EDELMAN. (Menee tyynesti puhelimeen.) Asessori Edelman puhuu... Päivää,
herra pääministeri... Se oli _minun poikani_... Milloinkako sain pojan?
Noin tunti sitten... Milläkö tavoin? Kyllä sen sanon: kaikkein
laillisimmalla... Sen lain mukaan, joka lapsen omaksi ottamisesta on
säädetty... Ei mitään... Kyllä... Sanon... Ministeri Kaltimon on siis
oltava puolen tunnin kuluttua pääministerin luona... Hyvää iltaa...
KAIKKI. (Ovat kuunnelleet puhelinkeskustelua äärimmäisen jännitettyinä
ja katselleet tuon tuostakin toisiinsa. Sen päätyttyä syntyy yleistä
liikettä.)
LAINA KALTIMO. (Menee Irja Fiorinin luo.) Onko se totta?
IRJA FIORINI. Joka sana -- ja vielä vähän lisääkin...
KALTIMO. (Menee Edelmanin luo, ojentaa kätensä.) Sinä olet nimesi
arvoinen: jalo mies.
EDELMAN. Eiköhän tämän hallituksen asema nyt vähitellen ala vakiintua
varsin lujaksi.
BERG. Onko se sitten horjunut?
EDELMAN. Se horjui kovasti aamupäivällä.
BERG. Siitäpä minä en ole mitään tiennyt!
EDELMAN. Ei sitä tiennyt moni muukaan!
KALTIMO. (Menee Kaarle Wellen luo ja ojentaa hänelle kätensä.) Minä
onnittelen -- parempaa isää ette olisi voinut saada.
KAARLE WELLE. Siitä olen vakuutettu. Ja erittäin hauska on minun kuulla
se... (hiljaa:) juuri herra ministerin suusta. (Ääneen.) Ja nyt minulla
ei enää ole mitään sitä vastaan, että sanotte minua sinuksi.
IRJA FIORINI. Mutta, mitä sinä Kaarle... Aivanhan minun täytyy sinua
ihmetellä.
KAARLE WELLE. Äiti, hän tahtoi sitä itse niin hartaasti joku aika
sitten.
LAINA KALTIMO. (Nyrpeästi.) Minun miehelläni on toisinaan niin
merkillisiä päähänpistoja!
EDELMAN. On aina ollut! Päähänpistot ovat hänellä veressä. (Katsahtaa
Kaarle Welleen.) Toisilla ne saattavat olla sydämessäkin!
KAARTO. Ja kolmansilla sormenpäissä!
KALTIMO. Pääasia on, että on päähänpistoja -- olkootpa ne sitten missä
tahansa. Eikö ollut aivan loistava päähänpisto sekin, että meidän
rakastettava emäntämme tänä iltana kutsui meidät tänne miten minä nyt
sanoisinkaan -- --?
LAINA KALTIMO. Sano ristiäisiin!
EDELMAN. Olkoon menneeksi, jos rouva ministeritär välttämättömästi niin
tahtoo! Siis: ristiäisiin. Vai mitä ministeri siihen sanoo?
BERG. (Koettaa olla vitsikäs.) Hän suostuu varmaankin.
Muistaahan herrasväki toki, millä suopeudella hän eilen kohteli
sukututkimusseuraa...
KALTIMO. Hyvä veli, pyydän, ettette tuo virka-asioita yksityisiin
tilaisuuksiin...
IRJA FIORINI. (On edellisen keskustelun aikana kuiskannut jotakin
pojalleen, joka sitten on hiipinyt viereiseen huoneeseen. Tarttuu nyt
puheeseen maailmannaisen keveässä äänilajissa, mutta silti -- hymystään
huolimatta -- alleviivaten eräitä lauseita.)
Ehkäpä sentään hylkäämme ristiäisnimen, sillä edellyttäväthän toki
ristiäiset säädyllisten ihmisten keskuudessa häitä -- eikö totta, herra
ministeri? -- ja vihkiäiset ovat vielä viettämättä...
LAINA KALTIMO. (Pisteliäästi.) Te näytte, neiti Fiorini, nyttemmin
ruvenneen hyvin tarkkaan pitämään kiinni muodoista.
IRJA FIORINI. Täytyyhän minun, kun minulla on ministeri vieraana. Se
velvoittaa.
BERG. Mutta miksi tahtoo emäntämme sitten tätä tilaisuutta nimittää?
IRJA FIORINI. Sanon sen heti paikalla, kun herrasväki vain ensiksi on
saanut lasit käsiinsä. (Taputtaa käsiään. Kaarle Welle ja palvelijatar
tuovat tarjottimilla täytettyjä shampanjalaseja. Vieraat katsovat
vuoroin toisiinsa, vuoroin emäntäänsä, joka hymyilee herttaisen
salaperäisesti.) Tämä tilaisuus on yksityisluontoinen -- siinä on herra
ministeri aivan oikeassa --, mutta juuri hänen läsnäolonsa antaa sille
sittenkin pienen virallisen vivahduksen. Sen vuoksi katson
velvollisuudekseni parilla sanalla selittää, miksi tänä iltana olen
tahtonut nähdä ystäviä ympärilläni. (Kaltimo ilmeisesti hermostunut;
Edelman hiukan hämillään; Berg ja Laina Kaltimo äärimmilleen
uteliaina.) Poikani ja minun elämässäni on tapahtunut käänne, kuten
herrasväki jo tietää. Mutta ette kuitenkaan vielä tiedä kaikkea. On
eräs asia...
LAINA KALTIMO. (Bergille.) Nyt minä kohta halkean!