WSOY, Porvoo, 1907.
Kun Sören Kierkegaardin Viettelijän päiväkirja 52 vuotta sitten
ilmestyi suomeksi, ei sen tekijä vielä ollut saavuttanut sitä
kansainvälistä kuuluisuutta, minkä eksistentialismin filosofinen
koulukunta on hänelle hankkinut tunnustaessaan hänet oppi-isäkseen
ja edelläkävijäkseen. Sen jälkeen kun tanskalaiset Georg Brandes ja
Harald Höffding olivat julkaisseet hänestä perustavaa laatua olevat
tutkimuksensa, on hänen persoonallisuuttaan ja hänen oppejaan monella
tavalla -- etenkin Saksassa ja Ranskassa -- kommentoitu ja valaistu,
ja myös meidän maassamme ovat hänen teoksensa saaneet osakseen
lukijakunnan ja tutkijain taholta kasvavaa huomiota. On siksi
paikallaan, että seuraavassa hiukan laajemmin kuin puoli vuosisataa
sitten kirjoittamassani esipuheessa yritän suomalaisille lukijoille
selvittää Viettelijän päiväkirjan asemaa Kierkegaardin laajassa,
monella tavoin oikullisessa tuotannossa, joka kauttaaltaan on hänen
äärimmäisen kärjistetyn subjektiivisuutensa leimaama.
Kierkegaardin nerouden subjektiiviset piirteet pakottavat hänen
aatemaailmaansa koskevan suppeankin selonteon yhteydessä palaamaan
hänen elämäkertaansa, johon mahtuu köyhälti ulkonaisia tapahtumia,
mutta runsaasti sisäisiä vaiheita ja järkytyksiä. Kierkegaard syntyi
Kööpenhaminassa 1813 varakkaan 57-vuotiaan isän ja 45-vuotiaan äidin
seitsemäntenä ja nuorimpana lapsena. Osaksi vanhempiensa korkeasta
iästä, osaksi isän synkkämielisestä luonteesta itse Kierkegaard
uskoo johtuvan sen raskasmielisyyden, josta hän monissa yhteyksissä
puhuu ja jota hän kuvaa mm. seuraavin sanoin: "Lapsuudesta lähtien
on minua painanut raskasmielisyys, jonka tavatonta syvyyttä vastaa
ainoastaan minulle suotu erinomainen kyky kätkeä se leikkivän ja
elämäniloisen pinnan alle; ainoa iloni niin pitkälle kuin jaksan
muistaa on ollut tietoisuus siitä, ettei kukaan ole voinut keksiä,
kuinka onnettomaksi olen itseni tuntenut". 24-vuotiaana hän vertaa
itseään kaksikasvoiseen Janukseen, jonka toiset kasvot itkivät
samanaikaisesti kun toiset nauroivat. Myös ruumiillinen sairaus
vieroitti Kierkegaardin ihmisistä ja maailmasta ja tuomitsi hänet
yksinäisyyteen ja varsinkin hänen lyhyen elämänsä viime vuosina
täydelliseen erakkoisuuteen. Se mieskohtainen kasvatus, minkä
ankaran uskonnollinen isä antoi nuorimmalle pojalleen, oli omiaan
jo ensimmäisinä elinvuosina tuhoamaan tässä lapsen. Isä siirsi
poikaansa oman ilottomuutensa, mutta kehitti hänessä myös didaktisen
kyvyn, joka usein sivuaa sofisteriaa. Isän ja pojan loppumattomissa
keskusteluissa liikuttiin kaikkialla taivaan ja maan välillä,
fantasian ja todellisuuden rajoilla, harjoitettiin ajatusleikkiä,
mistä Kierkegaard myöhemmin kehitti loistavan ironisen tyylinsä. Omaa
synnynnäistä melankoliaansa poika alkoi pitää milloin sairautena,
milloin syntinä. Voidakseen kantaa parantumattoman epätoivonsa taakan
hän turvautui uskontoon, johon hänet kotona oli kasvatettu.
Ylioppilaaksi tultuaan Kierkegaard kirjoittautui Kööpenhaminan
yliopiston teologiseen tiedekuntaan. Täällä hän sai voimakkaita
herätteitä Saksan romanttisesta filosofiasta, erikoisesti Hegelistä,
josta Johann Ludvig Heibergin ja Hans Mortensenin vaikutuksesta
oli tullut teologisen tiedekunnan muotifilosofi. Myös Schellingin
ja Schleiermacherin ajatusmaailma on hedelmöittänyt -- osaksi
vastustusmielessä -- Kierkegaardin spekulatiivista mielikuvitusta.
Paljon ennen kuin Kierkegaard kuitenkin sai päätökseen teologiset
opintonsa hän julkaisi (1838) kriitillis-esteettisen taistelukirjasen
_Af en redan aflidnes papierer udgivet mod hans vilje af S.
Kierkegaard_. Tekijälleen tyypillisen, salaperäisyyteen verhotun
otsikon taakse kätkeytyy itse asiassa murhaava polemiikki H. C.
Andersenin, suuren sadunkertojan omaelämäkerrallista romaania
_(Kun en Spillemand)_ vastaan, ainoan aikalaisen, joka neroudessa
-- joskin täysin erilaisessa! -- oli Kierkegaardin vertainen. Sen
Andersenin teoksessa esitetyn kieltämättä yksipuolisen teorian,
että nero kykenee kehittymään ja saavuttamaan kehityksensä huipun
vain edullisten ulkonaisten olosuhteiden vallitessa, ympäristönsä
suosion ja hellinnän kohteena, käsitti itsetietoinen, aina taistelun
ja vastustuksen innoittama Kierkegaard kuin taisteluhaasteeksi omaa
haarniskoitua nerouttaan kohtaan. Mahtavan kirjallisen elämäntyön
esikoisteoksena ei tämä 25-vuotiaan lentokirjanen ole mitenkään
merkillinen. Se paljastaa kuitenkin hänen kirjailijaluonteestaan
eräitä piirteitä, jotka ovat hänelle tunnusomaisia kautta hänen
koko tuotantonsa: suuren dialektis-poleemisen kyvyn ja tyylillisen
riippuvaisuuden Saksan romantikoista.
Tuskalla ja vaivalla Kierkegaard suoritti 27-vuotiaana teologian
kandidaattitutkinnon, mihin hänen isävainajalleen antamansa lupaus
näytti häntä velvoittavan. Peritty varallisuus vapautti hänet
kaikista viranhaun ja toimeentulon huolista ja teki hänelle myös
mahdolliseksi julkaista teoksia omalla kustannuksellaan. Väsymättä
hän paneutui kirjalliseen työhön julkaisten eri salanimillä kirjavan
sarjan teoksia, lentolehtisiä, novelleja, sanomalehtikirjoituksia
ja polemiikkeja sekä veljelle omistetun päiväkirjansa; viimeksi
mainittu on tärkeä lähde kaikelle Kierkegaard-tutkimukselle. Jo
seuraavana vuonna (1841) häneltä ilmestyi painosta tutkimus ironian
käsitteestä, jolla oli vain vähän yhteyttä hänen teologisiin
opintoihinsa, mutta sitä enemmän siihen ilmauksen estetiikkaan,
mitä kohtaan hän tunsi erikoista mielenkiintoa ja mikä myös vastasi
hänen omaa henkistä laatuaan. Tutkiessaan Sokrateen ironiaa hän
laati itselleen kreikkalaisen filosofin esikuvan mukaan sen
naamion, jota hän tuli kirjailijana käyttämään elämänsä loppuun
saakka. Vaikkakin Kierkegaardin barokissa hengessä oli vain vähän
sukulaisuutta antiikin suuren filosofin kanssa, hän tahtoi tehdä
itsestään aikansa opettajan samaan tapaan kuin Sokrates oli ollut
omassa ympäristössään. Tälle ohjelmalleen hän pysyi uskollisena ja
tälle perustalle hän suunnitteli myös sen teossarjan, jolle hän antoi
nimen _Enten -- eller_ ja jossa hän vertaa toisiinsa esteettisiä ja
eetillisiä elämänarvoja. Yhdeksi esimerkiksi esteettisen valinnan
ja elämäntyylin vaaroista on tarkoitettu se pieni rakkausromaani,
jonka Kierkegaard julkaisi Victor Emeritan salanimellä ja jota
hän kutsuu Viettelijän päiväkirjaksi. Tämä abstraktinen aivotuote
kummitusmaisine viettelijöineen on ainutlaatuisen nerokas tutkielma
rakkauspsykologian alalta, monipohjainen teos, jonka sivuilla
tekijä samalla kertaa paljastaa ja salaa itsensä. Sen psykologisena
taustatapahtumana oli eräs Kierkegaardin omakohtainen kokemus, jossa
hänen kaikki biografiansa ovat viipyneet, koska se antaa parhaan
kuvan Kierkegaardin omalaatuisesta henkis-ruumiillisesta rakenteesta.
Kesken kuumeista filosofista toimintaa tapahtuu Kierkegaardille
jotain odottamatonta: hän rakastuu ja menee kihloihin. Georg Brandes
on sattuvan humoristisesti maininnut tapausta yhtä yllättäväksi
kuin jos kuvittelisimme Simon Pylväspyhimyksen astuvan alas
pylväältään ja pyytävän ohikulkevaa naista jakamaan kanssaan hänen
ahtaan asuinsijansa. Rakkaustarinan todellisuuspohja on suunnilleen
seuraava. Kolmekymmentäseitsemänvuotias Kierkegaard tutustui
nuoreen, hauskannäköiseen ja ilmeisesti poikkeuksellisen älykkääseen
perhetyttöön, iältään vielä melkein lapseen, alkoi seurustella
tämän perheessä ja meni kihloihin tytön kanssa. Rakkaus synnytti
vastarakkautta huolimatta siitä, että kosijalta puuttuivat miltei
kaikki ne fyysilliset avut, joille nuoret tytöt tavallisesti antavat
arvoa. Tyttö vastasi filosofin tunteisiin, ja näytti siltä, että
Kierkegaard todella suunnitteli avioliittoa sopivan kihlausajan
jälkeen, joka silloisessa Kööpenhaminassa arvioitiin noin vuodeksi.
Huolimatta tunteittensa vilpittömyydestä ja voimasta alkoi
Kierkegaardissa kuitenkin herätä epäilyksiä, jotka vahvistuivat hänen
käännyttyään lääkärin puoleen. Hänen päiväkirjoistaan ilmenee, että
lääkärin antama lausunto kohdistui johonkin normaalista poikkeavaan
seksuaalielämän alalla. Niin vaikeata kuin perääntyminen ja tytölle
annetun lupauksen rikkominen olikin, ja vaikka kihlauksen purkaminen
oli maksaa tytön hengen, katsoi Kierkegaard velvollisuudekseen
noudattaa lääkärin neuvoa. Jätettyään morsiamensa Kierkegaard sai
tämän perheen ja Kööpenhaminan seurapiirien silmissä tunnottoman
viettelijän maineen. Tämän motiivin pohjalla Kierkegaardin
troopillisessa mielikuvituksessa syntyi rakkaustarina, jossa hän itse
esiintyy juuri sellaisena miksi maailma häntä syytti. Johanneksen
hahmossa tekijä tavallaan sekä puolustaa että syyttää itseään,
jossain määrin samaan tapaan kuin Goethe Clavigon näyttämöllisessä
henkilöhahmossa.
Psykologisen kertojan verrattomalla kuvausvoimalla Kierkegaard on
muuntanut mieskohtaisen elämyksensä orgaaniseksi taideluomaksi, jossa
vain ulkonaiset puitteet ovat lainatut todellisuudesta, mutta jonka
hän on täyttänyt uudella raffinoidulla sisällöllä. Se, millä tavoin
Johannes kohtelee rakastettuaan Cordeliaa, muistuttaa vivisektiota,
eikä voitane kieltää, että siihen sisältyy sairaalloisia piirteitä.
Mutta on muistettava, että romaani liittyy osana Kierkegaardin
näihin aikoihin konsipioimaan teossarjaan, jossa sen tuli esittää
nautinnolle perustuvan elämänmuodon moraalista tuomittavuutta.
Tekijä on työpajansa ansari-ilmassa kehittänyt viettelijän, jolta
lumous on jo silloin ohi, kun hänen uhrinsa on kypsä antautumaan
-- siihen tapaan on Kierkegaard itse luonnehtinut Don Juania
eräässä tutkielmassaan. Hänen Johanneksensa viettelytaktiikka on
kyynillistä, omasta tunteestaan itsekkäästi nautiskelevaa, sadistisen
julmaa leikkiä toisen tunteilla. Kierkegaard on luonut pelottavan
äärimmäistapauksen eroottisen intohimon kronikassa, mutta ei
suinkaan mitään naamioitua omaa kuvaa. Abstraktis-älyllisen aiheensa
hän on voinut ympäröidä aidolla rakkauslyriikalla ja sijoittaa
konkreettiseen ja ajalliseen ympäristöönsä. Monet eloisasti nähdyt
ja kuvatut yksityiskohdat liittävät juonen 1800-luvun keskivaiheen
Kööpenhaminaan, sen tyypillisiin tapoihin ja elämänmuotoihin.
Näytteenä Kierkegaardin henkevästä proosalyriikasta lainattakoon
tähän seuraava katkelma:
"Suora ja ylpeä hän oli, salaperäinen ja ajatuksista rikas kuin
kuusi, kuin nuori vesa, ajatus, joka syvältä maan uumenista työntyy
taivasta kohti, arvoituksellisena, itselleen selittämättömänä,
kokonaisuutena, jota ei voi osiin jakaa. Pyökillä on kruununsa,
sen lehvät tietävät kertoa mitä sen alla on tapahtunut, kuusella
ei ole kruunua, ei tarinaa, se on arvoitus itselleen -- sellainen
oli hänkin. Hän oli kokonaan vaipunut omaan itseensä, hän kohosi
ilmoille oman itsensä varassa, hänessä oli samaa levollista ylpeyttä
kuin kuusen rohkeassa nousussa, niin kiinnikytketty maahan kuin se
onkin. Hänen yllänsä lepäsi surumielisyys kuin metsäkyyhkyn kuherrus,
kaipaus, joka ei mitään ikävöinyt. Arvoitus hän oli, käsitettävissä
ainoastaan oman itsensä kautta, salaisuus -- ja mitä ovat kaikkien
valtiomiesten salaisuudet siihen verrattuna. Onko maailmassa mitään
niin ihanaa kuin se sana, joka sen selittää?"
Kuinka paljon tunnetta onkaan kerätty yhteen ainoaan
ilmaisuvoimaiseen kuvaan kuusesta, joka pyramidinmuotoiseen
kartioonsa kätkee salaperäisen, mielikuvitusta kiihottavan
esteettis-eroottisen arvoituksen!
Impressionistisen maalarin siveltimellä Kierkegaard on romaaninsa
vaiheissa elävöittänyt kertomustaan porvarillisen elämän
interiööreillä ja vaihtuvilla katukuvilla, jotka ovat antaneet
hänelle ja hänen sankarilleen tilaisuuden siirtyä filosofisten
abstraktioiden maailmasta reaaliseen ja arkiseen todellisuuteen.
Kierkegaard, joka itse oli Kööpenhaminan katuyleisölle tuttu
mietteliäästä vaelluksestaan ja joutui omalaatuisen ulkonäkönsä
ja asunsa ansiosta pilapiirtäjäin ahkeran huomion kohteeksi, on
tässä suhteessa lainannut viettelijälle piirteitä omista tavoistaan
ja tottumuksistaan. Ottamatta esikuvia maansa kirjallisuudesta,
vain Saksan romanttinen filosofia ajallisena aatteellisena
tukenaan, Kierkegaard on luonut kirjeromaanissaan kaunokirjallisen
proosatyylin, joka ilmaisuherkkyyteen ja kuvauksen intensiivisyyteen
nähden etsii vertaansa sekä pohjoismaiden että myös suurten
kulttuurikansojen kirjallisuudesta.
Viettelijän päiväkirja on vain katkelma suuresta kirjallisesta
elämäntyöstä, joka keskeytyksettä, monine intohimoisine vaiheineen,
jatkui Kierkegaardin kuolemaan eli vuoteen 1855 saakka. Sillä
on ollut erinomaisen suuri vaikutus nykyaikaiseen teologiseen
ja filosofiseen ajatteluun, eikä ole vielä näkyvissä mitään
merkkejä siitä, että sen merkitys olisi heikentymässä. Oltuaan
ensin valtiokirkon uskollinen kannattaja Kierkegaard loitontuu
siitä selittäen useissa papistoa vastaan tähdätyissä poleemisissa
kirjoituksissa, että kristinusko ilmeni väärentämättömänä vain
alkukristillisessä seurakunnassa -- sen jälkeen ovat kirkko ja sen
prelaatit esittäneet seurakunnalle vain oman kalpean muunnoksensa
siitä, mitä kristinuskon perustaja opetti. Kiihkeään poleemiseen
tapaansa Kierkegaard on kärjistänyt väitteensä äärimmilleen.
Syystä onkin Kierkegaardin persoonallisuuden ja filosofian
erinomainen tuntija Johannes Hohlenberg verrannut häntä ritariajan
turnausleikkien ratsuun, jolta oli peitetty toinen silmä, jotta se
voisi nähdä vain sille puolelle, missä vastustaja oli. Filosofiassa
hän loi -- opettamalla yksilön omakohtaista metafyysillistä vastuuta
elämästään -- sen totuuden subjektiivisuutta tehostavan koulukunnan,
eksistentialismin, jonka maailmanselityksen yhteisen kupolin alle
on kerääntynyt monia oppisuuntia ja niiden vivahteita edustavia
totuudenetsijöitä.