Muurit olivat täynnä väkeä, kun Vitellius saapui pihalle. Hän nojasi
tulkkinsa käsivarteen, jälessään iso punainen kantotuoli, joka oli
koristettu töyhdöillä ja peilillä, ja yllään konsulin tunika, jalassa
puolisaappaat, ympärillään liktoreja.
He pystyttivät ovea vasten kaksitoista kimppuansa: yhteensidottuja
raippoja, kirves keskellä. Silloin kaikki värisivät Rooman kansan
majesteettisuuden edessä.
Kantotuoli, jota kahdeksan miestä liikutteli, pysähtyi. Siitä astui
alas nuorukainen, isomahainen, näppyläkasvoinen, sormet täynnä helmillä
koristettuja sormuksia. Hänelle tarjottiin tuoksuvalla viinillä
täytetty malja. Hän tyhjensi sen ja pyysi toisen.
Tetrarkka oli langennut polvilleen prokonsulin eteen, pahoitellen, niin
hän sanoi, ettei aikaisemmin ollut tiennyt hänen tulonsa tuottamasta
kunniasta. Muutoin hän olisi määrännyt toimeenpantavaksi pitkin teitä
kaiken, mikä kuului Vitellius-suvun jäsenelle. Tämä suku polveutui
kuningatar Vitelliasta. Tie, joka johti Janiculum-kukkulalta merelle,
kantoi vielä sen nimeä. Kvestorin- ja konsulinarvot olivat lukemattomat
tässä suvussa. Ja mitä tuli Luciukseen, tetrarkan vieraaseen, täytyi
häntä ylistää Klitein voittajana ja tuon nuoren Auluksen isänä, joka
näytti palaavan alueelleen, koska Itämaat olivat jumalien kotimaa. Tämä
liioitteleva kohteliaisuus lausuttiin latinaksi. Vitellius kuunteli
sitä välinpitämättömänä.
Hän vastasi, että suuri Herodes riitti yhden kansan kunnialle.
Atenalaiset olivat antaneet hänelle ylimmän valvonnan olympialaisissa
kisoissa. Hän oli rakentanut temppeleitä Augustuksen kunniaksi, ollut
kärsivällinen, nerollinen, peloittava, ja aina uskollinen Caesarille.
Metallilatvuksisten pylväiden välillä näki Herodiaan, joka lähestyi
keisarinnan ryhtisenä, kulkien naisten ja eunukkien keskellä;
punaisilla vadeilla kantoivat nämä sytytettyjä hajupölyjä.
Prokonsuli astui kolme askelta häntä kohti, ja tervehdittyään häntä
päännyökkäyksellä Herodias huudahti:
"Mikä onni, että Agrippa, Tiberiuksen vihamies, vastedes on kykenemätön
vahingoittamaan!"
Prokonsuli ei tiennyt tuosta tapauksesta; ja kun Antipas vannoi
tekevänsä keisarin hyväksi kaikkensa, virkkoi Vitellius:
"Toisten vahingoksikin?"
Hän oli ottanut parttilaisten kuninkaalta panttivankeja, eikä keisari
sitä enää ajatellut; sillä Antipas oli ollut läsnä neuvottelussa,
lisätäkseen vaikutusvaltaansa, ja oli heti levittänyt siitä tiedon.
Siitä johtui katkera viha, ja apulähetyksen viivyttely.
Tetrarkka soperteli.
Mutta Aulus sanoi nauraen:
"Rauhoitu, minä suojelen sinua!" Prokonsuli ei ollut kuulevinaan
mitään. Isän varallisuus riippui pojan häpeästä; ja tämä Caprean loassa
rypevä kukkanen tuotti hänelle niin melkoisia tuloja, että hän kohteli
sitä kunnioittaen, kuitenkin epäluuloisena, se kun oli myrkyllinen.
Portin edustalla syntyi melua. Siitä tuli sisään jono valkeita muuleja,
joilla ratsasti papilliseen vaatetukseen puettuja mieshenkilöitä. Ne
olivat sadukealaisia ja farisealaisia; näistä edelliset tahtoivat saada
uhripapin arvon, toiset taas säilyttää sen. Heidän kasvonsa olivat
synkät, varsinkin farisealaisten, jotka olivat Rooman ja tetrarkan
vihollisia. He takertuivat vaippansa liepeisiin tungoksessa; ja heidän
päähineensä huojuivat päässä nahkahihnojen varassa, joihin oli
piirretty kirjoituksia.
Melkein samaan aikaan saapuivat etujoukkojen soturit. He olivat panneet
kilpensä pusseihin, suojellakseen niitä pölyltä; ja heidän jälessään
tuli Marcellus, prokonsulin varapäällikkö publikaanien kanssa, joilla
oli kainalokuopissaan laudanpalasia.
Antipas mainitsi muutaman lähimmistään, joita olivat Tolmai, Kanthera,
Sehon, Ammonius aleksandrialainen, joka osti häneltä asfalttia,
Na'aman, hänen kevytaseisten jalkamiestensä päällikkö, ja Jacim
babylonialainen.
Vitelliuksen huomio oli kiintynyt Manneakseen.
"Kuka tuo mies on?"
Tetrarkka osoitti kädenliikkeellä, että hän oli pyöveli.
Sitten hän esitteli sadukealaiset.
Jonatan, lyhyt mies, vapaa käytökseltään, puhui kreikkaa ja pyysi
valtiasta kunnioittamaan heitä käynnillä Jerusalemissa. Hän itse arveli
sinne lähtevänsä.
Eleazar, käyränenäinen ja pitkäpartainen mies, vaati farisealaisille
ylipapin vaippaa, jota vallanpitäjät säilyttivät Antonian tornissa.
Sitten galilealaiset tekivät ilmiannon Pontius Pilatusta vastaan. Siinä
tilaisuudessa, jolloin eräs mielipuoli etsi David kuninkaan kultaisia
maljoja luolasta lähellä Samariaa, hän oli surmauttanut asukkaita; ja
kaikki puhuivat yhtä haavaa, Manneas muita äänekkäämmin. Vitellius
vakuutti, että syylliset saavat rangaistuksensa.
Syntyi rähinää pylväskäytävän edessä, johon soturit olivat ripustaneet
kilpensä. Kun niiltä oli poistettu peitteet, näki kilvenkupuroissa
Caesarin kuvan. Tämä oli juutalaisten mielestä epäjumalanpalvelusta.
Antipas puhui heidän kanssaan, koettaen tyynnyttää heitä, ja sillävälin
Vitellius istui korkealla tuolilla ihmetellen heidän raivoaan. Olipa
Tiberius tehnyt oikein, kun karkoitti heistä neljäsataa Sardiniaan.
Mutta ollessaan näin kotonaan he olivat voimakkaat: ja hän käski
poistaa kilvet.
Silloin he ympäröivät prokonsulin, anoen hyvitystä kärsimistään
vääryyksistä, ja lisäksi etuoikeuksia ja almuja. He repivät rikki
vaatteensa ja ruoskivat itseään; ja tehdäkseen tilaa orjat hosuivat
sauvoilla oikealta vasemmalle. Lähinnä ovea olevat siirtyivät alas
polulle, toiset nousivat sitä ylös; kaksi virtausta törmäsi vastatusten
tässä häälyvässä väenpaljoudessa, joka oli sulloutunut muurien väliin.
Vitellius kysyi, miksi siellä oli niin paljon väkeä. Antipas selitti
syyn: oli hänen syntymäpäivänsä juhla; ja hän osoitti useita
palvelijoitaan, jotka hinasivat muurien harjalle suunnattoman suuria
vasuja täynnä lihaa, hedelmiä, vihanneksia, antilopeja, haikaroita,
taivaansinisiä leveitä kaloja, rypäleitä, vesimeloneja, pyramiidin
muotoisiksi kasattuja granaattiomenia. Aulus ei enää voinut hillitä
itseään. Hän syöksyi keittiöihin päin tuon ahmailuhimon pakoittamana,
joka oli hämmästyttävä maailmaa.
Kulkiessaan erään kellarin ohi hän huomasi haarniskaan vivahtavia
kattiloita. Vitelliuskin meni niitä katsomaan ja vaati, että hänelle
avattaisiin linnan maanalaiset huoneet.
Ne olivat hakatut kallioon korkeina holveina, joita siellä täällä
kannattivat pilarit. Ensimmäinen sisälsi vanhoja aseita; mutta toinen
oli täyteen sullottu keihäitä, joiden suipot kärjet pistivät esiin
höyhentöyhdöstä. Kolmannen seinät näyttivät ruokolaudoituksen
peittämiltä, niin tiheään riippui niillä ohuita nuolia vieretysten.
Käyrät miekanterät peittivät neljännen huoneen seiniä. Keskelle
viidettä oli ladottu riveihin kypärejä, jotka töyhtöineen näyttivät
punaiselta käärmejoukkueelta. Kuudennessa näki ainoastaan nuolikoteloja
ja seitsemännessä säärihaarniskoita, kahdeksannessa rautahihnoja;
seuraavissa haarukoita, harkkirautoja, tikapuita, köysiä, jopa tankoja
linkokoneita varten ja dromedaarien rintahihnojen tiukuja. Ja kun vuori
leveni juureltaan, ollen louhittu sisältä mehiläispesän kaltaiseksi,
oli näiden huoneiden alla vielä useampia ja syvempiä.
Vitellius, hänen tulkkinsa Fineas ja publikaanien päällikkö Sisenna
kulkivat näiden suojamien läpi soihtujen valossa, joita kolme eunukkia
kantoi.
Pimeissä komeroissa näki barbaarien keksimiä inhoittavia
kidutusvehkeitä: nystyröillä varustettuja nuijia, haavoja myrkyttäviä
heittokeihäitä, krokotiilin leukojen muotoisia hohtimia. Sanalla
sanoen, tetrarkalla oli Makairoksessa sotatarpeita neljääkymmentä
tuhatta miestä varten.
Hän oli koonnut ne peläten vihollistensa liittoutumista. Mutta
prokonsuli saattoi luulla tai sanoa, että se oli tapahtunut
tarkoituksessa nousta sotaan roomalaisia vastaan, ja sentähden hän
vaati selityksiä.
Nämä sotatarpeet eivät olleet Herodeksen yksityisiä varusteita; paljon
käytettiin puolustautumiseen rosvoilta; niitä tarvittiin niinikään
taisteluissa arabialaisia vastaan; ja muuten kaikki tämä oli kuulunut
hänen isälleen. Nyt ei Herodes enää astunut prokonsulin jälessä, vaan
meni edelle, rientäen nopein askelin, Sitten hän asettui seisomaan
vasten kiviseinää, jota peitti toogallaan, levittäen käsivarsiaan;
mutta silti hänen päänsä yläpuolella näkyi ovenkamana. Vitellius
huomasi sen ja tahtoi tietää, mitä tuon oven takana oli.
"Babylonialainen yksin voi sen avata."
"Kutsu siis babylonialainen tänne."
Odotettiin, kunnes hän saapui.
Hänen isänsä oli tullut Eufratin rannalta viidensadan ratsumiehen
kanssa, tarjoutuen Herodekselle puolustamaan itäisiä rajoja.
Valtakunnan jaon jälkeen oli Jacim jäänyt Filipin luo ja palveli nyt
Herodesta.
Hän ilmestyi jousi olalla, ruoska kädessä. Erivärisiä nyörejä oli
tiukasti punottu hänen väärien säärtensä ympäri. Hänen paksut
käsivartensa pistivät esiin hihattomasta tunikasta, ja karvalakki
varjosti hänen kasvojaan, joita ympäröi kiharoiksi käherretty parta.
Aluksi hän ei ollut ymmärtävinään tulkkia. Mutta Vitellius lennätti
katseen tetrarkalle, joka heti toisti hänen käskynsä. Silloin Jacim
painoi molemmin käsin ovea, joka siirtyi seinään.
Lämmin tuulahdus syöksyi vastaan pimeästä. Puukuja johti siitä
kiemurrellen alas. He kulkivat sitä pitkin ja saapuivat edellisiä
maanalaisia onkaloita avaramman luolan kynnykselle.
Perällä aukeni pylväskäytävä äkkijyrkänteelle päin, joka sillä puolella
oli linnoituksen puolustuksena. Kuusama kasvoi takertuneena
holvikattoon, ja sen kukat riippuivat alas täyteen päivänvaloon. Maassa
lorisi puro.
Siellä oli valkoisia hevosia, satakunta kenties, ja ne söivät ohria
pään korkeudelle kiinnitetyltä laudalta. Kaikkien harjat olivat
värjätyt sinisiksi, kaviot olivat päällystetyt esparto-ruohosta
tehdyillä sukilla ja korvien välissä olivat karvat pystyssä otsalla
töyhtönä. Hyvin pitkät hännät pieksivät pehmeästi kintereitä.
Prokonsuli mykistyi niitä ihailemaan.
Ne olivat ihmeellisiä eläimiä, notkeita kuin käärmeet, kepeitä kuin
linnut. Ne kiitivät kilvan ratsumiehen nuolen kanssa, kaatoivat kumoon
miehiä, purren heitä vatsaan, kapuilivat louhikoissa, hyppivät yli
kuilujen ja nelistivät hurjasti yhtämittaa koko päivän tasangolla. Heti
kun Jacim näyttäytyi, ne tulivat hänen luokseen aivan kuin lampaat
paimenen ilmestyessä; ja ojentaen esiin kaulansa ne katselivat häntä
levottomina lapsensilmillään. Tapansa mukaan hän päästi kumean
kurkkuäänen, joka sai ne iloisiksi: ja ne nousivat takajaloilleen,
ikävöiden avaraa tilaa, haluten päästä juoksemaan.
Peläten että Vitellius veisi ne mukaansa oli Antipas vanginnut ne tähän
paikkaan, joka vasiten oli määrätty eläimille piirityksen varalta.
"Tämä talli on huono", sanoi prokonsuli, "ja saatat helposti menettää
ne! Merkitse niiden luku luetteloon, Sisenna!"
Publikaani otti vyöstään taulun, laski hevoset ja kirjoitti muistiin
niiden luvun.
Veronkantolaitoksen asiamiehet lahjoivat maaherroja, voidakseen ryöstää
maakuntia. Tuo mies nuuski kaikkialla näädänkuonollaan, silmiään
vilkuttaen. Lopuksi noustiin jälleen pihalle. Kivityksessä oli siellä
täällä pyöreitä pronssikansia, jotka peittivät vesisäiliöitä. Vitellius
huomasi yhden, joka oli muita kookkaampi eikä korkojen alla kaikunut
samalla tavoin. Hän polki niitä kaikkia vuoroonsa, sitten hän karjaisi
tömistäen jalkojaan:
"Nyt sen tiedän, nyt sen tiedän! Tässä piilee Herodeksen aarre!"
Hänen aarteittensa etsiminen oli yksi roomalaisten mielettömyyksiä.
Niitä ei ollut olemassa, vannoi tetrarkka.
Mutta mitä olikaan tuon kannen alla?
"Ei mitään! Mies, vanki."
"Näytä hänet minulle", sanoi Vitellius.
Tetrarkka ei totellut. Siten olisivat juutalaiset saaneet tietää hänen
salaisuutensa. Hänen vastahakoisuutensa saattoi Vitelliuksen
kärsimättömäksi.
"Murtakaa se!" hän huusi liktoreille.
Manneas oli arvannut, mitä oli tekeillä. Hän luuli nähdessään kirveen,
että aiottiin mestata Johannes; ja hän pysäytti liktorin, kun tämä
ainoastaan kerran oli iskenyt metallikantta, pisti sen ja
pihakivityksen väliin eräänlaisen koukun, ponnisti sitä hiljaa ylös, ja
kansi kohosi; kaikki ihailivat tuon vanhuksen voimaa. Puulevyllä
kaksinkertaiseksi tehdyn kannen alla oli samankokoinen luukku;
nyrkiniskusta se avautui kahtena puoliskona; silloin tuli näkyviin
ammottava kuoppa, johon vajosi kaiteettomat kiertoportaat. Ja ne, jotka
kumartuivat sen laidan yli, näkivät pohjalla jotakin epämääräistä ja
hirvittävää.
Ihmisolento lepäsi maassa pitkien hiuksien peittämänä, jotka yhtyivät
selkää verhoavan eläimenvuodan karvoihin. Tuo mies kohosi pystyyn.
Hänen otsansa ylettyi vaakasuorassa olevaan ristikkoikkunaan; ja
tuontuostakin hän katosi luolansa pohjaan.
Aurinko välkytti kypärien kupuja ja miekanponsia, paahtoi polttaviksi
kivilaattoja; räystäiltä lentoon pyrähtävät kyyhkyset kiersivät ympäri
pihaa. Tämä oli se hetki, jona Manneas tavallisesti ripoitti niille
jyviä. Hän oli kyyristyneenä tetrarkan vieressä, joka seisoi
Vitelliuksen edessä. Galilealaiset, papit, soturit muodostivat piirin
heidän takanaan. Kaikki olivat vaiti, ahdistuneina odottaen mitä
tuleman piti.
Aluksi kuului onkalosta lähteneen äänen syvä huokaus.
Herodias kuuli sen palatsin toisesta päästä. Lumouksen valtaamana hän
tunkeutui joukon läpi; ja hän kuunteli, nojaten toisella kädellä
Manneaksen olkaan, kumartuneena.
Ääni kuului alhaalta:
"Tuho periköön teidät, farisealaiset ja sadukealaiset, te kyykäärmeiden
sikiöt, pöhöttyneet nahkaleilit, kumisevat kymbaalit!"
Läsnäolijat tunsivat Johanneksen äänen. Hänen nimensä mainittiin
joukossa. Toisia riensi saapuville.
"Tuho periköön sinut, oi kansa, ja Juudan pettäjät, Efraimin suvun
juopot, ne jotka asuvat lihavassa laaksossa ja joiden askeleet horjuvat
viinihöyryistä.
"-- Hajotkoot he niinkuin vesi, joka virtaa, niinkuin etana, joka sulaa
madellessaan, kuin naisen ennenaikainen sikiö, jonka silmät eivät
ollenkaan aukene päivänvalolle.
"-- Sinun tulee, Moab, paeta kuin varpuset kypressilehtoon, kuin rotat
loukkoihinsa. Linnoitusten portit murretaan nopeammin kuin
pähkinänkuoret, muurit raukeavat, kaupungit palavat poroksi; eikä
Kaikkivaltiaan ruoska ole pysähtyvä. Hän on kääntelevä jäseniänne
veressä niinkuin villavaatetta värjärin ammeessa. Hän on raateleva
teidät rikki kuin uusi äes; hän on levittävä vuorille kappaleiksi
pilkotun lihanne."
Mistä valloittajasta hän puhuikaan? Vitelliuksestako? Ainoastaan
roomalaiset saattoivat toimeenpanna näin tuhoisan hävityksen. Kuului
valitushuutoja: "Riittää, riittää! Lopettakoon jo!"
Mutta hän jatkoi kovemmalla äänellä:
"Pienet lapset tulevat ryömimään tuhkaläjillä äitiensä ruumiiden
ääressä. Yöllä mennään noutamaan leipää raunioista, alttiina miekoille.
Shakaalit tappelevat luista julkisilla turuilla, missä edellisenä
iltana vanhukset juttelivat. Sinun neitsyesi, juoden kyyneliään,
soittavat kitaraa muukalaisen pidoissa, ja kaikkein urhoollisimmat
poikasi köyristävät selkänsä, josta liian raskaat taakat hankaavat pois
nahan!"
Kansa näki jälleen hengessä maanpakonsa päivät, kaikki historiansa
onnettomuudet. Nämä olivat vanhojen profeettain sanoja. Johannes lausui
ne raskaitten iskujen tavoin, yksitellen.
Nyt hänen äänensä muuttui lempeäksi, sointuisaksi, laulavaksi. Hän
ennusti vapautusta, loistoa taivaassa, vastasyntynyttä, jonka toinen
käsivarsi oli lohikäärmeen kidassa, kultaa saven sijalla, erämaan
kukkimista ruusun tavoin: "Se mikä nyt maksaa kuusikymmentä kikkaria,
ei ole maksava oboliakaan. Maitovirrat tulevat pulppuilemaan
kallioista; tullaan nukkumaan vatsa ravittuna viininpuristushuoneissa!
Koska olet tuleva sinä, jota halajan? Jo edeltäpäin kansat lankeavat
polvilleen, ja sinun valtakuntasi on oleva iankaikkinen, Davidin
poika!"
Tetrarkka kavahti taaksepäin, Davidin pojan olemassaolo loukkasi häntä
kuin uhkaus.
Johannes puhui katkeria sanoja myös mainitessaan hänen kuninkuuttaan.
"Ei ole muuta kuningasta kuin Kaikkivaltias." -- Hän herjasi samoin
hänen puutarhojaan, kuvapatsaitaan, norsunluisia huonekalujaan,
niinkuin jumalatonta Ahabia.
Antipas katkaisi rinnallaan riippuvan sinetin vitjat ja heitti sen
luolaan, käskien hänen vaieta.
Mutta ääni vastasi:
"Huudan kuin karhu, kuin villi aasi, kuin vaimo synnytystuskissaan.
-- Sukurutsauksessasi piilee jo rangaistuksesi. Jumala koettelee sinua
muulin hedelmättömyydellä!"
Tästä syntyi naurua, äänekästä kuin aaltojen loiske.
Vitellius viipyi täällä itsepäisesti. Tulkki toisti välinpitämättömänä
roomalaisten kielellä kaikki ne herjaukset, jotka Johannes lausui
omalla kielellään. Tetrarkan ja Herodiaksen oli pakko kuulla ne
kahdesti. Herodes läähätti, Herodias taasen tuijotti onkalon pohjaan.
Hirvittävä mies heitti päänsä taaksepäin, ja tarttuen käsin
rautaristikkoon hän painoi sitä vasten kasvojaan; ne näyttivät
risukolta, jonka keskellä kiilui kaksi hehkuvaa hiiltä:
"Vai sinäkö se olet, Jesebel!
"-- Sinä valtasit hänen sydämensä kenkääsi polkemalla. Sinä hirnuit
kuin tamma. Sinä pystytit vuoteesi vuorille, toimittaaksesi uhrisi!
"-- Herra on riistävä sinulta korvarenkaasi, purppurahameesi,
liinahuntusi, rannerenkaasi, säärivaateesi ja pienet kultaiset helyt,
jotka väräjävät otsallasi, hopeapeilisi, kameelikurjen höyhenistä
tehdyt viuhkasi, helmiäispohjat, jotka tekevät vartalosi pitemmäksi,
jalokivet, joista ylpeilet, hiuksiesi hajuvoiteet, kynsiesi väriaineet,
kaikki hekkumasi apukeinot: ja kiviä ei sitten ole kylliksi
avionrikkojan kivittämiseen!"
Herodias haki katseellaan puolustajaa ympäriltään. Farisealaiset
loivat ulkokullattuina silmänsä alas. Sadukealaiset: käänsivät pois
päänsä, peläten loukkaavansa prokonsulia. Antipas näytti olevan
menehtymäisillään.
Johanneksen ääni kaikui yhä kovempana, jylisi korvia järkyttäen kuin
ukkonen; kaiku toisti sen vuorilla, saaden Makairoksen pauhaamaan
moninkertaisesta äänestä.
"Matele tomussa, sinä Babylonin tytär! Jauha jyviä. Riisu vyösi,
irroita jalkineesi, nosta ylös hameesi ja kahlaa jokien poikki! Häpeäsi
on oleva ilmeinen, viheliäisyytesi on paljastuva. Nyyhkytyksesi ovat
murtavat hampaasi. Kaikkivaltias kammoksuu rikostesi löyhkää! Kirottu,
kirottu! Kuole kurjana kuin koira."
Luukku suljettiin, kansi paiskattiin kiinni. Manneas tahtoi kuristaa
Johanneksen.
Herodias katosi. Farisealaiset olivat täynnä paheksumista. Antipas hoki
puolustuksia heidän keskessään.
"Epäilemättä", huomautti Eleazar, "saattaa naida veljensä vaimon, mutta
Herodias ei ollut leski, ja lisäksi hänellä oli lapsi. Siinä piili
riettaus."
"Erehdys! Minulle tehdään vääryyttä", sanoi Antipas, "sillä makasihan
Absalom isänsä vaimojen kanssa, Juda miniänsä kanssa, Ammon sisarensa
ja Lot tyttäriensä kera."
Aulus, joka oli tällävälin nukkunut, ilmestyi nyt paikalle. Saatuaan
kuulla, mistä oli kysymys, hän puolusti tetrarkkaa. Ei ollut
tarpeellista välittää moisista pikkuseikoista; ja hän nauroi
suunnattomasti pappien soimauksille ja Johanneksen raivolle. Keskellä
portaita Herodias kääntyi häneen päin.
"Olet väärässä, valtias! Hän yllyttää kansaa kieltäytymään verojen
maksamisesta."
"Onko se totta?" kysyi heti publikaani.
Vastaukset olivat yleensä myöntäviä. Tetrarkka vahvisti niitä.
Vitelliuksen mieleen johtui, että vanki voisi paeta; ja kun Antipaksen
esiintyminen herätti hänessä epäluuloa, asetti hän vartijoita oville,
pitkin muureja ja pihalle.
Sitten hän poistui huoneisiinsa. Pappien lähetystöt seurasivat häntä.
Koskettelematta uhripapin virkaa, kukin toi esiin valituksensa.
Kaikki kiusasivat häntä. Hän käski heidät pois luotansa.
Jonatan jätti hänet huomatessaan Antipaksen muurin ampumareiän ääressä
keskustelevan pitkätukkaisen vaaleapukuisen miehen kanssa, joka oli
essealainen; ja hän katui, että oli häntä kannattanut.
Yksi ajatus oli lohduttanut tetrarkkaa. Johannes ei enää ollut
riippuvainen hänestä; roomalaiset ottivat hänet huostaansa. Mikä
helpoitus!
Fanuel käveli silloin vartiopolulla. Herodes viittasi häntä luokseen ja
virkkoi, osoittaen sotilaita:
"He ovat väkevämmät! En voi vapauttaa häntä! Se ei ole minun vikani."
Piha oli tyhjä. Orjat olivat levolla. Punaa vasten, joka leimusi
taivaanrannalla, kaikki kohtisuorat esineet näyttivät mustilta. Antipas
eroitti Kuolleen meren vastapäisellä rannalla olevat suolalouhimot,
eikä enää nähnyt arabialaisten telttejä. Kaiketi he olivat poistuneet?
Kuu nousi taivaalle; levollisuus valtasi hänen sydämensä.
Fanuel seisoi lamautuneena, leuka vaipuneena rinnalle. Viimein hän
ilmaisi, mitä hänellä oli sanottavaa. Kuun alkupäivistä saakka hän oli
tutkinut taivasta, Perseuksen sikermä kun oli kohonnut keskitaivaalle.
Agalah-tähteä tuskin vielä näki, Algol tuikki himmeämpänä, Mira-Coeti
oli kadonnut. Tästä hän päätti, että vielä sinä yönä oli huomattava
henkilö kuoleva Makairoksessa.
-- Kuka? Vitelliusta suojeltiin liian huolellisesti. Johannesta ei
mestattaisi. -- Se olen siis minä! ajatteli tetrarkka.
Ehkä arabialaiset palaisivat? Prokonsuli paljastaisi hänen suhteensa
parttilaisiin! Jerusalemista tulleita palkattuja salamurhaajia oli
pappien seurassa; heillä oli piiloitettuina pukuihinsa tikareja; eikä
tetrarkka epäillyt Fanuelin tietojen varmuutta.
Hän päätti turvautua Herodiakseen. Ja kuitenkin tetrarkka häntä vihasi.
Mutta tämä nainen oli rohkaiseva häntä, eivätkä entisen lumouksen
kaikki kahleet vielä olleet murretut.
Kun hän astui Herodiaksen huoneeseen, paloi suitsutusta
porfyyrialtaassa; ja hajupölyjä, voiteita, kankaita, yhtä ohuita kuin
pilvet, höyheniä kevyempiä koruompelu-kudoksia oli hajalla huoneessa.
Herodes ei maininnut Fanuelin ennustusta eikä tunnustanut pelkäävänsä
juutalaisia ja arabialaisia; Herodias oli syyttänyt häntä
raukkamaisuudesta. Hän puhui yksinomaan roomalaisista; Vitellius ei
ollut hänelle uskonut mitään sotatuumistaan. Herodes oletti, että hän
oli Gaiuksen ystävä, ja tämä mies seurusteli Agrippan kanssa; ja hänet,
Herodes, kaiketi ajettaisiin maanpakoon tai kuristettaisiin kuoliaaksi.
Halveksivan sääliväisenä koetti Herodias häntä rauhoittaa. Viimein hän
otti esiin pienestä lippaasta omituisen muistorahan, jota koristi
Tiberiuksen muotokuva. Ei tarvinnut muuta kuin näyttää sitä, niin
liktorit kalpenivat ja syytökset raukesivat.
Liikutettuna kiitollisuudesta kysyi Antipas, miten hän sen oli saanut.
"Se on minulle annettu", vastasi Herodias.
Vastapäätä olevan oviaukon verhojen välistä näyttäytyi alaston
käsivarsi, nuori, viehättävä, kuin Polykleitos olisi veistänyt sen
norsunluusta. Hieman kömpelönä ja kuitenkin sirona se liikehti ilmassa
ottaakseen ylös seinämällä olevalle jakkaralle unhoitetun hameen.
Eräs vanha palvelijatar ojensi sen hänelle, luoden syrjään oviverhon.
Tetrarkan mieleen palasi epämääräinen muisto.
"Onko tuo orjatar sinun?"
"Mitä se sinuun kuuluu?" vastasi Herodias.