vaikutuksen synnyttäjänä; jälkimmäisessä
tapauksessa oli todellisuus hukkunut runouteen. Ensimmäisen asteen
hedelmänä on niin muodoin pidettävä sitä tunnelmaa, josta päiväkirja
on syntynyt toisen asteen hedelmänä -- käyttääksemme tuota sanaa
jälkimmäisessä tapauksessa hiukan toisessa merkityksessä kuin
edellisessä. Runollisuuden on hän siten alituisesti saavuttanut siinä
kaksinaisuudessa, joka oli hänen elämälleen ominaista.
Sen maailman takana, jossa me elämme, on kaukana taka-alalla toinen
maailma, joka on edelliseen suunnilleen samassa suhteessa kuin se
näyttämö, jonka joskus saa teatterissa nähdä varsinaisen näyttämön
takana, on jälkimmäiseen. Ohuen verhon läpi näkee ikäänkuin
harsomaailman, kevyemmän, eteerisemmän, kokonaan toisenlaatuisen
kuin todellinen maailma. Useat ihmiset, jotka ruumiillisesti ovat
läsnä todellisuuden maailmassa, eivät ole siinä kotonaan vaan sen
sijaan tuossa toisessa. Se seikka että ihminen noin katoaa, melkeinpä
tykkänään häviää todellisuudesta, voi johtua joko terveydestä
tai sairaudesta. Jälkimmäisestä johtui Johanneksen tila, tuon
henkilön, jonka kerran olin tuntenut häntä kumminkaan todella
tuntematta. Hän ei kuulunut todellisuuteen, ja kuitenkin hänellä oli
paljon sen kanssa askaroimista. Hän pysyi aina sen sisäpuolella,
mutta silloinkin kun hän täydellisimmin siihen antautui, hän oli
samalla sen ulkopuolella. Häntä ei houkutellut hyve todellisuuden
ulkopuolelle, eikä niin tehnyt pahekaan, sitä en ainakaan vielä
tällä hetkellä uskalla hänestä väittää. Hän on sairastanut jotain
exacerbatio cerebriaa, aivojen kiihottumista; todellisuus ei
tuottanut hänelle kyllin tyydytystä, ei ainakaan toisin ajoin.
Todellisuus ei häntä musertanut alleen, hän ei ollut liian heikko
sitä kantaakseen, hän oli päinvastoin liian voimakas, mutta tuo voima
oli sairautta. Niin pian kuin tosi elämä oli kadottanut merkityksensä
kiihokkeena, hän oli aseeton, siinä oli hänen puutteensa. Siitä hän
oli itse tietoinen kiihotuksen hetkelläkin -- ja tuo tietoisuus se
oli hänen sairautensa.
Sen tytön, jonka tarina muodostaa päiväkirjan pääsisällön, olen
persoonallisesti tuntenut. Onko Johannes vietellyt useampiakin,
en varmuudella tiedä, mutta hänen paperinsa viittaavat siihenkin
mahdollisuuteen. Hän näyttää opetelleen taidokkaan menettelytavan,
joka oli hänelle kaikin puolin luonteenomainen; hän oli henkisesti
liian lahjakas ollakseen viettelijä tavallisessa merkityksessä.
Päiväkirjasta ilmenee, että hän toisinaan himoitsi jotakin aivan
erikoista, kuten esim. tervehdystä, eikä silloin mistään hinnasta
tahtonut ottaa vastaan enempää, sen tähden, että se, mitä hän
kulloinkin ikävöi, oli muka aina kauneinta asianomaisessa. Henkisen
ylemmyytensä avulla on hän ymmärtänyt lumota tytön, kiinnittää
hänet itseensä välittämättä sanan ahtaimmassa merkityksessä hänen
omistamisestaan. Voin mielessäni kuvitella, miten hän on saanut tytön
siihen asemaan, että hän on voinut olla varma siitä, että tämä tulisi
panemaan kaikkensa alttiiksi. Kun asia oli kehittynyt niin pitkälle,
hän lopetti suhteen, vaikka hänen puoleltaan ei ollut tapahtunut
mitään lähentymistä, eikä hän ollut sanonut sanaakaan rakkaudesta,
puhumattakaan tunnustuksista tai lupauksista. Ja kuitenkin oli
vietteleminen tapahtunut, ja tyttöpoloinen sai kantaa tietoisuuden
siitä kaksinverroin raskaana, sen tähden että hänellä ei ollut mitään
johon vedota, sen tähden että hän joutui vaihtelevien tunnelmiensa
noitatanssin uhriksi, hänen kun täytyi vuoroin antautua itseään
nuhtelemaan ja antamaan anteeksi viettelijälleen, vuoroin taasen
soimata tätä, ja nyt, kun suhde oikeastaan vain kuvaannollisessa
merkityksessä on ollut olemassa, alituisesti taistella epäilystä
vastaan, joka kuiskaa hänelle kaiken olleen vain mielikuvitusta.
Kenellekään hän ei voinut uskoa salaisuuttaan, sillä hänellä ei ollut
mitä toiselle uskoa. Se, joka on nähnyt unta, voi kertoa unensa
toisille; mutta se, mitä hänen olisi pitänyt kertoa, ei ollut unta,
ja kuitenkin, kohta kun hän aikoi puhua siitä toiselle, keventää
raskautettua mieltään, ei se ollutkaan mitään. Tämän kaiken hän kyllä
itse hyvin tunsi. Kukaan ihminen ei voinut siihen käydä käsiksi,
tuskin hän itsekään, ja kuitenkin se lepäsi hänen yllään ahdistavana
painona. Sellaiset uhrit olivat sen tähden aivan erikoislaatuisia.
Ne eivät olleet tavallisia onnettomia tyttöjä, jotka yhteiskunnan
joko tositeossa tai ainoastaan luulotellusti hylkääminä surevat
terveesti ja voimakkaasti ja, kun sydän sitten on paisunut
tulvilleen, kääntävät kaiken joko vihaksi tai anteeksiannoksi.
Mitään silminnähtävää muutosta ei heissä ollut tapahtunut;
he elivät niinkuin ennenkin vanhoissa suhteissaan säilyttäen
kunniansa, ja kuitenkin he olivat muuttuneet, muuttuneet itselleen
selittämättömällä, huomaamattomalla tavalla. Heidän elämänsä ei ollut
kuten toisten vieteltyjen tyttöjen murtunut tai taittunut, se oli
kääntynyt sisäänpäin; toisille vieraina koettivat he turhaan löytää
omaa itseään. Samassa merkityksessä kuin saattoi sanoa viettelijästä,
että hänen tiensä läpi elämän oli jäljetön (sillä hänen jalkansa
olivat niin muodostuneet, että ne eivät jättäneet mitään jälkiä --
siten käsitän parhaiten hänen ainaisen sisäänpäin syventymisensä),
samassa merkityksessä ei hän myöskään jättänyt yhtään uhria
jälkeensä. Hän eli liian henkisesti ollaksensa tavallinen viettelijä.
Joskus hän pukeutui kuitenkin vieraaseen hahmoon ja oli silloin
pelkkää aistillisuutta. Hänen ja Cordelian tarina on siinä määrin
harvinainen, että hän vieläpä saattoi esiintyä petettynä, niin, itse
vietelty tyttöpoloinenkin voi epäillä asianlaidan olevan siten.
Myöskin tässä suhteessa ovat hänen jalanjälkensä niin epäselvät,
että on mahdotonta löytää varmoja todistuskappaleita. Yksilöitä on
hän pitänyt vain kiihottavana nautintonaan; hän heitti ne luotansa,
niinkuin puut pudistavat päältään kuivat lehdet -- hän itse tunsi
nuorentuvansa, lehdet lakastuivat.
Mutta kuinkahan on hänen oman järkensä laita? Samoin kuin hän on
eksyttänyt muita, samoin on hän kerran, niin ajattelen, eksyttävä
itsensä. Toisia hän on vienyt harhaan, ei ulkonaisessa vaan
sisäisessä merkityksessä. On mieltäliikuttavaa nähdä miten ihminen
ohjaa matkamiehen, joka ei tietä tunne, eksyksiin, mutta mitä
onkaan tämä verrattuna siihen, että ihminen saattaa toisen eksymään
itseensä. Eksyksissä kulkevalla matkalaisella on ainakin ilo nähdä
seudun alituisesti muuttuvan ympärillään, ja joka käänteessä elpyy
hänessä tien löytämisen toivo; sitä vastoin sillä, joka eksyy omaan
itseensä, ei ole niin suurta maa-alaa liikkuakseen; hän huomaa pian
kulkevansa kehää, josta hän ei milloinkaan ole pääsevä matkansa
päähän. Niin olen ajatellut viettelijälle itselleenkin käyvän,
mutta vielä kauheammassa määrässä. En voi mielessäni kuvitella
mitään tuskallisempaa kuin korkealle kehittynyt äly, joka kadottaa
johtolankansa ja kääntää kaiken järjenterävyytensä itseään vastaan,
pyrkien, kun omatunto vihdoinkin on valveutunut, ilmoille oman
sielunsa sokkeloista. Turhaan hän on varustanut ketunluolaansa
useita käytäviä; samassa hetkessä kun hänen kauhistunut sielunsa
jo luulee päivänvalon paistavan sisään, löytyykin vain uusi
käytävä sisäänpäin; ja kuten pelästynyt ja epätoivoinen metsäeläin
etsii hän tällä tavoin ulospääsyä ja löytää aina uuden käytävän
sisäänpäin, jota pitkin hän joutuu yhä sisemmäksi itseensä.
Sellainen ei aina ole tavallinen rikoksentekijä; ja vaikka hän
usein sortuu omien juoniensakin uhrina, tapaa hänet kuitenkin aina
rangaistus, joka on kauheampi kuin rikoksentekijän; sillä mitä on
katumuksenkaan tuska verrattuna tuohon itsetietoiseen hulluuteen.
Hänen rangaistuksellansa on puhtaasti esteettinen luonne; lausetapa
omantunnon heräämisestä on jo liian eetillinen soveltuakseen häneen;
hänessä on omatunto kehittynyt vain korkeammaksi tietoisuudeksi
ilmeten levottomuutena, joka ei edes sanan syvemmässä merkityksessä
syytä häntä, vaan pitää häntä vain hereillä eikä suo hänelle lepoa
hänen hedelmättömässä toimettomuudessaan. Mielipuoli hän ei myöskään
ole, sillä vaihtelevien tunteiden rikkaus ei hänessä ole kivettynyt
mielipuolisuuden iäisyydeksi.
Cordelia-paran, hänenkin, on vaikea löytää lepoa. Hän antaa
Johannekselle anteeksi täydestä sydämestään, mutta ei saa rauhaa,
sillä kohta heräävät epäilykset: eikö hän itse ollutkin se, joka
rikkoi kihlauksen, joka oli syypää onnettomuuteen. Hänen ylpeytensä
himosi sellaista mitä ei koskaan voi saavuttaa. Ja hän katuu, mutta
ei saa rauhaa, sillä nyt vapauttavat syyttävät ajatukset hänet:
päin vastoin, juuri miehinen viettelijä oli tunteettomuudessaan
laskelmoinut hänen sielunsa kustannuksella. Ja hän vihaa, hänen
sydämensä keventää itsensä kirouksiin, mutta hän ei löydä lepoa; hän
soimaa uudelleen itseään, soimaa siitä että hän on voinut vihata,
hän, joka itse on synnintekijä, soimaa siitä, että hän itse, kuinka
paha Johannes lieneekin ollut, yhtäkaikki on syyllinen. Raskasta
on hänelle se, että Johannes on hänet pettänyt, vielä raskaampaa,
tekisi mieli väittää, on hänelle se, että viettelijä on herättänyt
hänessä eloon monimutkaisen mietiskelyn, että hän on kehittänyt
hänet esteettisesti asteelle, jolla hän ei enää nöyrästi kuuntele
yhtä ainoata ääntä vaan kuulee kaikkien äänten moninaisuuden,
yhdellä kertaa. Toisinaan herää muisto hänen sielussaan, hän unohtaa
rikoksen, hän muistaa vain ne ihanat hetket, jolloin hän oli
vajonnut luonnottomasti kiihottuneeseen mielentilaan. Tuollaisina
hetkinä tyttö ei ainoastaan muistele viettelijäänsä, hän käsittää
hänet kirkkaalla kaukonäköisyydellä, joka sekin puolestaan osoittaa
kuinka pitkälle hän on kehittynyt. Tyttö ei näe pahantekijää
viettelijässään, ei myöskään jaloa miestä, hän tuntee hänet vain
esteettisesti. Hän on kerran kirjoittanut minulle kirjelipun,
jossa hän puhuu viettelijästään: "Aika ajoin hän oli niin kokonaan
henkeä, että tunsin naisena raukeavani tyhjiin, toisin ajoin taasen
niin hurja ja intohimoinen, että melkein vapisin hänen vieressään.
Toisinaan olin hänelle kuin vieras, toisinaan hän antautui minulle
kokonaan; kun silloin kiersin käsivarteni hänen ympärilleen oli
kaikki jo muuttunut ja tunsin syleileväni kuin pilveä. [Samoinkuin
Iksion, joka yrittäessään syleillä Heraa saikin syleillä pilveä.
Suom. muist.] Tuon lausetavan tunsin jo ennen kuin häneen tutustuin,
mutta vasta hän opetti minut sitä ymmärtämään; kun sitä käytän,
ajattelen aina häntä, niinkuin muutoinkin ajattelen jokaisen
ajatukseni hänen kauttansa. Olen aina rakastanut musiikkia. Hän oli
erinomainen soittokone, aina väreilevä, hänessä olivat yhdistyneet
kaikki tunteet ja mielialat, mikään ajatus ei ollut hänelle liian
korkea tai liian epätoivoinen; hän saattoi pauhata kuin syysmyrsky
ja kuiskata kuulumattomasti. Yksikään sanani ei kaikunut tyhjiin, ja
kuitenkaan en voi sanoa niiden tehonneen. Minun oli mahdoton sitä
itse tietää. Mutta sanoin kuvaamaton, salaperäinen, autuas tuska
täytti minut, kun kuulin tuota musiikkia, jonka itse loihdin esiin
sitä kuitenkaan esiin loihtimatta; aina vallitsi sopusointu, aina hän
hurmasi minut."
Tytön asema on kauhea, vielä kauheammaksi on kuitenkin viettelijän
tila käyvä siitä päätellen, että itse tuskin voin hillitä sitä
tuskaa, joka minut valtaa, kun tuota ajattelen. Minäkin olen tullut
temmatuksi tuohon sumumaailmaan, unien valtakuntaan, jossa joka
hetki säikähtää omaa varjoansa. Turhaan koetan siitä tempautua irti,
minä seuraan mukana pelottavana kohtalona, äänettömänä syyttäjänä.
Kuinka omituista! Hän on pitänyt kaiken syvimmässä salaisuudessa ja
kuitenkin on olemassa vielä syvempi salaisuus, se nimittäin, että
minä olen kaiken todistaja ja että olen luvattomalla tavalla siksi
tullut. Unohtaminen ei enää käy päinsä. Olen joskus ajatellut puhua
asiasta hänelle itselleen. Kuitenkin, mitä hyötyä siitä olisi? Hän
joko kieltäisi kaikki ja väittäisi päiväkirjaa runokokeeksi, tai
vaatisi minua asiasta vaikenemaan -- seikka, johon minun täytyisi
suostua katsoen siihen millä tavalla olen tullut asiasta osalliseksi.
Ei ole varmaankaan olemassa mitään, joka toisi mukanansa niin paljon
turmiota ja kirousta kuin salaisuus.
Cordelialta olen saanut kokoelman kirjeitä. Onko se täydellinen,
sitä en tiedä, mutta olin ymmärtävinäni, että hän oli itse
hävittänyt osan. Olen ottanut kaikista jäljennöksen liittääkseni ne
päiväkirjanotteiden oheen. Niissä ei tosin ole päivämäärää, mutta
sellainen ei olisikaan minua suuresti auttanut, kun päiväkirja
tapauksien kehittyessä käy aina yhä niukemmaksi jättääksensä
lopulta, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta, päivämäärät kokonaan
merkitsemättä, ikään kuin tarina olisi sillä asteella käynyt niin
sisällisesti merkitseväksi, lähestynyt niihin määrin ideaa, että
kaikki aikamäärät, vaikkakin tapaus itsessään oli historiallisesti
tosi, tulivat tarpeettomiksi. Sen sijaan on minulle ollut avuksi se,
että olen erinäisissä päiväkirjanotteissa tavannut sanoja, joiden
merkitystä en alussa ymmärtänyt. Vertaamalla niitä kirjeisiin olen
huomannut niiden olevan selitettävissä. On sen tähden helppoa asettaa
ne oikeille paikoillensa siten, että sovitan ne sen päiväkirjan
kohdan rinnalle, jonka kautta ne kulloinkin saavat selityksensä.
Ellen olisi keksinyt niissä noita valaisevia sanoja, olisin tehnyt
itseni syypääksi väärinymmärtämiseen, sillä tuskin olisi mieleeni
juolahtanut seikka, jonka päiväkirja kuitenkin osoittaa todeksi,
että nim. kirjeet ovat aika ajoin seuranneet toisiansa niin tiheässä
tahdissa, että Cordelia on joskus saanut useampiakin samana päivänä.
Jos olisin noudattanut omia mielijohteitani, olisin kaiketi jakanut
kirjeet tasaisemmin, aavistamatta, minkä vaikutuksen hän on
saavuttanut intohimoisella energiallaan, jota hän on käyttänyt samoin
kuin muitakin keinoja pitääkseen Cordelian intohimon huipulla.
Paitsi täydellistä kertomusta kirjoittajan suhteesta Cordeliaan
sisälsi päiväkirja joitakin sinne tänne sovitettuja pieniä kuvauksia.
Kaikkialla, minne niitä oli sijoitettu, oli laitaan merkitty N.
B. Nämä kuvaukset eivät ole missään suhteessa Cordelian tarinaan,
mutta ne ovat antaneet minulle elävän mielikuvan sen lausetavan
merkityksestä, jota Johannes usein käytti, joskin ennen käsitin
sen toisella tavalla: tulee aina pitää pieni köydenpää ulkona. Jos
aikaisempi nidos tätä päiväkirjaa olisi joutunut käsiini, olisin
varmaankin tavannut useampia tuollaisia, kuten hän itse eräässä
paikassa niitä kutsuu, actiones in distans [liikkeitä etäällä olevaa
päämäärää kohti. Suom. muist.] -- sillä hän sanoo itse, että Cordelia
oli liiaksi hänen ajatuksissaan, jotta hänellä olisi ollut aikaa
silmätä ympärilleen.
Heti sen jälkeen kun hän oli jättänyt Cordelian, hän sai tältä pari
kirjettä, jotka hän avaamatta lähetti takaisin. Niiden kirjeiden
joukossa, jotka Cordelia minulle jätti, olivat myöskin nämä. Hän
oli itse rikkonut sinetin, ja minä uskaltanen ottaa niistäkin
jäljennökset. Niiden sisällöstä ei Cordelia ole koskaan puhunut
kanssani, sen sijaan oli hänellä tapana, kun hän kosketteli
suhdettansa Johannekseen, lausua pieni säejakso -- mikäli tiedän,
Goethen kirjoittama -- jonka merkitys aina hänen vaihtelevan
mielialansa ja siitä johtuvan erilaisen lausumistavan mukaan tuntui
hiukan muuttuvan:
Gehe,
Verschmähe,
Die Treue,
Die Reue
Kommt nach.
Kirjeiden sisältö on seuraava:
Johannes!
En kutsu sinua minun Johanneksekseni, sillä tiedän hyvin, ettet sitä
koskaan ole ollut; olen saanut osakseni ankaran rangaistuksen siitä,
että tuo ajatus kerran tuotti iloa sielulleni; ja kuitenkin nimitän
sinua omakseni: viettelijäkseni, pettäjäkseni, vihollisekseni,
murhaajakseni, onnettomuuteni syyksi, onneni haudaksi, kadotukseni
kuiluksi. Kutsun sinua omakseni ja itseäni omaksesi, ja samalla
tavalla kuin se kerran hiveli sinun korvaasi, joka ylevästi kumartui
minun ihailevia sanojani kohti, samalla tavalla kaikukoon se
nytkin, mutta kirouksena, ylitsesi, ikuisena kirouksena. Älä luule
tarkoitukseni olevan sinua vainota tai aseistaa itseäni tikarilla
lisätäkseni sinun pilkkaasi! Pakene minne hyvänsä, olen kuitenkin
sinun, lähde maailman kaukaisimpaan soppeen, olen yhäti sinun,
rakasta tuhansia muita, olen aina sinun, kuoleman hetkelläkin olen
sinun. Jo se kieli, jota käytän sinua vastaan, todistakoon sinulle,
että olen sinun. Olet pettänyt minut siten, että olet kaikkeni
minulle, että olisin iloinen, jos saisin olla orjattaresi, sinun minä
olen, sinun, sinun, sinun kirouksesi.
Sinun Cordeliasi.
-- -- --
Johannes!
Oli kerran rikas mies, jolla oli paljon karjaa, ja köyhä tyttönen,
jolla oli vain yksi karitsa. Se söi hänen kädestänsä ja joi hänen
maljastaan. Sinä olit se rikas mies, kaiken maallisen ihanuuden
omistaja, minä olin se köyhä, minä, jolla oli vain rakkauteni. Sinä
otit sen, sinä iloitsit siitä, silloin valtasi intohimo sinut ja
sinä uhrasit sen vähän minkä minä omistin, omastasi et voinut uhrata
mitään. Oli kerran rikas mies, jolla oli paljon karjaa, ja köyhä
tyttönen, jolla oli vain yksi karitsa.
Sinun Cordeliasi.
-- -- --
Johannes!
Eikö ole enää mitään toivoa? Eikö sinun rakkautesi ole koskaan
heräävä; sillä tiedän sinun rakastaneen minua, vaikka en tiedä,
mikä minulle sen vakuuttaa todeksi. Minä tahdon odottaa, joskin
aika käy minulle pitkäksi, odottaa, odottaa, kunnes olet väsynyt
rakkaudessasi toisiin, silloin on rakkautesi minuun uudelleen
nouseva ylös haudastansa, silloin tahdon sinua rakastaa kuten aina
ennen, kiittää sinua kuten aina ennen, kuten muinoin, Johannes,
kuten muinoin! Onko sinun kylmyytesi minua kohtaan, onko se sinun
todellinen olemuksesi, oliko sinun rakkautesi, sinun rikas sydämesi
valhetta ja epätodellisuutta, oletko nyt uudelleen oma itsesi. Ole
kärsivällinen minun rakkauttani kohtaan, suo anteeksi että edelleen
sinua rakastan, minä tiedän, että rakkauteni on sinulle taakka, mutta
aika on tuleva, jolloin palaat takaisin Cordeliasi luo. Cordeliasi!
Kuule tuo rukoileva sana! Cordeliasi, sinun Cordeliasi.
Sinun Cordeliasi.
Vaikkakaan Cordelialla ei ollut sitä henkistä laajuutta, jota hän
Johanneksessaan ihaili, näkee kuitenkin selvästi, ettei hänen
sielunelämänsä ollut vivahteetonta. Hänen mielialansa kuvastuu
selvästi kussakin kirjeessä, vaikkakin häneltä jossain määrin puuttui
esityksen kirkkautta. Se näkyy varsinkin toisesta kirjeestä, josta
enemmän aavistaa kuin varsinaisesti ymmärtää hänen tarkoituksensa.
Mutta tuo keskeneräisyys tekee juuri sen mielestäni niin
liikuttavaksi.
-- -- --