Vieraat täyttivät juhlasalin.
Tässä rakennuksessa oli kolme laivaa, joita eroitti toisistaan
algumimipuiset pilarit veistokuvien peittämine pronssilatvuksineen.
Kaksi aukkoseinäistä pylväsparveketta oli niiden yläpuolella, perällä
oli kultalanka-koristeilla somistettu kolmas parveke, ja vastapäätä
suunnattoman suuri holvikaari, joka aukeni toisesta päästä.
Koko laivan pituisilla pöydillä paloi haarakynttilöitä, jotka näyttivät
loimuavilta pensastöyhdöiltä maalattujen saviastioiden ja
kuparilautasten, hyytelökuutioiden, rypälekasojen välissä; mutta nämä
punaiset valot hälvenivät vähitellen ylhäällä lähempänä korkeata
kattoa, ja valopilkut loistivat tähtien tavoin yössä puunoksien
lomissa. Isosta parvekeaukosta näki soihtuja talojen kuisteilla; sillä
Antipas juhli ystäviänsä, kansaansa ja kaikkia, jotka olivat vieraina
saapuneet hänen taloonsa.
Orjia, vilkkaita kuin koirat, ja varpaat huopasandaaleissa, vilisi
edestakaisin, kantaen tarjottimia.
Prokonsulin pöytä sijaitsi kultaisen parven alla olevalla
sykomorilaudoista tehdyllä lavalla. Babylonialaiset verhot ympäröivät
sitä teltin tavoin.
Kolmella norsunluisella vuoteella, joista yksi oli keskellä, kaksi
sivuilla, lepäsivät Vitellius, hänen poikansa ja Antipas. Prokonsuli
oli lähellä vasemmanpuolista ovea, Aulus oikealla, tetrarkka keskellä.
Hänellä oli yllään musta vaippa, jonka kude aivan peittyi värillisten
koristekuvioiden alle; hänellä oli ihoväriä poskilla, parta
viuhkanmuotoinen ja sinistä jauhetta hiuksissa, joita piti koossa
hohtokivinen otsakoriste. Vitelliuksella oli purppurainen olkavyö, joka
valui alas liinaiselle togalle.
Aulus oli antanut solmia selkään punasinertävästä silkistä tehdyn
silkkiraitaisen pukunsa hihat. Hänen hiuskiharansa olivat kerroksittain
päällekkäin, ja safirinen kaulakoriste säihkyi hänen povellaan, joka
oli lihava ja valkoinen kuin naisella. Lähellä häntä istui
kaislamatolla jalat ristissä hyvin kaunis poika, joka hymyili
lakkaamatta. Aulus oli nähnyt hänet keittiön puolella, ei enää
viihtynyt ilman hänen seuraansa, ja puhutteli häntä muitta mutkitta
"aasialaiseksi", kun ei jaksanut muistaa hänen kaldealaista nimeänsä.
Silloin tällöin Aulus ojentautui pitkäkseen norsunluu-vuoteelle.
Silloin hänen paljaat jalkansa näkyivät yli koossa olevan seuran.
Sillä puolella salia olivat papit ja Antipaksen upseerit; lisäksi
siellä oli Jerusalemin asukkaita ja edustajia kreikkalaisista
kaupungeista. Prokonsulin taholla nähtiin Marcellus ja publikaanit,
tetrarkan ystäviä, henkilöitä Kaanasta, Ptolemaisista, Jerikosta;
sitten sekaisin vuoristolaisia Libanonilta ja Herodeksen vanhat
soturit: kaksitoista traakialaista, yksi gallialainen, kaksi germaania,
gasellien metsästäjiä, Idumean paimenia, Palmyran sulttaani, merimiehiä
Eziongaberista. Jokaisella oli edessään pehmeästä taikinasta tehty
kakku käsien pyyhkimistä varten. Ja käsivarret ojentautuivat kuin
korppikotkien kaulat, kun he ottivat oliiveja, pistasioita, manteleita.
Kaikki kasvot olivat iloisia ja seppeleiden koristamia.
Farisealaiset olivat kuitenkin kieltäytyneet seppeleistä, pitäen niitä
roomalaisen säädyttömyyden merkkeinä. He värisivät, kun heidän
päällensä pirskoitettiin galbanumia ja suitsutuspihkaa, mikä sekoitus
oli varattu yksinomaan temppelin tarpeisiin.
Aulus hieroi sillä kainalokuoppaansa; ja Antipas lupasi antaa hänelle
kokonaisen lastin, nimittäin kolme vasullista tätä oikeata balsamia,
joka oli saanut Kleopatran himoitsemaan Palestinaa.
Muuan Tiberiaksen varusväen päällikkö ilmestyi äkkiä, asettui tetrarkan
taakse ja kertoi hänelle erinomaisista tapauksista. Mutta tetrarkan
huomio kiintyi osaksi prokonsuliin ja siihen, mitä puhuttiin lähellä
olevien pöytien ääressä.
Siellä keskusteltiin Johanneksesta ja hänen kaltaisistaan henkilöistä;
erään Simeonin sanottiin pesevän pois syntejä tulella. Eräs mies,
nimeltä Jeesus...
"Pahin kaikista", huudahti Eleazar. "Mikä inhoittava ilveilijä!"
Tetrarkan takaa nousi mies, kalpeana kuin viittansa reuna. Hän astui
alas lavalta ja puhutteli farisealaisia:
"Se on valhe! Jeesus tekee ihmeitä!"
Antipas tahtoi tietää, millaisia.
"Sinun olisi pitänyt tuoda hänet mukanasi. Kerro, kerro."
Silloin hän kertoi, että hänellä, Jakobilla, oli ollut sairas tytär;
hän oli lähtenyt Kapernaumiin rukoilemaan Mestaria, että tämä hänet
parantaisi. Mestari oli vastannut: "Palaa kotiasi, tyttäresi on
parantunut!" -- Ja Jakob oli tavannut kynnyksellä tyttärensä, joka oli
noussut vuoteeltaan palatsin tiimapatsaan osoittaessa kolmatta hetkeä,
samaa, jona hän oli puhutellut Jeesusta.
Epäilemättä -- näin huomauttivat farisealaiset -- oli olemassa
salaisia parannuskeinoja, -- voimakkaita yrttejä! Itse tässä
Makairos-linnoituksessa kasvoi baaras-yrtti, joka tekee
haavoittumattomaksi; mutta parantaminen näkemättä ja käsin kajoamatta
oli mahdotonta, ellei Jeesus turvautunut pahoihin henkiin. Ja
Antipaksen ystävät, Galilean etevimmät, toistivat päätänsä pudistaen:
"Pahoihin henkiin, ilmeisesti."
Seisoen heidän ja pappien pöydän välillä vaikeni Jakob ylpeäryhtisenä
ja lempeänä. He kehoittivat häntä puhumaan:
"Todista hänen valtaansa."
Jakob kumartui ja lausui hitaasti, matalalla äänellä ja ikäänkuin
pelästyen omaa puhettaan:
"Ette siis tiedä, että hän on Messias?"
Kaikki papit katsoivat toisiinsa; ja Vitellius kysyi, mitä se sana
merkitsi. Hänen tulkkinsa oli hetken vastaamatta.
He antoivat tämän nimen vapauttajalle, joka oli tuottava heille kaiken
maallisen hyvän nauttimuksen ja vallan kaikkien kansojen yli. Jotkut
lisäksi väittivät, oli odotettavissa kaksikin. Ensimäisen tulisivat
voittamaan Gog ja Magog, pohjoisesta tulevat pahat henget; mutta toinen
oli perinpohjin hävittävä Pahan ruhtinaan; ja jo vuosisatoja olivat he
häntä odottaneet joka hetki.
Kun papit olivat keskenään neuvotelleet, puhkesi Eleazar puhumaan:
Ensinnäkin Messiaan piti olla Davidin poika, eikä kirvesmiehen, hän oli
vahvistava lain. Tuo natsarealainen vastusti lakia; ja vielä vahvempi
todistus oli se, että Elias oli tuleva ennen häntä.
Jakob huomautti:
"Mutta onhan Elias tullut."
"Elias! Elias!" kaikui joukosta salin toiseen päähän asti.
Kaikki näkivät mielikuvituksessaan vanhuksen lentävän korppiparven
alla, salaman sytyttämän alttarin, epäjumalia palvelevia pappeja
syöstävän tulvavirtaan. Ja lavoilla istuvat naiset ajattelivat Sareptan
leskeä.
Jakob vakuutti vakuuttamistaan tuntevansa hänet! Hän oli nähnyt hänet!
Ja kansa samoin.
"Hänen nimensä?"
Silloin hän tarmonsa takaa huusi:
"Johannes!"
Antipas kavahti taaksepäin ikäänkuin olisi saanut iskun rintaansa.
Sadukealaiset olivat hyökänneet Jakobin kimppuun. Eleazar saarnasi
kovaa, saadakseen äänensä kuulumaan.
Kun hiljaisuus viimein palasi, hän kohenteli vaippaansa ja asetti
tuomarin tavoin kysymyksiä.
"Koska profeetta on kuollut..."
Murina keskeytti hänet. Luultiin Eliaksen ainoastaan kadonneen.
Hän kiivastui koollaolijain käytöksestä, jatkaen kyselyään:
"Luuletko hänen nousseen kuolleista?"
"Miksi ei?" sanoi Jakob.
Sadukealaiset kohauttivat olkapäitään. Jonatan avasi pienet silmänsä
selälleen ja koetti nauraa ilveilijän tavoin. Eihän muka ollut mitään
mielettömämpää kuin väite, että ruumis elää iankaikkisesti; ja hän
lausui prokonsulille erään samanaikuisen runoilijan säkeen:
Nec crescit, nec post mortem durare videtur.
Mutta Aulus oli kumartunut pöydän laitaa vasten, otsa hiessä, kasvot
vihreän kalpeina, nyrkeillään painaen vatsaansa.
Sadukealaiset teeskentelivät suurta mielenliikutusta, -- seuraavana
päivänä heille annettiin uhripapin virka; Antipas näytteli epätoivoa;
Vitellius näytti välinpitämättömältä. Hänen levottomuutensa oli
kuitenkin raju; jos poikansa kuoli, hän menetti omaisuutensa.
Tuskin oli Auluksen ylenantaminen ohi, kun hän taas tahtoi ruveta
syömään.
"Annettakoon minulle marmorin kaappeita, Naksoksen vuolukiveä,
merivettä, tai mitä tahansa! Entä jos kylpisin?"
Hän alkoi ahmia jäätelöä, sitten hän epäröityään kumpaa valitsisi --
Kommagenen lientä vai vaaleanpunaisia rastaita -- kävi käsiksi
hunajansekaiseen kurpitsiin. "Aasialainen" katseli häntä, tämä kyky
ahmia ruokia merkitsi tavatonta, ylhäisrotuista olentoa.
Tarjottiin härän munuaista, pähkinähiiren paistia, satakieliä,
kalahakkelusta viiniköynnöksen lehdillä; ja papit pohtivat
ylösnousemusta. Ammonius, Filo platonilaisen oppilas, piti heitä
typerinä ja lausui tämän mielipiteensä muutamille kreikkalaisille,
jotka tekivät pilaa oraakeleista. Marcellus ja Jakob olivat tavanneet
toisensa. Edellinen kertoi jälkimäiselle, mitä onnentunnetta hän oli
kokenut Mitran kastettavana ollessaan, ja Jakob kehoitti häntä
seuraamaan Jeesusta.
Palmu- ja tamarindi-, safet- ja byblos-viinejä virtasi kannuista
sekotusmaljoihin, näistä pikareihin ja pikareista kurkkuihin; kielet
vilkastuivat, sydämet aukenivat. Jacim, joskin oli juutalainen, ei enää
salannut tähtienpalvontaansa. Afakasta kotoisin oleva kauppias
hämmästytti paimentolaisia, kuvaamalla yksityiskohtaisesti Hieropoliin
temppelin ihmeet; ja kyseltiin, paljonko toivioretki sinne maksaisi.
Toiset taas pitivät kiinni synnyinmaansa uskonnosta. Muuan melkein
sokea germaani lauloi ylistyshymniä Skandinavian vuoriniemestä, jolla
jumalat ilmestyvät kasvot sädehtivinä; ja sikemiläiset eivät syöneet
kyyhkyspaistia, kunnioituksesta Azima-kyyhkyä kohtaan.
Useat puhelivat seisoen keskellä salia; ja hengityksen synnyttämä höyry
sekaantuen haarakynttilöiden valaistussavuun täytti ilman usvaharsolla.
Fanuel kulki seinämää pitkin; hän oli jälleen tutkinut tähtitaivasta.
Mutta hän ei edennyt tetrarkan lepovuoteeseen asti, peläten
öljytahroja, jotka essealaisten mielestä olivat paha saastutus.
Linnan portilta kuului kolkutusta.
Nyt tiedettiin, että Johannesta pidettiin siellä vangittuna. Soihtuja
kantavia miehiä kiipesi ylös polkua; musta joukko kihisi
rotkosyvennyksessä; ja he karjuivat tuontuostakin: "Johannes!
Johannes!"
"Hän häiritsee kaikkea!" sanoi Jonatan.
"Meillä ei enää tule olemaan rauhaa, jos hän jatkaa samalla tavoin!"
lisäsivät farisealaiset.
Ja huutoja kuului:
"Suojele meitä!"
"Tulkoon tästä loppu!"
"Sinä hylkäät uskonnon!"
"Jumalaton kuin Herodekset ainakin."
"Vähemmän kuin te!" vastasi Antipas. "Minun isäni rakensi teidän
temppelinne."
Silloin farisealaiset, maanpakoon ajettujen pojat, Matatiaksen
puoluelaiset, syyttivät tetrarkkaa hänen sukunsa rikoksista.
Heillä oli suipot kallot, pörröinen parta, pienet ja ilkeyttä
kuvastavat kädet, lättänenäiset kasvot, isot pyöreät silmät, verikoiran
sävy. Kymmenkunta kirjuria ja pappien palkollista, jotka elivät
uhrieläinten jätteistä, hyökkäsi tetrarkan lavan juurelle; ja
väkipuukkoineen he uhkailivat Antipasta, joka puhui heille
rauhoittavasti, sadukealaisten hieman puolustaessa häntä. Hän huomasi
Manneaksen ja viittasi tätä poistumaan, kun Vitellius eleillään
ilmaisi, etteivät tällaiset seikat häntä liikuttaneet.
Farisealaiset, jotka olivat jääneet pöytänsä ääreen, joutuivat vihan
vimmaan. He särkivät edessään olevat astiat. Heille oli tarjottu
Mecenaksen mieliruokaa, villin aasin lihasta tehtyä muhennosta, joka
heidän mielestään oli saastaista.
Aulus ilkkui heille aasinpäästä, jota heidän sanottiin kunnioittavan,
ja lasketteli ivasanoja siitä, että he inhosivat sianlihaa. Siihen oli
muka kaiketikin syynä, että se lihava eläin oli tappanut heidän
Bakkuksensa; ja he rakastivat ylenmäärin viiniä, heidän temppelissään
kun oli nähty kultainen viiniköynnös.
Papit eivät ymmärtäneet näitä sanoja. Fineas, syntyisin Galileasta,
kieltäytyi niitä kääntämästä. Silloin Aulus vimmastui suunnattomasti,
varsinkin huomatessaan että aasialainen oli pelon valtaamana paennut;
ja ateria inhoitti häntä, ruokalajit kun tuntuivat hänestä liian
jokapäiväisiltä: niitä ei oltu tehty kyllin tuntemattomiksi
alkuperältään. Hän rauhoittui nähdessään syyrialaisten karitsojen
häntiä, jotka tiukkuivat rasvaa.
Juutalaisten luonne tuntui Vitelliuksesta iljettävältä. Heidän
jumalansa saattoi hyvin olla Molok, jonka alttareita hän oli nähnyt
matkansa varrella; ja hänen mieleensä muistuivat lapsiuhrit ja lisäksi
tarina eräästä miehestä, jota he salaperäisesti lihottivat. Hänen
latinalaisessa sydämessään herätti inhoa heidän ahdasmielisyytensä,
heidän kuvanraastaja-raivonsa, heidän eläimellisyytensä. Prokonsuli
tahtoi poistua. Aulus vastusti lähtöä.
Mekko riisuttuna vyötäisille asti hän loikoi ruokakasan takana, liian
kylläisenä jaksaakseen enempää syödä, mutta itsepintaisesti kieltäytyen
siitä luopumasta.
Kansan kiihko kasvoi. He alkoivat pohtia riippumattomuuden aikeita.
Muisteltiin Israelin kunniaa. Kaikki valloittajat olivat saaneet
rangaistuksensa: Antigone, Crassus, Varus...
"Te kurjat", sanoi prokonsuli, sillä hän osasi Syyriaa; hänen tulkkinsa
toimitti hänelle vain mietintäaikaa vastauksiin.
Antipas otti kädenkäänteessä esille keisarin muistorahan, ja
katseltuaan sitä vavisten hän näytti sen kuvapuolta.
Kullatun lavan sivuverhot aukenivat äkkiä; ja vahakynttilöiden
häikäisevässä valossa, orjiensa ja vuokkokiehkuroiden ympäröimänä
ilmestyi Herodias -- päässä assyrialainen hiippa, jota leukanauha
pysytteli ohimoilla. Hänen kierukoiksi käherretyt hiuksensa valuivat
helakanpunaiselle vaipalle, joka oli ratkottu auki hihojen pituudelta.
Ovenpielissä kohosi kaksi kookasta kivileijonaa, muistuttaen Atridein
aarteistossa olevia, ja näiden jalopeurojen keskellä hän näytti
Kybeleltä. Ja lavan parvekkeelta, joka vallitsi Antipaksen koroketta,
hän kohottaen uhrimaljaa huusi:
"Kauan eläköön Caesar!"
Tämän tervehdyshuudon toistivat Vitellius, Antipas ja papit.
Mutta salin perältä kuului yllätyksen ja ihailun mumina. Nuori nainen
oli vastikään astunut saliin.
Sinervän harson alta, joka peitti hänen povensa ja päänsä, eroitti
kaarevat kulmakarvat, korvarenkaiden agaattikivet ja valkean hipiän.
Kyyhkysenkaulan värinen silkkivaippa verhosi hartiat ja oli kiinnitetty
lanteille kultavyöllä. Hänen mustat hamelahkeensa olivat koristetut
mandragora-kukilla, ja ylimielisen huolettomasti hän kapsahdutteli
pieniä kolibrinuntuvilla päällystettyjä tohveleitansa.
Saavuttuaan ylös lavalle hän otti pois huntunsa. Hän oli kuin Herodias
muinoin, nuoruutensa päivinä. Sitten hän alkoi tanssia.
Hänen jalkansa liikkuivat vuoroin toistensa editse, huilun ja parin
kalkkalon tahdin mukaan. Hänen ojennetut käsivartensa näyttivät
kutsuvan jotakuta, joka alati pakeni. Hän seurasi tuota olentoa
kevyempänä kuin perho, kuin utelias Psykhe, kuin harhaileva sielu, ja
näytti olevan lentoon lehahtamaisillaan.
Gingran suruiset äänet kaikuivat nyt kalkkalojen asemesta. Masennus oli
seurannut toivoa. Hänen asentonsa kuvasivat huokauksia ja koko hänen
olentonsa sellaista kaihomielisyyttä, ettei tietänyt suriko hän
jumalolentoa vai menehtyikö hän sellaisen hyväilyihin. Luomet
puoleksi suljettuina hän kiersi vartaloaan, väänteli vatsaansa
hyökyaaltoliikkein, vavahdutteli rintojansa, kasvojen pysyessä
liikkumattomina ja jalkojen lakkaamatta eläessä.
Vitellius vertaili häntä pantomimi-näyttelijä Mnesteriin. Aulus oli
taas saanut ylenannatuksensa. Tetrarkka vaipui haaveiluun eikä enää
ajatellut Herodiasta. Hän luuli näkevänsä hänet sadukealaisten lähellä.
Näky etääntyi.
Mutta se ei ollut mikään näky. Herodias oli antanut kaukana
Makairoksesta opettaa Salomea, tytärtään, tanssimaan, jotta tetrarkka
häneen rakastuisi; ja se ajatus oli hyvä. Nyt hän oli varma sen
onnistumisesta.
Sitten kuvasi tanssi rakkauden kiihtymistä, joka halajaa tyydytystä.
Hän tanssi niinkuin Intian papittaret, kuin vesiputousten nubiattaret,
kuin lydialaiset Bakkuksen papittaret. Hän kallistui joka taholle, kuin
kukka, jota myrsky huojuttelee. Hänen korvarenkaittensa hohtokivet
heilahtelivat, selkäpuolen silkkikangas vivahteli eri kimalluksin;
hänen käsivarsistaan, jaloistaan, vaatteistaan virtasi näkymättömiä
kipinöitä, jotka sytyttivät miehiä.
Harpun kielet helisivät; joukko vastasi siihen hyvähuudoilla.
Notkistamatta polviaan hän hajasäärin kumarsi niin syvään, että leuka
hipaisi permantoa; ja pidättyväisyyteen tottuneet paimentolaiset,
hurjastelevat Rooman soturit, saidat publikaanit, kiistelyissä
katkeroituneet vanhat papit, kaikki läähättivät sieramet levällään.
Sitten Salome kiersi Antipaksen pöydän ympäri hurjasti kuin
noitavaimot; ja hekkuman nyyhkytysten tukahduttamalla äänellä hän
sanoi: "Tule, tule!" Hän kiersi yhä pöydän ympäri; harppulaudat
pauhasivat haljetakseen, ja väki ulvoi. Mutta tetrarkka huusi muita
kovemmin: "Tule, tule! Sinä saat Kapernaumin, Tiberiaksen tasangon,
linnoitukseni, puolet valtakuntaani!"
Salome heittäytyi käsiensä varaan, kantapäät ilmassa, ja kulki siten
lavan ympäri kuin iso kovakuoriainen; äkkiä hän pysähtyi.
Hänen niskansa ja selkärankansa muodostivat suoran kulman. Kirjavat
sukat, noustessaan taivaankaaren kaltaisina yli olkapäiden, reunustivat
hänen kasvojaan kyynärän päässä maasta. Hänen huulensa olivat maalatut,
kulmakarvat hyvin mustat, silmät melkein hirvittävät, ja hikipisarat
hänen otsallaan näyttivät kastehelmiltä valkoisella marmorilla.
Salome ei puhunut. He tähystelivät toisiaan.
Lavalta kuului sormien näpsäyttelyä. Salome nousi pystyyn ja lähestyi;
ja hiukan sopertaen hän lausui lapsellisen näköisenä nämä sanat:
"Tahdon, että annat minulle maljassa..." Hän oli unhoittanut nimen,
mutta jatkoi hymyillen: "Johanneksen pään!"
Tetrarkka luhistui alas musertuneena.
Häntä sitoi sanansa, ja kansa odotti. Mutta ehkä se kuolema, jota oli
ennustettu, vapauttaisi hänet, kohdistuessaan toiseen? Jos Johannes
todella oli Elias, niin hän voisi välttää tuon kuoleman; jos hän ei
ollut Elias, menetti murha merkityksensä.
Manneas seisoi hänen vieressään ja oivalsi hänen tarkoituksensa.
Vitellius kutsui hänet luokseen uskoakseen hänelle tunnussanan, koska
vankila nyt oli jätetty vartiosoturien haltuun.
Tämä oli helpoitus. Hetken kuluttua kaikki oli oleva ohi!
Mutta Manneas ei ollut ketterä toimimaan. Hän palasi järkkyneenä.
Jo neljäkymmentä vuotta hän oli toimittanut pyövelin virkaa. Hän oli
hukuttanut Aristobuloksen, kuristanut Aleksanterin, polttanut elävältä
Matatiaksen, mestannut Zosimuksen, Pappuksen, Josefin ja Antipaterin;
mutta hän ei rohjennut tappaa Johannesta! Hänen hampaansa kalisivat,
koko hänen ruumiinsa vapisi.
Hän oli nähnyt vankilakuopan edessä samarialaisten suuren enkelin,
täynnä silmiä ja heiluttaen suunnattoman suurta miekkaa, punaista,
hammaslaitaista ja hehkuvaa kuin liekki. Kaksi todistajiksi noudettua
soturia muka saattoivat vakuuttaa näyn todeksi.
Mutta nämä eivät olleet nähneet muuta kuin erään juutalaisen
sotapäällikön, joka oli karannut heidän kimppuunsa, ja joka ei enää
ollut elävien parissa.
Herodiaksen raivo puhkesi törkeiden ja loukkaavien parjausten tulvaan.
Hän mursi kyntensä lavan ristikoita vasten, ja molemmat kivileijonat
näyttivät raatelevan olkapäitä ja kiljuvan kuin hän.
Antipas matki puolisoaan, samoin soturit, farisealaiset, kaikki
vaativat kostoa, ja muut paheksuivat sitä, että heidän odottamaansa
huvitusta viivyteltiin.
Manneas poistui, peittäen kasvonsa.
Vieraista tuntui aika vielä pitemmältä kuin ensi kerralla. He
haukottelivat ikävissään.
Äkkiä kuului käytävissä askeleita. Tuskallinen odotus kävi
sietämättömäksi.
Katkaistu pää tuotiin sisään; ja Manneas kantoi sitä hiuksista sormien
päissä, ylpeänä kätten paukutuksista.
Laskettuaan sen maljaan hän ojensi sen Salomelle, joka notkeana nousi
lavalle; useita hetkiä myöhemmin toi pään takaisin se vanha nainen,
jonka tetrarkka aamulla oli nähnyt viereisen talon parvekkeella ja
äsken Herodiaksen huoneessa.
Hän väistyi taaksepäin, välttääkseen sitä näkemästä. Vitellius loi
siihen välinpitämättömän katseen.
Manneas astui alas lavalta ja näytti sitä roomalaisille päälliköille ja
sitten kaikille senpuolisille pöytävieraille.
He tarkastivat sitä.
Murha-aseen terä oli viiltäessään ylhäältä alas leikannut palan
leuvasta. Suupielet olivat vääntyneet. Ja hyytynyt veri tahrasi partaa.
Suljetut luomet olivat kelmeät kuin simpukankuoret; ja ympärillä olevat
haarakynttilät levittivät säteitään.
Pää saapui pappien pöytään. Eräs farisealainen käänteli sitä uteliaana.
Käännettyään sen pystyyn asetti Manneas sen Auluksen eteen, joka siitä
heräsi. Ripsien lomitse näyttivät kuolleet silmät ja sammuneet silmät
sanovan toisilleen jotakin.
Sitten Manneas ojensi pään Antipakselle. Kyyneleet valuivat tetrarkan
poskille.
Soihdut sammuivat. Vieraat poistuivat; eikä salissa enää ollut muita
kuin Antipas, kädet ohimoilla ja yhä tuijottaen katkaistuun päähän,
sillä välin kun Fanuel seisoen keskellä isoa salia mutisi rukouksia,
kädet ojennettuina.
Auringon noustessa saapuivat Johanneksen taannoin lähettämät kaksi
miestä, tuoden niin kauan odotetun vastauksen.
He uskoivat sen Fanuelille, joka siitä haltioitui.
Sitten hän osoitti heille juhlajätteiden keskellä maljassa lepäävää
kolkkoa esinettä. Toinen miehistä sanoi:
"Rohkaise mielesi! Hän on astunut alas kuolleiden luo ilmoittamaan
Kristuksen tuloa!"
Essealainen tajusi nyt sanat: "Jotta hän kasvaisi, minun täytyy
vähetä."
Ja kaikki kolme ottivat Johanneksen pään ja poistuivat Galileaan päin.
Se oli hyvin raskas, he kantoivat sitä vuorotellen.